Musiikkityön verkkotapaaminen 18.5.24
24.4.2024
Hiippakuntakokouksen puhetta johti pastori Harri Lammi (keskellä). Sami Niemi (oikealla) toimi sihteerinä. Kuva: Asko Iso-Kungas
Lähetyshiippakunnan ylin päättävä elin, hiippakuntakokous, kokoontuu joka vuosi marraskuun kolmantena lauantaina. Tänä vuonna kokous pidettiin lauantaina 19.11. hybridimallilla eli siihen pystyi osallistumaan sekä paikan päällä Koinonia-keskuksessa että verkkoyhteyden välityksellä. Jokaisesta Lähetyshiippakunnan seurakunnasta oli valittu kokoukseen kaksi edustajaa ja pastori. Lisäksi kokoukseen oli kutsuttu mukaan hiippakuntaneuvoston, Suomen Luther-säätiön hallituksen ja konsistorin jäsenet.
Ennen varsinaista hiippakuntakokousta sen edustajilla oli ollut mahdollisuus osallistua etätapaamiseen, jossa käsiteltiin yksityiskohtaisemmin vuoden 2022 toimintakertomusta ja tilinpäätöstä. Yksi siellä käsitelty asia nousi esille myös varsinaisessa hiippakuntakokouksessa. Edellisen vuoden lopulla tehtiin päätös Jyväskylän pastorin työsuhteen osa-aikaistamisesta heinäkuusta alkaen. Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo kävi läpi Jesajan seurakunnan tilanteen kehittymistä viime vuosina: Jyväskylässä käytiin keskusteluja dekaanin kanssa, tehtiin toimia ja asetettiin tavoitteita. Seurakunta teki hienon nousun taloudessaan. Samalla kuitenkin vaikutti siltä, että tilanne on liian harvojen harteilla eikä kokonaisuutta saatu riittävästi tasapainoon.
Jesajan seurakuntaneuvoston puheenjohtaja Tero Salmela kommentoi puheessaan tilannetta: – Mekin otimme aluksi ristiriitaisin tuntein vastaan, kun Joel kertoi tilanteesta. Kun asioista oli puhuttu avoimesti, oli helpottavaa alkaa rakentaa uutta kasvua ja taloutta, joka ei olisi enää alijäämäinen. Kun jatkossa uusia seurakuntia perustetaan, tai me joskus saamme uudelleen 100 % pastorin Jyväskylään, toimintaa on kehitettävä talous edellä siten, että seurakunta kasvaa toiminnan mukana. Kaikkien ikävien asioiden jälkeen me näemme hyvinkin valoisana tulevaisuuden ja olemme hyvällä mielellä. Haluan kiittää Lähetyshiippakuntaa, dekaania ja piispaa sekä aluerovasti Kalle Väätäistä tuesta, kannustuksesta ja rinnalla kulkemisesta. Missään vaiheessa talouden ja kaikkien muiden asioiden kanssa meitä ei ole jätetty yksin, ja meillä on hyvät suunnitelmat tulevaisuuteen.
Vuoden 2022 tilinpäätöstä käsitellessä tuli ilmi, että kokonaistulos oli runsaasti alijäämäinen. Hiippakunnan työ jäi alijäämäiseksi 36000 euroon, ja yhdessä seurakuntien kanssa 132000 euroon. – Menot tulivat aiemmin aloitettujen työalojen työstä eivätkä uusien työalojen avaamisesta, hiippakuntasihteeri Sami Niemi totesi.
Toiminnantarkastajana toiminut Ida Heikkilä totesi lausunnossaan, että Lähetyshiippakunnan taloutta on hoidettu asianmukaisesti. Heikkilä nosti esiin toiveen siitä, että avoimuutta suhteessa Lähetyshiippakunnan tukijäsenenä toimivaan Suomen Luther-säätiöön voisi edelleen vahvistaa. Jo tänä vuonna olikin niin, että vuoden 2024 talousarvio sisältää rakenteellisen muutoksen: Joidenkin kustannuspaikkojen muutosten lisäksi aiemmat Lähetyshiippakunnan hiippakuntamaksu ja Luther-säätiön säätiömaksu yhdistyvät yhteiseksi seurakuntien hiippakuntamaksuksi. Sen suuruus määrittyy seurakunnan vuoden 2022 messukävijäkeskiarvon mukaan. Vuonna 2024 seurakunnan hiippakuntamaksu on 3,582 e/messukävijä. – Uudistuksella on pyritty selkeyttämään asiaa. Yritetään yhdellä summalla piirtää esiin kaikki se kirkon työ mitä eri työaloilla ja kokonaisuudessa tapahtuu lastenleireistä ehtoollisleipiin ja piispan junalipusta kanslian kirjekuoreen, dekaani Kerosuo kuvasi.
Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo vastasi moniin kokousedustajien esittämiin kysymyksiin. Kuva: Asko Iso-Kungas
Hiippakuntakokous myönsi myös konstituutiokomitealle valtuudet jatkaa työskentelyä vuonna 2024. Konstituutiokomitea sai aiemmin hiippakuntakokoukselta valtuutuksen selvittää, mitä hyviä ja huonoja puolia olisi, jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Tämä selvitys tulee saataville seurakuntiin tulevana keväänä. Sen yhteydessä tarkoituksena on kuulla seurakuntalaisia ja seurakuntia sekä saada syvempi käsitys erilaisista näkökulmista asiaan liittyen. Vuoden 2024 hiippakuntakokoukselle toimitetaan konstituutiokomitean loppuraportti.
Toimintasuunnitelman kohdalla oli myös esillä pyrkimys, että Lähetyshiippakunnan strategista työtä pyritään vahvistamaan tulevana vuonna.
