Blogin on kirjoittanut pastori Juuso Mäkinen Vantaalta. Kuva: Janne Koskela

Viimeisten vuosien aikana olemme nähneet tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä yllättäviä luopumisia. Useampi pastori ja joitain maallikoitakin on siirtynyt eri luterilaisista tunnustuskirkoista ja -liikkeistä muihin kirkkokuntiin, erityisesti ortodoksiseen kirkkoon. Syitä lähtöön on varmasti monia. Niitä voi tarkastella monella eri tasolla, esimerkiksi hengellisesti, kirkkokunnan tasolla tai lähteneen yksilön näkökulmasta. Kaikki tasot paljastavat jotain tärkeää. Hengellisesti Jumala ja Hänen ihana evankeliumin oppinsa ja Saatana ihmisoppeineen kilpailevat aina elintilasta kirkossa ja sydämissä. Kirkkokunnan tasolla voidaan miettiä työntäviä tekijöitä tunnustusluterilaisissa kirkoissa ja vetäviä tekijöitä ortodoksisessa kirkossa. Molempia varmaan löytyy. Yksilön tasolla voitaisiin tarkastella hänen elämänhistoriaansa ja luonnettaan ja miettiä, miten se mahdollisesti vaikutti kirkkokunnan vaihdokseen.

En aio analysoida kenenkään yksittäisen lähtijän motiiveja enkä pelkistää lähdön syitä yhteen tekijään. Kun useammat lähtijät ovat kuitenkin lausuneet lähtönsä syistä jotain julkisuudessa, huomioni on kiinnittynyt yhteen toistuvaan piirteeseen. Lähtijät ovat kokeneet, että heidän selästään on nostettu taakka. Ortodokseina heidän ei tarvitse enää kannatella kirkkoa, oppia ja kirkon elämää itse, vaan kirkko, kirkon oppi ja kirkon elämä kannattelevatkin heitä.

Uskon, että mainittu kokemus on vapauttava. Samalla uskon, että jos olisin ennen kirkkokunnan vaihdosta kysynyt lähtijöiltä, kuka kannattelee ketä, he kirkkoa vai kirkko heitä, he olisivat ilman muuta vastanneet jälkimmäisen olevan totta. Jostain syystä he eivät kuitenkaan kokeneet niin. Jos jollakulla olisi tarve ulkoistaa kaikki ongelmat, hän varmaan syyttäisi tästäkin lähtijöitä. Ajattelen kuitenkin, ettei se ole reilua eikä realistista, sillä tässä kokemuksessa vaikuttaa olevan kyse yksittäisiä ihmisiä laajemmasta ilmiöstä. Siksi meidän, jotka tahdomme pysyä luterilaisessa tunnustuksessa hautaan ja viimeiselle tuomiolle saakka, olisi hyvä kysyä, voimmeko oppia jotain lähtijöiltä. Osoittautukoon tässäkin todeksi, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28)! Kuinka osaisimme elää luterilaisina paitsi luotettavasti myös luottavaisesti? Jälkimmäinen eli luottavaisuus näyttää jääneen joiltain tunnustuksellisilta veljiltämme katveeseen. ”Näin ei saa olla, veljeni.” (Jaak. 3:10)

Armon evankeliumi luo pohjan luottamukselle

Alkuun totean, että luterilainen tunnustus ja sille pohjautuva kirkon elämä antaa parhaat eväät luottavaisuuteen. Onhan uskonoppimme alusta loppuun rakennettu Jumalan Sanan varaan. Näin se on kaikessa luotettavaa.

Luterilainen oppi panee pelastuksessa kaiken painon Kristuksen Jeesuksen ja Hänen työnsä ja armonsa varaan. Pelastus on ikuisuudesta asti Jumalan lahja. ”Hän on ennen maailman perustamista Kristuksessa valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään, rakkaudessa edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta.” (Ef. 1:4–5) Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lue maailmalle sen syntejä. Sovituksen sanalla Hän tarjoaa ja lahjoittaa tämän armon meille ja vaikuttaa meissä uskon luottamuksen Jeesukseen, niin että meistä tulee Hänessä uusia luomuksia (2. Kor. 5:17–21). Tämä usko on nimenomaan luottamusta, luottavaista turvautumista Herraan Jeesukseen. Hän myös lupaa pitää meidät vahvana sanassaan ja uskossa loppuun asti, kunnes pääsemme tästä murheen laaksosta taivaaseen, ruumiin ylösnousemukseen ja uusiin taivaisiin ja uuteen maahan, joissa vanhurskaus asuu.

Kuinka turvallista onkaan olla luterilainen, kun sen oikein sisäistää! Tekojen oppi, jota muut tunnustuskunnat enemmän tai vähemmän sotkevat armon opin sekaan, aiheuttaa epävarmuutta ja ahdistusta pelastuksesta. Mutta armo vahvistaa sydäntä (Hepr. 13:9).

Koko oppi on tärkeä, mutta kaikki ei ole opillista

Useampia lähtijöitä vaikuttaa yhdistäneen voimakas, korostunut opillisuus. Eikä voimakkaassa opillisuudessa ole itsessään mitään väärää, päin vastoin! Oikea oppi on kirkon elämä, koska on kyse evankeliumin opista, siis Kristuksesta ja Hänen ilosanomastaan. Tässä mielessä oppi on elämä, koska Kristus on elämä. Yleisesti ottaen aikamme ongelma ei ole liika vaan liian vähäinen opillisuus.

Kirkossa ja elämässä on kuitenkin muutakin kuin oppi. Koko oppi on tärkeä, mutta kaikki ei ole opillista. Varsinkin omantunnontarkalla pastorilla tai seurakuntalaisella on vaarana ajautua ylikorostuneeseen opillisuuteen. Tulee paine, että minun tai meidän on tiedettävä vastaus jokaiseen maailman asiaan. Jos sitä ei löydy Raamatusta ja Tunnustuskirjoista, se täytyy etsiä myöhemmästä luterilaisesta traditiosta tai lukea sisään oppimme lähteisiin. Taustalla voi olla psyykkinen vaikeus sietää epätietoisuutta tai ristiriitaa. Paperilla ja lauseiden tasolla evankeliumi voi olla puhdasta, mutta kehossaan ja mielessään ihmiset voivat samalla olla ahdistuneita. Näin tunnelma voi vääristyä ahtaaksi ja lakihenkiseksi, ei opin vuoksi, vaan koska oppi ei ole ”tullut lihaksi” opettajien ja opetettavien elämässä. Jos meillä kerran on Kristuksessa lepo, turvallinen luottamus ja yhteys Jumalaan ja toisiimme, eikö sen tulisi näkyä siinä, miten me olemme, elämme ja saarnaamme? Eikö Kristuksen tulisi tälläkin tavalla saada muoto meissä (Gal. 4:19)?

Raamattu ja Tunnustuskirjat antavat vastaukset kaikkeen välttämättömään mutta jättävät myös paljon liikkumavaraa. Tunnustuksellisen luterilaisuuden sisälläkin on erilaisia traditioita ja virtauksia. Kaikki traditioerot eivät tarkoita luopumista luterilaisesta tunnustuksellisuudesta. Yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta todella ”riittää” kirkolliseen yhteyteen (Augsburgin tunnustus, V) siinäkin mielessä, että mitään enempää ei tule vaatia, ei itseltään eikä muilta.

Ruumiillinen uskomme

Yksi vastalääke opillista ylivirittyneisyyttä vastaan on, että luterilainen kristillisyys on hyvin ruumiillista – tai näin ainakin tulisi olla. Meillä on kristikunnan piirissä kaikkein voimakkain usko inkarnaatioon. Joka ei sitä muuten usko, lukekoon Yksimielisyyden ohjeen artiklan VIII Kristuksen persoonasta, Todisteiden luettelon sekä Chemnitzin kirjan Kristuksen kahdesta luonnosta ja verratkoon niitä minkä tahansa muun kristillisen suuntauksen opetukseen Herran persoonasta.

Jumalihminen Kristus puhdistaa ja pyhittää meidät käyttäen ruumiillisia ja aineellisia välineitä: ruumiillisesti puhuttua ja kuultua, ulkoista Jumalan sanaa, aineellista vettä ja aineellista leipää ja viiniä. Luterilaisen kirkon vanha liturginen elämä on ollut hyvin ruumiillista. Siihen on kuulunut monia rukousasentoja, kuten ristinmerkki, seisomista ja polvistumista. Messua on kaunistettu Kristusta julistavalla kirkkotaiteella, johon on kuulunut upea musiikki, kuvataide ja kirkkoarkkitehtuuri. Kaikki tämä suorastaan huutaen julistaa, että uskomme ei ole pelkästään kirjoja ja oppineisuutta, vaikka niitäkin tarvitaan. Oppi ilmenee rukouksessa, kirkon rukouselämässä, joka tapahtuu ruumiillisessa todellisuudessa, ajassa ja paikassa.

