Maanantaina vietettyihin kuninkaallisiin hautajaisin asti Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta vietti virallista suruaikaa, maan historian pitkäaikaisimman hallitsijan, kuningatar Elisabet II:n, siirryttyä ajasta iankaikkisuuteen 96 vuodenKuningatar Elisabet iässä. Hän oli ehtinyt kantaa kruunua 70 vuotta.

Kuningattaren kuolema monella tavalla pysäytti koko maan. Julkisia tapahtumia peruttiin tai lykättiin, ylimääräisiä jumalanpalveluksia järjestettiin kiireessä, ja sunnuntain saarnat kirjoitettiin uudestaan. Radio- ja TV-kanavat täyttyivät suorista lähetyksistä, joissa seurattiin ikivanhoja seremonioita vallan vaihtuessa sekä keskusteltiin edesmenneestä valtiaasta.

Yksi teema on noussut yli kaiken: Elisabetin poikkeuksellinen ja kaikesta päätellen särkymätön velvollisuudentunto. 21-vuotiaana kruununprinsessana annettu lupaus piti loppuun asti: ”Omistan koko elämäni, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, teidän palvelemiseenne”. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hauras kuningatar vastaanotti eroavan pääministerin ja hänen juuri nimitetyn seuraajansa.
On todettu aivan oikein, että Elisabetin omistautuminen hänelle uskotulle tehtävälle oli poikkeuksellista ja esimerkillistä. Kuinka paljon paremmassa hoidossa maailmamme olisi, jos useammat meistä samalla tavalla omistautuisivat velvollisuuksiensa täyttämiseen!

Lähes yhtä suuren huomion on saanut toinen merkittävä piirre tässä aikamme suurhenkilössä: Hänen vahva omakohtainen kristillinen uskonsa, josta hän julkisesti todisti vuosi toisensa jälkeen. Yhden todistajan mukaan, Elisabet kerran ilmaisi toivonsa, että Jeesus palaisi hänen elinaikanaan, ”koska mikä olisikaan hienompaa kuin saada laskea kruununi hänen jalkojensa juureen!”

Nämä kaksi piirrettä Elisabet II:ssa eivät osuneet yhteen hänen persoonassaan vain sattumalta. Hän oli sisäistänyt, ei vain kasvatuksessa iskostetut arvot, vaan Pyhän Raamatun opetuksen.
Jeesus itse tähdensi opetuslapsilleen, että toisin kuin pakanamaailmassa, ”joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne” (Mark. 10:42–43). Samoin apostoli Paavali kehottaa: ”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta” (Kol. 3:23). Elisabet ymmärsi saaneensa vastuullisen palvelutehtävän ja parhaansa mukaan pyrki palvelemaan Herraa Kristusta olemalla uskollinen kutsumuksessansa.

Luterilaiset Tunnustuskirjat kehottavat kristittyjä edesmenneiden pyhien kunnioittamiseen. Teemme sen ensinnäkin kiittämällä Jumalaa ja toiseksi tarkkailemalla Jumalan armoa pyhien elämässä oman uskomme vahvistamiseksi. ”Kolmas kunnioittamisen muoto on, että me jäljittelemme pyhiä, seuraten ensinnä heidän uskoaan, sitten myös muita hyveitään, joita jokaisen tulee oman kutsumuksena mukaisesti jäljitellä” (Apol. XXI:6).

Ei moniakaan meistä ole kutsuttu vuorenhuipulle johtamaan yhteiskuntaamme, saati sitten kansakuntia. Ei moniakaan meistä ole kutsuttu johtamaan seurakuntaa, saati sitten kirkkoa. Ani harva meistä jättää nimensä historiankirjoihin.

Kaikkien kastettujen nimet on kuitenkin kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan. Olemme saaneet jumalallisen kutsumuksen Kristuksen ruumiin jäseniksi. Siksi myös meidän palvelustehtävämme tässä maailmassa, olkoon se suuri tai pieni, on jumalallinen kutsumuksemme. Jäljittelemällä Elisabetia ja muita pyhiä, seuraamalla heidän uskoaan ja sitten myös muita hyveitään, voimme olla täydellisen varmoja siitä, että mekin saamme jonain päivänä laskea kruunumme Karitsan jalkojen juureen.

 

Tapani Simojoki
Kirjoittaja on Englannin evankelis-luterilaisen kirkon (ELCE) pastori.

Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla huipentui sunnuntaiaamun messuun juhlateltassa. Loimaan viljavien peltojen keskellä Herran elopellolle pyhään paimenvirkaan vihittiin Mikko Aho ja Harri Hernesmaa. Aho on kutsuttu Turkuun, Pyhän Paavalin luterilaisen seurakunnan pastoriksi, ja Hernesmaa Parikkalaan, Pyhän ristin luterilaisen seurakuntaan, OTO-pastoriksi. Ordinaatiomessun toimitti piispa Juhana Pohjola. Avustavana liturgina toimi Joel Kerosuo. Lisäksi messussa palveli iso joukko pastoreita ja vastuunkantajia. Aiemmista Kesäjuhlista tuttuun tapaan messun musiikki oli erityisen koskettavaa ja virrenveisuu voimakasta. Yhteisöllisyyden tunne oli vahvaa, kun kuutisensataa ihmistä kokoontui yhteen Herran alttarin ääreen.

Kuulkaa Häntä

Ordinaatiomessun saarnassa Juhana-piispa käsitteli kirkastussunnuntain evankeliumitekstiä (Matt. 17: 1–8). Tekstistä piispa nosti esiin Jumalan sanat, jotka sopivat niin vasta vihittyjen pastoreiden kuin kaikkien ihmisten elämään:

”Nyt te liitytte pitkään ketjuun apostolisen viran haltijoina. Isän Jumalan ääni kantautuu tähän hetkeen: ”Kuulkaa häntä.” Saarnavirka on jumalallisesti asetettu, jotta Isän oikea ja hyvä tahto saisi kaikua vuorelta kaikkialle maailmaan myös teidän suunne kautta julistuksessa ja kirkollisissa toimituksissa: Kuulkaa häntä te kristityt, jotka kasteessa puettiin kirkkauden vaatteisiin, älkää pitäkö halpana lahjaanne vaan vaeltakaa hänen valossaan. Kuulkaa häntä te konfirmoidut, maailman unelmahötön keskellä ei ole mitään merkityksellisempää ja parempaa kuin elämä hänen yhteydessään. Kuulkaa häntä ja hänen varoituksen sanojaan te, jotka olette kadottaneet Jumalan pelon ja omaa hyveellisyyttänne säteillen kuuntelette aikamme suvaitsevaisuusmantroja. Kuulkaa häntä te nuoret miehet ja naiset, olkaa rohkeat ja siunatut solmimaan avioliitto ja ottamaan lapsia runsaasti vastaan, jos niitä lahjaksi annetaan. Kuulkaa häntä, te elävät ja arkussa makaavat: Minä olen herättävä teidät kaikki viimeiset tuomiolle vastaamaan, miten käytitte lahjaksi annetut vuotenne ja mihin turvasitte elämässänne.”

Messun jälkeen Lähetysjuhla

Kesäjuhlan ohjelma päättyy sunnuntaina iltapäivällä Lähetysjuhlaan. Juhlassa kuullaan muun muassa Saksan itsenäisen evankelis–luterilaisen kirkon piispaa ja ILC:n (International Lutheran Council) puheenjohtaja Hans-Jörg Voigtia, virkaan vihittyjä pastoreita sekä Kesäjuhlaan saapuneita kenialaisia vieraita.

Ordinaatiomessun tallenteen voit katsoa täältä.

Klo 14 alkavaa Lähetysjuhlaa pääset seuraamaan täältä.

Pitkän aikavälin suunnitelmien tekeminen mielletään yleensä viralliseksi kokoukseksi, ja näin usein toimitaankin. Strategiatyö on myös hyvin luovaa ja konkreettista, kuten muista kuvista käy ilmi.

Arvaamatonta elämää Afganistanissa

Olemme vaimoni kanssa saaneet elämässämme montaa käsittämättömän suurta lahjaa; yksi niistä on vuodet Afganistanissa.  Miksi lähdimme Afganistaniin, maahan, josta emme tienneet paljoakaan ja johon oli hyvin vaikea edes päästä? Jumala antoi meille kutsun lähteä Afganistaniin. Omalla kohdallani sain tuon Jumalan kutsun syksyllä 1982 opiskellessani Helsingissä. Olin 1,5 vuotta aikaisemmin saanut armon tulla herätykseen ja uskoon.  Usean valmistautumisvuoden jälkeen saavuimme nuorena avioparina Kabulin kansainväliselle lentokentälle maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1988.

