Musiikkityön verkkotapaaminen 18.5.24
24.4.2024
Maaliskuusta lähtien Lähetyshiippakunnan Koinonia-keskuksessa on kokoonnuttu sunnuntaisin messuun. Kuva: Emma Sumuvuori
Lähetyshiippakunnan uuden, Koinonia-keskuksessa klo 11 kokoontuvan seurakunnan messut alkoivat puolitoista kuukautta sitten, 3.3.2024. Messujen alkamista edelsi huolellinen ja harkittu valmistelutyö, joka alkoi keväällä 2023 ”Koinonia-projektin” nimellä kulkeneen hankkeen esillä pitämisestä Markuksen ja Tuomaan seurakunnissa. Keväästä 2023 alkaen seurakuntia valmisteltiin tuleviin muutoksiin ja vapaaehtoisia uuden seurakunnan rakentamiseen etsittiin. Koinonia-projektia luotsasi nykyisin seurakunnan pastorina toimiva Eero Pihlava ja hänen apunaan pastori Jari Kekäle. Tulin itse tietoiseksi projektista ystävieni Lotan ja Johanneksen kautta ja harkinnan jälkeen päätin lähteä siihen mukaan.
Projektin seuraava etappi saavutettiin lokakuussa 2023, kun reilut toistakymmentä henkeä kokoontui yhteen ideoimaan ja vaihtamaan ajatuksia ja toiveita uutta seurakuntaa koskien. Tuon tapaamisen jälkeen kokoonnuimme säännöllisesti suunnittelun merkeissä joka kuukausi aina messujen alkamiseen saakka. Tapaamisissa käsittelimme ainakin Jumalan perheväen yhteiselämän periaatteita, budjettia, taloudellista kannattamista, yhteistoimintaa Markuksen seurakunnan kanssa, halua osallistaa kaikki seurakunnan jäsenet seurakunnan päätöksentekoon, kuukausittain messujen jälkeen järjestettäviä kirkkokahvikeskusteluja sekä vastuunkannon tasaista jakautumista ja jakamista.
Seurakunnan pastorina toimii Eero Pihlava. Kuva: Emma Sumuvuori
Seurakunnan tulevan toiminnan suunnittelu huipentui 1.3.2024 järjestettyihin yhteisiin virsiseuroihin Kekäleiden kotona. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja hitsasi seurakunnan jäseniä tiiviimmin yhteen. 3.3. toimitettu ensimmäinen messu houkutteli paikalle viitisenkymmentä henkeä. Herra siunasi vaivannäkömme ja oli hienoa todistaa Hänen suuria tekojaan silmiensä edessä. Messujen kävijämäärä on sittemmin liikkunut 20–50 välillä.
Suurempia messutoiminnan ulkopuolella tapahtuneita asioita ovat olleet Koinonia-keskuksen keittiön siivoaminen sekä sakastin remontoiminen, joka tapahtui Pitkärannan Erkin johdolla.
Koinonia-projektiin lähtemistä en ole katunut hetkeäkään. Ylösnousseen Herramme antamat lähetyskäskyt velvoittavat koko Hänen Kirkkoaan (Matt. 28:18-20; Mark. 16:15-20; Luuk. 24:44-49; Joh. 20:19-23). Pääkaupunkiseutu kaipaa kipeästi yhä enemmän uusia seurakuntia, joissa Herramme evankeliumi kaikuu puhtaana ja Hänen pyhät sakramenttinsa toimitetaan oikein. On suurta Jumalan armoa, että Hän on katsonut tällaisenkin syntisen arvolliseksi olemaan mukana maailman loppuun saakka jatkuvassa lähetystehtävässä ja että Hän on antanut ympärille tällaisen seurakuntaperheen, jonka kanssa tuota lähetystehtävää saa yhdessä toteuttaa omat lahjansa Herran käyttöön antaen. Olet lämpimästi tervetullut seurakuntaamme osoitteeseen Kalevankatu 53! Tietoa tulevista tilaisuuksistamme löydät täältä.
Teksti: Kalle Pajala
Tuomo ja Leena Simojoki afrikkalaisten vieraiden kanssa Kesäjuhlassa vuonna 2022. Kuva: Kari Puustinen
Tänä vuonna Lähetyshiippakunnan lähetystyön painopiste siirtyy aiempaa selkeämmin Afrikan mantereelle. Pastorien opetusmatkoja ja kummioppilaiden tukitoimintaa jatketaan kuten aiemmin, mutta saamme mantereelle myös pysyviä työntekijöitä, kun Tuomo ja Leena Simojoki perheineen muuttavat takaisin Keniaan heinäkuussa. Samalla mukaan astuu myös uusi yhteistyön muoto: kirkkomme saa ensimmäiset nimikkolähetit.
Lutheran Heritage Foundation (LHF) on kutsunut pastori Tuomo Simojoen yhdessä vaimonsa Leenan ja lastensa kanssa työyhteyteen Itä-Afrikassa. LHF:n ja Lähetyshiippakunta teki marraskuussa 2023 sopimuksen Simojokien työhön liittyen. Sopimuksen mukaisesti Simojoet toimivat Keniassa LHF:n työntekijöinä ja Lähetyshiippakunnan nimikkolähetteinä. Kirkkomme roolina on siten toimia lähettäjänä ja esirukoilijana. Juridisen ja taloudellisen vastuun kantaa LHF. Lähetyshiippakunta ei maksa Simojokien palkkaa, mutta tukee muutoin LHF:n työtä Afrikassa osallistuen kirjojen kustantamiseen ja koulutustyöhön.