Uskomme täyttymyskin on ruumiillinen: ruumiin ylösnousemus Kristuksen kanssa. Lutherin oppilas Johann Mathesius (k. 1565) saarnasi voimallisesti ehtoollisen ja ruumiin ylösnousemuksen yhteydestä:

”Totisesti, totisesti, kuinka se, joka vakaasti uskoo, että meidän kurja lihamme ei ainoastaan nouse kuolleista vaan vieläpä aivan Kristuksen ruumiin kaltaisena ja muotoisena totuudessa, kirkkaudessa, ihanuudessa, vanhurskaudessa, viisaudessa ja kuolemattomuudessa, voi kieltää, että Kristus ruokkii ja juottaa ruumistamme lihallaan ja verellään? Joka tämän kieltää ja riistää meiltä tämän autuaan ruoan, ei lopulta voi sydämessään uskoa paljoakaan ylösnousemukseen tai ainakaan meidän lihamme kirkkauteen. Jos tahdomme säilyttää kirkossa opinkohdan ylösnousemuksesta ja tulevan ruumiimme taivaallisesta kirkkaudesta, emme saa riistää itseltämme ehtoollisesta Kristuksen tosi ruumista ja verta. Siksihän Herra Kristus ruokkii meitä omalla ruumiillaan ja verellään, että ei ainoastaan sielumme ja henkemme vaan myös lihamme ja veremme saisivat olla mukana nauttimassa Hänen armoaan, hyvyyttään, siunaustaan ja kirkkauttaan iankaikkisesti. Pyhillä isillä on ollut tapana puhua juuri tästä asiasta hyvin kauniisti ja lohdullisesti.”[1]

Kirkko on suurempi kuin me

Monilta lähtijöiltä uupui kokemus, että kirkko on suurempi kuin he ja että kirkkoon voi luottaa. Tämä on ymmärrettävää. Elämme nimellisesti luterilaisessa maassa, jossa luterilaisella tunnustuksella ei kuitenkaan käytännössä ole juurikaan painoarvoa kirkkojen elämässä. Me tunnustukselliset luterilaiset olemme pieni vähemmistö, jonka täytyy jatkuvasti perustella oma olemassaolonsa itselleen ja muille. Pienissä tunnustusluterilaisissa seurakunnissa jokaista seurakuntalaista tarvitaan ja jokaisen lähtijän lähtö tuntuu muiden nahoissa. Tällaisessa tilanteessa saattaa inhimillisesti syntyä kokemus, että jos minä ja minun piirini emme nyt tee tätä juttua riittävän tosissamme, kaikki romahtaa. Kirkkoon ei ole luottaminen!

Jumalan kiitos emme kannattele kirkkoa, vaan kirkko kannattelee meitä. Sillä kirkkohan on Kristuksen kirkko! Emmehän me kannattele Kristusta vaan Hän meitä! Kiitetty olkoon Hän siitä! Onkin tärkeä etsiä, löytää, rakentaa ja elää tervettä seurakuntaelämää luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Vain säännöllisessä, raittiissa ja levollisessa seurakuntayhteydessä voi syntyä ja säilyä kokemus, että me emme kannattele kirkkoa vaan kirkko meitä ja että kirkkoon voi yleensä luottaa. Tunnustautuessani Augsburgin tunnustukseen en tunnusta omaa oppiani vaan kirkon oppia. Messussa en keksi omia rukouksiani vaan yhdyn kirkon vuosituhantisiin rukouksiin. Alttarin sakramentille en tule vain uskovana yksilönä, vaan tulen Kristuksen pyhässä ruumiissa ja veressä osalliseksi pyhien yhteydestä, joka ulottuu Aadamista patriarkkojen, profeettojen ja apostolien kautta läpi kirkon historian aina kirkkauteen asti.

On tärkeä luoda yhteyksiä myös kansainväliseen tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Saamme nostaa katseemme omista pienistä piireistämme ja nähdä, että Kristus ei ole hylännyt luterilaisiaan vaan yhä käyttää heitä ympäri maailmaa antamaan vaivatuille sieluille rauhan verisissä haavoissaan.

Luterilaisuus on oikeaa katolisuutta

Tunnustuksellinen luterilaisuus on maassamme puolustusasemissa. Tämä uhkaa kaventaa teologista horisonttiamme. Uskalletaan lukea vain taatusti oikeaoppisia opettajia, koska pelätään vääriä vaikutteita. Jos toisuskoisia opettajia luetaan, se tehdään vain poleemisessa mielessä, jotta osaisimme ampua heitä mahdollisimman tehokkailla ammuksilla!

1500–1600-luvun luterilaiset isämme eivät toimineet näin. He esimerkiksi lukivat hyvin laajasti kirkkoisiä, vaikka eivät suinkaan seuranneet heitä kaikessa, vaikkapa vapaan tahdon teologiassa tai vanhurskauttamisopin epäselvyyksissä. Varhaiset luterilaiset kuitenkin pitivät kirkkoisiä ”omina” hengellisinä isinään kaikessa, missä nämä olivat pysyneet Raamatun sallimissa raameissa. Tämä avarakatseisuus antoi huomattavan laajan perspektiivin! Jos ja kun luterilaisuus on oikeaa katolisuutta eli raamatullista, yhteistä kristillistä uskoa, kaikki totuus, joka löytyy luterilaisen tunnustuskunnan ulkopuoleltakin, on meidän. Saamme omaksua sen, käyttää sitä ja iloita siitä! ”Kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1. Kor. 3:21–23)

Oratio, meditatio, tentatio – terve luterilainen mystiikka

Jotkut entisistä tunnustuksellisista luterilaisista ovat kertoneet löytäneensä ortodoksisesta spiritualiteetistä mystistä syvyyttä, jota he olivat kaivanneet luterilaisuudessa. Tämä on surullista kuulla, koska siinä tapauksessa monet luterilaisuuden aarteet eivät olleet avautuneet edes entisille luterilaisuuden asiantuntijoille. Johann Arndtin (k. 1621) rukous- ja hartauskirjoissa tai Paul Gerhardtin (k. 1676) ja Thomas Kingon (k. 1703) virsissä koko maailma nähdään Jumalan rakkauden peilinä, kuvana, joka julistaa Herran hyvyyttä luotujaan ja erityisestä uskovaisiaan kohtaan. Kuinka sydämiä sulattavan kauniisti Gerhardt ottaakaan esimerkiksi auringonlaskun, tähtien tuikkeen, vaatteiden riisumisen ja ruumiin levon kuvaksi Jeesuksen ihanuudesta, omasta osastamme taivaassa, kuoleman unesta ja lopullisesta lepoon pääsemisestä! Iltavirressä Nun ruhen alle Wälder (vahvasti muokattuna virsikirjassa nro 559 Nyt kaikki päättää työnsä) Gerhardt runoilee (säkeistöt 2–5, käännös JM):

”Aurinko, minne lähdit? / Sut ajoi illan mahdit / edestään pakohon.
No mee, aurinko toinen, / tuo Armonaurinkoinen / mun sydämessäin aina on.

Kun päivä on nyt poissa, / niin loistaa tähtivöissä / tuo taivaankansikin.
Noin minäkin saan hohtaa, / kun Herrani mut johtaa / pois murheen maasta taivaisiin.

Ruumiini panee maate, / se riisuu kengät, vaatteet, / kuin kerran elämän.
Mä silloin riisun surun, / saan Jeesukselta puvun / tuon kirkkaudesta säihkyvän.

Pää, kädet, jalat lepää, / ne eivät raada enää, / kun päättynyt on työ.
Iloitse, sydän, Herra / sun vaivas päättää kerran / ja loppuu synnin orjantyö!”

Arjen sulostuttavaa kaunista, tuonpuoleista, runollista, ruumiillista ja kuvallista mystiikkaa löytääkseen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan!

Luther opetti saksankielisten teostensa esipuheessa, että oikean teologin tekee kolme asiaa: oratio eli rukous, meditatio eli mietiskely ja tentatio eli kiusaus tai koettelemus. Keskimmäinen näistä, meditaatio, lienee jäänyt piireissämme katveeseen. Lutherin tarkoittamaan meditaatioon sisältyy Jumalan sanan opiskelu, mutta ei vain tiedollinen sellainen. Jumalan sanaa tulee myös märehtiä, rukoilla, katsella sielun silmin, liikutella sisimmässään, rukoilla läpi, kurottautua sitä kohti, ottaa sielun jokapäiväiseksi ravinnoksi. Tämä ei ole hurmahenkisten kokemusten etsimistä vaan oikeaa sanan meditoimista, joka nivoutuu yhteen rukouksen kanssa. Kiusausten keskellä se ravitsee ihmeellisesti uskoa Kristukseen, Vapahtajaan. Hän itse on tuossa mietiskelyssä läsnä, sanassa, jota mietiskelemme, ja sydämessämme, joka tarttuu mietiskeltyyn sanaan. Hän itse vaikuttaa Henkensä kautta sydämessämme valoa, toivoa ja elämää. Tällaista mietiskelyä sietäisi opettaa seurakunnissa saarnoissa, katekeesissa ja leireillä. Kun mietiskely ankkuroituu sanaan, Luther voi sanoa rohkeasti: ”Ja kun nuo rikkaat, hyvät ajatukset saapuvat, on annettava muitten rukousten mennä ja annettava tilaa noille ajatuksille, kuunneltava hiljaa eikä missään tapauksessa estettävä niitä. Silloin saarnaa näet Pyhä Henki itse, ja yksi sana hänen saarnastaan on parempi kuin tuhat sanaa rukouksestamme. Minä olen siis oppinut usein yhdessä rukouksessa enemmän kuin olisin kyennyt omaksumaan paljolla lukemisella tai pohtimisella.” (Kuinka rukoilla, ystäväni. SLEY-kirjat, 1995, s. 24)

Rukoukseni on, että nämä ajatukset voisivat olla siunaukseksi, kun harjoittelemme elämään luotettavasti ja luottavaisesti luterilaisina.

[1] Alkuperäinen käännös opetuksessani.