 

Maa oli Neuvostoliiton miehittämä. Melko pian mieleeni alkoi iskostua, että jokainen päivä, jonka saamme elää tässä maassa, on Jumalan armoa. Elämä oli epävarmuudessa elämistä. Jo parin ensimmäisen kuukauden jälkeen pääkaupunkiin saavuttuamme sissit ampuivat viikoittain kymmeniä raketteja kaupunkiin. Vuosien varrella näissä iskuissa kuoli tuhansia ihmisiä. Joskus tuli aseellisia vallankaappausyrityksiä. Pimeän aikaan maan hallitus ampui Scud-ohjuksia maaseudun sissitukikohtiin. Ohjusten hävittäjäkoneen kaltainen massiivinen ääni herätti öisin miettimään, mihin ohjus tällä kertaa osuu. Uutiset taisteluista Kabulin ulkopuolella herättivät huolta. Pohdimme, milloin sissit valtaavat sen. Välillä polttoaineet olivat loppumaisillaan pääkaupungista ja elintarvikkeiden hinnat nousivat huolestuttavasti. Valloittajamaa varusti joukkojaan suurilla kuljetuskoneilla, jotka sekä lähestyessään Kabulin lentokenttää ja sieltä noustessaan pudottivat kymmeniä magnesiumpanoksia ilmaan estääkseen sissien käyttämien lämpöhakuisten Stinger-ohjusten osumisen näihin koneisiin. Jokainen kuljetuslentokone pudotti useita kymmeniä näitä ”suojapanoksia”, jotka sitten lopulta putosivat maahan ja aiheuttivat varsinkin lapsille tuhoisia palovammoja. Elämä oli, kaiken arkisen touhun keskellä, arvaamatonta, mutta silti Jumalan ihmeellisen armon ympäröimää.

Teimme arkisen työmme erilaisissa kehitysprojekteissa. Lääkintävoimistelijana opetin afgaaninuoria fysioterapiakoulussa. Vaimoni teki ensimmäisen lapsemme syntymään asti töitä äitiys- ja lastenneuvolaklinikalla. Myöhemmin olin myös esimiesvastuussa näkövammaiskoulusta ja useissa muissa projekteissa.  Projektien tarpeet olivat jatkuvia. Piti saada lisää henkilöstöä ja kalustoa, aika ajoin myös rakentaa uusia rakennuksia. Organisaatiomme hallinnossa ja projekteissamme jouduimme kysymään yhä useammin: ”Jos näin teemme, mihin se vie meidät?” ja ”Millainen on pitkän aikavälin tavoitteemme tälle työlle?” Jotkut kollegoistani sanoivatkin minulle, että ei kannata suunnitella mitään, sillä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat koko ajan.

Kannattaako epävarmoissa olosuhteissa suunnitella?

”Neuvokkuudella näet on sinun käytävä sotaa ja neuvonantajien runsaus tuo menestyksen.” (Sanalaskut 24:6) Neuvokkuus tarkoittaa suuntaa ja neuvonpitoa. Sana ”sota” rakentuu hebrean kielen kielikuvasta sekoittaa jauhoja ja vettä, eli ”vaivata leipätaikinaa.” On siis kyse varsin arkisesta työstä, joka vaatii kärsivällisyyttä. Kun kirjoitan tässä suunnittelusta, tarkoitan itse asiassa strategiaa, joka on asioiden työstämistä – vaivaamista. Apostoli Paavali puhuu tästä sanoilla ”En juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Korinttolaiskirje 9:26) Merkillisellä tavalla myös Kristuksen evankeliumi rakentuu Jumalan suunnitelmaan, jonka Hän on ilmoittanut Vanhan ja Uuden Testamentin pyhissä kirjoituksissa, puhumme Jumalan pelastussuunnitelmasta.

Suunnitelmia tehdään hyvin erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, vaikkapa kuten tässä, teetä juoden ja afgaanimaton päällä suunnitelmia hahmotellen.

Kun kirjoitin suunnittelusta, tarkoitin itse asiassa strategiaa. Strategia tarkoittaa suurten ja pitkän aikavälin asiakokonaisuuksien täsmentämistä ja konkreettisten tavoitteiden asettamista. Saimme tehdä työtä Afganistanissa lähes 21 vuotta. Sain siis usein kuulla, että ”kun emme tiedä edes huomisesta päivästä ja kaikki on niin epävarmaa, mitä hyötyä on yrittää luoda pitkän aikavälin isoja linjauksia ja tavoitteita?” Minun oli kuitenkin vaikea taipua hyväksymään tällaista ajattelutapaa.  Teimme yhä useammalle projektille ja myös koko organisaatiolle pitkän tähtäimen suunnitelmia. Koska sain seurata näiden pitkän aikavälin suunnitelmien etenemistä ja toteutumista vuosien ajan, huomasin, että pääsääntöisesti ne projektit, joissa oli nähty vaivaa suunnitelmien tekemiseen (strategiatyöhön), näkivät myös tavoitteiden toteutuvan, vaikkakaan ei välttämättä sillä tavalla, kuin olivat suunnitelmia tehneet. Jotkut projektimme joutuivat jopa vaihtamaan maantieteellistä sijaintiaan, ja työ sai jatkua suunnitelmien mukaan, koska suunta (strategia) oli selvä.

Useimmiten ne työn osa-alueet, joissa ei ollut tehty pitkän aikavälin suunnitelmia, menivät eteenpäin hyvin ”reaktiivisesti”.  Tällaisissa projekteissa törmättiin toistuvasti äkkinäisiin henkilöstötarpeisiin tai hankintoihin.  Päädyin toteamaan, ettei ongelma ei ratkea lisäämällä henkilöstöä tai kalustoa, vaan niin, että työ – kaiken epävarmuuden keskellä – suunnitellaan riittävän hyvin.”

Suunnittelua tarvitaan myös seurakunnassa

Pellon kasvun tutkinen arjessa johtaa suunnitteluun jatkotoimenpiteistä.

Olen pohtinut yllä kuvaamaani myös seurakuntaelämän näkökulmasta. Ajattelen, että seurakunnan rakentaminen ja rakentuminen on äärimmäisen pitkäjänteistä työtä ja vaatii suunnittelua. Jokainen seurakunta on hieman erilainen kuin muut ja tarvitsee oman työnsä suunnitteluun sopivan työvälineen ja prosessin.  Tosin mekin voisimme nyt kysyä, kannattaako mitään suunnitella, kun kaikki on niin epävarmaa?  Apostoli Paavali suunnitteli työtään eteenpäin. Useassa kohtaa hän viittaa tulevien vuosien ja kuukausien suunnitelmiin.  Hän näki tarpeelliseksi mennä tulevaisuudessa Roomaan ja suunnitteli lähetysmatkojaan miettien, milloin matkustaminen olisi sujuvinta.  Hän myös, mitä ilmeisimmin, suunnitteli pastoreiden asettamisen, heidän tukemisensa, seurakunnan moninaisten lahjojen käytön ja kirjeidensä lähettämisen melko pitkälle eteenpäin. Tämän kaiken tietenkin Pyhän Hengen ohjauksessa. Rohkaisenkin seurakuntia suunnittelemaan työtään eteenpäin, omalla tahdillaan ja seurakuntaa osallistamalla. Erityisesti epävarmuuden keskellä.

Harri Lammi

Elämme aikaa, joka on täynnä ahdistusta ja pelkoa. Urbanisaation, teknologisen kehityksen ja modernisoinnin seurauksina elämme yhteiskunnassamme jatkuvassa muutoksen tilassa. Muutokset ovat suhteellisen suuria ja todella nopeita. Niihin voi kuulua aivan tavallisia asioita, kuten pankissa käynti. 50 vuotta sitten olisi ollut ennenkuulumatonta nähdä pankin ikkunassa kyltti: “Emme käsittele rahaa”. Mikä sellainen pankki sellainen on olevinaan? Nykyaikainen pankki, joka ei käsittele käteistä.

