Naistenpäivät syyskuussa – ilmoittautuminen alkanut!
15.5.2024
Vad har påsken att göra med det heliga dopet? Påsken är den kristna kyrkans största festhögtid. Då visar det sig att den Korsfäste är Uppstånden. Döden är besegrad och ondskans makt har krossats. Det heliga dopet är däremot den enskilde kristnes största fest. Där förenar Gud oss med Kristi frälsande död, och han ger oss löfte om en uppståndelse till evigt liv i gemenskap med honom. Dopet förkunnar att döden är besegrad och att ondskans makt är krossad – också för oss.
I vårt liv är Kristi försonande död och frälsande uppståndelse inte endast abstrakta saker för tvåtusen år sedan. Deras nytta och förtjänst bemöter oss inte heller endast på tankens plan. De kommer mycket närmare än så.
Dopet är det medel som enligt Nya testamentet förenar oss med Kristi död och uppståndelse. I Bibeln nämns dopet nästan alltid just i samband med Jesu kors och uppståndelse. Speciellt hos Paulus är kopplingen kristallklar. Ordagrant översatt talar aposteln om dop ”till Kristus” (Rom 6:3; Gal 3:27), ”till hans död” (Rom 6:3-4) och ”till en enda kropp” (1 Kor 12:13). Enligt Paulus är dopet gemenskap med Kristi kors och uppståndelse – gemenskap både med den helighet som dessa åstadkommer, liksom med det heliga liv som de förpliktar oss till (t.ex. Rom 6:4-11; Kol 2:12; jfr. Gal 2:19-20; 5:24; 1 Kor 6:11-20). Gemenskapen i det nya förbundet förverkligas genom ”Kristi omskärelse”, alltså dopet, som ersätter omskärelsens sakrament i gamla förbundet (Kol 2:11).
Israels folks befrielse från slaveriet i Egypten – lammets blod struket på dörrposterna, de förstföddas död och räddningen från den egyptiska arméns jakt – utgör inte en förebild endast för offret på Golgata. Det här är också en gammaltestamentlig förebild för dopet. Paulus skriver att Israels folk ”döptes till Mose” i molnskyn och havet efter uppbrottet från Egypten (1 Kor 10:2). Precis som Israel vandrade genom havet och steg upp på det utlovade landets sida, så stiger den döpte upp ur dopvattnet till ett nytt liv. Precis som egyptierna dränktes i havet, så dränks syndens domsmakt i dopet. Eftersom också barn ingick i folket har man redan i den tidiga kyrkan också med hjälp av denna förebild motiverat att även små barn som ännu inte kan tala döps tillsammans med sina föräldrar.
På samma sätt används Noas ark i Nya testamentet som en förebild för dopet (1 Petr 3:2-22). Vattnet både dränker ondskan och renar från det onda (2 Petr 2:5-7). Det är just det som sker i dopet.
I urkyrkan förrättades dopet omedelbart när evangeliet öppnade människors och familjers hjärtan för tron. Snart blev det dock praxis att katekumenerna förbereddes för dopet under en lång tid. I Hippolytus dopformulär som bevarats från 200-talet bestäms katekumentiden till tre år. De som lärde sig snabbt kunde dock klara sig med en kortare tid. Under Kyrillos av Jerusalem tid på 300-talet fungerade påskfastan som den tid då man gav dopundervisning. Under den tidsperioden skulle dopkandidaterna leva oklanderligt.
De stora festhögtiderna etablerades som tidpunkter då man förrättade dop. På sina håll föredrog man pingsten som dopdag eftersom det var det kristna dopets minnesfest. Pingsten var ju också den dag då den Helige Ande blev utgjuten. I den östliga kristenheten firades trettondagen som Jesu dopdag, vilket gav en naturlig tidpunkt för att döpa.
Påsken kom dock att bli den mest allmänna dopdagen bland kristna. Till exempel kyrkofader Tertullianus (ca 160-225) ansåg att påsken passade bäst som dopdag, fastän han också godkände pingsten och andra dagar. I ljuset av Nya testamentets dopundervisning är det här inte förvånande. Vad kunde vara en finare tidpunkt för att bli döpt till Kristi död och få löfte om gemenskap med hans uppståndelse än just den högtid då hans död och uppståndelse firas?
Också Israels folks stora påskberättelse visade sig vara förebildlig för det kristna dopet. Man kan därför anta att också detta medverkade till att påskhögtiden etablerades som tidpunkt för dopet.
I den tidiga kyrkan fastade katekumenerna före dopet och på sabbaten kom de till biskopen för andeutdrivning och undervisning, och slutligen blev de döpta. Under natten mellan lördag och söndag vakade man i en vigilia där biskopen ännu undervisade dem som skulle döpas. Ibland förrättade man exorcism på dopkandidaterna flera gånger, precis som man också i Luthers dopformulär befaller den onda anden att avlägsna sig. Senare har formuleringarna förmildrats på grund av förnuftstro. Under urkyrkans och reformationens tid hade man en klar övertygelse om att människan är endera Kristi egen eller så är hon i den ondes våld. Därför behövdes exorcismen.
Under det att man läste exorcismen skulle de som döptes klä av sig sina kläder (kvinnorna även sina smycken) som tecken på att den gamla människan kläddes av (Kol 3:9). Med sin nakenhet identifierade de sig också med sin Herre, som hängde naken på korset. De tog avstånd från Satan och det syndiga livet och kom till dopet barfota och med övertäckta huvuden. Ibland var de klädda i säcktyg och kvinnorna hade sitt hår öppet som tecken på ånger. Efter syndabekännelsen var det dags för trosbekännelsen.
I idealfall förrättades dopet i Treenig Guds namn genom nedsänkning i strömmande vatten. Det var det bästa sättet att avbilda hur den gamla människan drunknar och vaknar till nytt liv genom Levande Vatten. Om detta inte var möjligt kunde man begjuta huvudet tre gånger med något annat vatten. Så anvisas det redan i De tolv apostlarnas lära, Didache (7:1-3) som daterats till första århundradet.
De döpta kläddes i vita kläder som tecken på det som Nya testamentet lär om den nya människan och påklädandet av Kristi renhet (Gal 3:27; Rom 13:14; Ef 4:22-24; Kol 3:9-10; Upp 7:9, 14). Än idag klär man spädbarn som döps i en vit dopklänning, vuxna och konfirmander ikläds en vit kåpa, alltså alba. Tyvärr är det sällan som man klär den döpte i vitt först efter dopet, så som den ursprungliga seden påbjuder. Också prästens alba är ett tecken för Kristi renhet som erhålls i dopet – det är ju i kraft av den renheten som också pastorn utför sitt arbete.
De döpta beseglades med Kristi korstecken, precis som man gör än idag. Ofta blev de döpta också smorda med olja som tecken på erhållandet av den Helige Ande och vigningen till det kungliga prästerskapet. Så hade de blivit pånyttfödda både genom dopvattnet och Anden (Joh 3:5; Tit 3:5). De döpta fick därefter också börja praktisera fridskyssen (när män hälsade på män och kvinnor på kvinnor, för att undvika osedlighet) som var reserverad endast för kristna. Omedelbart fick de också delta i nattvarden.
Från den tidiga kyrkans vigilia i påsknatten har också vi fått påsknattsmässan i arv. Dess betydelse har man återfunnit också i den lutherska kyrkan. När påsk- eller Kristus-ljuset tänds i mörkret i början av mässan påminner det om både uppståndelsens morgon och dopet.
I den tidiga kyrkan gick de som skulle döpas in i den mörka kyrkan eller dopkapellet med oljelampor i händerna, i likhet med de kloka jungfrurna (Matt 25:1-13). Kyrkofäderna talar om dopet också som upplysningens sakrament. Där stiger Kristi ljus in i den syndiges mörker.
Kristus-ljusets plats i kyrkorummet är avsiktligen vid dopgraven eller -funten. Där får det stå från påsknatten fram till Kristi himmelsfärdsdag eller pingsten (Joh 9:5). När man förrättar dop och jordfästningar vore det bra att använda påskljuset som påminnelse om det Ljus som verkar i dopet och som bär oss ända in i härligheten.
Även om ingen ny dopkandidat är närvarande ingår förnyandet av doplöftena i den nutida påsknattsmässan. För apostlarna, kyrkofäderna och reformatorerna var dopet inte och ska inte heller för oss vara endast en ritual som en gång utförts men som inte har någon inverkan på vårt nuvarande liv. Vi får och ska varje dag återvända till dopet.
Dopet ger oss fullmakt och förpliktar oss att leva som Kristi egna. Det öppnar våra ögon att se oss själva och andra kristna i skuggan av Guds kors och i ljuset av uppståndelsen. Så som aposteln själv undervisar om dopet: ”Så ska också ni se på er själva: ni är döda från synden och lever för Gud i Kristus Jesus.” (Rom 6:11)
Svensk översättning: Otto Granlund
Sekä juutalaiset että kristityt viettävät pääsiäistä. Se on näiden molempien uskontojen tärkein vuosittainen juhla. Pääsiäinen ei menettänyt merkitystään kristinuskon synnyttyä, mutta sai uuden sisällön. On siksi syytä katsoa tarkemmin, kuinka juutalaisesta pääsiäisestä tuli kristillinen juhlapyhä.
