Pastori Petri Hiltunen kertoo blogissa tunnelmia viime viikon matkaltaan Israeliin. Kuva: Petri Hiltunen

Tein 5.–8. kesäkuuta neljän päivän lähetysmatkan Israeliin. Edellisen kerran kävin siellä kaksi vuotta sitten, ennen HAMASin järkyttävää istua ja Gazan sotaa. Paljon on muuttunut näiden parin vuoden aikana. Välitön rakettihyökkäysten ja iskujen uhka on väistynyt, mutta panttivankikriisin ja sodan pitkittyminen nakertaa ihmisten mieliä. Tämä näkyy mm. siinä, että monet israelilaiset hakevat nyt turvaa myös kirkosta ja kristinuskosta. Tutustujia on käynyt mm. Jaffan Immanuel-kirkossa tiuhaan tahtiin, kristillistä kirjallisuutta jaetaan yhä enemmän ja joitakin ihmisiä on kääntynyt kristityiksi.

Saamme olla tukemassa pientä seurakunnan alkua, joka kokoontuu hartauksiin ja jumalanpalveluksiin Immanuel-kirkkoon perjantaisin kello 15.00–17.00. Hartauksia johtaa teologiaa opiskeleva Sahar Sadlovsky Gold, ja messuja toimittavat vierailevat pohjoismaiset pastorit. Sain palvella tässä tehtävässä perjantaina 6. kesäkuuta. Oli koskettavaa nähdä, miten kiitollisena joukko otti vastaan Herran ruumiin ja veren, joka siellä on vain harvoin tarjolla. Mukana oli myös nuori kasteoppilas, joka suorittaa parhaillaan varusmiespalvelusta ja neljä pientä tyttöä, jotka siunattiin.

Kasvu on ollut verkkaista, mutta nuoria miehiä ja lapsia on muutamia tullut lisää. Suunnitteilla on seurakunnan järjestäytyminen Israelin lain mukaiseksi järjestöksi, mikä toisi seurakunnalle vakaamman aseman ja mahdollista toiminnan julkisen mainostamisen mm. internetissä. Näkyvyyden paranemisen uskotaan tuovan joukkoon mukaan uusia etsijöitä. Israelissa on ilmiselvästi menossa nyt etsikkoaika, jossa varsinkin juutalaisuudesta vieraantuneet ihmiset kaipaavat yhteyttä Jumalaan. Jeesus alkaa olla monelle hyvin varteenotettava vaihtoehto elämän perustaksi.

Kuva: Sahar Sadlovsky Gold

Oli hieno saarnata helluntaina seurakunnalle ennustuksesta, jonka Jumala antoi profeetta Hesekielin kautta (Hes. 37). Siinä puhutaan kuivista luista laaksossa. Jumalan mukaan israelilaiset ovat kuin nuo kuivat luut, joissa ei ole elämää, eikä siksi myöskään toivoa. Jumala käskee julistaa luille Herran sanaa, jotta ne heräävät eloon. Sanan kautta niihin laskeutuu Jumalan Pyhä Henki, joka kokoaa luut yhteen ja kasvattaa niille nivelet ja jänteet. Näin Israelin kansa herää jälleen hengellisesti eloon. Tästä toivosta kertoo myös apostoli Paavali (Room. 11:25–29; 2. Kor. 3:12–18).

Sain itse huomata kasvavan kiinnostuksen kohtaamisissani muutamien ihmisten kanssa. Julistin muun muassa synninpäästön Tel Avivin puistossa maanneelle synnintuntoiselle Eritreasta tulleelle miehelle. Lentokoneessa tutustuin puolestaan israelilaiseen liikemieheen ja hänen vaimoonsa, jotka olivat äärettömän kiinnostuneita kristinuskosta ja kirkosta. Sanoivat menevänsä Immanuel-kirkkoon, jonka lähistöllä asuvat. Mies lupasi kirjoittaa minulle sähköpostia ja kysellä lisää kristinuskosta.

Kuva: Petri Hiltunen

Sahar Sadlovsky Gold on osittain töissä Jews for Jesus -järjestössä, osittain palvelee alkavaa pientä seurakuntaa ja osittain opiskelee etänä teologiaa jo yhdeksättä vuotta. Toivomme, että seurakunnan rahoitus järjestyy, ja Sahar voidaan vihkiä palvelemaan päätoimisesti seurakuntaa.

Saharin ruotsalainen vaimo Maria suorittaa sairaanhoitajan pätevöitystutkintoa Tel Avivissa. Hänellä on parhaillaan menossa harjoittelu sairaalan riskiraskauksien osastolla. Perheeseen kuuluvat myös tyttäret Thea (6 vuotta) ja Adiel (3.5 vuotta), jotka ovat reippaita, kolmikielisiä (heprea, englanti, ruotsi) pikkuneitejä. Perhe asuu lähellä Tel Avivin keskustaa, pitkän hiekkarannan tuntumassa.

Israelin työn tulevaisuuden näkymät ovat huikeat, vaikka nyt on näkyvissä vasta pieni itu. Aika tuntuu kypsyvän sille, että juutalaisten silmät avautuvat näkemään Messiaan ja turvautumaan Häneen. Tätä työtä saamme olla mukana tukemassa yhdessä ruotsalaisen, norjalaisen ja amerikkalaisen sisarkirkkomme kanssa. Kätkekää työ ja työntekijät rukouksiinne!

Lähetyshiippakunta tukee tunnustuksellisen luterilaisen seurakunnan perustamista Tel Aviviin myös taloudellisesti. Osa viitenumerolla 7171 maksetuista varoista ohjautuu lähetystyöhön Israelissa. Seurakuntien pastoreiden kanssa voit keskustella muista tavoista lahjoittaa varoja suoraan Israelissa tehtävään työhön. 

Viite: 7171

Saaja: Suomen Luther-säätiö
Tili: FI59 1023 3000 2354 52

Blogissa piispa Juhana Pohjola käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen hyväksymää pastoraalista ohjetta samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä. Kuva: Janne Koskela

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous Helsingissä 3.6.2025 hyväksyi pastoraalisen ohjeen tuomiokapituleille samaa sukupuolta olevien avioliittoon kirkollisesta vihkimisestä tai siunaamisesta. Päätös meni läpi äänin 8-2. Pastoraalisen ohjeen taustalla oli kirkolliskokouksen 7.5.2025 torjuma piispainkokouksen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittomallista. Kun lainsäädännön ja vihkikaavan hyväksymisen tasolla kirkolliskokouksessa samaa sukupuolta olevien vihkimystä ei saatu läpi, arkkipiispa Tapio Luoman esityksestä piispainkokous hyväksyi pastoraalisen ohjeen kahdesta rinnakkaisesta avioliittoon vihkimisen tai siunaamisen käytännöstä.  Aivan oikein media on lukenut päätöstä: piispainkokous käveli kirkolliskokouksen yli.

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on oikeus tehdä omat linjauksensa, vaikka Lähetyshiippakunnassa katsoisimme niiden olevan teologisesti vääriä sekä kyseisen kirkkokunnan oman Raamattu- ja tunnustusperustan ja kirkkojärjestyksen vastaisina laittomia. Piispainkokouksen päätös on ilmaus laajemmin ajastamme ja sen kehityksestä. Tälle kukaan kansankirkon ulkopuolellakaan ei ole immuuni. Lisäksi piispat edustavat virkansa puolesta yhteyttä maailmanlaajan kirkkoon, joten ohjeistuksella on myös kirkkoyhteyksiä koskevia ulottuvuuksia. Kiinnitän huomion kolme ongelmaan piispainkokouksen ohjeesta.

