Blogi: Kaksi hengellistä tehtävää
10.9.2021
Pastori Kalle Väätäinen
Viimeiset puolitoista vuotta ovat muuttaneet ihmisten käytöstä myös seurakunnan suhteen. Voisi jopa sanoa, että pandemia on vaikuttanut erityisesti yhteen kokoontuvan seurakunnan elämään. Moni käy harvemmin kirkossa ja jotkut ovat jättäytyneet kokonaan pois messuista. Tilanne ei ole uusi. Heprealaiskirjeessä kerrotaan samasta ilmiöstä ja kehotetaan kristittyjä näin:
Hepr. 10:22-25: ”niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä; pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen; ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin; Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.”
Sydämesi on vihmottu puhtaaksi ja ruumiisi on puhtaaksi pesty pyhässä kasteessa. Siksi sinä voit tunnustaa: ”Kasteessa minusta tuli Hänen omansa ja Hänen seurakuntansa jäsen. Jeesus on minun Herrani. Minun vapahtajani on joka päivä uskollinen minulle!”
Kun sinulla ja muilla kristityillä on tällainen aarre, sinua kutsutaan valvomaan toisia kristittyjä ”rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin”. Tärkeimmäksi rohkaisuksi mainitaan, että me itse, eivätkä muut jätä seurakunnan kokousta eli messua. Tuo päivä, joka lähestyy on Herran päivä aikojen lopulla, mutta se on myös jokainen sunnuntai. Tässä on jokaviikkoinen hengellinen tehtävä. Kehota itseäsi ja muita tulemaan Messuun Kristuksen palveltavaksi. Ajattele millainen pyhä palvelustehtävä sinulla on joka viikko!
Heprealaiskirjeen seuraavissa luvuissa kuvataan, miksi kehotus on niin valtavan tärkeä:
”…te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri. Katsokaa, ettette torju luotanne häntä, joka puhuu; sillä jos nuo, jotka torjuivat luotaan hänet, joka ilmoitti Jumalan tahdon maan päällä, eivät voineet päästä pakoon, niin paljoa vähemmän me, jos käännymme pois hänestä, joka ilmoittaa sen taivaista.” (Hepr. 12:22-25)
On kysymys sinun iankaikkisesta elämästäsi. Jeesuksen luo tulemalla, hänen sanaansa kuulemalla ja hänen ruumiinsa ja verensä vastaanottamalla, sinä pysyt Kristuksessa ja Kristus pysyy sinussa.
Apostoli Pietari kehottaa myös pysymään seurakuntayhteydessä:
”Ja tulkaa hänen tykönsä, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis, ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. (1.Piet 2:4-5)
Sinun tehtäväsi elävänä kivenä on kysyä, mitä minun hengellinen huoneeni nyt tarvitsee. Olet osa pyhää papistoa, ja sinun tehtävänäsi on uhrata hengellisiä uhreja. Tee näin, koska Jeesus on pelastanut sinut ja tehnyt sinut eläväksi. Anna omastasi seurakunnan hyväksi. Anna läsnäoloasi tulemalla messuun. Mieti mitä elävä kivi ja pyhä papisto tekee. Lopeta sellainen ajattelu, että olisit vain palveluiden vastaanottaja ja asiakas. Sinua tarvitaan. Jumala ei ole turhaan tehnyt sinua eläväksi eikä turhaan kutsu sinua elämään todeksi kutsumustasi!
Yksi puhutteleva esimerkki tästä on eräs mies, joka hyvin varovaisesti kertoi minulle seuraavaa. Hän oli rukoillut, miten hän voisi palvella Jumalaa yrittäjänä. Tuntui, että kaikki hänen aikansa meni arkiseen puurtamiseen. Sitten hän oli päättänyt tehdä yrittäjänä yhden päivän kuussa Jumalalle. Hän antoi kaiken tuon päivänä voiton seurakunnalle hengellisenä uhrina. Hän kertoi, että yrittäminen muuttui täysin toisenlaiseksi ja sai hengellisen merkityksen. Ole luova ja mieti miten sinä voisit elävänä kivenä tehdä jotain vastaavaa.
– Kalle Väätäinen
Juhana Pohjola pitaa linjapuhetta kesäjuhlassa Loimaalla.
Hän oli ollut pitkään eristyksissä. Hän oli tavannut vain harvoja ihmisiä. Hän oli totutellut yhteydenpitoon etänä. Näin hän kirjoittaa: ”Jumala on minun todistajani, kuinka minä teitä kaikkia ikävöitsen Kristuksen Jeesuksen sydämellisellä rakkaudella.” (Fil.1:8) Tunnetko sen mistä apostoli kirjoittaa! Paavali oli vankeudessa Roomassa ja kirjoitti seurakunnalle Filippiin. Vankeudessa vapaan liikkumisen riiston lisäksi raskasta on myös sosiaalinen eristäminen. Apostoli oli paljon yksinäisyydessä. Hän ikävöi nähdä seurakuntalaisten tuttuja kasvoja, kuulla heidän äänensä ja laskea siunaavan kätensä heidän päällensä.
Ja kuinka minä olen ikävöinyt yhteistä juhlaamme! Kuinka iloitsen nähdä -en tyhjiä penkkejä, kameran linssiä enkä vain tietokoneen ruutua – vaan teidän kasvonne!
Korona-aika on konkreettisesti muistuttanut, ettei kristinuskossa ole kyse vain ajatuksista, ideoista ja päänsisäisistä hengellisistä yhtälöistä. Mistä Filippiläiskirjeen ydinsanoma puhuu? ”Hän tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi.” (Fil.2:7) Yksinäisyydessä elänyt apostoli tunnusti, että Jumalan Poika on tullut ihmiseksi. Vaikka Herramme on vastapäätä luotujaan, hän ei ole etänä vaan elävänä paikalla. Jos Jumalan Poika tuli ihmiseksi, eikö meilläkin ole lupa olla ihmisiä, jotka näkevät, kuulevat ja tuntevat. Ihmisiä, jotka ikävöivät ja kaipaavat niin perheen ja ystäväpiiriin näkemistä kuin seurakuntaperheessä ja uskonystävien parissa elämistä.
Mistä Paavali kantoi huolta vankeudessaan Roomassa? Ei vain omasta tarpeestaan saada kokea uskonyhteyttä vaan kirkon hyvinvoinnista. Vanha Paavali katselee jo kuolemaansa. Hänen sydämellään ja rukouksissaan on yksi asia: kirkon elämän jatkumo. Siksi hän kirjoittaa niin filippiläisille kuin meille tänään. ”Minä kiitän Jumalaani siitä, että olette olleet osallisia evankeliumiin ensi päivästä alkaen tähän päivään saakka, varmasti luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka. (Fil1.) Kuulitko ensi päivästä Jeesuksen päivään eli paluuseen saakka! Tässä on kirkon pitkä jatkumo!
Mistä puhumme, kun sanomme: Kirkon jatkuvuuden tähden? Kristuksen kirkon jatkuvuus on Kristuksen evankeliumin jatkuvuutta. Olette osallisia evankeliumiin. Tämä on suurinta elämässä, tärkeintä kuollessa! Olimme perhematkalla ja ajoimme upeaan Espanjan kauneimmaksi valittuun kylään. Valkoiset matalat talot vihreällä vuoren rinteellä auringon paisteessa. Viehättäviä kujia, houkuttelevia kahviloita, kiinnostavia puoteja ja välitön välimerellinen tunnelma. Tätä oli tarjolla, mutta minä valitsin toisin. Oli huono yö takana. Olin väsynyt, loppu. Päätin jäädä nukkumaan autoon. Pimeässä parkkihallissa olin saamassa unenpäästä kiinni, kun saman rivin autossa varashälytin meni päälle. Hervotonta ulvontaa kuunnellessa ja harmaata betoniseinää pimeässä katsellessa mietin, että tätäkö se pitkään säästetty ja odotettu unelmaloma on? Parhaatkaan asiat tässä maailmassa eivät tuo tyydytystä, jos sisin on levoton ja sumussa. Elämän upeimmatkaan asiat eivät voi täyttää kaipaustamme, jos omassa sydämessä on pimeää ja ahdasta.
Evankeliumi ei ole hyvän olon uutinen eikä itsensä hyväksymisen sanoma. Evankeliumi koskee Kristuksen palavaa ja itsenä lahjoittavaa rakkautta sinua kohtaan. Paavali julisti: ”Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.” (Fil.2:8) Hänen kuuliaisuutensa sitoo pimeyden tuhovoimat. Hänen ristinsä tulee elämäksi sinne, missä kuolemalla luullaan olevan viimeinen sana. Hänen veriarmonsa riittää sielläkin, missä ihminen on hylännyt itsensä ja toivo on pirstaleina. Sukupolvien unelman sijasta meillä on iankaikkisuustoivo. Hän nostaa kerran meidätkin maan tomusta kirkkauteen. Tämä on evankeliumin ydin.
Näin Paavali muistuttaa heitä: Olette olleet osallisia ensi päivästä alkaen. Teimme Lähetyshiippakunnan ryhmämatkalla vierailun Filipin raunioille. Oli puhuttelevaa seistä paikalla, johon syntyi Euroopan ensimmäinen seurakunta. Kosketin vettä purosta, jossa Lyydia kastettiin. Evankeliumin osallisuuden ensi päivä nousee aina pyhän kasteen vedestä! Paavali mainitsee kristitylle toisen merkittävän päivän. ..täyttävä Kristuksen päivään saakka. Me kuljemme kohti viimeistä, Kristuksen päivää. Silmiemme edessä on suuri tilinteonpäivä. Voidaksemme olla valmiit kohtaamaan Herramme on vielä yksi tärkeä päivä kastepäivämme ja viimeisen päivänä lisäksi. Mikä se on? Paavali kertoo: Tähän päivään asti! Kuuletko kolmas tärkeä päivä elämässäsi on tämä päivä, koska tänään on pelastuksen päivä! Huomisesta emme tiedä. Katso nyt on otollinen aika! Tänään Kristus sanoo sinulle: sinä olet minun ja minä olen sinun!
Tätä on kirkon jatkumo. Kirkko opettaa ja julistaa samaa Kristuksen armon evankeliumia, jonka Lyydia kuuli Filipissä ja vanginvartijat Roomassa. Kirkon jatkumo on oikein toimitettujen armonvälineiden jatkumoa seurakunnan messussa. Samalla kasteella kastamista ja kasteen uudessa elämässä elämistä, jonka osallisuuteen Filipin vanginvartijan perhekuntansa pienintä lasta myöten tulivat. Samaan pelastuksen maljaan tarttumista Herran pöydässä Filipissä tai Loimaalla. Kirkon jatkumo on Kristukseen uskovien ja evankeliumin viran jatkumoa. Paavali kirjoittaakin: ”Kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filipissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja seurakuntapalvelijoille.” (Fil.1:1)
Miksi Lähetyshiippakunta on olemassa? Tämän kirkon jatkuvuuden tähden, jotta meillä olisi seurakunnissamme osallisuus eli kreikaksi koinonia Kristuksen evankeliumista! Siksi meillä on Helsingissä evankeliumin osallisuuden keskus, jota Koinonia-keskukseksikin kutsutaan. Kirkon jatkuvuuden tähden rukouksemme on lapsemme ja nuoremme tässä osallisuudessa kasvattaa. Kirkon jatkuvuuden tähden Paavalin sanoin pidämme tarjolla elämän sanaa ja näin kutsumme uusia ihmisiä tähän evankeliumin osallisuuteen!