Dekaani Joel Kerosuo käsitteli keväällä toteutetun jäsenkyselyn tuloksia elokuussa Kesäjuhlassa. Kuva: Kari Puustinen

Seurakuntiemme jäseniä pyydettiin keväällä vastaamaan Lähetyshiippakunnan konstituutiokomitean valmistelemaan kyselyyn. Kyselyn avulla konstituutiokomitea halusi selvittää jäsenten näkemyksiä muun muassa Lähetyshiippakunnan toimintaan osallistumisesta, Suomen evankelis-luterilaisessa kirkon jäsenyydestä, Lähetyshiippakunnan rekisteröitymisestä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi sekä kirkon viestintäkanavista.

Sekä suomen- että ruotsin kielillä toteutettuun kyselyyn vastasi yhteensä 712 henkilöä. Vastauksia voidaan pitää kattavina sekä vastaajien ikärakenteen että alueiden kannalta: Vastaajia oli alle 18-vuotiaista yli 65-vuotiaisiin niin, että yli puolet heistä oli yli 50-vuotiaita. Vastauksia annettiin kaikista rovastikunnista, mutta Kaakon ja Hämeen rovastikunnista vastauksia tuli jäsenten määrään nähden verraten vähän, kun taas Uudenmaan vastaajien määrä oli muihin rovastikuntiin verrattuna suhteellisen iso.

Joka viides kaksoisjäsen

Lähetyshiippakunnassa on viime vuosina keskusteltu niin sanotusta kaksoisjäsenyydestä. Kirkkomme status rekisteröimättömänä uskonnollisena yhdyskuntana on mahdollistanut jäsenten kuulumisen samanaikaisesti sekä Lähetyshiippakunnan että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin. Koska kirkollamme ei ole yhteistä jäsenrekisteriä eikä seurakunnissa ole pidetty kirjaa kaksoisjäsenien määrästä, aiemmin ei ole tiedetty, kuinka suuri osuus jäsenistä kuuluu myös Suomen ev.-lut. kirkkoon. Tuoreen tiedon mukaan osuus on noin joka viides. Jäsenkyselyn tuloksista käy ilmi, että vastaajista 22 % kuului sekä Lähetyshiippakunnan että Suomen ev. lut. kirkon seurakuntiin.

Jäsenkyselyyn vastanneiden kuuluminen Lähetyshiippakunnan ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin jaoteltuna Lähetyshiippakunnan toiminnassa olon pituuden mukaan.

Tulosten perusteella kaksoisjäsenyys ei näytä katsovan ikää: Eri ikäisten jäsenten keskuudessa kaksoisjäseniä on suunnilleen yhtä paljon. Eniten kaksoisjäseniä on alle 18- vuotiaiden vastaajien joukossa. Sen sijaan Lähetyshiippakunnan toiminnassa mukana oleminen vaikuttaa merkittävästi kaksoisjäsenten määrään: Alle vuoden toiminnassa mukana olleista jäsenistä kaksoisjäseniä oli noin puolet, mutta vuoden tai pidempään toiminnassa mukana olleista enää keskimäärin 20 % ilmoitti olevansa kaksoisjäseniä.

Myönteinen suhtautuminen rekisteröitymiseen

Lähetyshiippakunnan konstituutiokomitea on viime vuosien aikana selvittänyt kirkkomme mahdollisuutta rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vuonna 2021 perustettu komitea on tutkinut ja pohtinut rekisteröitymisen käytänteitä, hyötyjä ja haittoja eri näkökulmista. Samaan aikaan seurakunnissa ja eri toimielimissä on keskusteltu rekisteröitymiseen liittyvistä ajatuksista.

Jäsenkyselyn vastaajista kaksi kolmasosaa suhtautui myönteisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen. 35,8 % ilmoitti toivovansa, että Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. 30,1 % näki rekisteröitymisen olevan mielekäs tavoite, kunhan edetään riittävän harkiten. Noin 17 % prosenttia piti nykyistä tilannetta hyvänä – heidän mielestään olisi viisasta jatkaa samalla tavalla. Noin 2,4 % ei toivonut rekisteröitymistä ja 0,7 % ei haluaisi olla jäsenenä, jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi. Noin 14 % vastaajista koki, ettei heillä ollut asiaan vahvaa kantaa.

Jäsenkyselyn vastaajien ikäjakauma ja suhtautuminen uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen.

Uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymistä toivoivat eniten alle 35-vuotiaat vastaajat. Yli 51-vuotiaiden vastaajien keskuudessa oli eniten heitä, jotka pitivät nykyistä tilannetta toimivana. Rekisteröitymistä ehdottomasti vastustavia oli yhtä paljon alle ja yli 50-vuotiaissa. Kyselyyn vastanneista kaksoisjäsenistä vajaa puolet (46 %) suhtautui rekisteröitymiseen suopeasti. Vastanneista kaksoisjäsenistä 7 % ei kannattanut rekisteröitymistä. Eniten rekisteröitymisen kannattajia oli toimintaan viimeksi muukaan tulleiden vastaajien keskuudessa.

Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo pitää jäsenkyselyä hyödyllisenä. Kysely antoi tietoa monesta eri asiasta. Konstituutiokomitea totesi selvityksessään, että rekisteröityminen on monesta eri syystä luonteva suunta Lähetyshiippakunnalle. Kerosuon mukaan myös rekisteröitymiseen myönteisesti suhtautuvien suuri määrä tukee sitä.

– Juuri nyt voimme keskittyä hyvään perustyöhön seurakunnissa ja katsoa rauhassa, miten tilanne kehittyy, Kerosuo pohtii.

Kerosuo punnitsi rekisteröitymisen hyötyjä ja haittoja jäsenkyselyn tuloksien valossa myös elokuussa Kesäjuhlan ajankohtaisluennossa. Kerosuon mukaan nykyinen tilanne mahdollistaa Lähetyshiippakunnalle jo melko laajat vapaudet toimia kirkkona myös yhteiskunnallisesti katsottuna. Rekisteröitymisellä ei ole kiirettä ja juuri nyt siitä aiheutuva vaiva olisi mahdollisesti suurempi kuin sen myötä tulevat hyödyt.

Jatkosta päätetään marraskuussa

Tämän kesän aikana Lähetyshiippakunnan konstituutiokomitea on analysoinut jäsenkyselyn tulokset ja laatinut sen ja aiemman työskentelynsä pohjalta loppuraportin. Raportti käsitellään julkisesti Lähetyshiippakunnan vuotuisessa hiippakuntakokouksessa marraskuussa. Konstituutiokomitean selvitystyön pohjalta hiippakuntakokous päättää, miten uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisen suhteen jatkossa toimitaan. Nyt, oman osuutensa loppumetreillä, konstituutiokomitea haluaa kiittää kaikkia jäsenkyselyyn vastanneita sekä viime vuosien aikana keskusteluihin osallistuneita käyttämästänne ajasta ja hyödyllisistä ajatuksienvaihdoista.

Ajankohtaiskeskustelu tunnustuksellisen luterilaisuuden nykytilasta ja keskustelusta käytiin Kesäjuhlassa perjantaina. Kuva: Juho Pylvänäinen

Myös isämme uskoivat ennen ja kylvivät, leikkasivat. Me saarnaamme aikojen mennen kuin isämme saarnasivat: ”On täyttynyt aika, sen soi Jumala, on lähellä Kristuksen valtakunta. Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen ja suostukaa armahdukseen.

Tämän virren 178 sanoin käytiin kuuntelemaan ajankohtaiskeskustelua Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa tänään perjantaina. Keskustelijoina toimivat Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtaja Tom Säilä sekä Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola. Keskustelua johti pastori Esko Murto.

Nykyinen murros haastaa luterilaisen perinteen

Keskustelijat olivat yhtä mieltä Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän, tunnustuksellisen luterilaisuuden nykytilasta. He ajattelivat pitkälti samalla tavalla kuin tilaisuuden aluksi lauletussa virressä: Edelleen on saarnattava samaa evankeliumia Kristuksesta kuin edelliset sukupolvet ovat saarnanneet. Tätä kuitenkin vaikeuttavat parhaillaan käynnissä oleva murros etenkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä: Kansankirkon julistuksesta on jäämässä jäljelle kulttuurinen luterilaisuus. Sen sijaan elävän luterilaisen uskon tulevaisuus on keskustelijoiden mukaan tunnustuksellisen luterilaisuuden pienemmissä yhteisöissä.

Sleyn toiminnanjohtaja Tom Säilä. Kuva: Juho Pylvänäinen

– Luulen, että elämme tällä hetkellä kirkkohistoriallisestikin merkittävää aikaa, jossa luterilaisuudessa alkaa joutua maksamaan jotakin. Eivät pelkästään papit, jotka ovat luterilaisia kansankirkossa, vaan ihan tavallinen seurakuntalainenkin. Tulevaisuus voi olla aika tiukkakin. Tarvitaan uutta rohkeutta olla luterilainen, Säilä arvioi.

Pohjola lisäsi, että murros ei koske vain kansankirkkoa Suomessa, vaan kaikkien kristillisten kirkkojen taantumista länsimaissa. Suomi ei ole siitä irrallinen saareke. Eikä kysymys ole vain luterilaisuudesta, vaan laajemmin klassisesta kristinuskosta.  Kirkkokunta toisensa jälkeen jakautuu kysymyksissä, joissa isketään kipinää tämän ajan näkemysten ja mielipiteiden kanssa, esimerkiksi avioliittoa tai eutanasiaa koskien.