Vaikka kaikki muutokset olisivat hyviä, kokisimme turvattomuutta. Ihminen on luonnostaan mukautuva ja tottuu nopeasti vallitseviin oloihin. Mitä siis tehdä, kun muutokset ovat suorastaan pahoja? Mitä ajatella kansankirkoista, jotka hylkäävät Jumalan sanan? Entä miten käsitellä Ukrainan sotaa, koronaa tai taloudellisia kriisejä? Ulottuvillamme on tietoa enemmän kuin koskaan ennen, ja samaan aikaan kysymykset heräävät: Mikä tieto on totta, ja keneen voi luottaa? Vaikka kristillinen kirkko on aina ollut taisteleva kirkko täällä maan päällä, on todettava, että synnytystuskat ovat nyt vahvempia kuin koskaan ennen. Kristuksen tulo lähenee päivä päivältä.

Meidän on kysyttävä itseltämme, miten voimme elää ja säilyä kirkkona tällaisena aikana.  Yritän vastata kysymykseen kahdesta, luomisen ja kristillisyyden, näkökulmasta.

Luomisen näkökulma

Joku teologi on kirjoittanut: Ensin ihminen, sitten kristitty. Uskomme Isään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan. Siksi meidän on kristillisenä kirkkona tunnustettava myös tämä näkökulma. Emme voi vain unohtaa, mitä ympärillämme tapahtuu, tai sanoa, ettei meillä ole mitään tekemistä sen kanssa. “Keskitytään vain Jeesukseen” kuulostaa hurskaalta, mutta tässä tapauksessa se on epäraamatullinen ilmaisu. Raamattu opettaa, että Jumala on luonut meidät, ja siksi meidät on kutsuttu elämään tässä maailmassa Kristuksen opetuslapsina.

Kirkkona olemme seuraavanlaisessa tilanteessa. Ensinnäkin meidät on kutsuttu julistamaan ja todistamaan Jumalan Sanan totuuksista tässä yhteiskunnassa. Se koskee terveyttä, elämää avioliitossa, itsenäisyyttä, sotaa tai mitä tahansa muuta aihetta käsitteleviä kysymyksiä. Kun Raamattu puhuu, meidänkin on puhuttava. Silloin kyse ei ole vain “minusta ja Jeesuksesta”, vaan maailmasta, jonka Jumala on luonut ja joka lopulta kuuluu Hänelle. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää ja hienoa, että kirkkona olemme pystyneet tukemaan Päivi Räsästä hänen oikeudenkäynnissään. Myös muut raamatulliset arvot, kuten totuudellisuus, rakkaus lähimmäisiemme kohtaan ja rehellisyys ovat merkittäviä. Kirkkona me tahdomme seistä niiden takana ja myös pyrkiä noudattamaan Raamatun arvoja omassa vaelluksessamme.

Toisaalta emme voi puhua silloin, kun Raamattu ei puhu. Kirkkona emme voi vastata kysymyksiin, joista Raamattu vaikenee. Raamattu ei anna meille vastauksia kaikkiin kysymyksiin, joita meillä on. Se ei kerro meille, onko parempi asua kaupungissa vai maalla. Siinä ei kerrota, mikä tieto Ukrainan sodasta on totta, tai mikä on oikea käytännöllinen ratkaisu koronaviruskriisiin tai rokotteisiin. Näissä kysymyksissä on jätettävä tilaa vapaalle ajattelulle, eri asiantuntijoille ja erilaisille päätöksille. Kaiken tämän tulee tapahtua kehyksessä, jonka Raamattu itse antaa meille.

Koska Raamattu ei anna meille sitovia ohjeita kaikkiin asioihin, seurakunnissamme on monenlaisia mielipiteitä. Tämä tuli hyvinkin selkeästi esiin koronan aikana. Monet Lähetyshiippakunnan seurakunnat huomasivat olevansa eri linjoilla keskenään, miten toimia koronan suhteen. Tällainen ilmiö herättää meissä varmasti huolta. Jos meillä olisi maailmassa ryhmä, joka ajattelisi kaikista asioista aivan kuten me, se olisi valtava lohtu. Tilanne ei kuitenkaan ole sellainen. Sen sijaan olemme jakautuneet myös käytännön kysymyksissä. Tämä tarkoittaa, että ahdistuksen tunne, jota monet kokevat, vain syventyy. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on suuri syy siihen, miksi monet kristityt ovat nykyään niin murheellisia. Näemme ja tunnemme, että edes veljemme eivät ole täysin kanssamme. Niinpä koemme olevamme täysin yksin. Kukaan ei ymmärrä meitä eikä ole kanssamme samaa mieltä.

Kun kyse on konkreettisesta seurakuntaelämästä, kaikkia konflikteja ei ole mahdollista ratkaista. Ei ainakaan niin, että kaikki olisivat samaa mieltä. Jos tämä onnistuisi, se tarkoittaisi, että olisimme lahko. Lahkolle on ominaista, että sen jäsenet eivät saa ajatella tai kyseenalaistaa mitään, mitä johtaja tai johtajat sanovat. Emme siis voi ratkaista joka asiaa niin, että kaikki näkisivät sen täysin samalla tavalla. Sen sijaan voimme luoda tilaa vuoropuhelulle. Meidän ei tarvitse pystyä ratkaisemaan kaikkea tai pystyä päätymään joka asiassa yhteiseen sopimukseen, mutta voimme yrittää saada eri osapuolet keskustelemaan keskenään. Seurakuntamme voivat olla paikkoja, joissa ihmisillä on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja ajatuksensa ilman uhkia, vihamielisyyttä tai häpeää. On niin monia asioita, joista voimme olla eri mieltä ilman, että veljellinen rakkautemme ja yhtenäisyytemme ovat uhattuina. Kaikki nämä ovat sellaisia kysymyksiä, joissa Raamattu ei suoraan sano, miten sinun pitäisi ajatella ja uskoa.

Kirkkokahvit, eri ryhmät, yksittäiset kokoukset tai muut tilaisuudet tarjoavat keskustelun mahdollisuuksia. Meidän aikanamme on uskomattoman tärkeää korostaa, että on olemassa tärkeitä asioita ja vielä ne kaikista tärkeimmät asiat. On paljon tärkeitä kysymyksiä, joiden lisäksi meillä on tärkein asia: evankeliumin totuus. Kun asioiden tärkeysjärjestys on tämä, näemme oikein. Keskustelumme helpottuu, jos luomme sille kehyksen. Esimerkiksi koronakriisistä keskusteltaessa on todella tärkeää sanoa ääneen: “Emme nyt keskustele kristillisestä vakaumuksestamme, ikuisesta autuudestamme tai siitä, kuinka rakastavia yksilöitä tai hyviä kansalaisia olemme, älykkyydestämme, olemmeko kauniita vai rumia, ansaitsemmeko läheisyyttä vai vihaa, vaan koronakriisistä. Siitä keskustelussa on kyse, ei mistään muusta.” Kehyksen luomisen yhteydessä voidaan todeta, että voimme ajatella eri tavoin ja silti rakastaa toisiamme. Voimme todella päättää arvostaa ja kunnioittaa toisiamme silloinkin, kun ajattelemme eri tavalla. Eräs vanhempi mies sanoikin viisasti: ”Sopu pysyy pitämällä”. Ehkä juuri nämä tilaisuudet ovat loistava tilaisuus osoittaa, ettemme ole lihallisia (1 Kor. 3).

Kristillinen näkökulma

Mikä sitten on erityinen kristillinen näkökulma tähän asiaan? Mikä on tie eteenpäin? Eräs tarina kertoo miehestä, joka varasi matkan autiomaahan. Kun mies saapui sinne oppaan kanssa, hän näki vain hiekkaa kaikkialla. Missään ei näkynyt näkyviä jälkiä, joihin voisi suunnata. Mies oli kauhuissaan ja sanoi oppaalle: “En näe tietä, miten tulemme selviämään?” Opas vastasi hänelle: “Minä olen tie.” Opas tiesi tarkalleen, miten suunnistaa aavikon läpi. Tämä on kristillisen seurakunnan lähtökohta: Jeesus on tie.

