Blogi: Luonto tuo Jumalalle iloa
15.10.2024
Pastori Juuso Mäkinen on perehtynyt pelastusvarmuuden raamatullisiin perusteisiin. Kuva: Janne Koskela
Raamatussa kerrotaan Jumalan ennalta tietämisestä ja jopa ennalta määräämisestä. Siksi moni iankaikkisuuden todellisuuteen herännyt kysyykin: ”Miten minun käy? Kuulunko minä valittuihin, jotka Jumala on ennalta määrännyt pelastukseen? Ja jos en, onko minulla toivoa?”
Kristikunnassa näihin kysymyksiin on annettu ja annetaan erilaisia vastauksia. Hiljattain pastorimme Juuso Mäkinen on pohtinut esitettyjä kysymyksiä ja vastauksia tuotteliaalla tavalla: Nyt on mahdollista nauttia Mäkisen selvitystyöstä sekä kirjan että kahden podcast-jakson muodossa. Oikeasti luterilainen -sarjan osissa 121 ja 122 Mäkinen keskustelee pastori Joel Kerosuon kanssa tahdonvapauden teemasta pelastuksen ja uskonpuhdistuksen näkökulmista käsin. Jaksot ovat kuunneltavissa täällä.
Lähetyshiippakunta julkaisi Juuso Mäkisen teoksen ”Kristuksessa valitut pelastukseen. Pelastusvarmuus ja ennaltamäärääminen” marraskuussa 2023.
Perusteellisemmin aiheen äärelle pääsee Kristuksessa valitut pelastukseen -kirjassa, jonka esipuheessa kirjoittaja Juuso Mäkinen toteaa, että teos voi antaa vastauksia kaikille, jotka etsivät Raamatusta perusteita pelastusvarmuudelle ja opille armovalinnasta Kristuksessa. Kirja auttaa myös suunnistamaan kristikunnan eri oppisuuntien viidakossa. Näin se voi parhaimmillaan tukea ihmisen autuutta Jeesuksessa. Kirja selventää, miksi ja miten pelastusvarmuus lahjoitetaan Kristuksen yhteydessä.
– Mutta jos ihmisellä on päällä omakohtainen hätä pelastuksestaan, kirjojen lukeminen ei yleensä riitä, vaan tarvitaan lisäksi keskustelua taitavan sielunhoitajan kanssa ja raitista seurakuntaa, jossa syntien anteeksiantamuksen evankeliumi kaikuu kirkkaana, pastori tarkentaa viisaasti.
Mäkinen kertoo monien kirjan jo lukeneiden maallikoiden sanoneen, että teos on selventänyt heille autuuden asiaa ja armovalintaa.
– Useampi lukija on kertonut, että kirjan luettuaan he ovat entistä iloisempia ja helpottuneempia siitä, että ovat luterilaisia, Mäkinen iloitsee.
Eräs teologian lukemiseen väsähtänyt teologikin oli kommentoinut Mäkiselle, että kirja oli ensimmäinen alan opus, jonka hän on vuosiin jaksanut lukea mielenkiinnolla.
Kristuksessa valitut pelastukseen -teoksen voit nyt hankkia itsellesi alennettuun hintaan: Kun tilaat kirjan Lähetyshiippakunnan kaupasta ja käytät tilatessasi tarjouskoodia Pelastukseen2024, kirjan hinta on 20 euroa sisältäen postikulut.
Jos lisäät samaan tilaukseen muita tuotteita, niistäkään ei postikuluja tule. Tarjouskoodi toimii vain Kristuksessa pelastukseen valitut -kirjan tilauksissa ja se on voimassa 27.10. saakka. Esimerkiksi isänpäivälahjaksi paketoituna kirja antaa lukunautinnon lisäksi autuuden ilon!
Marraskuun 23. päivä järjestetään Seurakunta soimaan -tapahtumalauantai Koinonia-keskuksessa, Helsingissä, osoitteessa Kalevankatu 53. Mukaan ovat tervetulleita kanttorit, muusikot sekä kaikki musiikkityöstä kiinnostuneet.
Päivässä saamme kokoontua yhteisiin hetkipalveluksiin ja opettelemaan vieraampia Luterilaisia virsiä. Janne Koskela tutustuttaa uuteen messukäsiohjelmaan ja ohjelmassa on myös virsisuosituslistan esittelyä. Päivän aikana on myös hyvä mahdollisuus päästä tutustumaan toisiin vastuunkantajiin.
Ruokailuun ja majoitukseen ilmoittautuminen viimeistään 17.11.2024.
Tarkempi ohjelma ilmoitetaan myöhemmin, lisätietoja [email protected]
Lämpimästi tervetuloa!
“Halleluja! Laulakaa Herralle uusi laulu, kokoontukaa ja ylistäkää häntä, te Herran omat.” Ps.149:1
Niklas Antonsson, Lennart Ahlvik, Elias Ikäläinen ja Asko Iso-Kungas vihittiin tänään pyhään paimenvirkaan. Kuva: Juho Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla huipentui tänään sunnuntaina pappisvihkimysmessuun Loimaan evankelisella kansanopistolla. Piispa Juhana Pohjola toimi messun liturgina ja saarnasi. Avustavina liturgeina toimivat pastorit Antti Leinonen ja Joel Kerosuo.
Pastori Antti Leinonen lausui messun johdantosanat ja julisti synninpäästön. Kuva: Juho Pylvänäinen
Messussa palvelivat myös Lähetyshiippakunnan aiemmat piispat Matti Väisänen ja Risto Soramies sekä joukko Lähetyshiippakunnan ja sisarkirkkomme Seurakuntaliiton pastoreita. Juhlavan messun musiikista vastasivat soitinyhtye ja kuoro kapellimestarinaan kanttori Sanna Polso. Liturgisissa lauluosuuksissa urkurina oli Miikkael Halonen. Messuun osallistui lähes tuhat henkilöä.
Miikkael Halosen (vasemmalla) johtama musiikkitiimi vastasi messun upeasta musiikista. Soitinyhteyttä ja kuoroa johti Sanna Polso. Kuva: Juho Pylvänäinen
Messua varten koottu soitinyhtye koostui kaikenikäisistä soittajista, ammattimuusikoista nuoriin lupauksiin. Yhdentoista laulajan kuoro toimi messun virsien esilaulajina, mutta lauloi myös omaa musiikkiaan. Musiikin kuorolle ja kamariorkesterille oli sovittanut Miikkael Halonen. Kättenpäällepanon aikana kuoro lauloi ruotsiksi virren O du helge Ande kom till oss (psalmbok 107). Ehtoollismusiikkina kuullun Sovituksen hymnin melodia ja sanoitus ovat lähtöisin pastori Harri Lammin kynästä.
Jo ensimmäisestä Kesäjuhlasta lähtien Lähetyshiippakunnan kesäjuhlamessussa on ollut tapana soveltaa 1800-luvulla eläneen luterilaisen säveltäjän ja kirkkomusiikin juuria arvostaneen Bachin musiikin ystävän, Felix Mendelssohnin Elias-oratorion musiikkia. Elias-oratorio on kirkkomusiikin suurteos kuorolle, orkesterille ja laulusolisteille. Teoksen osat ovat tarjonneet teemat kesäjuhlamessun alku- ja loppumusiikille, jotka Miikkael Halonen on säveltänyt.
Tänään messun alkumusiikissa kuultiin teemoja Elias-oratorion aariasta Herra, Abrahamin Jumala, jonka sanat (1. Kun. 18:36–37) alleviivaavat messumme lähtökohtia, profeetallista ja apostolista sanaa. Teemaan yhdistyy tänä vuonna myös messun alkuvirren, väkevän ja vanhan helluntaihymnin (Veni Creator Spiritus) melodia. Päätösmusiikin loppukuoro on suoraan oratorion ensimmäisen osan päätöskuoro-osuudesta, jossa ylistetään Herran suuruutta – Herran, joka juottaa janoisen maan (Ps. 93). Siihen johdattelevan fanfaarinomaisen soitinvälikkeen melodiset teemat ovat muistumia kesäjuhlamessun perinteisestä päätösvirrestä Kaanaanmaa. Loppusoiton teema on peräisin kuitenkin Mendelssohnin toisesta sinfoniasta, Ylistyslaulusta, jonka sanat nousevat myös psalmien kirjasta: ”Kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa. Halleluja!” (Ps. 150:6)
Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo luki seurakuntien päätökset uusien pastorien kutsumisesta. Kuva: Juho Pylvänäinen
Ordinaatiomessussa pyhään paimenvirkaan vihittiin Elias Ikäläinen (Jesajan luterilainen seurakunta, Jyväskylä), Asko Iso-Kungas (Ruutin luterilainen seurakunta, Hyvinkää), Lennart Ahlvik (Sankt Jakobs församling, Pietarsaari) ja Niklas Antonsson (Sankt Gabriels församling, Turku).
Piispa Pohjola ohjeisti uusia pastoreita lainaten oppi-isä Lutheria:
Papilla on kaksinkertainen tehtävä: Ensinnä hänen on käännyttävä Jumalan puoleen ja rukoiltava itsensä sekä kansansa puolesta. Toiseksi hänen on käännyttävä Jumalan puolelta ihmisten puoleen opetuksella ja sanalla.
Pohjola kehottikin pastoreita viipymään rukoillen Herran edessä:
– Teidät on kutsuttu rakkaudessa rukoukseen oman laumanne, mutta myös erotuksetta jokaisen rukousta pyytävän henkilön puolesta. Kukaan ihminen ei ole vihollisenne vain sielujenmurhaaja Perkele.
Pappisvihkimysmessun liturgina ja saarnaajana toimi piispa Juhana Pohjola. Kuva: Juho Pylvänäinen
Ordinaatiomessun saarna perustui päivän Vanhan testamentin lukukappaleeseen, 1. Moos. 18: 17-33. Siten Pohjola viittasi Abrahamin antamaan esikuvaan uusia pastoreita evästäessään:
– Muistakaa, ettei Aabraham katsonut ylhäältä alas Sodomaan vaan alhaalta ylös Herraansa. Jos Aabraham kävi rukoustaisteluun Gomorran puolesta, ettekö tekin samalla tavalla Jumalaa lupauksiin vedoten tässä ajassa kansamme keskellä, joka on kadottamassa Jumalan totuuden, elämän kunnioituksen ja luomisjärjestyksen mukaisen perhe-elämän. Varoittakaa Jumalan sanalla epäuskosta, vahingollisesta ideologioista ja elämäntavoista, mutta ennen muuta kärsivällisesti ohjatkaa hämmentyneitä ja rohkeasti julistakaa, minkä hyvyyden, kauneuden ja ilon elämä Jeesuksen seurassa tuo mukanaan.
Tänään vihityt pastorit pääsivät saman tien viranhoitoon, kun he jakoivat ehtoollista juhlakansalle muiden Lähetyshiippakunnan ja Seurakuntaliiton pastoreiden kanssa. Omissa seurakunnissaan palvelemisen he aloittavat syksyn aikana.
Voit katsella messua tallenteena täältä.
Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo loi luennossaan katsauksen Lähetyshiippakunnan ajankohtaisiin kysymyksiin. Kuva: Juho Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan ohjelma jatkui lauantaina lounaan jälkeen hiippakuntadekaani Joel Kerosuon pitämällä ajankohtaisluennolla. Kerosuo käsitteli puheessaan kirkossamme pinnalla olevaa kysymystä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä ja keväällä tehdyn jäsenkyselyn alustavia tuloksia. Kerosuon mukaan uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on hyvä tavoite, jota kohti on paras edetä rauhassa. Rekisteröitymistä tärkeämpää on rakentaa seurakunnista koteja armahdetuille syntisille. Julkaisemme tässä dekaanin luennon kokonaisuudessaan. Voit myös kuunnella sen täältä.