– Tulevaisuuden luterilaisuus ei voi rakentua vanhalle mallille, vaan se tarkoittaa pienempiä ja itsenäisempiä ryhmiä, jotka ottavat todesta ja elävät käytännössä sitä uskoa, joka heille on kertakaikkisesti annettu, Pohjola kuvaili.

Nummelan mukaan johtajien lisäksi tavalliset kristityt joutuvat jatkossa yhä ahtaammalle. Tämä on toisaalta meille tervettä herätä ristin kantamiseen, joka Jeesuksen seuraajille Raamatun mukaan kuuluu.

Jaettu visio messuyhteisöjen rakentamisesta

Sekä Sleyn että Kansanlähetyksen sisällä on puhuttu paljon messuyhteisöjen rakentamisesta. Sama työnäky on myös Lähetyshiippakunnan toiminnan taustalla. Lähetyshiippakunnassa puhutaan seurakunnista, mutta herätysliikejärjestöissä asiasta ei ole tällä tavalla puhuttu. Murto kysyikin Nummelalta ja Säilältä, mitä messuyhteisöjen rakentaminen heidän edustamissaan järjestöissä tarkoittaa.

Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela. Kuva: Juho Pylvänäinen

Nummela kertoi, että Kansanlähetyksen sisällä toimivat messuyhteisöt ovat keskenään erilaisia. Osa toimii yhteistyössä Suomen ev.-lut. kirkon paikallisseurakuntien ja osa Sleyn tai Suomen Raamattuopiston kanssa, toiset myös itsenäisesti.

– Hengellisessä mielessä ne ovat seurakuntia, sillä niissä toteutuvat kaikki seurakuntien merkit. Itse asiassa aika iso osa kävijöistä sanoo, että messuyhteisö on heidän seurakuntansa, Nummela totesi.

Virallisesti Kansanlähetyksessä ei puhuta seurakuntien perustamisesta. Tämä johtuu kirkollisesta tilanteesta. Aiemmin sakramentit ja jumalanpalveluselämä toteutuivat paikallisseurakunnan yhteydessä ja Kansanlähetys järjesti tätä täydentävää seura- ja piiritoimintaa. Kahden viime vuosikymmen aikana tällaiselta järjestelyltä on kuitenkin pohja murtunut kokonaan, mikä on johtanut jumalanpalvelusten järjestämisen painottumiseen.  Nummelan mukaan tähän liittyy myös Suomessa laajasti vaikuttava sakramentti- tai jumalanpalvelusherätys, joka on kasvattanut jumalanpalvelusten vetovoimaa.

Säilän mukaan Sleyssä ajatellaan pitkälti Nummelan kuvaamalla tavalla. Hallinnollisesti messuyhteisöjen toiminta on osa Suomen ev.-lut. kirkon työtä, mutta hengellisessä mielessä seurakunnan toteutuvat siinä missä muuallakin. Tämä on Säilän mukaan tärkeintä.

Pohjola kertoi huomioineensa, että muissakin Pohjoismaissa messuyhteisöistä on tullut yhä suositumpia. Samaan aikaan messujen merkitys on noussut myös Suomen ev.-lut. kirkossa. Pohjola kuitenkin pistänyt sivusta seuratessaan merkille, että seurakuntien yhdistymisten myötä jumalanpalveluksien määrä vähenee. Tänä keväänä tehdyn tutkimuksen mukaan suurin osa kansankirkon papistosta myös sanoo, ettei messu ole erittäin tärkeää heidän työssään.

– Kansankirkossa jumalanpalvelusten merkitys laskee koko ajan, mutta herätysliikkeissä jumalanpalvelus, ehtoollinen, virka ja liturgia ovat nousussa. Tämä on mielestäni kirkkohistoriallinen muutos, Pohjola summasi.

Yhteiset keskustelut aiempaa mahdollisempia

Nummelan, Säilän ja Pohjolan välinen keskustelu kääntyi myös herätysliikkeiden ja Lähetyshiippakunnan väliseen suhteeseen. Pohjola totesi, että keskusteluja on käyty ja käydään säännöllisesti johtotasolla, mutta myös paikallisella tasolla, sillä monilla Lähetyshiippakunnan seurakuntalaisilla on juuret ja verkostoa herätysliikkeissä. Johtotason keskustelujen haasteena Pohjola pitää sitä, että Lähetyshiippakunta mieltää itsensä kirkoksi ja käy keskusteluja toisten kirkkojen kanssa. Sen sijaan järjestöjen eli Sleyn tai Kansanlähetyksen kanssa kirkollisen yhteyden keskusteluja ei ainakaan tässä vaiheessa voida käydä.  Tästä huolimatta Pohjola pitää yhteydenpitoa ja keskustelua tärkeänä:

– Jos meitä yhdistää luterilainen tunnustus ja liturginen perintö ja teidän toimintanne keskittyy yhä enemmän messuyhteisöjen rakentamiseen, se on sitä, mitä mekin rakennamme koko ajan. Silloin meidän toimintanäkymme ja teologiamme ohjaa samaan suuntaan.

Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola. Kuva: Juho Pylvänäinen

Pohjola mainitsi ”nostavansa hiippaa” siitä, että Sley ja Kansanlähetys ovat pitäneet linjansa pappisvihkimyskysymyksessä ja ovat ottaneet sen teologisesti isona asiana.

– Rukoilemme, että hätäratkaisujen sijaan löytyy jokin kestävämpi ratkaisu, koska muutoin käy helposti niin, että meillä on kohta iso joukko paimenia ilman paimenta kulkemassa, koska pappeja ei voi kaukaa hoitaa, Pohjola pohtii.

Vaikka organisatorista lähetymistä tai yhteistyötä ei ole, Pohjola katsoi, että teologisesti ja toiminnallisesti Lähetyshiippakunta, Sley ja Kansanlähetys ovat kulkemassa samaan suntaan. Pitkällä aikavälillä tämä on merkityksellistä, ja sen tähden myös muu yhteydenpito ja keskustelu on rakentavaa.

Nummela kuvaili kivuliaaksi sitä, että Lähetyshiippakunnan kaksi edellistä piispaa ovat olleet entisiä Kansanlähetyksen työntekijöitä. Hänen mukaansa henkilökohtaisiin suhteisiin liittyvät pettymykset ovat vaikuttaneet Lähetyshiippakunnan ja Kansanlähetyksen välisiin suhteisiin. Nykyisin tilanne on kuitenkin muuttunut:

– Nyt olemme tilanteessa, jossa meidän on vähän helpompi lähestyä ja keskustella, ja voimme puhua asioista. Haluaisin haastaa teitä ymmärtämään meitä ja käymään keskusteluja, koska teillä on samantyyppinen matka takana. Minusta tarvittaisiin enemmän siltojen rakentamista ja suunnan etsimistä Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta kuin lokeroihin asettumista. Tämä aika, jos mikä, haastaa meitä siihen, että löytäisimme asioita, joita meitä edeltävät johtajat eivät kyenneet, Nummela totesi.

Yhteinen näky tulevaisuudesta

Ajankohtaiskeskustelun lopuksi Murto kysyi keskustelijoilta, mihin meidän tulisi keskittää voimamme, jotta meillä olisi kahdenkymmen vuoden päästä hengellisesti tervettä ja vakaata, luterilaista kristinuskoa Suomessa. korosti jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamista omasta identiteetistä käsin. Säilä piti tärkeänä sanaan ja sakramentteihin tarrautumista. Pohjola nosti esille Lähetyshiippakunnan moton ”jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi”.  Keskustelijat olivatkin vastauksissaan pitkälti samaa mieltä: Jatkossakin on saarnattava samaa evankeliumia kuin isämme saarnasivat.

Lennart Ahlvik on yksi Kesäjuhlassa paimenvirkaan vihittävistä pastoreista. Kuva: Linda Ahlvik

Kirkkomme ruotsinkielinen työ vahvistuu tänä kesänä, kun Kesäjuhlassa kaksi pastoria vihitään palvelemaan ruotsinkielisiä seurakuntiamme. Pietarsaaren Pyhän Jakobin  seurakunnassa (Sankt Jakobs församling) oman toimen ohella pastorina ryhtyy palvelemaan Lennart Ahlvik. Tämän lisäksi Lennart sijaistaa myös pastoreita muualla Pohjanmaalla sekä suomen- että ruotsinkielisissä seurakunnissa. Turun Pyhän Gabrielin seurakunnassa (Sankt Gabriels församling) aloittaa puolestaan Niklas Antonsson osa-aikaisella työosuudella.

Koronavuodet kirkastivat seurakunnan merkityksen

Lennart Ahlvik ryhtyy palvelemaan Pohjanmaalla OTO-pastorina. Kuva: Linda Ahlvik

Lennart Ahlvik asuu Luodossa Kokkolan ja Pietarsaaren välillä vaimonsa ja kahden pienen poikansa kanssa. Päivätyönsä hän tekee tällä hetkellä elintarvikealalla. Vapaa-aikanaan hän täydentää teologian maisterin opintojaan suorittamalla STM-tutkintoa  Församlingsfakultetenissa Göteborgissa.

Lennartin Jumala on johdattanut nykyiselle paikalleen Turun Pyhän Gabrielin seurakunnan kautta. Seurakunnasta tuli Lennartin ja hänen vaimonsa koti, kun hän oli muuttanut Pohjanmaalta sinne opiskelemaan. Kahden vuoden kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin Pohjanmaalle ja alkoi tehdä opintojen ohella töitä ruotsinkielisessä laestadiolaisuudessa (LFF-liikkeessä), ensin nuorisotyötä ja sitten kristillistä radiotyötä.