Laittomuuden vaara

Ohjeistuksesta käy ilmi, miten sukupuoli-ideologian sokaisemina kuljetaan kohti laittomuutta. Suomen eduskunta hyväksyi vastoin luonnollista lakia ja ihmiskunnan yhteistä perintöä avioliittolainsäädännön muutoksen 1.3 2017. Tämä takasi avioliito-oikeuden samaa sukupuolta oleville. Piispankokous toteaa aivan oikein, että Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksenkin (KHO:2020:97) mukaan Suomen ev.lut. kirkolla on itsenäisesti oikeus määritellä avioliittokäsityksensä. Eduskunnan päätös ei siis velvoita pappeja vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Tämän vapauden – puhumattakaan Raamatun antamasta jumalallisesta oikeudesta ja vapaudesta – piispat ovat tietoisesti jättäneet käyttämättä. He eivät ole antaneet seuraamuksia papeille, jotka ovat vihkineet samaa sukupuolta olevia, vaan ovat jopa tukeneet seurakuntia antamaan kirkkotiloja niin sanotuille sateenkaarivihkimyksille.

Keskeisenä perusteluna päätökselleen piispainkokous lausuu: ”Kirkolliseen avioliittoon vihkimisen oikeustila on muutoksessa.” Tämä näyttää olevan se teoreettinen taikatemppu, jolla päätös viedään maaliin. Aikaisemmin saatettiin perustella Raamatulla ja luonnollisella lailla, mutta nyt perusteiksi riittää pragmaattinen havainto ”oikeustilan muutoksesta”. Mitä tämä epämääräinen käsite ”oikeustilan muutos” merkitsee? Miten tämä ”muutos” on tapahtunut? Siihen vastataan näin: ”vihkimisiä tapahtuu; vihkimiset ovat yhteiskunnan lainsäädännön mukaan laillisia; papeille ei koidu seuraamuksia vihkimisistä; kirkko ei ole lisännyt kirkkojärjestykseen avioliittolain mahdollistamaa ”erityistä ehtoa” eli rajausta että vihitään vain miehen ja naisen muodostamia pareja.” Vihkimyksiä tapahtuu, koska niiden sallitaan ja halutaan tapahtuvan! Suomeksi sanottuna piispat ovat itse olleet luomassa edellytykset oikeustilan muutokselle sallimalla ja edistämällä samaa sukupuolta olevien siunaamisia ja vihkimisiä, vaikka Raamattu ja kirkon oma järjestys eivät niitä hyväksy eivätkä tunnusta. Pastoraalisella ohjeella sementoidaan ”oikeustilan muutos”, minkä syventää laittomuutta.

Ensin luomisjärjestyksen ja Raamatun ilmoittama avioliittokäsitys ohitettiin, kun piispainkokous ehdotti kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen mallia. Kun se ei mennyt läpi, nyt ohitetaan kirkolliskokouksen oikeus päättää asiasta. Aikamme sukupuoli-ideologisessa paineessa ei Jumalan sana eikä kirkkojärjestyksen päätöksentekojärjestys saa tulla esteeksi. Perusteeksi näyttää riittävän oma ylemmyydentunto, varmuus oman asian oikeutuksesta sekä halusta olla ”historian oikealla puolella”. Jumalaa ei pelätä, Raamatun sanaa ei seurata eikä edes omaa kirkkojärjestystä noudateta.

Tätä on laittomuuden henki, josta Jeesus varoittaa: ”Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus.” (Matt. 24:11)

Totuus suhteellistettu

Piispainkokouksen päätös on ilmaus jälkimodernista ajastamme, jossa vastakkaiset asiat ovat sovussa rinnakkain ja totuus suhteellistettu. Piispainkokouksen ohje yhtäältä toteaa:  ”Kirkkojärjestyksen avioliittoa käsittelevään kohtaan ei tehty esitettyä muutosta.” Toisin sanoen avioliittoon vihkiminen koskee yhä edelleen yhtä miestä ja yhtä naista. Toisaalta piispat ohjeistavat toimimaan päinvastoin: ”…papin ja muiden kirkon työntekijöiden on tärkeä kohdata kaikki vihkimis- tai siunauspyynnön esittävät kirkon jäsenet avoimesti ja arvostavasti. Avioliittoon vihkimiseen tulee sisältyä lain edellyttämät kysymykset ja liiton vahvistaminen. Kirkollisella avioliittoon vihkimisellä ja avioliiton siunaamisella on hengellinen tarkoitus, joka ilmenee Raamatun lukemisena, sanan julistuksena, rukouksena, Jumalan kiittämisenä ja vihittäville häneltä siunauksen pyytämisenä. Myös musiikki ja yhteinen virsi ovat kristittyjen tapoja juhlistaa elämän käännekohtia.” Piispat, joiden vastuulla on kirkon uskon opetus ja sen säädösten noudattamisen valvominen, ohjeistavat, miten kaikki – myös samaa sukupuolta olevien vihkiminen tai siunaaminen – tulee toimittaa Jumalan sanalla ja rukouksella.

Tämä ei ole selkeää ja suoraa vaan hämärää ja hämmentävää puhetta. Mitä Vapahtajamme sanoo? ”Olkoon teidän puheenne: ’On, on’, tai: ’ei, ei’.” (Matt.5:7) Näin jälkimodernin ajassa kirkkotaistelussa käydään, ei argumenttirivistöjä kooten kohti suurta julkista päätöstä vaan hivuttautuen, sulautuen ja käytännön ratkaisulla asiantilaa vähitellen muuttaen. Muutoksia ei viedä totuus, vaan totuttelu edellä.

Miten tämä näkyy? Yksinkertaisesti kysymällä: Onko Suomen evankelis-luterilainen kirkko siis hyväksynyt samaa sukupuolta olevien vihkimisen? Ei ole periaatetasolla, jos kirkolliskokoukselta kysytään. Kyllä on käytännön tasolla, jos piispainkokouksen pastoraaliohjeistusta luetaan ja seurakuntien elämää katsellaan.

Tämä epäselvyys tuo vaikeuden myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa toimiville konservatiivisille liikkeille. Monissa kyselyissä on kartoitettu, luopuisivatko ne asemasta lähetysjärjestöinä ja jättäisivätkö useat jäsenet jäsenyyden kansankirkossa, jos kirkko hyväksyy samaa sukupuolta olevien vihkimisen. Suuri joukko liikkeissä on vastannut, että raja menee juuri avioliittokysymyksessä. Mutta miten tässä hämärässä nähdään raja, joka ei ole kiveen hakattu, vaan nestemäisen liikkuva?

Voisiko näinä rauhattomina aikoina käyttää sotaisaa kuvaa. Monet aivan oikein varjelevat uskonperintöä ja ovat valmiudessa pakenemaan yhtä suurta luopumuksen ohjusta ja pamausta. Mutta vaarana on, ettei samalla huomata, miten jo nyt drooniparvet ja pienet tussahdukset toinen toisensa jälkeen tuhoavat totuusperustaa ja uskon perintöä.

Sosiaalisessa mediassa kommenttiseinillä onkin aivan oikein todettu, että vaikka isot otsikot ja suuret mittelöt jäivätkin piispainkokouksen byrokraattisen ohjeistuksen kätköön, tosiasiassa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa piispojen kaitsennassa ja ohjeistuksen mukaisesti nyt siunataan samaa sukupuolta olevat parit. Jos jollekin tämä kysymys oli raja, se on jo viimeistään nyt ylitetty.

Oikea pastoraalisuus

Piispat käyttävät sanaa ”pastoraalinen ohje”. Pastoraalinen ohje voi liittyä uskonelämän harjoituksen ja kirkollisten pelisääntöjen täsmentämiseen, ei niiden sisällön muuttamiseen. Pastoraalisuuteen kuuluu olla aidosti ihmisen vierellä ja puolella, mutta piispoilla ei voi olla mitään omavalintaista Kirkon Herrasta erillistä ”pastoraalisuutta.” Oikea pastoraalisuus (pastor=paimen) on aina paimenhoitoa syntiselle ihmiselle eli kokonaisvaltaista hengellistä apua lauman jäsenelle. Vain Ylipaimen Jeesus Kristus antaa sitä Jumalan sanan kautta rohkaisten ja ohjaten, ruokkien syntien anteeksiantamuksen aterialla ehtoollisessa ja kantaen rukouksissa lauman keskellä.