Kristityn elämä on tietyllä tavalla jakaantunutta. Emme konkreettisesti tiedä, mihin olemme menossa tai miten meidän käy. Emme tiedä tulevaisuuttamme. Emme tiedä, miten käy Suomen maan tulevaisuudessa, elämmekö vanhoiksi, onko meille töitä, pysymmekö terveinä, tuleeko Jeesus takaisin ennen kuin kuolemme, ja monia muita asioita. Samalla tavalla kuin Jeesuksen opetuslapset eivät tienneet omaa tulevaisuuttaan tai Rooman valtakunnan tulevaisuutta. Jos opetuslapset olisivat tienneet tulevaisuutensa, he olisivat varmasti olleet melko epätoivoisia. Armoa onkin usein se, että voimme ottaa yhden päivän kerrallaan Isän kädestä.

Samalla tiedämme, että Herra on kanssamme. ”Minä olen tie”, Jeesus sanoo, ”niin kauan kuin kävelet kanssani, olet matkalla taivaaseen.” Siksi tiedämme myös määränpäämme. Tunnemme tulevaisuuden sillä tavalla. Tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. (Room. 8). Tässä yhteydessä on tärkeää, että olemme jälleen hyvin käytännöllisiä ja maanläheisiä.

Siksi meillä on kaste, ehtoollinen, tunnustus ja saarna. Ne antavat meille turvallisen jalansijan tämän pahan maailmanajan keskellä. Voimme tarttua niihin ikään kuin ankkureina myrskyisellä merellä. Riippumatta siitä, mikä kriisi tulee seuraavaksi tässä maailmassa tai henkilökohtaisessa elämässämme, voimme sanoa: “Minut on kastettu Jeesuksen nimeen, minä syön ja juon hänen todellista ruumistaan ja verta syntieni anteeksisaamiseksi, kuulen Hänen sanansa julistettavan minulle joka sunnuntai.” Tämä on varmasti totta, minä olen hänen ja hän on minun. Siksi myös kaikkien Jumalan lupausten on pidettävä paikkansa juuri minun elämässäni. Kaikki vaikuttaa minun iankaikkiseksi parhaakseni, vaikka en sitä nyt näkisi tai kokisi mitenkään tuntuvasti. Kotini on taivaassa. Voi olla, että Jumala salatussa viisaudessaan päättää koetella minua, mutta hän ei koskaan hylkää minua. Tästä olen varma, tällä perustalla voin levätä ja kestää. Siksi kristillisellä seurakunnalla on myös vahva toivo tässä sekavassa ja ahdistavassa ajassa. Tapahtuipa mitä tahansa, toivomme ei horju, sillä se on viime kädessä meidän ulkopuolellamme. Tuo toivo on Kristus itse.

Sebastian Grünbaum

 

Sekä juutalaiset että kristityt viettävät pääsiäistä. Se on näiden molempien uskontojen tärkein vuosittainen juhla. Pääsiäinen ei menettänyt merkitystään kristinuskon synnyttyä, mutta sai uuden sisällön. On siksi syytä katsoa tarkemmin, kuinka juutalaisesta pääsiäisestä tuli kristillinen juhlapyhä.

Yleensä ajatellaan, että juutalaiset viettävät pääsiäistä sen muistoksi, että kansa vapautui Mooseksen johdolla Egyptin orjuudesta. Tarkalleen ottaen tämä ei kuitenkaan ole pääsiäisenvieton kova ydin.

Kuoleman varjelus

Juutalaiset kutsuvat nimittäin pääsiäistä nimellä pesah, joka tulee sanasta pasah, joka tarkoittaa ”mennä ohi” tai ”jättää väliin”. Tuo sana viittaa Egyptin kymmenenteen vitsaukseen, esikoisten surmaamiseen. Jumala ilmoitti Mooseksen kautta faraolle: ”Puoliyön aikana minä lähden kulkemaan kautta Egyptin maan. Ja kaikki esikoiset Egyptin maassa kuolevat, valtaistuimellansa istuvan faraon esikoisesta käsikiveä vääntävän orjattaren esikoiseen asti, ynnä kaikki karjan esikoiset” (2. Moos. 11:4-5).

Israelilaisia perheenisiä Jumala sen sijaan käski teurastamaan karitsan ja sivelemään sen verellä talon ovenpielet ja ovenpäällisen. Verestä Jumala tunnistaisi oman kansansa eikä surmaisi heitä vaan menisi ohitse (hepr. pasah). Karitsan veri siis suojeli Israelin kansaa Jumalan rangaistukselta ja kuolemalta.

Tämän ihmeellisen tapahtuman muistoa Jumala määräsi vaalittavaksi siten, että kansa viettäisi jatkossa pääsiäistä. Kun lapset kysyisivät, miksi silloin syödään lammasta ja vietetään juhlaa, heille tuli vastata: ”Tämä on pääsiäisuhri Herralle, joka meni israelilaisten talojen ohi Egyptissä, kun Hän rankaisi egyptiläisiä, mutta säästi meidän kotimme” (2. Moos. 12:27). Karitsa ymmärrettiin siis uhrina kansan puolesta, varjeluksena kuolemalta.

Sähköiset juhlat

Luvattuun maahan saavuttua vietettiin pääsiäistä jopa vuosi Jerusalemissa, johon kokoontui kymmeniä tuhansia osallistujia koko maasta. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että ”roomalainen sotaväenosasto oli asetettu vartioon temppelin pylväikön katolle, sillä aina juhlien aikana ne olivat vartiossa aseistettuna, ettei kokoontunut kansanjoukko aiheuttaisi mitään levottomuuksia” (Juutalaissota 1.223).

Juutalainen sananparsi pääsiäisestä kuului: ”Sinä yönä heidät vapahdettiin ja sinä yönä meidät vapahdetaan”. Monien juutalaisten lähteiden mukaan Messias saapuisi nimenomaan pääsiäisyönä: ”Messias, jota kutsutaan ensimmäiseksi (esim. Jes. 41:27), on tuleva ensimmäisessä kuussa”, eli nisan-kuussa, jolloin pääsiäistä vietettiin. Ei siis ihme, että tunnelma pääsiäisjuhlilla oli hyvin sähköinen, kun Jeesus ratsasti aasilla kaupunkiin, ja kansanjoukot huusivat: ”Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee” (Mark. 11:10).

Vapautus orjuudesta

Egyptistä tuli israelilaisille vertauskuva ”orjatalosta” tai ”orjuuden pesästä” (2. Moos. 13:3). Se alkoi symboloida ihmisen asemaa Saatanan ja kaikkien tuhovoimien alaisuudessa. Egypti rikkauksineen ja viettelyksineen alkoi heille edustaa myös synnin todellisuutta. Viimekädessä Egypti oli myös kuoleman maa, josta vapauduttiin Jumalan ihmeellisen pelastusteon, karitsan veren avulla.

Tässä on yhteinen perusta juutalaiselle ja kristilliselle pääsiäiselle. Molempien sisältönä on todella ”pääsiäinen” eli pääseminen vapaaksi synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, ja lähteminen kohti Luvattua maata. Kaislameren ihmeellinen ylityskin nähtiin yhteisenä tapahtumana, jonka Paavali tulkitsi kuvaavan kristillistä kastetta. Mannaihmeen Paavali liitti puolestaan ehtoolliseen ja vesi-ihmeen Kristukseen, jonka kyljestä vuoti verta ja vettä (1. Kor. 10:1-45). Paavali oli näin juutalaisen perinteen jatkaja ja syvällinen tulkitsija.

Odotusten täyttymys

Juutalaiset messiasodotukset täyttyivät tarkalleen Jeesuksessa Kristuksessa. Paavali sanoo Kolossalaiskirjeessä, että syöminen ja juominen sekä juhlien (myös pääsiäisen), uudenkuun tai sapatin viettäminen ovat ”vain tulevaisten varjo”. Ne ovat varjoa ja esikuvaa siitä todellisesta, johon nuo juhlat viittaavat, nimittäin Kristuksen ruumiiseen. Pääsiäisateriakin on siis vain esimakua Kristuksen ruumiin uhrista (Kol. 2:16-17).

Näin teurastettu karitsa viittaa selvästi ”Jumalan karitsaan, joka pois ottaa maailman synnin” (Joh. 1:29). Jeesuskin teurastetaan ristinpuulla ja Hänen verensä vuodatetaan, jotta me vapautuisimme ”orjuuden pesästä”, synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä. Tämän teurastetun karitsan veri sivellään meihin ristinmerkin muotoon jo silloin, kun meidät kastetaan Häneen. Ja aina uudelleen me saamme nauttia Hänen verensä ehtoollispöydässä. Näin Jumala merkitsee omansa, jottei kuolemalla ole meihin mitään sijaa. Teloittaja kulkee ohitse (hepr. pesah), kun olemme Karitsan veren turvissa.

