Vi lever i en tid av oro. Som en följd av urbanisering, teknologisk utveckling och modernisering finner vi oss i ett samhälle som hela tiden rör på sig. Dessa förändringar är ofta förhållandevis stora och väldigt snabba. Detta kan gälla helt vardagliga saker som att sköta bankärenden. För femtio år sedan var det till exempel otänkbart att se en skylt på bankfönstret med texten: ”Vi behandlar inte pengar”. Vad är detta för bank? Det är en modern bank som inte handskas med kontanter.

Om alla dessa förändringar vore goda skulle vi ändå kunna känna oro, men vad sker när dessa förändringar rentav är onda? Vad skall man till exempel tänka om folkkyrkor som överger Guds ord, hur skall man hantera kriget i Ukraina, corona eller ekonomiska kriser? Vi översvämmas av information som aldrig förr. Det är dessutom svårt att kunna rätt urskilja vad som är sant och falskt. Även om den kristna kyrkan alltid har varit en stridande kyrka kan man nog konstatera att födslovåndorna har ökat till en ny grad. Vi är nu närmare Kristi återkomst än någonsin förut.

Frågan blir hur vi skall kunna leva och fortbestå i en tid som denna? Jag skall försöka svara på denna fråga utgående från två olika perspektiv. Den första är skapelsen. Andra perspektivet är det som är specifikt kristet.

Skapelsen

Jag börjar med skapelsen. Någon teolog har skrivit: först människa, sedan kristen. Vi tror också på Gud Fadern, skaparen av himmel och jord. Därför måste vi som den kristna kyrkan kunna ta nytta också av detta perspektiv. Vi kan inte bara glömma det som finns runtomkring oss eller konstatera att vi inte har något att göra med det. ”Låt oss bara se på Jesus” låter fromt, men är i detta fall ett obibliskt uttryck. Skriften lär att Gud har skapat oss och därför är vi kallade att leva i denna värld som Kristi lärjungar.

Därför blir vi som kyrka kvar i följande situation. För det första är vi kallade att förkunna och vittna om Guds sanningar i skapelsen. Det gäller frågor som angår hälsa, liv i äktenskap, självständighet, krig eller något annat. När Bibeln talar måste också vi tala. Då är det inte bara en fråga om ”jag och Jesus”, utan en värld som är skapad av Gud och ytterst sett tillhör honom. På grund av detta är det väldigt viktigt och fint att vi som kyrka fått vara med och stöda Päivi Räsänen i hennes rättegång. Här kan man också nämna andra riktlinjer som till exempel sanningen, kärlek till vår nästa, hederlighet, omsorg och så vidare.

För det andra kan vi inte tala då Bibeln inte talar. Som kyrka kan vi därför inte gå in i specifika frågor som Bibeln tiger om. Bibeln ger oss inte svar på alla frågor som vi har. Den berättar inte åt oss om det är bättre att bo i stan eller leva på landet. Den säger inte åt oss vilken information är rätt om kriget i Ukraina och den berättar inte åt oss vad som är den rätta konkreta och praktiska lösningen på coronakrisen. Här måste man lämna utrymme för fritt tänkande, olika experter och olika slags beslut. Allt detta inom de ramar som Bibeln själv ger åt oss.

Detta lämnar oss i en situation där det i församlingarna finns väldigt många olika sätt att tänka. Många av Missionsstiftets församlingar har lidit mycket på grund av detta. Det har uppstått olika grupperingar, splittringar och fraktioner inom en och samma församling. Nu är detta något som skapar ännu mera oro. Ifall vi hade en grupp i världen som skulle tänka precis som vi i denna värld skulle det vara en enorm tröst, men nu är situationen inte sådan. I stället är vi splittrade också här och detta innebär att oron blir bara värre. Jag tror personligen att detta är en stor orsak till att kristna idag är så oroliga. Vi ser och känner att inte ens våra bröder är med oss helt och hållet.

När det gäller det konkreta församlingslivet så är det inte möjligt att lösa alla konflikter. Inte åtminstone så att alla är av samma åsikt. Om detta kunde lyckas skulle det innebära att vi vore en sekt. Sekter kännetecknas ju av att man inte får tänka eller ifrågasätta något som ledaren eller ledarna säger. Men det som vi kan göra är att vi kan skapa utrymme för dialog. Vi måste alltså inte kunna lösa konflikten, men vi kan försöka få olika parter att diskutera med varandra. Våra församlingar kan vara platser där människor kan vädra sina åsikter och tankar, utan hot, utan fientlighet eller skam. Det finns hur många som helst frågor som vi kan vara osams om, utan att vår broderliga kärlek och enhet är hotad. Alla dessa är sådana frågor där Skriften inte direkt säger att så skall ni tänka och tro.

Dessa tillfällen kan finnas vid kyrkkaffet, inom olika grupper, enskilda möten eller något annat. I en tid som denna är det otroligt viktigt att betona att huvudsak är huvudsak och bisak är bisak. Vi har en massa viktiga frågor, och sedan har vi det allra viktigaste: evangeliets sanning. När vi har denna ordning så ser vi rätt. Samtidigt som vi diskuterar blir det också lättare ifall vi skapar en ram för diskussionen. När vi till exempel diskuterar coronakrisen, så är det otroligt viktigt att säga högt: ”vi diskuterar inte nu vår intelligens, vår kristna övertygelse, vår eviga salighet, det om vi är kärleksfulla individer eller goda medborgare, utan coronakrisen. Det är det som diskussionen handlar om, inte något utöver det. Samtidigt kan man i samband med skapandet av ramen konstatera att vi kan tänka på olika sätt och ändå älska varandra. Vi kan verkligen bestämma att uppskatta och hedra varandra även då när vi tänker olika. Kanske just dessa tillfällen är en stor möjlighet att visa att vi inte är köttsliga (1 Kor. 3).

Det kristna perspektivet

Vad är då ett specifikt kristet perspektiv till detta med oro? Hurdan är vägen fram? Det berättas om en man som bokade en resa till öknen. När de kom fram till öknen tillsammans med en guide så såg mannen bara sand överallt. Det fanns varken spår eller några synbara märken som man kunde orientera sig efter. Mannen blev förskräckt på grund av detta och sade åt guiden: ”Jag ser ingen väg”. Guiden svarade åt honom: ”Jag är vägen”. Detta förstås på grund av att han visste exakt hur man skulle orientera sig genom öknens faror. Detta är utgångsläget för den kristna församlingen: Jesus är vägen.