On ollut puhuttelevaa jatkuvasti kohdata seurakunnissamme yksi ihminen siellä, toinen täällä, jonka Jumala on hiljattain pysäyttänyt ja vetänyt yhteyteensä! Nähkäämme rakkaat ystävät, että Herralla on paljon vielä korjattavaa näiltä isänmaamme pelloilta!
Haluan nostaa kolme ajankohtaista kohtaa, joita kirkkona kohtaamme:
Ensinnäkin teemamme nostaa kysymyksen, jatkammeko me yksin Suomessa Kristuksen kirkon osallisuutta. Emme suinkaan! Oikean evankeliumin, kasteen, ehtoollisen, ripin ja niitä hoitavan paimenviran todellisuus seurakunnissa toteutuu – Jumalalle kiitos – muuallakin. Meidän seurakuntamme ja kirkkomme muotoutuivat siitä vallitsevasta todellisuudesta, ettemme voineet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja puitteissa täysimääräisesti ja hyvällä omallatunnolla enää toimia. Isiemme ja äitiemme kirkko ei enää itse seissyt tunnustusperust allaan ja käytännössä pakotti ulos ne, jotka vielä sitä yrittivät. Vaikka Lähetyshiippakunta on meille rakas ja sen vähitellen muotoutuvat perinteet yhä tärkeämpiä, meidän näköalamme on aina Kristuksen Kirkon jatkuvuus Suomessa. Isoin kysymyksemme on, miten apostolinen usko ja sen mukainen seurakuntaelämä on myös jatkossa löydettävissä Suomessa. Tiedän, että tätä rukouksin kysellään monissa kodeissa ja liikkeissä, jotka ainakin vielä ovat etsineet elintilaa Suomen ev.-lut. kirkossa tai ovat sen jättäneet. Varmasti samaa kysellään myös muualla. Jokaisen täytyy tehdä levossa ja vapaudessa omat ratkaisunsa. Samalla on tiedostettava, että historian saatossa kertyneet valtakirkon toimintamahdollisuudet ja etuoikeudet eivät ole koskaan ilmaisia eivätkä kirkon jatkuvuuden kannalta välttämättömiä – joskus jopa haitallisia. Samalla on tiedostettava, että hyväkin toiminta, ruokkivatkin tilaisuudet ja innostavatkin tapahtumat eivät voi olla korvike seurakunnalle. Kansankirkon raunioilla olen ihmetellyt usein kuultua ajatusta, ettei mihinkään seurakuntaan tarvitse kuulua, riittää kun käy hengellisten liikkeiden tilaisuuksissa. Tämä ei ole raamatullista eikä siksi luterilaista opetusta. Jokaisella kristityllä tulisi olla jumalanpalvelus elämäksi, kasteeseen perustuva seurakunta kodiksi, oman paimen tueksi ja samaan oppitunnustukseen perustuva osallisuus kirkossa. Kirkon jatkuvuus ja osallisuus ei voi olla näkymätöntä vaan konkreettista seurakunnallista elämää armonvälineiden äärellä!
Kenties pelkkä olemassaolomme kirkkona voi rohkaista joitakin: Ilman valtakirkon etuja voi hyvin seurakuntina elää ja työ kasvaa. Haluan myös sanoa, että jos vain keskusteluseuramme kelpaa, niin Lähetyshiippakunnassa ollaan aina avoimia yhteyden rakentamiseen kaikkien kanssa, jotka Jumalan sanan pohjalta haluavat Kristuksen kirkkoa rakentaa. Haluamme pitää niin ikään hyvät välit myös niiden kanssa, jotka eivät jaa uskonnäkemystämme. Haluamme antaa yhdessä todistuksen kaikkien kristittyjen kanssa esimerkiksi uskonnonvapauteen ja elämän pyhyyteen liittyvissä kysymyksissä! Onhan paine yhteiskunnassamme kasvamassa kristittyjä kohtaan, mikä toivottavasti lisää yhteistyötä niissä kohdin, missä se on mahdollista.
Toisena kohtana nostankin Lähetyshiippakunnan asemoinnin nopeasti muuttuvassa isänmaassamme. Pitkään huomio on ollut kirkkotaistelussa, jota Suomen ev.lut. kirkon suunnasta käytiin vuosikymmeniä. Kysymys oli: Voiko tämän uskon ja apostolisen virkakäsityksen kanssa elää ja toimia sen sisällä? Kun ei enää periaatteessa saanut eikä käytännössä voinut, jatkoimme isiemme ja äitiemme kirkkoa Lähetyshiippakunnassa. Nyt kysymys kuuluu: Saako Raamatun mukaista ihmis-, avioliitto- ja seksuaaliopetusta julkisesti opettaa Suomessa ilman rangaistuksen pelkoa?
Kaksi vuotta sitten kesällä keskustelin piispamme Risto Soramiehen kanssa ja tunsimme harmia siitä, että Päivi Räsänen sai yksin kantaa julkisuuden painetta, kun hän oli julkaissut raamattusitaattitwiittinsä pride-tapahtumaan ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon siihen osallistumiseen liittyen. Mietimme neuvottomina Riston kanssa, miten voisimme nyt olla tässä tukena ja apuna? Eihän sitä silloin tiennyt, mitä Herra oli jo meille varannut! Samaan aikaan tietämättäni Päivin kirjoittama Luther-säätiön julkaisu vuodelta 2004 Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät- oli rikospolisiin tutkinnassa. Valtakunnansyyttäjä vastoin poliisin päätöstä vei asian esitutkintaan ja lopulta käräjäoikeuteen. Piispan viranhoitoni ensimmäisinä kuukausina syksyllä saan julkaisun päätoimittajana kuulla Helsingin käräjäoikeudessa syytteet kiihottamisrikoksesta.
On ollut häkellyttävää saada tukea ja rohkaisua ei vain yli kirkkokuntarajojen vaan myös monilta ei-kristityiltä. On ollut puhuttelevaa, miten ympäri maailmaa tapaukseen on kiinnitetty huomiota. Juuri julkaistussa Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) vetoomuksessa yli neljäkymmenen kirkon johtajat viideltä mantereelta vetoavat ja rukoilevat puolestamme. Vankilassa virunut ja lopulta teloitettu Paavali kirjoittaa Filipissä vainoja kokeneille seurakuntalaisille: ”Teille on suotu se armo, että saatte uskoa Kristukseen ja vielä kärsiäkin hänen puolestaan. Te käytte samaa taistelua, jota olette nähneet minun käyvän” (Fil.1:29) Kuulitko, Paavali ei sano, että on huonoa tuuria tai taivaasta tullut kuritus, että Jumalan sanan tähden joutuu kokemaan vastustusta. Teille on suotu se armo! Biblia kääntää: Teille on lahjaksi annettu. Kirkon jatkuvuuteen ei kuulu ainoastaan usko Kristukseen vaan sama taistelu ja kärsimys. Siksi oppi-isämme Martti Luther nosti kirkon seitsemänneksi tuntomerkiksi pyhän ristin kantamisen. En ole tässä hankkimassa teidän edessänne uhripääomaa. Minulla ei ole mitään hätää. Ja vaikka tuomiokin tulisi, selviämme kyllä. Suurempi huoli minulla on siitä, että monet näissä kysymyksissä Jumalan edessä kilvoittelevat ajattelevat, ettei heillä ole tilaa seurakunnissamme. Huoli on siitä, että kanssamme eri mieltä olevat ajattelevat kristittyjen olevan vihasta täyttyneitä, jotka eivät pidä kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaina. Suurempi huoli on siitä, miten pelko ja itsesensuuri täyttää kristittyjenkin sydämet. Suurempi huoli on siitä, miten ideologisesti ahdaskatseiseksi isämaamme on muuttumassa.
Huhtikuun 26.päivänä 1986 Tsernobylin ydinreaktiossa tapahtui räjähdys. Ydinlaskeumia tuli Suomeen saakka. Itsekin muistan teini-ikäisenä tuon synkän neuvostoajan tapahtuman. Onnettomuutta on muisteltu tänä keväänä 35 vuotta räjähdyksen jälkeen. Vaikka räjähdystä, sen syitä ja vakavuutta yritettiin aluksi salailla, säteilymittarit olivat lahjomattomat. Totuus tuli asteittain julki. Katsoin Tsernobyliin liittyvän draamasarjan. Siitä jäi mieleen venäläisen, säteilyyn kuolleen ydinfyysikon suuhun laitetut sanat: ”Jokainen kertomamme valhe kerryttää velkaa totuudelle. Ennemmin tai myöhemmin tuo velka on maksettava.”
Länsimaissa ei ole kerralla tapahtunut yksi räjähdys vaan vuosikymmenten kulttuurimurroksen aiheuttama säteilyvuoto, jonka laskeuma ulottuu kaikkialle yhteiskuntaan: mediaan, yrityksiin, koulu- ja yliopistomaailmaan, valtion virastoihin, urheilu- ja kulttuuripiireihin ja kirkkoihin. Kulttuurimurros on koskettanut syntymättömien lasten arvoa, lasten oikeutta isään ja äitiin, miehen ja naisen annettua biologista luotuisuutta, avioliiton asetusta ja perhettä yhteiskunnan perustana. Nyt yhtäkkiä alamme nähdä, mitä tämä säteily saa aikaan. Minne tahansa menet kristillisen ihmis- ja avioliittokäsityksen kanssa, huomaat miten alkaa hälyttävä pöyristymispiipitys, ihmiset vaihtavat kiukusta väriä koko sateenkaaren kirjon mukaan ja signaloivat samalla omaa avarakatseisuuttaan ns. suvaitsemattomia tukahduttamalla. Näemme, miten Jumalan hyvät lahjat ja säätämykset on sysätty sivuun radikaalin yksilökeskeisessä ja nautinnonhakuisessa kulttuurissamme. Varmasti taustalla on myös Francis Fukuyaman teesin mukaisesti kysymys eri tavoin syrjintää kokeneiden vaatimus tulla nähdyksi, saada arvostusta ja hyväksyntää yhteiskunnassa. Mutta jos noustaan miehen ja naisen avioliittoon perustavaa luomisjärjestystä, biologisia faktoja ja luonnollista lakia vastaan, kyse ei ole vain antikristillisestä vaan ihmisyyden vastaisesta liikkeestä. Sen seurauksena on isää/äitiä ikävöiviä nuoria, väestöllisesti taantuvia ja identiteettiryhmiin jaoteltuja yhteiskuntia sekä silvottuja tulevaisuuksia sukupuoltansa ”korjailevien” nuorten kustannuksella. Epämääräisten ja ideologisesti ladattujen käsitteiden kuten syrjinnän, vihapuheen ja tasa-arvon nimissä sysitään sanan- ja uskonnonvapauksen perusoikeuksia sivuun.