– Oli monella tavalla antoisaa aikaa palvella näissä tehtävissä, mutta tietyt asiat oman tehtävän ja virkateologiaan liittyen johtivat siihen, että päätin lopulta luopua tehtävästä, kuvailee Lennart kyseistä työsuhdettaan.

Tuolloin elettiin koronavuosia. Hän huomasi, kuinka tärkeää seurakuntayhteys ja jumalanpalvelus ovat kristityn elämässä:

– Kaipasin sitä jumalanpalveluselämää Sanan ja sakramentin ympärillä, jota olimme saaneet elää aikaisemmin jo muutaman vuoden.

Niinpä perhe päätyi keväällä 2022 Pyhän Jakobin seurakunnan messuihin. Seurakunta on tullut perheelle rakkaaksi. Lennart iloitseekin, että he ovat perheenä viihtyneet siellä.

”Suuri helpotus tässä virassa on, ettei oteta omista vaan Jumalan varastoista. Hän kutsuu ja lähettää.”

Lennart ottaa kutsun paimenvirkaan vastaan iloiten, mutta toisaalta lähestyvä pappisvihkimys herättää myös toisenlaisia tunteita.

– Tietysti on suuri ilo saada palvella ”sovituksen virassa” ja olla jakamassa Kristuksen armolahjoja muille ihmisille. Samalla oma heikkouteni, puutteellisuuteni ja syntisyyteni nousevat helposti omien silmien eteen. Suuri helpotus tässä virassa on, ettei oteta omista vaan Jumalan varastoista. Hän kutsuu ja lähettää. Hän myös varustaa ja antaa kaiken tarvittavan.

Seurakunnan rakentajasta paimeneksi

Niklas Antonsson opettaa Församlingsfakultetenissa ja palvelee Pyhän Gabrielin seurakunnassa. Kuva: Magnus Svensson

Niklas Antonsson on kotoisin Ruotsista, mutta asuu nykyisin Kaarinassa. Hän työskentelee kirkkohistorian opettajana Göteborgissa Församlingsfakultetenissa, jossa muun muassa monet Lähetyshiippakunnan pastorit ovat aiemmin suorittaneet tai parhaillaan suorittavat tunnustukselliseen luterilaiseen teologiaan syventäviä STM-tutkintoja.

Turun Pyhän Gabrielin seurakunnassa Niklas on ollut vuodesta 2011 lähtien. Hän oli siis mukana jo silloin, kun seurakunnan toimintaa käynnistettiin. Niklas oli jo aiemmin opiskellut teologiaa ja jatkoi tuolloin opintojaan Åbo Akademissa.

– Olen vähitellen saanut kasvaa erilaisissa seurakuntaelämään kuuluvissa tehtävissä ja nyt saanut myös kutsun paimeneksi, Niklas kertoo tiestään. Hänen toiveensa ja rukouksensa onkin, että hänen toimintansa pastorina olisi siunaus tutulle kotiseurakunnalle.

Lahjakkaita ja motivoituneita miehiä pioneerityöhön

Dekaani Joel Kerosuo odottaa iloiten ja kiitollisena Kesäjuhlaa, jossa tulevat pastorit Niklas ja Lennart vihitään pyhään paimenvirkaan:

– Juhlatunnelmani Loimaan Kesäjuhlan edellä ovat parantuneet viikko viikolta sitä mukaan, kun olen saanut vahvistuksen seurakunnan esittämistä kutsuista pastoreille ja tulevista pappisvihkimyksistä. On suurta lahjaa, että saamme liittää myös Niklaksen ja Lennartin tähän vihittävien joukkoon.

”Tällaisina päivinä on helppo hymyillä dekaanin konttorilla.”

Kerosuon päällimmäisenä tunteena on valtava ilo ja kiitos siitä, että Jumala lähettää pienelle luterilaiselle kirkollemme palvelukseen näin lahjakkaita ja motivoituneita henkilöitä. Hän toivoo, että tulevat vihkimykset voisivat olla myös laajemmin vahvistamassa Lähetyshiippakunnan ruotsinkielistä työtä:

– Vuosien saatossa on ollut omat haasteensa ja pioneerivaihe on usein työlästä. On yritetty pienin askelin kehittää ruotsinkielistä työtä esimerkiksi koordinaattorin nimeämisellä ja kokonaan ruotsinkielisellä Pyhäkön lampulla. Lennartin ja Niklaksen myötä kokonaisuus vahvistuu jälleen. Pienin askelin eteenpäin kourat ristissä mennään, dekaani toteaa.

Simeonin seurakunta muutti kesäkuussa Pyhänkoskelta Oulaisiin. Kuva: Sakari Hiitola

Nyt myös Pohjois-Pohjanmaalla Oulaisissa pääsee Lähetyshiippakunnan messuun. Jo yli vuosikymmenen ajan Merijärven Pyhänkoskella jumalanpalveluksia viettänyt Simeonin seurakunta siirtyi kesäkuussa kokoontumaan Oulaisten helluntaiseurakunnan Kaaritemppelissä. Ensimmäistä messua uudessa kokoontumispaikassa vietettiin viime sunnuntaina.

Parempiin puitteisiin

Simeonin seurakunnan seurakuntaneuvoston puheenjohtaja Sakari Hiitola kertoo, että tilakysymys oli ollut jo pitkään esillä. Konkreettisia toimia ei kuitenkaan uskallettu tai osattu aiemmin tehdä. Vanha tila oli periaatteessa toimiva, mutta työläs käyttää:

– Etenkin talvisin lämmitys puilla oli aikaa vievää. Pyhänkoski oli myös vähän syrjässä ja sisävessojen puuttuminen saattoi rajoittaa kauempaa matkustavien intoa tulla messuun.

Hiitola kertoo, että seurakunta oli haaveillut pitkään myös paremmista pyhäkoulutiloista, joita Pyhänkosken rukoushuoneelle ei ollut mahdollista saada.

Tänä vuonna ratkaisu ongelmiin löytyi. Seurakunnassa päätettiin toimia ja kyseltiin muutamaa mahdollista vaihtoehtoa. Etenkin yksi tila yllätti positiivisesti:

– Suureksi yllätykseksemme tilojen vuokraamiseen suhtauduttiin todella lämpimästi. Mahdollisuuksia on nyt vaikka mihin, koska erilaisia tiloja on monipuolisesti käytettävissä ja sijainti parempi, Hiitola iloitsee.

Vaivannäkö palkittiin

Ensimmäistä messua Oulaisissa vietettiin sunnuntaina 16. kesäkuuta. Hiitola kertoo, että ennen sitä heitä jännitti, miten ihmiset ottavat muutokset vastaan:

– Positiivisesti saimme kuitenkin yllättyä, koska messuun tuli useampia uusia kasvoja. Kävijämäärä oli 39, kun Pyhänkoskella se vaihteli kahdenkymmenen molemmin puolin.

Uudet tilat vaikuttivat toimivilta. Tavaroiden siirtelyä on aiempaa enemmän, mutta Hiitola uskoo, että homma saadaan toimimaan, kunhan talkooväki vakiintuu. Hän iloitsee myös hyvin alkaneesta yhteistyöstä vuokranantajan kanssa:

– Useampi helluntaiseurakunnassa vaikuttava on käynyt sanomassa, kuinka iloisia he ovat tästä yhteistyöstä. Odotamme innolla tulevaa!

Messuja jatkossa myös Raahessa

Ensimmäisen messun Oulaisissa toimitti pastori Jimmy Svenfelt. Kuva: Sakari Hiitola

Simeonin seurakunnan vastuupastori Jimmy Svenfelt kertoo olevansa kiitollinen, miten hienosti muuttoon liittyvät asiat lopulta järjestyivät. Raahen suunnalta Pyhänkosken messuissa käyneiden seurakuntalaistenkaan ei tarvitse surra pitkittynyttä messumatkaa. Kävi nimittäin niin, että keväällä Raahessa ryhdyttiin puuhaamaan Lähetyshiippakunnan toimintaa. Jos Jumala suo, siellä vietetään messua ensi syksynä. Simeonin seurakunnassa ei näistä suunnitelmista tiedetty, mutta uutinen otettiin hyvillä mielin vastaan.

– Ajoitus tuntuu johdatukselta, Svenfelt huokaa. Kaksi henkilöä meidän seurakunnastamme on mukana järjestämässä toimintaa Raaheen. Heidän kokemuksestaan on varmasti iso apu siellä.

Seuraavaa Simeonin seurakunnan messua Oulaisissa vietetään sunnuntaina 30.6. klo 15. Kaaritemppelin osoite on Kaarikatu 7. Lue lisää Simeonin seurakunnasta täältä.

Yksi tällä hetkellä meneillään olevan SUPI-kurssin opiskelijoista on Aaron Sahipakka Turusta. Hänet siunattiin seurakuntaharjoittelujaksolle Pyhän Paavalin luterilaisessa seurakunnassa toukokuussa. Kuva: Tuomo Sahipakka

Suomen luterilainen pastoraali-instituutti, eli tuttavallisemmin SUPI, on Lähetyshiippakunnan tulevia pastoreita kouluttava taho. Se tarjoaa seurakuntien työhön valmistautuville teologian opiskelijoille kirkkomme uskosta nousevaa teologista koulutusta, tukea pastoraalisen identiteetin rakentamisessa ja polun mahdolliseen pappisvihkimykseen. Instituutin opetuksesta vastaavat Lähetyshiippakunnan pappiskollegion jäsenet. Opetus koostuu yhteisistä viikonloppukokoontumisista, mentoroinnista ja ohjatusta seurakuntaharjoittelusta. Viikonloppukokoontumiset on rakennettu tietyn teeman äärelle. Niitä ovat esimerkiksi ”pastori saarnaajana”, ”pastori liturgina”, ”pastori johtajana” ja ”pastori sielunhoitajana”. Yhteisen keskustelun ja kirjallisuuden lukemisen kautta aiheisiin päästään perehtymään kattavasti. Lisää Lähetyshiippakunnan pappiskoulutuksesta voit lukea täältä.