– Lähetyshiippakunta ja LHF ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään. Nyt saamme olla lähettämässä Simojoen perhettä Itä-Afrikkaan vahvistamaan sitä työtä, jota he ovat jo aiemmin paikan päällä tehneet ja viime vuosina Suomesta käsin koordinoineet. Pienenä kirkkona omat voimavaramme eivät riittäisi lähettiperheen ylläpitämiseen. Toisaalta LHF tarvitsee juuri sitä vahvaa osaamista ja kokemusta, jota Tuomolla ja Leenalla on. Nimikkolähettien kautta pääsemme hyvin konkreettisella tavalla mukaan vastaamaan monien afrikkalaisten kirkkojen suurimpaan tarpeeseen varustamalla seurakunnille paimenia, jotka opettavat oikein Jumalan Sanaa ja jakavat sakramentit Kristuksen asetuksen mukaisesti. Simojoen perheen kautta tällä työllä on kasvot, jotka jo tunnetaan monissa seurakunnissamme. Heidän kauttaan saamme varmasti lisää konkretiaa esirukouksiimme. Myös omien pastoreidemme opetusmatkojen järjestely helpottuu, kun nimikkolähettimme ovat paikan päällä.
– Lähetysstrategiaamme on kirjattu visio: “Luterilainen seurakunta lähellä ja kaukana”. Siitä runsaasta Jumalan siunauksesta, jota saamme monin tavoin osaksemme täällä omissa seurakunnissamme, riittää jaettavaksi myös kauemmas. Tuomon ja Leenan työssä on kyse juuri tästä eteenpäin jakamisesta. LHF:n lukuisille kielille kääntämä ja jakama kirjallisuus sekä näiden kirjojen opettamiseksi ja käyttämiseksi järjestetty koulutus pastoreille ja muille seurakuntien vastuunkantajille on tavoittavuudessaan hämmästyttävää. Se mahdollistaa jo olemassa olevien luterilaisten seurakuntien vahvistumisen ja uusien seurakuntien syntymisen kymmenien kansojen parissa Itä-Afrikassa. Tänä aikana, jolloin lähetystyö on monien mielissä muuttunut materiaaliseksi tai sosiaaliseksi avustamiseksi, saamme keskittyä ja panostaa erityisesti siihen, että puhdas evankeliumi Kristuksesta syntiemme sovittajana leviää ihmisten iankaikkiseksi autuudeksi.
Aiempien vuosien tapaan Lähetyshiippakunnan lähetystyöhön kerätyillä varoilla järjestetään pastorien opetusmatkoja Keniaan. Samoin seurakunnan itua Tel Avivissa pyritään edelleen tukemaan resurssien ja olosuhteiden sallimissa rajoissa.
– Edellisen vuoden aikana oli paljon selvittelyjä lähetyksen tilanteen suhteen: Mikä olisi Lähetyshiippakunnalle mielekäs malli ja mikä olisi sopiva taso talouden suhteen? Olen hyvällä mielellä, että olemme nykyisessä tilanteessa. Löysimme hyvän ratkaisun Simojokien, LHF:n ja kirkkomme kannalta. Kirkkomme voi olla lähetystyössä mukana tavalla, joka omille hartioillemme olisi liian raskas, mutta laajempaan työhön osallistuessa mahdollinen ja mielekäs. Edellinen vuosi jäi lähetyksen talouden osalta ylijäämäiseksi. Menot olivat huomattavasti budjetoitua pienemmät, koska opetusmatkojen kustannukset jäivät pienemmiksi. Meillä on työtä edessä vuosittaisen maksun keräämiseksi LHF:n työhön ja opetusmatkoille, mutta ensimmäiset signaalit ovat hyviä. Uskon, että lähetysinnostus nousee sen myötä, että Simojokien perhe kirkostamme on lähdössä palvelemaan Afrikkaan. Toiveemme ja rukouksemme on, että Afrikan työ saisi olla näkyvästi esillä seurakunnissamme, mikä rohkaisi rukoilemaan työn puolesta ja kannattamaan sitä myös taloudellisesti.
– On sanottu, että ihmisillä on lompakossaan kaksi osastoa: oma seurakunta ja lähetystyö. Selvää on, että haluamme tukea ja tehdä lähetystyötä siellä missä mielekäs ovi avautuu. Samalla täytyy huolehtia tasapainosta oman työmme ja seurakuntien suhteen. Ei siis ole kestävää, että laitettaisiin vaikkapa isoja summia lähetykseen, mutta oma seurakunta olisi ronskisti miinuksella. Silloin joku muu oikeastaan maksaisi seurakuntakodin menot. Tässä etsitään tasapainoa, mutta uskon, että tuleviksi vuosiksi kaavailtu kehys lähetyksen suhteen on hartioillemme mahdollinen.
