Bussikuljetuksia Loimaan rautatieasemalta Kesäjuhlaan
15.7.2025
Anssi Ollilainen on jo pitkään kokenut sisäistä kutsua pastorin virkaan. Kuva: Janne Koskela
”Yksi pastorin sisäisen kutsun ilmenemistapa voi olla, että Jumala johdattaa häntä olosuhteiden kautta. Kutsu ei päästä otettaan”, kuvaili Göteborgin hiippakunnan piispa Bo Giertz aikoinaan. Tämän opetuksen on omassa elämässään todeksi havainnut teologian tohtori Anssi Ollilainen. Hänet vihitään pyhään paimenvirkaan 3. elokuuta Loimaalla Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa – ja onpa hänen tiellään paimeneksi havaittavissa muitakin yhtymäkohtia Giertzin kanssa.
Anssi syntyi Ruotsissa joulukuussa 1983. Hänen lapsuudenperheeseensä kuuluivat vanhemmat sekä kolme veljestä. Rippikoululeirin Anssi kävi kuitenkin Suomessa, Kansanlähetysopistolla. Pidettyään siellä aamuhartauden, joka jälkikäteen ajatellen taisi olla pikemminkin saarna, Anssi sai myönteistä palautetta. Leirin lopussa häntä kutsuttiinkin ”papiksi”. Rippikoulu innosti Anssin osallistumaan aktiivisesti suomalaisen seurakuntatyön toimintaan myös Ruotsissa. Hän piti hartauksia ja opetuksia nuorille.
Ollilaisen veljeksistä vanhin, Vesa, jatkoi opiskelualalla isänsä jalanjäljissä: hän muutti Turkuun opiskelemaan teologiaa ja työskentelee nykyään Suomen teologisessa instituutissa asiantuntijana. Nuoremman veljen tie ei kuitenkaan ollut yhtä suoraviivainen. Anssi opiskeli ensin aivan muuta alaa, kunnes opinnot jäivät kesken. Nuori mies ajautui kriisiin:
– Mietin, että haluaisin tehdä merkityksellistä työtä. Aika vahvasti läsnä oli ikuisuusnäkökulma: halusin tehdä jotain, joka ei ole hyvä vain tässä ajassa, vaan myös myöhemmin. Niinpä ammatinvalinnassa ei ollut itselleni hirveästi vaihtoehtoja, hän muistelee.
Anssi päätyi vuodeksi Ryttylään Kansanlähetysopiston teologialinjalle. Siellä vietetyt kuukaudet olivat monella tavalla merkittävää aikaa. Ensinnäkin hän vakuuttui, että haluaisi opiskella alaa lisää. Aika tarjosi hänelle myös eräänlaisen ensikosketuksen tuolloin idullaan olleeseen Lähetyshiippakuntaan. Samalla kurssilla opiskelivat näet myös Joel Kerosuo, Sebastian Grünbaum ja Ida Heikkilä. – Jos muistan oikein, niin muun muassa Sebastian ja Joel kuuntelivat saarnoja. Juhana Pohjolan ääni kaikui välillä asuntolan käytävällä, kun kävelin heidän huoneensa ohi, Anssi hymyilee. Parasta kuitenkin oli, että Ryttylässä Anssi kohtasi Suvin.
Vuonna 2007 Anssi muutti Turkuun ja aloitti teologian opinnot Åbo Akademissa. Hän tähtäsi papiksi. Opintojen aikana Anssi joutui kuitenkin muuttamaan suunnitelmiaan. Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa oli hyväksytty niin kutsuttu ”Heikan paperi”, joka hankaloitti merkittävästi vanhalla virkakannalla olevien pastorien työskentelyä seurakunnissa.
– Koska minulla silloin oli vahva sisäinen kutsumus, jouduin miettimään, seuraanko sitä ja jätän muut pohdinnat sikseen. Jotkut kuuntelivat ensi sijassa sisäistä kutsumusta. Itse päätin toimia siten kuin minun mielestäni oli oikein ja johdonmukaista, jos en tunnusta naispappeuden perusteluja.
Anssi ei siis opiskellut itselleen pappispätevyyttä. Hän ei halunnut asettaa itseään sellaiseen tilanteeseen, että jossain vaiheessa menisi ”hakemaan pappisvihkimystä”.
– Mutta olihan se raskas valinta, hän huokaa.
Opintojen aikana Anssi kävi ensimmäistä kertaa Suomen Luther-säätiön messussa.
– Olin jo jonkin aikaa seurannut, mitä lehdissä kirjoiteltiin ja päätin, että haluan itse selvittää, minkälainen porukka oikein on. Uteliaisuus ajoi siis minut ottamaan asiasta selvää.
Anssi osallistui Helsingissä Markus-yhteisön messuun.
– Muistan edelleenkin Raimo Savolaisen tukevan kädenpuristuksen ja lämpimän vastaanoton. Siellä oli myös muutama ennestään tuttu ihminen.