Yksi tällä hetkellä meneillään olevan SUPI-kurssin osallistujista on Aaron Sahipakka. Hän on 22-vuotias opiskelija Turusta, joka aloitti toukokuussa seurakuntaharjoittelun. Haastattelin Aaronia hänen opinnoistaan ja tiestään teologisten opintojen pariin.

Kuka olet ja missä asut?

– Olen Aaron Sahipakka, 22-vuotias ja asun Turussa. Olen myös opiskelija kahdessa yliopistossa, esikoinen, isoveli, suntio, ja kaveri. Tykkään lukea, keskustella haastavista aiheista ystävieni kanssa ja katsoa urheilua. Minua kiinnostaa teologiassa dogmatiikka, Luther-tutkimus ja luterilaisen puhdasoppineisuuden ajan teokset, filosofisissa kysymyksissä etiikka, eksistentialismi ja yhteiskuntafilosofia.

Miten sinut johdatettiin Lähetyshiippakunnan seurakuntaan? Missä Seurakunnassa olet?

– Lähetyshiippakuntaan tulin kesällä 2021 perheeni johdolla ja Jumalan kutsusta. Vanhempani etsivät kristillistä kotia, ja siten tie vei Lähetyshiippakuntan. Miksi tänne? Syitä oli varmasti monia, mutta oleellisesti keskiössä oli ja on ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Mistään muualta kuin Lähetyshiippakunnasta ei Raamatun ja luterilaisen tunnusutksen sanoma löydy niin kirkkaasti! Käyn Turussa Pyhän Paavalin luterilaisessa seurakunnassa, toimin siellä suntiona ja olen lisäksi seurakunnan hallituksen jäsen. Toimin myös nyt tulevan kesän ajan Pyhän Paavalin seurakunnan kesäteologina.

Sinulla on tällä hetkellä meneillään kahdet yliopisto-opinnot. Kertoisitko tarkemmin niistä: Mitä aineita opiskelet, missä vaiheessa opintosi ovat ja mitä opinnot ovat sinulle antaneet?

– Opiskelen Turun yliopistossa pääaineena filosofiaa ja sivuaineena latinaa. Tämän lisäksi suoritan etäyhteyksien avulla opintoja Latviassa sijaitsevaan Luther Akatemiaan, joka on Latvian luterilaisen kirkon oma pappisseminaari. Tämä mahdollistaa englanniksi tunnustuksellisen luterilaisen teologian opiskelun juuri LCMS:n rahoituksella ihan mistä tahansa! Opettajani ovat siis kaikki Missouri Synodin lähetystyöntekijöitä ja pastoreita Euroopassa.

Nykyisten opintojeni ensimmäinen vuosi sekä Turussa että etänä Latviassa on kohta paketissa. Kesäkuussa on viikon Luther Akatemian opintojen matka Wittenbergiin, jossa harjoitellaan käytännön kautta sielunhoitoa ja liturgiaa. Tämä Intensive Study Week-nimellä kulkeva kokemus tuo yhteen opiskelija ja opettajat ympäri Eurooppaa yhteistä hartauselämää ja opiskelua varten. On lisäksi oleellista saada tehdä käytännön harjoitteluja sielunhoidon ja liturgian parissa. Akateeminen teologia on tärkeää, mutta käytännön harjoittelua ei saa unohtaa.

Opinnot ovat antaneet tietoa ja taitoja sekä välillisesti itsekuria ja järjestelmällisyyttä. Opiskelua on  paljon, varsinkin jos haluaa hyviä arvosanoja, joten omaa ajankäyttöä on pitänyt  opetella hallitsemaan. Kun on ollut kursseja muun muassa kirkkohistoriasta, metafysiikasta ja  missiologiasta, alkaa jonkinlainen yleiskuva asioista hahmottua. Olen myös ainakin oppinut miten vähän oikeasti osaa ja tietää. Opiskellessa oppii ja huomaa, kuinka paljon opiskeltavaa on Jumalan sanassa, kirkkohistoriassa, dogmatiikassa, käytännössä, filosofiassa ja kielissä. Psalmin 1 sanat ”vaan rakastaa Herran lakia ja tutkiskelee hänen lakiansa päivät ja yöt!” ja Lutherin kehoitus pysyä aina [sanan] oppilaina ovat realisoituneet jo nyt hyvin konkreettisesti.

Aaron opiskelee samanaikaisesti sekä yliopistossa että pappisseminaarissa. Kuva: Riitta Sahipakka

Opintoihini minut innosti aikanaan Turun Paavalin edellinen pastori isä Sebastian, kun alustavasti harkitsin teologian opiskelua. Toivon myös tämän koulun olevan Lähetyshiippakunnalle mahdollinen ja varteenotettava vaihtoehto tulevaisuuden pappiskoulutukselle. Etäopiskelu ei poista lähiopiskelun hyötyjä ja tarvetta, mutta tällä hetkellä LA on paras tapa saada luterilaista pappiskoulutusta töiden tai muiden opintojen ohella.  Lisäksi tahtoisin tulevaisuudessa opiskella mm. St. Louisin tai Ft. Waynen seminaareissa paikan päällä.

En halua vain ylistää opintojani tai esittää kaiken olevan aina helppoa. Motivaatio ja jaksaminen eivät ole aina itsestäänselvyyksiä. Lauantaidenkin käyttäminen opiskeluun ja viikkomessujen jääminen väliin ei ole aina miellyttävää. Onkin hyvä ymmärtää luterilaista kutsumusteologiaa. Minut on asetettu opiskelijan kutsumukseen, minulle on annettu mahdollisuus palvella nyt ja tulevaisuudessa. Jos se on Jumalalle mieleen, niin työ tuottaa hedelmää, ja juuri se auttaa minua jaksamaan. Tämän lisäksi teologian opiskelu aiheuttaa joskus epäilyksiä, ahdistusta ja muuta hengellistä vaivaa, mikä kuuluu asiaan. Sanoohan jo Luther: ”oratio, meditatio, tentatio faciunt theologum. Rukous, (Jumalan sanan) meditaatio, koettelemukset tekevät teologin.” Tästä Tohtori Kleinig on kirjoittanut loistavan artikkelin, jota voin vain lämpimästi suositella luettavaksi. Teologin, tai sellaiseksi haluavan, tulee siis ankkuroida koko elämänsä ja olemuksensa rukouksen ja Jumalan sanan ympärille. Ainoastaan pitämällä katseensa ristillä roikkuvaan Herraan voi kestää koettelemukset, joihin väistämättä opintojen kautta joutuu. Lopuksi on todettava, että mitään en vaihtaisi pois.

Olet hiljattain aloittanut Lähetyshiippakunnan SUPI-kurssilla. Millainen kokemus se on ollut: Mitä siellä on tehty ja mitä se on antanut sinulle?

– Tähän mennessä olen kerennyt käymään yhdessä tapaamisessa, joka oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyödyllinen. Uskon hyvin vakaasti, katsoessani LHPK:n osaavaa papistoa ja väkeä, joka vetää kurssia, että päästessäni kunnolla mukaan tulen oppimaan paljon. Tästä ei minulla ole epäilystäkään. Odotan siis innolla pääsemistä aktiivisemmin mukaan SUPI-toimintaan, perehtymistä teologiaan ja tutustumista uusiin ihmisiin.

Mitä toivot tulevaisuudeltasi?

– Toivon itselleni itselleni varmuutta, sillä olen huono elämään hetkessä ja mieleni tykkää ajatella kaikkia eri mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Viime kädessä Herra avaa ja sulkee ovia, Herra antaa ja Herra ottaa. Tulevaisuus selkenee kun sitä koetaan ja epävarmuuden verhon läpi kuljetaan ankkuroituna Kristukseen, hänen Kirkkoonsa ja lopulliseen työhönsä. Tuleeko minusta loppujen lopuksi pastori, akateemikko vai jotain muuta, sen näyttää todeksi ainoastaan aika. Varmana toivon sitä että evankeliumin Hyvä Sanoma leviää yhä palavammin Turussa ja Suomessa. Epävarmana aikana laittomuuden ja sekasorron lisääntyessä on ainoa toivomme Jeesus Kristus ja Hänen ristinsä.

Mitä toivon omalta lähitulevaisuudeltani on kesäteologin viran oikeaa hoitamista, opintojen sujumista ja onnistuneita matkoja. Päätän tekstini Apostoli Pietarin sanoihin: ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi” (1. Piet. 5:6). Tätä kaikkea rukoilkaamme lakkaamatta siihen päivään asti, jona Kristus palaa kaikkien pyhiensä kanssa (1. Tess. 3:13). Amen!

Bachin kotitalo Eisenachissa. Kuva: Petri Hiltunen

Kahdeksantoista reipasta retkeläistä osallistui Lähetyshiippakunnan Saksan matkalle 4.–12. kesäkuuta 2024. Saimme nauttia rikkaista hengellisistä aarteista, Martti Vaahtorannan asiantuntevasta opastuksesta, perinteikkäistä saksalaisista kaupungeista, kauniista luonnosta, erinomaisesta ruoasta, kauniista säästä ja kaiken lisäksi uskonystävien rohkaisevasta seurasta. Parempaa matkaa on vaikea kuvitellakaan!