Yleensä ajatellaan, että juutalaiset viettävät pääsiäistä sen muistoksi, että kansa vapautui Mooseksen johdolla Egyptin orjuudesta. Tarkalleen ottaen tämä ei kuitenkaan ole pääsiäisenvieton kova ydin.
Juutalaiset kutsuvat nimittäin pääsiäistä nimellä pesah, joka tulee sanasta pasah, joka tarkoittaa ”mennä ohi” tai ”jättää väliin”. Tuo sana viittaa Egyptin kymmenenteen vitsaukseen, esikoisten surmaamiseen. Jumala ilmoitti Mooseksen kautta faraolle: ”Puoliyön aikana minä lähden kulkemaan kautta Egyptin maan. Ja kaikki esikoiset Egyptin maassa kuolevat, valtaistuimellansa istuvan faraon esikoisesta käsikiveä vääntävän orjattaren esikoiseen asti, ynnä kaikki karjan esikoiset” (2. Moos. 11:4-5).
Israelilaisia perheenisiä Jumala sen sijaan käski teurastamaan karitsan ja sivelemään sen verellä talon ovenpielet ja ovenpäällisen. Verestä Jumala tunnistaisi oman kansansa eikä surmaisi heitä vaan menisi ohitse (hepr. pasah). Karitsan veri siis suojeli Israelin kansaa Jumalan rangaistukselta ja kuolemalta.
Tämän ihmeellisen tapahtuman muistoa Jumala määräsi vaalittavaksi siten, että kansa viettäisi jatkossa pääsiäistä. Kun lapset kysyisivät, miksi silloin syödään lammasta ja vietetään juhlaa, heille tuli vastata: ”Tämä on pääsiäisuhri Herralle, joka meni israelilaisten talojen ohi Egyptissä, kun Hän rankaisi egyptiläisiä, mutta säästi meidän kotimme” (2. Moos. 12:27). Karitsa ymmärrettiin siis uhrina kansan puolesta, varjeluksena kuolemalta.
Luvattuun maahan saavuttua vietettiin pääsiäistä jopa vuosi Jerusalemissa, johon kokoontui kymmeniä tuhansia osallistujia koko maasta. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että ”roomalainen sotaväenosasto oli asetettu vartioon temppelin pylväikön katolle, sillä aina juhlien aikana ne olivat vartiossa aseistettuna, ettei kokoontunut kansanjoukko aiheuttaisi mitään levottomuuksia” (Juutalaissota 1.223).
Juutalainen sananparsi pääsiäisestä kuului: ”Sinä yönä heidät vapahdettiin ja sinä yönä meidät vapahdetaan”. Monien juutalaisten lähteiden mukaan Messias saapuisi nimenomaan pääsiäisyönä: ”Messias, jota kutsutaan ensimmäiseksi (esim. Jes. 41:27), on tuleva ensimmäisessä kuussa”, eli nisan-kuussa, jolloin pääsiäistä vietettiin. Ei siis ihme, että tunnelma pääsiäisjuhlilla oli hyvin sähköinen, kun Jeesus ratsasti aasilla kaupunkiin, ja kansanjoukot huusivat: ”Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee” (Mark. 11:10).
Egyptistä tuli israelilaisille vertauskuva ”orjatalosta” tai ”orjuuden pesästä” (2. Moos. 13:3). Se alkoi symboloida ihmisen asemaa Saatanan ja kaikkien tuhovoimien alaisuudessa. Egypti rikkauksineen ja viettelyksineen alkoi heille edustaa myös synnin todellisuutta. Viimekädessä Egypti oli myös kuoleman maa, josta vapauduttiin Jumalan ihmeellisen pelastusteon, karitsan veren avulla.
Tässä on yhteinen perusta juutalaiselle ja kristilliselle pääsiäiselle. Molempien sisältönä on todella ”pääsiäinen” eli pääseminen vapaaksi synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, ja lähteminen kohti Luvattua maata. Kaislameren ihmeellinen ylityskin nähtiin yhteisenä tapahtumana, jonka Paavali tulkitsi kuvaavan kristillistä kastetta. Mannaihmeen Paavali liitti puolestaan ehtoolliseen ja vesi-ihmeen Kristukseen, jonka kyljestä vuoti verta ja vettä (1. Kor. 10:1-45). Paavali oli näin juutalaisen perinteen jatkaja ja syvällinen tulkitsija.
Juutalaiset messiasodotukset täyttyivät tarkalleen Jeesuksessa Kristuksessa. Paavali sanoo Kolossalaiskirjeessä, että syöminen ja juominen sekä juhlien (myös pääsiäisen), uudenkuun tai sapatin viettäminen ovat ”vain tulevaisten varjo”. Ne ovat varjoa ja esikuvaa siitä todellisesta, johon nuo juhlat viittaavat, nimittäin Kristuksen ruumiiseen. Pääsiäisateriakin on siis vain esimakua Kristuksen ruumiin uhrista (Kol. 2:16-17).
Näin teurastettu karitsa viittaa selvästi ”Jumalan karitsaan, joka pois ottaa maailman synnin” (Joh. 1:29). Jeesuskin teurastetaan ristinpuulla ja Hänen verensä vuodatetaan, jotta me vapautuisimme ”orjuuden pesästä”, synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä. Tämän teurastetun karitsan veri sivellään meihin ristinmerkin muotoon jo silloin, kun meidät kastetaan Häneen. Ja aina uudelleen me saamme nauttia Hänen verensä ehtoollispöydässä. Näin Jumala merkitsee omansa, jottei kuolemalla ole meihin mitään sijaa. Teloittaja kulkee ohitse (hepr. pesah), kun olemme Karitsan veren turvissa.
Kristillisen pääsiäisen ydin on sama kuin juutalaisenkin: vapautuminen kuolemasta uhrikaritsan ansiosta. Kristinuskon pelastussanoma huipentuu Vapahtajan ylösnousemukseen pääsiäisaamuna. Juutalainen pääsiäiskaritsa ei nouse kuolleista, mutta Kristus toteuttaa pelastavan työnsä loppuun saakka. Hänen ylösnousemisensa on meille vakuutus siitä, että kaikki pahan vallat ovat saaneet kuoliniskun.
Messias todella saapui voittajana juuri pääsiäisyönä niin kuin juutalaiset odottivat. Ensimmäinen nousi ”esikoisena kuoloon nukkuneista” … ”Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat Hänen tulemuksessaan” (1. Kor. 15:20, 22-23).
Jeesus vietti kiirastorstaina pääsiäisateriaa opetuslastensa kanssa juutalaisen tavan mukaan. Syötiin lammasta ja katkeria yrttejä sekä juotiin viinimaljat. Kaikki sujui vanhan kaavan mukaan siihen saakka, kun tultiin viimeiseen eli neljänteen maljaan. Vapahtaja ottikin tuolloin käteensä happamatonta leipää, siunasi, mursi sen ja antoi opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini”. Sitten Hän otti neljännen maljan ja sanoi: ”Juokaa tästä kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:26-28).
Voi sanoa, että tästä alkoi kristillinen pääsiäinen. Kristus asettui nyt itse uhrikaritsaksi, syntien anteeksiantajaksi, kuoleman voittajaksi sekä Jumalan ja kansan välisen liiton sisällöksi. Aikaisemmin liiton sisältönä oli ollut laki (toora), mutta nyt sen keskeinen ydin oli Kristus, Jumalan Poika.
Uskon ytimen muutos näkyy hyvin vertaamalla Mooseksen kirjoja ja Paavalin kirjeitä. Israelin kansa sai Egyptistä lähdön jälkeen Jumalalta kymmenen käskyä ja koko nk. Mooseksen lain. Se oli ja on koko Israelin kansan hengellisen elämän keskus. Jumala sanoi: ”Tämä laki, jonka teille nyt annan … ei ole taivaassa niin että jouduttaisiin sanomaan: ’Kuka nousee … taivaaseen noutamaan sen …? Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi” (5. Moos. 30:11-14). Juutalainen pääsiäisen viettäminenkin on osa tätä lain noudattamista.
Paavali asettaa lain tilalle kuitenkin toisen asian. Hän sanoo: ”Älä kysy sydämessäsi: ’Kuka voi nousta taivaaseen?’ – nimittäin tuomaan Kristusta maan päälle – tai: ’Kuka voi laskeutua syvyyksiin?’ – nimittäin noutamaan Kristusta ylös kuolleista. Mitä siis on sanottu? Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme” (Room. 10:6-8).
Kristillinen pääsiäinen ei siis ole enää lain noudattamista vaan se uskoa Kristukseen, joka on noussut kuolleista ja voittanut kaiken sen, mikä meitä uhkaa ja ahdistaa. Hänet me saamme elämäämme, suuhumme ja sydämeemme sen evankeliumin sanan kautta, jota meille julistetaan, ja ehtoollisen leivässä ja viinissä, jota saamme nauttia.
