Minut on haastettu Helsingin käräjäoikeuteen 24.1.2022 vastaamaan syytteisiin kiihottamisrikoksesta. Menen tuomioistuimen eteen yhdessä kansanedustaja Päivi Räsäsen kanssa. Olen Suomen Luther-säätiön julkaisujen päätoimittajana vastuussa Päivi Räsäsen kirjoituksesta Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät – homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen vuodelta 2004, ja sen levittämisestä internetsivuillamme. Syyttäjän mukaan kirjoitus sisältää homoseksuaaleja halventavia mielipiteitä, jotka täyttävät rikoslain 11 luvun 10 §:n tunnusmerkit kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Päivi Räsästä vastaan on lisäksi kaksi muuta syytettä saman rikoslainpykälän pohjalta.

Tapaus on historiallinen ja se on saanut paljon julkisuutta Suomessa ja ulkomailla. Onhan kansanedustaja Räsänen valtakunnallisesti tunnettu poliitikko ja ensi kertaa luterilainen piispa on syytettynä tuomioistuimessa ”vihapuheesta”. Lisäpontta asiaan tuo kulttuurisesti herkkä seksuaalivähemmistöjä koskeva aihepiiri.  Periaatteellisella tasolla monet näkevät prosessin sanan- ja uskonnonvapauden perusoikeuksien rajojen hakemisena suhteessa syrjimättömyys- ja tasa-arvosäädöksiin. Syyttäjällä on syytekirjelmässä oma argumentaationsa, johon puolustuksemme vastaa pian tuomioistuimen edessä. En ala käydä oikeudenkäyntiä etukäteen. Haluan kuitenkin jakaa joitakin ajatuksia ennen käräjäpäivää.

Ensinnäkin haluan sanoa tapauksen lähtökohdista. Toisin kuin jotkut ovat esittäneet, kyseessä eivät ole olleet henkilökohtaiset puolue- tai kirkkopoliittiset motiivit. Tarkoituksena ei ole ollut kirjoittaa provokatiivisesti mediahuomion toivossa. Kenenkään uraa ja julkista näkyvyyttä ei ole ollut pyrkimyksenä edistää. Kun pyysin Päivi Räsäseltä kirjoitusta, lähtökohtana oli antaa kristillinen opetus yhden miehen ja yhden naisen avioliitosta tilanteessa, jossa yhteiskunnassa käytiin keskustelua samaa sukupuolta olevien parien rekisteröimisestä. Taustalla olivat hengelliset syyt. Kristittyjä haluttiin varustaa kohtaamaan ajankohtaiset kysymykset ja Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa rohkaista pysymään tunnustusperustallaan. Jos aikoinaan hiljaisuudella kuitattu vihkonen ponnahtaa yhtäkkiä punaisena vaatteena valtakunnansyyttäjän pöydälle 15 vuotta julkaisemisensa jälkeen, se kertoo enemmän muuttuneesta yhteiskunnasta kuin vihkon sisällöstä tai sen julkaisijoista.

Toiseksi haluan sanoa syytteessä mainitusta halventavasta puheesta. Tämäkään kysymys ei ole minulle ensisijaisesti juridinen tai maineeseen liittyvä vaan hengellinen asia. Kun minua syytetään halventavasta puheesta, kristittynä ja pappina seison koko ajan suuremman tuomioistuimen edessä kuin Helsingin käräjäoikeuden. Jumalan pyhät käskyt ”Älä tapa” ja ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi” tutkivat maallista lainsäädäntöä tarkemmin puheitani ja jopa sydämeni ajatuksia ja asenteita. Puheeni eivät saisi vahingoittaa ketään eikä kenenkään mainetta vaan sen sijaan minun tulisi puolustaa lähimmäisiäni, puhua ihmisistä hyvää ja kääntää kaikki heidän edukseensa. Kipeästi tunnustan jääväni vajaaksi näidenkin käskyjen kohdalla ja jättäydyn kokonaan Kristuksen anteeksiannon varaan. Tämän tunnustaminen ei merkitse pakoa yhteiskunnallisesta vastuusta. Olen toki sitä mieltä, että sananvapaus perusoikeutena tulisi ymmärtää niin laajasti, että loukkaavaakin puhetta tulee sietää avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa ilman rikosoikeudellista uhkaa, sillä itse itseänsä lihottava sensuuri on paljon vahingollisempi vaihtoehto. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minulla tai kenelläkään muulla olisi oikeus asiattomaan tai halventavaan puheeseen. Sellainen on yksinkertaisesti väärin ja huonotapaista. Vakavampi asia on, että tulen kaikkien muiden tavoin tekemään tiliä jokaisesta lausumastani sanasta viimeisellä tuomiolla. (Matt.12:36) Mutta yhteiskunnallisen vastuuni kohdalla jokainen voi arvioida itse, sisältääkö vihkonen loukkaavaa ja halventavaa puhetta homoseksuaaleista. Poliisi arvioinnissaan päätyi siihen, ettei kirjoitus sisällä panettelevaa ja solvaavaa puhetta vaan itse asia voi loukata lukijaa.

Kolmanneksi haluankin sanoa itse asiasta, jota vihkonen käsittelee. Edustan sitä luonnolliseen lakiin ja Raamatun ilmoitukseen perustuvaa historiallista ja kristikunnan yhteistä näkemystä, että on vain kaksi sukupuolta mies ja nainen, jotka samanarvoisina mutta erilaisina täydentävät toinen toistaan. Seksuaalinen elämä on tarkoitettu vain miehen ja naisen avioliittoon, joka heijastaa Pyhän Kolminaisuuden persoonien samanaikaisesti sekä yhdenvertaista että erillistä rakastavaa suhdetta. Avioliiton lahja on annettu suojaksi puolisoille ja lapsille, jotka tarvitsevat sekä isän että äidin. Vaikka se voi kuulostaa loukkaavalta, niin homoseksuaalisuuden harjoittaminen on luomisjärjestyksen vastaista. Samoin kuin kaikki muu avioliiton ulkopuolinen sukupuolielämä se ei toteuta Jumalan hyvää luomisjärjestystä vaan on 6. käskyn ”Älä tee huorin” rikkomista. Jokainen mies ja nainen on kuitenkin yhtä arvokas riippumatta siitä, miten he langenneessa maailmassa särkynyttä seksuaalisuuden lahjaa toteuttavat. Näin tulen jatkossakin julkisesti opettamaan riippumatta tuomioistuimen päätöksestä. Onhan viime kädessä Kristuksen armon evankeliumista kyse.

Vihko käsittelee yhteiskuntaa ja kulttuuria ylläpitävän avioliittoinstituutin säilyttämistä ja kristillisen avioliitto-opetuksen puolustamista. Pitkään vyöryneessä seksuaalivallankumouksessahan on siirrytty LGB-kirjainyhdistelmästä jo hyvän aikaa TQ+ -puolelle. Itse näen tämän vyyhdin kulttuuritaistelun ja oikeusperiaatemittelön lisäksi syvimmiltään hengellisenä taisteluna kristillisen uskon ja yksilön itsensä luojakseen julistavan uuspakanallisuuden välillä. Samalla mielessä on pidettävä kasvoilla ja nimillä lähelle tulevat lähimmäisemme, joiden kipeitä kysymyksiä käsitellään helposti vain instituutio- ja argumentaatiotasoilla. Miten samanaikaisesti puhua totuuskysymyksistä ja osata katsoa rakkaudessa ihmistä silmiin saakka?

Haluankin samanaikaisesti sanoa kaksi asiaa. Yhtäältä haluan vakuuttaa Jumalan ehdotonta rakkautta kaikille niille, jotka ovat joutuneet kokemaan syrjintää ja pelkoa sekä kuuntelemaan vaikkapa homonimittelyä. Identiteettiämme ja arvoamme eivät määrittele muiden mielipiteet, mutta eivät liioin omat seksuaaliset- eikä liioin muutkaan – taipumuksemme, vaan luotuisuutemme Jumalan kuvaksi, jonka Kristuksen armo ja rakkaus ovat uudistaneet, jotta eläisimme hänen yhteydessään. Toisaalta haluan sanoa paimenvirkani vastuun tuntien, että ne, jotka tietoisesti kulkevat sateenkaarilipun alla itse elämäntapaa harjoittaen tai luomisjärjestyksen vastaista LGBTQ-agendaa ajaen, ovat avoimessa kapinassa Jumalaa vastaan. Jokaisen on tehtävä ajassamme valinta, tunnustaako Luojan luomisjärjestyksen vai oman valintaoikeuden, polvistuako Kristuksen ristin vai sateenkaarilipun edessä. Tämänkään kysymyksen kohdalla ei voi palvella kahta Herraa.

Neljänneksi haluan sanoa prosessista, joka on kohdallani kulkenut ihmetyksestä huolestumisen kautta järkytykseen. Se alkoi kohdallani 29.8.2019 poliisille tehdyllä tutkintailmoituksella pamfletista. Vastoin rikoskomisarion laajasti perusteltua päätöstä valtakunnansyyttäjä päätti 31.10.2019 teettää asiasta yllättäen esikuulustelun ja lopulta nostaa syytteen 29.4.2021. Nyt käräjäoikeus käsittelee asiaa 24.1.2022 ja on mahdollista, että ennen lainvoimaista päätöstä prosessiin kuluu vielä vuosia. Riippumatta oikeuden päätöksestä tällainen julkiuudessa esillä oleva, aikaa sekä voimavaroja kuluttava pitkä prosessi on jo itsessään rankaiseva, erityisesti ajatellen minua paljon suurempaa kuormaa kantanutta Päivi Räsästä. Suuri huoleni on siitä, millaisen pelkosignaalin syyte lähettää yhteiskunnassa. Onhan sananvapauden suurin uhka pelosta johtuva itsesensuuri.

Näen kuitenkin tässä Jumalan hyvän sallimuksen ja johdatuksen. Oikeusvaltioperiaatteilla kerskuvassa Suomessa tapaus on herättänyt orastavaa itsekriittistäkin keskustelua sanan- ja uskonnonvapauden jatkuvasti kaventuvasta tilasta. Yhä useamman suulla puhutaan julkisuudessa vihapuhehysteriasta, uussuvaitsemattomuudesta ja henkisistä peruutusaskeleista kohti tunkkaista neuvostosuomea. Syytteemme ilmentävät läntisen cancel- ja woke-kulttuurimurroksen keskellä pullataikinan tavoin paisuvien vihapuhetulkintojen ongelmallisuutta. Syystäkin arvostellaan kansalaisten oikeusturvan tilaa ja lainsäädännön epäselvyyttä, jos rikoskomisario ja valtakunnansyyttäjäkin ovat erimielisiä kiihottamisrikospykälien perustulkinnasta. Sananvapauden asia on kallis ja yhteinen. Vaikka monet ovatkin eri mieltä Räsäsen pamfletin sisällöstä, se ei voi olla peruste olla puolustamatta myös eri tavoin ajattelevien sananvapautta.

Monet haluavat kuitenkin vähätellä oikeustapauksen merkitystä ja varoittavat yliampuvasta vainot ovat alkaneet ja pian Raamatut kerätään pois  -tulkinnasta. En itsekään ajattele, että sanan- ja uskonnonvapaus olisivat maassamme kadonneet, mutta en myöskään koskaan uskonut joutuvani raastupaan vihkosen julkaisusta. Kyllä edelleen varsinkin yksityisesti ja omissa piireissä saa asioita sanoa reippaasti, mutta kuinka moni julkisesti, omalla nimellään ja oman asemansa menettämisen uhalla rupeaa vastustamaan sosiaalisesti ja median ainoiksi oikeiksi ja hyviksi julistettuja käsityksiä.  Kun suvaitsemattomat suvaitsevaisuusmantrat ja yksiarvoiset moniarvoisuusvaatimukset sinkoilevat kaikkialla yhteiskunnassa, lainsäädännön ja oikeuskäytäntöjen tulee kristallinkirkkaasti tukea vapaan yhteiskunnan peruspilareita: sanan- ja uskonnonvapautta. Senkin tähden syytteemme käsittelyllä on merkitystä myös kansainvälistä esimerkkiä ajatellen.

Haluan ottaa tämänkin oikeusprosessin Jumalan hyvästä kädestä vastaan. Enhän ole sitä itse valinnut ja siihen tähdännyt vaan lähes kaksikymmentä vuotta sitten halusin saamani viran mukaan opettaa seurakuntalaisia kristillisen uskon perusteista opetusvihkosarjalla.  Kärsivällisen todistamisen ja opettamisen tehtävä jatkuu.