Menimme laivalla Helsingistä Travemündeen ja jatkoimme sieltä linja-autolla Wolfenbütteliin, virsisäveltäjä Michael Prätoriuksen (1571–1621) kaupunkiin. Kaupungissa on eräs uskonpuhdistuksen vanhimmista kirkoista, jossa ryhmäläisemme Risto Leino soitti Prätoriuksen sovittaman virren Es ist ein Ros entsprungen (On ruusu Iisain juuren, virsikirja No 30).

Jatkoimme matkaa Quedlinburgiin, jonka tunnelmallinen keskusta säilyi toisen maailmansodan pommituksilta. Sieltä matkamme suuntautui Eisenachiin, jossa ovat asuneet sekä Martti Luther (1483–1546) että Johann Sebastian Bach (1685–1750). Bachin talossa saimme kuulla pienimuotoisen konsertin vanhoilla soittimilla.

Yksi matkamme ehdottomista kohokohdista oli Eisenachissa sijaitseva Wartburgin linna, johon Luther vietiin vajaaksi vuodeksi suojaan vihollisiltaan. Uskonpuhdistaja käytti ajan tehokkaasti kääntämällä Uuden testamentin saksan kansankielelle. Sen seurauksena tavallinen kansa sai kuulla evankeliumin omalla äidinkielellään. Näimme Martin vaatimattoman työhuoneen, jonka siunaus on levinnyt miljoonille ihmisille.

Wartburgin linna Eisenachissa. Kuva Petri Hiltunen

Wittenberg on nykyisin viralliselta nimeltäänkin ”Luther-kaupunki Wittenberg”. Siellä Luther toimi yliopiston opettajana, saarnaajana, kirjailijana, sielunhoitajana ja perheensä isänä – esikuvana tulevien polvien paimenille. Osallistuimme englanninkieliseen jumalanpalvelukseen Vanhassa latinakoulussa ja kävimme Linnankirkossa, johon Luther on haudattu. Suorastaan pakko oli ottaa ryhmäkuva paikalla, jossa Luther naulasi 95 teesiään Linnankirkon oveen. Tästähän katsotaan uskonpuhdistuksen alkaneen.

Wittenbergin Linnankirkon teesiovella. Kuva: Petri Hiltunen

Wittenbergin Kaupunginkirkossa ovat puolestaan tunnetut Lucas Granachin (1472–1553) maalaukset, jotka esittävät kastetta, ehtoollista ja rippiä sekä Lutheria ristiinnaulitun Kristuksen saarnaajana.

Lucas Granachin alttaritaulu Wittenbergin linnankirkossa. Kuva: Petri Hiltunen

Lübbenissä poikkesimme kirkkoon, jossa aikanaan toimi rakastettu virsirunoilija Paul Gerhardt (1607–1676), jonka säkeet ovat lohduttaneet monia vaivattuja sieluja.

Eikö ole, uskon kyllä,
risti luotu iäksi.
Ei sen vaiva enää yllä
tuolle puolen matkani.
Talven tuimat tuiskut poistaa
jälleen suvi suloinen,
niin myös jälkeen vaivojen
ilosta saa silmä loistaa.
Kaikki loppuu aikanaan,
armonsa ei milloinkaan.

(virsi 270:11)

Matkan lopulla harrastimme myös luontomatkailua osallistumalla jokiveneajeluun Lübbenaussa. Seudulla on peräti tuhat kilometriä jokia ja kanavia, joita kuljetaan sauvomalla tai melomalla. Parin tunnin ajan saimme venekyytiä vehreän luonnon ja omaperäisen asutuksen keskellä.

Lübbenaun satama. Kuva: Petri Hiltunen

Iloisin ja tyytyväisin mielin kotiuduimme ajatuksia herättäneeltä ja sielua ravinneelta matkaltamme. Sen onnistumisesta kertoo sekin, että aloimme jo haaveilla seuraavasta reissusta.

Elias Ikäläinen aloittaa Jyväskylässä sijaitsevan Jesajan seurakunnan pastorina elokuussa. Kuva: Harri Hernesmaa

Jesajan luterilainen seurakunta Jyväskylässä kutsui toukokuun viimeisenä sunnuntaina pidetyssä ylimääräisessä jäsenkokouksessa vastuupastorikseen Elias Ikäläisen. Seurakuntaan oli etsitty uutta vastuupastoria viime syksystä lähtien. Ikäläinen vihitään paimenvirkaan Kesäjuhlassa, ja elokuussa hän myös aloittaa seurakunnan vastuupastorina palvelemisen.

Jumalan mies joukkueeseen

Jesajan seurakuntaneuvoston puheenjohtaja Tero Salmela äänesti vastuupastorin kutsumisesta jäsenkokouksessa viime sunnuntaina. Kuva: Juho Pylvänäinen

Jesajan seurakunnan seurakuntaneuvoston puheenjohtaja Tero Salmela kertaa helpottuneena viime kuukausien tapahtumia:

– Olemme viime syksystä lähtien olleet ilman pastoria. Ei ole optimaalinen tilanne, että lauma on ilman kaitsijaa ja joukkue ilman valmentajaa, mutta asia on ollut hyvin esillä dekaanilla ja piispalla. Vuodenvaihteen tietämillä alkoikin tapahtumaan: Dekaani Joel Kerosuo kertoi, että hänellä voisi olla sopiva mies tehtävään. Tässä vaiheessa Elias ei itse edes tiennyt, että häntä oli kaavailtu siihen.

Kevään aikana Elias kävi pari kertaa tutustumassa seurakuntaan ja saarnaamassa.

– Meille tuli hänestä todella hyvä vaikutelma. Elias on rauhallinen ja sopiva tehtävään. Hän on kehityskelpoinen ja hyvä mies tehtävään. Sanoisin, että hän on Jumalan miehiä, Salmela toteaa.

Kun piispa Juhana oli ehdottanut Eliasta seurakunnan paimeneksi, seurakunta piti ylimääräisen jäsenkokouksen.  Lopputulosta voidaan pitää suurena johdatuksena ja rukousvastauksena.

– Kun Elias kesällä vihitään paimeneksi, meidän on hyvä lähteä kesällä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, Salmela iloitsee.

Salmela haluaa toivottaa Eliaksen tervetulleeksi ilman sen kummempia odotuksia tai paineita:

– Toivon, että jokainen Jesajan seurakunnassa kantaa Eliasta ja hänen perhettään rukouksissa, ottaa heidät avoimin mielin vastaan ja antaa hänelle kaiken tuen, Salmela kertoo.

Tehtävälleen omistautuva paimen

Elias Ikäläinen saarnasi Jesajan seurakunnan messussa viime maaliskuussa. Kuva: Juho Pylvänäinen

Vastuupastoriksi kutsuttu Ikäläinen kertoo olevansa kutsusta sanoin kuvaamattoman otettu ja kiitollinen, mutta myös aralla mielellä:

– Minulla on ollut jo vuosia sisäinen kutsumus pyhään saarnavirkaan, joten sisäisen kutsun vahvistava ulkoinen kutsu on tietysti iloinen asia. Päällimmäisenä ajatuksena ovat siis ilo ja kiitollisuus.

Toisaalta hänen mielessään ovat myös 1. Timoteuskirjeen korkeat vaatimukset seurakunnan kaitsijalle, sekä Jaakobin kirjeen varoitus siitä, ettei kovin monen pidä pyrkiä opettajaksi, sillä opettajat saavat kovemman tuomion.

– Siksi ilon ja kiitollisuuden ohella tunnen myös pelkoa ja tahdon ottaa seurakunnan kutsun vastaan aralla mielellä. Luotan kuitenkin siihen, että jos Kristus seurakuntansa kautta kutsuu sananpalvelijakseen, Hän myös varustaa tehtävään. Koetan muistaa, että hoidan virkaani ja elän koko elämääni saman armon varassa, jota sananpalvelijana tulen saarnaamaan. Se tuo sellaisen levon, ettei pelko kuitenkaan pääse dominoimaan yli ilon ja kiitollisuuden, Elias pohtii.

Elias toivoo, että Jesajan seurakunta saisi hänestä mahdollisimman helposti lähestyttävän paimenen, joka omistautuu tehtävälleen.

 – Minuun ovat tehneet vaikutuksen Lähetyshiippakunnan papit, jotka ovat todellisia paimenia, jotka tuntevat laumansa ja kantavat vastuuta lampaiden hengellisestä elämästä ja hyvinvoinnista, Elias kertoo.

Vartijasta teologiksi ja pastoriksi

Elias suoritti keväällä teologian opintoihin kuuluneen harjoittelujakson Lähetyshiippakunnassa. Kuva: Juho Pylvänäinen

Eliaksen matka Lähetyshiippakuntaan, paimenvirkaan ja Jesajan seurakuntaan on ollut hänen nuoresta iästään huolimatta monivaiheinen.  Hän varttui esikoislestadiolaisessa perheessä ja sai lapsuudestaan saakka turvallisen ja yksinkertaisen kristillisen kasvatuksen, sekä uskon. Murrosiässä hän kuitenkin etääntyi esikoislestadiolaisesta liikkeestä ja seurakuntayhteydestä, kunnes tapahtui käänne:

– Vuoden 2017 aikoihin havahduin siihen, että jos kerran pidän itseäni kristittynä, minulla pitäisi olla jokin seurakuntayhteys. Lapsuuteni esikoislestadiolainen liike oli kuitenkin hyvin jakaantuneessa tilanteessa sisäisten erimielisyyksien vuoksi ja aloin ymmärtämään, ettei kaikki liikkeen julistus ollut aina myöskään teologisesti kovin kestävää. Päädyin yhdessä vaimoni kanssa Lahden Lutherin kirkkoon Sleyn jumalanpalveluksiin, joissa kävimme melko säännöllisesti kahden vuoden ajan. Siellä omaksuin luterilaisen identiteetin ja Jumala sytytti sydämessäni syvän kiinnostuksen kristillistä teologiaa kohtaan.