Armo ja rauha lisääntykööt keskellämme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Jumala on lähellä. Herra Jeesus on lähellä. Maailma on täynnä erilaisia kuvitelmia Jumalasta. Joskus hänet nähdään vain tuntemattomana ja kaukaisena. Joskus hänelle on annettu asunnoksi vain järjelliseen maailmamme toistaiseksi hämäräksi jäänyt aukkokohta. Mutta kun Paavali julisti Jumalan sanaa Ateenassa, hän tiesi, ettei hän ollut tuomassa sinne Jumalaa. Päinvastoin Jumala itse oli kutsunut ja lähettänyt hänet. Hän siis oli siellä jo. Nytkin on niin, ettei Jumala vasta ole tulossa sinne, missä sinä juuri nyt olet. Istuit sitten Kesäjuhlilla penkissä tai vielä jäätelöjonossa, kuuntelit tätä sitten radion välityksellä tien päältä, jalat vedessä laiturinnokassa, tai myöhemmin tallennusta yön pimeinä tunteina, kun et saa unta.
Jumala on jo siellä. Kaikkialla ympärilläsi on taivaan ja maan Herra ylläpitämässä maailmaansa. Jokaisessa valtimonlyönnissäsi tunnet hänen ikuisen luomisvoimansa. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Mutta miten helposti se unohtuu ja miten hetkellisesti ja välähdyksenomaisesti siitä saa jotakin aavistaa ja löytää siitä ilonsa.
Meidän olemuksessamme on pimeä kohta. Yhteyteen Jumalan kanssa on tullut katko ja hälyääni. Sen tähden Jumala on tuntematon. Sen tähden me joudumme hapuilemaan. Nyt kun Paavali julistaa siellä Ateenan areiopagilla, hän oli Jumalan sanansaattaja, joka kertoi, että tämä tietämättömyys oli voitettu, Jumala oli tullut tunnetuksi. Jumala, joka ei mahdu taivasten taivaisiin, oli kuitenkin ottanut asunnon maailmassa. Mutta se ei löytynyt noista upeista marmoritemppeleistä. Se ei ollut rakennus, vaan henkilö. Hänessä asui jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Jumala otti ihmisruumiin temppelin neitsyt Mariassa. Taivaan ja maan herra liittyi verisitein kärsivään ja harhailevaan sukuumme. Tämä temppeli runneltiin ja hajotettiin, mutta kolmessa päivässä se jälleenrakennettiin kuoleman syvyydestä.
Monenlaisia omatekoisia jumalia on yhä tänä päivänä. Sellaisia, jotka rakentuvat ihmisen haaveiden, tai aatteiden, pelkojen, vihan tai intohimojen varaan. On mammonan epäjumalaa ja silmän pyyteitä. Erilaisia epäjumalia, jotka kuitenkin vieraannuttavat ihmisen Jumalan tarkoittamasta elämästä.
Me kannamme sisällämme synnin pimeää. Ja kuitenkin hän juuri saapuu luoksemme. Kaiken hapuilun ja pimeytemme keskelle hän saapuu huoneeseemme apostolisessa sanassa. Ja hän itse sanoo, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Ja tuo kaikki tarkoittaa tietenkin myös sinua ja minua. Sillä kaikkien velan hän on maksanut, koko maailman synnit on sovitettu. Siksi voit olla varma, että tämä sana koskee tänäänkin juuri sinua. Myös sinua siellä jäätelöjonossa tai radiosi äärellä.
Missä harhapoluilla oletkaan ollut, minkälaisia ajan seireenejä kuunnellut, mitä epäjumalia pitänyt rakkaana ja kumartanut. Ja vaikka kutsu asettaa aina synnintunnustajan paikalle, se on kutsu armoon ja elämään. Kaiken aikamme sekamelskan keskellä kuuluu edelleen Jumalan sana ja kutsu, joka sanoo: Minä olen Herra sinun Jumalasi. Tule ja seuraa minua! Se sana kutsuu omistamaan Jumalan armonaarteet, ja se on myös jalo kutsu seurata Herraa Jeesusta!
Osa teistä varmaan muistaa vanhan Grimmin sadun onnekkaasta Hannusta. Jos mennään nyt pikakelauksella, niin siinä on Hannu, joka saa vaivojensa palkaksi työstään kultakimpaleen. Kun kultakimpale oli hänelle liian raskas ja vaivalloinen, hän vaihtoi sen mukavuuden vuoksi sarjaan muita asioita: ensin hevoseen, sitten lehmään, sitten hanheen, sitten hiomakiveen, jonka hän lopulta viskasi veteen menettämättä paljoakaan. Ensin hänellä oli kimpale kultaa, sitten vain pieni hiomakivi, jonka hän viskasi menemään turhana. Sen sijaan, että hän olisi synkistellyt, hän ajatteli saaneensa täydellisen vapauden. Hannu tuntuu meille tietysti hoopolta, mutta tuo vanha kertomus asettaa kysymään, että mitä ovat meidän kultakimpaleitamme. Ja osaammeko aina niitä arvostaa? Vanha tarina ei kerro, kuinka pitkään Hannun juopumus kesti ja kuinka synkkää oli, kun hän lopulta tajusi mitä oli tehnyt. Hän oli hukannut kallisarvoisen palan kultaa.
Mikä on meidän palamme kultaa? Emmekö me ainakin haluaisi sanoa, että meidän aarteemme löytyy edelleen Vapahtajan kalliista aarteista. Jotakin, joka ei tule meidän vaivojemme palkkana, vaan jonka hyvä Vapahtaja meille antaa.
Grimmin sadussa meille tietysti kuvataan vähän höppänää Hannua, mutta oikeassa elämässä se tapahtuu salakavalammin. Kuten Jeesus tutussa kylväjävertauksessa varoittaa. Juuret eivät pääse kasvamaan. Tulee ahdinko ja vaino sanan tähden. Tulee tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys, jolloin koetellaan, missä on aarteemme. Jokainen yksittäinen kasvi tai oksa joutuu koetteelle ja eikö niin, että meidän itsessämme usein punnitaan ja myös köykäisiksi havaitaan. Mutta juuri silloin, ei meilläkään ole muuta pakopaikkaa kuin Jeesuksen kalliit aarteet. Harharetkiltään saa palata Jumalan pelastuksen lahjojen äärelle.
Noin 25 vuotta sitten joukolle kristittyjä heräsi ajatus, voisiko Suomessakin olla luterilaisia seurakuntia, joihin mennä luottavaisin mielin sanankuuloon ja oppia tuntemaan muita samoista lahjoista eläviä kristittyjä, jossa sinut nimeltä tunnettaisiin ja jossa sinä voisit olla kotonasi. Oli päästävä Jeesuksen lahjojen ääreen, sillä syntisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua siihen toivoon ja lupaukseen, jonka me saamme Jumalan taivaallisissa lahjoissa.
Siitä alkoi hengellisen kodin rakentaminen, ja samalla rakennustyömaalla olemme edelleen. Tuo pienen joukon aloittama työ on saanut mennä eteenpäin. Siitä yhtenä konkreettisena merkkinä on tämänkin viikonlopun yhteinen kokoontumisemme. Nyt kun rakennamme yhteistä kotia, on hyvä myös säännöllisesi pysähtyä myös sen ääreen, mikä on se perusta, jolle rakennamme tätä hengellistä kotia. Missä on meidän aarteemme ja perustamme?
Olin hiljattain pitämässä jumalanpalvelusta eräässä paikassa. Paikalle tuli hieman arastelleen henkilö, joka paljastui uudeksi tutustujaksi. Hieman empien naulakoilla hän sanoi, että tulin nyt tutustumaan, kun eikös syntisiä löydy täältäkin. Sanoin, että ”jo vain, täältä löytyy. Tervetuloa!”
En tiedä, mikä oli tulijan ennakkokäsitys. Jokin sisäinen kutsu veti sanankuuloon, mutta samalla jännitti.
Siitä, miten media on aikoinaan meistä kirjoitellut ja joskus ehkä edelleenkin, sille me vähän voimme. Mutta sille, miten itse toimimme ja millaista seurakuntakulttuuria rakennamme, sillä tietenkin voimme paljonkin.
Oma rukoukseni ja toiveeni on, että meidän seurakunnistamme voisi loistaa juuri se ajatus, että tämä on armahdettujen syntisen yhteisö. On eri elämäntilanteissa olevaa ja hyvin erilaista kulkijaa, mutta kaikkia yhdistää se, että olemme saman armon varassa.
Olemme syntisiä ja monessa heikot ja puutteelliset, mutta sellaisia, jotka janoamme evankeliumia ja Jeesuksen armonaarteiden äärelle. Myös sen vuoksi me haluamme rakentaa seurakuntia, itsellemme ja seuraavalla sukupolvelle, ja kaikille, jotka haluavat tulla mukaan. Seurakuntia, joita saa määrittää edelleenkin kestävä raamatullinen ja luterilainen teologia.
Meidän kirkollamme on ajaton perusta. On ihana sanoma syntien anteeksiantamuksesta ja vankka luterilainen perusta. Samalla tietenkin jokainen ajanjakso tuo omat kysymyksensä. Muutamia nostoja kirkkomme ajankohtaisista kysymyksistä.
Meillä on ollut sloganina ”seurakunta seuraavalla sukupolvelle”. Kaunis ajatus, mutta monelle yhteisölle usein haastava. Se on tietenkin teema, joka vaatii jatkuvasti huomiota, miten asiassa toimia ja miten tätä vahvistaa ja mahdollistaa. Samalla on suuri ilo siitä, että Kesäjuhlaakin mahdollistamassa on ollut suuri nuorten ja nuorten aikuisten joukko. Samalla toivon, että tämä näköala voisi olla läsnä laajemmin kirkossamme. Kuinka voisimme uutta sukupolvea osallistaa kirkon ja seurakuntien päätöksentekoon, työryhmiin ja tapahtumiin? Samoin myös ihan kutsumalla mukaan tekemään, opettelemaan kantamaan vastuuta. On valtava ilon ja kiitoksen aihe, että Kesäjuhlassakin saa olla mukana suuri joukko lapsia ja eri ikäisiä nuoria. Tämän joukon huomioiminen ja riittävien resurssien etsiminen lapsi- ja nuorisotyöstä huolehtimiseen voi toivon mukaan säilyä yhteisenä näkynämme.
Tällä hetkellä yleisesti Lähetyshiippakunta ei ehkä ole vuolas koski, mutta se on kuitenkin tasainen virta, joka kulkee eteenpäin. Kun työ ja toiminta kasvaa ja enemmän toimijoita on mukana, se myös tietysti antaa aina enemmän painoarvoa ja vaatimusta sille, että me voisimme läpi seurakuntaverkoston vaalia samoja arvoja.
Millainen on hengellinen koti, jota me rakennamme? Monesti rukoillaan, että seurakuntamme voisi olla sellainen johon uusien tulijoiden ja hyvä tulla, ja samalla se tuo kysymyksen mukanaan, miten me kaikki voisimme omilla paikoillamme sitä edistää?