Lähetyshiippakunnan lähetystyön tavoitteena on keskittyä kaste- ja lähetyskäskyn (Matt. 28: 18–20) toteuttamiseen käytännössä. Siten lähetystyössä pyritään saamaan aikaan evankeliumin julistusta ja opetusta seurakuntien syntymiseksi ja vahvistumiseksi.
– “Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus.” (1. Kor. 3:11) Kun Suomessa 1960-luvulla syntyi erityisesti “viidennen herätysliikkeen” piireissä uusi innostus ulkolähetystyöstä, oli kansankirkon hengellinen rakenne ja suuntaus vielä selvä: Lähetystyössä on kysymys ennen kaikkea evankeliumin julistamisesta niin, että ihmiset kääntyvät synneistään ja uskovat evankeliumin. Itselleni oli usko Kristukseen avautunut vasta muutamaa vuotta aikaisemmin ja se muutti käsitykseni Jumalasta ja siitä, mikä tässä elämässä oli ehdottomasti tärkeintä. Oli luonnollista ymmärtää lähetystyö samantapaisena kuin se toiminta, jossa olimme mukana Suomessakin eri paikkakunnilla: julistuksena herätyskokouksissa, kaduilla ja kouluissa. Tarkoituksena oli saavuttaa mahdollisimman monia ihmissieluja, joiden kunkin arvo iankaikkisuuden ja Jumalan edessä oli ja on ääretön. Vasta vähitellen, jo lähetyskentällä aloin ymmärtää, että nämä sielut, ihmiset, tarvitsevat seurakuntaa, kirkkoa.
– Kirkon perustaminen lähetyskentällä pakottaa lähetyssaarnaajat sellaisten kysymysten eteen, jotka kotimaassa olivat valmiiksi vastattuja ja joita ei useinkaan ajatella sen syvällisemmin. Mikä on kirkko, mikä seurakunta? Kuinka suuri kirkon täytyy vähintään olla? Kuka päättää kirkon asioista? Mitä kirkko tunnustaa? Mikä on kirkon hengellinen virka? Mitä seurakunnan paimenilta vähintään vaaditaan? Mitä opetetaan sakramenteista? Tämän tapaisia kysymyksiä on loputtomasti. Valitettavasti lähetyssaarnaajia ei yleensä ole valmistettu kohtaamaan niitä.
– Luterilaisen kirkon lähetystyö tulee suunnitella alusta alkaen seurakuntien ja kirkon perustamista varten silloin, kun ei vielä niitä ole olemassa. Kirkon historia on jo 2000 vuotta vanha. Olisi kummallista ajatella, ettei kirkon kokemuksista ja opeista voisi hyötyä. Kirkon perustamista ei tule eikä saa panna uusien kristittyjen ratkaistavaksi ja rasitukseksi. Kirkko on jo olemassa. Lähetyssaarnaajien tulee “tuoda kirkko mukanaan”. He opettavat paikallisille, uusille kristityille kristillisen totuuden sellaisena kuin he itsekin uskovat. Luterilaisen lähetystyön päämääränä on tietenkin sielujen pelastus, mutta samalla myös luterilaisen kirkon perustaminen sinne, missä kirkkoa ei vielä ole tai myös olemassa olevan luterilaisen kirkon vahvistaminen niillä lahjoilla ja kyvyillä, joita Jumala on meille antanut.
Diakonissa Faith Kajuju siunataan tehtäväänsä 29. lokakuuta. Kuva: Tuomo Simojoki
Kenian luterilaisessa kirkossa vietetään huomenna suurta juhlaa, kun syyskuussa diakonissaksi valmistunut Faith Kajuju siunataan tehtäväänsä. Faith on ensimmäinen Lähetyshiippakunnan stipendiaattiohjelman tuella opiskellut henkilö, joka pääsee nyt aloittamaan työnsä.
Faithin työ sijoittuu Keski-Kenian Merun alueelle. Se kohdistuu erityisesti lapsiin ja nuoriin. Yksi Faithin päätehtävistä on kehittää pyhäkoulutyötä. Keniassa seurakunnissa on paljon lapsia, mutta pyhäkoulutyötä ei ole aina hyvin järjestetty. Muutoinkin lapsi- ja nuorisotyö on vielä monessa seurakunnassa vielä aluillaan. Faith kokee tämän työn olevan erityisen lähellä hänen sydäntään. Hän on iloinen ja energinen nainen, joka on valmistautunut kiertämään eri seurakuntia Katekismus ja lastenraamattu laukussaan.
Yksi Faithin tehtävistä on kehittää pyhäkoulutyötä. Kuva: Tuomo Simojoki
Faith on ensimmäinen Lähetyshiippakunnan stipendiohjelmasta valmistunut opiskelija. Porissa toimiva Sakkeuksen luterilainen seurakunta on kantanut taloudellisen vastuun Faithin stipendivarojen keräämisestä. Lisäksi hänen puolestaan on rukoiltu messussa esirukouksissa. Varsinaisesti Faithin opiskelutaival päättyi elokuun lopussa, kun viimeinen harjoittelujakso loppui. Syyskuussa Matongon teologisessa seminaarissa vietettiin Faithin valmistujaisia.