Församlingen blir kvar i en viss slags dualism. Vi vet inte vart vi är på väg. Vi känner inte framtiden. På samma sätt som Jesu lärjungar inte heller kände till sin egen framtid eller romarrikets framtid. Om lärjungarna skulle ha känt sin framtid skulle de säkert ha varit ganska förtvivlade. Därför är det ofta nåd att vi får ta en dag i taget från vår Faders hand.

Samtidigt vet vi att Herren är med oss. Jag är vägen – så säger Jesus. Det vill säga så länge ni vandrar tillsammans med mig är ni på väg till himmelen. Därför vet vi också vårt mål. Vi känner framtiden på det sättet. Allt samverkar till det bästa för dem som är kallade efter Guds beslut (Rom. 8). Här är det viktigt att vi igen är väldigt konkreta. Detta är inte någon abstrakt teori.

 

Sebastian Grünbaum

Pitkän aikavälin suunnitelmien tekeminen mielletään yleensä viralliseksi kokoukseksi, ja näin usein toimitaankin. Strategiatyö on myös hyvin luovaa ja konkreettista, kuten muista kuvista käy ilmi.

Arvaamatonta elämää Afganistanissa

Olemme vaimoni kanssa saaneet elämässämme montaa käsittämättömän suurta lahjaa; yksi niistä on vuodet Afganistanissa.  Miksi lähdimme Afganistaniin, maahan, josta emme tienneet paljoakaan ja johon oli hyvin vaikea edes päästä? Jumala antoi meille kutsun lähteä Afganistaniin. Omalla kohdallani sain tuon Jumalan kutsun syksyllä 1982 opiskellessani Helsingissä. Olin 1,5 vuotta aikaisemmin saanut armon tulla herätykseen ja uskoon.  Usean valmistautumisvuoden jälkeen saavuimme nuorena avioparina Kabulin kansainväliselle lentokentälle maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1988.

 

Maa oli Neuvostoliiton miehittämä. Melko pian mieleeni alkoi iskostua, että jokainen päivä, jonka saamme elää tässä maassa, on Jumalan armoa. Elämä oli epävarmuudessa elämistä. Jo parin ensimmäisen kuukauden jälkeen pääkaupunkiin saavuttuamme sissit ampuivat viikoittain kymmeniä raketteja kaupunkiin. Vuosien varrella näissä iskuissa kuoli tuhansia ihmisiä. Joskus tuli aseellisia vallankaappausyrityksiä. Pimeän aikaan maan hallitus ampui Scud-ohjuksia maaseudun sissitukikohtiin. Ohjusten hävittäjäkoneen kaltainen massiivinen ääni herätti öisin miettimään, mihin ohjus tällä kertaa osuu. Uutiset taisteluista Kabulin ulkopuolella herättivät huolta. Pohdimme, milloin sissit valtaavat sen. Välillä polttoaineet olivat loppumaisillaan pääkaupungista ja elintarvikkeiden hinnat nousivat huolestuttavasti. Valloittajamaa varusti joukkojaan suurilla kuljetuskoneilla, jotka sekä lähestyessään Kabulin lentokenttää ja sieltä noustessaan pudottivat kymmeniä magnesiumpanoksia ilmaan estääkseen sissien käyttämien lämpöhakuisten Stinger-ohjusten osumisen näihin koneisiin. Jokainen kuljetuslentokone pudotti useita kymmeniä näitä ”suojapanoksia”, jotka sitten lopulta putosivat maahan ja aiheuttivat varsinkin lapsille tuhoisia palovammoja. Elämä oli, kaiken arkisen touhun keskellä, arvaamatonta, mutta silti Jumalan ihmeellisen armon ympäröimää.

Teimme arkisen työmme erilaisissa kehitysprojekteissa. Lääkintävoimistelijana opetin afgaaninuoria fysioterapiakoulussa. Vaimoni teki ensimmäisen lapsemme syntymään asti töitä äitiys- ja lastenneuvolaklinikalla. Myöhemmin olin myös esimiesvastuussa näkövammaiskoulusta ja useissa muissa projekteissa.  Projektien tarpeet olivat jatkuvia. Piti saada lisää henkilöstöä ja kalustoa, aika ajoin myös rakentaa uusia rakennuksia. Organisaatiomme hallinnossa ja projekteissamme jouduimme kysymään yhä useammin: ”Jos näin teemme, mihin se vie meidät?” ja ”Millainen on pitkän aikavälin tavoitteemme tälle työlle?” Jotkut kollegoistani sanoivatkin minulle, että ei kannata suunnitella mitään, sillä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat koko ajan.

Kannattaako epävarmoissa olosuhteissa suunnitella?

”Neuvokkuudella näet on sinun käytävä sotaa ja neuvonantajien runsaus tuo menestyksen.” (Sanalaskut 24:6) Neuvokkuus tarkoittaa suuntaa ja neuvonpitoa. Sana ”sota” rakentuu hebrean kielen kielikuvasta sekoittaa jauhoja ja vettä, eli ”vaivata leipätaikinaa.” On siis kyse varsin arkisesta työstä, joka vaatii kärsivällisyyttä. Kun kirjoitan tässä suunnittelusta, tarkoitan itse asiassa strategiaa, joka on asioiden työstämistä – vaivaamista. Apostoli Paavali puhuu tästä sanoilla ”En juokse umpimähkään, en taistele niin kuin ilmaan hosuen.” (1. Korinttolaiskirje 9:26) Merkillisellä tavalla myös Kristuksen evankeliumi rakentuu Jumalan suunnitelmaan, jonka Hän on ilmoittanut Vanhan ja Uuden Testamentin pyhissä kirjoituksissa, puhumme Jumalan pelastussuunnitelmasta.

Suunnitelmia tehdään hyvin erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, vaikkapa kuten tässä, teetä juoden ja afgaanimaton päällä suunnitelmia hahmotellen.

Kun kirjoitin suunnittelusta, tarkoitin itse asiassa strategiaa. Strategia tarkoittaa suurten ja pitkän aikavälin asiakokonaisuuksien täsmentämistä ja konkreettisten tavoitteiden asettamista. Saimme tehdä työtä Afganistanissa lähes 21 vuotta. Sain siis usein kuulla, että ”kun emme tiedä edes huomisesta päivästä ja kaikki on niin epävarmaa, mitä hyötyä on yrittää luoda pitkän aikavälin isoja linjauksia ja tavoitteita?” Minun oli kuitenkin vaikea taipua hyväksymään tällaista ajattelutapaa.  Teimme yhä useammalle projektille ja myös koko organisaatiolle pitkän tähtäimen suunnitelmia. Koska sain seurata näiden pitkän aikavälin suunnitelmien etenemistä ja toteutumista vuosien ajan, huomasin, että pääsääntöisesti ne projektit, joissa oli nähty vaivaa suunnitelmien tekemiseen (strategiatyöhön), näkivät myös tavoitteiden toteutuvan, vaikkakaan ei välttämättä sillä tavalla, kuin olivat suunnitelmia tehneet. Jotkut projektimme joutuivat jopa vaihtamaan maantieteellistä sijaintiaan, ja työ sai jatkua suunnitelmien mukaan, koska suunta (strategia) oli selvä.