Me rakennamme hengellistä kotia. Millaisia asioita sinä liität kotiin? Eikö se ole toiveissamme lämmön, turvan, läheisyyden, luottamuksen paikka? Kun me rakennamme ja rakennumme, oma rasittavuutensa on siinä, että rakennustyömaalla on kaikki aina vähän kesken. Tämä sama remontti on kesken meissä jokaisessa ja jokaisessa seurakunnassa. Se tuokoon meillekin armollisuutta lähimmäisiämme kohtaan.
Samalla, kun asiat vasta rakentuvat, eikö kotona ole kaikki myös valmista? Koska lopulta kodin muodostavat ihmiset. Ja Jumalan lasten koti löytyy sieltä, missä on Jeesuksen aarteet. Kaikki on valmista omistettavaksi, vaikka puitteet voivat vaihdella ja on vielä monta asiaa, joita laittaa kuntoon.
Kodeissakin tulee aina välillä erimielisyyttä, miten tulisi toimia. Meidänkin kirkostamme löytyy jännitteisiä asioita. Yksi sellainen on ollut keskustelu uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä.
Moniin kysymyksiin, miten me rakennamme kristillistä kulttuuria, ja erityisesti, miten kirkon hallintoa hoidetaan, emme saa suoraan vastausta Raamatusta. Me näemme maailmalta monenlaista esimerkkiä. On erilaisia synodeja, episkopaalisempaa ja seurakuntia korostavampaa. On erilaisia neuvostoja, johtoryhmiä ja päättäviä elimiä. Meidän nykyinen mallimme ja kirkon hallinto on hyvin kevyt. Vaikka silloin asioiden määrä keskusjohdolla voi olla toisinaan iso, se samalla aina palauttaa huomiota sinne, missä elämä on, seurakuntiin. Hengellistä kaitsentaa hoitava piispa, operatiivisesta johdosta vastaava dekaani ja aluerovastit ympäri Suomea, ovat huolehtimassa piispan ja dekaanin tukena kokonaisuudesta. Tarkoitus on tietenkin jatkuvasti mahdollistaa elämää seurakuntatasolla, jotta seurakunnat voisivat vahvistua, nousta jaloilleen ja pala palalta ottaa vastuuta omasta työstä, toiminnasta, taloudesta. On siunattu asia, jos meille voi yhdessä herätä halu työn vahvistamiseen, työtapojen etsimiseen, jotta seurakuntamme voisivat kaikin tavoin vahvistua.
Meidän tilanteessamme keskustelua on aina välillä noussut sekä rekisteröitymisasiasta ja siitä, mikä olisi mielekkäin tapa hoitaa taloutta ja hallintoamme. Mikä olisi meille parhaaksi? Aikoinaan työ on käynnistynyt Suomen Luther-säätiön kautta. Sen säädekirjassa määritellyn tarkoituksen mukaisesti on aloitettu jumalanpalvelukset Helsingissä. Aloitettiin rakentamaan hengellistä kotia, jolle valtion edessä puitteet mahdollisti Luther-säätiö. Kaiken ytimessä on ollut juuri tämä tarve päästä Jumalan lahjojen ääreen.
Olemme kulkeneet nyt muutaman vuosikymmenen noista hetkistä. Se on lyhyt silmänräpäys pitkässä kirkkohistoriassa, mutta antaa kuitenkin jo meidän hengellisessä kodissamme erilaisia näkökulmia ja perspektiivejä asiaan. Joukossamme on niitä, jotka ovat eläneet läpi kaikki nämä vuodet, ensimmäisistä hetkistä tähän Kesäjuhlaan. Sitten mukanamme on erilainen joukko kaikkina näinä vuosina mukaan tulleita. Lähetyshiippakunta perustettiin vuonna 2013. Olemme tietoisesti halunneet tulla ulos viestinnässä juuri Lähetyshiippakuntana, mutta silloin on mahdollisesti myös voinut jäädä osalle vieraammaksi, että mikäs oikein onkaan säätiön rooli ja miten se tähän kaikkeen oikein liittyy.
Aikoinaan säätiömallin valinnalle oli useita syitä. Ehkä sitä on joskus hyvä nuoremmille kuulijoille avata. Vaikka on tarpeen keskittyä ennen kaikkea oman elämään, on hyvä nähdä, mikä on ollut myös yksi sen historiallinen vaikutin ratkaisujen takana. Oli jouduttu näkemään monta kertaa eri yhteyksissä, kuinka jokin yhdistys muuttaa radikaalisti linjaansa, kun jokin fraktio järjestää päiville riittävän edustajamäärän, ja niin saadaankin johto kerralla vaihdettua, ja linja muuttuu toisenlaiseksi. Se voi tuntua meistä monista hämmentävältä ja pistää kysymään, että onkohan nyt tuollaista. Kovin kauas ei tarvitse historiassa kuitenkaan mennä, jotta monien tuttujen liikkeidenkin historiasta voi nostaa erilaisia esimerkkejä.
Katsottiin, että säätiömalli luo hyvät puitteet virallisten asioiden hoitamiseen. Se antaa paljon vapautta, toisaalta siinä ollaan selkeästi säädekirjan kautta sitouduttu tiettyyn työhön ja toimintaan, ja jonka linjaa ei voi myöskään huutoäänestyksellä vaihtaa. Se katsottiin työn perustamisvaiheessa turvaa luovaksi asiaksi ja sitä se on ollut myös meidän kirkkomme alkumetreillä. Siksi sillä on lähdetty liikkeelle ja parin vuosikymmenen kokemuksella voi todeta, että tätä kautta kirkon asiat ovat pyörineet hyvin. Se on hyvällä ja ennustettavalla tavalla turvannut elämää sanan ja sakramenttien äärellä. Säätiön kautta yhteistalous on mahdollistanut myös seurakuntaverkoston nopean kasvun, kun rikkaammat seurakunnat ovat tukeneet köyhempiä ja on keskusjohtoisesti pohdittu mihin satsata. En juurikaan ole kuullut ääniä, jossa tästä yhteistaloudesta haluttaisiin luopua, oli meidän taloushallintoamme hoitava taho sitten mikä tahansa.
Nyt kun mietimme, mikä meille olisi parhaaksi, samalla on tietenkin selvää, ettei apostoli Paavali puhunut säätiöstä tai kirkkoisät muotoilleet säätiön sääntöjä. Mutta halusimme tai emme, tarvitsemme rahakeräyslupia, työnantajavastuita, talousvastuiden läpikäymistä, työsuojelua, tasa-arvo suunnitelmaa, tapahtumajärjestäjän vastuuta ja niin edelleen. On monia asioita, joita tulee hoitaa. Ja niiden hyvä hoitaminen tuo turvaa ja ennustettavuutta, selkärankaa myös hengelliselle elämälle, vaikka tietenkin ajatus juuri on, että meidän arkiset huolenaiheemme voisivat pyöriä jossakin ihan muualla. Seurakunta voisi keskittyä enemmän hengellisen kodin rakentamiseen kuin byrokratian viidakkoon.
Nyt tässä tehtävässä on palvellut meillä Suomen Luther-säätiö. Se on huolehtinut kaikista näistä asioista, jotta seurakunnissa voitaisiin keskittyä kaikkein olennaisimpaan. Niin kuin hiippakuntajärjestyksemme sanoo, se toimii tukijäsenenä, ja huolehtii juridisista velvoitteista, työnantajavastuista, kustannustoiminnasta ja niin edelleen.
Olen toisinaan pohdiskellut sitä seikkaa, että toisaalta tämän kaksoisrakenteen avaaminen ei ole kovin olennaista, koska se ei ole seurakuntaelämän kannalta kovin olennaista. Toisaalta on mukaan tulleita ihmisiä, jotka ihan ymmärrettävästi pohtivat, miksi asiat menevät kirkossa niin kuin menevät ja asiat voivat vaikuttaa hankalammilta kuin ovatkaan. Tämänkin havainnon myötä on pyrkimyksenä jatkuvasti kirkkaammin pitää päätöksentekoa ja toimintaa esiin ja kasvattaa avoimuutta läpi rakenteiden.
Mutta eri historiallista syistä on tähän malliin aikoinaan päädytty ja sillä työskennelty. Nyt on pohdittu, palvelisiko jokin muu malli paremmin. Nykyiselle mallille voi antaa vahvan plussan asioiden toimivuudesta. Monenlaisia organisaatiokaavioita voi hahmotella, mutta lopulta palataan aina samoihin vastuukysymyksiin ja toisaalta viestinnälliseen haasteeseen, että asiat, jotka kuuluvat olla taka-alalle, voisivat pysyä siellä, mutta olla riittävästi esillä, että ihmiset saisivat otteen, miten asiat menevät.Nämä taas ovat oikeastaan kysymyksiä ja haasteita riippumatta siitä, millä mallilla mentäisiin eteenpäin.
Oma vaikutelmani kuitenkin on, että vaikka joskus tulee kritiikkiä epäselvyydestä, sinänsä kirkon arki on näin rullannut varsin hyvin. Muunlaisiakin malleja toki on olemassa. Hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtävän selvittää, mitä hyviä ja huonoja puolia olisi, jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.
Olen saanut parin vuoden aikana hyvin erilaisia kommentteja asiasta. Osaa ahdistaa eri syitten takia, että koko asiasta edes puhutaan. Osa odottaa jo suorastaan malttamattomana. Osaa ei asia paljon hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta kerran vuodessa muistaa, kun silmä osuu johonkin viralliseen dokumenttiin, jossa lukee väestörekisteri eikä uskonnollinen yhdyskunta.
Olen nyt toiminut muutaman vuoden ajan Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaanina ja Suomen Luther-säätiön asiamiehenä. Samoin olen ollut mukana konstituutiokomiteassa ja koettanut punnita tätä asiaa isommissa ja pienemmissä kysymyksissä. Eli kirkon arkisen elämän kannalta olen varmaankin se henkilö, jolla yleensä on ensimmäisenä pöydällä nämä tähän kaksoisrakenteeseen ja juridiseen kokonaisuuteen liittyvät asiat.
Oma vaikutelmani tilanteesta on seuraava: Jos Lähetyshiippakunta olisi rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, on tiettyjä asioita, joita se helpottaisi. Jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi, tulisi mahdolliseksi saada uskonnolliselle yhdyskunnalle kuuluvat uskonnonharjoitukseen liittyvät vapaudet, oikeudet ja tuet. Ehkä isoin asia on se, että se ikään kuin poistaisi tarpeen selittää ja selventää asioita monissa yhteyksissä, niin yhteiskunnan tilanteissa kuin erilaisissa kirkollisissa keskusteluissa. Erityisesti se selkeyttäisi tilannetta uskonnonopetuksen kohdalla.
Puhtaasti tästä näkökulmasta katsottuna ajattelen, että rekisteröityminen olisi selkein ja paras vaihtoehto. Kuitenkin samaan aikaan on edelleen totta se, että meillä ei ole teologista tai toiminnallista painetta. Asiat toimivat, ja nykymalli on monessa suhteessa tarkoituksenmukainen. Kun katsomme mahdollisen rekisteröitymisen tuomaa hypoteettista lisää, ne ovat verrattain hyvin pieniä asioita. Me nautimme jo nyt laajaa uskonnonvapauden suojaa. Pääosin jo nyt voimme oppilasryhmien toteutuessa muodostaa uskonnonopetusryhmiä. Pastorimme voivat toimittaa avioliiton siunaamisia ja niin edelleen. Eli siitäkin huolimatta, että rekisteröityminen olisi monessa mielessä selkeintä, puuttuu kuitenkin sellainen iso porkkana, tai mehevä kirkkokahvien mehevä kakkupala, minkä vuoksi olisi mielekästä lähteä asiassa etenemään.