Opintojen aloittaminen ei ollut Faithille itsestäänselvyys. Hänen elämäntilanteensa ei ollut lainkaan helppo. Miehensä hylkäämisen takia Faith on kolmen nuoren yksinhuoltaja. Opintojen aloittaminen vaati häneltä lähtemisen pois kotoa, lasten luota. Myös lasten koulumaksujen hoituminen oli iso kysymys. Vaikka Lähetyshiippakunnan stipendiin sisältyy pieni taskuraha, se ei riittänyt koulumaksuihin. Faith kysyi piispaltansa Bernard Kugerialta, miten hänen tulisi tehdä. He hiljentyivät rukoukseen. Sen jälkeen piispa totesi, että jos Jumala on ihmeellisesti johdattanut stipendin, johdattaisi hän varmasti muunkin avun. Tämän uskon varassa Faith uskalsi lähteä opiskelemaan. Sukulaiset vuorostaan ottivat opiskelujen ajaksi lapset hoitaakseen.
Jumala vaikutti niin, että Suomesta, Lähetyshiippakunnan parista, eräs yksityishenkilö otti omaehtoisesti vastuulleen Faithin lasten koulumaksut. Tämä tapahtui Faithin pyytämättä tai olematta asiasta erikseen yhteydessä. Vasta jälkikäteen selvisi, miten hän oli ylipäätään epäröinyt koko opiskeluasiaa, ja minkälainen paine koulumaksujen suhteen oli ollut. Miten hienosti Jumala oli kaiken ennakkoon valmistanut! Miten sopivaa on, että näin tapahtui ihmiselle, jonka nimi on Faith, sillä englanniksi nimi tarkoittaa nimenomaan uskoa.
Kenian luterilaisessa kirkossa on huutava työvoimapula. Kirkko kasvaa, mutta työntekijöitä on liian vähän. Hiippakunnassa saattaa olla esimerkiksi yli 80 seurakuntaa, mutta pastoreita vain 20. Toisin kuin Suomessa, Keniassa opiskelu ei ole ilmaista. Monen opinnot jäävät toteutumatta, sillä heillä tai heidän seurakunnillaan ei ole varaa opintomaksuihin.
Jotta rahanpuute ei olisi este saada kirkoille hyviä työntekijöitä, Lähetyshiippakunta on alkanut tarjota opiskelijoille stipendejä. Faith Kajujun valmistumisen jälkeen Lähetyshiippakunnalla on yhteensä kahdeksan stipendiaattia. Heistä kolme on jarai-kansaan kuuluvia pappisopiskelijoita, jotka opiskelevat Kambodzassa. Loput viisi opiskelevat Faithin tavoin Kenian Matongossa. Voimme Lähetyshiippakunnassa iloita, että jokainen meistä saa omalta osaltaan olla mukana tukemassa heitä – Jumalan armosta.
Faith Kajuju opettamassa pyhäkoulua Kituissa. Kuvassa mukana swahilinkieliset lastenraamatut, joiden painamista tuettiin Lähetyshiippakunnan keräyksellä. Kuva: Tuomo Simojoki
Teksti: Tuomo Simojoki
Mailis Janatuinen elämäntyöjuhlassa 16.9.
Lauantaina 16.9. Mailis Janatuisen (keskellä) elämäntyötä olivat juhlimassa hänen ”opetuslapsensa” Soili Haverinen ja Yooko Sugaya.
Astun sisään Koinonia-keskuksen ovesta. Iloinen puheensorina kantautuu korviini ja säteilevä juhlan keskipiste, Mailis, on ovella vastassa. Saan lämpimän halauksen, kuten aina tavatessamme. Tänään on suuri juhlapäivä; Mailiksen elämäntyön kiitosjuhla. Pöytään on kauniisti katettu monenlaista herkkua, ihanien kakkujen ja muiden leivonnaisten joukossa on kevätkääryleitä ja muuta Japaniin viittaavaa. Salissa huomaa, että monet ihmiset tuntevat toisensa ja ne, jotka eivät tunne toisiaan, saavat helposti keskustelun aikaan aloittamalla ”Missäs sinä olet tutustunut Mailikseen?”. Kaikilla on yhteinen ilon ja kiitoksen aihe; Mailis.
Juhlan ohjelmaosuus alkaa juontajien Tsuua Kekäleen ja Päivi Pohjolan toivottaessa juhlaväen tervetulleeksi. Virsi ”Kiitos nyt Herran” kajahtaa komeasti ja varmasti jokainen tässä hetkessä yhtyy sydämestään kiitokseen. Jari Kekäleen kauniiseen lauluun ”Teit nimestäsi kauniin”, on juhlakansan myös helppo yhtyä.
Juhlan ohjelmaosuuden avasivat Tsuua Kekäle ja Jari Kekäle. Kuva: Anna Punkeri
Kun sitten erilaisia tervehdyksiä aletaan lukea ja puhua, alkaa mieleen hahmottua, kuinka monessa Mailis on ehtinyt olla mukana. Tervehdyksiä tulee Perussanomalta, Raamattuopistolta, Kylväjältä, Iisalmen seurakunnan lähetysystäviltä, Kansanlähetykseltä, Priscilla ry:ltä, Radio Patmokselta, TV7:lta ja vieläpä Mongoliasta saakka ja tietenkin Japanista.