Kiipesin kellarityöhuoneestani iloisena syömään lounasta keittiössä. Takana oli nettipalaveri, jossa olimme keskustelleet pitkään ja seikkaperäisesti messun liturgian yksityiskohdista. Minun kotitehtäväkseni oli tullut selvittää glorian ja laudamuksen (’Kunnia Jumalalle korkeuksissa’ jne.) historiaa ja käyttöä jumalanpalveluksessa. Melkein puhkuin innosta.
Pian oma innostumiseni alkoi huvittaa. Kun uutiset täyttyvät räjähtäneistä lastensairaaloista, sotilasliittojen huippukokouksista, raaka-ainemarkkinoiden synkkenevistä näkymistä – minäkö vain keskityn vanhakirkollisen messuliturgian yksityiskohtiin?
Jäin miettimään omaa reaktiotani. Eikö tämä huomio – oikeastaan moite – kohdistu melkeinpä aina kristillistä seurakuntaa kohtaan? Miksi te puhutte taivaan valtakunnasta, kun tämän maailman valtakunnissakin on vielä niin paljon korjattavaa ja parannettavaa? Turvataan ihmisten fyysinen koskemattomuus ja sitten mietitään sielua! Öylätti ja viinitilkka ehtoollispöydässä ei karkota köyhien nälkää!
Ajatukset kuulostivat kovin samanlaisilta kuin Herramme kiusaukset erämaassa. Kolmen kiusauksen kautta paholainen tarjosi toimeentuloa (”Käske näiden kivien muuttua leiviksi!”), turvallisuutta (”Heittäydy alas, hänhän antaa enkeleilleen käskyn ettet loukkaa jalkaasi kiveen!”) ja poliittista vaikutusvaltaa (”Kaikki nämä valtakunnat annan sinulle jos…”). Näin kun ajatellaan, ei Jeesuksen jalkojen voitelemiseen löydy koskaan öljyä – aina on jokin hyvä kohde jonka hyväksi nardus-voiteet pitää myydä. Herramme sanat olivat silloin ja ovat yhäkin todet: ei ihminen elä yksin leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Köyhät teillä on aina luonanne, mutta minua teillä ei aina ole.
Tärkeiden asioiden yläpuolelle nousevat vielä ne kaikkein tärkeimmät, iankaikkisen elämän antavat asiat: Jumalan sana ja pyhät sakramentit. Myös ja aivan erityisesti kriisiaikana tarvitaan armonvälineitä, joissa kuulemme Jeesuksen lupauksen: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10)
Todellisen sotilaallisen ja taloudellisen huolen keskellä herää kysymys: Onko meillä kohta käsissämme – tai onko meillä jo hyvän aikaa ollutkin – hengellisen huoltovarmuuden kriisi? Aamoksen kirjan profetia pitäisi jokaisen kunnon papin kirjoittaa työhuoneensa seinälle ja lukea se aina kirkkoneuvoston kokouksen aluksi: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän.” (Aam. 8:11)
Seurakuntaelämää tulee rakentaa pitkäjänteisesti, omistautuen. On tärkeää etsiä ja löytää kestävän kehityksen kristinuskon malli: sellainen hengellisen elämän muoto, joka pystyy toimimaan myös vaikeissa olosuhteissa ja antaa seurakuntalaisille kestävän pohjan uskonelämälle. Sanan ja sakramenttien ympärille rakentuva liturginen jumalanpalvelus, ja sen äärellä säännöllisesti kokoontuva ja sosiaalisesti yhteen kasvava seurakunta, on tällainen kestävän kristinuskon malli. Tämä monin paikoin havaittiin todeksi jo koronakriisin aikana.
Menin takaisin kellariin tutkimaan kristillisen jumalanpalveluksen kulkua. Ajattelin, kuinka ihmiset ovat vuosisatojen aikana laulaneet tätä samaa gloriaa ja laudamusta. Elivätpä he sitten kuinka vauraina ja turvassa, tai sodan, nälän ja ruton ahdistamina, kaikki heistä ovat jo kuolleet. Mutta ne, jotka huusivat avuksi Herran nimeä, pelastuivat ikuiseen elämään ja ovat nyt Jeesuksen luona. He elävät, vaikka ovat kuolleet, koska Jeesus Kristus on kuoleman voittaja. Voiko tätä tärkeämpää ollakaan?
Helsingin käräjäoikeus hylkäsi selkeästi kaikki syytteet kiihottamisesta kansanryhmään vastaan Päivi Räsästä, minua ja Suomen Luther-säätiötä kohtaan. Lähes kolmen vuoden pitkä prosessi sai ainakin välitilinpäätöksen. Tunnelmani on ollut helpotus ja kiitollisuus. Ensimmäistä kertaa Suomessa käytiin tämänkaltainen oikeudenkäynti, jossa punnittiin rikosoikeudellista vastuuta uskonnollisen viestinnän ja opetuksen kohdalla. Tapauksella on ollut valtaisa kansainvälinenkin huomio. Kaiken hälinän keskellä pysähdyin miettimään, mistä kaikesta saan olla kiitollinen Jumalaa kohtaan?
Kiitän Herraa siitä, että kaikkine virheineni ja vikoineni saan yhä tänään elää armolapsena.
Kuinka suurta on olla autuas, Kristuksen ristinveren tähden syyttömäksi julistettu!
”Kiitä Herraa minun sieluni ja kaikki mitä minussa on hänen pyhää nimeänsä äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt!” Ps.103
Piispa Juhana Pohjola
Kuvittele, että on olemassa Jumala. Mahdollisesti Jumalan olemassaolo on jo sinulle täysin selvää. Vaikka et edes olisi siitä niin varma, kuvittele hetki mielessäsi, että on olemassa jonkinlainen persoonallinen Jumala, joka on alkusyy kaikelle. Tämän jälkeen pohdi itseäsi. Olet mahdollisesti hyvinkin kouluttautunut, oppinut ja viisas ihminen. Onko tietomääräsi sellainen, että sillä voisi arvioida tuon persoonallisen Jumalan toimintaa – Jumalan, joka on luonut myös sinut itsesi? Noin pari vuotta sitten havahduin siihen, että olin haksahtanut ajatusvääristymään. Sain itseni kiinni ajatuksesta, jota olin joskus aiemmin kritisoinut jonkun muun sanomana. Tämä ajatus koski Jumalan oikeudenmukaisuutta. Olin alkanut käyttää samaa kieltä, jota monien ympärilläni kuulin käyttävän: Jos Jumala on täydellinen rakkaus ja hänen motiivinaan on aina hyvyys, tällöin jotkut Vanhan testamentin ajatukset eivät sovi yhteen Uuden testamentin Jumalan kanssa. Pohdin myös ajatusta helvetistä ja tuomiosta ja huomasin miettiväni, että nämä eivät sovi yhteen ajatukseni kanssa hyvästä, armollisesta ja oikeudenmukaisesta Jumalasta. Olin asettunut arvioimaan Jumalaa.
Juttelin näistä asioista oman isäni kanssa. Joku siinä keskustelussa sai minut hätkähtämään ja tajuamaan, että oma ajatteluni oli vääristynyt. Tämän keskustelun jälkeen luin C.S. Lewisin kirjan Suuri avioero, jota en itse asiassa ollut aiemmin lukenut, vaikka Lewis-fani olenkin. Luettuani kirjan, ajatteluni alkoi muuttua. Tai sanoisin pikemmin, että se palautui siihen, millainen se oli aiemmin ollut – ennen kuin oli lähtenyt kulkemaan sivuraiteille. Lyhyesti kuvattuna Suuren avioeron sanoma on se, että pelastus on tarjolla kaikille. Kristuksen sovitus koskettaa koko maailmaa. Jumala ei mielivaltaisesti sulje pois jotain ihmisiä taivaasta. Sen sijaan on ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti halua ottaa vastaan pelastusta, vaikka sitä heille tarjotaan. Näin ollen ihmiset valitsevat tietoisesti helvetin. Tyypillinen esimerkki fiktiivisessä teoksessa on piispa, joka mieluummin haluaa johtaa seminaaria helvetissä kuin valita taivaan. Suuri avioero kuvaa siis taidokkaasti myös sitä, mitä synti on. Synti on jotain, joka erottaa meidät ihmiset Jumalasta siten, että me mieluummin takerrumme kiinni syntiin, vaikka meille aivan kasvojemme edessä tarjotaan pelastusta ja ikuista läsnäoloa Jumalan yhteydessä.