Murheellisesti koko kristikuntaa jakava eksytys, joka on kapinaa Jumalan hyvää luomisjärjestystä ja ihmiskäsitystä vastaan, on vallannut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon. Hyvän Paimenen ääntä ei valitettavasti piispainkokouksen pastoraalisesta ohjeesta kuulunut. Siksi oman paimenvirkani puolesta joudun sanomaan, ettei siinä ole oikeaa pastoraalisuutta eikä siten ohjeistusta tule seurata vaan kavahtaa ja paeta.

Jokainen meistä tarvitsee pastoraalista hoitoa ja ohjeistusta kirkossa myös seksuaalisuuden rikkinäisyyden kysymysten keskellä, mutta ei irrallaan Jeesuksesta ja hänen äänensä kuulemisesta vaan häntä seuraten ja hänen sylissään leväten. Hänen armonsa varassa ja rakkautensa ympäröimänä saamme jokainen erotuksetta elää ja valkeudessa vaeltaa Totuuden Hengen johtamina. Tässä Herra meitä kaikkia armahtakoon!

+Juhana Pohjola

piispa

Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunta

“Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen.” (Joh 16:13)

Mutta kun piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seurakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja” (Matt. 7:15). (Augsburgin tunnustus XXVIII)

Piispan lupaus

Minä N.N. lupaan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä, että minä toimittaessani N:n hiippakunnassa piispan virkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä, puhtaassa sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tahdon myös tehdä parhaani, että kaikki muutkin, sekä sananpalvelijat että sanankuulijat hiippakunnassani niissä pysyisivät ja niiden mukaan eläisivät. Niin tehdessäni tahdon asettaa itselleni ohjeeksi Pyhän Raamatun opetukset oikean seurakunnan kaitsijan virasta ja velvollisuuksista. Tahdon huolehtia siitä, että minulle uskotussa hiippakunnassa Jumalan sanaa puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein Kristuksen asetuksen mukaisesti jaetaan. Tahdon vihkiä ja asettaa virkaan pappeja, jotka havaitaan siihen kelvollisiksi. Tahdon myös edistää maan rauhaa sekä kuuliaisuutta laillista esivaltaa kohtaan, noudattaa kaikessa kirkon lakia ja järjestystä ja vakavasti kehottaa ja velvoittaa hiippakunnan pappeja samoin tekemään. Kaiken tämän minä tahdon rehellisesti tehdä, niin että voin siitä vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän auttakoon minua Jumala.” Kirkkojärjestys 4. luku 3 §

Piispa Juhana Pohjola käsittelee blogissa nykyajan hyvinvointipuhetta. Kuva: Janne Koskela

Mitkä ovat suomalaisille tärkeimpiä arvoja? Terveys ilman muuta. Mitä ihminen muuta tarvitsee kuin toimivaa kroppaa ja vireää mieltä. Kehon ja mielen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyy terveyden lisäksi elämän muita osa-alueita, kuten hyvät ihmissuhteet, mielekäs työ sekä riittävä toimeentulo. Joka tuutista annetaan tietoa, neuvoa ja kehotusta oman hyvinvoinnin parantamiseen ja itsensä toteuttamiseen. Mitä kaikkea ravintolisää, elämänhallintaohjelmaa ja treenivinkkiä meille tarjoillaankaan! Elämänlaatupommituksessa myönteistä on sen kokonaisvaltainen ihmiskäsitys. Olemme ruumis-sielullisia olentoja, jotka on tarkoitettu vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Fyysisen, henkisen ja sosiaalisen hyvinvointipuheen keskellä usein kuitenkin ammottaa Jumalan kokoinen aukko.

Tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu hengellisyyden ja hyvinvoinnin välinen yhteys. Kristillinen usko lisää hyvinvointia. Kristitty pitää ruumiinsa lahjaa arvossa ja välttää sen vahingoittamista vaikkapa päihteillä. Kuinka henkisesti vapauttavaa on elää Jumalan luomana ja armahtamana kantamatta jatkuvaa syyllisyyttä tai häpeää. Mikä vaikutus anteeksipyytämisellä ja -antamisella on hyvinvoinnin kannalta ihmissuhteissa ja perheessä. Mikä sosiaalinen tuki löytyykään seurakunnasta ja merkityksellisyys elämälle Jumalan kunniaksi tehtävissä arjen kutsumuksissa.  Mitä iloa ja onnellisuutta tuokaan Jeesuksen rakkauden omistaminen! Tämän valossa voi syystä väittää, että jokainen seurakuntamme on myös kansanterveyden edistämiskeskus ja Lähetyshiippakunta yksi hyvinvointialue!

Hyvinvointipuheella on myös kääntöpuolensa. Ensinnäkin se kadottaa usein iankaikkisuusnäköalan. Jos elämä Kristuksen yhteydessä on kadotettu, jää jäljelle vain tämänpuoleinen. Kouristuksenomaisesti tartutaan oman hyvinvoinnin parantamiseen ja lisävuosien tavoitteluun kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Terveys on kuitenkin häilyväinen vieras, joka hylkää jokaisen ajallansa. Toiseksi oman hyvinvoinnin ja Jumalan siunauksen välille voidaan laittaa väärällä tavalla yhtäläisyysmerkki. Kyllä Herralta saa ja tulee pyytää ajallista apua ruumiin ja sielun hätään, mutta tosiasia on, että kuolema tekee meissä koko arsenaalillaan työtään, samoin kykymme haavoittaa itseämme ja toisia. Paavali huudahtaa: ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Rm.7:24) Henkinen ja fyysinen pahoinvointi kuuluvat myös kristityn matkalle. Sitä ei kuitenkaan kuljeta omassa vaan Herran varassa eikä yksin vaan syntisten sairaalassa, seurakunnassa.

Kirkossa, sen alusta saakka, on tunnustettu piispa Ignatios Antiokialaisen sanoin: ”Yksi on lääkäri, Jeesus Kristus meidän Herramme.” Vapahtaja on sielumme ja ruumiimme todellinen lääkäri – Christus medicus! Kristus on itse niin ruumiissaan kuin sielussaan kokenut ihmisen hädän, kivun, yksinäisyyden ja kuoleman kauhun. Ristinmies sopii huonosti hyvinvointimainokseen, mutta hyvin kärsivän ja pelkäävän rinnalle. Elämänhallinnan, kuntokäyrän ja onnellisuuspisteiden kasvattamisessa ei ole muuta vikaa kuin että se kaikki merkitsee vain niin vähän, liian vähän. Niin paljon enemmän ja parempaa on tarjolla: kuolemattomuuden lääkettä. Jos hyvinvointipyrkimykset ovat vastamyrkkyä pahoinvoinnin pimeälle imulle, Kristus-lääkärillä on paljon voimallisempi vastamyrkky. Se kukistaa synnin ja kuoleman tuhovoiman. Kohti marttyyrikuolemaa matkannut piispa Ignatios rohkaisi Efeson seurakuntaa: ”Murtakaa yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa.”

Kiittäkäämme terveydestä ja rukoilkaamme sairaiden kanssa, mutta eläkäämme ja kuolkaamme Kristuksen omina!

Puhe Timoteuksen luterilaisen seurakunnan 20-vuotisjuhlissa Oulussa 17.5.2025

”Ja yksi vanhimmista puhui minulle ja sanoi: ”Keitä ovat nämä pitkiin valkeihin vaatteisiin puetut, ja mistä he ovat tulleet?” Ja minä sanoin hänelle: ”Herrani, sinä tiedät sen”. Ja hän sanoi minulle: ”Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sentähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä päivät ja yöt hänen temppelissään, ja hän, joka valtaistuimella istuu, on levittävä telttamajansa heidän ylitsensä. Ei heidän enää tule nälkä eikä enää jano, eikä aurinko ole sattuva heihin, eikä mikään helle, sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä.””

(Ilm 7:13-17)

Rakkaat Timoteukset,

Kristillinen seurakunta on Pyhän Hengen luomus. Me emme voi omasta järjestämme emmekä voimastamme uskoa Herraamme Jeesukseen emmekä päästä hänen luokseen, niin kuin Katekismuksesta luemme. Jumalan kiitos, Pyhä Henki on meidät kutsunut evankeliumin välityksellä, valaissut meidät lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt meidät oikeassa uskossa.