Hiippakuntakokouksen loppumetreillä tehtiin kirkkohistoriaa. Hiippakuntakokous totesi esityksen mukaisesti kirkollisen yhteyden Lähetyshiippakunnan ja Seurakuntaliiton välillä. Piispa Juhana Pohjola pohjusti esitystään kertomalla, että Seurakuntaliitto on 1920-luvulla perustettu itsenäinen luterilainen kirkko, joka viettää parhaillaan 100-vuotisjuhlia. Lähetyshiippakunta ja Seurakuntaliitto ovat käyneet opillisia keskusteluja vuodesta 2015 lähtien. – Yhteinen uskonoppi todettiin jo aiemmin, mutta pelkkä yhteinen käsitys ei riitä, piispa totesi ja jatkoi: – Tarvitaan myös molemminpuolista tutustumista työntekijöiden ja seurakuntien kesken. Tätä on jatkunut useamman vuoden ajan. Tämä on päätynyt siihen, että voimme tunnustaa ja todeta, että meillä on uskon ja opin yhteys. Meille tämä on historiallista, sillä tämä on ensimmäinen suomalainen luterilainen kirkko, jonka kanssa meillä on yhteys. Näen tässä Jumalan hyvän, kutsuvan ja kokoavan työn. Kun hiippakuntakokous oli todennut opillisen yhteyden Seurakuntaliiton kanssa, piispa Juhana Pohjola valtuutettiin allekirjoittamaan asiakirja Seurakuntaliiton kanssa. Historiallista tilannetta kunnioitettiin veisaamalla seisten ”Herraa hyvää kiittäkää” -virren ensimmäinen säkeistö sekä yhteisellä rukouksella.
Hiippakuntakokous päätettiin jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan kirjojen julkaisemiseen. Piispa Juhana Pohjola esitteli vuoden 2023 Vuosikirjan sekä pastori Juuso Mäkisen kirjoittaman ”Kristuksessa valitut pelastukseen. Pelastusvarmuus ja ennalta määrääminen” -nimisen teoksen.
Hiippakuntakokouksessa julkaistut kirjat tulevat myyntiin seurakuntien kirjapöydille ja Lähetyshiippakunnan kauppaan.
Tänään Jesajan seurakunnassa messun toimittivat pastorit Joel Kerosuo ja Pekka Hyppönen. Kuva: Juho Pylvänäinen
Tänään Jyväskylässä Jesajan luterilainen seurakunta kokoontui jokasunnuntaiseen tapaansa Jyvälän setlementin tiloihin viettämään viikon kohokohtaa, messua. Jeesus Kristus palveli Sanansa ja sakramenttinsa kautta noin neljääkymmentä seuraajaansa. Messun liturgina toimi hiippakuntadekaani, pastori Joel Kerosuo. Saarnan piti pastori Pekka Hyppönen.
Messu poikkesi tavanomaisesta sikäli, että se jäi Pekka-pastorin viimeiseksi työtehtäväksi Suomen Luther-säätiön työsuhteisena pastorina. Tästä lähtien Pekka palvelee seurakuntaa oman toimensa ohella. Hän toimittaa esimerkiksi jumalanpalveluksia ja paimenviran hoitoon kuuluvia toimituksia uuden palkkatyönsä asettamien reunaehtojen sisällä. Pekka säilyy edelleen Lähetyshiippakunnan pappiskollegion ja Hyppösten perhe Jesajan luterilaisen seurakunnan jäseninä.
Viime joulukuussa Suomen Luther-säätiö teki kipeän ratkaisun leikata pastorin työosuus 50 prosenttiin Jesajan seurakunnan ja Lähetyshiippakunnan taloustilanteen vuoksi. Käytännössä pastorin työaika puolittui kuluvan vuoden heinäkuun alusta alkaen. Muutos on koskettanut koko Jesajan seurakuntaa, mutta luonnollisesti eniten Hyppösten perhettä. Pekan oli ryhdyttävä etsimään toista työtä pastorin osa-aikaisen työsuhteen rinnalle.
Pekka kertoo hakeneensa alun perin sosionomin koulutustaan vastaavaa keikkatyötä. Työnantaja päätyikin tarjoamaan hänelle sopimusta kokoaikaisesta työsuhteesta. Kun Pekka oli keskustellut tarjouksesta piispan ja hiippakuntadekaanin kanssa, hän päätti ottaa työn vastaan. Pekka aloittaa uudessa työssä huomenna maanantaina.
Jesajan seurakuntaa Pekka-pastori evästi käyttämään Raamattua ja Katekismusta sekä perheiden että seurakunnan elämän ohjenuorana. Hän myös puhui uskosta, toivosta ja rakkaudesta seurakunnan yhteisönrakennuksen raamatullisina aineksina. Pekka kehotti heitä lukemaan vuonna 2014 julkaistusta Yhdeksi ruumiiksi kastettuna -kirjasta kirjoittamansa artikkelin.
Messun jälkeen Joel Kerosuo muisti Pekkaa pienellä lahjalla ja saatesanoilla. Kerosuo kertoi olevansa kiitollinen Pekalle erityisesti siitä, että heidän yhteistyönsä oli kantanut kuluneen vuoden raskaiden vaiheiden yli. Kerosuo iloitsi ajatuksesta, että jatkossakin he saavat elää samoista kirkon lahjoista ammentaen. Tämä on voimavara myös Pekan uudessa työn haasteissa: – Toivon Lähetyshiippakunnan puolesta, että uuteen, vaativaan työhösi voisi löytyä lepo ja rauha ja että samalla sinulle voisi löytyä mielekäs paikka palvella myös paimenvirassa, Kerosuo sanoi.