Meidän kaikkien jalo tehtävä tässä ajassa on kukin omassa kutsumuksessaan ja heikkoutensa keskellä puhua ja toimia totuudessa ja rakkaudessa niin kuin Sana sanoo ja omatunto velvoittaa. Tiedän, ettei tässä omin voimin tarvitse olla liikkeellä.  Monien rukoukset ympäri maailmaa kantavat maatamme, oikeusviranomaisiamme ja meitäkin tämän keskellä.

Helsingin käräjäoikeuteen olen menossa maanantaina 24.1. jännittyneenä, mutta levollisella mielellä ja hyvällä omallatunnolla. Mitä siinä käräjäoikeuden ovia avatessa hyvässä seurassa Päivi Räsäsen vierellä voi kuin huokaista: Tämän julkaisin. Peruuttaa en aio. Herra kaiken johtakoon!

Piispa Juhana Pohjola

Millaista olisi viettää erilainen joulu? Menisit joulukonserttiin, mutta peittäisit korvasi kuulemasta ihania säveliä ja rakkaita sanoituksia. Kävisit joulupöytään, mutta kieltäytyisit maistamasta mitään pöydälle katetuista ruuista. Hankkisit kuusen, joulukukat ja leivonnaisaineet, mutta tukkisit nenäsi, ettei mikään tuoksu tavoittasi sisintäsi. Laittaisit jouluvalot ja -koristeet kodissasi paikalleen, mutta sitten peittäisit silmäsi näkemästä kaikkea kauneutta. Kutsuisit rakkaasi ja ystäväsi yhteen joulunviettoon, mutta kieltäytyisit ketään kohtaamasta, halaamasta ja koskettamasta. Kuinka tyhjä olisi vain pään sisäinen, mielen kuvaruudulla eletty virtuaalinen joulu. Eikö juhla-aika ole tarkoitettu elettäväksi kaikilla aisteillamme? Koko kehomme huutaa kokemaan joulunaika kaikissa sen rikkaissa perinteissä ja muodoissa. Miksi? Koska ”Sana tuli lihaksi” (Joh.1:14). Jumalan Poika syntyi ihmiseksi.

Seimessä ei makaa ajatusrakennelma eikä utopian airut. Kapaloiden sisältä ei löydy myyttiä eikä ideologiaa. Mitä paimenet koskettavat ja tietäjät kumartavat? Näkyvää pientä lasta, ihmisruumista. Koko jumalallinen täyteys näkyy, tuntuu ja tuoksuu pienen pojan kehossa. Koska Jumala on luonut meidät ruumiillisiksi, myös Vapahtajan täytyi jakaa sama ruumiillisuus kanssamme. Jumalan Pojan ihmiskeho alleviivaa – meistä usein niin vääränkokoisen ja -näköisen, kuihtuvankin – kehomme arvoa ja ainutlaatuisuutta. Koska tämä rapistuva ruumiimme on synnin tähden kuolevainen, tuli Vapahtajankin ruumiin kuolla kuolemamme. Mitä tuo keho joutuikaan tuntemaan, korvat kuulemaan, suu maistamaan, silmät näkemään ennen kuin se hervottomana ja runneltuna roikkui ristillä? Kun sisimpäsi huutaa nähdyksi tulemista, ruumiisi kaipaa armollista kosketusta, korvasi odottavat toivon sanaa ja suusi janoaa taivaan esimakua, niin tiedä, että ruumiillisesti Ylösnoussut tuntee sinut. Hän kuulee huokauksesi ja koskettaa sinua rakkaudella. Lihaksi tullut Sana antaa itsensä ja lahjansa koko kehollesi ja kaikille aisteillesi. Siksi silmämme kiinnittyvät krusifiksiin. Siksi me polvistumme ja kumarrumme alttariseimen luona. Siksi suumme täyttyy enkelien kanssa ylistyksellä Jumalan kunniasta korkeudessa. Siksi me maistamme syntien anteeksiantamuksen Herramme veren ja ruumiin lahjassa. Siksi korvamme täyttyvät sanoista: Teille on syntynyt Vapahtaja, Kristus, Herra. Siksi me voimme seurakunnassa, Jumalan perheväessä ilman ylisanoja lausua: sisareni ja veljeni.

Miksi siis kenenkään tulisi tyytyä johonkin mielen sisäiseen joulun tunnelmalapseen, johon ei voi tarttua. Miksi kenenkään tulisi heittäytyä historiattomaan ja kuorrutettuun joulun sanomaan ilman lihaan tullutta Sanaa?  Miksi kenellekään tarvitsisi riittää kehollisesta kokonaisvaltaisuudesta, saarnatuolin, alttarin ja kastemaljan täyteydestä riisuttu kristinusko?

Kaikki Jeesuksessa, kaikki joulussamme, kaikki uskossamme, kaikki messussamme onkin kehollista ja konkreettista. Juuri siksi saamme koko kehollamme ja kaikilla aisteillamme iloita ja nauttia joulun lahjoista. Siksi saamme yhdessä koko kristikunnan kanssa sanoin, kuvaelmin, seimiasetelmin sekä sävelin todistaa ja kaiuttaa maailman pimeyden, kuoleman ja pelon keskellä historian kerralla muuttanutta iankaikkisen elämän lahjoittavaa joulun ilosanomaa:

”Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta” (1.Joh.1:1).

Juhana Pohjola

kirjoitus on julkaistu alunperin Pyhäkön Lampussa 6/2021

Perhepäivä Parikkalassa

On aurinkoinen lauantaipäivä. Iso joukko vanhempia ja lapsia kokoontuu Parikkalan Lähetyskappelille viettämään yhdessä perhepäivää. Päivä on merkittävä, sillä perhepäivä järjestetään ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun korona-aika alkoi. Päivä alkaa yhteisellä ruokailulla, jonka jälkeen on alkuhartaus. Seuraavaksi lapsille ja vanhemmille on luvassa omaa ohjelmaa. Lapset jakaantuvat vielä isompien ja pienempien ryhmään, joissa on mm. toiminnallista raamattuopetusta Nooan kertomuksen pohjalta ja ulkoleikkejä. Aikuiset jäävät kappelille tutkimaan yhdessä Raamattua, sekä jakamaan arjen iloja ja huolia. Kun virallinen ohjelma on ohi, kokoonnutaan yhteiseen loppuhartauteen, jonka jälkeen on vielä kahvi. Moni jää vaihtamaan toistensa kanssa kuulumisia. Lapsilla on mukavaa yhteisten leikkien myötä.

Yhteistyötä eri seurakuntien välillä

Etelä-Karjalan ja Savonlinnan yhteisiä perhepäiviä ehdittiin viettää syksyn 2019 ja talven 2020 aikana neljä kertaa, ennen kuin pandemia esti päivien viettämisen. Perhepäiviä on vietetty Parikkalan lisäksi Imatralla ja Savonlinnassa. Idea niihin lähti alun perin halusta tukea lasten kristillistä kasvatusta. Toinen kantava ajatus on ollut siinä, että Etelä-Karjalan ja Savonlinnan seurakuntien lapset ja aikuiset voisivat paremmin tutustua toisiinsa ja jakaa toistensa kanssa yhteistä uskon perintöä.  Yksi perhepäiviin aktiivisesti osallistuneista on ollut Jauhiaisten perhe Imatralta. Perheen äidin, Tiitan mielestä parasta Parikkalan perhepäivässä oli tällä kertaa se, että perhepäivä järjestettiin nyt pitkän tauon jälkeen. Tiitan mielestä perhepäiviä tarvitaan erityisesti siihen, että lapset ja aikuiset voisivat kohdata enemmän toisiaan: ”Muistan kuinka aurinkoisena elokuun päivänä, parisen vuotta sitten, olin Parikkalassa kummipoikani synttäreillä. Siellä keskustelimme kuinka lasten olisi hyvä tavata muita uskovien perheiden lapsia. Omat lapseni olivat usein ainoat lapset messussa ja pyhäkoulussa täällä Imatralla. Minulle tärkeintä perhepäivässä on lasten yhteinen kohtaaminen”, Tiita kertoo.

Perheissä ja lapsissa on tulevaisuus

Valitettavasti maamme kristillinen kulttuuri ohenee koko ajan. Tämän vuoksi meidän tulee seurakuntina yhä enemmän kantaa vastuuta seurakuntiemme lasten kristillisestä kasvattamisesta ja perheidemme hengellisestä hyvinvoinnista. Tällaiseen vastuunkantamiseen kutsutaankin meistä jokaista. Me saamme rukoilla perheiden ja lasten puolesta, järjestää pyhäkouluja, sekä varkki- ja nuorteniltoja. Voimme myös koota voimamme eri seurakunnista ja järjestää perheille sen kaltaista toimintaa, jossa saamme rakentua ja virvoittua yhdessä Jumalan hyvien lahjojen äärellä. Herra kutsuu meitä tämän kaltaiseenkin työhön. Toivottavasti alueen uusi avaus voisi olla rohkaisuna muillekin.

Herra, sinun armosi on avara kuin taivas, pilviin ulottuu sinun totuutesi. Vanhurskautesi on vuoria korkeampi ja oikeutesi kuin syvyyksien syvyys. Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra. Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala! Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset. Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin ja annat heidän juoda ilosi virrasta. (Ps. 36:6–9, KR92)

Kaupungin kujan molemmin puolin kohoaa kivinen seinä. Paikoin se on aivan sileäksi kulunut, paikoin kovin rosoinen. Kapean tien kulkijan jalat nostattavat kuivasta maasta pölyä ilman. Pian saavutaan kohtaan, jossa molemmilla puolilla on avoin portti. On kaksi taloa. On kaksi huonekuntaa. Molemmissa, antiikin ajan tapaan, perheen isä johtaa omaa huonekuntaansa. Porteista kulkee väkeä asioilleen. Kummankin talon pihamaalla hoidetaan päivän askareita.

Vuorisaarnassa Jeesus ikään kuin johdattaa kuulijan kahden eri huonekunnan vaiheille ja sanoo: Kukaan ei voi palvella kahta herraa. (Matt. 6:24) Ei voi asua yhtä aikaa kahdessa eri talossa. Ei voi nukkua samaan aikaan kahdessa eri vuoteessa. Ei voi kuokkia yhtä aikaa kahta eri peltoa. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. (j. 24)

Näin kahden talon ja kahden isännän vaiheilla käy pohdinta. Kumpi näyttää paremmalta vaihtoehdolta. Ja tokihan kristitty tietää vastauksen. Kuulun tuohon hiukan pienempään, mutta kodikkaan näköiseen taloon. Mutta eikö kuitenkin kannattaisi pitää vaihtoehdon avoinna? Entäpä jos hankkisin pienen sivutyön tuossa komeammassa ja kiiltävämmässä talossa? Entä jos tekisin siellä silloin tällöin iltavuoroja? Ehkäpä Jeesus, joka esittää näin ehdottoman jaon kahden eri isännän ja huonekunnan välillä, ei ihan ymmärrä nykyisiä realiteetteja. Jos kiinnitän silmäni vain Jumalaan, niin silloinhan voin joutua elämään vailla mammonan tuomaa helpotusta. Minulla ei ole ruokaa pöytään laitettavaksi, eikä vaatetta itseni pukeakseni. Ei ole kattoa pään päälle, ei ole kulkupeliä tai rahaa lasten harrastuksiin. Entä jos menen takapuoli edellä Jumalan taloon, mutta silmilläni kuitenkin katson mammonan suuntaan. Silloin tiedän edes sen, mitä siellä voisi olla tarjolla, mistä minä jään paitsi ja mitä tuossa talossa asuvat pitävät tavoittelemisen arvoisena?

Vuorisaarnassa Jeesus jatkaa tähän tapaan: Katsohan millainen on järjestys Jumalan huoneessa. Täällä taivaan linnuistakin pidetään huoli. Ei niiltä mitään puutu. Tässä Jumalan talossa jopa kuihtuvat kedon kukkaset puetaan upeaan loistoon. Tämän talon Herran hyvyys on niin ylenpalttista, että hän pitää huolen kaikista luoduistansa. Jopa pahoille hän antaa aurinkonsa paistaa ja sateensa langeta. Tämän talon taivaallinen perheen Isä kyllä tietää sinunkin tarpeesi. Hän on tähän päivään sinusta joka hetki huolen pitänyt. Hänkö yhtäkkiä muuttuisi toiseksi?

