Bussikuljetuksia Loimaan rautatieasemalta Kesäjuhlaan
15.7.2025
Kalle Pajala vihitään elokuussa apostoliseen paimenvirkaan. Kuva: Janne Koskela
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlaa vietetään Loimaan evankelisella opistolla 1.–3. elokuuta. Juhla huipentuu sunnuntaina 3.8. ordinaatiomessuun, jossa pyhään paimenvirkaan vihitään Anssi Ollilainen Loimaalta sekä Kalle Pajala Helsingistä. Helsingin Koinonian luterilainen seurakunta on kutsunut Kallen avustavaksi pastorikseen. Hän ryhtyy palvelemaan myös muita pääkaupunkiseudun seurakuntia tarpeen mukaan. Kuka Kalle siis on, millainen on ollut hänen tiensä paimenvirkaan ja millaisin ajatuksin hän odottaa tulevaa vihkimystä?
Kalle Pajala on 28-vuotias mies, joka on kotoisin Keski-Pohjanmaalta, Kälviältä. Hänen lapsuuden ja nuoruuden kesänsä täyttyivät maatilan töistä. Kallen vanhemmat ovat näet maatalousyrittäjiä, ja niissä hommissa Kallekin auttoi heti, kun jalat ylettyivät traktorin polkimille.
Kallelle uskonasiat tulivat jo pienenä tutuiksi hänen Marjatta-mummunsa kautta. Isänäiti asui naapurissa ja hoitikin usein Kallea ja tämän sisaruksia. Samalla hän huolehti lastenlastensa hengellisestä kasvatuksesta: luki lapsille Raamattua ja rukoili heidän kanssaan.
– Mummu on ollut minulle hengellinen äiti, Kalle kertoo. Hänellä on ollut suuri vaikutus minun elämääni. Kun mummu siirtyi riemuitsevaan seurakuntaan vuonna 2023, hänen merkityksensä elämääni kirkastui minulle aivan uudella tavalla.
Mummu ja pappa olivat vanhan kansan körttiläisiä, mutta Kallelle itselleen evankelisuudesta muodostui vahva hengellisyyden pohjavire. Rippikoulun myötä Kälviän seurakunnan nuorisotyöstä tuli hänelle toinen koti, ja sen kautta hän päätyi mukaan myös Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (Sleyn) toimintaan, ja pyydettiin puhujaksikin.
– Monesti menimme mummun kanssa yhdessä tilaisuuksiin, joissa minä puhuin.Mummulle oli tärkeää, että kun minä olin puhumassa, hänen täytyi päästä paikalle. Minullekin oli tärkeää, että mummu oli mukana, Kalle muistelee.
Sleyn toiminnassa Kalle tutustui myös hengellisesti merkittäviin henkilöihin, jotka innoittivat häntä kohti teologian opintoja. Lukioaikana sydämessä herännyt sisäinen kutsu pastorin työhön kehittyi ja syveni. Myös Kallen lukioaikainen uskonnonopettaja rohkaisi häntä tähtäämään papin uralle.
Syksyllä 2017 Kalle aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Muutto pääkaupunkiin oli maalaispojalle kulttuurishokki. Varsinkin ensimmäiset vuodet olivat henkisesti vaikeaa aikaa.
– Kesti aika kauan ennen kuin sain myönnettyä itselleni, että oireeni viittaavat masennukseen. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus, johon sain toimivan lääkityksen. Nyt vointini on ollut parempi jo jonkin aikaa, Kalle kertoo.
Pari ensimmäistä vuotta Kalle suoritti kursseja tavoiteaikataulussa, mutta sen jälkeen masennus alkoi vaikuttaa myös opintojen etenemiseen. Myös niiden sisältö tuntui pakkopullalta. Opinnot eivät tuntuneet hyödyllisiltä hengellisen työn kannalta.
– Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta teologisessa opittuja taitoja ja tietoja ei voi suoraan soveltaa seurakunnan elämään, hän harmittelee.
Vieraassa kaupungissa Sley ja Suomen teologinen instituutti (STI) tarjosivat Kallelle yhteisöt, jotka hän koki omikseen, joiden piiristä löytyi uusi kotiseurakunta, ja joissa hän palveli aktiivisesti. Kalle esimerkiksi toimi pitkään Helsingin evankelisten opiskelijoiden hallituksen puheenjohtajana ja oli perustamassa STI:n omaa opiskelijayhdistystä.
Neljänä kesänä Kalle suuntasi kesäteologin töihin eri Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin. Kesätöissä vietetty aika oli Kallelle hyvin merkityksellistä: Hän pääsi tekemään sitä, mitä varten oli aikoinaan yliopisto-opintonsa aloittanut.
Vuonna 2022 Kalle havahtui, että hänen täytyy päättää, mitä tekee sitten, kun opinnot valmistuvat. Hän tunsi edelleen sisäistä kutsumusta pastorin työhön, mutta ajatus pappisvihkimyksestä, johon hän voisi osallistua hyvällä omallatunnolla, vei hänet laajempien kirkko-opillisten pohdintojen äärelle.