Tervehdyksiä kuunnellessa välittyy kuulijoille monipuolinen kuva Mailiksen työurasta; kirjoja, puheita, raamattupiirejä, leirejä, kursseja, radio-ohjelmia, televisio-ohjelmia, lähetystyötä, seurakuntavierailuja, matkoja, matkoja ja taas matkoja. Kaikkea tätä yhdistää yksi asia; Jeesus Kristus on ollut aina kaiken Mailiksen tekemisen keskiössä. Mailiksella onkin opetuslapsia ympäri maailman, moni on kiitollinen Herralle Mailiksesta, jonka kautta on saanut kuulla evankeliumin pelastavan sanoman.
Japanitunnelma huokuu puheiden keskellä Markuksen seurakunnan kuoron laulaessa japanin kielellä Mailiksen lempivirren. Sanoista en ymmärrä mitään, mutta kauniilta kuulostaa ja varma olen, että sanoissa on vahva sanoma. Sen verran luulen Mailista tuntevani. Piispa Risto Soramies kertoo puheessaan lukeneensa Mailiksen kirjaa Raamatun naisista ja miettineensä, ketä naisista Mailis muistuttaa. Varmasti jokainen löydämme monista Raamatun naisista Mailiksen piirteitä.
Piispa Risto Soramies mietti puheessaan, ketä Raamatun naisista Mailis itse muistuttaa. Kuva: Anna Punkeri
Japanista juhlaan oli matkustanut Yooko Sugaya, Lea Lukka auttaa meitä japania ymmärtämättömiä tulkkaamalla puheen suomeksi. Puheesta kuuluu suuri kiitollisuus ja kunnioitus Mailista, opettajaa, kohtaan. Ison osan elämäntyötään Mailis onkin Japanissa tehnyt tuoden evankeliumia tuon kansan keskelle.
Japanista Suomen-vierailulle saapunut Yooko Sugaya, tulkkinaan Lea Lukka. Kuva: Anna Punkeri
Juhlan kuitenkin ehkä mieleenpainuvin ja liikuttavin osuus on säästetty loppuun. Valot himmenevät, kaunis klassinen musiikki alkaa soida ja valkokankaalla alkavat pyöriä diat. Ensimmäisessä diassa lukee, että kuvasarjan on tehnyt Mailis omiin hautajaisiinsa. Alla teksti: ”Kenraaliharjoitus 16.9.2023”. Puhuttelevaa. Saamme olla mukana näissä kenraaliharjoituksissa ja Mailis on ilonamme keskuudessamme. Diat alkavat pyöriä ja eteemme avautuu pikkuhiljaa iso joukko ihmisiä, joita Mailis haluaa kiittää. Viimeinen dia on kiitos Jumalalle. Kiitosjuhla elämäntyöstä on hyvä päättää tähän kiitokseen. Jumalalta olemme saaneet elämämme, toisemme ja elämäntehtävämme, niin Mailis kuin me kaikki muutkin.
Juhlan päätteeksi täysi salillinen juhlavieraita lauloi Mailiksen toivevirren 376, ”Sinua Jeesus rakastan”. Kuva: Anna Punkeri
Kiitollisin mielin käyn halaamassa Mailista juhlan jälkeen; Mailiskin vaikuttaa iloiselta ja kiitolliselta, eikä tässäkään tilanteessa jätä kysymättä, miten minä jaksan ja mitä kuuluu. Tämä on Mailis. Hän jaksaa kiinnostua ihmisistä eikä unohda rukoilla heidän puolestaan. Mailiksella on suuri sananjulistajan ja rohkaisijan leiviskä, jota hän on hyvin hoitanut. Tänään saamme kiittää Jumalaa Mailiksesta.
”Hänen herransa sanoi hänelle: ”Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.” Matt. 25: 21
Teksti: Mari Nieminen
Lähetyshiippakunnan tukemaa lähetystyötä ohjaa lähetyskäsky, Kristus-keskeisen evankeliumin eteenpäin vieminen. Päähuomio ei siis ole humanitaarisessa avussa, joka sekin on tärkeää. Maailmanlaajuiset avustusjärjestöt, kuten Punainen Risti tai Lääkärit Ilman Rajoja, tekevät sitä tehokkaammin kuin kristilliset lähetysjärjestöt. Puhtaasti evankeliumin asialla olevaa lähetystyötä puolestaan on maailmassa vähän. Siksi kristillisten lähetysjärjestöjen voimavarat tulisi käyttää siihen, mitä maalliset järjestöt eivät tee. Meidän on kuitenkin varottava asian ylihengellistämistä. Kun lähimmäisellämme on hätä, on helppo rukoilla Jumalalta hänelle apua. Mutta huomaammeko omat mahdollisuutemme olla itse rukousvastauksena hänen tarpeisiinsa?