Jos Jeesuksen sana saisi minut rohkaistuksi, voisin laulaa psalmin sanoin: Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti. Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon se poikasensa laskee: sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani. Autuaat ne, jotka sinun huoneessasi asuvat! (Ps. 84:2–5)

Ja kenties mieleen nousevat tutut sanat Katekismuksesta: Minä uskon, että Jumala on luonut minut ja koko luomakunnan, antanut minulle… kaikki jäsenet. Hän antaa myös vaatteet, kengät, ruoan ja juoman… Hän lahjoittaa minulle runsaasti ja joka päivä… kaikki tämän elämän tarpeet… yksinomaan isällisestä hyvyydestänsä. (VK, 1. uskonkappale)

Kahden huonekunnan portin vaiheilla horjuva saattaa lopulta oivaltaa Jumalan huoneen taloudenhoidon hyvyyden. Ehkä mieleen tulee jopa ajatus: tällaista hyvää minäkin tahtoisin olla mukana tuottamassa ympärilleni. Ja jälleen kyselijä saa enemmän kuin aavistikaan. Suurten lahjojensa antamiseen Jumala käyttää juuri meitä ihmisiä. Minusta Jumala pitää huolen toisten ihmisten kautta, ja minun kauttani puolestaan jostakusta muusta luodustaan.

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Ajallisissa asioissa ahkeroimisen lisäksi saan vieläpä osallistua Jumalan iankaikkisen valtakunnan työhön. Mehän rukoilemme Isä meidän -rukouksessa: “tulkoon sinun valtakuntasi.” Tiedämme Jumalan valtakunnan tulevan ilman meidän rukoustammekin. Mutta me pyydämme näin, että se tulisi hyvyydessään meidänkin tykömme. Ja että me olisimme osa tuota valtakuntaa; jopa saisimme olla mukana sen tuomisessa maan päälle. Herran omana minut on kutsuttu työhön hänen iankaikkisessa valtakunnassaan, seurakunnassa. Jumala on antanut kullekin hyvyytensä viisaasti käyteltäväksi. Kristitty pitää huolen Jumalan suomista lahjoista ja käyttää voimistaan, lahjoistaan ja varoistaan osan viisaasti Kristuksen seurakunnan rakentamiseen. Oma talous pidetään kunnossa, että voidaan antaa omista tuloista kirkon työhön (vrt. Ef. 4:28).

Kujalla kahden talon portin vaiheilla kulkijoiden nostattama tien pöly on hetkeksi laskeutunut. Niinpä katselija huomaa mammonan huoneen portin sisäpuolella kasvavan puun. Se näyttää ihanalta. Sen hedelmä hokuttelee, kuin se voisi täyttää kaikki toiveet ja tarpeet. Se tuntuu lupaavan vapauden tehdä, mitä ihminen ikinä haluaa. Eräs mammonan huoneen palvelusväestä huomaa puuhun suunnatun katseen. Hän sanoo: “Juuri tuon puun hedelmää varten minä teen työtä. Kun olen tarpeeksi tehnyt, saan lopulta siitä maistaa. Kerran jo haukkasin, mutta toinen puraisu täyttää kaikki toiveeni. Silloin minusta tulee kuin Jumala. En tarvitse enää muita. Olen vapaa. Voin tehdä lopulta, mitä itse haluan.” Mutta miten toinen haukku toisi avun, jos ensimmäisestä ei ollut hyötyä, saattaisi joku miettiä. Silloin silmään sattuu puun juurella oleva, maahan kaatunut vanha kyltti. Siinä lukee tähän tapaan: “jos tästä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.”

Katse kääntyy jälleen Jumalan talon suuntaan. Ja itse asiassa senkin portilla on puu. Puu näyttää rujolta. Se kertoo: Joka tahtoo, tulkoon ja syököön lahjaksi. Ja joka tästä puusta syö, luopukoon itsestään ja eläköön tämän puun hedelmistä. Hän tulkoon tästä puusta riippuvaiseksi. Hän tajuaa, ettei ole Jumala, vaan ihminen. Tämä karu puu olkoon hänen aarteensa. Tästä puusta hän ei pääse vapaaksi, vaan asuu aina sen varjossa. Ja sen puun yläpuolelle on ripustettu kirjoitus: Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas.

Koronapandemia on pelottanut monia meistä. Eri ihmisiä eri tavoin. Toisia on pelottanut vakavan sairauden mahdollisuus, toisia se, että voi tartuttaa läheisensä tietämättään. Toisia on pelottanut viranomaisten toiminta, esimerkiksi vapauksien rajaaminen ja pakkokeinot. Pelkääminen on universaalia, kaikki pelkäävät jotain. Mutta voiko pelkäämisen lopettaa? Tai voiko sitä ainakin vähentää? Tai jos ei voi, niin miten sitä omaa pelkäämistään voisi paremmin kestää ja oppia sen kanssa elämään? Miten uskaltaisimme jälleen mennä esimerkiksi kirkkoon? Miten voisimme rauhoittua pelkojemme keskellä, etteivät taivaan aarteet jää meiltä saamatta pelkojemme tähden?

Ihmisen kaksinaisuus

On tärkeä ymmärtää, että jokaisessa ihmisessä on kaksi erilaista toisiinsa liittyvää toimintajärjestelmää. Kognitiivisen järjestelmämme lisäksi (jota itse kutsun ratsastajaksi), jokaisessa meissä on myös autonominen turvallisuusjärjestelmä (eli hevonen minun kielenkäytössäni). Hevosen, eli puolustusjärjestelmämme, autonomiasta seuraa se, että kukaan meistä ei voi lakata kokonaan pelkäämästä. Pelko kun liittyy itsesuojeluvaistoomme. Pelko on tarpeellista, sen tarkoituksena on pitää meidät hengissä. Hevonen eli puolustusjärjestelmämme ei ole tahtomme alainen kone, vaan itsenäinen autonomian omaava järjestelmä. Pelkoa emme voi siis millään ja milloinkaan poistaa, eikä sitä pidäkään poistaa. Tärkeää on jatkuvasti opetella elämään pelkojensa kanssa ja peloistaan huolimatta. Tärkeää on myös yrittää opetella rauhoittamaan omaa hevostaan, jonka kanssa elämän jakaminen on osamme. Ratsastajan ja hevosen yhteistyö on koko elämän jatkuva harjaantumisen aihe. Mitä paremmin kuulet ja tunnet omaa hevostasi, sitä paremmin ehkä opit sitä rauhoittamaan ja sillä myös ratsastamaan minne itse tietoisesti haluat.

Tulen halatuksi, siis olen olemassa

Länsimaissa on pitkään hallinnut niin sanottu kartesiolainen ajattelutraditio, joka on karkeasti sanottuna ylikorostanut ihmisen kognitiivistä ajattelukykyä ja järkeä. ”Ajattelen, siis olen olemassa” oli Rene Descartesin (1596 – 1650) kuuluisa kiteytys, jonka innoittamana täällä lännessä on pitkään vahvasti arvostettu ihmisen rationaalista puolta ja niin sanotusti keskitytty asioihin. Tämä on tietenkin osittain oikein. Hankalaa on kuitenkin se, että samalla on syntynyt sellainen kuvitelma, että ihmisen toiminta orientoituu pelkästään ja ensisijassa aina rationaalisesti. Katveeseen ja kuolleeseen kulmaan on tämän takia jäänyt muun muassa taju siitä, että edellinen pätee vain niissä olosuhteissa, jolloin ihmisen puolustusjärjestelmä eli hevonen ei ole pelkojen tai muiden uhkien takia aktivoituneena. Riittävää huomiota vaille on jäänyt myös se ihmisen kaksinaisuuteen liittyvä seikka, että kartesiolaisen maksiimin ohella kuhunkin meistä vaikuttavat myös toiset turvallisuuteen liittyvät maksiimit. Koska ihminen on kaksinainen, on myös toinen kaikkien poikien ja miesten tuntema maksiimi: ”Tulen/en tule hakatuksi, siis olen olemassa”. Tämän maksiimin minulle opetti puhelimen ennakoiva tekstin syöttö kun olin kirjoittamassa ylös varsinaista asiaa, eli varsinkin kaikkien äitien ja lasten hyvin tuntemaa hevoseen liittyvää maksiimia: ”Tulen halatuksi siis olen olemassa”. Pieni vauva kapaloidaan tämän takia, niin myös Kristus itse tuli kapaloiduksi. Lapsia ja aikuisia halataan tämän takia heidän huoliensa ja pelkojensa keskellä. Läheisyys, halaaminen ja kosketus ovat rauhoittumisen ja hevosen rauhoittamisen keskeisiä välineitä. Nyt kuitenkin korona ja siihen liittyvä sosiaalinen eristäytyminen on vienyt monilta juuri nämä rauhoittumisen välineet. Tämä on ollut omiaan lisäämään monien turvattomuutta ja yksinäisyyttä sekä niihin liittyvää lamaantumista. Pelko on saanut meidät näinkin tiukempaan otteeseensa.

Nykytietämyksen pohjalta on selvää, että voimme toimia edes teoreettisen rationaalisesti vain silloin, kun emme ole uhan alla. Näkymättömän viruksen uhka on ollut hyvin todellinen. Siksi oman pomppivan ja pillastuneen hevosen selässä ei oikein ole ollut helppoa ajatella kenenkään. Kyseessä ei siis ole vain tiettyjen ihmisten ongelma, vaan se koskettaa jokaista ihmistä yhtäläisesti. Toki eroja on siinä, mikä kenenkin hevosen saa pillastumaan ja mitä kukin meistä kulloinkin pelkää. Yhden pillastuttaa koronan pelko, toisen pelko muiden sairastuttamisesta, kolmannen pelko siitä, että koronaa pelkäävät lähimmäiset saavat peloillaan kaiken sekaisin työpaikalla tai seurakunnassa ja niin edelleen. Nämä ristiriitaiset pelot voivat sitten alkaa vielä ruokkia toisiaan ja näin voi syntyä hankalia negatiivisiä kehiä, jotka vahvistavat itseään. Pelko ja sekasorto valtaa niin yksilön hevosen kuin koko laumankin. Tämä on kaikille mahdollista. Mutta aivan yhtä mahdollista on, että lamaannus valtaa lauman. Mitä se on?

Lamaantumisesta ja rohkeuden harjoittelusta

Turvatoimia on seurakunnissa käytetty, kaksi rokotusta on saatu, mutta edelleen hevostamme pelottaa ja jäämme kotiin, vaikka rajoituksia puretaan. Ei uskalleta lähteä messuun. Messuun lähtemättä jättäminen ei tällöin suinkaan aina ole ratsastajan tietoinen päätös, vaan hyvin usein se voi olla hevosemme intuitiivinen eli ei-tahdonalainen varotoimenpide ja pelkoreaktio, jota emme mitenkään tietoisesti päätä. Asian ymmärtämistä ei helpota se, jos emme tiedä koko hevosen olemassaolosta tai uskomme kartesiolaisen ylimitoitetun ajatuksen mukaan olevamme pelkkiä kirkkaan ajattelun keskuksia. Tällöin meidän on vaikea saada asiaan muutosta. Järki ja sen vakaat päätökset eivät välttämättä poista pelkoamme ja niin lamaannus ja pelko voivat jäädä päälle. Emme välttämättä ymmärrä, että lamaantunut hevosemme tarvitsee ratsastajan ja toisten lähimmäisten lempeää ja sitkeää rohkaisua liikkeelle lähtemiseen.

Rohkeus on vastaus pelon ongelmaan. Rohkeus ei välttämättä kumoa tai poista pelkoa, mutta se voi auttaa meitä toimimaan pelosta huolimatta hevostamme rohkaisten ja kannustaen. Hevosta ei voi, eikä pidä pakottaa, mutta sitä voi ratsastajan toimesta kannustaa. Rohkeutta täytyy vain muistaa harjoitella yhä uudestaan, sillä ihminen aina harjoittelee jotakin. Rohkeuden harjoittelun aloittamattomuus on aina pelkäämisen harjoittelun jatkamista. Ja sitä mitä kukin ahkeraan harjoittelee, sen voi ymmärrettävästi oppia ja siinä voi vahvistua. Tässä harjoittelussa emme ole kuitenkaan yksin ja omassa varassamme. Kristus itse on voimamme ja rohkeutemme lähde!