– Työ Sleyssä tuntui silloin minulle ainoalta vaihtoehdolta, mutta tiesin hyvin, että avoimia paikkoja tulisi olemaan vähän. Piirityöntekijänä toimiminen ja ahkera matkustaminen eri paikkakuntien välillä alkoi myös näyttäytyä työltä, mitä en itse haluaisi ja jaksaisi tehdä.
Kalle kertoo arvostavansa piirityöntekijöiden sarkaa suuresti, mutta hänen oma ymmärryksensä paimenen tehtävästä oli jo tuossa vaiheessa selkeytynyt: Seurakunta on tietyssä paikassa kokoontuva pyhien yhteisö, jota Jeesus pastorin kautta palvelee sanalla ja sakramenteilla.
Myös monien toiveissa siintävä ns. erillisvihkimys, jossa evankelis-luterilaisen kirkon piispa vihkisi paimenvirkaan vain miehiä tietyssä messussa, mietitytti Kallea. Ajatuksena erillisvihkimys vaikutti hänestä aluksi omantunnon kannalta hyvältä ratkaisulta, mutta asiaa tarkemmin pohdittuaan herätti se Kallessa kysymyksen, miten sellainen vihkimys olisi muita parempi, kun seuraavalla kerralla sama piispa kuitenkin vihkisi taas naisia pappisvirkaan.
– Minkä takia minä haluaisin asettua harhaoppisten piispojen käsien alle? En pystynyt ajattelemaan, ettei sillä olisi niin suurta merkitystä, kenen kaitsentaan minä kuulun. Minulla on aina ollut herkkä omatunto eikä minulle olisi ollut merkityksetön asia, että piispani toimisi joissakin asioissa Raamatun vastaisesti. En pystyisi ajattelemaan, että toimisin vain itse toisin hänestä riippumatta.
Viime vuosina kristillisellä järjestökentällä on osallistuttu myös ulkomailla järjestettyihin pappisvihkimyksiin. Kalle kuitenkin koki toimintatavan itselleen vieraaksi. Hän halusi kunnioittaa pappisvihkimyksen suorittavan maan kirkkoa:
– Tuntuisi keljulta, että tulisin vihittäväksi kirkkoon, jota en tunne ja jossa en ole elänyt, ja lähteä sitten vihkimyksen jälkeen kotiin, hän kuvailee.
Kalle pohti kansankirkon pastorina toimimista myös kirkkoa ulkoapäin katsovien ihmisten näkökulmasta. Heidän silmissään olisi hyvinkin saattanut näyttää siltä, että hän hyväksyy kaiken piispojen toiminnan, koska yksi piispoista olisi joka tapauksessa hänen esimiehensä:
– Nousi seinä vastaan. Enhän minä voi niin tehdä.
Pohdinnat pastorin työstä ja pappisvihkimyksestä johtivat lopulta siihen, että Kalle ryhtyi tutustumaan Lähetyshiippakuntaan yhtenä vaihtoehtona vuonna 2022. Lähetyshiippakunnan näky uusien seurakuntien perustamisesta ja yhteisönrakentamiseen tähtäävät tavoitteet tuntuivat hänestä oikeilta. Kalle piti myös tärkeänä, että kirkon seitsemän tuntomerkkiä toteutuivat myös käytännössä.
– On ratkaisevan tärkeää, toteutuvatko tuntomerkit käytännössä, hoidetaanko niitä Kristuksen asetuksen mukaisesti ja ovatko ne puhtaita. Koko kristillisen elämän tulisi rakentua sen varaan, että pidämme kaiken, mitä Kristus on käskenyt pitää, Kalle linjaa.
Kun Kalle ensimmäisen kerran vieraili Pyhän Markuksen luterilaisen seurakunnan messussa, hän ei tiennyt kirkostamme paljon mitään muuta kuin negatiivisia heittoja, joita oli joskus kuullut. Tutustuminen syveni kuitenkin nopeasti. Hän kävi perusteellisia keskusteluja eri asioista useiden henkilöiden kanssa saman kesän ja syksyn aikana.
– Aika paljon henkilösuhteiden kautta eri asioita tuli punnittua ja palloteltua. Koin vahvasti, että minusta otetaan koppia, Kalle muistelee.
Keskustelujen myötä Kallen oma elämä alkoi tuntua ristiriitaiselta: Lähetyshiippakunta vaikutti omantunnon kannalta ja opillisesti kansankirkkoa mielekkäämmältä vaihtoehdolta, mutta hän oli edelleen vahvasti mukana Sleyn toiminnan piirissä. Hänet oli juuri valittu Sleyn hallitukseen ja hän oli tietyssä mielessä järjestövastuiden huipulla elämässään. Samalla hänen ajatuksensa kuitenkin suuntautuivat yhä enemmän Lähetyshiippakuntaa kohti.
– Se oli itselleni vaikea paikka. Pohdin, mikä on oikein ja miten minun pitäisi toimia. Koin siunauksellisena sen, etten hätiköinyt, vaan pohdin asiaa kunnolla stressistä ja ahdistuksesta huolimatta. Vaikka otetut askeleet tuntuivat vaikeilta, en katunut niitä, Kalle kuvailee.