Kuolemasta pääseminen

Kristillisen pääsiäisen ydin on sama kuin juutalaisenkin: vapautuminen kuolemasta uhrikaritsan ansiosta. Kristinuskon pelastussanoma huipentuu Vapahtajan ylösnousemukseen pääsiäisaamuna. Juutalainen pääsiäiskaritsa ei nouse kuolleista, mutta Kristus toteuttaa pelastavan työnsä loppuun saakka. Hänen ylösnousemisensa on meille vakuutus siitä, että kaikki pahan vallat ovat saaneet kuoliniskun.

Messias todella saapui voittajana juuri pääsiäisyönä niin kuin juutalaiset odottivat. Ensimmäinen nousi ”esikoisena kuoloon nukkuneista” … ”Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat Hänen tulemuksessaan” (1. Kor. 15:20, 22-23).

Kristillinen pääsiäisateria

Jeesus vietti kiirastorstaina pääsiäisateriaa opetuslastensa kanssa juutalaisen tavan mukaan. Syötiin lammasta ja katkeria yrttejä sekä juotiin viinimaljat. Kaikki sujui vanhan kaavan mukaan siihen saakka, kun tultiin viimeiseen eli neljänteen maljaan. Vapahtaja ottikin tuolloin käteensä happamatonta leipää, siunasi, mursi sen ja antoi opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini”. Sitten Hän otti neljännen maljan ja sanoi: ”Juokaa tästä kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:26-28).

Voi sanoa, että tästä alkoi kristillinen pääsiäinen. Kristus asettui nyt itse uhrikaritsaksi, syntien anteeksiantajaksi, kuoleman voittajaksi sekä Jumalan ja kansan välisen liiton sisällöksi. Aikaisemmin liiton sisältönä oli ollut laki (toora), mutta nyt sen keskeinen ydin oli Kristus, Jumalan Poika.

Uskon ydin vaihtuu

Uskon ytimen muutos näkyy hyvin vertaamalla Mooseksen kirjoja ja Paavalin kirjeitä. Israelin kansa sai Egyptistä lähdön jälkeen Jumalalta kymmenen käskyä ja koko nk. Mooseksen lain. Se oli ja on koko Israelin kansan hengellisen elämän keskus. Jumala sanoi: ”Tämä laki, jonka teille nyt annan … ei ole taivaassa niin että jouduttaisiin sanomaan: ’Kuka nousee … taivaaseen noutamaan sen …? Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi” (5. Moos. 30:11-14). Juutalainen pääsiäisen viettäminenkin on osa tätä lain noudattamista.

Paavali asettaa lain tilalle kuitenkin toisen asian. Hän sanoo: ”Älä kysy sydämessäsi: ’Kuka voi nousta taivaaseen?’ – nimittäin tuomaan Kristusta maan päälle – tai: ’Kuka voi laskeutua syvyyksiin?’ – nimittäin noutamaan Kristusta ylös kuolleista. Mitä siis on sanottu? Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme” (Room. 10:6-8).

Kristillinen pääsiäinen ei siis ole enää lain noudattamista vaan se uskoa Kristukseen, joka on noussut kuolleista ja voittanut kaiken sen, mikä meitä uhkaa ja ahdistaa. Hänet me saamme elämäämme, suuhumme ja sydämeemme sen evankeliumin sanan kautta, jota meille julistetaan, ja ehtoollisen leivässä ja viinissä, jota saamme nauttia.

Tämä sisältö on suojattu salasanalla. Syötä salasanasi näyttääksesi sisällön:

Tämä sisältö on suojattu salasanalla. Syötä salasanasi näyttääksesi sisällön:

Tervetuloa Alfa-leirille 8.-10.4.

Hei sinä opiskelija, opiskelijanmielinen tai muuten vain tähän ikäluokkaan kuuluva! Lähetyshiippakunnan ensimmäinen valtakunnallinen Alfa-leiri järjestetään 8.-10.4. Leiri on suunnattu 18-28 vuotiaille nuorille aikuisille. Tule sinäkin mukaan!

Lähetyshiippakunta on jakanut aikuiset kahteen eri ryhmään. Nämä ryhmät ovat Alfat ja Omegat. Alfat ovat pääasiassa 18-28-vuotiaita ja Omegat 26 + vuotiaita (vain taivas on rajana). Välillä pidetään myös Alfa ja Omega -leirejä johon kaikki aikuiset ovat tervetulleita mukaan.

Tämä leiri on ensimmäinen Alfa-leiri, eli suunnattu erityisesti 18-28 vuotiaille. Meillä on tavalliseen tapaan hyvä kattaus raitista opetusta, keskustelua, toisiin ihmisiin tutustumista ja yhteistä ajanviettoa. Saunat lämpiävät iltaisin ja meillä on mahdollisuus tutustua kauniiseen Nummelan luontoon.

Olisitko juuri sinä semmoinen veijari, joka läsnäolollasi rikastuttaisit meidän ryhmäämme? Leiri pidetään Pelastusarmeijan omistamassa lasten lomakodissa Nummelassa. Leiri alkaa perjantaina noin kello 18:00 ja loppuu sitten Pyhän Tuomaksen seurakunnan messuun sunnuntaina kello 16:00 (Huom. messu alkaa siis kello 16:00 ja loppuu suunnilleen 17:30).

Leirin hinta on 65 euro/henkilö. Mikäli sinulla on taloudellisesti vaikeaa tai sinulla on muita kysymyksiä, ole yhteydessä Sebastian-pappiin (sähköposti: [email protected] tai puh: 041 507 8334)

Ilmoittauduthan mukaan 24.3. mennessä.

Tervetuloa mukaan!

Johann Gerhard: Elän ja kuolen Kristuksessa – Lohdutuksen sanoja lähtevälle ja hänen läheisilleen

Latinasta kääntänyt Martti Vaahtoranta


Kirjasta sanottua

Gerhardin teos kuuluu ars moriendi, kuolemisen taito -kirjallisuuteen, jota suomeksi löytyy aivan liian vähän. Tästä tekstistä voimaa ja lohtua voivat ammentaa sekä saatettavat että saattajat. Tiiviit dialogit sopivat päivittäisiksi henkilökohtaisiksi lukemisiksi mutta niitä voinee käyttää saattohoidon keskusteluissakin. Yli 400 vuotta vanhat sanat kantavat nykyihmistäkin elämän loppuun saakka. Ahdistettua kuulee Lohduttaja, joka myös kantaa kärsimysten läpi voittoon. Kuuleminen muuttuu voimaksi. Silloin kuolema on vain kätilö, joka auttaa meitä iankaikkiseen elämään.
Palliatiivisen lääketieteen dosentti Reino Pöyhiä

Täältä lähdetään sinne, mihin nyt valmistaudumme! Tämän sisäistivät aiempien sukupolvien kristityt, jotka eivät kuoleman vaaroissa tai sairauksien keskellä tyytyneet vain myötäelämään tai tarjoamaan lämmintä kättä. Heille oli elämän ja kuoleman kysymys käyttää armonvälineitä ja myös erityisiä rukouskirjoja epäuskon, epätoivon ja masennuksen torjumiseksi. Olemme saaneet suomeksi luterilaisen puhdasoppisuuden ajan suuren sielunpaimenen Johann Gerhardin kirjan, joka on syvällinen lohdutusopas kuolemaan valmistauduttaessa. Kirjasen on kääntänyt taidokkaasti erityisesti Gerhardiin perehtynyt pastori, teologian tohtori Martti Vaahtoranta.
Pastori, TL Sakari Korpinen