Aikamme ylle voisi banderollina vetää tekstin: ”Jokainen kertomamme valhe kerryttää velkaa totuudelle. Ennemmin tai myöhemmin tuo velka on maksettava.” Millaisen velan seuraavat sukupolvet tulevatkaan maksamaan! Tämän keskellä uskonnon- ja sananvapaus ovat entistäkin ajankohtaisempia. Itse oikein säpsähdin lukiessani maltilliseksi tunnetun Suomen Kuvanlehden entisen päätoimittajan Tapani Ruokasen blogia:
” Valtakunnansyyttäjä näyttää, kuinka sanan- ja uskonnonvapaus murennetaan. Se tapahtuu juuri näin, pienin askelin. Tätä menetelmää käytetään trollauksessa ja hybridisodankäynnissä: syötetään hyvässä tarkoituksessa ratkaisuja – esimerkiksi vähemmistön suojelun nimissä ja vihapuhetta vastaan – ja muokataan samalla tilaa ajatuspoliisille, joka alkaa lopulta sensuroida puheita ja kirjoituksia. Ensin tulee sakkoa, seuraavaksi vankeutta, lopulta kivitys, kuten Raamatun aikana. Tähän vallankäyttöön pitää puuttua heti ennen kuin se pesiytyy hyväksytyksi.” (Seurakuntalainen 4.5.2021)
Samaisessa Tsernobyl-draamassa on järkyttävä kohta, kun räjähdyksen jälkeen palomiehet täysin tietämättöminä vaarasta tulevat suojaamattomina sammuttamaan laitosta. Kypärä päässä ja letku kädessä urheasti kohti säteilevää ydinreaktoria. Ensin tuli mieleen, olemmeko kristittyinä varustautuneet siihen, millaisen säteilevän kulttuurisen reaktion äärelle meidät on lähetetty? Mutta kyllä lopulta kyse on siitä, että joka lähtee Jumalan luomia säädöksiä polkemaan, kulkee avopäin kohti polttavampaa Jumalan pyhyyden tulta kuin mitkään ydinreaktiot. Olkoon meillä siksi sama rakkauden mieli kuin Paavalilla, joka sydänverellä kirjoittaa Filippiläisille. ”Sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. …Heidän kunnianaan on heidän häpeänsä.” (Fil.3:18) Vaikka emme voisi muuttaa yhteiskunnallista ilmapiiriä, sen voimme tehdä, ettemme itse mene mukaan valheeseen. Meidän kutsumuksemme on puhua levollisesti totta rakkaudessa, saattaa ihmisiä Kristuksen armon osallisuuteen, rukoilla kaikkien puolesta ja kärsivällisesti ilman katkeruutta kestää, mitä vastustusta annetaan.
Itselläni kaiken keskellä on tämä toivo ja rukousaihe, mistä Paavali vankilassa iloa täynnä kirjoitti: ”Mitä minulle on tapahtunutkin, on koitunutkin evankeliumin menestykseksi.” (Fil.1:12) Herra, käännä sinä kaikki tämä nimesi kunniaksi! Toiseksi Paavali jatkaa: ”Useimmat veljistä, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua Jumalan sanaa.” (Fil.1:14) Herra, uudista palvelijoittesi ilo, rakkaus ja rohkeus!
Kolmanneksi olemme kirkkona kulkeneet yhdessä korona-ajan lävitse. Kyllä epidemia meidätkin yllätti. Ohjenuoranamme nimetyssä valmiusryhmässä ja seurakunnissa on ollut toimia vastuullisesti, viranomaisohjeita seuraten ja lähimmästä huomioiden mutta koko ajan seurakunnan oikeudet säilyttäen. On toki selvää, että seurakuntien työ on monin tavoin kärsinyt. Moni on kadonnut joukosta. Ehtoollisen viettotavat ovat aiheuttaneet kysymyksiä ja kitkaa. Toivottavasti olemme sekä oppineet virheistämme että myös uusia hedelmällisiä tapoja evankeliumin työssä. Tuskin meillä olisi täällä Studio Kryptan telttaa ja lähetyksiä eikä liioin striimaustiimiä koossa ilma korona-aikaa. Alkushokin jälkeen viime kesäkuusta lähtien messut ovat jatkuneet seurakunnissamme katkeamatta viranomaisrajoitusten puitteissa. Kun maamme hallitus oli aikeissa pitää kauppakeskukset ja Alkot auki mutta rajoittaa perustuslaillista oikeutta uskonnonharjoittamiseen, annoimme julkilausuman uskonnonharjoittamisen vapauden puolesta. Ilman mitään röyhistelyä kysynkin, onko Suomessa missään kirkkokunnassa vastaavalla tavalla huolehdittu pääsystä evankeliumin osallisuuteen sunnuntaista toiseen vaikka sitten pitäen 10 lyhyttä messua 5 henkilölle kerrallaan! Tätä on ollut kirkon jatkuvuudesta huolehtiminen poikkeusoloissakin! Iso kiitos kaikille vastuuta kantaneille, suntioille, kanttoreille, striimaajille ja seurakuntalaisille sekä itsensä likoon laittaneille paimenillemme! Taloudellisestikin olemme selvinneet, mikä kertoo sitoutumisesta seurakunnan työn jatkuvuuteen. Varmasti syksyn tullen on uudelleen kokoamista ja käynnistämistä monin tavoin, mutta ihmeellisesti ovia on auennut uusien seurakuntalaisten tuloon, uusien paimenten vihkimiseen ja jopa uusien seurakuntien perustamiseen koronasta huolimatta.
Kaikesta tästä Jumalan hyvästä huolenpidosta ja seurakuntiemme vastuullisesta ja uutterasta työstä huolimatta Paavali nostaa eteemme sanat Filipin seurakunnalle: ”Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti, … että te pysytte samassa hengessä ja yksimielisinä.” (Fil.1.) Mitä on evankeliumin arvon mukainen käyttäytyminen samassa Hengessä? Se on varmasti kasteemme velvoittamaa uutta elämää Jumalan käskyjen viitoittamalla tiellä. Mutta se myös sisältää kyvyn tehdä ero Dietrich Bonhoefferin ja viime kesänä taivaskutsun saaneen pastori Anssi Simojen usein viljelleen sanan mukaisesti viimeisten ja viimeistä edellisten asioiden välillä. Viimeiset ovat ilmoitukseen perustavaa kirkon uskon jatkumoa evankeliumin osallisuudessa, joka ulottuu ikuisuuteen. Viimeistä edelliset ovat harkintaamme perustuvia yhteiskunnallisia asioita, jotka rajoittuvat tähän aikaan. Siksi pitäkäämme yhtä ja huomio uskossa eli viimeisissä asioissa. Ja jättäkäämme erilaisille näkemyksille ja valinnoille tilaa viimeistä edellisissä. Sillä kriisit saavat aikaan kriisitunnelman, johon kukin meistä reagoi omalla tavallaan. Toiset esimerkiksi eristäytyvät, toiset liikkuvat vapaammin. Teemme erilaisia johtopäätöksiä perustellustikin monista asioista. On hyvä muistaa, ettei kirkon jatkuvuutta keskuudessamme uhkaa vain ulkoapäin tulevat paineet vaan sisältäpäin, meidän lihastamme nousevat. Siksi pitäkäämme yhtä viimeisissä, ja jättäkäämme rakkaudessa, keskinäisessä kunnioituksessa ja pitkämielisyydessä tilaa eri näkemyksiin viimeistä edellisissä kysymyksissä!
Viimeiseksi haluan sanoa uudesta vaiheesta kirkossamme huomisen piispan virkaan vihkimisen myötä. Haluan kiittää saamastani luottamuksesta ja esirukouksista. Sain sähköpostissa hyvän muistutuksen: ”Kirkko on selvinnyt kohta 2000 vuotta ilman sinun piispuuttasi, ja varmasti selviää Herramme tuloon asti.” Etuoikeuteuni on kuitenkin jatkaa edeltäjieni työtä. Ruotsin ja Suomen Lähetysprovinssin piispa Matti Väisäsen aikana vuosina 2011—2013 Luther-säätiön työ muotoutui osaksi uutta kirkollista rakennetta. Matti-piispan viranhoidossa henkilöityi seurakuntaverkostomme nopea kasvu ja paimenten vihkiminen niille. Piispa Risto Soramies vihittiin Lähetyshiippakunnan perustamisen myötä vuonna 2013 kirkkomme ensimmäiseksi piispaksi ja nuorten paimentemme luotettavaksi tueksi. Hän on ollut paimentamassa meitä omilla jaloillaan seisovaksi luterilaiseksi kirkoksi ja johtanut kirkkomme osaksi kansainvälistä luterilaista seurakuntaperhettä, mistä ulkomaalaisten vieraiden läsnäolo täällä todistaa. Risto-piispa laskee paimensauvansa tilanteessa, jossa seurakuntamme ja papistomme erilaisista piirteistä huolimatta kulkee yksimielisyydessä, evankeliumin osallisuudessa ja kirkon jatkumossa. Tässä kirkon kaitsentaviran jatkumossa on turvallista kulkea!
Kirkkomme on vanhakirkollisen ja luterilaisen perinteemme mukaisesti järjestäytynyt piispallisesti, minkä nimemmekin ilmaisee: Lähetyshiippakunta. Huomenna päähäni lasketaan hiippa. Haluan kuitenkin jättää teille toisenkin kuvan kirkostamme kuin vain yhden miehen päähän laskettavasta Pyhän Hengen liekkiäkin symboloivasta hiipasta, ja mitä sen alta löytyy. Jos joku kuvaisi meitä nyt drone-lennokilla kaukaa, eikö tämä teltta näyttäytyisi kuin suurena hiippana laskeutuneena juhlakansan ylle. En tiedä allekirjoittavatko helluntaiystävät tämän liturgisen tulkinnan heidän juhlateltastaan hiippana. Saimme teltan, palautamme hiipan! Mutta täältä löytyvät Lähetyshiippakunnan seurakunnat edustettuina! Ja mitä Pyhän Hengen lahjoja, intoa ja kykyä tämän ison ”hiipan” alta löytyykään! Tämän suuremman hiipan alla minä saan pienen hiippani ja se rohkaisee minua heikkoa! Haluan virassani tukea jalosti laumaa hoitavia paimeniamme ja rohkaista teitä kaikkia käyttämään lahjojanne. Meillä on valtava ja ihana kutsu yhdessä kulkea kirkon jatkumossa ja saattaa ihmisiä evankeliumin osallisuuteen!