Useimmiten ne työn osa-alueet, joissa ei ollut tehty pitkän aikavälin suunnitelmia, menivät eteenpäin hyvin ”reaktiivisesti”.  Tällaisissa projekteissa törmättiin toistuvasti äkkinäisiin henkilöstötarpeisiin tai hankintoihin.  Päädyin toteamaan, ettei ongelma ei ratkea lisäämällä henkilöstöä tai kalustoa, vaan niin, että työ – kaiken epävarmuuden keskellä – suunnitellaan riittävän hyvin.”

Suunnittelua tarvitaan myös seurakunnassa

Pellon kasvun tutkinen arjessa johtaa suunnitteluun jatkotoimenpiteistä.

Olen pohtinut yllä kuvaamaani myös seurakuntaelämän näkökulmasta. Ajattelen, että seurakunnan rakentaminen ja rakentuminen on äärimmäisen pitkäjänteistä työtä ja vaatii suunnittelua. Jokainen seurakunta on hieman erilainen kuin muut ja tarvitsee oman työnsä suunnitteluun sopivan työvälineen ja prosessin.  Tosin mekin voisimme nyt kysyä, kannattaako mitään suunnitella, kun kaikki on niin epävarmaa?  Apostoli Paavali suunnitteli työtään eteenpäin. Useassa kohtaa hän viittaa tulevien vuosien ja kuukausien suunnitelmiin.  Hän näki tarpeelliseksi mennä tulevaisuudessa Roomaan ja suunnitteli lähetysmatkojaan miettien, milloin matkustaminen olisi sujuvinta.  Hän myös, mitä ilmeisimmin, suunnitteli pastoreiden asettamisen, heidän tukemisensa, seurakunnan moninaisten lahjojen käytön ja kirjeidensä lähettämisen melko pitkälle eteenpäin. Tämän kaiken tietenkin Pyhän Hengen ohjauksessa. Rohkaisenkin seurakuntia suunnittelemaan työtään eteenpäin, omalla tahdillaan ja seurakuntaa osallistamalla. Erityisesti epävarmuuden keskellä.

Harri Lammi

Elämme aikaa, joka on täynnä ahdistusta ja pelkoa. Urbanisaation, teknologisen kehityksen ja modernisoinnin seurauksina elämme yhteiskunnassamme jatkuvassa muutoksen tilassa. Muutokset ovat suhteellisen suuria ja todella nopeita. Niihin voi kuulua aivan tavallisia asioita, kuten pankissa käynti. 50 vuotta sitten olisi ollut ennenkuulumatonta nähdä pankin ikkunassa kyltti: “Emme käsittele rahaa”. Mikä sellainen pankki sellainen on olevinaan? Nykyaikainen pankki, joka ei käsittele käteistä.

Vaikka kaikki muutokset olisivat hyviä, kokisimme turvattomuutta. Ihminen on luonnostaan mukautuva ja tottuu nopeasti vallitseviin oloihin. Mitä siis tehdä, kun muutokset ovat suorastaan pahoja? Mitä ajatella kansankirkoista, jotka hylkäävät Jumalan sanan? Entä miten käsitellä Ukrainan sotaa, koronaa tai taloudellisia kriisejä? Ulottuvillamme on tietoa enemmän kuin koskaan ennen, ja samaan aikaan kysymykset heräävät: Mikä tieto on totta, ja keneen voi luottaa? Vaikka kristillinen kirkko on aina ollut taisteleva kirkko täällä maan päällä, on todettava, että synnytystuskat ovat nyt vahvempia kuin koskaan ennen. Kristuksen tulo lähenee päivä päivältä.

Meidän on kysyttävä itseltämme, miten voimme elää ja säilyä kirkkona tällaisena aikana.  Yritän vastata kysymykseen kahdesta, luomisen ja kristillisyyden, näkökulmasta.

Luomisen näkökulma

Joku teologi on kirjoittanut: Ensin ihminen, sitten kristitty. Uskomme Isään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan. Siksi meidän on kristillisenä kirkkona tunnustettava myös tämä näkökulma. Emme voi vain unohtaa, mitä ympärillämme tapahtuu, tai sanoa, ettei meillä ole mitään tekemistä sen kanssa. “Keskitytään vain Jeesukseen” kuulostaa hurskaalta, mutta tässä tapauksessa se on epäraamatullinen ilmaisu. Raamattu opettaa, että Jumala on luonut meidät, ja siksi meidät on kutsuttu elämään tässä maailmassa Kristuksen opetuslapsina.

Kirkkona olemme seuraavanlaisessa tilanteessa. Ensinnäkin meidät on kutsuttu julistamaan ja todistamaan Jumalan Sanan totuuksista tässä yhteiskunnassa. Se koskee terveyttä, elämää avioliitossa, itsenäisyyttä, sotaa tai mitä tahansa muuta aihetta käsitteleviä kysymyksiä. Kun Raamattu puhuu, meidänkin on puhuttava. Silloin kyse ei ole vain “minusta ja Jeesuksesta”, vaan maailmasta, jonka Jumala on luonut ja joka lopulta kuuluu Hänelle. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää ja hienoa, että kirkkona olemme pystyneet tukemaan Päivi Räsästä hänen oikeudenkäynnissään. Myös muut raamatulliset arvot, kuten totuudellisuus, rakkaus lähimmäisiemme kohtaan ja rehellisyys ovat merkittäviä. Kirkkona me tahdomme seistä niiden takana ja myös pyrkiä noudattamaan Raamatun arvoja omassa vaelluksessamme.

Toisaalta emme voi puhua silloin, kun Raamattu ei puhu. Kirkkona emme voi vastata kysymyksiin, joista Raamattu vaikenee. Raamattu ei anna meille vastauksia kaikkiin kysymyksiin, joita meillä on. Se ei kerro meille, onko parempi asua kaupungissa vai maalla. Siinä ei kerrota, mikä tieto Ukrainan sodasta on totta, tai mikä on oikea käytännöllinen ratkaisu koronaviruskriisiin tai rokotteisiin. Näissä kysymyksissä on jätettävä tilaa vapaalle ajattelulle, eri asiantuntijoille ja erilaisille päätöksille. Kaiken tämän tulee tapahtua kehyksessä, jonka Raamattu itse antaa meille.