Jatkossa Jesajan seurakunnassa pyritään säilyttämään toiminnan jatkuvuus. Se jatkaa messujen viettämistä mahdollisimman pitkälle entiseen tapaansa. Seuraavina sunnuntaina messuja saapuvat toimittamaan Itäisen rovastikunnan pastorit Jarno Gummerus ja Kalle Väätäinen sekä seurakunnan oma ystäväpastori Matti Hyttinen. Pitkän tähtäimen vaihtoehdot pastorin viran täyttämisestä ovat harkinnassa. Kutsummekin kirkkoamme rukoilemaan, että Jesajan seurakunnalle järjestyy uusi vastuupastori Jumalan aikataulun ja suunnitelman mukaisesti.
Pastori Pekka Hyppönen palvelee jatkossa Jesajan luterilaista seurakuntaa oman toimensa ohella. Kuva: Juho Pylvänäinen
Ordinaation toimitti piispa Juhana Pohjola. Häntä avustivat hiippakuntadekaani Joel Kerosuo sekä pastorit Matias Kröger, Kalle Väätäinen ja Kimmo Jaatila. Kuva: Emilia Heikkinen
Joensuussa vietettiin syksyisenä sunnuntaina 24.9. juhlavaa messua. Noin 70 messuvieraan edessä vihittiin kaksi pastoria kantamaan ja jakamaan kallisarvoista ja taivaallista aarretta Joensuussa ja Savonlinnassa. Itsekin rikkinäisinä saviruukkuina heidän tulee kertoa toisille särjetyille sydämille, että heidän kaikki syntinsä on anteeksi annettu Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Pyhään paimenvirkaan vihittyjen on määrä toimia omaan toimensa ohella Itä-Suomen seurakunnissa: Juho Pitkäsen savonlinnalaisessa Pyhän Jaakobin luterilaisessa seurakunnassa ja Jarkko Piiparisen joensuulaisessa Pyhän Nehemian luterilaisessa seurakunnassa. Saattavat he tulla palvelemaan myös muissa läheisissä seurakunnissa.
Juhlavassa messussa Juho Pitkänen puettiin kasukkaan Jumalan kaikki peittävän armon merkiksi. Kuva: Emilia Heikkinen
Juhon lapsuus ja nuoruus oli Tohmajärvellä, Värtsilässä ja Savonlinnassa. Aikuisuudessa elämä vei teologiaopintojen myötä Helsinkiin. Teologian kandidaatin tutkintoon johtaneiden opintojen ohella hän työskenteli kesäteologina ja logistiikka-alalla. Myöhemmin hän on palannut asumaan Savonlinnaan ja vuonna 2015 mennyt naimisiin ja perustanut perheen. Nyt pastorin tehtävien ohella hänen sähköinsinööriopinnot ovat jo hyvässä vaiheessa ja lisäksi hän on tehnyt myös kojeistoasentajan töitä. Tehtäväänsä hän suhtautuu kiitollisella, vaikkakin aralla mielellä. Kutsu tuntui kuitenkin hyvältä. Hän ei rohkene arvailla, millaisia koitoksia tehtävä toisi tullessaan, mutta luottaa siihen, Jumala antaa riittävästi rohkeutta, voimaa ja viisautta. Juho luottaa siihen, että ulkoinen evankeliumi voittaa omien syntien painon.
Juhana-piispa puki stolan Jarkko Piisparisen ylle merkiksi paimenvirasta ja Kristuksen ikeen kantamisesta. Kuva: Emilia Heikkinen
Jarkko on kotoisin Lappeenrannasta ja on kokenut hengellisen heräämisen vuonna 2010. Pian tämän jälkeen hän tuli mukaan Suomen Luther-säätiön toimintaan lehti-ilmoituksen perusteella. Hän suoritti Raamattu-linjan opinnot Karkun evankelisessa opistossa ja vuonna 2013 hän muutti Joensuuhun teologiaa opiskelemaan. Seuraavana vuonna solmi avioliiton Nooran kanssa. Kymmenen vuoden ajan hän on perheineen asunut Joensuussa ja sen lähistöllä Liperissä. Tänä aikana hän on tutustunut moniin joensuulaisiin ja toiminut paljon seurakunnan vastuutehtävissä. Jarkko valmistui teologian maisteriksi vuonna 2018 ja tekee tällä hetkellä väitöskirjaa Eino Sormusen pelastusopista. Hän kokee pastorin kutsumuksen suurena vastuuna, mutta uskoo Jumalan armossaan varustavan häntä siihen.
Paimenvirkaan vihityt Jarkko Piiparinen ja Juho Pitkänen. Suljemme heidät kiitollisina esirukouksiimme. Kuva: Emilia Heikkinen
Teksti: Aleksi (Sampo) Vartiainen
Keskustelin erään ystävän kanssa, joka oli ollut vuosia sitten mukana seurakunnassamme. Nyt hänellä oli toinen hengellinen koti. Hän kertoi muistelevansa hyvällä erityisesti yhtä Lähetyshiippakunnassa kokemaansa asiaa. Mikä se oli? Ehdin miettiä mielessäni eri vaihtoehtoja, kuten selkeä linja ja vahva opetus. Mutta vastaus yllätti. Ilo! Ystävä oli kokenut iloa kirkossamme. Jäin miettimään tuota havaintoa. Onhan omassa mielessäni useimmin pinnalla vaikeudet, taistelut ja inhimillinen hätä kuin ilo. Olisihan se iloinen asia, jos meidät tunnettaisiin iloisena Lähetyshiippakuntana – hilpeinä hiippisläisinä, kuten nuoremmat voisivat asian ilmaista. Miten se sopii yhteen edustamamme vakavahenkisen kristillisyyden kanssa? Onhan maailman mahdoton yhdistää iloa niiden kasvoille, jotka kilvoittelevat aralla omallatunnolla Jumalan sanan kanssa. Ehkä me kristittyinä joskus turhaan tuemme tätä kivikasvoisen kristityn karikatyyriä. Miten meiltä voisikaan puuttua ilo, kun se on Pyhän Hengen lahja kastetuille kristityille (Gal.5:22).