Tänään emme siis vietä ensisijaisesti meidän inhimillisten ponnistelujemme juhlaa, vaikka niitäkin on tarvittu ja tarvitaan edelleen. Tänään me juhlimme Jumalan suuria pelastustekoja. Juhlimme sitä, että hän meidän kauttamme ja meistä huolimatta on avannut pelastuksen lähteen monille Oulun seudun asukkaille. Ei varmasti ainoaa lähdettä, ei edes ehkä suurinta ja kauneinta lähdettä, mutta luotettavan ja uskollisen lähteen. 

Kahdessakymmenessä vuodessa ehtii olla toistatuhatta sunnuntaita kristittyjen tulla yhteen. Se on toistatuhatta sunnuntaita, kun ei ole tarvinnut plärätä lehtiä ja miettiä, minne menisin kirkkoon. Toistatuhatta sunnuntaita, kun Kristus on paimenensa suulla antanut syntisille synnit anteeksi, lohduttanut, ojentanut, kehottanut ja rohkaissut omiaan ja jakanut ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamiseksi.

Näihin vuosiin mahtuu monta kastetta, kotikäyntiä, sairaan ehtoollista, hautaan siunaamista, rippi- ja ehtoolliskoulua, nuorteniltaa, koululaisteniltaa, lastenleiriä, seurakuntaneuvoston kokousta. Siihen mahtuu kymmenentuhatta yhdessä veisattua virttä, loppumattomasti rukouksia, kahvikuppeja ja yhdessä jaettua elämää. Autuas sinä, joka olet saanut tämän pelastuksen lähteen äärellä kasvaa, varttua ja vanheta! Autuas sinä, joka olet näiden vuosien aikana saanut iloiten ammentaa vettä tästä Pyhän Hengen lähteestä, Kristuksen evankeliumista joka meille armonvälineissä tarjotaan ja jaetaan perille asti.

Missä minä olisin ilman Timoteusta? Ilman teitä ystäviä ja teidän esirukouksianne? Ilman paikkaa, jossa elää perheensä kanssa rikasta luterilaista liturgiaa ja seurakuntaelämää? En tiedä. Mutta tiedän, että olen loputtoman, pohjattoman kiitollinen yhdessä kuljetusta matkasta ja ystävyydestä, jokaisesta teistä. Kiitollinen Jumalan käsittämättömästä armosta ja siitä yhdessä jaetusta luottamuksesta, että jos hän on tähän asti auttanut, auttaa hän varmasti jatkossakin, Hän, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti: ”Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa. Tämä on varmasti totta.” (Vähä Katekismus, kolmas uskonkappale)

Johannes-vanhus näkee Jeesuksen Kristuksen ilmestyksessä taivaallista jumalanpalvelusta viettävän valkopukuisen joukon. Keitä nämä ovat? Johannes saa vastauksen kysymykseen, johon hän itse ei osannut vastata: Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.

Älä kummeksu, ystävä, sitä, että täällä suuren ahdistuksen keskellä kastepuku tuppaa tahriintumaaan ja rispaantumaan. Älä jää yksin häpeään ja syyllisyyteen, jos ja kun lankeat ja harhaudut määränpäästä. Jumala on avannut lähteen syntiä ja saastaisuutta vastaan. Hän tahtoo ja voi pestä, puhdistaa ja parantaa. Kristuksen verievankeliumi valkaisee tahraiset ja mustuneet lumivalkeiksi. Siksi tämä seurakunta on olemassa. Muistan aina, miten Olavi-piispa lähetti minulle joskus itselleen tyypillisen, yhden rivin sähköpostin: ”Janne-pastori, olipa mukava nähdä, että syntiset olivat palanneet kesälaitumilta. + Olavus.” Niin, syntiset olivat palanneet kesälaitumilta Syntisten Vapahtajan hoitoon.

Tutkimusten mukaan viime vuosien aikana ihmiset, jotka ovat tulleet ja jääneet kristillisen seurakunnan toimintaa mukaan, ovat yli 90-prosenttisesti niitä, jotka ovat tulleet ystävien tuomana ja kutsumana. Siksi meidänkään ei pidä murehtia kirkkosalissa vielä olevia tyhjiä tuoleja. Saamme katsoa niitä mahdollisuutena: Tuohon mahtuisi vielä minun ystäväni, työkaverini, sukulaiseni Hyvän Paimenen hoitoon!

Me emme tiedä, monetko kymmenvuotisjuhlat saamme vielä Timoteuksessa viettää ennen Herran paluuta kunniassaan. Mutta siihen asti kestää armonaika, siihen asti on lähde auki ja anteeksiantamus tarjolla. Ja sen jälkeen, ystävät, pyyhitään kyynelet ja loppuvat lankeemukset, suru, kipu ja ikävä. Siihen asti, pysykäämme rohkeasti tällä lähteellä.

Sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille.

Kiitos Jumalalle käsittämättömästä armostaan!

Lähetyshiippakunnan pastori Manu Ryösö pohtii blogissaan naispappeuskysymystä. Hän vertaa paimenvirkaa isän kutsumukseen. Kuva: Pixabay

Naispappeuskysymys on vedenjakaja, joka ilmaisee monien kristittyjen suhdetta Raamatun sanaan. Nyt kirkoissa on toki puhuttu enemmän saman sukupuolen parisuhteista. Keskustelu palasi silti jälleen naisten toimimiseen paimenvirassa, koska sekä naispappeuden että homoseksuaalisten suhteiden hyväksymisen juurisyy on sama: Tarvitseeko Raamatun ohjetta seurata, jos se ei vaikuta minusta ymmärrettävältä?

Perinteiset herätysliikkeet ovat yhä pitäytyneet apostoliseen virkajärjestykseen. Nyt rivit tiivistyvät, koska Suomessa ollaan ajamassa myös homoseksuaalisia parisuhteita osaksi Suomen ev. lut. kirkon toimintaa. Ajan henki haastaa:  Tarvitseeko Raamatun ohjetta seurata, jos se ei vaikuta minusta ymmärrettävältä? Siksi myös naispappeuskeskustelu on taas aktivoitunut. Liityn siihen mukaan, sillä olen ollut itse noin 14 vuotta naispastorin puoliso, kunnes vaimoni luopui virastaan.

Raamatun kantaa paimenvirasta nimenomaan miehelle varattuna ei ole kyetty kumoamaan (1. Tim. 3:2). Erilaisia tulkintoja sen sitovuudesta on toki esitetty. Näin kuvaisin viimeaikaista keskustelua pelkistetysti: Emerituspiispa John Vikströmin ajatus on purkaa miehen ja naisen välinen osaamisero, ikäänkuin muinaisen maailman näkökantana. Jos nainen on yhtä taitava kuin mies, hän voi toimia samoissa tehtävissä. Myös arkeologi-teologi Eero Junkkaala päätyy Vikströmin kanssa samaan lopputulokseen, vaikkakin erilaisella argumentilla. Junkkaalan mukaan kaikkien olisi parasta keskittyä kristinuskon ydinsanomaan, ja antaa virkakysymyksen olla toissijainen asia. Sleyn kotimaantyönjohtaja Juhana Tarvainen puolestaan liittyy Vikströmin ajatukseen siitä, ettei miehen ja naisen välillä ole mitään osaamiseroa, mutta Raamatun takia hän pitäytyy perinteisessä virkajärjestyksessä.

Haluan tarjota ymmärrystä etsivän uskon näkökulman, joka nojautuu omiin kokemuksiini.

Paimenvirka on kuin isän kutsumus. Äidin ja isän kutsumukset ovat yhtä tärkeitä, mutta erilaisia. Äiti on lapselle kuin lämmin syli ja isä kutsuu lasta tutustumaan ympäröivään maailmaan. Äidin rakkaus sulkee turvallisesti sisälle. Isä kutsuu ulos. Molempien tehtävät ovat luovuttamattomia ja täydentävät toisiaan. – Suuri osa isän ohjauksesta on sitä, että a) totutetaan lasta elämää suojeleville periaatteille, ja b) rohkaistaan ylittämään aiemmin opittujen taitojen rajoja. – Äiti mukautuu lapsen tarpeisiin, isä puolestaan haastaa lasta kirimään vaatimuksiin, joita on isän matkassa pakko kohdata.