Syksyllä 2023 Kalle erosi Sleyn hallituksesta sekä Suomen ev.-lut. kirkosta ja liittyi Pyhän Markuksen seurakuntaan. Samana vuonna hän aloitti myös opinnot Lähetyshiippakunnan paimenvirkaan tähtäävällä SUPI-kurssilla. Kaikki sujui lopulta niin kuin Kalle oli toivonut. Hänen ratkaisuunsa suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Ystävyys- ja tuttavuussuhteet Sleyn toiminnan piirissä oleviin säilyivät:
– Siirtymiseni Lähetyshiippakuntaan sujui kuten olin toivonut. Minulle on ollut tärkeää, että jokaisessa vaiheessa olen yrittänyt olla mahdollisimman avoin, ja käynyt keskusteluja eri tahojen kanssa, miksi olen päätynyt tällaiseen ratkaisuun, hän toteaa.
Syyt, miksi Kalle siirtyi Sleyn piiristä Lähetyshiippakuntaan, olivat pääasiassa kirkko-opillisia. Kallen mukaan Sleyllä ja Lähetyshiippakunnalla on kuitenkin paljon yhteistä ja mistä hän iloitsee. Evankelisuuden sydänäänet – koko maailman autuus, hedbergiläinen ”heti-usko” sekä kasteen ja ehtoollisen suuri painotus – ovat edelleen Kallen uskonelämän ytimessä ja hän on kokenut vahvasti, että myös Lähetyshiippakunta omalta osaltaan jatkaa evankelisen uskonperinnön säilymistä Suomessa.
Kalle kertookin olevansa luonteeltaan sillanrakentaja, joka toivoo, että Sley ja Lähetyshiippakunta voisivat tehdä jatkossa enemmän yhteistyötä. Hän tarkastelee myös omaa polkuaan kansankirkossa voittopuolisesti positiivisten silmälasien läpi:
– Joku voisi ajatella, että siirtyminen Lähetyshiippakuntaan merkitsee oman taustansa ja saamansa perinnön halveksimista. Vaikka minulla on omat omantunnon kysymykseni, jotka eivät jättäneet rauhaan, ja minun piti päästä kestävälle pohjalle kokonaisuuden kannalta, arvostan valtavasti sitä, mitä Jumala on Kälviän seurakunnan, Sleyn ja monien muiden tahojen kautta minulle antanut. En olisi tässä ilman niitä.
Lähestyvä pappisvihkimys tuntuu Kallesta epätodelliselta. Hän on miettinyt, kuuluuko hänen todella olla tässä paikalla nyt. Eikö Herra voisi lähettää jonkun muun? Toisaalta hänen mielessään ovat pyörineet evankeliumien sanat ”Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi” (Joh. 4:35) ja ”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.” (Luuk. 10:2–3)
– Tässä maassa niin moni elää kaukana Herrasta. Heillekin, jotka kuuluvat Kristukselle, voi moni asia olla vielä epäselvä, tai elämässä on haasteita, murheita, yksinäisyyttä ja vaikeuksia. Eloa on siis paljon, mutta työntekijöitä on aina liian vähän. Jos minä kieltäytyisin kutsusta, se olisi väärin, koska työtä on niin paljon, Kalle kertoo. Hän kehottaa rukoilemaan, että saisimme vielä paljon enemmänkin työntekijöitä.
Paimenen viran hoitoa ajatellessaan Kalle kokee arkuutta ja pienuutta. On paljon asioita, joita täytyy oppia ja joissa kehittyä. Toisaalta hän suhtautuu tulevaan levollisin mielin ja Herralle kiitollisena. Jälkikäteen tarkasteltuna hän näkee hyvänä asiana sen, että joutui odottamaan tähän saakka ulkoista kutsua, sillä nyt hetki oli sopiva:
– Aika epätäydellisiä apostolitkin olivat, mutta Kristus itse heitä kasvatti, opetti, vahvisti, ja myös toisti kutsun. Jumala valitsee aina sellaisia, joita ihmiset eivät koskaan valitsisi, että hän voisi itse näyttää, kenen voimassa työtä tehdään, Kalle tuumii.
Piispa Juhana Pohjola vihkii Kallen paimenvirkaan sunnuntaina 3. elokuuta. Siitä viikon kuluttua vietetään installaatiomessua Koinonia-seurakunnassa Helsingissä, ja sitä seuraavana sunnuntaina 17.8. Kalle toimittaa ensimmäiset messut pastorina Koinonian ja Espoon Pyhän Tuomaksen seurakunnissa.
– Alustavasti on sovittu, että toimitan kerran kuussa messut Koinoniassa ja Espoossa, Kalle kertoo.
Mutta vihitty pastori on pappi aina ja kaikkialla. Kalle aikookin tulla viran tunnuksissa messuun ja muihin tilaisuuksiin, vaikka ei olisi toimitusvuorossa. Näin hän osoittaa, että on silloinkin käytettävissä sielunhoitoon, rippiin ja muuhun, mitä paimenviralla on tarjottavana. Viranhoidon ohella Kalle suorittaa teologian maisterin tutkinnon valmiiksi.