Silti puhe ilosta kääntyy helposti ilottomaksi. Se voi muuttua vaatimukseksi tai itsetarkkailuksi. Mikä olisi ilottomampaa kuin jatkuvasti ja tekopirteästi kuulla kehotusta iloon? Ilo voi myös vääntyä ohjelmaksi ja julkisuuskuvateemaksi. Siitä voi tulla pakokeino kirkolle olla kohtaamatta närää ja kiukkuakin herättäviä kysymyksiä. Mikä voisi olla murheellisempaa kuin iloon keskittymisen nimessä vaieta Jumalan sanan osoittamista kipeistä asioista? Mistä siis iloa Lähetyshiippakuntaan? Saisinko ehdottaa, että aloitetaan siitä, ettei keskitytä iloon. Ilon tarkkaamisen tilalle tarjoaisin työnäkyämme: jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi.
”Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: ”Menkäämme Herran huoneeseen.” (Ps.122:1) Tämän psalmin jakeen usein rukoilen ennen messun alkua. On riemu tulla Herran kasvojen eteen. Ilo on Jeesuksessa. Ilo on syntien anteeksisaamisessa. Jos Jumalan enkeleillä on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen (Luuk.15:7), kuinka suuri ilo onkaan, kun seurakuntana tunnustamme syntimme ja uskomme synninpäästön sanan! Ilo on siinä, että enkelien ja kaikkien pyhien kanssa saamme olla osallisia jo nyt taivaan juhla-ateriasta. Minun ei tarvitse kuulla sanaakaan ilosta, sillä Jeesuksen armo, hyvyys ja rakkaus tuovat mukanaan myös ilon, joka voi välillä läikkyä kasvoillekin.
”Iloitsen kaikkien teidän kanssanne.” (Fil.2:17) Paavali tiesi, että ilo Herrassa oli hänen väkevyytensä. Mutta tämä ilo oli tarkoitettu jaettavaksi seurakunnan kanssa ja keskellä. Seurakunnan ilmapiiri kertoo, jännitämmekö toisiamme vai emme. Ajattelen, että jos ja kun meillä on seurakunta kotina, se tuo turvallisuuden ja vapauden jakaa iloa. Ei tarvitse aristella ja jäykistellä vaan on hyvä olla yhdessä. On usein hauskaakin jakaa elämää ja kristityn vaelluksen ihmeellisyksiä. Missään en olekaan kokenut sellaista huumoria ja välittömyyttä kuin työtovereitteni ja seurakuntiemme keskellä. Ilo on nähdä uusia kasvoja penkissä. Ilo on kuulla, millä tavoin Herra on ihmisiä johdattanut seurakunnan yhteyteen. Ilo on yhdessä olla Herran käytössä. Yhdessä jaettujen vastusten ja surujen keskellä kantaa yhteinen hiljainen ilo, jota kukaan ei voi viedä. Olemme autuaita Jumalan lapsia matkalla yhteiseen kotiin!
Iloisin asia kuitenkin on, että vaikka sinun ilon ja surun, riemun ja tylsyyden tunteesi vaihtelevat, Jeesuksen ilo ei katoa. Vielä enemmän kuin sinä iloitset hänestä, hän iloitsee sinusta. Hänen ilonsa on antaa itsensä, veriarmonsa ja johdatuksensa sinulle. Mitä hän päivästä toiseen sinusta sanookaan: ”Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.”(Sef.3:17)
Voisiko Lähetyshiippakunta tulla tunnetuksi, että tällaista Jeesusta me julistamme ja uskossa omistamme!
Kesäjuhlan väki kokoontui kuuntelemaan piispa Juhanan ajankohtaisluentoa lauantaina iltapäivällä. Kuva: Juho Pylvänäinen
Piispa Juhana Pohjola piti lauantaina 5.8. Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa ajankohtaisluennon. Luentonsa aluksi hän palasi 10 vuoden takaisiin tunnelmiin, jolloin Lähetyshiippakunta perustettiin. Samalla hän loi jo katsetta tulevaan. – Kiitoksella muistamme työn perustan laskeneita sukupolvia ja samalla tunnustamme elävämme sukupolvien taitevuosia, Pohjola kertoi. Hänen mukaansa nuoret jo kyselevät, millainen tulee olemaan kolmannen sukupolven hengellinen kenttä ja Lähetyshiippakunta. Ajakohtaisluennossaan piispa maalasikin kuvaa kolmannen sukupolven kirkosta.
Pohjolan mukaan kolmas sukupolvi kohtaa elämänsä aikana ainakin kolme suurta mahdollisuutta ja haastetta. Ensinnäkin he tulevat todistamaan, kun suuret väkijoukot vetäytyvät länsimaissa pois kristillisestä uskosta ja kirkosta. – Lähetyshiippakunta elää lähetyskentällä, piispa kiteytti. Kun suuret massat vetäytyvät pois kristillisen kirkon yhteydestä, tunnustavien kristittyjen asema muuttuu. Heidän on vähemmistönä opittava kohtaamaan evankeliumin kanssa hyvin eri tavoin ajattelevia ja eläviä ihmisiä, kun yhteinen kristillinen arvopohja on murentunut. Samalla he elävät jo nyt maailmassa, jossa kristilliset käsitykset ja kristityt nähdään yhä enemmän uhkana yhteiselle hyvälle. Kolmannen sukupolven myötä Lähetyshiippakunnan viimeiset siteet kansankirkkoon kaksoisjäsenyyksineen katkeilevat, ja sukupolvi voi rakentaa tulevaisuuden kirkkoa ilman jatkuvaa sisäistä taistelua kansankirkon raameista. – Se, onko meidän mielekästä tulevaisuudessa rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, on avoin kysymys, Pohjola linjasi ja totesi, että siinäkin löydämme johdatuksessa yhdessä ratkaisun. Hän toivoi, että jossain vaiheessa Lähetyshiippakunnalle avautuu mahdollisuus suurista eroista huolimatta asiapitoiseen suhteeseen Suomen ev.lut. kirkon kanssa.