Tajusin, että olin lukenut paljon teologista kirjallisuutta, mutta liian vähän Raamattua. Päätin siis palata takaisin Raamattuun ja ottaa tavaksi sen, että aloitan joka aamun Raamatun lukemisella. Olin nimittäin lipsauttanut suustani myös jotain sellaista, mikä nyt jälkeenpäin kuulostaa mielestäni myös melko epäjohdonmukaiselta, ehkä vaaralliseltakin. Ajatus oli seuraava: “En usko Raamattuun, vaan Jeesukseen”. Ajatuskulkuni meni jotenkin niin, että uskoni kohde ei ole tuo kirjoitettu teksti, vaan elävä Jeesus. Nyt kun mietin tuota ajatusta – jonka noin kaksi vuotta sitten ääneen sanoin ja kirjoitin – mietin vain, kuinka älytön lause se oikeastaan on. Raamattuhan on Jumalan erityinen ilmoitus. Koko Raamattu kertoo Sanasta, eli Jeesuksesta Kristuksesta. Raamattu on se ilmoitus, jonka kautta Jumala on halunnut kertoa meille hyvästä tahdostaan ja rakkaudestaan ihmiskuntaa kohtaan. Raamatun sana herättää ihmisessä uskon.
Tämän ajatuskulun jälkeen aloin tutustua lähemmin myös vainottuihin kristittyihin Open Doors -työn kautta. Lukemalla ja kuuntelemalla kertomuksia vainotuista kristityistä tajusin, kuinka tärkeä kirja Raamattu on. Voisi sanoa, että nämä vainotut kristityn opettivat minulle sen. Lukemissani kertomuksissa ihmiset – joita vainottiin uskonsa tähden – sanoivat, että kun heillä on Raamattu, heillä on kaikki. Olin itse joskus lukioikäisenä alkanut ahkerasti lukea Raamattua. Minulla oli aina mukana laukussa Raamattu ja janosin lukea sitä. Tämä rakkaus Raamattua kohtaan oli sittemmin jotenkin väljähtänyt. Raamattu on kuitenkin siitä(kin) erityinen kirja, että mitä enemmän sitä lukee, sitä enemmän sitä haluaa lukea lisää. Ja vaikka lukisin kohtia, jotka osaan ulkoa, ne aina uudelleen liikuttavat jotain sielussani. Ajattelen, että ihminen ei voi koskaan kuulla evankeliumia ja Jumalan sanaa liikaa. Hindulaisuudessa on tapana toistaa meditoidessa om-mantraa. Ajatus on se, että om resonoi yhdessä Brahmanin, eli Kaikkeuden kanssa. Kuvailisin sitä jotenkin niin, että minun sieluni resonoi evankeliumin kanssa. Mikään ei läpäise sitä samalla tavalla kuin sanoma Jeesuksesta, joka ristillä ottaa kantaakseen meidän häpeän, synnin ja kivun ja tulee jumalanhylkäämäksi (Mark.15:34), jotta meillä olisi Jumalan kanssa rauha.
Palaan vielä alun kysymykseen eli siihen, onko meillä kykyä arvioida Jumalan toimintaa. Ihminen helposti lähtee määrittelemään sitä, millaiseen Jumalaan voi tai ei voi uskoa. Ikään kuin Jumala olisi meidän määriteltävissä. Meidän kykymme ymmärtää sellaisia käsitteitä kuin rakkaus tai oikeudenmukaisuus on varsin rajallinen. Me näemme maailmasta vain varsin kapean osan; yhden yksittäisen ihmisen perspektiivin. Luojamme, koko universumin Luoja, näkee kokonaisuuden ja tarkoituksen. Vanhan testamentin kertomukset saattavat yksittäisinä kohtauksina vaikuttaa siltä, että niitä on vaikea käsittää tai sovittaa yhteen Kristinuskon perussanoman kanssa. Laajemmassa perspektiivissä nämä kaikki tekstit saavat kuitenkin selityksensä Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Kaikkea ohjaa Jumalan hyvä ja oikeudenmukainen tarkoitus. Sellainen oikeudenmukaisuus, jota meidän on ihmisinä edes mahdotonta käsittää, koska emme näe kokonaisuutta.
Vanhassa testamentissa minua on aina puhutellut erityisesti Jobin kirja. Koko kirja on pohdintaa Jumalan oikeudenmukaisuudesta sekä myös siitä, mitä me voimme Jumalasta tietää. Kirjan ytimessä on myös yksi teologian peruskysymyksistä, eli kysymys kärsimyksen ongelmasta. Jos siis on olemassa hyvä ja kaikkivaltias Jumala, miksi maailmassa on niin paljon pahaa? Vaikka Jobin kirjassakaan Jumala ei ole suoraan vastuussa pahasta – vaan Saatana – kuinka puolustaa Jumalaa, joka antaa Saatanan koetella Jobia niin, että häneltä viedään kaikki? Jobin kirjassa Jumala ei anna vastausta tähän kysymykseen. Ehkä siis meidän ihmistenkin kannattaa unohtaa kömpelöt vastausyrityksemme. Sen sijaan Jumala vastaa kysymykseen siitä, onko hän oikeudenmukainen. Tämä vastaus on Jumalassa itsessään. Hän on se, joka on. Jumalan ajatukset ovat täysin yläpuolella kaikkea meidän ymmärrystämme. Näyttipä Jumalan toiminta meidän silmissä miltä hyvänsä, hän on aina hyvä ja kaikkivaltias. Jobin kirja myös osoittaa sen, että meillä ihmisillä on taipumus hyväksyä Jumalasta vain sellaisia puolia, jotka sopivat meille. Jobin kirjassa hänen ystävänsäkin asettuvat sanomaan Jobille, että Jobin on nyt varmasti täytynyt tehdä jotain pahaa, koska Jumala häntä näin rankaisee. Jumala kuitenkin kirjan loppupuolella vastaa Jobille, että nämä ystävät ovat puhuneet Jumalasta valheita. He eivät ole tunteneet Jumalan oikeudenmukaisuutta ja hyvyyttä. Job vastaa Jumalalle:
Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. Sinä kysyit: ´Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?’ Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Job. 42:2-3
Jumalan viisaus voi toisinaan näyttäytyä meidän mielestämme suoranaiselta hulluudelta. Ihmisen paraskaan viisaus ei pysty sitä tavoittamaan. Sen sijaan ajatuksemme omasta viisaudestamme saattaa muodostua suorastaan esteeksi sille, että kykenisimme ottamaan vastaan evankeliumia. Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille asiaa kuvataan näin:
Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. – – Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous on ihmisiä voimakkaampi (1.Kor.1:20-21, 25).
Vaikka kerroin edellä, että olin taannoin pohtinut Vanhan testamentin kuvaa oikeudenmukaisesta Jumalasta, oikeastaan kaikista suurin käsittämättömyys näyttäytyy juuri Kristuksen ristissä. Se mitä ristillä tapahtuu, on jotain sellaista, jota ihmisen paraskaan viisaus ei voi käsittää. Risti on niin voimakkaasti häpeän symboli, että esimerkiksi muslimit eivät hyväksy ajatusta siitä, että Jeesus olisi teloitettu ristille. Kuinka voisi olla mahdollista, että arvostettu, pyhä profeetta häväistään julkisesti pahimmille rikollisille kuuluvalla tavalla? Kristinuskossa tämä ei jää edes tähän, koska uskomme Jeesukseen ihmiseksi tulleena Jumalana. Tuo sama Jumala, joka Jobin kirjassa puhuu meille – osoittaen samalla, että meidän on mahdotonta ymmärtää hänen suuruuttaan – roikkuu alastomana, ruoskittuna ja pilkattuna ristillä. Hän, josta kaikki on saanut alkunsa, tulee alas ja ottaa kantaakseen kaiken meidän pahuutemme. Hän, joka on rakkaus, tulee meidän kaiken vihamme kohteeksi. Hän kärsii täydellisesti sekä meidän että Isän Jumalan hylkäämänä. Hän on hylättyjen Jumala, sillä hän tulee itse hylätyksi. Hän on vainottujen Jumala, sillä hän tulee ite vainotuksi. Hän kärsii rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha ja sovinto hänen kanssaan. Tällainen on Jumalamme, josta Raamattu puhuu.
Vanhaa vuororukousta, litaniaa käytetään yleisenä esirukouksena pitkin kirkkovuotta, mutta erityisesti paastonaikana. Kirkon penkissä voi joskus papin sitä rukoillessa tulla ulkokohtainen tunne hyvien mutta etäisten asioiden luettelemisesta varmuuden vuoksi Jumalan eteen. Meillä on kuitenkin annettu käsky ja lupaus muistaa yhteisiä asioita: ”Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. ”(1.Tim.2) Kokemuksesta tiedämme, että rukouksemme saavat uuden sävyn silloin, kun anomme omakohtaisen puutteen ja hädän keskellä. Kun katselemme ympärillemme, voisiko olla ajankohtaisempaa rukousta kuin litania:
Armahda meitä laupias Herra Jumala, kaikista synneistä, kaikesta eksytyksestä, kaikesta pahasta. Perkeleen petoksista ja juonista, nälänhädästä ja kulkutaudeista, sodasta ja veritöistä, kapinoista ja riidoista, rakeista ja rajuilmoista, tulipalosta ja vedenvaarasta, pahasta äkillisestä kuolemasta, iankaikkisesta kuolemasta.