Sisällysluettelo

Kääntäjän esipuhe 7
1. Kuoleman airuet 15
2. Kuoleman kolmikärkinen atrain 17
3. Ahdistus synnin tähden 19
4. Rikkomusteni muisto 22
5. Koskevatko Kristuksen hyvät teot minua? 25
6. Väärä varmuus 29
7. Riittämätön tuska 32
8. Tuskan taakka 34
9. Epätoivon kiusaus 38
10. Kiusaus pilkata Jumalaa 41
11. Lupausten valikoivuus 43
12. Ennalta määrääminen kadotukseen 45
13. Kristuksen ansioiden soveltamista koskeva epäilys 50
14. Sanojen olemattomuus 53
15. Kasteen liitosta lankeaminen 58
16. Kasteen liittoon ottamisen epävarmuus 61
17. Kelvoton osallistuminen Herran pöytään 64
18. Uskon heikkous 66
19. En havaitse itsessäni uskoa 68
20. Uskon voimattomuus 70
21. Hyvien tekojen vähäinen määrä 72
22. Olemattomat ansiot 74
23. Lain syytökset 77
24. Omantunnon syytökset 80
25. Totinen parannus 82
26. Onko Jumala armollinen? 85
27. Vaaditun valmistautumisen vajavaisuus 89
28. Epäilys, asuuko Pyhä Henki minussa 91
29. Mahdanko kestää uskossa? 95
30. Saatanan juonet ja voima 98
31. Monet lankeavat uskosta 101
32. Epäilen, onko nimeni kirjoitettu elämän kirjaan 104
33. Kuolemanpelko 107
34. Kuoleman ota 110
35. Kuoleman tuskat 116
36. Liian varhainen kuolema 119
37. Velvoitus edelleen palvella Kirkkoa 121
38. Itse aiheutettu elämän lyhyys 123
39. Rakkaus tähän elämään 125
40. Ero puolisosta, lapsista ja sukulaisista 129
41. Korvien kuuroutuminen kuollessa 132
42. Lunastuksen ilmeinen hyödyttömyys 134
43. Tomuksi muuttumisen kauhu 136
44. Ylösnousemuksen järjenvastaisuus 143
45. Kiirastulen liekit 148
46. Ankara Viimeinen tuomio 151
47. Sairaan rukous 157


Kääntäjän esipuhe

Vaiettu kuolema ja elämätön elämä

Meitä maailman miljardeja asukkaita erottavat toisistaan lukemattomat elämäämme määrittävät asiat, kuten esimerkiksi kieli ja kulttuuri, rikkaus ja köyhyys, asuinpaikka ja ammatti tai ikä ja sukupuoli. Ehdottomalla tavalla meitä sen sijaan yhdistävät kaksi vääjäämätöntä, jokaista meistä koskevaa tosiasiaa: elämä ja kuolema.

Syntymistämme emme muista. Sen vain tiedämme, ettemme itse sitä valinneet. Siitä eteenpäin elämän valtatiellä tai kuoppaisella kinttupolulla ajaessamme ja peruutuspeiliin katsoessamme näemme varhaisen lapsuuden ja sen, mitä sen jälkeen on tapahtunut muutaman vuoden tai pitkien vuosikymmenien kuluessa. Edessäpäin, siellä, minne ajamme tai mitä kohti aina vain hitaammin kävellen kuljemme, on sen sijaan kuolema. Eikä se ole ystävämme, vaan vihollinen, joka korjaa meistä jokaisen, jonkun aivan nuorena, jonkun keskellä elämän kirkkainta keskipäivää, jonkun hyvin vanhana. Aina se sen kuitenkin tekee.

Silti tai ehkä juuri sen tähden puhumme mieluummin jostakin muusta kuin kuolemasta. Puhumme siitä, mitä tähän mennessä on ollut, hyvistä ja huonoista lapsuusmuistoista, opiskelusta ja työstä, perheestä ja lapsista tai matkoista, joita on päästy tekemään. Vanhat valittavat vaivojaan, ja nuoret puhuvat tulevaisuuden suunnitelmistaan. Ja on niitä joskus vielä vanhoillakin silloin, kun ulkopuoliset jo pudistelevat päätään ja miettivät, että ”nyt olisi aika ajatella muuta kuin uuden auton hankkimista”.

Silti silloinkaan sana ”kuolema” ei lipsahda huuliltamme. Vieläpä elämän viime hetkillä, kun kaikille on selvää, että lähtö on edessä, jopa ammattilaiset vaikenevat siitä, ja me muut puhumme paranemisen toivosta, jota on niin kauan kuin on elämääkin. Kuitenkin vain kuoleminen on varmaa.

Siksi kuolemasta pitäisi puhua. Asiat eivät muutu niistä vaikenemalla, mutta jos niistä ei puhuta, ne kohdataan valmistautumatta ja yllättäen.

Niin on käynyt kuolemalle. Kun siitä vaietaan, meille ei jää mahdollisuutta itse muuttua muuttumattoman edessä. Kuitenkin juuri sitä me tarvitsisimme, me synnin maailman syntiset asukkaat. Sillä ilman syntiä ei olisi kuolemaa eikä tilintekoa, joka on osamme kuoleman jälkeen – eikä siitä selviä vaikenemalla siitä nyt eikä selittämällä siellä.

Sen tähden kuoleman kanssa pitäisi tulla tutuksi, ja vielä tärkeämpää on oppia tuntemaan Tuomari.

Se olisi tärkeää myös ajallisen elämämme kannalta. Vasta sitten, kun on oppinut kuolemaan, voi elää täysillä ja ehjästi. Ei jää elämä elämättä siltä, joka on sinut oman kuolemansa kanssa.

Professori Osmo Tiililän suuhun on pantu ajatelma, jonka hän on saattanut myös todella lausua: ”Kirkko on olemassa sitä varten, että täällä kuollaan”. Väärin ymmärrettynä se tosin opettaa väärää kristinuskoa, joka unohtaa elämän Jumalan lahjana ja antamana tehtävänä ”rakastaa ja tehdä työtä”, kuten Sigmund Freudin sanotaan kuvanneen ihmisen elämän tarkoitusta ja kuten myös meidän Herramme opettaa.

Vielä paljon suurempi väärinymmärrys on kuitenkin sellainen julistus, opetus ja hartauselämä, joka unohtaa kuoleman ja sitä seuraavan tilinteon ja tähtää vain yksilön ja yhteiskunnan hyvinvointiin. On äärettömän traagista kuolla yllättäen keskellä hyvää ja hienosti elettyä elämää ja joutua tuomiolle, jota ei pitänyt olla olemassakaan – eikä siellä kysytä, onnistuimmeko olemaan onnellisia, toteuttamaan itseämme ja kokemaan kaiken, vaan elimmekö Jumalalle kunniaksi ja rakastimmeko lähimmäistämme.

Niin käy, jos myös kirkko vaikenee kuolemasta. Yhteiskunta on jo siirtänyt sen silmiltämme piiloon sairaalan hämäriin huoneisiin ja vanhainkotien hiljaisuuteen, ja me tarkastelemme sitä lähinnä vain elokuvan ja televisioviihteen aiheena, mutta aina ulkopuolisina, emme asiaan osallisina.

Kuolemasta pitää puhua ja siihen voi valmistautua

Tämän kädessäsi olevan kirjan tarkoituksena on omalta osaltaan olla poistamassa hiljaisuutta, joka ympäröi kuolemaa. Se on kirjoitettu aikana, jolloin lähtö oli alituisesti läsnä ja osa jokaisen ihmisen elämää jo ennen omaa kuoleman hetkeä.

Kuolemaan myös valmistauduttiin. Tämä kirja jatkaa perintöä, joka tunnetaan antiikin ajoista asti ja jonka kukoistusaika alkoi keskiajan ja sitä seuraavan uuden ajan alun koettelemuksista, ruttoepidemioista, ilmaston kylmenemisestä ja tuhoisista sodista. Näin se liittyy ”Ars moriendi” (kuolemisen taito) -kirjallisuuteen.

Kirjan on kirjoittanut reformaatiota seuranneen ns. puhdasoppisuuden ajan usein merkittävimpänä pidetty luterilainen teologi, nykyisen Saksan Sachsen-Anhaltin osavaltiossa sijaitsevassa Quedlinburgissa syntynyt ja elämäntyönsä sekä kirkollisissa johtotehtävissä että erityisesti Jenan yliopiston professorina tehnyt Johann Gerhard (1582—1637). Gerhard on tunnettu sekä mittavista kristillistä oppia käsittelevistä tutkimuksistaan (Loci theologici, Confessio Catholica), raamatunselitysteoksistaan, postilloistaan eli saarnakirjoistaan että hartaukirjoistaan, ennen muuta jo 1600-luvulla myös suomeksi ja viimeksi nimellä Uskon pyhä salaisuus käännetystä nuoruutensa ajan hartauskirjasta Meditationes sacrae.