Luennossaan piispa Juhana nosti esille, ettei Jeesus pakota ketään pysymään luonaan. Sen sijaan hän kysyy, kuuntelee ja keskustelee. Pohjola kysyikin, voisimmeko mekin toimia samoin. Pohjolan mukaan ”eläminen vapauden avaruudessa ilman pakottamista” näkyy todellisuudessa, jonka kolmas sukupolvi kohtaa. Monille heidän sukupolvensa jäsenille kirkkomme edustaa vierasta ja suorastaan pelottavaa vähemmistökulttuuria. Jotta ihmisillä olisi mahdollisuus tulla ja löytää paikkansa, heillä tulee olla aikaa, tilaa ja turvallisuutta kysellä ja tunnustella. Pohjolan mukaan tämä korostuu myös kodeissa, kun nuoremme elävät kodin uskonperinnön ja ympäröivän koulu- ja mediamaailman kasvavassa jännitteessä.
Piispa Juhana käsitteli luennossaan kolmannen sukupolven kirkkoa. Kuva: Juho Pylvänäinen
Pohjolan mukaan kolmas sukupolvi saa edeltäjiensä tavoin tunnustaa elävänsä ruumiillisesti läsnä olevan Kristuksen varassa. Lähetyshiippakunnassa pitäydytään Jumalan sanan lupauksiin, koska siinä ihmiset kuulevat hänen äänensä. Kenelläkään ei ole oikeutta kaventaa sanaa eikä ottaa sitä pois. – Sanat eivät vain kerro Korkeimmasta, tai ole virikkeitä armollisuuteen tai pehmusteita turvallisessa tilassa. Ne eivät ole monitulkinnallisuuden hukkuva suo, Pohjola määritteli. Sen sijaan Jumalan pyhät, selkeät ja varmat sanat paljastavat ihmisen järkyttävän kadotuksen tilan, mutta lahjoittavat iankaikkisen elämän. Niiden kautta Pyhä Jumala puhuu ja toimii. – Olemme halunneet pitäytyä näissä iankaikkisen elämän antavissa pyhissä lahjoissa. Mitä voisimme ottaa niistä pois, mitä niihin lisätä! Tämä ei ole isien perinnön konservoimista eikä ahdaskatseista peruutuspeiliin tuijottamista vaan Kristuksessa elämistä, Pohjola linjasi.
Piispa Juhanan mukaan Lähetyshiippakunnan kymmenvuotisella matkalla on kohdattu monta vaikeaa tilannetta, mutta yhtä aihepiiriä ei ole koskaan tarvinnut miettiä: Löytyykö vielä toimintamahdollisuuksia? – Me olemme eläneet avarassa paikassa, Pohjola summasi Kesäjuhlan tämänvuotiseen teemaan viitaten. Myös kolmannella sukupolvella on hänen näkemyksensä mukaan kenttä auki. Kirkolla on edelleen täydet kasvun mahdollisuudet heidänkin elinaikanaan. – Kun me toimimme Kristuksen iankaikkisen elämän sanan varassa, meillä on aina tilaa toimia. Mutta Jeesuksen tunnustamiselle on aina hintansa ja siinä meitä arjessa koetellaan. Mutta jos hän viekin ahtaaseen paikkaan, hän tekee sen avaraksi. Sillä kenellä olisi valta ajaa Herramme nurkkaan tai riistää häneltä toimintamahdollisuudet. Siksi vaikeneminen, vetäytyminen ja voivottelu eivät käy vaihtoehdoksemme, Pohjola puhutteli kuulijoitaan.
Kolmannen sukupolven kolmas haaste ja mahdollisuus onkin Pohjolan mukaan rohkeus elää Kristuksen sanan varassa. Ajankohtaisluentonsa lopuksi piispa kannusti kuulijoitaan tuomaan kirkkona julki Herran sanaa tässä ajassa ja maassa, elämään Kristuksen armosanoista ja rakentamaan seurakuntia kodeiksi ” itsellemme, seuraavalle sukupolvelle ja etsiville ja niille, jotka eivät vielä edes etsi”. – Tätä minä rukoilen kirkollemme, kun kolmas sukupolvi kasvaa ottamaan vastuuta seurakunnissamme. Tämä rohkeus ei tarkoita vain huutomerkkejä somessa tai kovaäänisiä kannanottoja työpaikalla vaan ennen muuta tulemista niin heikoksi, ettei voi elää ilman Kristuksen elämän sanoja, piispa rohkaisi.
Piispa Juhana Pohjolan Tienviittoja- ajankohtaisluennon voit katsella täältä.
Kesäjuhlan ohjelma jatkuu tänään iltapäivällä kanavien merkeissä, joita on tarjolla kaikenikäisille. Alkuillasta juhlaväki kokoontuu koko perheen iltajuhlaan. Juhlien ohjelmaa voit seurata Lähetyshiippakunnan YouTube-kanavalta. Radio Patmos lähettää ohjelmaa juhlateltasta viikonlopun aikana.
Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?
Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.
Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.
Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.
Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.
Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.
16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”
Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”
Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.
Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.
Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.
Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.
Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.
Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:
”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.
Pitkän aikavälin suunnitelmien tekeminen mielletään yleensä viralliseksi kokoukseksi, ja näin usein toimitaankin. Strategiatyö on myös hyvin luovaa ja konkreettista, kuten muista kuvista käy ilmi.
Olemme vaimoni kanssa saaneet elämässämme montaa käsittämättömän suurta lahjaa; yksi niistä on vuodet Afganistanissa. Miksi lähdimme Afganistaniin, maahan, josta emme tienneet paljoakaan ja johon oli hyvin vaikea edes päästä? Jumala antoi meille kutsun lähteä Afganistaniin. Omalla kohdallani sain tuon Jumalan kutsun syksyllä 1982 opiskellessani Helsingissä. Olin 1,5 vuotta aikaisemmin saanut armon tulla herätykseen ja uskoon. Usean valmistautumisvuoden jälkeen saavuimme nuorena avioparina Kabulin kansainväliselle lentokentälle maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1988.