Joskus isä voi toki olla varovainen ja äiti rämäpää. Fysiologisesti asetelma on silti selkeä. Äidillä on rinnat. Ne tarjoavat varhaisen symbioosin. Isällä on puolestaan käsivarret, jotka edustavat yleensä ensimmäisiä äidin sylin ulkopuolella olevia käsivarsia. Emme riitele siitä kumpi osaa asioita paremmin (vrt. Vikström), vaan toteamme äidin ja isän toisiaan täydentävän erilaisuuden.

Jos lapselta puuttuu isä, hänen on yleensä vaikeampi sisäistää moraalisia periaatteita. Jos/kun isän kanssa tehdään jännittäviä ja vaarallisiakin asioita, tällöin pelisäännöt opitaan käytännön kautta. Veneessä keikkuja putoaa järveen. Kaikkia sääntöjä ei voi oppia kodin lämmössä. Aina koti ei tarjoa näin selvää roolijakoa, mutta myöhemmin lapsen elämässä tämä käy entistä selvemmäksi. Miesten maailman moraalinen logiikka on hyvin yksiselitteinen. Mitä vaarallisempien olosuhteiden ja laitteiden kanssa ollaan tekemisissä, sitä vähemmän on varaa säännöistä neuvottelemiselle. Sirkkelin terä ei anna armoa. Se leikkaa tunarin tai kapinallisen sormet täysin vaikuttimista riippumatta. Tässä isä ja muut miehet ovat erityisesti pojille tarpeen. Entä uskonelämässä?

Kuka määrittelee Jumalan ja hänen seurakuntansa?

Jos Jumala on minun näköiseni, se on kuin loputon keskustelu, jossa rajaton lapsi saavuttaa päämääränsä uuvuttamalla kasvattajansa loputtomalla neuvottelullaan. Raamatun mukaan ihminen ei kuitenkaan määrittele Jumalaa. Elämämme tarkoitus on olla heijastusta Jumalan kuvasta ja sanassaan määrittämästä tahdosta. Tässä on jotakin samaa kuin isän/miesten antamassa mallissa. Pyhyyden tavoite on haastava (mahdoton), mutta niin lapsen kuin aikuisen tulee ponnistella sitä kohti. Sääntöjä ei määrää lapsi/ihminen, vaan isä/Jumala. Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, miehenä ja naisena. Paimenvirka on monella tavalla isän tehtävää muistuttava kutsumus, hengellinen isänvirka.

Jumalan ilmoitus määrittää hänen seurakuntaansa ja sen järjestyksiä. Naispappeuden omaksuneet kirkot kadottavat hengellisen isän tärkeän roolimallin osana uskonnonharjoitustaan. Raamatun sanaa ryhdytään lukemaan kuin neuvotellen, sen ehdottoman luonteen kustannuksella. Näissä kirkoissa ”isättömien lasten” vaatimukset uuvuttavat hengelliset kasvattajat, jotka taipuvat saman sukupuolen parisuhteiden siunaamiseen, sukupuolen ”korjaushoitoihin”, abortteihin ja eutanasiaan jne. Samat tahot, jotka ajoivat naispappeutta, ajavat nyt kristillisen perhemallin murentamista. Kun mitään ehdotonta Raamatun moraalia ei ole, synti lakkaa olemassa syntiä ja Kristuksen armolle ei ole enää käyttöä. Jäljelle jää vain loputon ja uuvuttava keskustelu, dialogi. Naisten paimenvirkaan astumisen jälkeen kristikunta neuvottelee jo kaikenlaisesta julkisynnin sallimisesta, kaikissa liberaali-protestanttisissa kirkoissa!

Luomisjärjestyksen horjuttaminen vaikuttaa aina kristinuskon ydinasioihin. Jumalan järjestyksillä on luonnolliset vastineensa eikä niiden ääneen sanomista tarvitse pelätä. Jeesus kehotti tarkkaamaan ilmiöiden hedelmiä (Matt.7:16-20). Joka ei noteeraa Jumalan luomisjärjestyksen periaatteita ja lainalaisuuksia, kääntyy vääjäämättä pois Pyhästä Jumalasta, pois kristinuskosta. Se on myös omiaan erottamaan suvun- ja perheenjäsenet toisistaan, tuottamaan yhä syvempää maallistumista ja pakanallista uususkonnollisuutta. Tämän kaiken me voimme jo havaita ympärillämme runsain määrin. Perinteinen raamatullinen kristinusko tarjoaa kuitenkin turvallisen vaihtoehdon pimenevän ajan keskellä. Rohkaisen pitämään siitä kiinni kotona, työpaikoilla ja seurakunnassa.

Blog on alun perin kirjoitettu 7.5.2025 ajankohtaiseksi kannanotoksi verkkosivulle Seurakuntalainen.fi, ja liittyy siellä sekä Kotimaa.fi -sivustoilla käytyyn keskusteluun. Kirjoittaja on teologian maisteri ja Lähetyshiippakunnan pastori Lappeenrannasta.

Blogissa pastori Sebastian Grünbaum pohtii paavin kuoleman ja hautajaisten herättämiä ajatuksia. Kuva: Wikimedia Commons.

Olen viimeisen lukuvuoden (syyskuusta 2024 alkaen) asunut Vatikaanissa. Asun kirjaimellisesti 20 metriä Pietarinkirkosta ja noin 30 metriä edesmenneen paavin asunnosta. Paikka, jossa asun, on nimeltään Campo Santo. Kirjaimellisesti suomeksi käännettynä se on  ”pyhä maa.” Nimellä on monta selitystä. Yksi selitys on, että Campo Santo on italiaksi myös yleinen nimi hautausmaalle. Sen lisäksi nimen alkuperän arvellaan juontavan juurensa täällä sijainneen keisari Caligulan ja Neron sirkukseen, jossa varhaisia kristittyjä kuoli marttyyreinä. Ehkä jopa Pietari itse, jonka hauta sijaitsi todennäköisesti nykyisen Pietarin kirkon alla. Tämän lisäksi myös keisari Konstantinus Suuren äidin (n. 320-luvulla) tiedetään tuoneen Israelista maata, jota hän levitti tälle paikalle. Tänään Campo Santo on hautausmaa, johon on haudattu ennen kaikkea Roomassa asuneita saksalaisia ja täällä eri matkoilla (esim. pyhiinvaelluksella) kuolleita saksalaisia. Hautausmaan vieressä on kirkko ja saksalainen pappiskollegion asunto. Täällä asuvat papit ovat kaikki tutkijoita. Edelleen virallinen kieli on saksa, vaikka monia muulta tulleita pappejakin asuu täällä.

Maanantaina, toisena pääsiäispäivänä istuin Campo Santo Teutonicon kirkossa kello kymmenen messussa. Minulla on tapana käydä messussa suhteellisen usein. Messut järjestetään joka päivä kello seitsemän aamulla, lauantaisin kello kahdeksan, ja sunnuntaisin (ja muina pyhinä) kello kymmenen. Luterilaisena en tietenkään voi hyvällä omatunnolla vastaanottaa ehtoollista, mutta moneen rukoukseen voin yhtyä ja Raamattu on sama. Messun toimitti kardinaali Koch, joka on tämän paikan oma kardinaali ja suuri ylpeyden aihe saksalaisille papeille. Katolisen kirkon hierarkiassa kardinaalit ovat seuraavana paavin jälkeen ja he valitsevat joukostaan paavin seuraajan. Joten kardinaalin näkeminen, puhumattakaan kohtaamisesta joka päivä, ei ole mikään tavallinen asia.