Nyt käsillä oleva kirja Enchiridion consolatorium on myös vielä nuoren teologin kynästä lähtöisin ja seuraa myös sisällöllisesti Meditationes sacrae -kirjaa. Niin kuin Gerhard kirjoitti varhaisemman kirjansa ennen muuta avuksi itselleen kuoleman näyttäessä ottavan hänestä otteen, joka ei enää hellitä,(1) lienee hän kirjoittanut myös tämän lohdutuskirjan tilanteessa, jossa kuolema tuli häntä erityisen lähelle: kirja ilmestyi painosta samoihin aikoihin, kun Gerhard oli menetettyään ensin esikoisensa joutunut hyvästelemään ikuiselle matkalla myös tämän äidin, ensimmäisen vaimonsa.(2)

Gerhard oli ilmeisesti ajatellut kirjaa alunperin vain omaan, yksityiseen käyttöönsä.(3) Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaan nyt se voi toteuttaa myös suomeksi tarkoitustaan eli auttaa kuolevaa ja hänen läheisiään tilanteessa, jossa vaikeneminen ei enää auta, kun vihollisista viimeinen, kuolema, näyttää kohta saapuvan ja korjaavan satoa. Kirjan tarkoituksena on auttaa näkemään, että tämä viimeinen vihollinen on voitettu ja kohtaamaan se jo nyt.

Rakenteellisesti kirja etenee tiettyä kaavaa noudattaen: kuolemaa lähestyvä esittää sielunhoitajalleen aina uusia syitä olla uskomatta, että hän voisi pelastua iankaikkisesta kuolemasta ja päästä perille taivaan kotiin, mutta hänen Lohduttajansa kumoaa nämä epäilykset kerta toisensa jälkeen.

Kirja ei silti etene systemaattisesti, vaikka jotkut keskustelut seuraavatkin toisiaan. Paremminkin sen rakenteessa kuten esimerkiksi myös ajoittaisessa raamattuviitteiden epätarkkuudessa näkyy sen syntytilanne keskellä leipätyön ja vasta alussa olevan perhe-elämän paineita, kuten myös sen alkuperäinen tarkoitus olla vain yksityinen apu ahdistuksia vastaan. Kirja on enemmänkin spontaani tilapäistyö kuin kypsän teologin loppuun asti hiottu esitys kuolemaan valmistautumisesta. Se ei kuitenkaan vähennä kirjan arvoa, vaan paremminkin elävöittää sitä.

Huomattava kirjaa lukiessa

Kirjassa kiinnittyy huomio muutamaan asiaan, jotka saattavat olla outoja modernille lukijalle: Gerhardin lohdutuskirja on paitsi osoitus valtavasta Raamatun tuntemuksesta ja Jumalan sanan rikkaasta käytöstä, myös elämästä Kirkon katkeamattomassa oppi- ja saarnatraditiossa. Gerhard oli omana aikanaan lähes lyömätön patristiikan eli varhaisen Kirkon isien tuntija jopa yli tunnustusrajojen, mutta hän hallitsi lisäksi erinomaisesti myös keskiaikaisen kirkollisen perinteen. Sen tähden kirjassa on pitkiä lainauksia niin itäisiltä kuin läntisiltäkin kirkkoisiltä sekä keskiajan kirjoittajilta.(4)

Toisaalta se ei viittaa lainkaan luterilaisiin tunnustuskirjoihin, ja suorat Luther-sitaatit puuttuvat siitä myös kokonaan. Sellaista onkin luterilainen puhdasoppisuus: sitoutuessaan luterilaiseen tunnustukseen se lukee ensi sijassa Raamattua, muttei yksin, ikään kuin kammiossaan istuva teologian tutkija tai hartauskirjan laatija olisi ensimmäinen ja ainoa Raamatun lukija koko maailmassa selittäen Jumalan sanaa vain sen varassa, mitä itse juuri silloin kokee ja oivaltaa. Se ei myöskään ajattele, että Kirkko kuoli kohta Uuden testamentin kirjoittamisen jälkeen ja heräsi henkiin vasta Lutherin löydettyä uskonvanhurskauden lahjan. Se lukee Raamattua ja julistaa Jumalan sanaa koko Kirkon historian ajan uskovien isien ja äitien jatkumossa sillä pitkällä vaelluksella, jolla se on alkaen Jerusalemista aina maan ääriin ja taivaaseen asti. Se ei unohda sitä, mitä alusta asti on matkalla koettu ja opittu, vaan ammentaa siitä edelleen kulkevia auttaessaan.

Tämä on hyvä muistaa myös, jos kirjassa tulee vastaan nykyluterilaiselle outoja asioita tai ainakin oudolla tavalla esitettyinä. On esimerkiksi luonnollista, että Gerhardin teologis-filosofisessa traditiossa puhuttiin sielusta ikään kuin erillisenä oliona ruumiiseen nähden, vaikka niiden ymmärrettiinkin kuuluvan yhteen niin ajassa kuin iankaikkisuudessakin. Ja jos ajatus sairaudesta synnin rangaistuksena loukkaa, sitä ei kannata ahdistuneena ja vihaisena ohittaa, vaan miettiä, kuinka Gerhard sijoittaa sen samaan yhteyteen kuoleman, synnin palkan, kanssa.

Mielenkiintoista on myös havaita, että vielä 1600-luvun alussa luterilaisuus eli tilanteessa, jossa Gerhard katsoi tarpeelliseksi ottaa sielunhoitajana kantaa sekä kalvinistiseen kaksinkertaisen predestinaation eli ennalta määräämisen oppiin että roomalaiskatoliseen opetukseen kiirastulesta kuoleman ja ylösnousemuksen tai ikuisen kadotuksen välissä. Valitettavaa on myös esiin pilkahtava kristillisestä perinteestä löytyvä antijudaistinen asenne.

Editorisia huomautuksia

Tämän kirjan latinankielinen alkuteksti on peräisin Matthias Richterin siitä laatimasta tieteellisestä editiosta sarjassa ”Doctrina et pietas; zwischen Reformation und Aufklärung; Texte und Untersuchungen (herausgegeben von Johann Anselm Steiger), Abteilung I, Johann Gerhard-Archiv”. Siihen kuuluu myös Richterin pitkä ja perusteellinen jälkikirjoitus.

Käännöstyön apuna on käytetty samassa sarjassa ilmestynyttä kirjan saksankielisestä käännöstä vuodelta 1611, joka ei kuitenkaan ole Gerhardin itsensä laatima ja enemmänkin laajennettu parafraasi kuin käännös, sekä kirjan amerikkalaista käännöstä ”Handbook of Consolations For the Fears and Trials That Oppress Us in the Struggle with Death” (kääntäjä Carl. L. Beckwith), Eugene, Oregon, 2009.

Kirjan alaviitteet noudattavat seuraavia periaatteita: Gerhardin omat alaviitteet (ennen kaikkea raamattuviitteet) on kirjoitettu normaalilla kirjasimella, kirjan toimittajan kommentit kursiivilla ja kääntäjän kommentit, korjaukset ja lisäykset kursiivilla, joka on erotettu muusta tekstistä hakasuluilla. Myös varsinaisessa tekstissä on pari kääntäjän lisäämää kohtaa, joita ympäröivät hakasulut. Alaviitteistä on jätetty enimmäkseen pois niissä olevat Gerhardin omat marginaaliviitteet patrististen ja myöhempään traditioon liittyvien viittausten osalta. Alaviitteissä olevat kirjan toimittajan bibliografiset tiedot osoittavat ko. lainausten sijainnin alan standardikirjallisuudessa.

Gerhardin omaa omistuskirjoitusta ei ole kirjasta käännetty, ei myöskään sen toimittajan, Matthias Richterin, jälkisanoja. Kappalejako on kääntäjän käsialaa.

Käännöstyön tavoitteena on ollut kirjan tyylin tavoittava mahdollisimman sanatarkka suomenkielinen versio, kuitenkin niin, että tekstiin on tarpeen mukaan lisätty välisanoja ja otettu ajoittaisia vapauksia luettavuuden parantamiseksi. Käännöstyössä ei ole pyritty arki- eikä aina edes nykykielisyyteen, vaan luottaen lukijan kielitajuun käytetty suomen kieltä sitä myös historiallisesti kerrostaen ja kristillisen perinteen huomioon ottaen. Raamattusitaatit Apokryfikirjoja lukuunottamatta noudattavat vuoden 1938 raamatunkäännöstä.