Rauha teille

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa Ps. 23:4-6

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Jer 29:11

Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman. Joh. 16:33

Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: »Rauha teille!» Joh. 20:19

Ylösnousemuksen päivänä seurakunta on kokoontunut kuulemaan Kristuksen rauhan julistusta pelkääville hevosilleen! Messu on paikka jossa Kristus julistaa meille kuoleman voittajana rauhaansa. Messu on paikka jossa ylösnoussut halaa meitä sanallaan ja sakramenteillaan ja ruumiinsa osallisuudella. Älkäämme siis lamaannuksissamme jättäkö messua, vaan rohkaiskaamme mielemme ja kannustakaamme hevostamme liikkeelle kohti Herran huonetta!

Yksi pelkäävistä, Jari Kekäle

Pastori Kalle Väätäinen

1. Kirkkoon!

Viimeiset puolitoista vuotta ovat muuttaneet ihmisten käytöstä myös seurakunnan suhteen. Voisi jopa sanoa, että pandemia on vaikuttanut erityisesti yhteen kokoontuvan seurakunnan elämään. Moni käy harvemmin kirkossa ja jotkut ovat jättäytyneet kokonaan pois messuista. Tilanne ei ole uusi. Heprealaiskirjeessä kerrotaan samasta ilmiöstä ja kehotetaan kristittyjä näin:

Hepr. 10:22-25: ”niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä; pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.”

Sydämesi on vihmottu puhtaaksi ja ruumiisi on puhtaaksi pesty pyhässä kasteessa. Siksi sinä voit tunnustaa: ”Kasteessa minusta tuli Hänen omansa ja Hänen seurakuntansa jäsen. Jeesus on minun Herrani. Minun vapahtajani on joka päivä uskollinen minulle!”

Kun sinulla ja muilla kristityillä on tällainen aarre, sinua kutsutaan valvomaan toisia kristittyjä ”rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin”. Tärkeimmäksi rohkaisuksi mainitaan, että me itse, eivätkä muut jätä seurakunnan kokousta eli messua. Tuo päivä, joka lähestyy on Herran päivä aikojen lopulla, mutta se on myös jokainen sunnuntai. Tässä on jokaviikkoinen hengellinen tehtävä. Kehota itseäsi ja muita tulemaan Messuun Kristuksen palveltavaksi. Ajattele millainen pyhä palvelustehtävä sinulla on joka viikko!

Heprealaiskirjeen seuraavissa luvuissa kuvataan, miksi kehotus on niin valtavan tärkeä:

”…te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri. Katsokaa, ettette torju luotanne häntä, joka puhuu; sillä jos nuo, jotka torjuivat luotaan hänet, joka ilmoitti Jumalan tahdon maan päällä, eivät voineet päästä pakoon, niin paljoa vähemmän me, jos käännymme pois hänestä, joka ilmoittaa sen taivaista.” (Hepr. 12:22-25)

 On kysymys sinun iankaikkisesta elämästäsi. Jeesuksen luo tulemalla, hänen sanaansa kuulemalla ja hänen ruumiinsa ja verensä vastaanottamalla, sinä pysyt Kristuksessa ja Kristus pysyy sinussa.

2. Ole elävä kivi!

Apostoli Pietari kehottaa myös pysymään seurakuntayhteydessä:

”Ja tulkaa hänen tykönsä, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis, ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. (1.Piet 2:4-5)

Sinun tehtäväsi elävänä kivenä on kysyä, mitä minun hengellinen huoneeni nyt tarvitsee. Olet osa pyhää papistoa, ja sinun tehtävänäsi on uhrata hengellisiä uhreja. Tee näin, koska Jeesus on pelastanut sinut ja tehnyt sinut eläväksi. Anna omastasi seurakunnan hyväksi. Anna läsnäoloasi tulemalla messuun. Mieti mitä elävä kivi ja pyhä papisto tekee. Lopeta sellainen ajattelu, että olisit vain palveluiden vastaanottaja ja asiakas. Sinua tarvitaan. Jumala ei ole turhaan tehnyt sinua eläväksi eikä turhaan kutsu sinua elämään todeksi kutsumustasi!

Yksi puhutteleva esimerkki tästä on eräs mies, joka hyvin varovaisesti kertoi minulle seuraavaa. Hän oli rukoillut, miten hän voisi palvella Jumalaa yrittäjänä. Tuntui, että kaikki hänen aikansa meni arkiseen puurtamiseen. Sitten hän oli päättänyt tehdä yrittäjänä yhden päivän kuussa Jumalalle. Hän antoi kaiken tuon päivänä voiton seurakunnalle hengellisenä uhrina. Hän kertoi, että yrittäminen muuttui täysin toisenlaiseksi ja sai hengellisen merkityksen. Ole luova ja mieti miten sinä voisit elävänä kivenä tehdä jotain vastaavaa.

– Kalle Väätäinen

Juhana Pohjola pitaa linjapuhetta kesäjuhlassa Loimaalla.

Hän oli ollut pitkään eristyksissä. Hän oli tavannut vain harvoja ihmisiä. Hän oli totutellut yhteydenpitoon etänä. Näin hän kirjoittaa: ”Jumala on minun todistajani, kuinka minä teitä kaikkia ikävöitsen Kristuksen Jeesuksen sydämellisellä rakkaudella.” (Fil.1:8) Tunnetko sen mistä apostoli kirjoittaa! Paavali oli vankeudessa Roomassa ja kirjoitti seurakunnalle Filippiin. Vankeudessa vapaan liikkumisen riiston lisäksi raskasta on myös sosiaalinen eristäminen. Apostoli oli paljon yksinäisyydessä. Hän ikävöi nähdä seurakuntalaisten tuttuja kasvoja, kuulla heidän äänensä ja laskea siunaavan kätensä heidän päällensä.

Ja kuinka minä olen ikävöinyt yhteistä juhlaamme! Kuinka iloitsen nähdä -en tyhjiä penkkejä, kameran linssiä enkä vain tietokoneen ruutua – vaan teidän kasvonne!

Korona-aika on konkreettisesti muistuttanut, ettei kristinuskossa ole kyse vain ajatuksista, ideoista ja päänsisäisistä hengellisistä yhtälöistä. Mistä Filippiläiskirjeen ydinsanoma puhuu? ”Hän tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi.” (Fil.2:7) Yksinäisyydessä elänyt apostoli tunnusti, että Jumalan Poika on tullut ihmiseksi. Vaikka Herramme on vastapäätä luotujaan, hän ei ole etänä vaan elävänä paikalla. Jos Jumalan Poika tuli ihmiseksi, eikö meilläkin ole lupa olla ihmisiä, jotka näkevät, kuulevat ja tuntevat. Ihmisiä, jotka ikävöivät ja kaipaavat niin perheen ja ystäväpiiriin näkemistä kuin seurakuntaperheessä ja uskonystävien parissa elämistä.

Kirkon jatkumo evankeliumin osallisuudessa

Mistä Paavali kantoi huolta vankeudessaan Roomassa? Ei vain omasta tarpeestaan saada kokea uskonyhteyttä vaan kirkon hyvinvoinnista. Vanha Paavali katselee jo kuolemaansa. Hänen sydämellään ja rukouksissaan on yksi asia: kirkon elämän jatkumo. Siksi hän kirjoittaa niin filippiläisille kuin meille tänään. ”Minä kiitän Jumalaani siitä, että olette olleet osallisia evankeliumiin ensi päivästä alkaen tähän päivään saakka, varmasti luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka. (Fil1.) Kuulitko ensi päivästä Jeesuksen päivään eli paluuseen saakka! Tässä on kirkon pitkä jatkumo!

Mistä puhumme, kun sanomme: Kirkon jatkuvuuden tähden? Kristuksen kirkon jatkuvuus on Kristuksen evankeliumin jatkuvuutta. Olette osallisia evankeliumiin. Tämä on suurinta elämässä, tärkeintä kuollessa! Olimme perhematkalla ja ajoimme upeaan Espanjan kauneimmaksi valittuun kylään. Valkoiset matalat talot vihreällä vuoren rinteellä auringon paisteessa. Viehättäviä kujia, houkuttelevia kahviloita, kiinnostavia puoteja ja välitön välimerellinen tunnelma. Tätä oli tarjolla, mutta minä valitsin toisin. Oli huono yö takana. Olin väsynyt, loppu. Päätin jäädä nukkumaan autoon. Pimeässä parkkihallissa olin saamassa unenpäästä kiinni, kun saman rivin autossa varashälytin meni päälle. Hervotonta ulvontaa kuunnellessa ja harmaata betoniseinää pimeässä katsellessa mietin, että tätäkö se pitkään säästetty ja odotettu unelmaloma on? Parhaatkaan asiat tässä maailmassa eivät tuo tyydytystä, jos sisin on levoton ja sumussa. Elämän upeimmatkaan asiat eivät voi täyttää kaipaustamme, jos omassa sydämessä on pimeää ja ahdasta.

Evankeliumi ei ole hyvän olon uutinen eikä itsensä hyväksymisen sanoma. Evankeliumi koskee Kristuksen palavaa ja itsenä lahjoittavaa rakkautta sinua kohtaan. Paavali julisti: ”Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.” (Fil.2:8) Hänen kuuliaisuutensa sitoo pimeyden tuhovoimat. Hänen ristinsä tulee elämäksi sinne, missä kuolemalla luullaan olevan viimeinen sana. Hänen veriarmonsa riittää sielläkin, missä ihminen on hylännyt itsensä ja toivo on pirstaleina. Sukupolvien unelman sijasta meillä on iankaikkisuustoivo. Hän nostaa kerran meidätkin maan tomusta kirkkauteen. Tämä on evankeliumin ydin.

Näin Paavali muistuttaa heitä: Olette olleet osallisia ensi päivästä alkaen. Teimme Lähetyshiippakunnan ryhmämatkalla vierailun Filipin raunioille. Oli puhuttelevaa seistä paikalla, johon syntyi Euroopan ensimmäinen seurakunta. Kosketin vettä purosta, jossa Lyydia kastettiin. Evankeliumin osallisuuden ensi päivä nousee aina pyhän kasteen vedestä! Paavali mainitsee kristitylle toisen merkittävän päivän. ..täyttävä Kristuksen päivään saakka. Me kuljemme kohti viimeistä, Kristuksen päivää.  Silmiemme edessä on suuri tilinteonpäivä. Voidaksemme olla valmiit kohtaamaan Herramme on vielä yksi tärkeä päivä kastepäivämme ja viimeisen päivänä lisäksi. Mikä se on? Paavali kertoo: Tähän päivään asti! Kuuletko kolmas tärkeä päivä elämässäsi on tämä päivä, koska tänään on pelastuksen päivä! Huomisesta emme tiedä. Katso nyt on otollinen aika! Tänään Kristus sanoo sinulle: sinä olet minun ja minä olen sinun!

Tätä on kirkon jatkumo. Kirkko opettaa ja julistaa samaa Kristuksen armon evankeliumia, jonka Lyydia kuuli Filipissä ja vanginvartijat Roomassa. Kirkon jatkumo on oikein toimitettujen armonvälineiden jatkumoa seurakunnan messussa. Samalla kasteella kastamista ja kasteen uudessa elämässä elämistä, jonka osallisuuteen Filipin vanginvartijan perhekuntansa pienintä lasta myöten tulivat. Samaan pelastuksen maljaan tarttumista Herran pöydässä Filipissä tai Loimaalla. Kirkon jatkumo on Kristukseen uskovien ja evankeliumin viran jatkumoa. Paavali kirjoittaakin: ”Kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filipissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja seurakuntapalvelijoille.” (Fil.1:1)

Miksi Lähetyshiippakunta on olemassa? Tämän kirkon jatkuvuuden tähden, jotta meillä olisi seurakunnissamme osallisuus eli kreikaksi koinonia Kristuksen evankeliumista! Siksi meillä on Helsingissä evankeliumin osallisuuden keskus, jota Koinonia-keskukseksikin kutsutaan. Kirkon jatkuvuuden tähden rukouksemme on lapsemme ja nuoremme tässä osallisuudessa kasvattaa. Kirkon jatkuvuuden tähden Paavalin sanoin pidämme tarjolla elämän sanaa ja näin kutsumme uusia ihmisiä tähän evankeliumin osallisuuteen!

On ollut puhuttelevaa jatkuvasti kohdata seurakunnissamme yksi ihminen siellä, toinen täällä, jonka Jumala on hiljattain pysäyttänyt ja vetänyt yhteyteensä! Nähkäämme rakkaat ystävät, että Herralla on paljon vielä korjattavaa näiltä isänmaamme pelloilta!