Omalta paikaltani on vaikea juuri nyt nähdä sellaista ratkaisevaa lisää kirkkomme työhön, jonka rekisteröityminen toisi, eikä se myöskään poistaisi mitään ratkaisevaa haittaa.
Kokonaisuudessa ei nouse esiin jotakin yksittäistä niin suurta motivoivaa tekijää, että asian suhteen täytyisi kiirehtiä, ja samalla asiaan liittyy työsarkaa erityisesti perustamisvaiheessa.
Eli mikään toiminnallinen pakko ei tee asiaa kiireelliseksi. Eli tietyistä puutteistaan huolimatta nykyinen rakenne on ollut toimiva. Uskonnonharjoittamisen vapaus on perustuslaissa suojeltu ja koskee jo nytkin Lähetyshiippakuntaa. Samoin myös Luther-säätiön toiminnan tarkoitus tulee tätä myös juridisesti.
Kokonaisuutta pohtiessaan konstituutiokomitea järjesti seurakunnissa jäsenkyselyn. Lähetämme tästä tietoa seurakuntiin myöhemmin syksyllä, mutta otan nyt esille muutamia nostoja kyselyn tuloksista. Kyselyyn vastasi noin kolmasosa kirkkomme konfirmoiduista jäsenistä. Yksi pohdittava kysymys on se, että keskellämme hyvin eri tavoin katsotaan Suomen evankelisluterilaista kirkkoa. Osa on sydän verellä siirtynyt sen piiristä rakentamaan Lähetyshiippakuntaa, ja kokee tämän yhteyden merkittävänä, vaikka olisi jo vuosikymmeniä sitten sanoutunut irti sen hengellisestä yhteydestä. Keskuudessamme taas kasvaa uusi sukupolvi, joka ei ehkä eläessään ole käynyt Suomen ev. lut. kirkon tilaisuuksissa.
Kyselyyn vastanneista reilut 22 % prosenttia kertoi olevansa vielä Lähetyshiippakunnan jäsenyyden lisäksi myös jäsenenä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Lukema on mahdollisesti hieman korkeampi, koska oletettavasti vanhempi väestö on hieman aliedustattuna vastanneissa, mutta suuruusluokasta saamme kiinni.
Kaksoisjäsenien osuus on siis edelleenkin merkittävä, vaikkakin ehkä pienempi kuin ennakkoon odotettiin. Usealle ev.lut. kirkosta puhuessa mielessä on erityisesti sen herätysliikkeet ja toive, että voisimme aktiivisesti rakentaa sinne yhteyksiä, erityisesti nyt ev. lut. kirkon yhä kasvavien myllerrysten keskellä. Meiltä varmasti löytyy ymmärrystä kirkkotaistelun näköalalle ja saamme olla siunaamassa kaikkea hyvää rakennustyötä, jota vaikkapa herätysliikkeiden kautta tehdään. Ilolla tervehdimme myös kaikkea sellaista kehitystä, jossa yhteisöille muodostuu vahvempi luterilaisen seurakunnan identiteetti. Kunpa maassamme olisi mahdollisimman monta luterilaista seurakuntaa, johon hyvillä mielin mennä, olimme sitten samaa kirkkoa tai emme!
Kyselyssä selvisi myös, että kolmannes Lähetyshiippakunnan jäsenistä toivoi, että uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekiströitymisessä edettäisiin jo nopeammin. Sitten oli 30%, jotka näkevät, että uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on hyvä tavoite, kunhan asiassa edetään riittävän rauhallisesti harkiten. Merkittävä joukko muodostui myös niistä, jotka katsoivat, että nykytilanne on toimiva ja toisaalta niistä, joilla ei ollut vahvaa näkemystä asiaan. Ehkä itseäni ilahdutti eniten se, että vaikka asia on herättänyt jännitteitä, niin kyselyssä kuitenkin oli vain 22 ihmistä, jotka ilmoittivat suhtautuvansa täysin kielteisesti asiaan. Olennaista olisi kuitenkin, että voisimme kulkea tässä yhtä matkaa, koska meidän työmme sydän on Jumalan armonaarteissa.
Ajattelen, että on hyvä kiinnittää huomiota tuohon kyselyn joukkoon, joka sanoo, että rekisteröityminen on hyvä tavoite, kunhan asiassa edetään riittävän rauhallisesti. Ajattelen, että se avautuu ikään kuin kahteen suuntaan. Se toisaalta yhdessä hyvin myönteisesti suhtautuvien kanssa antaa sen ikkunan ja mandaatin selvittää ja kysyä kysymystä. Mutta toisaalta se pitää sisällään sen, että nykytilanne on hyvä ja toimiva, ei ole mitään kiirettä asian kanssa. Asiat toimivat ja siksi voidaan myös rauhassa kysyä ja selvittää. Eli voisiko sanoa, että samalla, kun on paljon myönteisyyttä asiaa kohtaan, samalla on niin, että yli puolet kirkkomme jäsenistä ei pidä tällä hetkellä ajankohtaisena rekisteröitymisasiaa.
Vielä lopuksi: On monia syitä, miksi rekisteröityminen olisi luontevaa kirkollemme. Kuitenkin sen vaikutukset kirkkomme elämään vaikuttavat niin pieniltä, että toimintatarmo kannattaa laittaa toisaalle. Selkeät porkkanat uupuvat. Ajattelen siksi, että tällä hetkellä mahdollinen rekisteröityminen ottaisi enemmän kuin antaisi. Voisi sanoa, että sitten aika on kypsä, kun rekisteröinnin plussat voittavat selkeästi miinukset. Ja me voimme yhdessä kirkkona tämän todeta.
Hallinnon kysymykset eivät ole merkityksettömiä. Voi olla, että me tulemme tilanteeseen, jossa toteamme, että nyt kannattaa edetä. Tai sitten me toteamme aina asiaa punnittaessa, ettei maksa vaivaa. Samalla itse ajattelen, että tulevaisuutemme suhteen kohtalonkysymyksemme ovat jossakin ihan muualla kuin kysymyksessä rekisteröitymisessä. Ei niin, etteikö se olisi tärkeä asia, mutta meidän tulevaisuutemme kannalta olennaisinta on jatkuvasti, että saako meidän Lähetyshiippakuntamme sloganit tulla eläviksi. Meidän kirkkomme olemassaolon kysymykset ja haasteet eivät ole meidän rekisteröitymisen tavassa, vaan siinä, miten me opimme rakentamaan luterilaisia seurakuntia jotka pystyvät nousemaan jaloilleen, vahvistumaan ja kutsumaan uusia mukaansa. Saako jumalanpalvelus tulla elämäksi ja seurakunta kodiksi? Voimmeko me piirtyä esiin valtakunnallisesti ja paikkakuntatasolla luotettavana luterilaisena kirkkona, johon on hyvä tulla?
Tähän kirkkojen tuntomerkkien mukaiseen työhön meidän nykyinen mallimme tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Siksi ajattelen, että voimavaramme on laitettava ennen kaikkea seurakuntakulttuurin rakentamiseen. Työtä on paljon, vaikka ajattelen, että olemme hyvällä suunnalla.
Minä uskon tässä suhteessa yksinkertaisiin asioihin. Jos sana saa säilyä kirkkaana ja sen ympärille syntyä mielekästä elämää, jossa on inhimillisen kohtaamisen mahdollisuus, kaikki on mahdollista. Sanan äärelle saa syntyä armahdettujen syntisten yhteisöjä, jotka elävät taivaallisista aarteista ja niiden yhteydessä aina uusi sukupolvi saa elää Jumalan lapsena ja löytää oman paikkansa kirkon elämässä. Siksi se kysymys, haaste, jalo kutsu on pohtia omalla paikalla, miten rakentaa tätä kutsuvaa ja kantavaa seurakuntakulttuuria omalla paikkakunnallasi. Miten voimme paikkakuntakohtaisesti ja valtakunnallisesti rakentaa rikasta kristillistä kulttuuria, jossa voidaan kulkea yhdessä armonaarteiden äärellä lastenleireiltä senioripiiriin?
Siksi yritän itselleni ja muille jatkuvasti muistuttaa, että voisimme keskittyä seurakuntakulttuurin rakentamiseen. Me tarvitsemme myös hyvää hallintoa ja kansliassa koetetaan kantaa vastuuta kirkon yhteisistä asioista, jotta seurakuntatasolla asiat voisivat olla mahdollisia.
Siksi itse ajattelen edelleen, että meidän työnäkymme ja tulevaisuutemme on siinä, että me saamme yhä uudestaan yksittäisinä kristittyinä, perheinä, seurakuntina, kirkkona kokoontua katsomaan Jumalan töitä ja elämään niistä, omistaen ne, kuunnellen korvillamme ja suullamme nauttien ehtoollispöydässä.
Kun meillä on Jeesuksen evankeliumissa kaikki annettu valmiina, kaikki on mahdollista, kun saamme siinä elää ja opetella rakentamaan myös seurakuntakotia tämän näyn pohjalle.
”Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi” – tämän näyn kanssa on hyvä elää tänään ja tulevanakin vuonna ja vielä pitkälle eteenpäin.
Tässä kaikessa toivon, että sinä voisit löytää paikkasi seurakunnassa, Jumalan lapsena, seurakunnan rakentajana, esirukoilijana, työntukijana, vastuunkantajana omassa kodissasi ja samalla huolettomana Jumalan lapsena taivaan aarteista eläen. Hänen omanaan, armonaarteista eläen saa kuulla myös aina jalon kutsun ja nähdä elämänsä merkityksen. Armopöydästä eläen, syntien anteeksiannossa leväten myös ojentautua kaiken elämän rupisuudenkin keskellä omassa elämässään kohti sitä, mikä on oikein, totta, kaunista ja hyvää, Jumalan mielenmukaista. Ja se lähtee aina sieltä, että saamme elää alttarin ja saarnastuolin yhteydessä.
Siksi meidän viestimme saa tänäänkin olla: Tulkaa ja katsokaa Jumalan töitä. Tämän riemuviestin kanssa me saamme olla kutsumassa niin kirkkona ja seurakuntina, mutta kaikki lähtee siitä, että sinä saat sen kohdallesi omistaa. Juuri sinulle siellä penkissäsi, tai laiturinnokassa. Kukaan ei toivottavasti ole enää jäätelöjonossa. Jeesuksen täytetyssä työssä on sinun elämäsi ja toivosi, sinun aarteesi. Sinä saat Jumalan pelastusteot tänään kohdallesi omistaa. Ja mikä tuuli oksaa heiluttaakaan, on hyvä ja autuas olla siellä missä Herra Jeesus on. Jää ylösnousseen Vapahtajasi turvaan. Aamen.
Lauantaina aamupäivällä juhlaväki pääsi kuuntelemaan Maria Hietaharjun ja Janne Koskelan esittämää musiikkia. Kuva: Juho Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla on parhaillaan käynnissä Loimaan evankelisella kansanopiston ympäristössä. Lauantai aloitettiin tuttuun tapaan aamun hetkipalveluksella, jonka piti pastori Mikko Aho. Laudeksen jälkeen oli aamupäivän raamattuopetuksen vuoro. Se alkoi Maria Hietaharjun ja Janne Koskelan esittämällä musiikilla, minkä jälkeen pastori Antti Leinonen opetti juhlien tämänvuotisesta teemajakeesta, ”Tulkaa ja katsokaa Jumalan tekoja”.