Monissa länsimaisissa kirkoissa on jo pitkään ollut meneillään valtava eksytys irti Raamatun ilmoitussanasta ja luonnollisesta laista. Tutkimusten mukaan vainot ja paha lisääntyvät kristittyjä kohtaan kaikkialla maailmassa. Hyvinvointivaltiossamme olemme kipeästi oppineet tuntemaan Covid-nimisen kulkutaudin. Pandemian ja eristysten seurauksensa kaikissa kirkkokunnissa jumalanpalvelusten kävijämäärät ovat laskeneet ennen näkemättömän nopeasti ja jyrkästi eikä näköpiirissä ole niiden palautuminen. Kristuksen lahjojen luota pysyvästi poisjääminen on aina Perkeleen juoni ja petos. Sodat ja verityöt eivät puolestaan ole vain Lähi-idässä vaan Euroopassa silmiemme edessä ja uhkaavat turvarakenteitamme. Energian kallistuessa ja tuotannon häiriintyessä ruokakriisi ja alueellinen nälänhätä ovat jo puheissa. Länsimaissa jatkuu repivä kulttuurisota, joka kärjistää yhteiskunnallista ilmapiiriä ja aiheuttaa riitoja, melkeinpä kapinoita. Säiden lisääntyvät ääri-ilmiöt saavat aikaan pahenevia metsäpaloja, tulvia ja hirmumyrskyjä eli rajuilmoja, tulipaloja ja vedenvaaraa. Armahda meitä laupias Herra!
Jumalan puoleen kääntymisen lisäksi vanha rukous opettaa meitä kristityn osasta. Ensinnäkin se muistuttaa, että kristityt ovat sukupolvesta toiseen kokeneet kaiken tämän ja raskaampiakin asioita. Toiseksi se kertoo meille hyvinvoinnilla kyllästetyille, että kirkon normaali tila on huokailla todellisen hädän keskellä. Kolmanneksi se muistuttaa, että Herra on vastannut ja pitänyt laumastaan huolen, muutoinhan emme olisi sitä enää rukoilemassa. Siksi me tässä jatkumossa hengitämme yhdessä Kristuksen Kirkon kanssa tämän rukouksen tahtiin omien ja yhteisten asioiden kanssa.
Litania ei kuitenkaan kiinnitä katseitamme vain hätään ja pelonaiheisiin ympärillämme ja omassa elämässämme vaan Vapahtajaan Jeesukseen. Meidän katseemme kiinnitetään ajasta iankaikkisuuteen, epätoivon maailmasta Vapahtajan laupiaisiin silmiin.
Pyhän syntymisesi, kärsimisesi, kilvoitukseksi ja veren hikesi tähden, ristisi ja kuolemasi tähden, ylösnousemuksesi ja taivaaseen astumisesi tähden kuoleman hetkellä ja viimeisellä tuomiolla armahda meitä laupias Herra Jumala.
Mitään muuta emme saa emmekä tarvitse mukaan tästä katoavasta ja lyhyestä elämästämme kuin Ylösnousseen Kristuksen ja hänen armonsa. Kristuksen ristintyö meidän syntiemme sovitukseksi riittää nyt, kuoleman hetkellä ja viimeisellä tuomiolla. Hän on kuollut kuolemamme. Hänen rakkautensa kantaa meitä. Rakoilevassa maailmassa rukoileva kirkko kulkee Vapahtajan turvassa kotia kohti.
Vuodesta 2014 alkaen yhdysvaltalainen Concordia Theological Seminary (Fort Wayne, Indiana) on yhdessä ruotsalaisen Församlingsfakultetenin (Göteborg) kanssa järjestänyt teologian jatko-opintoja, lähinnä eurooppalaisille opiskelijoille. Yhdeksän intensiivikurssin ja lopputyön jälkeen tuloksena on S.T.M.-tutkinto, eli Master of Sacred Theology (lyhenne tulee latinankielisestä nimestä Sacrae Theologiae Magister). Opintojen rahoituksesta vastaa amerikkalainen Bo Giertz Fund, joka toimii lahjoitusten varassa. Opiskelijoiden majoituksesta kurssien aikana on puolestaan vastannut Missionsprovinseniin kuuluva Göteborgin Immanuelförsamlingen. Lähetyshiippakunnan pastoreita on puolestaan sekä ajallisesti että taloudellisesti tukenut Suomen Luther-säätiö, joka muun muassa maksaa S.T.M.-oppilaiden matkakustannukset.
Suureksi ilokseni sain minäkin suorittaa S.T.M.-opinnot vuosina 2014-2020. Kursseilla sain käydä vuosina 2014-2018, kahdeksan kertaa Göteborgissa ja kerran Wittenbergissä. Kursseilla on käsitelty laaja-alaisesti systemaattista teologiaa, eksegetiikka, kirkkohistoriaa ja käytännön teologiaa. Vaikka jokaisella kurssilla on jokin näistä aineista painopisteenä, ei niitä kuitenkaan käsitellä erillään toisistaan, vaan ne nivoutuvat yhteen. Kristillinen oppi perustuu Raamatun sanaan, jota kirkko kautta historian opettaa. Tunnustus myös aivan välttämättä näkyy seurakunnan käytännön elämässä. Opinnoissa on siksi sekä lähtökohtana että päätepysäkkinä seurakunnan elämä. Opetusta annetaan, jotta sen hedelmät tulisivat myös seurakunnalle ravinnoksi.
Lopputyöni sain valmiiksi keväällä 2020. S.T.M.-lopputyötä tulee myös puolustaa suullisesti, tarkistuslukijoiden kysellessä visaisia kysymyksiä. Täytyy myöntää, että jonkin verran etukäteen jännitti! Koronapandemian vuoksi valmistujaiset lykkääntyivät tähän kevääseen; juhlallinen seremonia pidettiin Göteborgissa sunnuntaina 6. maaliskuuta 2022. Valmistujia oli kolme: Vesa Pöyhtäri Suomesta ja Gints Graudiņš Latviasta, sekä allekirjoittanut.
Juhlallisuuksissa piirtyi esiin myös yksi opintoja kokonaisuudessaan kuvaava piirre, nimittäin S.T.M.-ohjelman kansainvälisyys. Alussa pidettiin hetkipalvelus, jonka liturgina toimi hyvä ystäväni, ruotsalainen pastori Jonatan Ådahl. Saarnan piti Församlingsfakultetenin Uuden testamentin lehtori, suomalainen tohtori Timo Laato. Fort Waynen korkeakoulua oli paikalla edustamassa S.T.M.-ohjelman johtaja, japanilainen tohtori Naomichi Masaki, joka yhdessä tohtori Daniel Johanssonin kanssa esitteli Suomesta ja Latviasta tulleet valmistuneet. Juhlapuheen piti ruotsalainen tohtori Rune Imberg, ja tervehdyksen esitti myös Ruotsin Missionsprovinsenin piispa Bengt Ådahl ja Församlingsfakultetenin rehtori, tohtori Torbjörn Johansson. Paikalla oli myös ainakin yksi vieras Etiopiasta, suomalaisia oli paikalla useampikin. Juhlapuheessaan Rune Imberg myös painotti, kuinka S.T.M.-opiskelijoiden joukossa on vuosien varrella ollut monta maata edustettuna. Tämän voin itsekin vahvistaa. Kurssikavereiden joukossa on ollut miehiä paitsi kustakin Pohjoismaasta, myös Latviasta, Venäjältä, Ukrainasta, Romaniasta, Moldovasta, Japanista ja Yhdysvalloista.
Kansainvälisyys ei kenties ole itseisarvo sinänsä, maallisessa mielessä. Se on kuitenkin Kristuksen kirkolle välttämättömyys, jonka puuttuessa on riskinä, että sumentuu yksi hyvin tärkeä kirkon ominaisuus. Me olemme yksi Jumalan kansa, olimme me taustaltamme kreikkalaisia tai juutalaisia. Meillä on yhteisenä omaisuutena lahjaksi saatu Jumalan sana, yksi usko ja yksi tunnustus. Me olemme Jeesuksessa Kristuksessa toisillemme veljiä ja sisaria, ja me tarvitsemme toinen toistamme.
Kristuksen kirkon palveluksessa kullakin on oma paikkansa tietyssä maassa ja kulttuurissa, määrätyssä kaupungissa ja seurakunnassa. Kussakin maassa on kirkolla omat haasteensa, jotka vaativat kristittyjä yleensä ja pastoreita erityisesti tutkimaan Jumalan sanaa, jotta siitä saataisiin tarvittava apu. Kussakin kirkossa on siksi myös omat erityiset lahjansa; jokin asia, jonka kirkko kokemuksensa ansiosta näkee kenties kirkkaammin kuin sisarkirkot. Opintojen myötä – kenties ennen kaikkea luentojen jälkeen rupatellessa – olemme päässeet näitäkin lahjoja jakamaan. Ehkä jotain on annettu? Ainakin on paljon vastaanotettu!