Kääntäjänä joudun etukäteen pyytämään anteeksi kirjassa varmasti olevia paino- ja myös käännösvirheitä. Toivon sen silti tällaisenakin täyttävän tavoitteensa ja yhtäältä johdattavan meitä moderneja ja köyhiä kristittyjä rikkaan perinteen pariin ja toisaalta auttavan meitä sekä kohtaamaan oman kuolemamme että tukemaan niitä, jotka ovat jo lähdössä – ja elämään täydesti ja kiitollisina ajallista elämäämme.

Lopuksi haluan kiittää Suomen Luther-säätiötä, joka otti kirjan kustantaakseen, sekä Lutheran Heritage Foundation -säätiötä, joka teki sen taloudellisesti mahdolliseksi. Kiitollisuuden sanan osoitan myös kirjan latinankielisen alkutekstin tieteellisen edition kustantajalle ja sen toimittajalle.

Pyhärannan Reilassa, Juhannuksena 2021
Martti Vaahtoranta

 


1 Ernst Koch: Therapeutische Theologie. Die Meditationes sacrae von Johann Gerhard (1606), 27—28. – Pietismus und Neuzeit. Ein Jahrbuch zur Geschichte des neueren Protestantismus. Bd. 13. Göttingen. 25—46.
2 Matthias Richter: Nachwort, 356—357. – Enchiridion consolatorium (1611). Lateinisch-deutsch. Kritisch herausgegeben, kommentiert und mit einem Nachwort versehen von Matthias Richter. Teilband 2. Stuttgart-Bad Cannstatt, 2002.
3 Ibid.
4 Tai sellaisina pidetyiltä. Mukana on sen tähden myös tekstejä, joita ei nykyään pidetä Gerhardin mainitseman autorin kirjoittamina.

Juhana Pohjola
Herran ateria
Ehtoollisen raamatulliset juuret


Kirjasta sanottua

”Lähetyshiippakunnan uudeksi piispaksi valittu Juhana Pohjola on kirjoittanut sisältörikkaan, kiinnostavan ja kaikille ymmärrettävän kirjan ehtoollisen merkityksestä ja paikasta kirkon elämässä. Tähän oivaltavaan tutkielmaan tutustumista suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille.”
Pastori, TT Jari Kekäle

”Vapahtajamme Kristus on ruokkinut alusta saakka Kirkkoaan Pyhällä Ehtoollisella. Mitä Kirkko on apostolien ajoista saakka tarkoittanut puhuessaan Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolosta? Jo varhaiset kristityt joutuivat kokemaan, miten nopeasti liu’utaan pois Evankeliumin opista ja ”Herran käskystä”. Jokainen kirkon sairaus tulee esiin väistämättä tavalla tai toisella Herran pöydässä. Antikristuksen tavoitteet onkin tiedettävä ja toimittava päättäväisesti. Lähetyshiippakunnankin synty liittyy siihen, mitä opetetaan ja miten vietetään Alttarin sakramenttia. Nyt saamme ilolla opiskella Juhana Pohjolan Pyhään Raamattuun tarkasti ankkuroituvaa ehtoolliskirjaa.”
Pastori, TL Sakari Korpinen


Sisällys

Esipuhe 8
Herran ateria – Korintin ehtoollispöydässä 11
Herran asettama ateria 12
Uuden liiton todellisuus 35
Yksi ateria, monta nimeä 48
Herran pääsiäinen – juhla Jerusalemissa 52
Jeesuksen uusi eksodus 53
Pääsiäisjuhla temppelissä 59
Oliko ensimmäinen ehtoollinen pääsiäisateria? 72
Pääsiäisateria yläsalissa 77
Herran asetus – uusi liitto kaikille kansoille 89
Herran asetussanat 90
Otti leivän 99
Otti maljan 123
Ehtoollinen Johanneksen mukaan 154
Lopunajallinen ateria 172
Loppusanat 182
Loppuviitteet 186
Kirjallisuus 188


Esipuhe

Tiedämme, että niin nimen kuin sisällön puolesta kyseessä on Herran ateria, ei kristittyjen ateria. Herra ei ainoastaan ole asettanut sitä vaan myös valmistaa ja jakaa sen itse. Hän itse on kokki, tarjoilija, ruoka ja juoma.

Näin Martti Luther luonnehti ehtoollista: kyse on Herran ateriasta. Tämä on myös tämän kirjan kantava ajatus. Herra on valmistanut ateriansa alusta loppuun saakka: maailman alusta sen loppuun asti; Vanhan testamentin alusta Uuden testamentin loppuun asti; Kristuksen syntymästä hänen kuolemaansa, ylösnousemukseensa ja paluuseensa asti; kirkon alusta sen täyttymykseen asti.

Kristus kokkina on valmistanut syntymällään ja ristin sijaisuhrillaan vapautuksen turmiovalloista. Kristus tarjoilijana jakaa apostolisen viran palvelun kautta messussa lahjansa kansallensa läpi kirkon historian. Kristus ruokana ja juomana rakkaudessaan antaa itsensä, ruumiinsa ja verensä meille yhä uudestaan syntien anteeksiantamukseksi ja elämäksi.

Herran ateria on kirkon elämän keskus. Se on kristityn elämänmatkan mittainen taivaallinen manna. Herran pöytään seurakunta kokoontuu viikosta toiseen. Vaikka se ilmaisee yhteyttä, ehtoollisesta on tullut myös yhteyden puuttumisen merkki. Kirkon historiassa kysymys ehtoollisen sisällöstä ja toimittamisesta on ollut ja yhä on teologeja jakava ja kirkkokuntia erottava. Mikä tekee Herran aterian, ja milloin se muuttuu Herran ateriasta vain kristittyjen ateriaksi?

Tämä kirja ei ole akateeminen tutkielma ehtoollisesta, vaikka se hyödyntääkin raamatuntutkijoiden löytöjä ja perustelee väitteensä. Tämä kirja ei liioin ole luterilainen dogmatiikan tiivistys ehtoollisopista, vaikka se nojaakin myös Martti Lutherin huomioihin ja haluaa varauksetta opettaa luterilaisen tunnustuksen mukaisesti. Tämä kirja ei myöskään ole hartauskirja ehtoollisen lahjasta, vaikka sen päämääränä onkin hengellinen rakentuminen ja uskon ja ilon syventyminen Herran armopöydästä.

Lukijan on myös hyvä ymmärtää, ettei kirja ole Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan virallinen tunnustus aiheesta, vaikka kirjoittaja onkin valittu palvelemaan kyseisen kirkon piispana ja julkaisullaan haluaa palvella kirkkoaan ja sen katekeesia.

Kirja on henkilökohtainen löytömatkani Raamattuun ja kristikunnan rikkaaseen perintöön Herran Pyhän Ehtoollisen äärellä. Teos on syntynyt vuosien varrella tekemistäni reunamerkinnöistä Raamattuuni ja alleviivauksistani tutkimuskirjallisuuteen. Kirja ei ole päätepiste löytömatkallani vaan tiivistetty väliraportti. Oma kokemukseni on, että monet kirkon opettajat ovat nostaneet minut katsomaan yli Herran maljan reunan. Olen saanut nähdä tärkeimmän, mutta lopulta vain pinnalta. Kuka Raamatun äärellä voisi maljan pohjalle saakka nähdäkään! Haluan edelleen ihmetellä ja oppia syvemmin tuntemaan alttarin sakramentin salaisuutta.

Kirjan juoni on Herran lausumat asetussanat juutalaisella pääsiäisaterialla, jonka seuraamuksia ja taustoja tarkastellaan Korintissa vuosikymmeniä myöhemmin ja Israelin historiassa vuosisatoja aikaisemmin.

Kiitän Jari Kekälettä, Harri Huovista, Sakari Korpista, Eskoa Murtoa ja Timo Marttista hyvistä huomioista käsikirjoitusvaiheessa. Kirja on onnistunut tarkoituksessaan silloin, kun lukija näillä sivuilla kuulee Vapahtajan äänen ja noudattaa armokutsua: ”Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina” (Luuk.14:17).

Kirkkonummella Apostolien päivän aattona 2021
Juhana Pohjola