Kardinaali Koch toimitti messun tavalliseen tapaan. Ehtoollisen jälkeen hän monen yllätykseksi ilmoitti, että paavi on kuollut sinä päivänä kello 7:35. Tämän jälkeen kardinaali käveli muun papiston kanssa hiljaa ulos, ja hiljaisuus laskeutui hetkeksi tilaan. Joukosta nousi keski-ikäinen mies laulaen virttä, joka julistaa ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivoa. Hän rohkaisi muita osallistumaan, mutta suurin osa kansasta käveli ulos, ja jotkut meistä jäivät sitten kuuntelemaan. Kello kaksitoista samana päivänä kuolinkellot soivat Pietarinkirkossa. Menin reippaasti ylös kattoterassille ja nauhoitin kuolinkellojen soiton, sillä tämä oli tehtävä, jonka olimme sopineet professorini kanssa. Nauhoituksen ja näkymän kattoterassilta voi kuunnella ja nähdä linkistä: https://www.youtube.com/watch?v=O4uA5aSqP8Y.

Istuessani yksin kuuntelemassa soittoa mietin omaa kuolemaani ja kuinka lyhyt aika oikeastaan on. Erona tietenkin, että kun lähtöni hetki koittaa, todennäköisesti kukaan ei soita mitään kelloja. Mikä on omalla tavallaan ihan vapauttavaakin. Samalla ajattelin sen olevan hyvä muistutus meille kaikille matkaaville. Kollegio oli muutenkin aika hiljainen pääsiäisen tähden, mutta tapaamani ihmiset olivat suhteellisen rauhallisia asian suhteen. Uutinen oli odotettu ja samalla ehkä jollain tasolla helpotus paavin pitkän sairastelun jälkeen.

Olin jo kuukausia sitten varannut lennot Suomeen. Keskiviikkona viimeinen asia, jonka näin omin silmin oli, kun kulkueessa kannettiin paavin ruumista. Katselimme tätä kulkuetta Campo Santon parvekkeelta yhdessä muutaman papin kanssa. Tunnelma oli jälleen kerran hyvin rauhallinen. Surua ei erityisemmin ollut ilmassa, mutta tunnelma oli kuitenkin jollain tavalla odottava. Nämä ovat erityisesti katolisille hyvin ainutlaatuisia kokemuksia. Huomaa, että tätä ei tapahdu joka päivä. Minut on kuitenkin yllättänyt jo ennen Suomen-matkaani ja Suomesta paluun jälkeen, miten paavin poismeno ei varsinaisesti tunnu mitenkään häiritsevän tai ihmetyttävän katolisia uskovia. Luterilaisena sitä kiinnittää huomiota kaikkiin asioihin ja puheisiin, missä puhutaan paavista positiivisesti ja näin ollen kuvitelmani oli, että tämä oli tosi tärkeä asia. Päättelen itse tästä kaikesta, että paavin virka on hyvinkin tärkeä, mutta Franciscus henkilönä ei ollut ainakaan tuntemilleni katolisille erityisen tärkeä.

Katsottuani YouTubesta suurimman osan hautajaisista ja juteltuani muutaman katolisen kanssa siitä ajattelin vielä kirjoittaa tästä pari sanaa. Hautajaisten liturgia oli hyvin perinteinen hautajaismessun liturgia. On hyvin tyypillistä, että kieliä on monia, erityisesti rukouksissa nämä näkyvät. Liturgiasta suuri osa on latinaksi, mikä on hyvin yleistä myös kaikissa muissa Pietarinkirkon messuissa. Messuvihoissa on melkein aina käännös englanniksi ja italiaksi, niin että suurin osa kansasta voi seurata sujuvasti. Liturgian runko on hyvin samanlainen kuin Lähetyshippakunnan ja katolisen kirkon messussa, joten monia asioita voi myös päätellä, vaikka latinaa ei olisi lainkaan opiskellut. Hautajaisissa edessä lähimpänä (edestäpäin katsottuna) vasemmalla puolella alttaria istuvat kardinaalit ja heidän jälkeensä piispat. Papit ovat suoraan alttarin edessä. Ja oikealla puolella maallikoita, jotka usein ovat joitakin merkkihenkilöitä.

Ymmärtääkseni suomenkielinen televisiolähetys ei tulkannut saarnaa, joten ajattelin, että voisin kirjoittaa siitä muutaman sanan. Kardinaali Giovanni Battista Re summasi saarnassa Franciscuksen jälkeen jättämää perintöä puhuen siitä, kuinka jo nimi Franciscus oli eräänlainen ohjelmajulistus ja kannanotto köyhien, syrjittyjen, ja ulkopuolella olevien puolesta. Jotain, mikä oli ilmeistä myös kaikissa paavin saarnoissa, joita olen kuullut kuluneen vuoden aikana. Tämä sama viesti oli myös Franciscuksen ensimmäisessä vierailussa Lampedusan saarella, joka lähivuosina on saanut runsaasti huomioita pakolaisten vastaanottamisen takia. Toimittamalla messuja Lampadusassa ja muissa samankaltaisissa paikoissa edesmennyt paavi tahtoi viestittää kirkon olevan paikka kaikille. Franciscuksen käyttämä vertaus seurakunnasta/kirkosta kenttäsairaalana on kuva, johon luterilaisetkin voivat ilomielin yhtyä. Franciscus on myös, puheen mukaan, ajanut kohtaamisen kulttuuria. Kuunnellessani saarnaa oli myös ilmeistä, että Franciscuksen rauhan ponnistelut olivat jotakin, jota kuuleva kansa arvosti, ja ne saivat osakseen suosionosoitukset kokoontuneelta saattoväeltä.

Jossain määrin voidaan todeta, että puhe tiivisti hyvin Franciscuksen perinnön. Paavina hän jätti jälkeensä ylen määrin hyviä ja tärkeitä muistutuksia asioista, joita maailmamme tarvitsee kovasti. Ei ole väärin puhua, ja kirkon tulisi asettua Herramme kanssa köyhien, sorrettujen, ja ulkopuolisten puolelle. Olemmehan mekin leirin ulkopuolella (Hepr. 13). Kohtaaminen ja keskustelu on myös jotain, mitä meidänkin Lähetyshiippakuntana tulisi ehdottomasti harjoittaa. Toisaalta teologinen perintö, kuten muistopuheessakin kävi ilmi, oli hyvin ohut. Saarnassa puhuttiin kahdella lauseella laupeuden evankeliumista. Sakramentteja, taivastoivoa (uskoville), teologisia kiistakysymyksiä tai tuonpuoleisuutta ei juurikaan mainittu. Miettiessäni eroa Franciscuksen ja maallisen poliittisen johtajan välillä totesin, että jos ei ota huomioon virkaa itsessään, jossa hän puhuu, en löydä suuria eroja. Tässä ilmenee todennäköisesti, ei ainoastaan Franciscuksen missio, vaan myös teologinen laajuus, jonka kautta Rooman kirkko ymmärtää itsensä. Tilaa eri tavoin ajatteleville ja eri painotuksilla puhuville paaveille on. Mielenkiintoista onkin seurata, mihin suuntaan kelkka kääntyy seuraavan paavin valinnan myötä.

Vatikaanista konklaavin aattona, Sebastian Grünbaum

”Pääsiäinen alkaa pulputa kastevedestä”, kirjoittaa piispa Juhana Pohjola blogissa. Kuva: Janne Koskela

Paavali ei ollut käynyt Roomassa. Paavali ei ollut perustanut Rooman seurakuntaa. Paavalia ei tuntenut montakaan Rooman kristityistä. Mutta yhden asian hän tiesi varmaksi. Vai ettekö tiedä, että me, kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut. Apostoli tiesi ja Rooman kristityt tiesivät, että on vain yhdenlaisia seurakuntia ja yhdenlaisia kristittyjä: Jeesuksen kuolemaan ja elämään kastettuja.

Blogikirjoitus on piispa Juhana Pohjolan saarna pääsiäisyön messussa Helsingissä 19.4.2025.

Käsittämättömän rikas ja vaikutusvaltainen mies tiesi viimeisen hetkensä tulleen. Niinpä hän kutsui omansa koolle vielä kerran ja antoi heille testamenttinsa. ”Ja kun hetki tuli, asettui hän aterialle ja apostolit hänen kanssansa.” Siitä on tässä kiirastorstain illassa kysymys. Jeesus, taivaan kuningas ja Herra, jakaa kaikkein kalleimman omaisuutensa, kaiken, minkä hän on hankkinut ja minkä hän omistaa, omilleen. Hän ei tee sitä vastentahtoisesti, niin kuin ehkä tekisi sellainen ihminen, jota harmittaa jättää vaivalla hankittu ja huolella vaalittu taitamattomien ja tuhlaavaisten perillisten haltuun. Ei, hän sanoo: ”Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne.”