Koska Raamattu ei anna meille sitovia ohjeita kaikkiin asioihin, seurakunnissamme on monenlaisia mielipiteitä. Tämä tuli hyvinkin selkeästi esiin koronan aikana. Monet Lähetyshiippakunnan seurakunnat huomasivat olevansa eri linjoilla keskenään, miten toimia koronan suhteen. Tällainen ilmiö herättää meissä varmasti huolta. Jos meillä olisi maailmassa ryhmä, joka ajattelisi kaikista asioista aivan kuten me, se olisi valtava lohtu. Tilanne ei kuitenkaan ole sellainen. Sen sijaan olemme jakautuneet myös käytännön kysymyksissä. Tämä tarkoittaa, että ahdistuksen tunne, jota monet kokevat, vain syventyy. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on suuri syy siihen, miksi monet kristityt ovat nykyään niin murheellisia. Näemme ja tunnemme, että edes veljemme eivät ole täysin kanssamme. Niinpä koemme olevamme täysin yksin. Kukaan ei ymmärrä meitä eikä ole kanssamme samaa mieltä.

Kun kyse on konkreettisesta seurakuntaelämästä, kaikkia konflikteja ei ole mahdollista ratkaista. Ei ainakaan niin, että kaikki olisivat samaa mieltä. Jos tämä onnistuisi, se tarkoittaisi, että olisimme lahko. Lahkolle on ominaista, että sen jäsenet eivät saa ajatella tai kyseenalaistaa mitään, mitä johtaja tai johtajat sanovat. Emme siis voi ratkaista joka asiaa niin, että kaikki näkisivät sen täysin samalla tavalla. Sen sijaan voimme luoda tilaa vuoropuhelulle. Meidän ei tarvitse pystyä ratkaisemaan kaikkea tai pystyä päätymään joka asiassa yhteiseen sopimukseen, mutta voimme yrittää saada eri osapuolet keskustelemaan keskenään. Seurakuntamme voivat olla paikkoja, joissa ihmisillä on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja ajatuksensa ilman uhkia, vihamielisyyttä tai häpeää. On niin monia asioita, joista voimme olla eri mieltä ilman, että veljellinen rakkautemme ja yhtenäisyytemme ovat uhattuina. Kaikki nämä ovat sellaisia kysymyksiä, joissa Raamattu ei suoraan sano, miten sinun pitäisi ajatella ja uskoa.

Kirkkokahvit, eri ryhmät, yksittäiset kokoukset tai muut tilaisuudet tarjoavat keskustelun mahdollisuuksia. Meidän aikanamme on uskomattoman tärkeää korostaa, että on olemassa tärkeitä asioita ja vielä ne kaikista tärkeimmät asiat. On paljon tärkeitä kysymyksiä, joiden lisäksi meillä on tärkein asia: evankeliumin totuus. Kun asioiden tärkeysjärjestys on tämä, näemme oikein. Keskustelumme helpottuu, jos luomme sille kehyksen. Esimerkiksi koronakriisistä keskusteltaessa on todella tärkeää sanoa ääneen: “Emme nyt keskustele kristillisestä vakaumuksestamme, ikuisesta autuudestamme tai siitä, kuinka rakastavia yksilöitä tai hyviä kansalaisia olemme, älykkyydestämme, olemmeko kauniita vai rumia, ansaitsemmeko läheisyyttä vai vihaa, vaan koronakriisistä. Siitä keskustelussa on kyse, ei mistään muusta.” Kehyksen luomisen yhteydessä voidaan todeta, että voimme ajatella eri tavoin ja silti rakastaa toisiamme. Voimme todella päättää arvostaa ja kunnioittaa toisiamme silloinkin, kun ajattelemme eri tavalla. Eräs vanhempi mies sanoikin viisasti: ”Sopu pysyy pitämällä”. Ehkä juuri nämä tilaisuudet ovat loistava tilaisuus osoittaa, ettemme ole lihallisia (1 Kor. 3).

Kristillinen näkökulma

Mikä sitten on erityinen kristillinen näkökulma tähän asiaan? Mikä on tie eteenpäin? Eräs tarina kertoo miehestä, joka varasi matkan autiomaahan. Kun mies saapui sinne oppaan kanssa, hän näki vain hiekkaa kaikkialla. Missään ei näkynyt näkyviä jälkiä, joihin voisi suunnata. Mies oli kauhuissaan ja sanoi oppaalle: “En näe tietä, miten tulemme selviämään?” Opas vastasi hänelle: “Minä olen tie.” Opas tiesi tarkalleen, miten suunnistaa aavikon läpi. Tämä on kristillisen seurakunnan lähtökohta: Jeesus on tie.

Kristityn elämä on tietyllä tavalla jakaantunutta. Emme konkreettisesti tiedä, mihin olemme menossa tai miten meidän käy. Emme tiedä tulevaisuuttamme. Emme tiedä, miten käy Suomen maan tulevaisuudessa, elämmekö vanhoiksi, onko meille töitä, pysymmekö terveinä, tuleeko Jeesus takaisin ennen kuin kuolemme, ja monia muita asioita. Samalla tavalla kuin Jeesuksen opetuslapset eivät tienneet omaa tulevaisuuttaan tai Rooman valtakunnan tulevaisuutta. Jos opetuslapset olisivat tienneet tulevaisuutensa, he olisivat varmasti olleet melko epätoivoisia. Armoa onkin usein se, että voimme ottaa yhden päivän kerrallaan Isän kädestä.

Samalla tiedämme, että Herra on kanssamme. ”Minä olen tie”, Jeesus sanoo, ”niin kauan kuin kävelet kanssani, olet matkalla taivaaseen.” Siksi tiedämme myös määränpäämme. Tunnemme tulevaisuuden sillä tavalla. Tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. (Room. 8). Tässä yhteydessä on tärkeää, että olemme jälleen hyvin käytännöllisiä ja maanläheisiä.