Amerikkalainen tutkija Robert Woodberry on tutkinut protestanttisen lähetystyön vaikutusta yhteiskuntien kehittymiseen, erityisesti entisissä Afrikan siirtomaissa. Tutkimuksissaan hän on kiinnittänyt huomiota, miten suuri ero on maiden välillä, jotka ovat olleet Iso-Britannian hallinnassa verrattuna Ranskan hallitsemiin. Britit eivät olleet vain sallineet, vaan suorastaan tukeneet lähetystyöntekijöitä siirtomaissaan. Englanninkielisessä Afrikassa perustettiin enemmän kirkkoja, kouluja ja sairaaloita. Samalla niistä tuli yhteiskunnallisesti edistyneempiä, kouluttautuneempia ja demokraattisempia. Lähetystyöntekijät toivat evankeliumin, opetusta, lukutaidon ja kirjoja sekä lääketieteellisen avun. He toivat lähimmäisenrakkauden, joka saarnasi iankaikkista pelastusta, mutta myös apua tähän hetkeen.
Suomessa seurakunta ja muu yhteiskunnallinen elämä ovat yleensä erillisiä asioita. Yhteiskunta huolehtii ruumiillisista ja aineellisista, kirkko sielun tarpeista. Monissa maissa tilanne on kuitenkin toinen. Seurakunta ei ole vain paikka, jonne mennään sunnuntaisin messuun. Se on myös arjen konkreettinen turvaverkko, jossa kristityt auttavat toisiaan. Olen ihmeissäni todistanut, kun kenialainen lahjoittaa jopa 20 prosenttia kuukausituloistaan toisen seurakuntalaisen auttamiseksi. ”Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi” (1. Kor. 12: 14).
Monissa maissa seurakunnat ylläpitävät kouluja ja terveyspalveluja. Seurakunta on elämänpiirin keskiö. Kuivuuden koettelemassa Keniassa kärsivien kristittyjen kasvot kääntyvät luontaisesti kohti omaa seurakuntaa. He odottavat hengellistä apua – rukoustaistelua ja kristittyjen yhteyttä – mutta myös apua aineelliseen kurjuuteen. Piispojen odotetaan käyttävän suhteitaan hankkiakseen apua muilta kristityiltä, jopa meiltä Suomesta asti. Länsimaisesta tämä tuntuu helposti nololta, jopa röyhkeältä, mutta kokisimmeko röyhkeäksi ihmisen, joka hankalassa tilanteessa Suomessa hakee apua sosiaalitoimesta tai Kelalta?
Alkukirkossa seitsemän miestä asetettiin pitämään huolta köyhistä, jotta apostolit voivat keskittyä Sanan julistukseen. (Apt. 6) Näin pidettiin huolta, että Sanan julistaminen ei koskaan loppuisi. Sana ja sakramentit eivät saa jäädä aineellisten asioiden alle. Armonvälineet ruokkivat nälkään kuolevankin iankaikkiseen elämään. Mutta Sanan julistaminen ei estä köyhien rakastamista. Kuten isäni aikanaan totesi, meidän länsimaisten on helppo hurskastella hengellisyydellä istuessamme itse lihavien ruokapöytien äärellä, nukkuessamme pehmeissä vuoteissamme ja kääntyessämme hädän hetkellä taitavien lääkärien puoleen. ”Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa.” (1. Kor. 12: 26).
Meidät on kutsuttu julistamaan Kristusta ja viemään evankeliumin suloista tuoksua eri kansoille ja kielille. Meitä ei ole kutsuttu viemään ankaraa ja tunteetonta sanomaa, josta puuttuu elämän maku ja tunto. Rukoilemmekin, että Pyhä Henki ohjaisi lähetystyötämme niin, että sillä olisi iankaikkisuuden näkökulmasta mullistava voima. Mutta myös, että lähetystyö voisi yhä hyvällä tavalla olla mullistamassa yhteiskuntia, joiden parissa työtä rakkaudella, rukouksella, ja Herra suokoon, myös viisaudella teemme.
Pastori Tuomo Simojoki
Lähetyshiippakunnan lähetystyöntekijä, lähetystyön koordinaattori, pastori (OTO)
Ombogon perhe yhteiskuvassa.
Lähetyshiippakunnan tukemien opiskelijoiden määrä on kasvanut yhdellä. Uusimpana joukkoon on liittynyt pastoriksi opiskeleva Richard Ombogo Itabagon seurakunnasta, Länsi-Keniasta. Hänen stipendistään vastaa Paulus-seurakunta Kouvolasta.
Richard Ombogo on naimisissa oleva kolmen lapsen isä. Hänellä on aiempi tutkinto elintarvikealalta. Richard syntyi luterilaiseen, kisii-heimoon kuuluvaan perheeseen, ja kokee, että luterilaisella kirkolla on paljon annettavaa alueensa ihmisille. Selkeä ja hyvä oppi on hänen mukaansa luterilaisuuden vahvuus. Se ei vaadi ihmetekoja tai rikkautta ja terveyttä merkkinä Jumalan suosiosta. Kirkkonsa suurimpana haasteena hän näkeekin muiden, kovaa vauhtia kasvavien kirkkokuntien oppien tuomisen luterilaiseen kirkkoon.
Richard kertoo, että hänellä on vahva sisäinen kutsu palvella kirkkoa. Hänen opintonsa Matongon luterilaisessa teologisessa seminaarissa ovat alkaneet jo aiemmin, joten hänen tavoitteenaan on valmistua vuoden 2023 loppuun mennessä. Lähetyshiippakunta on hoitanut lukukausimaksut tammikuusta 2022 alkaen. Motivoitunut opiskelija toimii myös luottamustehtävissä opiskelijoiden edustajana seminaarin hallinnossa. Pianonsoitosta ja lukemisesta pitävä perheenisä kertoo suurimmaksi tulevaisuuden toiveekseen, että saisi tulla uskolliseksi palvelijaksi kirkolleen ja että osaisi kasvattaa perheensä hyvin.