Vaikka omalta osaltani ovat nyt S.T.M.-opinnot päättyneet, on jatkossakin S.T.M.-opinto-ohjelman puitteissa tarjolla hyvää opetusta ja tilaisuus jakaa Jumalan meille antamia ja yhteiseksi hyväksi tarkoitettuja lahjoja. Suokoon Herra, että opintojen pariin löytäisi yhä useampi opiskelija – myös täältä Suomesta.
Pastori Otto Granlund
Pastori, perheterapeutti Jari Kekäle
Tänään tuli aavistus asiasta. Uusi ystäväni Gordon Neufeld (neufeldinstitute.org) avaa kauniisti ahdistuksen olemusta. Hän esittää kuvan liikenneympyrästä eli kiertoliittymästä, jossa on neljä sisääntuloa.
Jos kuvitellaan, että tullaan ylhäältä sisään, ensimmäinen sisääntulo on siis ahdistus itse, joka on turvallisuusjärjestelmämme hälytys. Ahdistus on siis kuin Kiovan sireenit. Sireenin soitto eli hälytys ei kerro kuin karkeasti, mistä on ehkä kyse. Joku uhkaa eli jostain on todennäköisesti tulossa jonnekin pommeja, mutta minne ja mistä suunnasta, sitä ei voi tietää useinkaan heti. Hälytykset ovat hyvä analogia ahdistukselle myös toisessa mielessä. Ilmahälytysten ja myös ahdistuksen suhteen pätee kolme vaihtoehtoa. Reaktio eli hälytys voi osua oikeaan. Hälytys syttyy, kun sen pitääkin syttyä. Tämä on tietenkin tarkoitus niin sodan ilmahälytyksissä kuin ihmisen puolustusjärjestelmän hälytyksissäkin. Mutta hälytys voi mennä myös yli – eli se alkaa silloin, kun ei olisi varsinaisesti syytä. Kyseessä on tällöin väärä hälytys.
Kokemuksellisesti ihmisen kannalta väärä hälytys voi olla silti hyvin hankala ja kuormittava. Asia ei tietenkään helpotu, jos vääriä hälytyksiä on usein ja ne kestävät pitkään. Asiassa on kolmaskin vaihtoehto eli se, että hälytys ei syty kun sen pitäisi syttyä. Jos hankalaa voi olla se, että hälytys tulee, vaikka ei pitäisi, myös tämä toinen ääripää voi olla hankala. Joskus ihmiset voivat myös etsiä niin sanotusti ”kiksejä” vaarallisista suhteista tai harrastuksista saadakseen sitä kautta kokemuksen ”elossa olemisesta”. Kun ihmisen vaaran taju ei toimi kunnolla, hän voi altistaa itsensä vaarallisille asioille ja suhteille omaksi turmiokseen ymmärtämättä itse asiaa välttämättä kunnolla.
Vaikka monilla meillä lienee ollut taipumusta syyllistää itseämme omasta ahdistumisestamme, siihen ei ole mitään tarvetta. Olennaista on ymmärtää, että ahdistuksen hälytys ei synny tahdonlaisesti päätöksellämme, vaan autonomisesti turvallisuuttamme valvovan puolustusjärjestelmämme reaktiona. Vastaavasti on tärkeää ymmärtää, että ahdistuksen herättämä hälytys meillä ihmisillä voi herätä myös paitsi ulkoiseen turvallisuuteen liittyen, myös sisäiseen turvallisuuteemme tai tärkeisiin suhteisiimme liittyen. Ihminen on luotu ja tarkoitettu yhteyteen, kiintymyksen ja rakkauden kohteeksi. Siksi moni ahdistuksen hälytys herää siitä, että tavalla tai toisella ihminen kokee läheiset suhteensa tai läheistensä suhteet uhatuiksi. Uhka voi olla joko suhteessa toisiin tai itseen tai molempiin. Aina ei tiedä tarkalleen, mikä on meneillään, mutta jokin ehkä on, koska sisäinen sireeni soi.
Hälytyksen luontainen seuraus on valpastuminen, joka on ympyrän toinen eli seuraava mahdollinen exit. Ahdistus herättää valpastumisen ja hyvin usein valpastuminen saa hälytyksen tuntumaan selvempänä ja kirkkaampana. Näin voi syntyä myös ahdistusluuppi. Mitä enemmän valpastumista, sitä enemmän ja kovempana hälytys, joka valpastuttaa jne. Näin ahdistus pyörii ja saa esimerkiksi paniikkikohtauksen piirteitä äityessään innokkaaksi. Joskus ahdistus on niin voimakas, että tuntuu siltä, että koko kone menee tilttiin. Ei saisi mennä, mutta tuntuu, että menee.
Mutta on kolmaskin ulostulo ahdistuksen eli hälytyksen ympyrästä ja se on adaptaatio. Adaptaatiossa avaimena on sen sureminen, mille ei voi mitään. Tällaisia asioita jokaisen elämässä on paljon. Ihminen voi sopeutua siihen, mille ei voi mitään, jos hän voi surra kohtaloaan. Suremiseen tarvitaan kuitenkin yleensä joku turvallinen ja luotettava toinen, joka mahdollistaa sen, että voi surra. Yksin ei ole helppoa surra. Ei ole helppoa olla valpas ja surra samaan aikaan. Siksi tarvitaan turvallinen toinen, joka antaa luvan surulle ja valppaudesta irti päästämiselle surun ajaksi. Tuo toinen antaa suojan, siksi minun on mahdollista surra sitä, mille en voi mitään. Surra mennyttä, jolle en voi mitään. Surra kauhua ja pelkoa ja mielettömyyttä. Surra omaa yksinäisyyttäni kaiken sen keskellä. Surra omaa haavoittuvuuttani, joka on aina ja kaikkialla totta, miten ikinä hyvin minut panssareilla peitettäisiin tai miten mahtavissa joukoissa olisinkaan. Surra kuolemaa, jolle viimeistään en voi mitään. Syvimmältään jokainen ihminen on alasti ja haavoittuva, kuten Kristus ristillä tämän elämän hulluuden keskellä. Katso ihmistä!.
Valpastumisen/suojautumisen ja surun ristiriita on valtava. Joku sanoi meille: Ette suinkaan kuole! Kun otatte elämän omiin käsiinne ja olette riittävän valppaita ja fiksuja, te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan. Mutta valhe on valhe, vaikka se kuinka joukkosuggestiolla ja propagandalla kuorrutettaisiin. Siksi mahtava johtaja pelkää koronaa ja vetäytyy pitkien pöytien päihin suojaan näkymättömältä viholliselta. Hän eristää itsensä omaan kuviteltuun suojaansa, jos ei muualle, niin vaikka sitten ydinpommiensa suojaan. Paradoksi on äärimmäinen. Ette suinkaan kuole! Mutta kuolemmehan me – pommeihin tai ilman niitä.
Neufeld sanoo, että surun kautta tapahtuvan adaptaation vaihtoehto on turhautunut tai katkeroitunut aggressio. Se, joka ei kykene suremaan sitä, mille ei voi mitään, esimerkiksi Neuvostoliiton hajoamista omaan mahdolltomuuteensa, sille jää vaihtoehdoksi aggressio ja turhautuminen. Maailma on täynnä vihaisia miehiä ja naisia, jotka vimmaisesti, turhautuneina tai katkerina yrittävät vastustaa sitä, mille eivät voi mitään. Historiaa ei voi muuttaa. Siksi on traagista, että kukaan ei ole tarjoamassa heille mahdollisuutta opetella suremaan sitä, mille ei voi mitään. Yksin jääneitä ihmisiä elämän aallokossa. Yksin jääneitä lapsia,aikuisuuden raunioilla. Vihaisia pieniä miehiä pommittamassa kaikkea hajalle oman turhautumisensa käsittelemiseksi. Sureminen olisi parempi tie.
Mutta on neljäskin ulostulo hälytyksen keskeltä ja se on rohkeus. Rohkeus on aggression hyvän voiman positiivista hyödyntämistä hyvän ja elämän palveluksessa. Rohkeus on Jumalan lahja tarpeeseen. Ukrainan presidentti on omalla olemisella antanut tästä kauniin esimerkin. Emme aina voi pysäyttää vastaamme tulevaa hulluutta ja mielipuolisuutta, mutta voimme ehkä nostaa päämme ja kohdata sen rohkeina. Ukrainalaiselta nuorelta mieheltä kysyttiin eikö häntä pelota mennä rintamalle. Vastaus oli, että kyllä pelotti, mutta kun he alkoivat pommittaa naisia ja lapsia, kaikki kirkastui. Rohkeus ja selvyys löytyi. Tätä hulluutta täytyy vastustaa, se täytyy yrittää pysäyttää, vaikka henki menisi. Jos valppaus estää helposti suremisen, niin yhtä intuitiivisesti mahdollista on, että suru lamaannuttaa ja estää rohkeuden. Sodassa erityisesti tämä on totta. Tässä on ehkä syy siihen, miksi itkeminen ja panikointi on miehiltä ollut kielletty sodassa ja sodan jälkeen. Sodassa ei saa menettää toimintakykyä eikä rohkeutta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan eikä saa itkeä! Tunteet on siis sodassa parempi sivuuttaa kokonaan eli työntää syrjään. Pitää totella käskyjä ja toimittaa se, mikä toimitettava on. Sodassa täytyy urheilla henkensä ja terveytensä hinnalla.