Siksi meillä on kaste, ehtoollinen, tunnustus ja saarna. Ne antavat meille turvallisen jalansijan tämän pahan maailmanajan keskellä. Voimme tarttua niihin ikään kuin ankkureina myrskyisellä merellä. Riippumatta siitä, mikä kriisi tulee seuraavaksi tässä maailmassa tai henkilökohtaisessa elämässämme, voimme sanoa: “Minut on kastettu Jeesuksen nimeen, minä syön ja juon hänen todellista ruumistaan ja verta syntieni anteeksisaamiseksi, kuulen Hänen sanansa julistettavan minulle joka sunnuntai.” Tämä on varmasti totta, minä olen hänen ja hän on minun. Siksi myös kaikkien Jumalan lupausten on pidettävä paikkansa juuri minun elämässäni. Kaikki vaikuttaa minun iankaikkiseksi parhaakseni, vaikka en sitä nyt näkisi tai kokisi mitenkään tuntuvasti. Kotini on taivaassa. Voi olla, että Jumala salatussa viisaudessaan päättää koetella minua, mutta hän ei koskaan hylkää minua. Tästä olen varma, tällä perustalla voin levätä ja kestää. Siksi kristillisellä seurakunnalla on myös vahva toivo tässä sekavassa ja ahdistavassa ajassa. Tapahtuipa mitä tahansa, toivomme ei horju, sillä se on viime kädessä meidän ulkopuolellamme. Tuo toivo on Kristus itse.

Sebastian Grünbaum

 

Kesä on aistikylläistä aikaa. Värit, maut ja tuoksut ovat väkevästi läsnä niin luonnossa kuin ruokapöydässä. Kesä katkaisee työn ja koulujen vuosikierron. Lämmölle, lekottelulle ja loiskuttelulle on nyt paikka. On aikaa omille harrastuksille mutta myös puolisolle, lapsille, sukulaisille ja ystäville. Kesätuuli kantaa lupausta hemmottelusta, herkuttelusta, hersyvistä hetkistä ja toivottavasti hengellisistä kesäjuhlistakin! Mitä olisi siis lomailun teologia kesällä 2022?

Ensinnäkin tärkeää on ottaa kesän ja loman lahja vastaan. Siinä ei ole mitään kristillistä, että tuntee huonoa omaatuntoa, kun on lomalla vain lomalla jopa jouten tai tehden sellaista, mistä nauttii. Siinä ei ole mitään epäkristillistä, että käyttää lomarahoja makuiloihin notkuvassa saaristolaispöydässä, elämyksiin valoisassa kulttuuri-illassa tai mielihyvään heräteostoksista kirpputorilla. On turhanaikaista moralismia syyllistää itseään tai muita, kun kiinnittää turvavyön pitkään odotetulla lentomatkalla ulkomaille. Ei edes sodan ja kärsimyksen järkyttävä todellisuus merkitse sitä, ettei saisi luvan kanssa nauttia kaikilla aisteilla kesän lahjoista. Kristityn ei todellakaan tarvitse viran puolesta ja varmuuden vuoksi lomalla synkistellä, kieltäytyä tai olla tekotehokas. Iloitkaa iloitsevien kanssa ja lomailkaa lomailevien kanssa. ”Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan” (1.Tim.4:4).

Toiseksi on tärkeä nähdä, että kesän ja loman lahjat ovat vain katoavaista. Kesään ja lomaan ladataan odotuksia, jotka pandemia on moninkertaistanut. Lyhyessä ajassa pitäisi kokea, nähdä ja aistia mahdollisimman paljon ja vielä vähän päälle. Vähempi ei riitä kuin ikimuistoinen pyöräilyloma, ainutlaatuinen konsertti, paras vaellus ikinä ja tajunnan räjäyttävä näköala. Puolison pitää olla hyväntuulinen, perheen iloinen ja kaikkien suunnitelmien toteutua prikulleen. Pitää olla huippukuvia ja -muistoja muille jakaa. Jos on epäkristillistä nähdä loman lahjat liian vähäisinä, niin on myös nähdä ne liian suurina. Vaikka kuinka ahmisimme elämyksiä ja ostoksia, niin kuka koskaan on tullut niistä kylläiseksi. Jos heijastamme pohjattoman sisäisen onnen ja tyytyväisyyden kaipuumme kokemustehtailuun kesän aistimaailmassa puhumattakaan ihmissuhteissa, petymme yhä uudestaan. Kaikki luotu on vain lopulta luotua ja katoavaista, joka ei meille iankaikkisuusolennoille voi koskaan riittää. Meidän ei tarvitse nyt syödä ja juoda Pohjanmaan kautta ennen kuin huomenna kuolemme. Juoksemme vain varjojen perässä, jos tarraamme loman lupauksiin saadaksemme sydämeemme levon. ”Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis.” (Kol.2:16).

Kolmanneksi tärkeintä on ottaa kiitollisena kesän ja loman lahjat Herralta ja muistaa, että ne heijastavat tulevaa hyvää. Voisiko kesän jokainen hyvä lahja ja hetki olla sinulle muistutus Herrasta ja siitä, minkä hän on sinulle valmistanut. Kun nostat pääsi vedestä ja katsot tyyntä järven selkää, iloitse ja muista, että vielä kauniimpaa on elävän veden lähteellä taivaassa. Kun tunnet onnea kesähäissä hehkuvan morsiusparin puolesta, iloitse ja muista, että kuljet kohtia Karitsan hääjuhlaa. Kun kuulet upean konsertin säveliä, iloitse ja muista, kuinka ihmeellinen onkaan oleva enkelten laulu ja soitto perillä. Kun näet kauniin rakennuksen, idyllisen kylämaiseman tai koskettavan taideteoksen, iloitse ja muista, että ne kaikki ovat esimakua taivaallisen Jerusalemin suurenmoisuudesta. Kun tartut jäätelötötteröön tai maistat ensimmäiset makeat mansikat, anna makuhermojesi iloita, ja muista, että Kristus on valmistanut sinulle taivaassa pidot. Jos taas tunnet tyhjyyttä, surua tai osattomuutta, tiedä, että Herra on kanssasi täällä joka säällä. Pian murhe vaihtuu ikuiseen iloon.

Lomailusta Raamattu ei puhu mutta levosta kyllä. Alkakoon sinun lomasi Jeesuksen armokutsulla: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon” (Matt.11:28).

Siunattua kesälomaa ja lepoa loppumattoman suven toivossa!

Piispa Juhana Pohjola

Juhana Pohjola

Lähetyshiippakunnan piispa

Olin hiljattain ystäväni häissä vieraana. Hääjuhlassa sulhasen bestman piti puheen, joka oli kaunis ja viisas. Hän puhui sulhasesta ja morsiamesta, näiden luonteenpiirteistä ja tavoista toimia sekä siitä, miten hienosti nämä kaksi erilaista ihmistä täydentävät toisiaan. Onpa hienoa, ajattelin. Heille ja heidän ympärillään oleville ihmisille on varmasti hyvä näin.