Aamupäivän raamattuluennon piti pastori Antti Leinonen Rovaniemeltä. Kuva: Juho Pylvänäinen
Pastori Antti Leinonen käsitteli raamattuopetuksessa Kesäjuhlalle annettua teemaa, joka on poimittu psalmista 66. Leinosen mukaan kyseinen psalmi on suuri kiitoslaulu. Siinä yksittäinen rukoilija, isompi ihmisjoukko, tai mahdollisesti jopa kokonainen kansa kertoo, kuinka he olivat joutuneet tuhovoimien keskelle. Heitä oli koeteltu ja se, mikä oli arvokkainta ja tärkeintä, oli tallattu maahan. Jumala oli kuitenkin vienyt heidät ahdistusten läpi yltäkylläisyyteen.
Leinosen mukaan psalmi siirtää huomion ihmisestä itsestään kohti todellista maailman keskusta, joka on kolmiyhteinen Jumala:
Leinosen mukaan Jumala, johon huomiomme kiinnittyy, on avun ja pelastuksen Jumala. Psalmi kutsuukin kaikkia kansoja ja koko luomakuntaa kiittämään Hänen suurista töistään:
– Jerusalemin temppeli, jossa psalmia laulettiin oli se paikka, jossa Jumalan nimi asui maan päällä. Se oli kuin Eden, jossa Jumala käyskenteli omiensa luona. Mutta kun psalmissamme kutsutaan kaikki maa ja kansat mukaan jumalanpalvelukseen, ennakoi tämä sitä, että koko maailmasta tulee yksi suuri temppeli. Koko luomakunta tehdään uudeksi Jumalan puutarhaksi. Tätä suurta Jumalan tekoa sinua kutsutaan katsomaan.
Raamattuopetuksen jälkeen julkaistiin pastori Petri Hiltusen kirjoittama kirja Pimeyden voimat. Kuva: Juho Pylvänäinen
Leena ja Vesa Kukkonen olivat saapuneet Kesäjuhlaan Tampereelta. Kuva: Juho Pylvänäinen
Juhlapaikalle koko viikonlopuksi olivat saapuneet Leena ja Vesa Kukkonen Tampereelta, Pyhän Johanneksen seurakunnasta. He olivat tulleet Kesäjuhlaan nyt toista kertaa. Kukkoset olivat tyytyväisiä juhlaohjelman antiin.
– Kyllä täällä on ollut hyvä anti. Aikaisemmin olemme olleet evankeliumijuhlilla, mutta kyllä täällä on parempi, Vesa kehaisi.
Toistaiseksi mieleen olivat jääneet päällimmäisenä perjantai-illan puheet ja keskustelutilaisuus. Myös tuttuja Kukkoset olivat ehtineet tavata.
– Kovasti odotamme Markus Pöyryn kanavaa, joka on iltapäivällä, Vesa kertoi pariskunnan suunnitelmista.
Aaro Salmela oli tienannut kesän aikana itse kolehtirahat huomista messua varten. Kuva: Juho Pylvänäinen
Juhla-alueelle oli myös saapunut Aaro Salmela Tikkakoskelta ja Jesajan seurakunnasta. Aaro oli kesän aikana valmistautunut Kesäjuhlan messuun hyvissä ajoin keräämällä rahaa sen kolehtia varten. Hän oli pitänyt sukulaisilleen kahvilan lisäksi messun ja iltahartauden. Niissä hän oli toiminut ”pastorina” ja joissa oli aina myös kerätty kolehti. Luonnollisesti lopuksi oli juotu myös kirkkokahvit, rahankeräystä unohtamatta.
– Ainoa miinuspuoli vaan oli, että keksien myyminen oli niin kova homma, että suurin osa niistä meni myyjien omiin suihin, isoisä Tapani Gummerus naurahti.
Aaron äiti Nina Salmela kertoi, että rahat oli pakattu ensimmäisenä laukkuun ennen muita tavaroita. Yhteensä rahaa oli Aaron pussiin kertynyt vajaa 50 euroa. Huomenna messussa kolehtihaavi täyttyy siis hienosta saaliista!
Ajankohtaiskeskustelu tunnustuksellisen luterilaisuuden nykytilasta ja keskustelusta käytiin Kesäjuhlassa perjantaina. Kuva: Juho Pylvänäinen
Myös isämme uskoivat ennen ja kylvivät, leikkasivat. Me saarnaamme aikojen mennen kuin isämme saarnasivat: ”On täyttynyt aika, sen soi Jumala, on lähellä Kristuksen valtakunta. Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen ja suostukaa armahdukseen.
Tämän virren 178 sanoin käytiin kuuntelemaan ajankohtaiskeskustelua Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa tänään perjantaina. Keskustelijoina toimivat Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtaja Tom Säilä sekä Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola. Keskustelua johti pastori Esko Murto.
Keskustelijat olivat yhtä mieltä Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän, tunnustuksellisen luterilaisuuden nykytilasta. He ajattelivat pitkälti samalla tavalla kuin tilaisuuden aluksi lauletussa virressä: Edelleen on saarnattava samaa evankeliumia Kristuksesta kuin edelliset sukupolvet ovat saarnanneet. Tätä kuitenkin vaikeuttavat parhaillaan käynnissä oleva murros etenkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä: Kansankirkon julistuksesta on jäämässä jäljelle kulttuurinen luterilaisuus. Sen sijaan elävän luterilaisen uskon tulevaisuus on keskustelijoiden mukaan tunnustuksellisen luterilaisuuden pienemmissä yhteisöissä.
Sleyn toiminnanjohtaja Tom Säilä. Kuva: Juho Pylvänäinen
– Luulen, että elämme tällä hetkellä kirkkohistoriallisestikin merkittävää aikaa, jossa luterilaisuudessa alkaa joutua maksamaan jotakin. Eivät pelkästään papit, jotka ovat luterilaisia kansankirkossa, vaan ihan tavallinen seurakuntalainenkin. Tulevaisuus voi olla aika tiukkakin. Tarvitaan uutta rohkeutta olla luterilainen, Säilä arvioi.
Pohjola lisäsi, että murros ei koske vain kansankirkkoa Suomessa, vaan kaikkien kristillisten kirkkojen taantumista länsimaissa. Suomi ei ole siitä irrallinen saareke. Eikä kysymys ole vain luterilaisuudesta, vaan laajemmin klassisesta kristinuskosta. Kirkkokunta toisensa jälkeen jakautuu kysymyksissä, joissa isketään kipinää tämän ajan näkemysten ja mielipiteiden kanssa, esimerkiksi avioliittoa tai eutanasiaa koskien.
– Tulevaisuuden luterilaisuus ei voi rakentua vanhalle mallille, vaan se tarkoittaa pienempiä ja itsenäisempiä ryhmiä, jotka ottavat todesta ja elävät käytännössä sitä uskoa, joka heille on kertakaikkisesti annettu, Pohjola kuvaili.
Nummelan mukaan johtajien lisäksi tavalliset kristityt joutuvat jatkossa yhä ahtaammalle. Tämä on toisaalta meille tervettä herätä ristin kantamiseen, joka Jeesuksen seuraajille Raamatun mukaan kuuluu.
Sekä Sleyn että Kansanlähetyksen sisällä on puhuttu paljon messuyhteisöjen rakentamisesta. Sama työnäky on myös Lähetyshiippakunnan toiminnan taustalla. Lähetyshiippakunnassa puhutaan seurakunnista, mutta herätysliikejärjestöissä asiasta ei ole tällä tavalla puhuttu. Murto kysyikin Nummelalta ja Säilältä, mitä messuyhteisöjen rakentaminen heidän edustamissaan järjestöissä tarkoittaa.
Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela. Kuva: Juho Pylvänäinen
Nummela kertoi, että Kansanlähetyksen sisällä toimivat messuyhteisöt ovat keskenään erilaisia. Osa toimii yhteistyössä Suomen ev.-lut. kirkon paikallisseurakuntien ja osa Sleyn tai Suomen Raamattuopiston kanssa, toiset myös itsenäisesti.
– Hengellisessä mielessä ne ovat seurakuntia, sillä niissä toteutuvat kaikki seurakuntien merkit. Itse asiassa aika iso osa kävijöistä sanoo, että messuyhteisö on heidän seurakuntansa, Nummela totesi.
Virallisesti Kansanlähetyksessä ei puhuta seurakuntien perustamisesta. Tämä johtuu kirkollisesta tilanteesta. Aiemmin sakramentit ja jumalanpalveluselämä toteutuivat paikallisseurakunnan yhteydessä ja Kansanlähetys järjesti tätä täydentävää seura- ja piiritoimintaa. Kahden viime vuosikymmen aikana tällaiselta järjestelyltä on kuitenkin pohja murtunut kokonaan, mikä on johtanut jumalanpalvelusten järjestämisen painottumiseen. Nummelan mukaan tähän liittyy myös Suomessa laajasti vaikuttava sakramentti- tai jumalanpalvelusherätys, joka on kasvattanut jumalanpalvelusten vetovoimaa.
Säilän mukaan Sleyssä ajatellaan pitkälti Nummelan kuvaamalla tavalla. Hallinnollisesti messuyhteisöjen toiminta on osa Suomen ev.-lut. kirkon työtä, mutta hengellisessä mielessä seurakunnan toteutuvat siinä missä muuallakin. Tämä on Säilän mukaan tärkeintä.
Pohjola kertoi huomioineensa, että muissakin Pohjoismaissa messuyhteisöistä on tullut yhä suositumpia. Samaan aikaan messujen merkitys on noussut myös Suomen ev.-lut. kirkossa. Pohjola kuitenkin pistänyt sivusta seuratessaan merkille, että seurakuntien yhdistymisten myötä jumalanpalveluksien määrä vähenee. Tänä keväänä tehdyn tutkimuksen mukaan suurin osa kansankirkon papistosta myös sanoo, ettei messu ole erittäin tärkeää heidän työssään.
– Kansankirkossa jumalanpalvelusten merkitys laskee koko ajan, mutta herätysliikkeissä jumalanpalvelus, ehtoollinen, virka ja liturgia ovat nousussa. Tämä on mielestäni kirkkohistoriallinen muutos, Pohjola summasi.
Nummelan, Säilän ja Pohjolan välinen keskustelu kääntyi myös herätysliikkeiden ja Lähetyshiippakunnan väliseen suhteeseen. Pohjola totesi, että keskusteluja on käyty ja käydään säännöllisesti johtotasolla, mutta myös paikallisella tasolla, sillä monilla Lähetyshiippakunnan seurakuntalaisilla on juuret ja verkostoa herätysliikkeissä. Johtotason keskustelujen haasteena Pohjola pitää sitä, että Lähetyshiippakunta mieltää itsensä kirkoksi ja käy keskusteluja toisten kirkkojen kanssa. Sen sijaan järjestöjen eli Sleyn tai Kansanlähetyksen kanssa kirkollisen yhteyden keskusteluja ei ainakaan tässä vaiheessa voida käydä. Tästä huolimatta Pohjola pitää yhteydenpitoa ja keskustelua tärkeänä:
– Jos meitä yhdistää luterilainen tunnustus ja liturginen perintö ja teidän toimintanne keskittyy yhä enemmän messuyhteisöjen rakentamiseen, se on sitä, mitä mekin rakennamme koko ajan. Silloin meidän toimintanäkymme ja teologiamme ohjaa samaan suuntaan.
Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola. Kuva: Juho Pylvänäinen
Pohjola mainitsi ”nostavansa hiippaa” siitä, että Sley ja Kansanlähetys ovat pitäneet linjansa pappisvihkimyskysymyksessä ja ovat ottaneet sen teologisesti isona asiana.
– Rukoilemme, että hätäratkaisujen sijaan löytyy jokin kestävämpi ratkaisu, koska muutoin käy helposti niin, että meillä on kohta iso joukko paimenia ilman paimenta kulkemassa, koska pappeja ei voi kaukaa hoitaa, Pohjola pohtii.
Vaikka organisatorista lähetymistä tai yhteistyötä ei ole, Pohjola katsoi, että teologisesti ja toiminnallisesti Lähetyshiippakunta, Sley ja Kansanlähetys ovat kulkemassa samaan suntaan. Pitkällä aikavälillä tämä on merkityksellistä, ja sen tähden myös muu yhteydenpito ja keskustelu on rakentavaa.
Nummela kuvaili kivuliaaksi sitä, että Lähetyshiippakunnan kaksi edellistä piispaa ovat olleet entisiä Kansanlähetyksen työntekijöitä. Hänen mukaansa henkilökohtaisiin suhteisiin liittyvät pettymykset ovat vaikuttaneet Lähetyshiippakunnan ja Kansanlähetyksen välisiin suhteisiin. Nykyisin tilanne on kuitenkin muuttunut:
– Nyt olemme tilanteessa, jossa meidän on vähän helpompi lähestyä ja keskustella, ja voimme puhua asioista. Haluaisin haastaa teitä ymmärtämään meitä ja käymään keskusteluja, koska teillä on samantyyppinen matka takana. Minusta tarvittaisiin enemmän siltojen rakentamista ja suunnan etsimistä Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta kuin lokeroihin asettumista. Tämä aika, jos mikä, haastaa meitä siihen, että löytäisimme asioita, joita meitä edeltävät johtajat eivät kyenneet, Nummela totesi.
Ajankohtaiskeskustelun lopuksi Murto kysyi keskustelijoilta, mihin meidän tulisi keskittää voimamme, jotta meillä olisi kahdenkymmen vuoden päästä hengellisesti tervettä ja vakaata, luterilaista kristinuskoa Suomessa. korosti jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamista omasta identiteetistä käsin. Säilä piti tärkeänä sanaan ja sakramentteihin tarrautumista. Pohjola nosti esille Lähetyshiippakunnan moton ”jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi”. Keskustelijat olivatkin vastauksissaan pitkälti samaa mieltä: Jatkossakin on saarnattava samaa evankeliumia kuin isämme saarnasivat.
Nettiin ladatuista saarnoista alkanut Lähetyshiippakunnan mediatyö on sittemmin laajentunut videotuotantoon. Kuva: Janne Koskela
Oletko sinä joskus kuunnellut saarnan nettisivuiltamme? Mahdollisesti, sillä ne ovat olleet suosittuja siitä lähtien, kun saarnoja alettiin julkaista Suomen Luther-säätiön nettisivuilla parikymmentä vuotta sitten. Netin kautta kuunneltavat saarnat avasivat myös jumalanpalvelusyhteisöjen ulkopuolella eläville ikkunan, jonka kautta messuissa julistettuun Sanaan pystyi tutustumaan.
– Saarnojen nauhoitus ei aikoinaan syntynyt suurena strategisena toimintasuunnitemana, vaan eräs henkilö pyysi, voisiko saarnan nauhoittaa, jotta myös pyhäkoulua pitävät henkilöt pystyisivät kuuntelemaan saarnan myöhemmin. Siitä se sitten lähti, hiippakuntadekaani Joel Kerosuo kertoo.
Kerosuo muistelee itsekin aikoinaan tutustuneensa Luther-säätiön seurakuntiin netistä saarnoja kuuntelemalla. Myös moni muu on kertonut, että on aluksi tehnyt näin pitkäänkin ennen kuin on uskaltautunut mukaan.
– On upea asia, että saarnat voivat olla rakentamassa. Toki samalla haluamme olla aina kutsumassa myös messuun Jumalan lasten pöytään ja yhteyteen, Kerosuo lisää.
Sittemmin Lähetyshiippakunnan mediatyö on saanut saarnojen rinnalle monenlaista muita ulottuvuuksia. Esimerkiksi YouTubesta voi seurata messujamme tai Kesäjuhlaa, Studio Kryptan ohjelmista puhumattakaan. Uskonpuhdistuksen muistovuoden 2016 lähestyessä Lähetyshiippakunta halusi olla mukana nostamassa esiin uskonpuhdistuksen ja pelastuksen aarteita. Silloinen dekaani Juhana Pohjola antoi Kerosuolle tehtäväksi ottaa vastuulleen luterilainen.net -sivuston sisällön suunnittelun ja työstämisen. Sivusto palvelee kiinnostuneita edelleen.
– Samoin ainakin muutama on tunnustanut kuuntelevansa Oikeasti luterilainen– podcastia, joka on päässyt alkuun sen myötä, että hetkellisesti korona pyyhkäisi kalenterin tyhjäksi, Kerosuo iloitsee.
Tänä kesänä mediatyöhön on harkitusti panostettu, kun aiemmin aloitettua työtä jatketaan ja lisätään. Lähetyshiippakunta on näet palkannut kokoaikaiseksi mediatyöntekijäksi Matti Reinikan. Hän aloittaa laajennetussa työnkuvassaan elokuussa.
Matti Reinikka on ollut pitkään mukana Lähetyshiippakunnassa ja sen mediatyössä. Kuva: Janne Koskela
Matti Reinikka valmistui Lahden muotoiluinstituutista vuonna 1997. Päättötyönään hän teki dokumenttielokuvan, mikä suuntasi hänen työuraansa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin:
– Jotenkin ajauduin opiskeluaikana dokumenttien pariin ja olen niitä tehnyt siitä lähtien, Matti kertoo.
Työuransa aikana Matti on työskennellyt pääasiassa Elokuvaosuuskunta Siperia -niminen tuotantoyhtiön kautta. Sekä omissa ja toisten tekijöiden projekteissa hän on toiminut eri rooleissa myös äänittäjänä, tuottajana ja leikkaajana. Matin merkittävimpiä aiempia töitä ovat olleet vuonna 2019 valmistunut Seinäjoen arabikevät -niminen dokumentti, joka käsitteli pakolaiskriisiä. Tätä ennen hän ohjasi Miisa Latikan kanssa Helsingin musiikkitalosta kertovan dokumentin Musiikkitalo – alkusoitto. Isot kotimaiset rahoittajat tukivat noin viiden vuoden mittaista tuotantoa. Elokuva palkittiin maailman suurimmilla taidetta käsittelevien elokuvien festivaalilla, International Festival Of Films On Art -tapahtumassa, Kanadan Montrealissa vuonna 2013. Vuonna 2005 valmistui Tunnustus-nimen dokumentti, jonka Matti oli myös tehnyt yhteistyössä Miisa Latikan kanssa. Ylen tuotantona valmistunut elokuva käsitteli Suomen Luther-säätiön alkuvaiheita.
Lähetyshiippakunnan ja Suomen Luther-säätiön messuihin Matti oli tullut mukaan ennen Tunnustus-dokumentin tekemistä. Pikkuhiljaa häneltä ryhdyttiin pyytämään satunnaisia tilaustöitä kirkon tarpeisiin. Niistä suurimpia oli Ristisaatto-dokumentti, joka julkaistiin, kun Suomen Luther-säätiö täytti 15 vuotta.
– Pitkä dokumenttielokuva on mielestäni kuningaslaji. Se tuo henkilöiden kautta todellisuuden lähelle katsojaa, ja myös elokuvan tekijää, Matti pohtii.
Tällä hetkellä Matti työstää työryhmän kanssa Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäyntiprosessia seuraavaa dokumenttielokuvaa. Heidän tavoitteenaan on saada elokuvalle riittävä rahoitus, jotta Matti voisi tehdä sen loppuun.
– Vaikeat ajanjaksot pakottavat joskus uusiin avauksiin ja kehittämään toimintaa. Nyt, kun katsoo taaksepäin, on hauska havaita, että myös korona-aikaan alkanut työ on muodostunut tärkeäksi, dekaani Kerosuo huomauttaa.
Kerosuo viittaa Lähetyshiippakunnan luterilaisia keskustelu- ja haastatteluohjelmia tuottavaan Studio Kryptaan, joka sai syntynsä maaliskuussa 2020. Hyvin pian koronarajoitustoimien alettua Matti ja Helsingin Pyhän Markuksen seurakunnan pastori Samuli Siikavirta innostuivat ideasta striimata messuja nettiin katsottavaksi. Vaikka Matti oli tehnyt työkseen videotuotantoa, hänellä ei ollut aiempaa kokemusta livestriimaamisesta. Hän hankki tarvittavan tekniikan, ja suorat lähetykset Koinonia-keskuksessa pidetyistä, kokoontumisrajoituksien puitteissa järjestetyistä messuista aloitettiin.
Keväämmällä koronarajoitusten jatkuessa oli päätettävä, voiko Kesäjuhlaa järjestää. Kun järjestäminen todettiin mahdottomaksi, ryhdyttiin Koinonia-keskuksen alakertaan pystyttämään studiota virtuaalista juhlalähetystä varten. Liisa Pitkäranta suunnitteli Studio Kryptan lavastuksen ja tarvittava tekninen kalusto hankittiin.
– Siitä se sitten lähti. Kun Kesäjuhla oli lähetetty, aloitimme keskusteluohjelmien tekemisen, Matti muistelee.
Studio Kryptan katsojamäärät ovat siitä lähtien kasvaneet tasaisesti. Ohjelmia esitetään säännöllisesti myös esimerkiksi Radio Patmoksella. Tähän asti Matti on ollut mukana palkkiotoimisesti muiden töittensä ohella. Hän on vastannut ohjelmien teknisestä toteutuksesta. Niiden aiheet ovat valikoituneet pitkälti vapaaehtoisten toimittajien omien kiinnostusten ja innostusten mukaan. Matti arvostaa suuresti toimittajien käyttämää aikaa ja panostusta:
– Parhaat ohjelmat tulevat silloin, kun toimittajat ovat henkilökohtaisesti innostuneita aiheista, hän toteaa.
Elokuun alusta lähtien Matti Reinikka työskentelee kokoaikaisesti Studio Kryptan ohjelmien parissa. Kuva: Janne Koskela
Työosuuden nosto antaa Matille mahdollisuuden keskittyä Studio Kryptaan kokoaikaisesti. Tarkoitus on jatkaa tutulla haastatteluformaatilla, mutta myös lyhyempiä ja toisinaan myös dokumentaristisia ohjelmia on visioitu.
– Kokoaikainen työ mahdollistaa minulle studion ulkopuolella työskentelyn. Olen hyvin avoin ideoille ja toiveille, Matti kertoo.
Kustannustehokkainta ohjelmien tekeminen on tutusti studiossa, mutta jos halutaan tarjota katsottavaksi dokumentaristisempaa ohjelmaa studion ulkopuolella, tarvittavan ajan määrä kasvaa moninkertaiseksi.
– Pidän arvokkaana, että meillä on ammattimies tekemässä ja Lähetyshiippakunta voi tuottaa myös tällaisia ohjelmia, kuten esimerkiksi Paimenet-sarjaa, Kerosuo korostaa.
Alan ammattilaisena Matti pyrkii tuottamaan korkeatasoista sisältöä:
– Mielestäni riman pitää olla meillä yhtä korkealla kuin kaupallisissa medioissa.