Jos ei ole sotaa, voimme urheilla turvallisesti. Olla yhteydessä positiiviseen aggressioonsa turvallisesti kamppailemalla ilman väkivallan uhkaa itselle tai toisille. Voi kamppailla ja voittaa tai hävitä – ja tarvittaessa surra. Urheilumaailman intuitio sanoo: Me emme halua urheilla ja leikkiä sinun kanssasi, sillä sinä et pelaa sääntöjen mukaan. Sinä tuhoat ja tapat. Nämä ovat kaksi aivan eri asiaa, vaikka haluatkin koplata ne yhteen ja omaan käyttöösi. Siksi tuossa urheilijoiden eissä Putinille on tärkeä totuuden tuoksu ja valo.
Jos ei olisi sotaa ja voisi olla turvassa, rauhoittua ja ehkä myös parantua haavoista, olisi mahdollista oppia olemaan sulkematta tärkeitä asioita pois. Voi olla peloissaan ja silti rohkea. Aika voisi olla itkulla ja aika rohkeudella eivätkä nämä sulkisi toisiaan pois. Aikuiset voisivat auttaa lapsia kuin liikennepoliisit elämän ahdistuksen kiertoliittymän eli hälytysten tulkitsemisessa ja siinä kulkemisessa. Joskus hälytyksen keskellä on hyvä valpastua ja sitten voi myös löytää turvaa, rauhoittua ja oppia rauhoittumaan. Ahdistusluupin voi saada sammumaan. Joskus on tärkeää surra sitä, mille ei voi mitään. Se suru ei ole pelkuruutta, vaan se juuri voi olla ja on usein rohkeutta – miehillekin. Sureminen ei ole merkki vain pelosta, vaan myös merkityksestä ja rakkaudesta. Sureminen on merkki sisäisestä elämästä, siitä että kaikkea tämän maailman diktaattorit eivät ole voineet kahlita ja tuhota, vaikka paljoon pahaan pystyvätkin. Joskus täytyy löytää sellainen rohkeus, jossa pahalle pannaan kampoihin, vaikka henki menisi.
Jos ei olisi sotaa, vaan olisi turvassa, voisi rauhassa ja turvassa olla vaiheessa, passiivinen ja lamaantunutkin. Mitäs siitä sitten? Ei turvassa tarvitse hötkyillä tai miettiä paniikissa tuleen makaamaan jäämisen tai itkun turmiollisuutta. Mutta sota muuttaa kuvan. Yksi osa sodan väkivaltaa on, että pitää valita tärkeistä asioista vain jotkut ja hylätä muut. Sota pakottaa karkeisiin, nopeisiin ja väkivaltaisiin valintoihin. Ulkoinen väkivalta tekee myös sisäisen väkivallan. Joko rohkeus tai suru. Ei molempia. Siksi miesten ei pidä itkemän. Siksi ei saa jäädä tuleen makaamaan. Sota typistää ihmisen ja karsii ihmisyyden. Siksi sota ja erityisesti sen aloittaminen tekosyiden nojalla on niin suuri rikos ihmisyyttä vastaan. Jeesus sanoi, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Samasta syystä Kristus ei ratkonut ihmisen pahuuden ongelmaa enkelilegioonilla, vaan alastomana ja haavoittuvana kärsimällä meidän ihmisten pahuuden tähden ja voittamalla kuolemalla kuoleman, niin uskomatonta kuin se onkin.
Ihmisyyttä voi oppia ja opetella siksi, että on ainakin yksi turvallinen toinen, joka auttaa kestämään elämän kiertoliittymän kyydissä silloinkin, kun se pyörii kuin pillastunut karuselli. Tätä voi opetella ihmiseksi syntyneen Jumalan kanssa. Voi opetella ilman kuvitelmaa siitä, että voisi tulla kuin Jumala päättämään hyvän ja pahan mieleisekseen tai voisi kaikesta huolimatta ja jollain konstilla välttää kuoleman.
Suru ja tunteet eivät ole mikään kartettava paha. Tunteet ovat se peili, joka avaa näkymän kunkin meidän sisäiseen maailmaan, jos tuohon peiliin vain uskaltaa katsoa. Eivät tunteet kaikkea kerro aukottomasti eikä koko totuutta ihmisestä mutta tärkeän osan meistä. Rauhassa ja turvassa voimme tunteiden kautta katsoa kuin kuvastimesta arvoituksen tavoin – myös itseämme. Ehdoton rakkaus mahdollistaa tämän.
Kristus tietää surumme ja ahdistuksemme. Kristuksen ahdistukset tiellä ristille ovat merkki meihin ihmisiin samaistumisesta ja meidän osamme ottamisesta. Hän ei ylenkatso meitä ahdistuksissamme, vaan kumartuu kärsimään kanssamme ja puolestamme. Kristus voittaa ristillä ja ylösnousemuksellaan kaikki ne tuhovoimat, synnin, perkeleen ja kuoleman, jotka meitä syvimmältään täällä ahdistavat. Kristuksessa meillä on apu ahdistuksissamme. Kristuksen ylösnousemus on meille tie toivoon. Rauha teille! Rauha kaikille teillesi! Herra kanssasi!
Jari Kekäle
Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa! (Ps. 84:13)
Tervehdys teille nuorille, jotka olette jo aloittaneet oman, itsenäisen elämänne tai olette pian aloittamassa sitä. Me vanhat iloitsemme teistä ja teidän edistymisestänne ja rukoilemme, että te säilyisitte rohkeina uskossa ja luottamuksessa Herraan Jeesukseen.
Maailmantilanne on yhtäkkiä muuttunut. Naapurimme Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, joka oli suomalaisille ennen vieras ja kaukainen, mutta nyt huomaamme, kuinka lähellä Ukraina ja sen kärsimys on. ”Miten voi vielä 21. vuosisadalla tapahtua tällaista Euroopassa”, ihmetellään. Ilman muuta voi. Ihminen ei ole muuttunut eikä muutu. Se on synkkä totuus, mutta se avaa mahdollisuuden rauhalliseen harkintaan: Onhan ennenkin pärjätty, varmasti vieläkin pärjätään. Ajat ovat olleet pahempiakin!
Me emme tiedä, mitä Ukrainan kohtalo tulee vaikuttamaan muuhun maailmaan ja Suomeen. Asumme ”karhun” naapurina. Nyt olisi luonnollista heittäytyä pelon valtaan ja menettää elämän rohkeus ja ilo. Mutta se olisi lyhytnäköistä ja turhaa. Vaikeita aikoja voi kyllä tulla. Vaikeita ne ovat monelle jo nyt. Rauhan aikanakin moni on rauhaton ja hyvinvoinnin keskelläkin moni voi pahoin. Mutta joka turvaa Jumalaan, saa elää rohkeasti. Voi olla, että kaikki suunnitelmat muuttuvat, voi olla, että elintaso laskee ja haaveet eivät toteudu, mutta elämä ei ole turhaa eikä mieletöntä.
Se sukupolvi, joka taisteli talvisodan, koki melkein puolen miljoonan karjalaisen raskaan evakkomatkan, taisteli vielä jatkosodan ja asutti karjalaiset evakot vielä toisen kerran muualle Suomeen, maksoi sotakorvaukset ja eli epävarmuudessa maamme kohtalosta, se sukupolvi perusti perheitä, sai lapsia, rakensi taloja, oppi uusia ammatteja, rakensi Suomea kaikin tavoin. Me, jotka synnyimme sodan aikana tai pian sodan jälkeen olemme nähneet vanhempiemme työn valtavan hedelmän: lapsuutemme ja nuoruutemme köyhyydestä ja epävarmuudesta on tultu vaurauteen ja vakaisiin oloihin. Jos olisi vain pelätty ja jätetty perheet perustamatta ja koulut käymättä, olisi meillä nyt huonot olot.
Lainaamani psalmin jae käyttää Jumalan nimeä Herra Sebaot. ”Sebaot” on monikkomuoto sanasta SABA – sotajoukko! Hän on siis sotajoukkojen Jumala. Hänellä on kaikki valta, ei meillä eikä diktaattoreilla. Joka turvaa siihen Jumalaan, joka antoi oman Poikansakin meidän pelastukseksemme ja joka hallitsee kaikkia sotajoukkoja, on turvassa. Sellaisen ihmisen elämä ei mene hukkaan vaikeinakaan aikoina.