Haluan nostaa kolme ajankohtaista kohtaa, joita kirkkona kohtaamme:

Avoimina yhteistyöhön

Ensinnäkin teemamme nostaa kysymyksen, jatkammeko me yksin Suomessa Kristuksen kirkon osallisuutta. Emme suinkaan! Oikean evankeliumin, kasteen, ehtoollisen, ripin ja niitä hoitavan paimenviran todellisuus seurakunnissa toteutuu – Jumalalle kiitos –  muuallakin. Meidän seurakuntamme ja kirkkomme muotoutuivat siitä vallitsevasta todellisuudesta, ettemme voineet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja puitteissa täysimääräisesti ja hyvällä omallatunnolla enää toimia. Isiemme ja äitiemme kirkko ei enää itse seissyt tunnustusperust allaan ja käytännössä pakotti ulos ne, jotka vielä sitä yrittivät. Vaikka Lähetyshiippakunta on meille rakas ja sen vähitellen muotoutuvat perinteet yhä tärkeämpiä, meidän näköalamme on aina Kristuksen Kirkon jatkuvuus Suomessa. Isoin kysymyksemme on, miten apostolinen usko ja sen mukainen seurakuntaelämä on myös jatkossa löydettävissä Suomessa. Tiedän, että tätä rukouksin kysellään monissa kodeissa ja liikkeissä, jotka ainakin vielä ovat etsineet elintilaa Suomen ev.-lut. kirkossa tai ovat sen jättäneet. Varmasti samaa kysellään myös muualla. Jokaisen täytyy tehdä levossa ja vapaudessa omat ratkaisunsa. Samalla on tiedostettava, että historian saatossa kertyneet valtakirkon toimintamahdollisuudet ja etuoikeudet eivät ole koskaan ilmaisia eivätkä kirkon jatkuvuuden kannalta välttämättömiä – joskus jopa haitallisia. Samalla on tiedostettava, että hyväkin toiminta, ruokkivatkin tilaisuudet ja innostavatkin tapahtumat eivät voi olla korvike seurakunnalle. Kansankirkon raunioilla olen ihmetellyt usein kuultua ajatusta, ettei mihinkään seurakuntaan tarvitse kuulua, riittää kun käy hengellisten liikkeiden tilaisuuksissa. Tämä ei ole raamatullista eikä siksi luterilaista opetusta. Jokaisella kristityllä tulisi olla jumalanpalvelus elämäksi, kasteeseen perustuva seurakunta kodiksi, oman paimen tueksi ja samaan oppitunnustukseen perustuva osallisuus kirkossa. Kirkon jatkuvuus ja osallisuus ei voi olla näkymätöntä vaan konkreettista seurakunnallista elämää armonvälineiden äärellä!

Kenties pelkkä olemassaolomme kirkkona voi rohkaista joitakin: Ilman valtakirkon etuja voi hyvin seurakuntina elää ja työ kasvaa. Haluan myös sanoa, että jos vain keskusteluseuramme kelpaa, niin Lähetyshiippakunnassa ollaan aina avoimia yhteyden rakentamiseen kaikkien kanssa, jotka Jumalan sanan pohjalta haluavat Kristuksen kirkkoa rakentaa. Haluamme pitää niin ikään hyvät välit myös niiden kanssa, jotka eivät jaa uskonnäkemystämme. Haluamme antaa yhdessä todistuksen kaikkien kristittyjen kanssa esimerkiksi uskonnonvapauteen ja elämän pyhyyteen liittyvissä kysymyksissä! Onhan paine yhteiskunnassamme kasvamassa kristittyjä kohtaan, mikä toivottavasti lisää yhteistyötä niissä kohdin, missä se on mahdollista.

Uskonnon- ja sananvapaus haastettuna

Toisena kohtana nostankin Lähetyshiippakunnan asemoinnin nopeasti muuttuvassa isänmaassamme. Pitkään huomio on ollut kirkkotaistelussa, jota Suomen ev.lut. kirkon suunnasta käytiin vuosikymmeniä. Kysymys oli: Voiko tämän uskon ja apostolisen virkakäsityksen kanssa elää ja toimia sen sisällä? Kun ei enää periaatteessa saanut eikä käytännössä voinut, jatkoimme isiemme ja äitiemme kirkkoa Lähetyshiippakunnassa. Nyt kysymys kuuluu: Saako Raamatun mukaista ihmis-, avioliitto- ja seksuaaliopetusta julkisesti opettaa Suomessa ilman rangaistuksen pelkoa?

Kaksi vuotta sitten kesällä keskustelin piispamme Risto Soramiehen kanssa ja tunsimme harmia siitä, että Päivi Räsänen sai yksin kantaa julkisuuden painetta, kun hän oli julkaissut raamattusitaattitwiittinsä pride-tapahtumaan ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon siihen osallistumiseen liittyen. Mietimme neuvottomina Riston kanssa, miten voisimme nyt olla tässä tukena ja apuna? Eihän sitä silloin tiennyt, mitä Herra oli jo meille varannut! Samaan aikaan tietämättäni Päivin kirjoittama Luther-säätiön julkaisu vuodelta 2004 Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät- oli rikospolisiin tutkinnassa. Valtakunnansyyttäjä vastoin poliisin päätöstä vei asian esitutkintaan ja lopulta käräjäoikeuteen. Piispan viranhoitoni ensimmäisinä kuukausina syksyllä saan julkaisun päätoimittajana kuulla Helsingin käräjäoikeudessa syytteet kiihottamisrikoksesta.

On ollut häkellyttävää saada tukea ja rohkaisua ei vain yli kirkkokuntarajojen vaan myös monilta ei-kristityiltä. On ollut puhuttelevaa, miten ympäri maailmaa tapaukseen on kiinnitetty huomiota. Juuri julkaistussa Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) vetoomuksessa yli neljäkymmenen kirkon johtajat viideltä mantereelta vetoavat ja rukoilevat puolestamme. Vankilassa virunut ja lopulta teloitettu Paavali kirjoittaa Filipissä vainoja kokeneille seurakuntalaisille: ”Teille on suotu se armo, että saatte uskoa Kristukseen ja vielä kärsiäkin hänen puolestaan. Te käytte samaa taistelua, jota olette nähneet minun käyvän” (Fil.1:29) Kuulitko, Paavali ei sano, että on huonoa tuuria tai taivaasta tullut kuritus, että Jumalan sanan tähden joutuu kokemaan vastustusta. Teille on suotu se armo!  Biblia kääntää: Teille on lahjaksi annettu. Kirkon jatkuvuuteen ei kuulu ainoastaan usko Kristukseen vaan sama taistelu ja kärsimys. Siksi oppi-isämme Martti Luther nosti kirkon seitsemänneksi tuntomerkiksi pyhän ristin kantamisen. En ole tässä hankkimassa teidän edessänne uhripääomaa. Minulla ei ole mitään hätää. Ja vaikka tuomiokin tulisi, selviämme kyllä. Suurempi huoli minulla on siitä, että monet näissä kysymyksissä Jumalan edessä kilvoittelevat ajattelevat, ettei heillä ole tilaa seurakunnissamme. Huoli on siitä, että kanssamme eri mieltä olevat ajattelevat kristittyjen olevan vihasta täyttyneitä, jotka eivät pidä kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaina. Suurempi huoli on siitä, miten pelko ja itsesensuuri täyttää kristittyjenkin sydämet. Suurempi huoli on siitä, miten ideologisesti ahdaskatseiseksi isämaamme on muuttumassa.

Huhtikuun 26.päivänä 1986 Tsernobylin ydinreaktiossa tapahtui räjähdys. Ydinlaskeumia tuli Suomeen saakka. Itsekin muistan teini-ikäisenä tuon synkän neuvostoajan tapahtuman. Onnettomuutta on muisteltu tänä keväänä 35 vuotta räjähdyksen jälkeen. Vaikka räjähdystä, sen syitä ja vakavuutta yritettiin aluksi salailla, säteilymittarit olivat lahjomattomat. Totuus tuli asteittain julki. Katsoin Tsernobyliin liittyvän draamasarjan. Siitä jäi mieleen venäläisen, säteilyyn kuolleen ydinfyysikon suuhun laitetut sanat: ”Jokainen kertomamme valhe kerryttää velkaa totuudelle. Ennemmin tai myöhemmin tuo velka on maksettava.”

Länsimaissa ei ole kerralla tapahtunut yksi räjähdys vaan vuosikymmenten kulttuurimurroksen aiheuttama säteilyvuoto, jonka laskeuma ulottuu kaikkialle yhteiskuntaan: mediaan, yrityksiin, koulu- ja yliopistomaailmaan, valtion virastoihin, urheilu- ja kulttuuripiireihin ja kirkkoihin. Kulttuurimurros on koskettanut syntymättömien lasten arvoa, lasten oikeutta isään ja äitiin, miehen ja naisen annettua biologista luotuisuutta, avioliiton asetusta ja perhettä yhteiskunnan perustana.  Nyt yhtäkkiä alamme nähdä, mitä tämä säteily saa aikaan. Minne tahansa menet kristillisen ihmis- ja avioliittokäsityksen kanssa, huomaat miten alkaa hälyttävä pöyristymispiipitys, ihmiset vaihtavat kiukusta väriä koko sateenkaaren kirjon mukaan ja signaloivat samalla omaa avarakatseisuuttaan ns. suvaitsemattomia tukahduttamalla. Näemme, miten Jumalan hyvät lahjat ja säätämykset on sysätty sivuun radikaalin yksilökeskeisessä ja nautinnonhakuisessa kulttuurissamme. Varmasti taustalla on myös Francis Fukuyaman teesin mukaisesti kysymys eri tavoin syrjintää kokeneiden vaatimus tulla nähdyksi, saada arvostusta ja hyväksyntää yhteiskunnassa. Mutta jos noustaan miehen ja naisen avioliittoon perustavaa luomisjärjestystä, biologisia faktoja ja luonnollista lakia vastaan, kyse ei ole vain antikristillisestä vaan ihmisyyden vastaisesta liikkeestä. Sen seurauksena on isää/äitiä ikävöiviä nuoria, väestöllisesti taantuvia ja identiteettiryhmiin jaoteltuja yhteiskuntia sekä silvottuja tulevaisuuksia sukupuoltansa ”korjailevien” nuorten kustannuksella. Epämääräisten ja ideologisesti ladattujen käsitteiden kuten syrjinnän, vihapuheen ja tasa-arvon nimissä sysitään sanan- ja uskonnonvapauksen perusoikeuksia sivuun.

Aikamme ylle voisi banderollina vetää tekstin: ”Jokainen kertomamme valhe kerryttää velkaa totuudelle. Ennemmin tai myöhemmin tuo velka on maksettava.” Millaisen velan seuraavat sukupolvet tulevatkaan maksamaan! Tämän keskellä uskonnon- ja sananvapaus ovat entistäkin ajankohtaisempia. Itse oikein säpsähdin lukiessani maltilliseksi tunnetun Suomen Kuvanlehden entisen päätoimittajan Tapani Ruokasen blogia:

” Valtakunnansyyttäjä näyttää, kuinka sanan- ja uskonnonvapaus murennetaan. Se tapahtuu juuri näin, pienin askelin. Tätä menetelmää käytetään trollauksessa ja hybridisodankäynnissä: syötetään hyvässä tarkoituksessa ratkaisuja – esimerkiksi vähemmistön suojelun nimissä ja vihapuhetta vastaan – ja muokataan samalla tilaa ajatuspoliisille, joka alkaa lopulta sensuroida puheita ja kirjoituksia. Ensin tulee sakkoa, seuraavaksi vankeutta, lopulta kivitys, kuten Raamatun aikana. Tähän vallankäyttöön pitää puuttua heti ennen kuin se pesiytyy hyväksytyksi.” (Seurakuntalainen 4.5.2021)

Samaisessa Tsernobyl-draamassa on järkyttävä kohta, kun räjähdyksen jälkeen palomiehet täysin tietämättöminä vaarasta tulevat suojaamattomina sammuttamaan laitosta. Kypärä päässä ja letku kädessä urheasti kohti säteilevää ydinreaktoria. Ensin tuli mieleen, olemmeko kristittyinä varustautuneet siihen, millaisen säteilevän kulttuurisen reaktion äärelle meidät on lähetetty? Mutta kyllä lopulta kyse on siitä, että joka lähtee Jumalan luomia säädöksiä polkemaan, kulkee avopäin kohti polttavampaa Jumalan pyhyyden tulta kuin mitkään ydinreaktiot. Olkoon meillä siksi sama rakkauden mieli kuin Paavalilla, joka sydänverellä kirjoittaa Filippiläisille. ”Sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. …Heidän kunnianaan on heidän häpeänsä.” (Fil.3:18) Vaikka emme voisi muuttaa yhteiskunnallista ilmapiiriä, sen voimme tehdä, ettemme itse mene mukaan valheeseen. Meidän kutsumuksemme on puhua levollisesti totta rakkaudessa, saattaa ihmisiä Kristuksen armon osallisuuteen, rukoilla kaikkien puolesta ja kärsivällisesti ilman katkeruutta kestää, mitä vastustusta annetaan.