Maa oli Neuvostoliiton miehittämä. Melko pian mieleeni alkoi iskostua, että jokainen päivä, jonka saamme elää tässä maassa, on Jumalan armoa. Elämä oli epävarmuudessa elämistä. Jo parin ensimmäisen kuukauden jälkeen pääkaupunkiin saavuttuamme sissit ampuivat viikoittain kymmeniä raketteja kaupunkiin. Vuosien varrella näissä iskuissa kuoli tuhansia ihmisiä. Joskus tuli aseellisia vallankaappausyrityksiä. Pimeän aikaan maan hallitus ampui Scud-ohjuksia maaseudun sissitukikohtiin. Ohjusten hävittäjäkoneen kaltainen massiivinen ääni herätti öisin miettimään, mihin ohjus tällä kertaa osuu. Uutiset taisteluista Kabulin ulkopuolella herättivät huolta. Pohdimme, milloin sissit valtaavat sen. Välillä polttoaineet olivat loppumaisillaan pääkaupungista ja elintarvikkeiden hinnat nousivat huolestuttavasti. Valloittajamaa varusti joukkojaan suurilla kuljetuskoneilla, jotka sekä lähestyessään Kabulin lentokenttää ja sieltä noustessaan pudottivat kymmeniä magnesiumpanoksia ilmaan estääkseen sissien käyttämien lämpöhakuisten Stinger-ohjusten osumisen näihin koneisiin. Jokainen kuljetuslentokone pudotti useita kymmeniä näitä ”suojapanoksia”, jotka sitten lopulta putosivat maahan ja aiheuttivat varsinkin lapsille tuhoisia palovammoja. Elämä oli, kaiken arkisen touhun keskellä, arvaamatonta, mutta silti Jumalan ihmeellisen armon ympäröimää.
Teimme arkisen työmme erilaisissa kehitysprojekteissa. Lääkintävoimistelijana opetin afgaaninuoria fysioterapiakoulussa. Vaimoni teki ensimmäisen lapsemme syntymään asti töitä äitiys- ja lastenneuvolaklinikalla. Myöhemmin olin myös esimiesvastuussa näkövammaiskoulusta ja useissa muissa projekteissa. Projektien tarpeet olivat jatkuvia. Piti saada lisää henkilöstöä ja kalustoa, aika ajoin myös rakentaa uusia rakennuksia. Organisaatiomme hallinnossa ja projekteissamme jouduimme kysymään yhä useammin: ”Jos näin teemme, mihin se vie meidät?” ja ”Millainen on pitkän aikavälin tavoitteemme tälle työlle?” Jotkut kollegoistani sanoivatkin minulle, että ei kannata suunnitella mitään, sillä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat koko ajan.
”Neuvokkuudella näet on sinun käytävä sotaa ja neuvonantajien runsaus tuo menestyksen.” (Sanalaskut 24:6) Neuvokkuus tarkoittaa suuntaa ja neuvonpitoa. Sana ”sota” rakentuu hebrean kielen kielikuvasta sekoittaa jauhoja ja vettä, eli ”vaivata leipätaikinaa.” On siis kyse varsin arkisesta työstä, joka vaatii kärsivällisyyttä. Kun kirjoitan tässä suunnittelusta, tarkoitan itse asiassa strategiaa, joka on asioiden työstämistä – vaivaamista. Apostoli Paavali puhuu tästä sanoilla ”En juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Korinttolaiskirje 9:26) Merkillisellä tavalla myös Kristuksen evankeliumi rakentuu Jumalan suunnitelmaan, jonka Hän on ilmoittanut Vanhan ja Uuden Testamentin pyhissä kirjoituksissa, puhumme Jumalan pelastussuunnitelmasta.
Suunnitelmia tehdään hyvin erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, vaikkapa kuten tässä, teetä juoden ja afgaanimaton päällä suunnitelmia hahmotellen.
Kun kirjoitin suunnittelusta, tarkoitin itse asiassa strategiaa. Strategia tarkoittaa suurten ja pitkän aikavälin asiakokonaisuuksien täsmentämistä ja konkreettisten tavoitteiden asettamista. Saimme tehdä työtä Afganistanissa lähes 21 vuotta. Sain siis usein kuulla, että ”kun emme tiedä edes huomisesta päivästä ja kaikki on niin epävarmaa, mitä hyötyä on yrittää luoda pitkän aikavälin isoja linjauksia ja tavoitteita?” Minun oli kuitenkin vaikea taipua hyväksymään tällaista ajattelutapaa. Teimme yhä useammalle projektille ja myös koko organisaatiolle pitkän tähtäimen suunnitelmia. Koska sain seurata näiden pitkän aikavälin suunnitelmien etenemistä ja toteutumista vuosien ajan, huomasin, että pääsääntöisesti ne projektit, joissa oli nähty vaivaa suunnitelmien tekemiseen (strategiatyöhön), näkivät myös tavoitteiden toteutuvan, vaikkakaan ei välttämättä sillä tavalla, kuin olivat suunnitelmia tehneet. Jotkut projektimme joutuivat jopa vaihtamaan maantieteellistä sijaintiaan, ja työ sai jatkua suunnitelmien mukaan, koska suunta (strategia) oli selvä.
Useimmiten ne työn osa-alueet, joissa ei ollut tehty pitkän aikavälin suunnitelmia, menivät eteenpäin hyvin ”reaktiivisesti”. Tällaisissa projekteissa törmättiin toistuvasti äkkinäisiin henkilöstötarpeisiin tai hankintoihin. Päädyin toteamaan, ettei ongelma ei ratkea lisäämällä henkilöstöä tai kalustoa, vaan niin, että työ – kaiken epävarmuuden keskellä – suunnitellaan riittävän hyvin.”