Jumalan Poika tuli ihmiseksi juuri siksi, että Jumalan sydämellä oli niin paljon annettavana, taivaallisen aarrekammion hyllyt aivan notkuivat lahjoista, joita Herra halajamalla halusi antaa meille ihmislapsille. Koko Jeesuksen maanpäällisessä elämässä on kysymys juuri tästä, Isän sydämen rikkauden ja rakkauden paljastamisesta ihmisille. Ja tässä pyhän pääsiäisen juhlassa tämä lahjojen antaminen huipentuu, kun katselemme Kristusta koko maailman synniksi tehtynä ja ristiinnaulittuna meidän syntiemme edestä. 

Pitkäperjantai ja pääsiäispäivä ovat Jumalan pelastusteon keskus. Niissä rikkaan Herran testamentti tulee lainvoimaiseksi, niissä Kristuksen ansio hankitaan: Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room 4:25). 

Mutta kiirastorstai on testamentin julkistamisen päivä, ja Herran pyhä ehtoollinen se kanava, jonka kautta Taivaalliset aarteet, koko Jeesuksen omaisuus, jaetaan meille. Ansio hankitaan ristillä, mutta jaetaan sanan kautta, synninpäästössä, kasteessa ja Herran pöydässä.

Herran ehtoollisen asetussanoissa on monta tärkeää sanaa. Mutta jos meiltä kysyttäisiin, että, mikä on tärkein, mitä vastaisimme? No luterilainen saattaa ajatella, että tärkeimmät sanat ovat ne, jotka Luther Marburgin ehtoolliskeskustelussa kirjoitti pöytään: Hoc est, tämä on. 

Nämä ovatkin aivan keskeisen tärkeät sanat, jotta meillä olisi todellinen perinnönjako, ei vain näytelmä tai harras kuvaelma. Herran ruumis ja veri todella jaetaan siunatussa leivässä ja viinissä, ja kaikki ehtoollisvieraat tulevat niistä osallisiksi. 

Mutta vieläkin tärkeämmät sanat näistä asetussanoista löytyvät. Ja ne ovat nämä: Teidän edestänne. Minun edestäni, sinun edestäsi. Ehtoollisen nauttiminen hyödyttää sitä, joka uskoo, että Herran ruumis ja veri ovat hänen edestään annettu ja vuodatettu, sitä joka etsii Herran pöydästä syntien anteeksiantamusta, yhteyttä Herraan ja hänen omiinsa, ja voimaa omaan elämänsä vaellukseen. Emme me tule ehtoolliselle niinkuin museoon ihastelemaan hienoja ja arvokkaita, vanhoja tavaroita joihin ei saa koskea. Emme tule myöskään tenttiin, jossa pitää osata vastata täsmälleen oikein kaikkiin kysymyksiin jotta pääsisi läpi. Ei, me olemme perillisiä, jotka tulevat perinnönjakoon, ottamaan vastaan sitä rikkautta ja omaisuutta, joka meille on Uudessa Testamentissa määrätty.

“Menemme ehtoolliselle ottaaksemme siinä vastaan aarteen, jonka välityksellä ja jossa me saamme syntien anteeksiantamuksen. Miksi näin tapahtuu? Siksi, että nuo sanat ovat siinä ja antavat sen meille. Kristus näet käskee minun syödä ja juoda sitä varten, että omistaisin sakramentin ja että se hyödyttäisi minua varmana panttina ja merkkinä, ja vielä enemmän: juuri sen hän on minun hyväkseni asettanut syntiäni, kuolemaani ja kaikkea onnettomuuttani vastaan.” (Luther: Iso katekismus)

Miten tätä Jeesuksen viimeistä testamenttia sitten oikein ja arvollisella tavalla nautitaan? Ovatko suuret, epätoivoiset ja voittamattomat synnit este ehtoollispöytään tulemiseksi? Kyllä, jos me emme etsi niihin anteeksiantamusta Jeesuksen luota. Eivät, jos ne saavat meidät ymmärtämään, että tarvitsemme tätä Jeesuksen perintöä syntien anteeksiantamukseksi. Luther kirjoittaa: 

Sakramentti ei ole meidän kelvollisuutemme varassa. Emmehän me sen vuoksi anna itseämme kastaa, että olemme kelvollisia ja pyhiä. Emme me myöskään sen vuoksi mene ripittäytymään, että olemme puhtaita ja synnittömiä. Päinvastoin, me teemme tämän kaiken juuri siksi, että olemme köyhiä, kurjia ja kelvottomia ihmisiä. Sen, joka mielellään haluaisi osakseen armon ja lohdutuksen, tulee itse kiirehtää itseään ehtoolliselle. Hän ei saa säikähtää kenenkään pelottelua, vaan hänen pitää lausua näin: ”Kovin mielelläni olisin kelvollinen. Ehtoolliselle en kuitenkaan tule kelvollisuuteni varassa, vaan sinun sanasi ja käskysi tähden, koska mielelläni olisin sinun opetuslapsesi. Kelvollisuuteni taas on mitä on.”

Jos siis mielesi on raskas ja tunnet heikkoutesi, mene luottavaisin mielin ehtoolliselle ja anna sen virvoittaa, lohduttaa ja vahvistaa itseäsi. Jos näet aikomuksesi on odottaa hetkeä, jolloin voisit kaikesta edellä mainitusta vapautuneena astua puhtaana ja kelvollisena ehtoolliselle, saat kyllä jäädä ikuisesti odottamaan, sillä Kristuksen tuomio sinusta on kuuluva: ”Jos kerran olet puhdas ja sovelias, et tarvitse minun apuani, enkä minäkään puolestani kaipaa sinua.” Kelvottomia ovat siis ainoastaan ne, jotka eivät tunne rikkomuksiaan eivätkä myönnä olevansa syntisiä. 

Perintöä jaetaan, Uusi testamentti pannaan täytäntöön. Olethan edunsaajana paikalla ottamassa vastaan!

Pastori Janne Koskela, Helsinki

Blogissa pastori Jani-Matti Ylilehto pohtii jumalanpalvelusta käytännönläheisestä näkökulmasta. Kuva: Janne Koskela

Arkisen elämän pohdintoja taivaallisen juhlan äärellä

Vuosien varrella olen saanut vastata monenlaisiin kysymyksiin seurakunnan jumalanpalveluksesta. Yllättävän usein vastaan tulee käytännöllisiä kysymyksiä. Joku on miettinyt pukeutumista, joku myöhästelyä. Monia vanhempia mietityttää lapsen kanssa jumalanpalvelukseen osallistuminen, ja joskus joku miettii, miten tulla uutena. Tällä aukeamalla pohdiskelen muutamia tällaisia kysymyksiä. Teen sen sekä joihinkin kysymyksiin vastanneena mutta myös niiden kanssa painineena.

Miksi yhteinen jumalanpalvelus?

Jumalanpalvelukseen osallistumisen sana on ”saan”, ei ”pitää”. Messun keskiössä ei ole sen enempää pastori kuin seurakuntalaisetkaan, vaan armonvälineissään vaikuttava Jeesus Kristus. Jumalanpalveluksessa saamme levätä Jumalan armotyön kohteena ja Hänen lahjojensa vastaanottajana. Jumalanpalveluksen lahjaluonteen takia pääpainon ei tarvitse olla siinä, miten me olemme, vaan miksi saamme olla. Omaa toimintaansa on kuitenkin hyvä miettiä siitä näkökulmasta, ettei oma tai lähimmäisen huomio kiinnittyisi siihen.