Itselläni kaiken keskellä on tämä toivo ja rukousaihe, mistä Paavali vankilassa iloa täynnä kirjoitti: ”Mitä minulle on tapahtunutkin, on koitunutkin evankeliumin menestykseksi.” (Fil.1:12) Herra, käännä sinä kaikki tämä nimesi kunniaksi! Toiseksi Paavali jatkaa: ”Useimmat veljistä, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua Jumalan sanaa.” (Fil.1:14) Herra, uudista palvelijoittesi ilo, rakkaus ja rohkeus!

Korona-ajan läpi yhdessä

Kolmanneksi olemme kirkkona kulkeneet yhdessä korona-ajan lävitse. Kyllä epidemia meidätkin yllätti. Ohjenuoranamme nimetyssä valmiusryhmässä ja seurakunnissa on ollut toimia vastuullisesti, viranomaisohjeita seuraten ja lähimmästä huomioiden mutta koko ajan seurakunnan oikeudet säilyttäen. On toki selvää, että seurakuntien työ on monin tavoin kärsinyt. Moni on kadonnut joukosta. Ehtoollisen viettotavat ovat aiheuttaneet kysymyksiä ja kitkaa. Toivottavasti olemme sekä oppineet virheistämme että myös uusia hedelmällisiä tapoja evankeliumin työssä. Tuskin meillä olisi täällä Studio Kryptan telttaa ja lähetyksiä eikä liioin striimaustiimiä koossa ilma korona-aikaa. Alkushokin jälkeen viime kesäkuusta lähtien messut ovat jatkuneet seurakunnissamme katkeamatta viranomaisrajoitusten puitteissa. Kun maamme hallitus oli aikeissa pitää kauppakeskukset ja Alkot auki mutta rajoittaa perustuslaillista oikeutta uskonnonharjoittamiseen, annoimme julkilausuman uskonnonharjoittamisen vapauden puolesta. Ilman mitään röyhistelyä kysynkin, onko Suomessa missään kirkkokunnassa vastaavalla tavalla huolehdittu pääsystä evankeliumin osallisuuteen sunnuntaista toiseen vaikka sitten pitäen 10 lyhyttä messua 5 henkilölle kerrallaan! Tätä on ollut kirkon jatkuvuudesta huolehtiminen poikkeusoloissakin! Iso kiitos kaikille vastuuta kantaneille, suntioille, kanttoreille, striimaajille ja seurakuntalaisille sekä itsensä likoon laittaneille paimenillemme! Taloudellisestikin olemme selvinneet, mikä kertoo sitoutumisesta seurakunnan työn jatkuvuuteen. Varmasti syksyn tullen on uudelleen kokoamista ja käynnistämistä monin tavoin, mutta ihmeellisesti ovia on auennut uusien seurakuntalaisten tuloon, uusien paimenten vihkimiseen ja jopa uusien seurakuntien perustamiseen koronasta huolimatta.

Kaikesta tästä Jumalan hyvästä huolenpidosta ja seurakuntiemme vastuullisesta ja uutterasta työstä huolimatta Paavali nostaa eteemme sanat Filipin seurakunnalle: ”Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti, … että te pysytte samassa hengessä ja yksimielisinä.” (Fil.1.) Mitä on evankeliumin arvon mukainen käyttäytyminen samassa Hengessä? Se on varmasti kasteemme velvoittamaa uutta elämää Jumalan käskyjen viitoittamalla tiellä. Mutta se myös sisältää kyvyn tehdä ero Dietrich Bonhoefferin ja viime kesänä taivaskutsun saaneen pastori Anssi Simojen usein viljelleen sanan mukaisesti viimeisten ja viimeistä edellisten asioiden välillä. Viimeiset ovat ilmoitukseen perustavaa kirkon uskon jatkumoa evankeliumin osallisuudessa, joka ulottuu ikuisuuteen. Viimeistä edelliset ovat harkintaamme perustuvia yhteiskunnallisia asioita, jotka rajoittuvat tähän aikaan. Siksi pitäkäämme yhtä ja huomio uskossa eli viimeisissä asioissa. Ja jättäkäämme erilaisille näkemyksille ja valinnoille tilaa viimeistä edellisissä. Sillä kriisit saavat aikaan kriisitunnelman, johon kukin meistä reagoi omalla tavallaan. Toiset esimerkiksi eristäytyvät, toiset liikkuvat vapaammin. Teemme erilaisia johtopäätöksiä perustellustikin monista asioista. On hyvä muistaa, ettei kirkon jatkuvuutta keskuudessamme uhkaa vain ulkoapäin tulevat paineet vaan sisältäpäin, meidän lihastamme nousevat. Siksi pitäkäämme yhtä viimeisissä, ja jättäkäämme rakkaudessa, keskinäisessä kunnioituksessa ja pitkämielisyydessä tilaa eri näkemyksiin viimeistä edellisissä kysymyksissä!

Kirkon viran jatkumossa

Viimeiseksi haluan sanoa uudesta vaiheesta kirkossamme huomisen piispan virkaan vihkimisen myötä. Haluan kiittää saamastani luottamuksesta ja esirukouksista. Sain sähköpostissa hyvän muistutuksen: ”Kirkko on selvinnyt kohta 2000 vuotta ilman sinun piispuuttasi, ja varmasti selviää Herramme tuloon asti.” Etuoikeuteuni on kuitenkin jatkaa edeltäjieni työtä. Ruotsin ja Suomen Lähetysprovinssin piispa Matti Väisäsen aikana vuosina 2011—2013 Luther-säätiön työ muotoutui osaksi uutta kirkollista rakennetta. Matti-piispan viranhoidossa henkilöityi seurakuntaverkostomme nopea kasvu ja paimenten vihkiminen niille. Piispa Risto Soramies vihittiin Lähetyshiippakunnan perustamisen myötä vuonna 2013 kirkkomme ensimmäiseksi piispaksi ja nuorten paimentemme luotettavaksi tueksi. Hän on ollut paimentamassa meitä omilla jaloillaan seisovaksi luterilaiseksi kirkoksi ja johtanut kirkkomme osaksi kansainvälistä luterilaista seurakuntaperhettä, mistä ulkomaalaisten vieraiden läsnäolo täällä todistaa. Risto-piispa laskee paimensauvansa tilanteessa, jossa seurakuntamme ja papistomme erilaisista piirteistä huolimatta kulkee yksimielisyydessä, evankeliumin osallisuudessa ja kirkon jatkumossa. Tässä kirkon kaitsentaviran jatkumossa on turvallista kulkea!

Kirkkomme on vanhakirkollisen ja luterilaisen perinteemme mukaisesti järjestäytynyt piispallisesti, minkä nimemmekin ilmaisee: Lähetyshiippakunta. Huomenna päähäni lasketaan hiippa. Haluan kuitenkin jättää teille toisenkin kuvan kirkostamme kuin vain yhden miehen päähän laskettavasta Pyhän Hengen liekkiäkin symboloivasta hiipasta, ja mitä sen alta löytyy. Jos joku kuvaisi meitä nyt drone-lennokilla kaukaa, eikö tämä teltta näyttäytyisi kuin suurena hiippana laskeutuneena juhlakansan ylle. En tiedä allekirjoittavatko helluntaiystävät tämän liturgisen tulkinnan heidän juhlateltastaan hiippana. Saimme teltan, palautamme hiipan! Mutta täältä löytyvät Lähetyshiippakunnan seurakunnat edustettuina! Ja mitä Pyhän Hengen lahjoja, intoa ja kykyä tämän ison ”hiipan” alta löytyykään! Tämän suuremman hiipan alla minä saan pienen hiippani ja se rohkaisee minua heikkoa! Haluan virassani tukea jalosti laumaa hoitavia paimeniamme ja rohkaista teitä kaikkia käyttämään lahjojanne. Meillä on valtava ja ihana kutsu yhdessä kulkea kirkon jatkumossa ja saattaa ihmisiä evankeliumin osallisuuteen!

Ottakaamme vanhan Paavalin päätössanat Filipin seurakunnalle mukaamme tähän yhteiseen kutsumukseemme:

Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. Fil.4:4—7

Loimaa Lähetyshiippakunnan kesäjuhla 31.7.2021 Linjapuhe Juhana Pohjola

Olin nuorempana (ihan vielä en suostu luopumaan komparatiivimuodosta) innokas penkkiurheilija. Katsoin lapsuudenperheeni kanssa jääkiekon MM-turnaukset, formuloiden GP:t, yleisurheilun arvokisat, mäkihypyn mäkiviikot ja hiihdon maailmancupit. Vuodelta 1996 mieleeni on jäänyt hauska muisto siitä, miten koko perhe raahasi patjat yöksi olohuoneeseen ja äiti herätti meidät muut joskus kolmen maissa yöllä katsomaan, miten Heli Rantanen kiskaisi Atlantan olympialaisten keihäskisassa kultaa. Vaikken ajanpuutteen vuoksi (ja ylimääräisten tunnekuohujen välttämiseksi) enää tätä nykyä seuraa urheilua samalla intensiteetillä kuin ennen, juuri olympialaiset nostavat vanhan innostuksen pintaan kaikkein varmimmin. Tulevina viikkoina sitä lajia onkin taas luvassa, Tokiossa tällä kertaa.

Olympialaisten ja olympialiikkeen mottona on tunnetusti latinankielinen lentävä lause “citius, altius, fortius” (suom. nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin/rohkeammin). Moton kehitti nykyaikaisten olympialaisten isä, paroni Pierre de Coubertin, vuonna 1894. Coubertin lainasi lauseen ystävältään, katolilaiselta dominikaani-isä Henri Didonilta, joka oli itsekin innokas urheilun ystävä. Lähestyvien olympialaisten innoittamana olen pohtinut Coubertinin mottoa ja erilaisia mottoja ylipäätään. Millainen motto sopisi erityisesti kristityn innoitukseksi ja olisiko jopa Coubertinin muotoilusta tällaiseksi motoksi? Olympialaisten tunnuslausetta pyöriteltyäni olen päätynyt vastaukseen “kyllä ja ei”.

Miksi “kyllä”? Koska kristitty ihminen samoin kuin uskosta osatonkin voi hyvällä omallatunnolla tavoitella elämässään asioita, joita pitää tärkeinä ja nähdä vaivaa niiden toteutumiseksi. Hän voi sinnikkään harjoittelun avulla saada kehonsa tai mielensä suoriutumaan vaikeista tehtävistä yhä paremmin ja paremmin ja saada siitä iloa, tyydytystä ja arvostusta. Itse asiassa tällainen pyrkimys on mielekäs nimenomaan kristitylle, joka tietää, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita ja ettei ihmisen arvo ole kiinni onnistumisesta tai epäonnistumisesta.

Myös uskonelämässä sitkeys, määrätietoisuus ja pyrkimys eteenpäin ovat hyödyllisiä. Paavali kehottaa Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 9. luvussa uskovia ottamaan mallia juoksijoista, jotka noudattavat itsensä hillitsemistä kaikessa, jotta saisivat voitonseppeleen. Jos juoksijat näkevät valtavasti vaivaa katoavaisen seppeleen saavuttamiseksi, tulisi uskovien kahta tarmokkaammin tavoitella pelastuksen katoamatonta seppelettä, joka on mittaamattoman paljon arvokkaampi. 

Entä miksi “ei”? Kokemuksesta tiedämme, että pyrkimyksemme uskon korkeuksiin päättyy usein rimanalitukseen ja että jäämme pikamatkoilla lähtötelineisiin. Tunnuslause “Citius, altius, fortius” ei siis välttämättä ole meille se kaikkein sopivin, sillä vaikka se osoittaa meille arvokkaan tavoitteen, se myös lamaannuttaa meidät paljastamalla oman hitautemme, alhaisuutemme ja heikkoutemme räikeästi. 