Pellon kasvun tutkinen arjessa johtaa suunnitteluun jatkotoimenpiteistä.
Olen pohtinut yllä kuvaamaani myös seurakuntaelämän näkökulmasta. Ajattelen, että seurakunnan rakentaminen ja rakentuminen on äärimmäisen pitkäjänteistä työtä ja vaatii suunnittelua. Jokainen seurakunta on hieman erilainen kuin muut ja tarvitsee oman työnsä suunnitteluun sopivan työvälineen ja prosessin. Tosin mekin voisimme nyt kysyä, kannattaako mitään suunnitella, kun kaikki on niin epävarmaa? Apostoli Paavali suunnitteli työtään eteenpäin. Useassa kohtaa hän viittaa tulevien vuosien ja kuukausien suunnitelmiin. Hän näki tarpeelliseksi mennä tulevaisuudessa Roomaan ja suunnitteli lähetysmatkojaan miettien, milloin matkustaminen olisi sujuvinta. Hän myös, mitä ilmeisimmin, suunnitteli pastoreiden asettamisen, heidän tukemisensa, seurakunnan moninaisten lahjojen käytön ja kirjeidensä lähettämisen melko pitkälle eteenpäin. Tämän kaiken tietenkin Pyhän Hengen ohjauksessa. Rohkaisenkin seurakuntia suunnittelemaan työtään eteenpäin, omalla tahdillaan ja seurakuntaa osallistamalla. Erityisesti epävarmuuden keskellä.
Harri Lammi
Kiipesin kellarityöhuoneestani iloisena syömään lounasta keittiössä. Takana oli nettipalaveri, jossa olimme keskustelleet pitkään ja seikkaperäisesti messun liturgian yksityiskohdista. Minun kotitehtäväkseni oli tullut selvittää glorian ja laudamuksen (’Kunnia Jumalalle korkeuksissa’ jne.) historiaa ja käyttöä jumalanpalveluksessa. Melkein puhkuin innosta.
Pian oma innostumiseni alkoi huvittaa. Kun uutiset täyttyvät räjähtäneistä lastensairaaloista, sotilasliittojen huippukokouksista, raaka-ainemarkkinoiden synkkenevistä näkymistä – minäkö vain keskityn vanhakirkollisen messuliturgian yksityiskohtiin?
Jäin miettimään omaa reaktiotani. Eikö tämä huomio – oikeastaan moite – kohdistu melkeinpä aina kristillistä seurakuntaa kohtaan? Miksi te puhutte taivaan valtakunnasta, kun tämän maailman valtakunnissakin on vielä niin paljon korjattavaa ja parannettavaa? Turvataan ihmisten fyysinen koskemattomuus ja sitten mietitään sielua! Öylätti ja viinitilkka ehtoollispöydässä ei karkota köyhien nälkää!
Ajatukset kuulostivat kovin samanlaisilta kuin Herramme kiusaukset erämaassa. Kolmen kiusauksen kautta paholainen tarjosi toimeentuloa (”Käske näiden kivien muuttua leiviksi!”), turvallisuutta (”Heittäydy alas, hänhän antaa enkeleilleen käskyn ettet loukkaa jalkaasi kiveen!”) ja poliittista vaikutusvaltaa (”Kaikki nämä valtakunnat annan sinulle jos…”). Näin kun ajatellaan, ei Jeesuksen jalkojen voitelemiseen löydy koskaan öljyä – aina on jokin hyvä kohde jonka hyväksi nardus-voiteet pitää myydä. Herramme sanat olivat silloin ja ovat yhäkin todet: ei ihminen elä yksin leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Köyhät teillä on aina luonanne, mutta minua teillä ei aina ole.
Tärkeiden asioiden yläpuolelle nousevat vielä ne kaikkein tärkeimmät, iankaikkisen elämän antavat asiat: Jumalan sana ja pyhät sakramentit. Myös ja aivan erityisesti kriisiaikana tarvitaan armonvälineitä, joissa kuulemme Jeesuksen lupauksen: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10)
Todellisen sotilaallisen ja taloudellisen huolen keskellä herää kysymys: Onko meillä kohta käsissämme – tai onko meillä jo hyvän aikaa ollutkin – hengellisen huoltovarmuuden kriisi? Aamoksen kirjan profetia pitäisi jokaisen kunnon papin kirjoittaa työhuoneensa seinälle ja lukea se aina kirkkoneuvoston kokouksen aluksi: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän.” (Aam. 8:11)
Seurakuntaelämää tulee rakentaa pitkäjänteisesti, omistautuen. On tärkeää etsiä ja löytää kestävän kehityksen kristinuskon malli: sellainen hengellisen elämän muoto, joka pystyy toimimaan myös vaikeissa olosuhteissa ja antaa seurakuntalaisille kestävän pohjan uskonelämälle. Sanan ja sakramenttien ympärille rakentuva liturginen jumalanpalvelus, ja sen äärellä säännöllisesti kokoontuva ja sosiaalisesti yhteen kasvava seurakunta, on tällainen kestävän kristinuskon malli. Tämä monin paikoin havaittiin todeksi jo koronakriisin aikana.
Menin takaisin kellariin tutkimaan kristillisen jumalanpalveluksen kulkua. Ajattelin, kuinka ihmiset ovat vuosisatojen aikana laulaneet tätä samaa gloriaa ja laudamusta. Elivätpä he sitten kuinka vauraina ja turvassa, tai sodan, nälän ja ruton ahdistamina, kaikki heistä ovat jo kuolleet. Mutta ne, jotka huusivat avuksi Herran nimeä, pelastuivat ikuiseen elämään ja ovat nyt Jeesuksen luona. He elävät, vaikka ovat kuolleet, koska Jeesus Kristus on kuoleman voittaja. Voiko tätä tärkeämpää ollakaan?