Pastoraalikoulutuksen jälkeen Richard on kutsuttu palvelemaan Kenian luterilaisen kirkon (ELCK) lounaisen hiippakunnan alueella, jossa on Kenian väkimäärältään suurimmat luterilaiset seurakunnat. Lounaisessa hiippakunnassa on yhteensä noin 80 seurakuntaa, mutta vain 26 pastoria. Seurakunnat ovat monesti suuria. Esimerkiksi eräässä hiippakunnan seurakunnassa jäseniä on noin tuhat, mutta pastoreita vain yksi. On sanomattakin selvää, että pastorilla ei riitä aika kaikkeen, minkä tietäisi olevan seurakunnan kaitsemisen kannalta tärkeää. Joka sunnuntai tämän seurakunnan pastori toimittaa kolme eri jumalanpalvelusta täysille kirkkosaleille, mutta kertoo kipuilevansa, kun ei vain yksinkertaisesti jaksa toimittaa ehtoollista yksin koko tuhatpäiselle seurakunnalle joka sunnuntai.
Kristilliset kirkot kasvavat tällä hetkellä ennätysvauhtia erityisesti ns. globaalissa etelässä. Tarve hyvin koulutetuille pastoreille ja muille kirkon työntekijöille on suuri. Siksi Lähetyshiippakuntakin on mukana tukemassa nuoria ja kasvavia, mutta köyhiä sisarkirkkojaan. Richardin lisäksi odotamme kahden muun pappisopiskelijan ja yhden diakonissaopiskelijan valmistumista Matongon luterilaisesta teologisesta seminaarista lähivuosien aikana. Kaakkois-Aasiassa kolme pastoria valmistuu Lähetyshiippakunnan tuella jarai-yhteisön parissa tehtävään työhön vuoden 2023 aikana. Näin vastaamme kirkolle annettuun lähetystehtävään ja omaan tavoitteeseemme ravita ja vahvistaa seurakuntia lähellä ja kaukana.
Leena ja Tuomo Simojoki
Pitkän aikavälin suunnitelmien tekeminen mielletään yleensä viralliseksi kokoukseksi, ja näin usein toimitaankin. Strategiatyö on myös hyvin luovaa ja konkreettista, kuten muista kuvista käy ilmi.
Olemme vaimoni kanssa saaneet elämässämme montaa käsittämättömän suurta lahjaa; yksi niistä on vuodet Afganistanissa. Miksi lähdimme Afganistaniin, maahan, josta emme tienneet paljoakaan ja johon oli hyvin vaikea edes päästä? Jumala antoi meille kutsun lähteä Afganistaniin. Omalla kohdallani sain tuon Jumalan kutsun syksyllä 1982 opiskellessani Helsingissä. Olin 1,5 vuotta aikaisemmin saanut armon tulla herätykseen ja uskoon. Usean valmistautumisvuoden jälkeen saavuimme nuorena avioparina Kabulin kansainväliselle lentokentälle maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1988.
Maa oli Neuvostoliiton miehittämä. Melko pian mieleeni alkoi iskostua, että jokainen päivä, jonka saamme elää tässä maassa, on Jumalan armoa. Elämä oli epävarmuudessa elämistä. Jo parin ensimmäisen kuukauden jälkeen pääkaupunkiin saavuttuamme sissit ampuivat viikoittain kymmeniä raketteja kaupunkiin. Vuosien varrella näissä iskuissa kuoli tuhansia ihmisiä. Joskus tuli aseellisia vallankaappausyrityksiä. Pimeän aikaan maan hallitus ampui Scud-ohjuksia maaseudun sissitukikohtiin. Ohjusten hävittäjäkoneen kaltainen massiivinen ääni herätti öisin miettimään, mihin ohjus tällä kertaa osuu. Uutiset taisteluista Kabulin ulkopuolella herättivät huolta. Pohdimme, milloin sissit valtaavat sen. Välillä polttoaineet olivat loppumaisillaan pääkaupungista ja elintarvikkeiden hinnat nousivat huolestuttavasti. Valloittajamaa varusti joukkojaan suurilla kuljetuskoneilla, jotka sekä lähestyessään Kabulin lentokenttää ja sieltä noustessaan pudottivat kymmeniä magnesiumpanoksia ilmaan estääkseen sissien käyttämien lämpöhakuisten Stinger-ohjusten osumisen näihin koneisiin. Jokainen kuljetuslentokone pudotti useita kymmeniä näitä ”suojapanoksia”, jotka sitten lopulta putosivat maahan ja aiheuttivat varsinkin lapsille tuhoisia palovammoja. Elämä oli, kaiken arkisen touhun keskellä, arvaamatonta, mutta silti Jumalan ihmeellisen armon ympäröimää.