Ottakaamme vanhan Paavalin päätössanat Filipin seurakunnalle mukaamme tähän yhteiseen kutsumukseemme:
Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. Fil.4:4—7
Loimaa Lähetyshiippakunnan kesäjuhla 31.7.2021 Linjapuhe Juhana Pohjola
Olin nuorempana (ihan vielä en suostu luopumaan komparatiivimuodosta) innokas penkkiurheilija. Katsoin lapsuudenperheeni kanssa jääkiekon MM-turnaukset, formuloiden GP:t, yleisurheilun arvokisat, mäkihypyn mäkiviikot ja hiihdon maailmancupit. Vuodelta 1996 mieleeni on jäänyt hauska muisto siitä, miten koko perhe raahasi patjat yöksi olohuoneeseen ja äiti herätti meidät muut joskus kolmen maissa yöllä katsomaan, miten Heli Rantanen kiskaisi Atlantan olympialaisten keihäskisassa kultaa. Vaikken ajanpuutteen vuoksi (ja ylimääräisten tunnekuohujen välttämiseksi) enää tätä nykyä seuraa urheilua samalla intensiteetillä kuin ennen, juuri olympialaiset nostavat vanhan innostuksen pintaan kaikkein varmimmin. Tulevina viikkoina sitä lajia onkin taas luvassa, Tokiossa tällä kertaa.
Olympialaisten ja olympialiikkeen mottona on tunnetusti latinankielinen lentävä lause “citius, altius, fortius” (suom. nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin/rohkeammin). Moton kehitti nykyaikaisten olympialaisten isä, paroni Pierre de Coubertin, vuonna 1894. Coubertin lainasi lauseen ystävältään, katolilaiselta dominikaani-isä Henri Didonilta, joka oli itsekin innokas urheilun ystävä. Lähestyvien olympialaisten innoittamana olen pohtinut Coubertinin mottoa ja erilaisia mottoja ylipäätään. Millainen motto sopisi erityisesti kristityn innoitukseksi ja olisiko jopa Coubertinin muotoilusta tällaiseksi motoksi? Olympialaisten tunnuslausetta pyöriteltyäni olen päätynyt vastaukseen “kyllä ja ei”.
Miksi “kyllä”? Koska kristitty ihminen samoin kuin uskosta osatonkin voi hyvällä omallatunnolla tavoitella elämässään asioita, joita pitää tärkeinä ja nähdä vaivaa niiden toteutumiseksi. Hän voi sinnikkään harjoittelun avulla saada kehonsa tai mielensä suoriutumaan vaikeista tehtävistä yhä paremmin ja paremmin ja saada siitä iloa, tyydytystä ja arvostusta. Itse asiassa tällainen pyrkimys on mielekäs nimenomaan kristitylle, joka tietää, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita ja ettei ihmisen arvo ole kiinni onnistumisesta tai epäonnistumisesta.
Myös uskonelämässä sitkeys, määrätietoisuus ja pyrkimys eteenpäin ovat hyödyllisiä. Paavali kehottaa Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 9. luvussa uskovia ottamaan mallia juoksijoista, jotka noudattavat itsensä hillitsemistä kaikessa, jotta saisivat voitonseppeleen. Jos juoksijat näkevät valtavasti vaivaa katoavaisen seppeleen saavuttamiseksi, tulisi uskovien kahta tarmokkaammin tavoitella pelastuksen katoamatonta seppelettä, joka on mittaamattoman paljon arvokkaampi.
Entä miksi “ei”? Kokemuksesta tiedämme, että pyrkimyksemme uskon korkeuksiin päättyy usein rimanalitukseen ja että jäämme pikamatkoilla lähtötelineisiin. Tunnuslause “Citius, altius, fortius” ei siis välttämättä ole meille se kaikkein sopivin, sillä vaikka se osoittaa meille arvokkaan tavoitteen, se myös lamaannuttaa meidät paljastamalla oman hitautemme, alhaisuutemme ja heikkoutemme räikeästi.
On myös toinen syy, miksei Coubertinin motosta ole kristityn huoneentauluksi. Tuo syy on Jumalan ja Hänen valtakuntansa kätkeytyminen vastakohtiin: kärsimykseen, vaivaan, pienuuteen ja heikkouteen. Jumala ei tule luoksemme korkeana ja mahtavana Kuninkaana vaan nöyränä ja itsensä uhraavana palvelijana. Ja niin: siinä missä me näemme parhaaksi, että jokin meidän itsemme, lähimmäisemme tai kirkon kannalta toivottava asia toteutuu nopeasti, siinä Jumala voi nähdä hyväksi antaa meille taakkoja ja esteitä, jotka hidastavat kulkuamme. Hitaasti kulkiessamme saatamme nähdä jotakin, joka nopeassa vauhdissa olisi jäänyt huomaamatta. Ja siinä missä me luonnostamme ajattelemme, että meidän pitää pyrkiä Jumalan luo korkeuksiin, siinä Jumala yllättääkin meidät laskeutumalla meidän luoksemme, jopa meidän alapuolellemme palvelijaksemme. Hän saattaa myös viedä meidät syvyyksiin, joista emme ikinä keksisi etsiä Hänen kasvojaan. Ja siinä, missä me turvaamme omaan voimaamme, Jumala kääntääkin asetelman ylösalaisin vakuuttamalla, että Hänen voimansa tulee täydelliseksi heikkoudessa (2. Kor. 12:9).
Jumalan armon varassa elämisen ja taivasmatkalla kilvoittelemisen jännite ei tämän elämän aikana laukea. Varmimmin matka päättyy onnellisesti, kun katse on Jeesuksessa Kristuksessa, joka on uskomme alkaja ja täyttäjä (Hepr. 12:2). Ja se kristityn motto? Se voisi olla vaikkapa “Jumalan aikataulussa, Jumalan rakkauden syvyydessä ja Jumalan voimassa”.
Ida Heikkilä
Dekaani Juhana Pohjola
Lähetyshiippakunta on joutunut median myrskynsilmään. Se ei ole ensimmäinen kerta. Onhan mediamyräköitä tullut vastaan tasaisin väliajoin Luther-säätiön perustamisesta saakka – yli 20 vuoden ajan. Valtakunnansyyttäjän jättämä haaste kansanedustaja Päivi Räsäselle ja allekirjoittaneelle on uusi etappi samalla tiellä. Se eroaa aikaisemmin koetusta, mutta liittyy samaan isoon kuvaan. Debatti on nyt siirtynyt valtakirkosta valtioon, tuomiokapituleista käräjäsaliin.
Suomen Luther-säätiö perustettiin rakentamaan luterilaista vaihtoehtoa niille, jotka olivat jääneet kodittomiksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Seurakuntaverkostomme nopea synty osoitti, että raamatullistunnustuksellisille ja kodinomaisille messuyhteisöille oli tarvetta. Vaikka työnäkymme ei noussut vastustamisesta vaan evankeliumilla vahvistamisesta ja uusien tavoittamisesta, vastakkainasettelua ei voinut välttää. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätökset ja käytännöt olivat poikenneet sen omasta tunnustusperustasta. Näkyvimmin se ilmeni paimenviran avaamisessa naisille. Päätös runnottiin läpi yhteiskunnallisella paineella ja tasa-arvoideologialla. Yhä uudestaan on toistettu, ettei naispappeuskiistassa ole kysymys tasa-arvosta vaan paimenviran asetuksesta ja seurakuntaperheen isänvirasta. Kuuroille korville puhuttiin, ettei samanarvoisuus merkitse samanlaisuutta. Erilaiset tehtävät ja kutsumukset kirkossa eivät merkitse eriarvoisuutta vaan täydentävät ja rikastuttavat toinen toistaan. Tasa-arvoideologian mukaisesti Raamatun ja kirkon perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyville pappisvihkimyksien, virkojen ja tilojen antaminen alettiin nähdä välillisenä syrjimisenä. Luther-säätiö joutui etsimään työlleen uudet uomat. Sen seurauksena Suomen evankelis-luterilaisen kirkon useat tuomiokapitulit piispojensa johdolla käyttivät suurinta mahdollista rangaistusta: pappisvirasta erottamista. Kun tila loppui valtakirkosta, olemme jatkaneet isien ja äitien kirkkoa Lähetyshiippakunnassa.
Nyt polttopisteeseen on joutunut perinteinen kristillinen seksuaaliopetuksemme. Tasa-arvoideologian mukaisesti samaa sukupuolta oleville pareille on ajettu jo pitkään avioliitto-oikeutta. Kristillisen opetuksen mukaan Jumala on asettanut miehen ja naisen välisen avioliiton ainoaksi seksuaalisen elämän toteutuspaikaksi. Järjestys on turva niin puolisoille kuin lapsillekin. Homosuhteissa eläminen on luomisjärjestyksen vastaista. Suomen valtion korkein syyttäjäviranomainen katsoo, että julkaisumme on homoseksuaaleja solvaavaa ja halventavaa. Poliisikuulusteluja myöten olemme toistaneet, että opetamme jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa, vaikka emme voi hyväksyä homoseksuaalista elämäntapaa. Toisin kuin etnisyys tai ihonväri, homosuhteissa eläminen on moraalivalinta. Kuuroille korville puhumme siitä, että ihmisarvo ja ihmisen arvovalinnat eivät ole sama asia. Ei siis riitä, että tunnustaa jokaisen ihmisarvon ja torjuu kaikenlaisen halventavan puheen. Lisäksi pitäisi lakata opettamasta julkisesti tämän elämäntavan synnillisyyttä. Seuraava askel tulee olemaan, että yrityksiä ja yhteisöjä painostetaan osoittamaan hyväksyntänsä ja liittymään tavalla tai toisella sateenkaaren väreihin.
Miten käy sananvapaudelle, jos keskustelua oikeista ja vääristä elämänmuodoista yhteiskunnassa rajataan nostamalla jonkin ryhmän elämäntapa kritiikin ulottumattomiin juridisin keinoin? Miten käy uskonnonvapaudelle, jos Kristuksen armon evankeliumin kirkastumisen palveluksessa olevan Jumalan lain hengellinen käyttö pyritään estämään maallisen lain keinoin? Kun valtio uhkaa rangaistuksella – toisin kuin kansankirkossa – väistämistilaa ei ole. Siksi on levollisesti käytävä kohti oikeusprosessia ja valmistauduttava kantamaan seuraukset.
Kansalaisina saamme sanoa: pidetään ihminen arvossa, valintojen arviointi vapaudessa. Seurakunnissa saamme opetella: kohdataan lähimmäinen totuudessa ja rakkaudessa. Kristittyinä saamme kuulla: älä pelkää, minä en sinua jätä enkä hylkää!
Pastori Sakari Korpinen
Hannulan merimiehen mökin viereiseen kalasääksipesään kiirehti taas Afrikasta vanha tuttumme, elinikäisessä avioliitossa elävä pariskunta. Hienoa! Tuhansien kilometrien rasittavan matkan lisäksi oli varottava pyssymiehiä ja myös kalaverkkoja. Monia matkaajia kuolee. Mutta jätän nyt isältäni perityn ja pojilleni opettamani kevätbongauksen ja kiikaroin muuta, sillä 2.6.1971 sain pappisvihkimyksen Helsingin tuomiokirkossa. Matka on ollut pitkä ja vaarallinenkin. Kiikarissani on selvä kuva: elämäni on ollut Jumalan johdatuksessa suurta seikkailua. Mutta yritän bongata vain kymmenen kohdetta.