Jumala näyttää suunnitelleen ihmisen niin, että tämä tuntee vetoa ihmiseen, joka on erilainen kuin hän itse, joskus jopa hänen vastakohtansa. Ujo ihastuu sosiaalisesti taitavaan, suurpiirteinen pedanttiin, rationaalinen impulsiiviseen. Erilaisuus kiehtoo ja viehättää; se tekee uteliaaksi ja ajaa ottamaan selvää toisesta. Parisuhteessa se syventää ja rikastuttaa elämää lukemattomilla tavoilla. Kahdella hieman eri suuntaan katsovalla on yhdessä laajempi näkökenttä kuin kahdella samaa pistettä tuijottavalla, ja kahdella eri lahjoin varustetulla on laajempi valikoima välineitä tuoda yhteiseen työkalupakkiin kuin kahdella täysin samoissa asioissa kunnostautuneella.

Tämä oli siis se ensimmäinen ajatukseni bestmanin puhetta kuunnellessani. Joudun kuitenkin myöntämään, että heti toinen, auttamattoman epäromanttinen ajatukseni oli tämä: nuo eroavaisuudet ovat myöhemmin varmasti myös se, mistä nuo kaksi tulevat kiistelemään eniten. Rajallisen elämänkokemukseni ja viisaampien kertoman perusteella parisuhteet näyttävät nimittäin seuraavan melko lailla samaa kaavaa, jossa erilaisuus ja vastakohdat viehättävät parisuhteen alussa, mutta vähitellen toive samankaltaisuudesta ajattelussa ja toiminnassa kasvaa. Vuosien vieriessä toisen erilainen näkökulma ei aina kiehdo vaan pikemminkin kismittää.

Näyttää siis siltä, että naisen ja miehen välisessä avioliitossa erilaisuus on toisaalta suuri lahja ja rikkaus, toisaalta taakka. Se voi tuoda parisuhteeseen laaja-alaisuutta, positiivista jännitettä ja monipuolisuutta, mutta se voi myös ajaa puolisoita erilleen.

Miksi Jumala sitten on suunnitellut asiat näin? Miksi Hän on luonut vetovoiman, joka kohdistuu erilaiseen? Miksi Jumala tahtoo saada aikaan yksiköitä, jotka koostuvat kahdesta erilaisesta? Olen pyöritellyt tätä asiaa jo jonkin aikaa ja päätynyt hiljalleen ajatukseen, jonka voisi tiivistää jotenkin näin: kahden erilaisuus on kolmatta varten.

Puolisoiden välinen erilaisuus, miehen ja naisen välinen erilaisuus, on nähdäkseni ennen kaikkea jotakin kolmatta varten. Parisuhteessa, joka on olemassa itseään ja omaa onnellisuuttaan varten, erilaisuudesta ei ole välitöntä hyötyä. Vapaa-aika on nimittäin mukavinta viettää ihmisen kanssa, jolla on samansuuntaiset ajatukset siitä, millainen tekeminen on hauskaa, yhteisten projektien toteuttaminen on helpointa ihmisen kanssa, jonka tapa työskennellä on samankaltainen, keskusteleminen on sujuvinta ihmisen kanssa, joka ilmaisee itseään samalla tavalla – yhdessä kulkeminen on yksinkertaisesti helpointa ihmisen kanssa, joka kulkee samaa tahtia.

Mutta kun jokin kolmas tulee mukaan kuvioon, asetelma muuttuu täysin. Tämä kolmas voi olla lapsi, ja uskonkin, että Jumala on luonut erilaisuuteen kohdistuvan vetovoiman ennen kaikkea lasten parasta ajatellen. Kun suhteeseen tulee lapsi tai lapsia, puolisoiden erilaisuus saa yhtäkkiä luonnollisen selityksen ja tarkoituksen. Lapsen kannalta on hyvä, että hänellä on kaksi erilaista vanhempaa. Yhden sovittelevuus tasapainottaa toisen jyrkkyyttä, yhden hidastempoisuus toisen nopeatempoisuutta, yhden seurallisuus toisen tarvetta vetäytyä. Yksi on taitava kädentöissä ja toinen terävä ajattelussa, yksi ulkoilmaihminen ja toinen sisäkissa, yksi taiteellinen ja toinen urheilullinen. Vanhemmat ovat lapselle pienoismaailma, jonka kautta he opettelevat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja ymmärtämään heitä. Vanhemmat ovat myös lapsen ensimmäiset opettajat, jotka siirtävät hänelle omia taitojaan ja varustavat häntä selviämään elämän haasteista.

Kahden suhde kolmanteen ei kuitenkaan tyhjene vanhemmuuteen. Parisuhteen kolmannen ei tarvitse olla lapsi. Aviopuolisoiden erilaisuus on hyödyksi ja siunaukseksi kaikille, jotka ovat heidän kanssaan tekemisissä ja heidän vaikutuspiirissään: sukulaisille, ystäville, naapurustolle, seurakunnalle. Avioliitto ei myöskään ole ainoa järjestys, jossa kahden erilaisuus suhteessa kolmanteen toteutuu; kaksi erilaista voi tehdä yhteistyötä kolmannen hyväksi myös ystävyyden tai työtoveruuden pohjalta. Tämä voi toteutua erityisen kauniilla tavalla seurakunnassa.

Ihmisten välisistä suhteista löytyy usein yhtymäkohtia Pyhän Kolminaisuuden välisiin suhteisiin. Tämä ei ole yllättävää, sillä pohjimmiltaan kaikki suhteet maailmassa heijastavat noita ihmeellisiä ja ihmisymmärryksen ylittäviä jumalallisia suhteita. Niinpä ajatus siitä, että erilaisuus on aina jotakin toista varten, näyttää sopivan yhtä hyvin Jumalaan itseensä kuin ihmisiin.

Teologiassa puhutaan ekonomisesta Triniteetistä, joka tarkoittaa Jumalan Kolminaista olemusta sellaisena, kuin se on meille ihmisille ilmoitettu meidän pelastuksemme tähden. Jumalan olemuksessa eri persoonien erilaisuus muodostaa ainutlaatuisen harmonisen ykseyden. Siinä ei ole mitään kitkaa tai ristiriitaa. Silti Hänen rakastava olemuksensa ohjaa Häntä ulospäin: luomaan jonkin itsensä ulkopuolisen ja olemaan suhteessa sen kanssa. Tuo jokin on luomakunta. Ehkä Jumalan kolme erilaista persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – ovat erilaisia ennen kaikkea meidän pelastuksemme tähden: jotta olisi Poika, joka sovittaa meidät Isän kanssa ja jotta olisi Henki, joka kutsuu meidät sovituksen osallisuuteen. Uskon myös, että on todella syvällä tavalla merkittävää, että Jumalamme on sekä meidän Isämme että meidän veljemme: Jumala, jolta voi etsiä apua ja turvaa mutta myös myötätuntoa ja ymmärrystä; Jumala, joka on yläpuolellamme mutta silti vierellämme.