Kun Turkuun oltiin perustamassa omaa Lähetyshiippakunnan seurakuntaa, Anssi piti yhden luennon Kirkon seitsemän tuntomerkkiä -sarjasta. Siitä lähtien, kun messut vuonna 2013 alkoivat, hänen perheensä on ollut mukana. Ensin Turussa, sittemmin Loimaan Hyvän Paimenen seurakunnassa.
Kun teologian opinnot päättyivät, eikä Anssi ”valmistunut papiksi”, hänen sisäinen kutsunsa ei kuitenkaan ollut hellittänyt otettaan. Hän vietti seuraavan syksyn Ruotsissa Lutherstiftelsenin pastoraalikurssilla, jonka toivoi valmistavan häntä pastorin työhön. Ulkoista kutsua ei kuitenkaan tuolloin tullut.
Anssi kertoo kohdanneensa monia ihmisiä, jotka ovat kysyneet, miksi et ole pappi. Se ei ole tuntunut hänestä aina kivalta, koska asia on ollut kipeä. Toisaalta on kuitenkin ollut hyvä, kun joku on nostanut asian esiin, hän kuvailee.
Vuonna 2012 Anssi ryhtyi kirjoittamaan väitöskirjaa. Projekti osoittautui kouluksi, joka opetti, että Jumala pitää huolen. Apurahojen saamisessa oli vaikeuksia, ja perheen talous oli tiukoilla. Väitöskirjan loppusuoralla Anssi osallistui myös Lähetyshiippakunnan SUPI-kurssille, joten tekemistä riitti. Neljän ja puolen vuoden jälkeen vaivannäkö palkittiin ja Anssi väitteli teologian tohtoriksi.
– Yksi lempiraamatunkohdistani onkin, että ”älkää mistään murehtiko” (Fil. 4: 6–7), Anssi toteaa.
Väitöskirja käsitteli Bo Giertzin käsitystä paimenvirasta. Siitä Anssi haluaa nyt nostaa esille kaksi seikkaa: Giertzin mukaan pastori ei voi tehdä työtään pelkästään sisäisen kutsunsa varassa, sillä ennemmin tai myöhemmin se käy raskaaksi. Kun koittaa päivä, jolloin pelkkä sisäinen tunne ei riitä, tarvitaan jotain ihmisen ulkopuolelta tulevaa, jonka ääreen hän voi palata. Silloin paimenen on tärkeä tietää ja muistaa, että Jeesus on hänet virkaan kutsunut ja kirkon kautta lähettänyt. Pastori ei myöskään voi hoitaa virkaansa omien lahjojen ja persoonallisuutensa varassa, vaikka niiden kautta hän toimiikin. Hänen luonteensa ja koulutuksensa ovat parhaimmassa tapauksessa isoja etuja, mutta viranhoito ei perustu niihin.
Tohtoriksi väittelemisen jälkeen Anssi toimi ensin yliopistossa opettajana reilun kolmen vuoden ajan. Kun pesti päättyi, alkoi toisenlainen vaihe: Anssi työskenteli muutaman vuoden myyntipäällikkönä, ja sitten tarjouslaskijana, kunnes jäi työttömäksi joulukuussa 2023. Sen myötä Anssi kertoo hakeneensa monenlaista työtä, myynti- ja opetustehtävistä erilaisiin teologin töihin, kunnes tärppäsi.
– Monen oven luona olen käynyt koputtelemassa ja nyt tämä ovi aukeni. Tai ehkä kaksi ovea. Elokuussa aloitan systemaattisen teologian lehtorin sijaisuuden, Anssi kertoo helpottuneena.
Sekä sisäisen kutsun kipuilut että työttömyyden tuska ovat siis jäämässä taakse. Anssin haaveet työstä, jota voi tehdä ruotsin kielellä ja jossa saa opettaa, toteutuvat. Elokuussa hän aloittaa paimenviran hoitamisen ruotsinkielisessä Turun Sankt Gabrielin seurakunnassa osa-aikaisella työosuudella. Työhön kuuluu messujen pitämistä ja pienpiiritoimintaa. Sen rinnalla Anssi työskentelee lehtorin sijaisena.
Anssi on asunut jo pidempään vaimonsa Suvin ja viiden lapsensa kanssa Loimaalla. Pappisvihkimystä vietetään siis aivan heidän kotikulmillaan. Vihkimyksen lähestyessä Anssi kokee olevansa ensisijaisesti innostunut. Hän huokaa helpotuksesta pitkän kulkemisen ja kipuilun jälkeen. Samalla hän kertoo olevansa monien pastorien tavoin aralla mielellä:
– Kun tiedän, että tästä tehdään tiliä Jumalalle ja kirjanpito on tarkkaa. Mutta kun kirkko, seurakunta ja Kristus itse kutsuu ja lähettää, uskaltaa lähteä, Anssi pohtii.
Bo Giertzin mukaan Jumalan Sana on “rikas ja täyteläinen”. Anssi toivookin tulevaisuudelta, että me saisimme ammentaa Sanasta niin, että Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa saisi herättää ja vahvistaa uskoa. St. Gabrielin seurakunnan puolesta hän rukoilee, että se kasvaisi ja sinne löytäisi ihmisiä erilaisista elämäntilanteista.
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampussa 3/2025.