Partiokaverini heinäkenkä-Hessun äiti oli virolainen ja oma äitini lauloi Klemetin kuorossa Viron laulujuhlilla. Kysyin isältäni saunassa, jossa kaikki tärkeät jutut selvitettiin, miksi emme tiedä Virosta paljoakaan. Isäni kertoi paljon ennen Timo Vihavaisen huippukirjaa Suomen rähmettymisestä, suomettumisesta. Väärät ideologiat niin yhteiskunnassa kuin kirkossa hiipivät jo 1960-luvulla ovista ja akkunoista somerolaiseen agraarielämäänkin.
Kun jo lukiovuosina pääsin pikkubussireissulle läpi Euroopan Kreikkaan saakka ja sitten seuraavana kesänä äitiysliivitehtaalle pakkaajaksi Saksaan Harzin vuoristoon, sain näköalaa eurooppalaiseen kulttuuriin ja kristikuntaan. Unkarissa kuulin salaisesti järjestetyssä illanvietossa järkyttävää tarinaa kommunistisen systeemin vainoista. Kaikkialla itäblokissa vainottiin kristittyjä, joista sain tietoa niin Inkerissä kuin Latviassakin. Mutta miksi tänään luterikunta on rähmällään?
Koulupitäjäni Someron kirkkoa on piinannut iltapäivälehden mukaan “sarjakakkaaja”. Vakavampaa on toisenlainen sotkeminen. Evankeliumin oppi (doctrina evangelii) poljetaan ja surkean pappiskoulutuksen vuoksi saarnastuoleissa johdatetaan ihmisiä ”haliteologialla” harhaan. Eipä olisi uskonut 50 vuotta sitten, että pohjoismaisiin kansankirkkoihin sopii kenties jo sana kuolleen Lasaruksen ruumiintilasta?
Minulle oli kevyttä koulunkäynti, vaikken huipputuloksia saanut. Ajattelin lähteä Göttingeniin lääketieteelliseen, mutta Haminassa RUK:ssa ymmärsin lopullisesti, että Jumala tahtoi minut papiksi. Luin vauhdilla Helsingin yliopistossa. Siihen vaikutti suloisen Liisan (o.s. Hyvärinen) löytyminen ja sitten kyllästyminen eksegetiikan opetukseen. Valiteltuani saamaani opetusta isäni sanoi tuon olevan tuttua. On pidettävä lujasti kiinni siitä, että Jeesus Kristus on pyhän Raamatun keskus ja ydin. On painotettava, että Raamatussa kaikki on Pyhän Kolminaisuuden antamaa erilaisista kirjoittajista ja ajanjaksoista huolimatta. Novum kädessä isäni pysyi Raamatun selvyyden opissa (claritas) ja selvitti ilmoitustapahtumien peräkkäisyysluonnetta. Mutta vasta historian ja filosofian opinnoissani sain ajatuksellista selvyyttä, miten filosofiset premissit ratkaisevat kaiken ja miten isäni oli oikeassa. Pappiskoulutuksen valistusrationalismin mukanaan tuoma tiedekäsitys on onneton. Simo Kiviranta osuu oikeaan sanoessaan, että oikea teologia on “praktinen tiede, joka ei määrittele omia lähtökohtiaan, koska ne on jo annettu”.
Ratkaisevaa oli Evankelisessa Ylioppilasliitossa (EYL) tulleet ystävät ja erityisesti teologian lisensiaatti Simo Kivirannan ja hurskaan puolisonsa, lääketieteen tohtori Kirstin vaikutus. Simosta huokui vahva henkinen ja hengellinen läsnäolo –gravitas! Sain paneutua tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Vaikka olin ajatellut lähteä seurakuntapapiksi, Eero Huovinen kutsui minut jatkajakseen Evankelisen Ylioppilasliiton pääsihteeriksi. Vieraskirjamme kertoo rakkaista ystävistä ja jatkuvista illanvietoista kotonamme. Ensimmäinen vetämäni EYL:n kesäkokous päättyi voimalliseen tunnuslauluumme “Rohkenetko minkä maksoi aina Herraas tunnustaa”. Tuon laulun jälkeen minulle ilmoitettiin, että isäni on kuollut. Ensimmäinen kasuaalini oli isäni ruumiinsiunaus Suomusjärven täpötäydessä kirkossa. Seuraavana päivänä oli hautaanlasku Janakkalassa. Ajoimme vanhalla Fiatilla, joka tietysti sammui pikatiellä. Kaftaani päällä yritin liftata ja vihdoin romaniperhe otti kyytiinsä ja vei siunaillen meidät pyhän Laurin kirkolle asti. EYL:n työ oli suurta juhlaa, mutta siihen tuli yhtäkkiä Antikristuksen lemu. Osa joukostamme kuunteli vanhoja eyliläisiä vaikuttajia ja alkoi pommittaa uutta oppia, naispappeutta. Kun olin jo saanut jatko-opinnotkin kuntoon, sain ystävällisen kirjeen ja kutsun arkkipiispa Martti Simojoelta aloittaa Naantalin seurakuntapastorina.
On sanottu, että ihmisiä voidaan luokitella suorittajiksi, sosiaalisiksi tyypeiksi tai vallankäyttäjiksi. Viimeksi mainittu en mielestäni ole. Mutta totta on, että Naantalissa aloin heti suorittajaksi ja aloin korjata Soiniemen kesäkotia arkkitehti Erkki Pitkärannan johdolla. Hän Marjansa kanssa on pysynyt läheisenä ystävänä EYL:n päivistä tähän asti. Kehuin jatkolukujeni yhteydessä prof. Seppo A. Teinoselle, miten sain lisättyä Naantalin kirkossa ehtoollispyhien määrää. Hän iloitsi, mutta sanoi: “Sinulla on hieno kirkko, siellä sinulla tule olla joka päivä messu!”. Hän antoi minulle nimikirjoituksellaan kirjojaan, mutta ei pyrkinyt enempää käännyttämään paavinuskoiseksi. Seurakuntanuoret olivat Naantalin aarre. Monia lähti lukemaan myös teologiaa, mutta onko vain pastori Timo Keskitalo pysynyt Jumalan sanan totuudessa? Naantalin seurakunnassa koin olevani sokeripala kaulassa joka päivä todella pastori. Tunsin iloa messun toimittamisesta yhä enemmän täyttyvässä kirkossa. Istuin vanhainkodissa usein. Yritin saada selvää muun muassa hampaattoman vanhuksen ruotsinkielestä. Myöhemmin Helsingistä käsinkin toimitin muistojen Naantalissa kasuaaleja. Aloin birgittalaiskaupungissa ymmärtää, ettei luostarilaitos ole itsessään väärin. Jokunen kasuaaleihin liittyvä valitus tuli kapituliin ja Mikko Juva tahtoi minut pois Naantalista siinä onnistumatta. Mutta kirkkoherranvaalin tultua koko seurakuntaneuvosto lähetti kirjeen kapitulille maisteri Erkki Ellän johdolla pyytäen että saisin vaalisijan toimintani ja laudatur- pastoraalin takia. Neljännelle vaalisijalle minulla ei ollut virkavuosia. Jäin lukulomalle (kulttuurihistoriaa ja teologiaa) ja hoitamaan Samulia, Santeria ja Mariaa ja Liisa siirtyi opettajaksi kouluun. Hän toimi myös vuoden lehtorina seurakunnassa. En enää ollut insider, mutta pysyin monille yhä heidän pastorinaan.
Teologian tohtori Reijo Arkkila tahtoi minut takaisin Evankeliumiyhdistykseen. Simo Kiviranta oli jo aiemmin käynyt puhumassa tästä. Ja niinpä päätin kokeilla myös siksi, koska olin saanut hopeasijan Rymättylän kirkkoherran vaalissa. Tärkeäksi tullut veljeskaarti Korppukollegio (Eero Parvio, Heikki Koskenniemi, Jukka Thurén, Reino Salo) jäi, mutta vasta kuolema on erottanut meidät. Naantalin aikana syveni ystävyys Anssi Simojoen ja hänen perheensä kanssa jatkuen Anssin kuolemaan asti. SLEY:ssä oli päätetty panostaa raamattukoulutustyöhön ja rovasti Väinö Uusitalon johdolla kuljin pitkin Suomea käynnistämässä Raamattu tutuksi -opetussarjaa. Vaikka naispappeuskiistat jo olivat alkaneet, vielä oli suuriakin mahdollisuuksia toimia kansankirkossa pitäen pappisvalan pyhät velvoitteet. Kehuin, että harvalla on kaksi kertaa viikossa lakanoiden vaihto, sillä nukuin usein yöjunissa. Liisa joutui koville perheen hoitamisessa, vaikka äitini ja Liisan vanhemmat Martti ja Rauni Hyvärinen auttoivatkin, varsinkin meidän pitkien ulkomaamatkojen ajan. Taivaallinen Isämme oli ottanut pois jo ennen syntymäänsä Kaisan, mutta antoi meille vielä Elisan. Evankeliumiyhdistyksessä elettiin nousukautta. Sain tehtäväkseni myös maallikkosaarnaajien koulutuksen ja siinä elinikäisiä aitoja hedbergiläisiä ystäviä. Olisin tahtonut Sanansaattajan päätoimittajaksi, mutta minut kutsuttiin SLEY-Kirjojen johtoon. Bongatessani valitsemiani kirjoja olen yhä tyytyväinen, mutta Sanansaattajan kansankirkolliselle kehitykselle en mahtanut mitään. Linjani pysyi ja potkut tuli. Järkyttävät kokoukset seurasivat toisiaan. Ja varakas herätysliike ja sen kustannusyhtiö kuihtui hetkessä.
Nöyryydellä ei tule tarkoittaa nöyristelyä, pelokkuutta tai tarpeetonta varovaisuutta, vaan tosiasioiden edessä myöntää tosiasiat. SLEY:n kurssi oli Katajanokan kurssi. Toimintaa ei arvioitu enää tosissaan tunnustuksestamme käsin. Mutta Simo Kivirannan pyynnöstä jäin vielä kuudeksi vuodeksi taloon. Se aika oli kurjaa. Tuntui siltä, että eksoduksen tavoin murhasakki on toisella puolella ja edessä on kuohuava meri. Oli siis huudettava Jumalaa avuksi tosissaan! Läheinen ystäväni piispa Olavus tahtoi minun siirtyvän Oulun hiippakuntaan, mutta lastemme koulunkäynti oli kesken. Yritimme vielä vaikuttaa Paavalin synodin kautta, että “vanhauskoisilla” olisi jokin paikka kansankirkossa. Mutta kun myös tunnustusrintaman lippulaiva, SLEY, oli karilla, kansankirkko ajautui hiljalleen suureen kriisiin ja kriminalisoi kaiken vanhauskoisen toiminnan. Jumalan sanan vastaiset traditiot ja uskomukset tulee perata pois sielujen autuuden tähden, mutta institutionaalisen heresian saatua kirkkolain voiman se tuli mahdottomaksi. Kansankirkon piispojen johdolla vietiin uskonopilliset kysymykset maallisiin oikeuksiin ja hävisimme kaikki käräjät. Kotonamme yöpyi useitakin tunnustuksellisia kirkonjohtajia ja vierailimme myös heidän kodeissaan keskustellen, mitä voimme tehdä. Tärkeää oli myös aktiivinen yhdessäolo ja keskustelu professori Martti Parvion kanssa. Samoin Taivallahden seurakuntamme kirkkoherra Pauli Vuola tuli ystäväksi. Onneksi pääsin yhdeksi syksyksi Liisan ja nuorimmaisen kanssa Kanadaan papiksi. Siellä opin ymmärtämään, mitä on uusitestamentillinen seurakunnallisuus. Ekklesiologia ei tullut kristologian edelle, mutta oivalsin, miten niiden tulee liittyä saumattomasti yhteen. Alkoi synodin sihteerinä toimineen ystäväni Juhana Pohjolan ja Simo Kivirannan johdolla Luther-säätiön perustaminen ja eteneminen herätyksen tavoin. He näkivät tarkasti, miten on edettävä uudessa tilanteessamme. Ekklesiola-paradigmalla ei ollut enää mahdollisuuksia.