Matti painottaa myös, että materiaalin laatu kulkee rinnakkain tuotantoon käytetyn ajan kanssa. Mitä enemmän aikaa käytetään, sitä parempaa laatua saadaan. Tämä vaatii luonnollisesti myös rahaa:
– Emme voi tehdä kanavaa ilman taloudellista tukea.
Kerosuo pitää ongelmallisena, että Lähetyshiippakunnan näkyvyys ja tunnettuus ovat edelleen heikkoja: – Olemme sen verran pieni toimija, että kaikki normaalin seurakuntatyön päälle tulevat satsaukset on pystyttävä huolella perustelemaan. Uskon kuitenkin, että kentällä tuetaan laajasti Mattiin ja Studio Kryptaan satsaamista ja ymmärretään, että tarvitsemme sen tuomaa näkyvyyttä. Talousraamin teki helpommaksi tällä kertaa se, että Reinikan palkkaamiseen saatiin tulevaksi vuodeksi erityinen, tähän tarkoitukseen annettu 25 000 euron täsmälahjoitus. Pystymme sen turvin maksamaan kokoaikaisen palkan ilman, että nostamme seurakuntien maksamaa hiippakuntamaksua, jolla katetaan kaikki yhteisen työn kulut. Toivon, että tämä esimerkki voisi tuoda innostuneita lahjoittajia myös jatkossa. Tämä on tietenkin valtava kiitosaihe jälleen, että on lahjoittaja, joka kokee motivoivaksi saada nähdä, miten konkreettisesti tuella voidaan mahdollistaa kirkon elämää.
Matin työrupeama alkaa vauhdilla, kun kalenteri kääntyy elokuulle. Ensimmäiseksi Matti suuntaa Loimaalle Kesäjuhlaan. Sinne pystytetään Studio Kryptan telttastudio, jossa tehdään muutamia haastatteluja juhlaviikonlopun aikana. Tällä kertaa Matti keskittyy myös Kesäjuhlan varsinaisen ohjelman taltiointiin. Hän pyrkii kuvaamaan mahdollisimman monia tilaisuuksia viikonlopun aikana ja tekemään niistä videokoosteen.
Kuun loppupuolella Matti matkustaa pastori Kalle Väätäisen seurassa Keniaan kirkkomme nimikkolähettien Leena ja Tuomo Simojoen luokse. Matkan aikana Matti seuraa ja taltioi Lähetyshiippakunnan lähetystyötä ja yhteistyötä LHF:n (Lutheran Heritage Foundation) kanssa. Tulossa on yksi isompi dokumentti, ja eri työaloista lyhyempiä videoita.
Ensi viikolla Matti pystyttää Studio Kryptan telttastudion Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlilla Loimaalla. Kuva: Janne Koskela
Uusiin työkuvioihin Matti suhtautuu kokemusta huokuvalla luottamuksella. Hän tuntee projektien kulut ja niihin liittyvät vastoinkäymiset. Vaikeudet, joista kuitenkin selvitään. Vuosien osa-aikaisten kuvioiden jälkeen Matti arvostaa kokoaikaista mahdollisuutta keskittyä Studio Kryptaan:
– Minulla on suuri into tarttua tähän työhön, kun tiedän, että voin panostaa siihen ihan kunnolla. Tosi hyvältä tuntuu.
Innostuksen ja kiitollisuuden ohella Matti on myös huomannut ilmiön, joka hengellisen työn tekemiseen liittyy:
– Välillä tulee hirveän voimakasta sisäistä vastusta. Sen voimakkuus on ollut yllättävää.
Noina hetkinä Matista tuntuu ihan kuin joku sanoisi, että ”Sinusta ei ole tähän, olet ihan surkea, lopeta”. Hän on kuitenkin saanut kokea, että myös tällaisina hetkinä Jumala auttaa:
– Olin kerran Kesäjuhlilla ja tuntui, että kaikki meni pieleen. Päässäni pyöri ajatus, että lopetan Studio Kryptan, minusta ei ole siihen ja kaikki vaan nauravat minulle. Tiesin, ettei se ollut totta, mutta se tuntui niin todelta, että olin jo aikeissa pakata auton, lähteä pois ja lopettaa. Silloin juhlakentältä juoksi luokseni täysin tuntematon vanhempi rouva, joka sanoi, että ”Mun oli vaan pakko tulla sanomaan, että kuinka yksi mies voi tehdä näin paljon kirkon hyväksi, ihan mahtavaa!”
Rouvan antamat kehut olivat niin ylenpalttisia, että Mattia alkoi naurattaa. Jumala oli huomannut, että hän oli epätoivon partaalla, ja lähetti enkelin.
– Tämä työ on täysin Jumalan varassa. Teen tietysti sen, mitä osaan, mutta en pysty itse päättämään, että teen jotain merkityksellistä, Matti toteaa.
Esirukoukset Matin työn ja Studio Kryptan puolesta eivät siis jatkossakaan mene hukkaan.
Samoin taloudellista tukea tarvitaan jatkossakin. Voit osoittaa tukesi Lähetyshiippakunnan Mediatyölle ja Studio Kryptalle tilisiirron viitteellä 8222 ja Luterilainen.netille viitteellä 7773. Merkitse saajaksi Suomen Luther-säätiö ja tilinumeroksi FI59 1023 3000 2354 52. Kiitos tuestasi!
Kesän toinen rippileiri pidettiin heinäkuun alussa Kiponniemen toimintakeskuksessa Jyväskylässä. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan kesän toinen rippileiri pidettiin Kiponniemen toimintakeskuksessa Jyväskylässä 3.-13.7. Leirille osallistui 22 rippikoululaista, viisi isosta ja kolme vetäjää: pastorit Hannu Mikkonen ja Kalle Väätäinen sekä hiippakuntasihteeri Pauliina Pylvänäinen. 11 päivän mittainen rippileiri huipentui Kiponniemen piha-alueella pidettyyn konfirmaatiomessuun, johon osallistui yli 300 henkilöä.
Rippileirillä päivät rytmittyvät luonnollisesti oppituntien ympärille. Leirin aikana kävimme läpi Katekismuksen keskeiset teemat luomisesta lopunaikoihin. Oppitunneilla luettiin Raamattua ja Katekismusta, kirjoitettiin muistiinpanoja, mutta myös näyteltiin, piirrettiin ja retkeiltiin luonnossa. Erityisen suosittuja olivat pääasiassa päivän aiheita käsitelleet Q & A (”Questions and Answers”) -osiot, jossa leirin vetäjät vastasivat leiriläisten esittämiin toinen toistaan tärkeämpiin ja kimurantimpiin kysymyksiin. Mitäpä itse vastaisit esimerkiksi kysymyksiin, miten dinosaurusten tuhoutuminen ja luomiskertomus sopivat yhteen tai onko naispapin toimittama kaste pätevä?
Juhana-piispa vastaamassa leiriläisten esittämiin kysymyksiin. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Poikkeuksellisen kysymystulvan eteen joutui piispa Juhana Pohjola, joka vieraili leirillä sen toiseksi viimeisenä päivänä. Vierailunsa johdosta piispa tuli varmasti monelle rippikoululaiselle läheisemmäksi ja tutummaksi paitsi kertomiensa vastausten kautta, mutta myös osallistuttuaan innokkaasti pingis- ja Uno-matseihin leiriläisten kanssa.
Lentopallonsukuista koppipaloa pelattiin monena iltana. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Jokainen leiripäivä aloitettiin yhteisellä aamurukouksella ja päätettiin iltarukoukseen. Rukousten välissä leirillä ehdittiin puuhailla monenlaista yhteistä tekemistä opiskelujen ohella. Kalastukseen, lautapeleihin, koppipalloon tai suppailuun ei kenenkään tarvinnut ryhtyä yksin. Joka päivä pääsi halutessaan uimaan ja useimpina myös saunaan. Leirin päättyessä moni kertoikin tykänneensä siitä, että vapaa-aikaa oli ollut sopivasti ja tarjolla oli mukavaa tekemistä. Puhelimet olivat leiriläisten käytössä iltaisin muutaman tunnin ajan.
Leirin isoset Simeon Nieminen, Veera Lohtander, Joosef Heino, Serafiina Gummerus ja Ellamaija Mikkonen vastasivat muun muassa leirin iltaohjelmasta. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Leirin iltaohjelmien tarjonnasta vastasivat isoset Ellamaija Mikkonen, Joosef Heino, Simeon Nieminen, Veera Lohtander ja Serafiina Gummerus. Heidän johdollaan lauloimme, leikimme ja nauroimme leirin loppua kohden kaiketi aina vain kovemmalla äänellä. Oli hienoa seurata, miten porukka rohkaistui leirin edetessä hulluttelemaan yhdessä!
Konfirmaatiomessu hellesäässä
Nuorten valitsema konfirmaatiolaulu oli Luterilaisia virsiä -kirjan virsi 773, Syvyyttä Isän rakkauden. Kuva: Tapio Rissanen
Ennen tätä kesää Lähetyshiippakunnan rippikouluun osallistuneet ovat konfirmoitu kukin omassa seurakunnassaan leirin jälkeen. Tänä kesänä käytäntöä muutettiin, ja molemmat leirit päättyivät rippikoulaisten yhteiseen konfirmaatiomessuun. Messusta muodoistui juhlava ja arvokas päätös yhteiselle ainutlaatuiselle kokemukselle. Kiponniemen piha-alueelle pystytetty teltta riitti juuri sopivasti tarjoamaan paahtavalta auringolta varjopaikan kaikille messuun osallistuneille. Konfirmaatiomessun jälkeen juotiin vielä rippikoululaisten vanhempien tarjoamat kirkkokahvit ennen kuin tuli aika lähteä kotiin.
Ensi kesänä Lähetyshiippakunnassa tarjolla on tämänvuotiseen tapaan kaksi leirivaihtoehtoa, Mustajärvellä 3.-14.6. ja Kiponniemessä 24.6.-5.7. Rippikouluun ilmoittautuminen alkaa 3.8. Tuolloin klo 13 on Kesäjuhlassa mahdollisuus tavata muita rippikouluun osallistumisesta kiinnostuneita nuoria ja leirin vetäjiä.
Rippileiri on tärkeä ja odotettu kokemus monelle kirkkomme nuorelle. Kuva: Ellamaija Mikkonen
Yksi tällä hetkellä meneillään olevan SUPI-kurssin opiskelijoista on Aaron Sahipakka Turusta. Hänet siunattiin seurakuntaharjoittelujaksolle Pyhän Paavalin luterilaisessa seurakunnassa toukokuussa. Kuva: Tuomo Sahipakka
Suomen luterilainen pastoraali-instituutti, eli tuttavallisemmin SUPI, on Lähetyshiippakunnan tulevia pastoreita kouluttava taho. Se tarjoaa seurakuntien työhön valmistautuville teologian opiskelijoille kirkkomme uskosta nousevaa teologista koulutusta, tukea pastoraalisen identiteetin rakentamisessa ja polun mahdolliseen pappisvihkimykseen. Instituutin opetuksesta vastaavat Lähetyshiippakunnan pappiskollegion jäsenet. Opetus koostuu yhteisistä viikonloppukokoontumisista, mentoroinnista ja ohjatusta seurakuntaharjoittelusta. Viikonloppukokoontumiset on rakennettu tietyn teeman äärelle. Niitä ovat esimerkiksi ”pastori saarnaajana”, ”pastori liturgina”, ”pastori johtajana” ja ”pastori sielunhoitajana”. Yhteisen keskustelun ja kirjallisuuden lukemisen kautta aiheisiin päästään perehtymään kattavasti. Lisää Lähetyshiippakunnan pappiskoulutuksesta voit lukea täältä.