Teimme arkisen työmme erilaisissa kehitysprojekteissa. Lääkintävoimistelijana opetin afgaaninuoria fysioterapiakoulussa. Vaimoni teki ensimmäisen lapsemme syntymään asti töitä äitiys- ja lastenneuvolaklinikalla. Myöhemmin olin myös esimiesvastuussa näkövammaiskoulusta ja useissa muissa projekteissa. Projektien tarpeet olivat jatkuvia. Piti saada lisää henkilöstöä ja kalustoa, aika ajoin myös rakentaa uusia rakennuksia. Organisaatiomme hallinnossa ja projekteissamme jouduimme kysymään yhä useammin: ”Jos näin teemme, mihin se vie meidät?” ja ”Millainen on pitkän aikavälin tavoitteemme tälle työlle?” Jotkut kollegoistani sanoivatkin minulle, että ei kannata suunnitella mitään, sillä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat koko ajan.
”Neuvokkuudella näet on sinun käytävä sotaa ja neuvonantajien runsaus tuo menestyksen.” (Sanalaskut 24:6) Neuvokkuus tarkoittaa suuntaa ja neuvonpitoa. Sana ”sota” rakentuu hebrean kielen kielikuvasta sekoittaa jauhoja ja vettä, eli ”vaivata leipätaikinaa.” On siis kyse varsin arkisesta työstä, joka vaatii kärsivällisyyttä. Kun kirjoitan tässä suunnittelusta, tarkoitan itse asiassa strategiaa, joka on asioiden työstämistä – vaivaamista. Apostoli Paavali puhuu tästä sanoilla ”En juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Korinttolaiskirje 9:26) Merkillisellä tavalla myös Kristuksen evankeliumi rakentuu Jumalan suunnitelmaan, jonka Hän on ilmoittanut Vanhan ja Uuden Testamentin pyhissä kirjoituksissa, puhumme Jumalan pelastussuunnitelmasta.
Suunnitelmia tehdään hyvin erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, vaikkapa kuten tässä, teetä juoden ja afgaanimaton päällä suunnitelmia hahmotellen.
Kun kirjoitin suunnittelusta, tarkoitin itse asiassa strategiaa. Strategia tarkoittaa suurten ja pitkän aikavälin asiakokonaisuuksien täsmentämistä ja konkreettisten tavoitteiden asettamista. Saimme tehdä työtä Afganistanissa lähes 21 vuotta. Sain siis usein kuulla, että ”kun emme tiedä edes huomisesta päivästä ja kaikki on niin epävarmaa, mitä hyötyä on yrittää luoda pitkän aikavälin isoja linjauksia ja tavoitteita?” Minun oli kuitenkin vaikea taipua hyväksymään tällaista ajattelutapaa. Teimme yhä useammalle projektille ja myös koko organisaatiolle pitkän tähtäimen suunnitelmia. Koska sain seurata näiden pitkän aikavälin suunnitelmien etenemistä ja toteutumista vuosien ajan, huomasin, että pääsääntöisesti ne projektit, joissa oli nähty vaivaa suunnitelmien tekemiseen (strategiatyöhön), näkivät myös tavoitteiden toteutuvan, vaikkakaan ei välttämättä sillä tavalla, kuin olivat suunnitelmia tehneet. Jotkut projektimme joutuivat jopa vaihtamaan maantieteellistä sijaintiaan, ja työ sai jatkua suunnitelmien mukaan, koska suunta (strategia) oli selvä.
Useimmiten ne työn osa-alueet, joissa ei ollut tehty pitkän aikavälin suunnitelmia, menivät eteenpäin hyvin ”reaktiivisesti”. Tällaisissa projekteissa törmättiin toistuvasti äkkinäisiin henkilöstötarpeisiin tai hankintoihin. Päädyin toteamaan, ettei ongelma ei ratkea lisäämällä henkilöstöä tai kalustoa, vaan niin, että työ – kaiken epävarmuuden keskellä – suunnitellaan riittävän hyvin.”
Pellon kasvun tutkinen arjessa johtaa suunnitteluun jatkotoimenpiteistä.
Olen pohtinut yllä kuvaamaani myös seurakuntaelämän näkökulmasta. Ajattelen, että seurakunnan rakentaminen ja rakentuminen on äärimmäisen pitkäjänteistä työtä ja vaatii suunnittelua. Jokainen seurakunta on hieman erilainen kuin muut ja tarvitsee oman työnsä suunnitteluun sopivan työvälineen ja prosessin. Tosin mekin voisimme nyt kysyä, kannattaako mitään suunnitella, kun kaikki on niin epävarmaa? Apostoli Paavali suunnitteli työtään eteenpäin. Useassa kohtaa hän viittaa tulevien vuosien ja kuukausien suunnitelmiin. Hän näki tarpeelliseksi mennä tulevaisuudessa Roomaan ja suunnitteli lähetysmatkojaan miettien, milloin matkustaminen olisi sujuvinta. Hän myös, mitä ilmeisimmin, suunnitteli pastoreiden asettamisen, heidän tukemisensa, seurakunnan moninaisten lahjojen käytön ja kirjeidensä lähettämisen melko pitkälle eteenpäin. Tämän kaiken tietenkin Pyhän Hengen ohjauksessa. Rohkaisenkin seurakuntia suunnittelemaan työtään eteenpäin, omalla tahdillaan ja seurakuntaa osallistamalla. Erityisesti epävarmuuden keskellä.
Harri Lammi