Ruoholahden kappelista aloitimme. Matti Reinikka ja Miisa Nilsson tekivät noista hetkistä vaikuttavan tv-elokuvan Tunnustus. Matti myöhemmin vielä Ristisaaton. Ymmärsimme alusta saakka, että keskiössä tulee olla aina oikeat alttarit ja saarnatuolit. Seurakuntaelämä on rakennettava messun ympärille. Kuinka suurta iloa tunsinkaan, vaikka vaatimattomissa tiloissa aloitimme eri puolilla messut. Perunakuopissa ei vielä ole tarvinnut kokoontua. Onko se aika jo lähellä? Liisa teki Lauttasaaressa koulutyötä, mutta tuki taas kaikin tavoin toimintaamme ja kulki mukanani. Syntyi Lahteen, Renkoon (Hämeenlinnaan), Seinäjoelle, Tampereelle ym. pienet, mutta sitoutuneet jumalanpalvelusyhteisöt. Piispa Olavus vihki Juhanan pastoriksi ja minä sain jopa Turun kapitulilta virkamääräyksen säätiöön. Mutta kun kiikaroin tarkasti, näen, että kansankirkossa oli jo lampunjalka siirretty pois. Media päättää ja piispat siunaavat päätökset. Tie on johtanut yleisuskonnollisuuteen, jossa ei tarvita Kirkon Herraa Jeesusta Kristusta.
Seulonnan aika oli tullut kaikkiin herätysliikkeisiin ja siksi yritimme ensiksi koota ”edustavaa joukkoa” niistä. Se olisi ollut väärä tie. Ymmärsimme pian, että viedäksemme kansankirkon muuttuneessa tilanteessa työtä eteenpäin organisaation on oltava kevyt ja meillä on oltava selkeät tavoitteet. Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan syntyyn vaikuttivat keskeisesti Juhana ja Simo, mutta ilman säätiön hallitusta työ olisi jäänyt paikalleen. Sulka hattuun erityisesti Raimo Savolainen, Erkki Pitkäranta ja Esko Murto! Tottahan piispamme Matti ja Risto ovat olleet keskeisiä. Piispa Matti on jopa luterikunnan merkittävin kasteteologi aikanamme. Näemme, että piispallinen rakenne on Pyhästä Hengestä, mutta piispuuden on oltava täysin toisenlaista kuin mitä on ollut kansankirkossamme. Tarvitsemme tänään kolme piispaa. On palattava aitoon episkopaalisuuteen, jossa piispa on pappien pappi mitä läheisimmässä merkityksessä. Yksikään seurakunnistamme ei olisi syntynyt vain piispallisella hymyllä tai käskykirjeellä. Ymmärrämme, mikä voima on “alhaalta käsin” syntyvällä seurakunnallisuudella. Sen piispamme ovat sisäistäneet.
En olisi 2000-luvun alussa ikinä uskonut, että Herramme antaisi meille paljon pastoraalisesti kykeneviä ja oppineita pastoreita ja runsaasti sitoutunutta ja hurskasta kirkkokansaa. Installaatio-puheessani kyllä profetoin Lähetyshiippakunnan mahdollisuudesta, mutta se oli kuitenkin vielä “silmiltäni salattu”. On pysyttävä oikean kirkon tuntomerkeissä, vaikka yhteiskuntamme muuttuu yhä antikristillisemmäksi. Emme saa apua kansankirkon piispoilta esim. opettaaksemme raamatullista perhekäsitystä. Päinvastoin. Anomme herkeämättä Kansojen Kaitsijalta, että uskonnonvapauslaki pysyisi järkähtämättä voimassa. Paimenillemme on annettu vain jatkuva pyrkimys ymmärtää paremmin Jumalan sanaa ja evankeliumia (fides quaerens intellectum) ja hoitaa uskottua laumaa. Vain siten on niitä seurakuntalaisia, jotka iloiten kulkevat “uskon valaisemilla silmillä ” (fides habet oculos suos) elämänsä matkaa.
Sain lahjaksi Cristian Brawin uutuuden Und wir sahen seine Herrlichkeit. Tämä ruotsalaisen pikkuseurakunnan pappi ja Åbo akademin dosentti sanoo oikean teologian olevan eskatologista eli ajan loppuun ja Kristuksen tuomiolle tuloon tähtäävää. Teologialla on oma causa materialis eli Jumalan erityinen ilmoitus, sitten causa originalis eli alkusyynä itse Jumala ja oma causa finalis eli kaikki paimenen työssä tähtää lopulta ihmisten iankaikkiseen autuuteen. Jumala on johdattanut minua täysin toisin, mitä viisikymmentä vuotta sitten ajattelin, mutta pitänyt kokovartalopappina. Ystäväni isä Anssin tavoin ajattelen: Ei sitä pienenä tiedä, kuinka hauskaa on isona. Siksi täältä Perniön Hornien historiallisesta Lindilästä riennämme ravittaviksi messuun Apostoli Johanneksen seurakuntaan Saloon ja kuljemme seikkailussamme yhä lähemmäksi tulevaa suurinta juhlaa, Taivaan ateriaa.
Sakari Korpinen, Pastori, TL
Lähetyshiippakunnan saksalaisen sisarhiippakunnan pastori kastoi viime marraskuussa Saksan Hannoverissa ensimmäisen lapsenlapsenlapsemme, pikku Kamillan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kun tyttönen oli kastettu, hänelle puettiin kastemekko, jossa olivat saksalaisen virren sanat: ”Kristuksen veri ja vanhurskaus ovat koruni ja kunniaviittani. Niissä tulen Jumalan eteen, kun vihdoin pääsen taivaaseen!”. Me vanha-vaari ja vanha-mummo katselimme koronastriimattua kastetta ja luimme kastemekon tekstin kotona Keravalla, ja olimme pakahtua pelkästä ilosta.
Tuoreena mielessämme oli vielä pastori Anssi Simojoen hautausjuhla Uudessakaupungissa elokuussa. Vielä äsken elämää täynnä ollut uskonisä ja uskonsankari makasi nyt valkoisella kankaalla verhotussa arkussa, puettuna aivan samaan Kristuksen vanhurskauteen kuin kaikki juuri kastetut lapset ja aikuiset. Ne vaatteet ja kääreet on pesty ja valkaistu Kristuksen verellä valkoisemmiksi kuin lumi.
Kristityn elämä alkaa kasteesta ja päättyy kastettuna. Kaikki mitä välillä on tapahtunut, on puhdistettua ja pyhitettyä ja Jumala saa kaikesta kunnian ja kristitty iankaikkisen ilon. Tätä Paavali tarkoittaa Roomalaiskirjeen 6. luvussa: meidät on kasteessa liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.
Paavalin ylösnousemus-luku (1.Kor. 15) pursuaa sitä tosiasiaa, iloa ja autuutta, että me elämme ja kuolemme ja nousemme kuolemasta Kristuksen yhteydessä. Jumalan kiitos, koko pelastustyö on tapahtunut kaukana meistä ja vuosituhannet ennen meitä. Pelastuksen valmistamiseen ja loppuunsaattamiseen, syntien maksamiseen ja kaikkien pelastettujen pyhittämiseen emme me ole panneet edes tikkua ristiin. Useimmissa tapauksissa meiltä ei ole edes kysytty mitään. Meille sylilapsena kastetuille kärsityn ja voitetun kuoleman ja jo tapahtuneen ylösnousemuksen lahja laskettiin syliimme. Nekin, jotka on kastettu tietoisessa iässä saavat tietää ja uskoa, että kaste lahjoittaa pelastuksen Jeesuksen ansion tähden.
Syntien anteeksianto Jeesuksen ansiosta on kristityille yleensä tuttu ja kallis asia. Jeesuksen kova kuolema Jumalan Karitsana, uhrina meidän sijastamme, on uskomme keskus. Jeesus kuoli puolestamme. Mutta Jeesus teki kaiken muunkin juuri meidän pelastuksemme vuoksi. Paavali sanoo (Room. 4), että Kristus herätettiin kuolleistakin meidän vanhurskauttamisemme tähden. Vanhurskauttaminen tarkoittaa, että joku ihminen julistetaan pyhäksi, viattomaksi ja oikeassa olevaksi.
Jeesusta oli julkisesti pilkattu ja häväisty mitä törkeimmällä tavalla: ”Astu alas, niin me uskomme, että olet messias”. Golgatalla ohikulkijatkin näkivät, että tässä on kärsinyt lopullisen tappion mies, josta jotkut odottivat suuria ja joka väitti istuvansa pian Voiman oikealla puolella. Hänkö muka antaisi elämän!
Perjantaina oli tappio ja häpeä, sunnuntaina voitto ja kunnia. Jeesus astui ulos haudasta. Nyt hänen olisi pitänyt mennä suoraan Antonian linnaan Pilatuksen ja pyöveleittensä luo. Osoittamalla nousseensa kuolleista hän olisi vanhurskauttanut itsensä. Sitten olisivat olleet vuorossa ylipapit ja kansan vanhimmat ja Herodes ja ne sadat, jotka olivat huutaneet: ”Päästä meille Barabbas!” ja Jeesusta koskien ”Ristiinnaulitse!”. Eikö kaikki epäusko olisi sillä näytetty vääräksi ja Jeesuksen messiaanisuus todistetuksi?
Mutta Jumala, Isä ja Jumalan Poika eivät olleet suunnitelleet itsensä vanhurskauttamista, vaan syntisten. Siksi Jeesus meni omiensa luo ja lopulta Isänsä valtaistuimen eteen todistamaan meidän puolestamme: synnit on sovitettu, rangaistus maksettu ja kuolema voitettu! Vääryyksien tekijöille, jotka kääntyivät ja huusivat avuksi Herran nimeä, piti julistaa Herran kuolemaa ja ylösnousemusta heidän vanhurskauttamisekseen. Publikaani, joka äsken rukoili temppelissä ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”, sai kuulla, että hänetkin on korotettu synnin kuolemasta ja vanhurskautettu Jeesuksen tähden.