Yksi tällä hetkellä meneillään olevan SUPI-kurssin osallistujista on Aaron Sahipakka. Hän on 22-vuotias opiskelija Turusta, joka aloitti toukokuussa seurakuntaharjoittelun. Haastattelin Aaronia hänen opinnoistaan ja tiestään teologisten opintojen pariin.
Kuka olet ja missä asut?
– Olen Aaron Sahipakka, 22-vuotias ja asun Turussa. Olen myös opiskelija kahdessa yliopistossa, esikoinen, isoveli, suntio, ja kaveri. Tykkään lukea, keskustella haastavista aiheista ystävieni kanssa ja katsoa urheilua. Minua kiinnostaa teologiassa dogmatiikka, Luther-tutkimus ja luterilaisen puhdasoppineisuuden ajan teokset, filosofisissa kysymyksissä etiikka, eksistentialismi ja yhteiskuntafilosofia.
Miten sinut johdatettiin Lähetyshiippakunnan seurakuntaan? Missä Seurakunnassa olet?
– Lähetyshiippakuntaan tulin kesällä 2021 perheeni johdolla ja Jumalan kutsusta. Vanhempani etsivät kristillistä kotia, ja siten tie vei Lähetyshiippakuntan. Miksi tänne? Syitä oli varmasti monia, mutta oleellisesti keskiössä oli ja on ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Mistään muualta kuin Lähetyshiippakunnasta ei Raamatun ja luterilaisen tunnusutksen sanoma löydy niin kirkkaasti! Käyn Turussa Pyhän Paavalin luterilaisessa seurakunnassa, toimin siellä suntiona ja olen lisäksi seurakunnan hallituksen jäsen. Toimin myös nyt tulevan kesän ajan Pyhän Paavalin seurakunnan kesäteologina.
Sinulla on tällä hetkellä meneillään kahdet yliopisto-opinnot. Kertoisitko tarkemmin niistä: Mitä aineita opiskelet, missä vaiheessa opintosi ovat ja mitä opinnot ovat sinulle antaneet?
– Opiskelen Turun yliopistossa pääaineena filosofiaa ja sivuaineena latinaa. Tämän lisäksi suoritan etäyhteyksien avulla opintoja Latviassa sijaitsevaan Luther Akatemiaan, joka on Latvian luterilaisen kirkon oma pappisseminaari. Tämä mahdollistaa englanniksi tunnustuksellisen luterilaisen teologian opiskelun juuri LCMS:n rahoituksella ihan mistä tahansa! Opettajani ovat siis kaikki Missouri Synodin lähetystyöntekijöitä ja pastoreita Euroopassa.
Nykyisten opintojeni ensimmäinen vuosi sekä Turussa että etänä Latviassa on kohta paketissa. Kesäkuussa on viikon Luther Akatemian opintojen matka Wittenbergiin, jossa harjoitellaan käytännön kautta sielunhoitoa ja liturgiaa. Tämä Intensive Study Week-nimellä kulkeva kokemus tuo yhteen opiskelija ja opettajat ympäri Eurooppaa yhteistä hartauselämää ja opiskelua varten. On lisäksi oleellista saada tehdä käytännön harjoitteluja sielunhoidon ja liturgian parissa. Akateeminen teologia on tärkeää, mutta käytännön harjoittelua ei saa unohtaa.
Opinnot ovat antaneet tietoa ja taitoja sekä välillisesti itsekuria ja järjestelmällisyyttä. Opiskelua on paljon, varsinkin jos haluaa hyviä arvosanoja, joten omaa ajankäyttöä on pitänyt opetella hallitsemaan. Kun on ollut kursseja muun muassa kirkkohistoriasta, metafysiikasta ja missiologiasta, alkaa jonkinlainen yleiskuva asioista hahmottua. Olen myös ainakin oppinut miten vähän oikeasti osaa ja tietää. Opiskellessa oppii ja huomaa, kuinka paljon opiskeltavaa on Jumalan sanassa, kirkkohistoriassa, dogmatiikassa, käytännössä, filosofiassa ja kielissä. Psalmin 1 sanat ”vaan rakastaa Herran lakia ja tutkiskelee hänen lakiansa päivät ja yöt!” ja Lutherin kehoitus pysyä aina [sanan] oppilaina ovat realisoituneet jo nyt hyvin konkreettisesti.
Aaron opiskelee samanaikaisesti sekä yliopistossa että pappisseminaarissa. Kuva: Riitta Sahipakka
Opintoihini minut innosti aikanaan Turun Paavalin edellinen pastori isä Sebastian, kun alustavasti harkitsin teologian opiskelua. Toivon myös tämän koulun olevan Lähetyshiippakunnalle mahdollinen ja varteenotettava vaihtoehto tulevaisuuden pappiskoulutukselle. Etäopiskelu ei poista lähiopiskelun hyötyjä ja tarvetta, mutta tällä hetkellä LA on paras tapa saada luterilaista pappiskoulutusta töiden tai muiden opintojen ohella. Lisäksi tahtoisin tulevaisuudessa opiskella mm. St. Louisin tai Ft. Waynen seminaareissa paikan päällä.
En halua vain ylistää opintojani tai esittää kaiken olevan aina helppoa. Motivaatio ja jaksaminen eivät ole aina itsestäänselvyyksiä. Lauantaidenkin käyttäminen opiskeluun ja viikkomessujen jääminen väliin ei ole aina miellyttävää. Onkin hyvä ymmärtää luterilaista kutsumusteologiaa. Minut on asetettu opiskelijan kutsumukseen, minulle on annettu mahdollisuus palvella nyt ja tulevaisuudessa. Jos se on Jumalalle mieleen, niin työ tuottaa hedelmää, ja juuri se auttaa minua jaksamaan. Tämän lisäksi teologian opiskelu aiheuttaa joskus epäilyksiä, ahdistusta ja muuta hengellistä vaivaa, mikä kuuluu asiaan. Sanoohan jo Luther: ”oratio, meditatio, tentatio faciunt theologum. Rukous, (Jumalan sanan) meditaatio, koettelemukset tekevät teologin.” Tästä Tohtori Kleinig on kirjoittanut loistavan artikkelin, jota voin vain lämpimästi suositella luettavaksi. Teologin, tai sellaiseksi haluavan, tulee siis ankkuroida koko elämänsä ja olemuksensa rukouksen ja Jumalan sanan ympärille. Ainoastaan pitämällä katseensa ristillä roikkuvaan Herraan voi kestää koettelemukset, joihin väistämättä opintojen kautta joutuu. Lopuksi on todettava, että mitään en vaihtaisi pois.
Olet hiljattain aloittanut Lähetyshiippakunnan SUPI-kurssilla. Millainen kokemus se on ollut: Mitä siellä on tehty ja mitä se on antanut sinulle?
– Tähän mennessä olen kerennyt käymään yhdessä tapaamisessa, joka oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyödyllinen. Uskon hyvin vakaasti, katsoessani LHPK:n osaavaa papistoa ja väkeä, joka vetää kurssia, että päästessäni kunnolla mukaan tulen oppimaan paljon. Tästä ei minulla ole epäilystäkään. Odotan siis innolla pääsemistä aktiivisemmin mukaan SUPI-toimintaan, perehtymistä teologiaan ja tutustumista uusiin ihmisiin.
Mitä toivot tulevaisuudeltasi?
– Toivon itselleni itselleni varmuutta, sillä olen huono elämään hetkessä ja mieleni tykkää ajatella kaikkia eri mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Viime kädessä Herra avaa ja sulkee ovia, Herra antaa ja Herra ottaa. Tulevaisuus selkenee kun sitä koetaan ja epävarmuuden verhon läpi kuljetaan ankkuroituna Kristukseen, hänen Kirkkoonsa ja lopulliseen työhönsä. Tuleeko minusta loppujen lopuksi pastori, akateemikko vai jotain muuta, sen näyttää todeksi ainoastaan aika. Varmana toivon sitä että evankeliumin Hyvä Sanoma leviää yhä palavammin Turussa ja Suomessa. Epävarmana aikana laittomuuden ja sekasorron lisääntyessä on ainoa toivomme Jeesus Kristus ja Hänen ristinsä.
Mitä toivon omalta lähitulevaisuudeltani on kesäteologin viran oikeaa hoitamista, opintojen sujumista ja onnistuneita matkoja. Päätän tekstini Apostoli Pietarin sanoihin: ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi” (1. Piet. 5:6). Tätä kaikkea rukoilkaamme lakkaamatta siihen päivään asti, jona Kristus palaa kaikkien pyhiensä kanssa (1. Tess. 3:13). Amen!
Aito ystävyys ja kristittyjen yhteys säilyy, vaikka välissä olisi pitkiäkin aikoja kunnes taas tavataan. Kuva: Antti Koponen
Saimme Pohjois-Ruotsissa Pajalan kuntakeskuksessa kokoontuvalta Korpilombolon jumalanpalvelusyhteisöltä kutsun seurakuntavierailulle helatorstain messuun 9.5.2024.
Jumalanpalvelusyhteisön pastorina toimii Anders Alapää oman työnsä ohella. Olemme tutustuneet häneen jo parisenkymmentä vuotta sitten, kun kävimme mieheni Jyrki Anttisen kanssa Pellosta Ruotsin puolen messuissa, joissa Anders toimi Övertorneån seurakunnassa kanttorina. Anders on Ruotsin Missionsprovinsenin pappisvihkymyksen 2010 jälkeen toimittanut messuja myös Suomen puolella kaikissa Lähetyshiippakunnan Lapin seurakunnissa.
Edellinen seurakuntavierailu oli pyhäinpäivänä 2015 Korpilombolossa. Nyt kokoonnuttiin Pajalassa paikallisen helluntaiseurakunnan tiloissa. Heidän oma seurakuntaväkensä oli tullut kylältä ja lähialueilta kuten Sattajärveltä ja Korpilombolosta ym. Meitä vierailijoita oli Lapin seurakunnista Rovaniemeltä, Sodankylästä ja Meri-Lapista neljä autolastillista.
Messu pidettiin kaksikielisenä. Anders toimi liturgina ja tulkkasi Jyrkin suomenkielisen saarnan. Virsiä voitiin laulaa yhtäaikaa sekä Ruotsin virsikirjasta että Suomen virsikirjasta ja Luterilaisista virsistä. Musiikista jäi mieleen kanttorin ohella hänen tyttäriensä kaunis huilun ja klarinetin soitto.
Messun jälkeen Anders kommentoikin, että saatiin jo esimakua helluntaista, kun puhuttiiin ja veisattiin eri kielillä!
Kirkkokahveilla oli monenlaista hyvää tarjolla. Sen jälkeen käytiin keskustelutilaisuudessa läpi Lähetyshiippakunnan ja Missionsprovinsenin taustoja ja tietoja. Lisäksi vertailtiin yleistä kirkollista kehitystä sekä uskonnonopetusta kouluissa ja kehityskulku havaittiin molemmissa maissa samansuuntaisiksi. Lopuksi suunniteltiin heidän vastavierailuaan Rovaniemelle, joka saattaisi olla mahdollista jo tämän vuoden syyspuolella.
Evankeliumi on niin ihmeellistä, että samaan uskoon turvaten voimme ylittää maarajoja ja kokoontua yhteen kielimuureista riippumatta!
Teksti: Maire Anttinen