Viime sunnuntaina 9.1.2022 vietettiin juhlapäivää Salossa, Apostoli Johanneksen luterilaisessa kappeliseurakunnassa. Yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontuva seurakunta on vähitellen ottanut askeleita järjestäytyäkseen: nimi on valittu ja johtoryhmä muodostettu luotsaamaan toimintaa eteenpäin.
Pastori Sakari Korpinen kertoo seurakunnan vaiheista:
”Jo muutama vuosi sitten pastori Sebastian Grünbaumin johdolla pidettiin Salossa opetussarja Kirkon seitsemästä tuntomerkistä. Sen jälkeen aloimme kokoontua messuun vuokratiloissa Salon keskustassa ja kesällä Lindilän kappelissa tai puistossa. Nyt messuja on pidetty jo kolmisen vuotta joka toinen pyhä, ja palveluksessa ovat vaihdelleet Lähetyshiippakunnan pastorit. Joulun alla isä Sebastianin johdolla järjestäytyi seurakunnan johtoryhmä ja seurakunta kutsui Eero Kaumin ja minut palvelemaan pastoreina. Seurakunta tulee toimimaan vielä toistaiseksi Turun Paavalin luterilaisen seurakunnan kappeliseurakuntana, järjestäytymistä itsenäiseksi seurakunnaksi valmistellaan.”
Sunnuntaina messussa johtoryhmän jäsenet siunasi tehtäväänsä isä Eero ja isä Sakari. Lasse Kaikkonen toimii seurakunnan isäntänä ja suntiona ja muina johtoryhmän jäseninä toimivat Marja-Liisa Nore, Tuula Jokela, Liisa Korpinen, Anssi Reima ja Urpo Poikonen seurakunnan pastoreiden kanssa.
Sakari Korpinen jatkaa:
”Seurakuntamme messuihin on tullut väkeä laajalti Salon ympäristöstäkin ja hyvin erilaisista hengellisistä ryhmistä. Mutta luotamme Jumalan sanan ja pyhän evankeliumin voimaan. Luterilainen tunnustuksemme ei ole pakastimessa, vaan täydessä käytössä ja sen ohjaamina saamme kasvaa kristittyinä samassa uskossa ja opissa ainoalla kestävällä perustalla, Kristus-kalliolla.”
Tervetuloa mukaan toimintaan Salosta ja lähialueilta. Seurakunnan tapahtuma- ja yhteystiedot löydät osoitteesta www.lhpk.fi/salo
30 vuotta luterilaista seurakuntaelämää ja vaikuttamista: mikä ihme sai minut hyppäämään Lähetyshiippakunnan rekeen?
Tuttava ilmoitti, että Vaasaan tulee joku luterilainen pastori Luther-säätiöstä Seinäjoelta puhumaan. En epäillyt hetkeäkään, pinkaisin paikalle. Värväsin Mikkelssonin mukaan ja yhdessä menimme ottamaan selvää, mistä on kysymys. ”He tutkivat joka päivä kirjoituksista, oliko niin.” -Apt 17:11
Pastorin opetus teki syvän vaikutuksen. Tuttavuutta tehtiin tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Parin viikon päästä pastori saapui uudestaan. ”Joka janoaa, tulkoon ja juokoon.” -Joh 7:37
Osa meistä tuli paikalle kerta toisensa jälkeen. Minä en ollut koskaan kuullut näin perusteellista Sanan selitystä, vaikka olin uskollinen kirkkovieras. Mieheni oli tuolloin vielä elossa, vuodepotilaana sairaalassa. Otin hänet mukaan, hänkin janosi Raamatun sanaa. ”Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, minä annan teille levon.”-Mt 11:28
Aloin saada täysipainoista ravintoa Jumalan nälkääni: Opetusta kasteesta ja ehtoollisesta, Jumalan armosta ja rakkaudesta. Lakihenkisyys minussa sai kolauksia, vapaus Kristuksessa houkutti ja koukutti. ”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” -Gal 5:1
Eräs keskustelu järisytti minua. Kerroin pastorille lähteväni matkalle. Odotin hänen sanovan, että muista sitten olla kunnolla, lukea Raamattua, välttää paholaisen ansoja ja syntiä ylipäänsä. Mutta pastori sanoikin: PIDÄ HAUSKAA! Ei varoituksia ja epäilyjä, ei sormen heristelyjä.
Pastori vapautti minut sanoillaan. Koska olen Kristuksessa, Hän valvoo minua, Hän pitää minusta huolen. Saan luottaa lapsen lailla Isään, joka johdattaa ja varjelee. Nipotus saa loppua, voin iloita sydämestäni ja nauttia elämästä! ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” -Gal 2:20
Sittemmin aloitimme messutoiminnan joka toinen sunnuntai. Reilu vuosi sitten monen vuoden jälkeen saimme oman pastorin ja messun joka sunnuntaille. Elämä on juhlaa, kun saamme kokoontua alttarin ääreen viikosta toiseen. Uusia kävijöitä on tullut tilalle sitä mukaa, kun jonkun on täytynyt muuttaa työn perässä muualle.
Saan kasvaa uskossa ja opetella ihmisenäkin kasvamaan tässä seurakunnassa yhdessä sisarien ja veljien kanssa. ”Rauta rautaa hioo, ihminen toistansa hioo.” -Snl 27:17. Opettelemme antamaan anteeksi ja rakastamaan toisiamme Kristuksen rakkaudella, sillä itsessämme meistä ei ole toisiamme rakastamaan. ”Rakkaus peittää syntien paljouden.” -1 Piet 4:8
Paula Hakkola,
Mikaelin luterilainen seurakunta, Vaasa