Jumalanpalveluksen toimittaa koko seurakunta yhdessä. Seuraamme siinä osittain hyvin vanhoja tapoja ja säveliä. Seurakunta on uuden liiton kuninkaallinen papisto, joka saa olla Jumalan läsnäolossa. Siksi jumalanpalvelus on täynnä vuorottelevia osioita, joissa seurakunta yhdessä puhuu, laulaa ja tekee. Yleensä saatavilla on ohjeistus messun kulusta. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja messussa se siksi pyrkii toimimaan yhdessä. Yksi ei tee yhtä ja toinen toista. Yksi ei ala laulamaan, mitä itse haluaa ja milloin haluaa. Seurakunta viettää yhteistä juhlaa, jonka keskiössä on Kristuksen työ ja sen vastaanottaminen, ei minun oma tekemiseni.

Uudelle tulijalle jumalanpalvelus voi olla aluksi vaikea hahmottaa. Ei ehkä tiedä milloin olla mitenkin päin. Milloin seistä, istua ja milloin mitäkin lausutaan ja lauletaan. Tällainen tunne ei ole vaarallinen. Seurakunnan keskellä on turvallista osallistua ja opetella. Kaikissa uusissa paikoissa ja tilanteissa oppii osallistumalla ja seurailemalla, miten ja miksi muut toimivat. Näin on sekä aikuisten että lasten kanssa. Seurakunnankin tulee olla armollinen, kun joku tulee mukaan opettelemaan. Myös kokenutta kävijää jumalanpalveluksen sisältö kutsuu yhä uudestaan osallistumaan, keskittymään ja löytämään. Samalla lausuttu ja laulettu Jumalan sana ravitsee sitäkin, joka huolien keskellä tai viikon väsyttämänä ei jaksa ihan koko aikaa keskittyä tai ottaa vastaan.

Miten pukeutua?

Pukeutuminen jumalanpalvelukseen on vapaata, mutta harkinnan arvoista. Seurakunnalle ei ole määrätty palvelusasua. Vaatteilla voidaan kuitenkin opettaa erityisesti lapsia jumalanpalveluksen juhlaluonteesta. Kotona valitut siistit vaatteet muistuttavat siitä, että ollaan menossa johonkin erityiseen. Toki kiristävä kaulus tai tyhmien housujen kanssa taisteleminen voivat viedä pienen huomion kaikesta muusta. Annettakoon silloin vapauksia lapsille ja miksi ei vähän aikuisillekin. Keskeistä on muistaa, ettei jumalanpalvelukseen tulla näyttäytymään eikä myöskään muita arvioimaan. Erityisen kireitä tai paljastavia vaatteita on hyvä välttää. Joskus arjen tapahtumat ovat mitä ovat. Ainakin meillä joskus on ollut jo voitto, että kaikille lapsille ja aikuisille on ennen kirkkoon lähtöä löytää edes jotkut vaatteet. Pienet rypyt, tahrat tai arkisuus eivät ole koskaan päivää ratkaisevasti pilanneet.

Ulkovaatteet ovat sisätiloissa yleensä epämukavat, mutta eivät kielletyt. Vanhastaan miehet ovat oppineet paljastamaan päänsä sisätiloissa ja erityisenä kunnioituksen merkkinä jumalanpalvelustilaan saapuessa. Tämä kulttuurinen tapa on viime aikoina hämärtynyt, mutta kirkkoon tullessaan sitä voi opetella.

Milloin tulla ja miten olla?

Seurakunnan pääjumalanpalvelusta vietetään historiallisista syistä sunnuntaina – viikon ensimmäisenä päivänä, jolloin Kristus nousi ylös kuolleista. Vanhastaan palvelukseen on kokoonnuttu aamuvarhaisella. Erityisesti kellonajan suhteen perinne on elänyt ja muuttunut. Kuitenkin yhä aamulla tai aamupäivälläkin alkava jumalanpalvelus voi olla hankala teineille ja teininmielisille. Nukkuminen on mukavaa ja viikonloppuisin on monenlaista puuhaa. Kuitenkin yli ohikiitävien elämän hetkien ylösnousemusaamusta muistuttava juhla kutsuu suurempaan lepoon ja mielekkäämpään tekemiseen kuin ruumiille sen tarjoava sänky tai viikonlopun puuhat.

Messuun tultaessa ovella pastori tai joku seurakuntalainen saattaa olla tervehtimässä. Juttelemaan ei kuitenkaan ole pakko jäädä. Erityisesti ensimmäisillä kerroilla voi olla hyväksi tulla ajoissa. Silloin ehtii halutessaan vähän kysellä ja ihmetellä. Toivomme, että uusi kirkkovieras voisi tässä tai muussa yhteydessä vaihtaa pastorin kanssa ajatuksen ehtoolliselle osallistumisesta. Murtuneen kristillisen kulttuurin maailmassa toivomme jokaisen tulevan ja samalla myös ymmärtävän, mistä on kyse.

Kirkkosaliin siirryttäessä löytyvät virsikirjat ja jo mainittu messun kulusta kertova vihko. Kuten muuallakin, vastaantulijan tervehtiminen on kohteliasta, ei pakollista. Haluamme, että seurakunnissamme on mahdollisuus tutustua, mutta haluamme kunnioittaa myös heitä, jotka nauttivat vähemmästä määrästä ihmiskontakteja. Kirkkosalin tuoli tai penkki on hyvä paikka hiljentyä hetki ennen alkuvirttä. Tunnen monia iäkkäämpiä, joilla on kaunis tapa tulla ajoissa paitsi jutustelemaan, myös rukoilemaan.

Jumalanpalveluksen alusta kertoo joko kellon soitto tai virren aloitus. Viimeistään tässä vaiheessa on hyvä kiinnittää koko huomionsa jumalanpalvelukseen osallistumiseen. Osaa meistä käsityöt yms. auttavat rauhoittumaan ja keskittymään. Siksi vieressä istuvan mahdollista puuhastelua ei pidä kummeksua. Puhelin harvoin auttaa meitä keskittymään, mutta sen kautta voi toki lukea vielä uudestaan jumalanpalveluksen tekstit tai poikkeustilanteessa löytää virsien sanat. Oman keskittymisen kannalta puhelimen paras paikka on kuitenkin taskussa tai laukussa. Ja tietenkin äänettömänä. Vieruskaverin kanssa juttelu kannattaa lopettaa messun alkaessa. Sitä voi jatkaa vaikka kirkkokahvilla. Messun aikana Jeesuksella on meille asiaa. Pienille lapsille voi varata pehmeän lelun sylikaveriksi tai seuran pitäjäksi. Kolisevat ja ääntä pitävät viihdykkeet on hyvä jättää kotiin. Jo pieniäkin voivat vanhemmat rohkaista osallistumaan ja oppimaan jumalanpalveluksen runsaasta sisällöstä. Vanhempien ei tarvitse myöskään turhaan häkeltyä, jos oma lapsi ei aina jaksa käyttäytyä kuten aikuinen. Samoin muiden seurakuntalaisten tulee muistaa hymyillä myös näille pienille.

Mitä jos myöhästyn tai on kiire pois?

Ajoissa tuleminen on aina hyvä tapa. Kokemuksesta tiedän, ettei se aina onnistu. Tuskin monessakaan paikassa ovet menevät lukkoon alkuvirren aikana. Tärkeintä on tulla. Myöhässä tulijan on kuitenkin hyvä tulla häiritsemättä. Yksittäinen, rankkakaan, myöhästyminen ei ole esteenä ehtoolliselle tulemiselle. Hyvää valmistautumista olisi osallistua koko messuun. Mutta paha myöhästyminen saattaa toisaalta ajaa kovaan sisäiseen valmistautumiseen. Jos messun omaehtoisesta lyhentämisestä tulee tapa, saattaa pastori ottaa sen ihan syystä puheeksi.

Messusta saa poistua milloin tahansa. Ei kuitenkaan kannata turhaan kiirehtiä. Jumalanpalveluksessa Kristus-sulhanen pitää seurakuntamorsianta lähellään. Rakastunut aviopuolisokaan ei odota innokkaana hetkeä, jolloin saa lähteä rakkaansa luota. Hän on tämän luona niin pitkään kuin mahdollista. Samoin ei kirkosta kannata kiirehtiä. Ehtoolliseltakin voi palata paikalleen, laulaa virsiä seurakunnan kanssa ja osallistua vielä messun lopun toimittamiseen. Siinä ehtii huokaista.