Pyhä Henki sai nyt vakuuttaa sadanpäämies Korneliukselle, että ”jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta”. Taivaassa perille päässeet pyhätkin saivat nyt kuulla: ”Se mikä oli teille edeltä luvattu, on nyt myös tapahtunut!”. Vaikka taivaassa ei Jumalan lupausta kukaan ollut epäillytkään, nousi kaikkien suusta riemuhuuto: ”Pelastus tulee meidän Jumalaltamme ja Karitsalta. Ylistetty olkoon hän, joka oli kuollut ja noussut kuolleista ja jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet!”.
Hän, joka oli astunut maan alimpiin paikkoihin, oli noussut kuolleista ja vei valtakuntaansa vankeja voittosaaliinaan.
Kristus on totisesti noussut kuolleista!
Piispa Risto Soramies
Saksalaiset osaavat käyttää mahtipontisia ja osuvia sanoja asioista ja ilmiöistä. Yksi koronapandemian mukanaan tuoma termi Saksan julkisessa keskustelussa on ollut Systemrelevanz. Sillä tarkoitetaan sellaista, mikä on yhteiskunnan rattaiden pyörimisen kannalta oleellista ja välttämätöntä. Mikä on yhteiskuntajärjestelmän ja ihmisten kannalta merkityksellistä ja luovuttamatonta? Silloin kun joudutaan pandemian tähden rajoittamaan ja sulkemaan, antamaan lupia ja tukia, joudutaan laitamaan ihmisryhmiä, ammattikuntia ja aloja tärkeysjärjestykseen. Tämän tähden rokotuksen ovat saaneet terveydenhoitohenkilökunta ja yli 80-vuotiaat ensin. Tämän vuoksi on pohdittu, miten esimerkiksi ruokakaupat ja apteekit tulee pitää auki, mutta ravintolat tarvittaessa sulkea. Tähän liittyy punninta, kenellä on oikeus työpaikkaliikenteessä matkustaa rajojen yli ja kenellä ei.
Erityisesti kulttuuriväki, urheiluseurat ja tapahtumateollisuus ovat ottaneet kovan taloudellisen iskun vastaan peruutusten ja rajoitusten uudessa maailmassa. Toistuvasti on puhuttu miljardien arvoisesta alasta, joka työllistää suuren määrän osaajia. Kun ihmiset etsivät ajassamme merkityksellisyyttä, ei ole ihme, että pinnalle pulpahtaa kysymys: Olemmeko me systeemirelevantteja? Onko taloudellisen merkityksen lisäksi kulttuurilla kaikissa sen muodoissa myös luovuttamaton arvo ihmisten hyvinvoinnin ja suomalaisen yhteiskuntaelämän kannalta?
Entä kristilliset kirkot ja seurakunnat? Onko niiden olemassaolo olennaista ja toiminta välttämätöntä? Jos asiaa katselee Suomessa historiallisesti, niin vastaus on kyllä. Kun kansalaiset elävät poikkeusoloissa ja kuolemaa katsotaan silmästä silmään, kristillisen kirkon julistukselle ja papeille on annettu erityinen asema maassamme. Siksi on olemassa syvälle juurtuneet instituutiot sotilaspapeista, sairaalasielunhoidosta ja myös hengellisestä työstä vankeinhoidossa. Lähtökohtana on ollut yhteiskunnan tunnustama kristillisen rakkauden palvelutyön arvo sekä yksityisen ihmisen sekä oikeus että tarve saada hädän hetkellä lohdusta ja apua, jonka yksin Kristuksen evankeliumi lahjoittaa.
Instituutiot ovat vielä pystyssä, mutta kirkkojen tarjoaman hengellisen avun relevanssi yhteiskunnallisesti on kyllä mennyttä. Tuskin ministeriöissä uhrattiin monta ajatusta sille, että papit ja diakoniatyöntekijät tulisi rokottaa ensivaiheessa heidän korvaamattoman hengellisen työnsä tähden riskiryhmäläisten parissa.
Valtakirkko ja papit ovatkin valitettavan usein langenneet todistelemaan omaa yhteiskunnallista merkityksellisyyttään aivan muilla tekijöillä kuin kirkon olemuksesta nousevasta Jumalan sanan ravitsemis- ja lääkitsemistehtävästä käsin. Kun päämääränä on ollut olla systemeemirelevantti, onkin päädytty ihmisten kannalta irrelevantiksi. Merkityksellisyyttä tavoiteltaeessa merkityksellisyys vain vähenee. Kun toistetaan megafonina yleisiä muotiarvoja ilmastomuutoksesta, tasa-arvosta ja rasismin vastustamisesta, ääni hukkuu somekohinaan. Samoin näyttää käyneen pandemian aikana. Varmasti on tehty paljon hyvää media- ja auttamistyötä. Mutta millä tavoin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanan ja sakramenttien osallisuudesta nouseva jumalanpalveluselämä ihmisen iankaikkisuutta varten on näyttäytynyt merkityksellisenä ja välttämättömänä sen omassa viestinässä?
Monet ovat tehneet huomion koronavuodesta, että se on tuonut kuoleman mahdollisuuden kaikkia lähelle. Muistan Yhdysvalloissa asuessani, miten joka iltauutisissa kerrottiin, kuinka monta sotilasta ja ketkä olivat kuolleet Afganistanissa tai Irakissa. Sama kriisi- ja sotatunnelma on ollut nyt läsnä, kun päivittäin on saanut seurata niin kotimaan kuin muidenkin maiden kuolinlukuja ja käyriä tehohoidossa olevien määrästä. Näiden koronarintamauutisten seuraaminen on pysäyttävää ja myös turruttavaa.
Itseäni on kaiken keskellä huolestuttanut nopea kehitys uskontomyönteisyydestä uskontokielteisyyteen. Yhtäältä yhteiskunnassa nähdään yhä vähemmän merkitystä kirkkojen hengellisellä työllä. Toisaalta valtiovalta yhä vähemmän huomioi ihmisten uskonnonharjoituksen perusoikeutta. Suuntana on, että käytännön tekojen tasolla oikeus osallistua jumalanpalvelukseen nähdään toissijaisena ja siksi pandemian keskellä jopa uhkaavana tartuntojen leviämisvaaran tähden. Pappina tunsin järkyttävänä alkuvaiheen rajauksen, ettei eristetylle koronapotilaalle saa viedä henkilökohtaisesti ehtoollista sairaalaan. Kenellä on oikeus tehdä tällainen perusoikeuksien rajaus ehtoollista janoavan kristityn puolesta?
Kehitys on näkynyt myös siinä, että paine on kasvanut muuttaa tartuntatautilakia niin, että uskonnollisten yhdyskuntien tilat voitaisiin viranomaispäätöksellä sulkea ja uskonnonharjoittamista kuten jumalanpalvelukseen kokoontumista entisestään rajoittaa. Suorastaan epätodelliselta tuntui lukea valtioneuvoston luonnoksissa pohdintaa siitä, että mahdolliset liikkumisrajoitukset kaventaisivat uskonnonvapautta niin, että uskonnollisiin tilaisuuksin kulkeminen ei olisi hyväksyttävä poikkeusperuste. Vaikka joissakin uskonnollisissa yhdyskunnissa olisi toimittu löyhillä suojatoimilla vastoin lähimmäisenrakkautta ja vastuullisuutta, poikkeukset eivät voi olla mikään peruste ihmisten perusoikeuksien ja uskonnonvapauden suoranaiselle polkemiselle. Liikkumisrajoitusluonnoksen mukaan kansalainen saisi lähteä töihin, opiskelemaan, kauppaan, mökille ja ulkoiluttamaan koiraansa, mutta ei sakon uhalla mennä nauttimaan kuolemattomuuden lääkettä messussa. Vaikka liikkumisrajoitukset eivät näin toteutuisikaan ja niihin sisällytettäisiin sieluhoidon saamisen mahdollisuus, tämä kaikki kertoo karua kieltä siitä, mikä asema ja ymmärrys kristillisella uskolla ja sen harjoittamisella maassamme nähdään. Kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksen ei katsota olevan millään tavalla systeemirelevantti, ja uskonnonvapaus kuuluu perusoikeuksien hierarkian pohjalle.
Pahinta kuitenkin on, jos me itse perusteltujenkin rajoitusten maailmassa alamme vähitellen tottua ajatukseen, että messu ja seurakuntayhteys olisivat kristitylle valinnanvaraisia asioita. Pahinta on, jos rakennamme oman elämän systeemin sellaiseksi, että Vapahtaja Jeesus putoaa keskuksesta ulkoreunalle.
Paastonaikana meitä muistutetaan, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee (Matt. 4:4). Pandemia on annettu Jumalan sallimuksesta. Mutta ei hän ole unohtanut meitä yksinäisyyteen, eristyksiin ja näköalattomuuteen. Herra vakuuttaa: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.” (Hepr. 13:5) Yhteinen koettelemus voi kääntyä hengelliseksi siunaukseksi, kun etsimme turvaa Kolmiyhteisestä Jumalasta ja armonvälineistä, joissa hän on luvannut armollisesti olla meitä varten. Elämän kallein asia on edelleen Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapsena eläminen.
Kristillinen Kirkko ei koskaan kysy, kuinka relevantiksi se yhteiskunnassa katsotaan. Kirkko ei juokse merkityksellisyyden ja aseman perässä, vaan rakentaa Kristuksen sanan totuuden ja rakkauden perustalle. Sillä kun kuolemaa katsotaan silmiin ja oman elimistön systeemi pettää, siinä ei lohduta eikä auta mikään muu kuin ristille rikkomuksemme ja sairautemme kantaneen ja ylösnousseen Herran Kristuksen armollinen katse ja vakuutus: sinä olet lunastettu, olet merkityksellinen ja arvokas minulle.
Olemme eläneet vuoden koronavitsauksen keskellä. Kun kansaa aiheellisesti kannustetaan kestämään rajoituksia, eristyneisyyttä ja huolta terveydestä ja toimeentulosta, on silmiemme eteen asetettu kerta toisensa jälkeen jokin ajankohta, johon asti pitää enää jaksaa. Viime keväänä se oli kesä, syksyllä milloin syysloma, milloin joululoma, milloin rokotusten alkaminen. Rokotusten alettua piti jaksaa enää kesään, nyt kai enää vuoden loppuun. Puhutaan “loppukiristä”. Kannustusjoukot tsemppaavat: “Jaksaa, jaksaa!” kun kriisiväsymyksestä kärsivä kansalainen koettaa raahustaa maaliin. Harva jaksaisikaan noudattaa ihmisen sosiaalista luontoa vastaan sotivia rajoituksia, jos touhulle ei näy loppua.