Kahden erilaisuus kolmatta varten. Mitä tämän ajatuksen vaaliminen voisi tarkoittaa omassa avioliitossasi? Voisiko se auttaa sinua sietämään tai jopa arvostamaan puolisosi erilaisuutta? Voisiko se rohkaista sinua ajattelemaan, että sinun ja sinun erilaisen puolisosi yhteen kuuluminen ei ole vuosisadan vedätys vaan Jumalan hyvä suunnitelma? Voisiko se muuttaa ajattelusi painopistettä kahden ihmisen keskinäisen onnellisuuden tavoittelusta johonkin suhteenne ulkopuoliseen ja tämän tarpeisiin? Ja voisiko tämä ulkopuolisen tehtävän ja kiintopisteen löytäminen ehkä tuoda sivutuotteena myös onnellisuutta ja merkitykselliseen tunnetta? Sinusta en tiedä, mutta itse pidän tätä polkua tutkimisen arvoisena.

Ida Heikkilä

Tulit Päivisi kanssa Fort Waynesta USA:sta menestyksellisen opintojakson jälkeen Suomeen sydämessänne näky Sanasta elävästä seurakunnasta. Saman vuoden syksyllä 1999 Simo ja Kirsti Kivirannan kodissa olit suuren joukon kanssa perustamassa Luther-säätiötä silmämääränä tuon näyn käytäntöönpanoajatus. Suomen lakien mukaan säätiöpääoma oli kerätty ja yhteissumman riittävyys todettu ja jopa poliisitukinnalla keräyksen laillisuus varmistettu. Ilmassa oli jännitys ja sellaisen uuden alku, jonka tulevaa luonnetta ainakaan minä en osannut edes arvailla.

Oulun piispa Olavi Rimpiläinen ordinoi sinut joulukuussa 1999 ja antoi tehtäväksesi jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamisen. Ensimmäinen saarnasi, homiliasi oli loppiaisena 2000 Pyhän Sydämen Kappelissa Helsingissä.

Tähtäyspisteenä ei siis ollut organisaation tai herätysliikkeen rakentaminen vaan osallistuminen Kristuksen kirkon maailmanlaajaan rakennustyöhön. Olen monesti miettinyt ehkä sinäkin, miten kaikki on mahdollistunut. Ei ollut rahaa, ei palkattuja työntekijöitä, ei messutilaa, ei seurakuntalaisia. Kuitenkin syksyllä 2000 messut alkoivat Ruoholahden seurakuntakodissa Helsingissä. Pian oli seurakunta ja alkoi tulla taloudellista tukea, alkoi löytyä innostuneita ihmisiä. Mikä innosti? Tultiin kuuntelemaan saarnoja, homiliasi ihastuttivat, innostivat ja avasivat näkyjä.

*

Sinun homilioillesi on tyypillistä syvällinen perehtyminen saarnan tekstiin, sen taustoihin ja ajankuviin. Homilioissasi tulee esiin laaja lukeneisuutesi ja sivistyksesi. Olemme saarnojen kuulijoina tapahtumien keskellä. Et ole oppimestari, joka jaat ulkopuolisille ohjeita, käyttäytymismalleja ja ajatuskaavoja. Sinun paimenuraasi voikin hyvällä syyllä kuvata kahdella sanalla: homilialla rakentaja.

Säätiön alkuajoista keskeisimpänä pastorintyössäsi on ollut jumalanpalvelusyhteisöjen, messuyhteisöjen, seurakuntien rakentaminen. Siinä työssä keskeinen ”väline” on ollut homiliasi, julistustyösi. Se on kerännyt kuulijoita heti alussa. Syntyi into. Kuulijat ryhtyivät ajattelemaan, sanomaan ja tekemään. Järjestettiin kirkkokahveja ja kimppalounaita. Keskusteltiin ja suunniteltiin. Pian syntyi toinen seurakunta ja kolmas ja niin edelleen. Sanasta syttyneet alkoivat puuhata seurakuntia eri puolille maatamme. Seurakuntia ei päätetty perustaa Helsingissä. Jokainen seurakunta on syntynyt paikallisten ihmisten toimesta.

*

Sananpalvelija on annettujen ehtojen rajoissa ja niiden mukaan toimija. Ehtoollinen oli ensimmäinen törmäykseen, tai ehkä paremminkin, selvennykseen johtanut tapahtumakulku. Kävi ilmi, että ehtoollinen on asettajansa asetus, ei vastaanottajien subjektiivinen oikeus. Nämä Mellunkylän tapahtumat johtivat yhteyksien rakentumiseen Ruotsin syntymisvaiheessa olleeseen Missionprovinseniin. Pastorien saaminen lisääntyvälle seurakuntajoukolle löysi ratkaisun Ruotsista. Usea pastori paimenjoukostamme on ordinoitu Göteborgissa tai Tukholmassa. Tämä Ruotsin juna ei ollut komiteamietinnön kautta löydetty ja päätetty ratkaisumalli vaan avautunut tie, Herran avaama. Mukana olijana sanoisin, että Herran avaama, jotta homilia saattoi ulottua laajemmalle.

Seurakuntaverkoston laajenemista ja pappisvihkimysten järjestämistä hankaloitti ja vaikeutti se, että päätöksenteko piti viedä monissa kysymyksissä Ruotsiin suomen kieltä taitamattomille ja Suomen tilannetta tuntemattomille tahoille. Tarvittiin oma piispa, Matti Väisänen. Pastorien ordinaatiot siirtyivät Suomeen. Seuraava uusi linjaus tuli välttämättömäksi seuraavan Risto piispan valinnan yhteydessä. Suomalaisten olisi pitänyt etsiä ehdokkaita vaaliin, jotta Missionprovinsenin asianomainen kokous olisi voinut tehdä vaaliasetelma. Lähetyshiippakunnan perustaminen teki mahdolliseksi toimittaa piispanvaali Suomessa alusta loppuun. Sinä olit sen henkilö, jolle tuli ehkä epäkiitollinenkin, mutta joka tapauksessa selvä ja kirkas tehtävä sanoutua irti Missionsprovinsenin yhteydestä ja julistautua itsenäiseksi hiippakunnaksi. Vähitellen selveni, että uusi luterilainen kirkko oli syntynyt Suomeen.