Olkaa siis rohkeita, eläkää luottaen ja turvautuen Jumalaan. Pitäkää omatunto puhtaana – Jeesuksen veri ei vuotanut turhaan! Rukoilkaa Ukrainan ja Venäjän ja Suomenkin puolesta. Käykää messussa. Juhlikaa silloin kun on juhlimisen aika. Älkää surko älkääkä pelätkö. Omaisuus häviää aikanaan joka tapauksessa, Jumala pitää huolen, että teillä on kaikkea tarpeeksi. Rukoilkaa, että voitte perustaa perheitä ja saada lapsia. Myös naimattomille on seurakunnan ja tietenkin koko yhteiskunnankin puitteissa mahdollisuus elää hyödyllistä ja hedelmällistä elämää. Mitä sitten lieneekään edessänne, luottakaa Jumalaan, älkää surkeilko älkääkä pelätkö. ”Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!”
Piispa, Isä, Vaari ja Isovaari
Risto Soramies
Erkki Pitkäranta Ilta-Sanomien haastattelussa
Olin maanantaiaamuna Helsingin oikeustalon pihalla rauhallisessa mielenilmauksessa. Paikalla oli Juhana Pohjolaa ja Päivä Räsästä tukeva samanmielisten joukko. Rähisijät ja huutajat puuttuivat, mikä oli hyvä asia. Mediaa oli pihalla odottamassa Juhanan ja Päivin tuloa. Siinä odotellessa minunkin puheilleni tuli IS:n toimittaja, jolle annoin haastattelun. Olen mietiskellyt uutisvirtaa tutkiessani asian ulottuvuuksia. Uutisvirrasta tein sen havainnon, että toimittajakunta ei ymmärrä asian ydintä ollenkaan. Kun luki kristittyjen kommentaattorien tiivistelmiä, tuli paikoin tunne kuin tiivistelmät olisi tehty eri istunnoista, vaikka samalta parvelta ne kirjoitettiin.
Onko murhaajalla ihmisarvoa. Jos murhaaja tuomitaan rikoksesta oikeusistuimessa, asetetaanko hänet pysyvästi alempaan luokkaan, menettääkö hän oikeuden päätöksellä ihmisarvonsa ja tuleeko hänestä hyljeksitty murhaaja lopullisesti. Ei siltä näytä, sillä vankilassa olevien ihmisarvoisesta kohtelusta on sääntöjä ja niitä vankilahenkilökunta on velvollinen noudattamaan. Näyttää siis siltä, että oikeudessa ei tuomita ja arvioida ihmisen ihmisarvoa, vaan hänen tekojaan. Minusta koko oikeudenkäynnin historia ja meidänkin oikeuslaitoksemme on aina arvioinut ja arvioi tekoja eikä ota päätöksissään kantaa tuomiolla olevan ihmisarvoon, siis hänen olemukseensa. Jos tätä eroa olemuksen ja tekojen välillä ei tehtäisi, jäisi tuomittu ikuisesti tuomionsa vuoksi rikolliseksi, vaikka sovittaisi vankeusrangaistuksensa. Ainut mahdollisuus olisi kait uusi oikeudenkäynti, jossa tuomionsa kärsinyt tuomittaisiin täysivaltaiseksi ihmiseksi, jos hänen tekonsa ja olemuksensa uskotaan olevan yksi erottamaton kokonaisuus.
Jos oikeudessa syytetty vapautettaisiin, johtaisi olemuksen ja tekojen erottamattomuusajattelu siihen, että syyttäjästä tulisi vapauttavan tuomion hetkellä solvaaja ja panettelija. Hänhän olisi tehnyt väärin. Vaatinut syyttömän leimaamista olemukseltaankin syylliseksi. Meneillään olevan oikeudenkäynnin yhteydessä syyttäjä on todennut, että ihmisyyden ytimessä on seksin harjoittaminen. Tämä yllättävä määritelmä tekee ne ihmiset, jotka ovat aseksuaaleja, toisen luokan ihmisiksi. Onko heidän olemuksensa ydin tyhjä, kun siellä ei ole halua seksiin. Eikö sellainen olisi heidän identiteettinsä aliarvioimista, jopa tuomitsemista vajaaksi tai puutteelliseksi tai virheelliseksi.
Identiteetti on jokaisella ihmisellä. Kristittynä uskovana sanon, että olen valloitettu. Mistä kristillisyyteni on tullut? Voisinko leikata sen pois itsestäni. Voisinko muuttaa puheitani, voisinko lopettaa rakkaudenteot?
Kuka on syyllinen kristillisyyteeni? Isä ja äiti? He veivät minut kastettavaksi kristillisellä kasteella. Kun kasvoin, kuulin monia sananjulistajia, jotka kartuttivat tietojani kristinuskon asioista. Kerran erään puhujan sanat räjäyttivät mielen. Syntyi ymmärrys siitä, miten nämä monet oppimani asiat liittyivät toisiinsa. Kristus on toinen Adam, oli tuo huikea totuus, joka valaisi ymmärrykseni. Kyseinen pappi ei koskaan saanut tietää, että hänen puheensa aiheutti valtaisan sisäisen valaistumisen. Tällaisia puhujia on keskuudessamme yhä edelleen. Pitäisikö heidät ottaa tuomiolle sanoistaan? Pitäisikö heitä estää harjoittamasta ammattiaan? Mutta miten heidän puheitaan pitäisi rajoittaa? Mitä lauseita poistaa, kun he eivät tiedä, mitkä sanat ja mitkä puheet tekevät vallankumouksellisen vaikutuksen kuulijassa? Kristilliseen uskoon ei voi ketään pakottaa, ei väkisin käännyttää. Pakko uskonasioissa on samanlainen toimenpide, kuin raakaöljyn levittäminen viljapellolle. Ei synny kasvua.
Kun yksi valaistuu julistuksen seurauksena, toinen vieressä istuja ei huomaa mitään, ei ymmärrä mitään erikoista. Miten siis pappia voisi syyttää, kun hän ei tiedä, kuka valaistuu hänen sanoistaan? Kun kuitenkin varmasti järisyttävä valaistuminen tapahtui, ketä syyttää siitä, sillä siinä juuri kristillinen identiteettini vahvistui? Olisiko se jokin ulkopuolinen voima? Olisiko se Henki? Kun selvitän itselleni kristillistä identiteettiäni, löydän vastauksia Raamatusta. Siellä sanotaan, että Henki kulkee missä tahtoo. Hänellä on oma tahtonsa ja omat itse valitut kohteensa. Henki elää ja asuu Raamatussa, huomaan. Pitäisikö minun siis syyttää vakaumuksestani tuota Henkeä, Jumalaa? Kun totean, että en ole itse kyennyt ajatustyöllä, tutkimisella, lukemisella ja pohdinnoilla pääsemään siihen sisäiseen vakuuttuneisuuteen, jota kristinuskossa nimitetään uskovan elämäksi, niin mistä löytyy syyllinen: isä, äiti, pappi, Jumala?
Huomaan omasta elämästäni, että ihmisen identiteettini ydin ei ole seksin harjoittaminen, vaan Sanan harjoittaminen. Sana ei pysy ulkopuolellani Raamatun kansien välissä. Olen elävä ihminen, ja Henki on minussa. Se saa tunnustuksen ilmoille suustani ja käteni ja jalkani rakkaudentekoihin. Huomaan kuitenkin suussani, käsissäni ja jaloissani toisenkin käyttöjärjestelmän, jota en haluaisi siellä olevan. Se käyttöjärjestelmä tuottaa tekoja, joita en haluaisi tehdä, joita kadun. Huomaan siis itsessäni identiteetin, olemuksen, joka kaipaa Raamatun tutkimisen antamaa rauhaa ja sananjulistusta ja tahtoo päästä kirkkoon seurakunnan keskelle. Haluan päästä teoista, joita en haluaisi tehdä, mutta aina huomaan tehneeni.
Kun syyttäjä nyt liimaa tekoni ja olemukseni yhteen erottamattomaksi, hän tekee suurta väkivaltaa identiteetissäni olemiseen ja elämiseen. Kun hän kuvittelee kykenevänsä leikkaamaan minusta pois Raamatun ja siitä nousevan teologian, hän joutuu tappamaan minut tuolla veitsellä, jolla hän yrittää erottaa minusta Raamatun totuudet ja teologian.
Meneillään olevassa oikeudenkäynnissä ollaan siis elämän ja kuoleman äärellä. Roomalaiset ja monet, monet muut heidän jälkeensä ovat yrittäneet kitkeä kristityistä pois Raamatusta nousevan tekojen motiivin vaatimalla heitä muuttamaan ja hylkäämään nämä mielipiteiksi väittämänsä uskontotuudet ja tällä tavalla tekemään heidät hyväksytyiksi ja yhteiskuntakelpoisiksi. Historian todistus osoittaa, että he eivät tässä onnistuneet.
Ilmoittaudun Juhana Pohjolan ja Päivi Räsäsen seuraan. Minulla on kristillinen vakaumus ja Pyhä Kristillinen usko annettuna lahjana.
Je suis Charlie, Juhana et Päivi!
Erkki Pitkäranta