Samalla yhä harvempi jaksaa, kun maaliviiva on karannut yhä uudestaan horisontin taa. Tautitilanne ei ole helpottanut vaan pahenee. Vaikeat ajat vaativat vaikeita toimenpiteitä. Kun nyt väläytellään liikkumisrajoituksia, on esiintynyt suorastaan loukkaantumista: “Eihän tämän näin pitänyt mennä. Minä olen noudattanut sääntöjä kiltisti, ja näinkö se palkitaan?!” Tunne on ymmärrettävä. Väsyneen näkökulmasta näyttää siltä, että lupaukset ovat pettäneet.
Se ei oikeastaan ole yllättävää. Lupaukset ajallisesta helpotuksesta ovat parhaimmillaankin todennäköisyyteen perustuvia laskelmia ja pahimmillaan toiveajattelua. Ne ovat aina epävarmoja. Siksi kriisin keskellä tarvitaan Jumalan Sanaa kertomaan meille, että meidän täytyy laajentaa näkökulmaa. Meidän ei tule niinkään kiinnittää toivoamme ajalliseen kuin iankaikkiseen helpotukseen. Luther tiivistää tämän kauniisti Isä meidän -rukouksen seitsemännen pyynnön selityksessä.
Vaan päästä meidät pahasta.
Mitä se on? Me pyydämme tässä rukouksessa, että taivaallinen Isä vapahtaisi meidät kaikesta pahasta ruumiin ja sielun, omaisuuden ja kunnian puolesta ja että hän viimein, kun kuoleman hetki tulee, antaisi meille autuaan lopun ja armollisesti ottaisi meidät tästä murheen laaksosta luoksensa taivaaseen.
Maailma näet säilyy murheen laaksona, vaikka koronasta selvittäisiin. Synti on niin peruuttamattomasti rikkonut elämämme.
Tarvitsemme siis ajallista helpotusta enemmän iankaikkista. Sitä ei tuo mikään sulkutoimi, ei mikään hygieniaohjelma, ei mikään rokote, ei ylipäänsä mikään inhimillinen ponnistelu, vaan yksin Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan pyhä, kallis veri ja viaton kärsiminen ja kuolema. “Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia.” (Heprealaiskirje 2:14–15) Kristuksen veri ei päästä koronasta vaan kuoleman juurisyystä, synnin rutosta, ei ajallisesta kuolemasta vaan iankaikkisesta kuolemasta, helvetistä. Tätä “rokotetta” ei pistetä käteen vaan sisimpään, ja se omistetaan yksin uskolla. Sitä ei jaeta terveyskeskuksessa eikä THL:n määräämässä järjestyksessä vaan Jumalan sanassa ja pyhissä sakramenteissa kaikille, jotka tahtovat kuulla katumuksessa ja uskossa. Avaa Raamattusi tai nettilähetys messusta tai tule seurakuntaamme. Siellä tätä kuolemattomuuden lääkettä jaetaan kulkutaudinkin keskellä. Siinä sinulle ei anneta ajallisia vaan iankaikkisia lupauksia, ja ne pitävät. Niiden varassa ihminen jaksaa jaksaa kriisien keskellä, kuoleman hetkellä ja viimeisellä tuomiolla.
Juuso Mäkinen
avustava pastori
Pyhän Kolminaisuuden luterilainen seurakunta, Vantaa
”Jumala synnyinmaata siunatkoon”. Presidentti Paasikiven ääni oli isällinen ja vilpitön, ja antoi kuvan ehjästä maailmasta, jossa esivalta, valtio ja kirkko, palvelivat kansaa yhteisellä perustalla. Paasikivi oli ollut maan isänä koko kymmenvuotisen elämäni ajan. Oli helppo omaksua Paavalin opetus esivallasta Jumalan palvelijana.
Pohjoismainen laki ja yhteiskunta ovat syntyneet kristinuskon vaikutuksessa. Kristillisiä hyveitä pidettiin yleisesti rakentavina ja yhteiskuntaa suojelevina. Koulussa annettu uskonnonopetus oli kirkon uskon mukaista, oppikirjana osittain Lutherin katekismus.
1960-luvulla voimistunut antikristillinen agitointi tuotti näkyvää tulosta. Julkinen, ja varsinkin julkistettu mielipide ja ilmapiiri ovat kääntyneet kristillisyyttä vastaan. Valitettavasti edes kirkko ei ole jäänyt tämän vaikutuksen ulkopuolelle. Lakeja muutetaan tai lain kirjain saa uudessa ajattelussa uuden, vieraan sisällön ja kirkon piirissäkin annetaan helposti periksi.
Emme ole kuitenkaan vielä sellaisessa tilanteessa, jossa kristityt ovat olleet monissa maissa koko kristillisen historian ajan. Paavalin opetus Roomalaiskirjeen 13. luvussa, ”jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on”, ei syntynyt kristillisessä yhtenäiskulttuurissa, vaan pakanallisessa Rooman imperiumissa. Myös Rooman esivalta oli Jumalan palvelija, jonka tehtävänä oli rangaista pahaa ja ylläpitää tavallista, rauhallista elämää. Sitä oli kunnioitettava.
Lutherin opetus esivallasta perustui Paavalin opetuksiin. Niin Paavali kuin Lutherkin tiesivät, että koska valtaa pitävät aina ihmiset, on heidän vallankäyttönsä epätäydellistä. Vallankumouksella ei saada aikaan parempaa järjestystä, sillä uudetkin valtiaat ovat ihmisiä. Historia on osoittanut, että ”vallankumous syö lapsensa” – ja toistenkin lapset. Siis jos vain mitenkään mahdollista, on hyvä pitäytyä siihen esivaltaan, joka on.
Kristityt eivät saa kuitenkaan olla naiiveja uskollisuudessaan esivallalle. Esivallan palveluksessa on myös sellaisia, jotka käsittävät lain ja oikeuden aivan toisin, kuin kristitty ne käsittää. Meidän päivinämme yhteiskunta pyrkii ohjaamaan käyttäytymistämme kristinuskon vastaisesti. Mitä silloin on tehtävä? Natsi-Saksan aikana monet kristityt uskoivat, että heidän velvollisuutensa on noudattaa natsien lakeja ja järjestystä, koska ”ei ole esivaltaa muuten kuin Jumalalta”. Me ihmettelemme sen aikaisia kristittyjä nyt, mutta meidän on valvottava, ettemme lankea samaan naiiviuteen omana aikanamme. Murha ja varkaus pysyvät murhana ja varkautena, ja esivalta, joka niitä estää, tekee tuiki tarpeellista palvelusta. Mutta jos sama esivalta kieltää meitä opettamasta lapsillemme Jumalan sanaa tai käskee opettamaan mielettömyyksiä, emme saa totella sellaista esivaltaa niissä kohdin.
Lutherin opetus Jumalan kahdenlaisesta hallintatavasta on hyödyllinen ja selventävä. Jumala hallitsee ”oikealla kädellään” hengellisesti omiatuntoja, kun lakia ja varsinkin evankeliumia opetetaan ja julistetaan. Hengellinen hallinta ja valta käyttää vain Jumalan sanan miekkaa, ei pakkoa eikä ulkonaisia rangaistuksia. Se tekee ihmisistä kristittyjä, pyhiä. Jumalan ”vasemman käden” hallinta ei sen sijaan muuta sydämiä, vaan ylläpitää järjestystä maailmassa. Tätä varten Hän on antanut esivallan ja sen käteen miekan, jota sillä on oikeus käyttää rikollisuutta ja vääryyttä vastaan. Suomessa on poliisin symbolina juuri tämän opetuksen mukaisesti miekka.
Esivalta on aina epätäydellinen, tekee virheitä ja syyllistyy vääryyksiinkin. Esivallan virheitä ja vääryyksiä on siedettävä, jos on kyse yksittäisistä ylilyönneistä, valtuuksien ylityksistä tai erehdyksistä. Jos esivalta kuitenkin muuttuu olemukseltaan ja toiminnaltaan Jumalan järjestyksen vastaiseksi pakottaen ihmisiä toimimaan jumalattomasti, sitä on vastustettava. Siitä on silloin tullut peto, jota ei saa seurata. Jumalan kansa joutuu silloin ääritapauksissa todistamaan uskostaan jopa hengellään, kuten historia ja oma aikammekin opettavat.
Paavalin kehotus (1. Tim. 2.) on siksi rukoilla ”esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista … elämää jumalisuudessa ja kunniallisuudessa, sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme”.
Risto Soramies
Elämme jälleen vuoden pimeintä aikaa. Ne lyhyet valoisat hetket, joita on suotu joulukuun päiville, kuluvat enimmäkseen koulussa tai töissä. Joulukuu ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä ja musta. Pimeydestä erottuu valoja – jouluvaloja! Mitä pimeämpää on, sitä kirkkaammin ne näyttävät loistavan. Niitä on erivärisiä ja -muotoisia, vilkkuvia ja välkkyviä, poroja ja pukkeja. Jokainen tuo omalta osaltaan valoa kodin nurkkiin tai talviselle pihamaalle.
Synkkyys ei johdu ainoastaan vuodenajasta ja auringon valon vähyydestä, vaan myös vallitsevasta epävarmuudesta ja pelosta. Koronavirus varjostaa iloisintakin mieltä jossain määrin, ja näyttää siltä, että joudumme kestämään sitä vielä jonkin aikaa. Silti korona-ajallakin on kääntöpuolensa. Digiloikka kouluissa, työpaikoilla ja seurakunnissa on avannut suuren määrän uusia ovia ja ikkunoita: Yhtäkkiä yhteydenpito kaukana asuvien kanssa onkin melko luontevaa ja syrjässä asuvatkin voivat helposti osallistua esimerkiksi seurakunnan nuorisotyöhön.
Pimeydellä on vielä kolmaskin ulottuvuus. Se on näistä syvin, pitkäaikaisin ja vaarallisin. Maailma on kadottanut todellisen valon ja elää nyt hengellisessä yössä. Sitä valaisemaan on kehitetty monia oikean valon jäljitelmiä – uskontoja ja aatteita. Ne kuitenkin lopulta epäonnistuvat tehtävässään.
Missä siis on todellinen Valo? Jumalan Sanasta, Jeesuksesta Kristuksesta, sanotaan Johanneksen evankeliumissa näin:
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. (Joh.1:4-5)
Tämä ja monet muut kohdat Raamatussa julistavat sitä, että Kristus on valkeus. Jumalan Sana paljastaa todellisen tilamme syntisinä ihmisinä. Sana myös valaisee ristin ja Jumalan armon. Se näyttää oikean tien.
Meidät on kutsuttu olemaan lamppuja, joiden kautta Sana pääsee valaisemaan maailmaa. Joulun tähti loisti valoa, jonka Jumala sille antoi, ja johdatti tietäjät Jumalan Pojan luo. Kun maailmassa vallitsee yö, me voimme olla todellisia jouluvaloja ja osoittaa Kristusta.
Joulukuun pimeydessä seurakuntiemme nuoret ovat koonneet Taivaan valoa -joulukonsertin, joka on katseltavissa Lähetyshiippakunnan Youtube-kanavalla 21.12. klo 19 lähtien.
Hanna Iso-oja 17 v. Seinäjoki