On myös toinen syy, miksei Coubertinin motosta ole kristityn huoneentauluksi. Tuo syy on Jumalan ja Hänen valtakuntansa kätkeytyminen vastakohtiin: kärsimykseen, vaivaan, pienuuteen ja heikkouteen. Jumala ei tule luoksemme korkeana ja mahtavana Kuninkaana vaan nöyränä ja itsensä uhraavana palvelijana. Ja niin: siinä missä me näemme parhaaksi, että jokin meidän itsemme, lähimmäisemme tai kirkon kannalta toivottava asia toteutuu nopeasti, siinä Jumala voi nähdä hyväksi antaa meille taakkoja ja esteitä, jotka hidastavat kulkuamme. Hitaasti kulkiessamme saatamme nähdä jotakin, joka nopeassa vauhdissa olisi jäänyt huomaamatta. Ja siinä missä me luonnostamme ajattelemme, että meidän pitää pyrkiä Jumalan luo korkeuksiin, siinä Jumala yllättääkin meidät laskeutumalla meidän luoksemme, jopa meidän alapuolellemme palvelijaksemme. Hän saattaa myös viedä meidät syvyyksiin, joista emme ikinä keksisi etsiä Hänen kasvojaan. Ja siinä, missä me turvaamme omaan voimaamme, Jumala kääntääkin asetelman ylösalaisin vakuuttamalla, että Hänen voimansa tulee täydelliseksi heikkoudessa (2. Kor. 12:9). 

Jumalan armon varassa elämisen ja taivasmatkalla kilvoittelemisen jännite ei tämän elämän aikana laukea. Varmimmin matka päättyy onnellisesti, kun katse on Jeesuksessa Kristuksessa, joka on uskomme alkaja ja täyttäjä (Hepr. 12:2). Ja se kristityn motto? Se voisi olla vaikkapa “Jumalan aikataulussa, Jumalan rakkauden syvyydessä ja Jumalan voimassa”.  

Ida Heikkilä

Dekaani Juhana Pohjola

Lähetyshiippakunta on joutunut median myrskynsilmään. Se ei ole ensimmäinen kerta. Onhan mediamyräköitä tullut vastaan tasaisin väliajoin Luther-säätiön perustamisesta saakka – yli 20 vuoden ajan. Valtakunnansyyttäjän jättämä haaste kansanedustaja Päivi Räsäselle ja allekirjoittaneelle on uusi etappi samalla tiellä. Se eroaa aikaisemmin koetusta, mutta liittyy samaan isoon kuvaan. Debatti on nyt siirtynyt valtakirkosta valtioon, tuomiokapituleista käräjäsaliin.

Suomen Luther-säätiö perustettiin rakentamaan luterilaista vaihtoehtoa niille, jotka olivat jääneet kodittomiksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Seurakuntaverkostomme nopea synty osoitti, että raamatullistunnustuksellisille ja kodinomaisille messuyhteisöille oli tarvetta. Vaikka työnäkymme ei noussut vastustamisesta vaan evankeliumilla vahvistamisesta ja uusien tavoittamisesta, vastakkainasettelua ei voinut välttää. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätökset ja käytännöt olivat poikenneet sen omasta tunnustusperustasta. Näkyvimmin se ilmeni paimenviran avaamisessa naisille. Päätös runnottiin läpi yhteiskunnallisella paineella ja tasa-arvoideologialla. Yhä uudestaan on toistettu, ettei naispappeuskiistassa ole kysymys tasa-arvosta vaan paimenviran asetuksesta ja seurakuntaperheen isänvirasta. Kuuroille korville puhuttiin, ettei samanarvoisuus merkitse samanlaisuutta. Erilaiset tehtävät ja kutsumukset kirkossa eivät merkitse eriarvoisuutta vaan täydentävät ja rikastuttavat toinen toistaan. Tasa-arvoideologian mukaisesti Raamatun ja kirkon perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyville pappisvihkimyksien, virkojen ja tilojen antaminen alettiin nähdä välillisenä syrjimisenä. Luther-säätiö joutui etsimään työlleen uudet uomat. Sen seurauksena Suomen evankelis-luterilaisen kirkon useat tuomiokapitulit piispojensa johdolla käyttivät suurinta mahdollista rangaistusta: pappisvirasta erottamista. Kun tila loppui valtakirkosta, olemme jatkaneet isien ja äitien kirkkoa Lähetyshiippakunnassa.

Nyt polttopisteeseen on joutunut perinteinen kristillinen seksuaaliopetuksemme. Tasa-arvoideologian mukaisesti samaa sukupuolta oleville pareille on ajettu jo pitkään avioliitto-oikeutta. Kristillisen opetuksen mukaan Jumala on asettanut miehen ja naisen välisen avioliiton ainoaksi seksuaalisen elämän toteutuspaikaksi. Järjestys on turva niin puolisoille kuin lapsillekin. Homosuhteissa eläminen on luomisjärjestyksen vastaista. Suomen valtion korkein syyttäjäviranomainen katsoo, että julkaisumme on homoseksuaaleja solvaavaa ja halventavaa. Poliisikuulusteluja myöten olemme toistaneet, että opetamme jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa, vaikka emme voi hyväksyä homoseksuaalista elämäntapaa. Toisin kuin etnisyys tai ihonväri, homosuhteissa eläminen on moraalivalinta. Kuuroille korville puhumme siitä, että ihmisarvo ja ihmisen arvovalinnat eivät ole sama asia. Ei siis riitä, että tunnustaa jokaisen ihmisarvon ja torjuu kaikenlaisen halventavan puheen. Lisäksi pitäisi lakata opettamasta julkisesti tämän elämäntavan synnillisyyttä. Seuraava askel tulee olemaan, että yrityksiä ja yhteisöjä painostetaan osoittamaan hyväksyntänsä ja liittymään tavalla tai toisella sateenkaaren väreihin.

Miten käy sananvapaudelle, jos keskustelua oikeista ja vääristä elämänmuodoista yhteiskunnassa rajataan nostamalla jonkin ryhmän elämäntapa kritiikin ulottumattomiin juridisin keinoin? Miten käy uskonnonvapaudelle, jos Kristuksen armon evankeliumin kirkastumisen palveluksessa olevan Jumalan lain hengellinen käyttö pyritään estämään maallisen lain keinoin? Kun valtio uhkaa rangaistuksella – toisin kuin kansankirkossa – väistämistilaa ei ole. Siksi on levollisesti käytävä kohti oikeusprosessia ja valmistauduttava kantamaan seuraukset.

Kansalaisina saamme sanoa: pidetään ihminen arvossa, valintojen arviointi vapaudessa. Seurakunnissa saamme opetella: kohdataan lähimmäinen totuudessa ja rakkaudessa. Kristittyinä saamme kuulla: älä pelkää, minä en sinua jätä enkä hylkää!

Pastori Sakari Korpinen

Hannulan merimiehen mökin viereiseen kalasääksipesään kiirehti taas Afrikasta vanha tuttumme, elinikäisessä avioliitossa elävä pariskunta. Hienoa! Tuhansien kilometrien rasittavan matkan lisäksi oli varottava pyssymiehiä ja myös kalaverkkoja. Monia matkaajia kuolee. Mutta jätän nyt  isältäni perityn ja pojilleni opettamani kevätbongauksen ja kiikaroin muuta, sillä 2.6.1971 sain pappisvihkimyksen Helsingin tuomiokirkossa. Matka on ollut pitkä ja vaarallinenkin. Kiikarissani on selvä kuva:  elämäni on ollut Jumalan johdatuksessa suurta seikkailua. Mutta yritän bongata vain kymmenen kohdetta.

Ensimmäinen bongaus

Partiokaverini heinäkenkä-Hessun äiti oli virolainen ja oma äitini lauloi Klemetin kuorossa Viron laulujuhlilla. Kysyin isältäni saunassa, jossa kaikki tärkeät jutut selvitettiin, miksi emme tiedä Virosta paljoakaan. Isäni kertoi paljon ennen Timo Vihavaisen huippukirjaa Suomen rähmettymisestä, suomettumisesta. Väärät ideologiat niin yhteiskunnassa kuin kirkossa hiipivät jo 1960-luvulla ovista ja akkunoista somerolaiseen agraarielämäänkin.

Kun jo lukiovuosina pääsin pikkubussireissulle läpi Euroopan Kreikkaan saakka ja sitten seuraavana kesänä äitiysliivitehtaalle pakkaajaksi Saksaan Harzin vuoristoon, sain näköalaa eurooppalaiseen kulttuuriin ja kristikuntaan. Unkarissa kuulin salaisesti järjestetyssä illanvietossa järkyttävää tarinaa kommunistisen systeemin vainoista. Kaikkialla itäblokissa vainottiin kristittyjä, joista sain tietoa niin Inkerissä kuin Latviassakin. Mutta miksi tänään luterikunta on rähmällään?

Koulupitäjäni Someron kirkkoa on piinannut iltapäivälehden mukaan “sarjakakkaaja”. Vakavampaa on toisenlainen sotkeminen. Evankeliumin oppi (doctrina evangelii) poljetaan ja surkean pappiskoulutuksen vuoksi saarnastuoleissa johdatetaan ihmisiä ”haliteologialla” harhaan. Eipä olisi uskonut 50 vuotta sitten, että pohjoismaisiin kansankirkkoihin sopii kenties jo sana kuolleen Lasaruksen ruumiintilasta?

Toinen bongaus

Minulle oli kevyttä koulunkäynti, vaikken huipputuloksia saanut. Ajattelin lähteä Göttingeniin lääketieteelliseen, mutta Haminassa RUK:ssa ymmärsin lopullisesti, että Jumala tahtoi minut papiksi. Luin vauhdilla Helsingin yliopistossa. Siihen vaikutti suloisen Liisan (o.s. Hyvärinen) löytyminen ja sitten kyllästyminen eksegetiikan opetukseen. Valiteltuani saamaani opetusta isäni sanoi tuon olevan tuttua. On pidettävä lujasti kiinni siitä, että Jeesus Kristus on pyhän Raamatun keskus ja ydin. On painotettava, että Raamatussa kaikki on Pyhän Kolminaisuuden antamaa erilaisista kirjoittajista ja ajanjaksoista huolimatta. Novum kädessä isäni pysyi Raamatun selvyyden opissa (claritas) ja selvitti ilmoitustapahtumien peräkkäisyysluonnetta. Mutta vasta historian ja filosofian opinnoissani sain ajatuksellista selvyyttä, miten filosofiset premissit ratkaisevat kaiken ja miten isäni oli oikeassa. Pappiskoulutuksen valistusrationalismin mukanaan tuoma tiedekäsitys on onneton. Simo Kiviranta osuu oikeaan sanoessaan, että oikea teologia on “praktinen tiede, joka ei määrittele omia lähtökohtiaan, koska ne on jo annettu”.

Kolmas bongaus

Ratkaisevaa oli Evankelisessa Ylioppilasliitossa (EYL) tulleet ystävät ja erityisesti teologian lisensiaatti Simo Kivirannan ja hurskaan puolisonsa, lääketieteen tohtori Kirstin vaikutus. Simosta huokui vahva henkinen ja hengellinen läsnäolo –gravitas! Sain paneutua tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Vaikka olin ajatellut lähteä seurakuntapapiksi, Eero Huovinen kutsui minut jatkajakseen Evankelisen Ylioppilasliiton pääsihteeriksi. Vieraskirjamme kertoo rakkaista ystävistä ja jatkuvista illanvietoista kotonamme. Ensimmäinen vetämäni EYL:n kesäkokous päättyi voimalliseen tunnuslauluumme “Rohkenetko minkä maksoi aina Herraas tunnustaa”. Tuon laulun jälkeen minulle ilmoitettiin, että isäni on kuollut. Ensimmäinen kasuaalini oli isäni ruumiinsiunaus Suomusjärven täpötäydessä kirkossa. Seuraavana päivänä oli hautaanlasku Janakkalassa. Ajoimme vanhalla Fiatilla, joka tietysti sammui pikatiellä. Kaftaani päällä yritin liftata ja vihdoin romaniperhe otti kyytiinsä ja vei siunaillen meidät pyhän Laurin kirkolle asti. EYL:n työ oli suurta juhlaa, mutta siihen tuli yhtäkkiä Antikristuksen lemu. Osa joukostamme kuunteli vanhoja eyliläisiä vaikuttajia ja alkoi pommittaa uutta oppia, naispappeutta. Kun olin jo saanut jatko-opinnotkin kuntoon, sain ystävällisen kirjeen ja kutsun arkkipiispa Martti Simojoelta aloittaa Naantalin seurakuntapastorina.