Elias hakikin opiskelemaan teologiaa Itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun. Hän ei uskonut saavansa opiskelupaikkaa, sillä oli käynyt vain ammattikoulun. Kun Eliakselle sitten tarjottiinkin paikkaa, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän muutti vaimonsa kanssa Joensuuhun, jossa he päätyivät Nehemian seurakunnan messuun.  Pian, koronan tuoman etäopiskelumahdollisuuden myötä, Ikäläiset muuttivat kuitenkin takaisin Orimattilaan ja Lahden Samuelin seurakuntaan.

Eliaksen opiskelijaelämää sävytti pelko, että hän tekee turhaa työtä opiskellessaan alaa, joka ei työllistä.

– Pitkään minua vaivasi se, että opiskelin teologiaa ja tunsin sisäistä kutsua pastorinvirkaan, mutta tiedostin, että Lähetyshiippakunta on pieni kirkko, eikä pappisvihkimys opintojen jälkeen ole mikään itsestäänselvyys.

Elokuussa 2022 Jumala siunasi Eliasta ja hänen vaimoaan tyttärellä, Eliaksen piti jatkaa opintojaan piiri- ja myymälävartijan työn ohella. Jumalan johdatusta oli, että kaikesta huolimatta opinnot pysyivät käynnissä ja etenivät. Elias kutsuttiin mukaan syksyllä 2023 alkaneelle Lähetyshiippakunnan SUPI-kurssille.

– Se sytytti toivon kipinän siitä, että en ehkä ollutkaan opiskellut teologiaa turhaan. Siitä alkaen tie pastorinvirkaan onkin edennyt paljon nopeammalla vauhdilla kuin olisin osannut ajatella: tammikuussa aloitin suorittamaan Lähetyshiippakunnassa yliopisto-opintoihin kuuluvaa työharjoittelua ja sen puitteissa olen päässyt jo muutamaan otteeseen saarnaamaan ja näkemään pastorin työtä lähempää.

Jesajan seurakunnan vastuupastorina aloittaminen merkitsee Ikäläisen perheelle muuttoa uudelle, entuudestaan täysin vieraalle paikkakunnalle:

– Odotamme tulevaa innoissamme ja positiivisella jännityksellä. Luotamme siihen, että Herra on avannut oven ja Hän pitää meistä huolen ja johdattaa meitä kuten tähänkin asti myös tulevaisuudessa. Minua ja perhettäni saa muistaa rukouksissa.

Sisäistä paloa ja pyhää arkuutta

Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo muistelee Jeesuksen kehotusta rukoilemaan ”elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.”

– On suurta armoa, että meillä on innokkaita ja motivoituneita teologeja, jotka kyselevät omaa paikkaansa Jumalan valtakunnan työssä ja ovat valmiita vastaamaan kutsuun palvella pastorina seurakuntaa. Asia ei ole laisinkaan itsestäänselvyys. Monet luterilaiset kirkot kamppailevat pappispulan kanssa.

Kerosuo toivookin, että hänen mainitsemansa Jeesuksen rukous voisi pysyä edelleen kirkkomme rukouksena ja samalla seurakuntalaiset säännöllisesti rukoilisivat pastoreiden ja heidän perheidensä puolesta, kuten varmasti jo tekevätkin.

Eliaksesta hänelle tulee ensimmäisenä mieleen erinomainen asenne.

– On hienoa olla kutsumassa henkilöä, jolla on samalla tehtävään sisäinen palo, mutta ei ole lähdössä niin sanotusti ”soitellen sotaan”, vaan on myös pyhää arkuutta tehtävän edessä. Seurakuntapastorin toimenkuvaan kuuluu laajalti erilaisia tehtäviä, eikä varmaan sellaista ihmemies MacGyveriä olekaan, joka olisi kaikessa luontaisesti vahvuusalueellaan. Mutta kun on kestävä perusta Jumalan armonaarteissa ja kirkon tuntomerkeissä, niin tälle perustalle on hyvä lähteä rakentamaan seurakuntayhteisöä, Kerosuo toteaa.

Työntekijäpäiville osallistuneet kokoontuivat yhteiskuvaan tiistaina iltapäivällä. Kuva: Janne Koskela

Lähetyshiippakunnan pastoreiden, OTO-pastoreiden ja kanslian työntekijöiden vuosittaiset työntekijäpäivät ovat parhaillaan käynnissä Kiponniemen toimintakeskuksessa Jyväskylässä. Tilaisuuteen osallistuu yhteensä viitisenkymmentä ihmistä, joista suurin osa on mukana koko päivien ajan maanantaista keskiviikkoon. Tänä vuonna joukkoa täydentävät neljä pastoria sisarkirkostamme Seurakuntaliitosta.

Raamatun opettamista ja yhteisön rakentamista

Työntekijäpäivien ohjelma on koostettu pääosin luennoista, keskusteluista ja hetkipalveluksista. Virallisen ohjelman lisäksi osallistujille on tärkeää myös tavata työkavereitaan ruokailujen ja yhteisen vapaa-ajan viettämisen merkeissä. Työntekijäpäivät ovatkin monille yksi vuoden odotetuista kohokohdista.

Pastorit Eero Pihlava, Miika Nieminen ja Ville Typpö iloitsivat jälleennäkemisestä. Kuva: Janne Koskela

Maanantaina yhteinen kokoontuminen aloitettiin lounaalla ja rippipalveluksella. Niiden jälkeen pastori Harri Hernesmaa kertoi ensihoitajan näkökulmasta kriiseistä ja henkisestä jaksamisesta. Pastori Topi Jääskeläinen luennoi vanhurskauttamisen teologiasta.

Pastori Topi Jääskeläinen piti luennon vanhurskauttamisopista. Kuva: Janne Koskela

Tiistaina pastori Antti Leinonen luennoi paimenvirasta Johanneksen evankeliumissa ja pastori Petri Hiltunen kriiseistä omien palveluvuosiensa ajalta.

Pastori Antti Leinonen on STM-tutkintonsa opinnäytetyössä tutkinut paimenvirkaa Johanneksen evankeliumissa. Kuva: Janne Koskela

Iltapäivällä pastorit Kalle Väätäinen ja Joel Kerosuo alustivat keskustelua pastorin roolista seurakunnan ilmapiirin rakentajina. Kuulimme myös piispa Juhana Pohjolan luennon Jumalasta isänä ja Mailis Janatuisen haastattelun hänen elämäntyöstään.

Mailis Janatuista haastatteli pastori Jari Kekäle. Kuva: Janne Koskela

Huomenna keskiviikkona käsittelemme vielä konstituutiokomitean laatiman kyselyn alustavia tuloksia sekä messujärjestykseen tulevia muutoksia.

”Ikään kuin olisin tullut perheväen keskelle”

Lähetyshiippakunta ja Seurakuntaliitto solmivat kirkollisen yhteyden kuluneen talven aikana. Tiistaina kahvipöydän ääressä jututtamani Seurakuntaliiton pastorit Daniel Salo, Heikki Salo ja Esa Yli-Vainio iloitsivat saamastaan lämpimästä vastaanotosta ja luontevasta ilmapiiristä. He olivat päässeet jakamaan kokemuksiaan ja saunan lauteilla ”päästelemään höyryjä” haastavista teologisista kysymyksistä.

Kahvipöydän äärellä Pauliina Pylvänäinen, Heikki Salo, Esa Yli-Vainio ja Daniel Salo. Kuva: Janne Koskela

Päivien aikana pastorit olivat saaneet kokea, että kirkollinen yhteys on todellinen uskon ja opin yhteys. Se ei ole vain jotain sellaista, jonka pieni porukka on todennut oppikeskusteluissa, vaan Kiponniemessä sen on saanut todella tuntea ja nähdä.

– Ikään kuin olisin tullut perheväen keskelle, vaikka en kovin montaa etukäteen tuntenut, pastori Daniel Salo kuvailee tunnelmiaan.

Danielin mukaan ilmassa on ollut huumoria. Ei olla otettu itseä liian vakavasti. On puhuttu rehellisesti vaikeistakin asioista, ilman kulisseja. Se on Danielin mielestä tärkeää ja rohkaisevaa, sillä helposti lankeamme vertailemaan itseämme toisiin.

– Tärkein asia on Kristus-keskeisyys, mikä täällä on välittynyt esimerkiksi piispan puheessa. Ehkä se on saanut aikaan tunteen, että on tullut perheväen keskelle, Daniel pohtii.

Danielin mukaan hetkipalveluksissa laulettuihin luterilaisiin virsiin on ollut vaikea yhtyä, sillä sävelet eivät ole oman seurakunnan messuista tuttuja. Silti sydämessään niiden sanomaan on voinut yhtyä. Tämä kuvaakin hyvin kirkollisessa yhteydessä elämistä ja sen opettelemista. Saamme jatkossa rauhassa kasvaa toistemme tuntemisessa ja oppia toistemme erilaisia tapoja.