Neljäs bongaus

On sanottu, että ihmisiä voidaan luokitella suorittajiksi, sosiaalisiksi tyypeiksi tai vallankäyttäjiksi. Viimeksi mainittu en mielestäni ole. Mutta totta on, että Naantalissa aloin heti suorittajaksi ja aloin korjata Soiniemen kesäkotia arkkitehti Erkki Pitkärannan johdolla. Hän Marjansa kanssa on pysynyt läheisenä ystävänä EYL:n päivistä tähän asti. Kehuin jatkolukujeni yhteydessä prof. Seppo A. Teinoselle, miten sain lisättyä Naantalin kirkossa ehtoollispyhien määrää. Hän iloitsi, mutta sanoi: “Sinulla on hieno kirkko, siellä sinulla tule olla joka päivä messu!”. Hän antoi minulle nimikirjoituksellaan kirjojaan, mutta ei pyrkinyt enempää käännyttämään paavinuskoiseksi. Seurakuntanuoret olivat Naantalin aarre. Monia lähti lukemaan myös teologiaa, mutta onko vain pastori Timo Keskitalo pysynyt Jumalan sanan totuudessa? Naantalin seurakunnassa koin olevani sokeripala kaulassa joka päivä todella pastori. Tunsin iloa messun toimittamisesta yhä enemmän täyttyvässä kirkossa. Istuin vanhainkodissa usein. Yritin saada selvää muun muassa hampaattoman vanhuksen ruotsinkielestä. Myöhemmin Helsingistä käsinkin toimitin muistojen Naantalissa kasuaaleja. Aloin birgittalaiskaupungissa ymmärtää, ettei luostarilaitos ole itsessään väärin. Jokunen kasuaaleihin liittyvä valitus tuli kapituliin ja Mikko Juva tahtoi minut pois Naantalista siinä onnistumatta. Mutta kirkkoherranvaalin tultua koko seurakuntaneuvosto lähetti kirjeen kapitulille maisteri Erkki Ellän johdolla pyytäen että saisin vaalisijan toimintani ja laudatur- pastoraalin takia. Neljännelle vaalisijalle minulla ei ollut virkavuosia. Jäin lukulomalle (kulttuurihistoriaa ja teologiaa) ja hoitamaan Samulia, Santeria ja Mariaa ja Liisa siirtyi opettajaksi kouluun. Hän toimi myös   vuoden lehtorina seurakunnassa. En enää ollut insider, mutta pysyin monille yhä heidän pastorinaan.

Viides bongaus

Teologian tohtori Reijo Arkkila tahtoi minut takaisin Evankeliumiyhdistykseen. Simo Kiviranta oli jo aiemmin käynyt puhumassa tästä. Ja niinpä päätin kokeilla myös siksi, koska olin saanut hopeasijan Rymättylän kirkkoherran vaalissa. Tärkeäksi tullut veljeskaarti Korppukollegio (Eero Parvio, Heikki Koskenniemi, Jukka Thurén, Reino Salo) jäi, mutta vasta kuolema on erottanut meidät. Naantalin aikana syveni ystävyys Anssi Simojoen ja hänen perheensä kanssa jatkuen Anssin kuolemaan asti. SLEY:ssä oli päätetty panostaa raamattukoulutustyöhön ja rovasti Väinö Uusitalon johdolla kuljin pitkin Suomea käynnistämässä Raamattu tutuksi -opetussarjaa. Vaikka naispappeuskiistat jo olivat alkaneet, vielä oli suuriakin mahdollisuuksia toimia kansankirkossa pitäen pappisvalan pyhät velvoitteet. Kehuin, että harvalla on kaksi kertaa viikossa lakanoiden vaihto, sillä nukuin usein yöjunissa. Liisa joutui koville perheen hoitamisessa, vaikka äitini ja Liisan vanhemmat Martti ja Rauni Hyvärinen auttoivatkin, varsinkin meidän pitkien ulkomaamatkojen ajan. Taivaallinen Isämme oli ottanut pois jo ennen syntymäänsä Kaisan, mutta antoi meille vielä Elisan. Evankeliumiyhdistyksessä elettiin nousukautta. Sain tehtäväkseni myös maallikkosaarnaajien koulutuksen ja siinä elinikäisiä aitoja hedbergiläisiä ystäviä. Olisin tahtonut Sanansaattajan päätoimittajaksi, mutta minut kutsuttiin SLEY-Kirjojen johtoon. Bongatessani valitsemiani kirjoja olen yhä tyytyväinen, mutta Sanansaattajan kansankirkolliselle kehitykselle en mahtanut mitään. Linjani pysyi ja potkut tuli. Järkyttävät kokoukset seurasivat toisiaan. Ja varakas herätysliike ja sen kustannusyhtiö kuihtui hetkessä.

Kuudes bongaus

Nöyryydellä ei tule tarkoittaa nöyristelyä, pelokkuutta tai tarpeetonta varovaisuutta, vaan tosiasioiden edessä myöntää tosiasiat. SLEY:n kurssi oli Katajanokan kurssi. Toimintaa ei arvioitu enää tosissaan tunnustuksestamme käsin. Mutta Simo Kivirannan pyynnöstä jäin vielä kuudeksi vuodeksi taloon. Se aika oli kurjaa. Tuntui siltä, että eksoduksen tavoin murhasakki on toisella puolella ja edessä on kuohuava meri. Oli siis huudettava Jumalaa avuksi tosissaan! Läheinen ystäväni piispa Olavus tahtoi minun siirtyvän Oulun hiippakuntaan, mutta lastemme koulunkäynti oli kesken. Yritimme vielä vaikuttaa Paavalin synodin kautta, että “vanhauskoisilla” olisi jokin paikka kansankirkossa. Mutta kun myös tunnustusrintaman lippulaiva, SLEY, oli karilla, kansankirkko ajautui hiljalleen suureen kriisiin ja kriminalisoi kaiken vanhauskoisen toiminnan. Jumalan sanan vastaiset traditiot ja uskomukset tulee perata pois sielujen autuuden tähden, mutta institutionaalisen heresian saatua kirkkolain voiman se tuli mahdottomaksi. Kansankirkon piispojen johdolla vietiin uskonopilliset kysymykset maallisiin oikeuksiin ja hävisimme kaikki käräjät. Kotonamme yöpyi useitakin tunnustuksellisia kirkonjohtajia ja vierailimme myös heidän kodeissaan keskustellen, mitä voimme tehdä. Tärkeää oli myös aktiivinen yhdessäolo ja keskustelu professori Martti Parvion kanssa. Samoin Taivallahden seurakuntamme kirkkoherra Pauli Vuola tuli ystäväksi. Onneksi pääsin yhdeksi syksyksi Liisan ja nuorimmaisen kanssa Kanadaan papiksi. Siellä opin ymmärtämään, mitä on uusitestamentillinen seurakunnallisuus. Ekklesiologia ei tullut kristologian edelle, mutta oivalsin, miten niiden tulee liittyä saumattomasti yhteen. Alkoi synodin sihteerinä toimineen ystäväni Juhana Pohjolan ja Simo Kivirannan johdolla Luther-säätiön perustaminen ja eteneminen herätyksen tavoin. He näkivät tarkasti, miten on edettävä uudessa tilanteessamme. Ekklesiola-paradigmalla ei ollut enää mahdollisuuksia.

Seitsemäs bongaus

Ruoholahden kappelista aloitimme. Matti Reinikka ja Miisa Nilsson tekivät noista hetkistä vaikuttavan tv-elokuvan Tunnustus. Matti myöhemmin vielä Ristisaaton. Ymmärsimme alusta saakka, että keskiössä tulee olla aina oikeat alttarit ja saarnatuolit. Seurakuntaelämä on rakennettava messun ympärille. Kuinka suurta iloa tunsinkaan, vaikka vaatimattomissa tiloissa aloitimme eri puolilla messut. Perunakuopissa ei vielä  ole tarvinnut kokoontua. Onko se aika jo lähellä? Liisa teki Lauttasaaressa koulutyötä, mutta tuki taas kaikin tavoin toimintaamme ja kulki mukanani. Syntyi Lahteen, Renkoon (Hämeenlinnaan), Seinäjoelle, Tampereelle ym. pienet, mutta sitoutuneet jumalanpalvelusyhteisöt. Piispa Olavus vihki Juhanan pastoriksi ja minä sain jopa Turun kapitulilta virkamääräyksen säätiöön. Mutta kun kiikaroin tarkasti, näen, että kansankirkossa oli jo lampunjalka siirretty pois. Media päättää ja piispat siunaavat päätökset. Tie on johtanut yleisuskonnollisuuteen, jossa ei tarvita Kirkon Herraa Jeesusta Kristusta.

Kahdeksas bongaus

Seulonnan aika oli tullut kaikkiin herätysliikkeisiin ja siksi yritimme ensiksi koota ”edustavaa joukkoa” niistä. Se olisi ollut väärä tie. Ymmärsimme pian, että viedäksemme kansankirkon muuttuneessa  tilanteessa työtä eteenpäin organisaation on oltava kevyt  ja meillä on oltava selkeät tavoitteet. Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan syntyyn vaikuttivat keskeisesti Juhana ja Simo, mutta ilman säätiön hallitusta työ olisi jäänyt paikalleen. Sulka hattuun erityisesti Raimo Savolainen, Erkki Pitkäranta ja Esko Murto! Tottahan piispamme Matti ja Risto ovat olleet keskeisiä. Piispa Matti on jopa luterikunnan merkittävin kasteteologi aikanamme. Näemme, että piispallinen rakenne on Pyhästä Hengestä, mutta piispuuden on oltava täysin toisenlaista kuin mitä on ollut kansankirkossamme. Tarvitsemme tänään kolme piispaa. On palattava aitoon episkopaalisuuteen, jossa piispa on pappien pappi mitä läheisimmässä merkityksessä. Yksikään seurakunnistamme ei olisi syntynyt vain piispallisella hymyllä tai käskykirjeellä. Ymmärrämme, mikä voima on “alhaalta käsin” syntyvällä seurakunnallisuudella. Sen piispamme ovat sisäistäneet.

Yhdeksäs bongaus

En olisi 2000-luvun alussa ikinä uskonut, että Herramme antaisi meille paljon pastoraalisesti kykeneviä ja oppineita pastoreita ja runsaasti sitoutunutta ja hurskasta kirkkokansaa. Installaatio-puheessani kyllä profetoin Lähetyshiippakunnan mahdollisuudesta, mutta se oli kuitenkin vielä “silmiltäni salattu”. On pysyttävä oikean kirkon tuntomerkeissä, vaikka yhteiskuntamme muuttuu yhä antikristillisemmäksi. Emme saa apua kansankirkon piispoilta esim. opettaaksemme raamatullista perhekäsitystä. Päinvastoin. Anomme herkeämättä Kansojen Kaitsijalta, että uskonnonvapauslaki pysyisi järkähtämättä voimassa. Paimenillemme on annettu vain jatkuva pyrkimys ymmärtää paremmin Jumalan sanaa ja evankeliumia (fides quaerens intellectum) ja hoitaa uskottua laumaa. Vain siten on niitä seurakuntalaisia, jotka iloiten kulkevat “uskon valaisemilla silmillä ” (fides habet oculos suos) elämänsä matkaa.

Kymmenes bongaus

Sain lahjaksi Cristian Brawin uutuuden Und wir sahen seine Herrlichkeit. Tämä ruotsalaisen pikkuseurakunnan pappi ja Åbo akademin dosentti sanoo oikean teologian olevan eskatologista eli ajan loppuun ja Kristuksen tuomiolle tuloon tähtäävää. Teologialla on oma causa materialis eli Jumalan erityinen ilmoitus, sitten causa originalis eli alkusyynä itse Jumala ja oma causa finalis eli kaikki paimenen työssä tähtää lopulta ihmisten iankaikkiseen autuuteen. Jumala on johdattanut minua täysin toisin, mitä viisikymmentä vuotta sitten ajattelin, mutta pitänyt kokovartalopappina. Ystäväni isä Anssin tavoin ajattelen: Ei sitä pienenä tiedä, kuinka hauskaa on isona. Siksi täältä Perniön Hornien historiallisesta Lindilästä riennämme ravittaviksi messuun Apostoli Johanneksen seurakuntaan Saloon ja kuljemme seikkailussamme yhä lähemmäksi tulevaa suurinta juhlaa, Taivaan ateriaa.

Sakari Korpinen, Pastori, TL