*

Alkuvuosien mahdoton työmäärä oli vaarassa hyydyttää. Silloin tavalliset kansalaiset vetäytyvät lepäämään ja niin sanotusti latautumaan. Sinä vetäydyit perheesi kanssa Kanadan St. Catherinesiin opiskelemaan ja tekemään väitöskirjaa. Asettauduitte koko perheen kanssa paikallisen luterilaisen kirkon seurakuntaan. Sinä ryhdyit saattamaan päätökseen väitöstutkimustasi Kutsuminen, siunaaminen ja lähettäminen ordinaatiokaavojen käsitys pappisvihkimyksestä ja -virasta Suomen evankelis- luterilaisessa kirkossa 1963-2003. Tuo väitöskirjasi on monista lukemistani väitöskirjoista poikkeava yhdellä tavalla. Säilytit tutkimuksessasi kirkonrakentajan näköalan, vaikka tutkimus on metodologisesti ja kaikin puolin akateemiset ehdot täyttävä. Tutkimuksesi on innostava ja ajatuksia herättävä, seurakuntaelämässä mukana olevalle ymmärrettävä. Samaa syvällisyyttä ja suurta teologista osaamista osoittaa viime vuonna julkaistu Herran ateria tutkimus. Se on jokaiselle lukevalle ymmärrettävää hengelliseksi rakennukseksi sopivaa kirjallisuutta.

Säätiön alkuajoista asti julkaisutoiminta on ollut mukana seurakuntalaisten hengellisen rakentamisen välineenä. Olet toiminut vastuullisena julkaisijan edustajana. Nuo alkuvuosien aamutähdet ovat loistaneet aikansa, mutta sitten monet ovat syyttä himmenneet. Aamutähti numero 32 ei ollut tähdenlento. Se on päinvastoin noussut koko maailmaa valaisevaksi tähdeksi. Sen myötä sinä ja Päivi Räsänen olette joutuneet ennen näkemättömään ajojahtiin, jonka aiheuttamien otsikoiden, lehtijuttujen ja mediaselostusten väärämielisyyden on ylittänyt vasta naapurimaamme operaatiovääristelyn tiedotus.

*

Onko tosiaan niin, että homilia saa ja on saanut kaiken tämän aikaan? Kyllä, sillä homilia ei ole pastorin yksityisajattelua, ei seurakuntalaisten motivointia, ei esitelmiä, ei visioiden esittelyä ja yritystä innostaa kuulijoita toteuttamaan ennalta laadittuja toimintamalleja vaan tässä hetkessä elävänä ja voimallisena vaikuttavan Jumalan Sanan välittämistä ja sovittamista kielen, kulttuurin ja ajan aatteiden sokkeloissa kulkevien seurakuntalaisten valoksi ja rohkaisuksi. Et pyri homilioissasi joidenkin eksegeettien tapaan herättämään kuollutta Raamatun tekstiä eloon vaan julistat elävää Raamatun Sanaa herättääksesi sillä hengellisesti kuolleet eloon.

*

Rakentajan mieleeni nousee vertauskuva tätä sinun rakennustyötäsi miettiessä. Betonivalaja. Valaja suuntaa betonia letkusta terässokkeloiden keskelle, valmiisiin toisten rakentamiin muotteihin. Hän luottaa siihen massaan, mitä letkusta tulee. Ei laimenna valumassa, ei heitä valumassan sekaan omia aineita. Onnistuneessa valutyössä massan laatu ratkaisee koko työn onnistumisen. Massa on tarkkaa ohjetta noudattaen valmistettu kaikkien raaka-aineiden laatu tarkistettu, oikeat sekoitussuhteet varmistettu ja seos pidetty muuttumattomana koko matkan ajan valmistuspaikalta rakennustyömaalle asti. Ihmeellinen ja ihasteltava rakennustyö tulee aikanaan näkyviin, jos muotti on huolellisesti ja hyvän muotin tuntomerkkejä noudattaen rakennettu ja jos valua on kovettumisen aikana huolellisesti hoidettu. Mielessäni kuvatun rakennustyömaan muotit vertautuvat kirkon konstituutioon, valu ja valun hoito sananjulistukseen ja seurakuntatyöhön.

*

Muistiinpanojeni mukaan lausuit 2006 joulusaarnasi lopuksi seuraavan ajatuksen: Seimeen laskettiin Jeesuslapsen sijaan ehtoollisleipä. Niin tulee sana lihaksi tänäänkin alttarilla. Ehtoolliselle olet tervetullut ilon tunteen kanssa tai ilman sitä.” Nämä homiliasi sanat kuullessani tempaudun itse katselijan ja kuuntelijan paikalta pelastustapahtumien keskiöön.

*

Olet uskollisesti pysynyt Suuren Rakennusmestarimme alaisena palvelijana Kristuksen kirkon rakennustyömaalla tuulessa ja tuiskussa, auringonpaisteen lämmössä ja muiden rakentajien avustamana. Raamatun sana on käynyt toteen: Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi (Matt.25:21).

Kiitämme sinua tästä merkittävästä työstäsi meidän seurakuntalaisten ikuiseen elämään johtavan kaidan tien kunnossa pitämisestä ja oppaana toimimisesta.

Herramme Kristus sinua ja Päiviä ja perhettäsi edelleen runsaasti siunatkoon ja varjelkoon.

Erkki Pitkäranta

Kunnioitettu Jubilaari

Piispa Juhana Pohjola

viettäessäsi 50-vuotisjuhlaa Koinoniassa  23.IV A.D. 2022

Minkä pyhän Raamatun kohdan voisin ottaa piispa Juhanan juhlassa, kun tiedämme jubilaarillemme olevan maailman tärkein asia Jumalan armon kaikkeinpyhin evankeliumi? Tai olisiko sellainen pyhä sana sopiva, jossa sielunpaimen kuvataan Juhanan tavoin innokkaana ja oppineena miehenä? Varmaan hyvän kohdan löytäisi siitä, miten Kristuksen evankeliumista eläminen  tuo mukanaan myös ilon, joka näkyy piispamme julistuksessa sekä seurakuntiemme paimenten ja seurakuntalaisten kohtaamisessa. Pastoraalikirjeistä löytyisi hyviä kohtia, joissa selvitetään, että oikea Kirkko uskoo ja tunnustaa pyhien apostolien tavoin, ja niin piispa Juhanakin. Mutta valitsin Danielin kirjasta luvusta 3:16-19, jota tuskin on koskaan kristikunnassa syntymäpäiväjuhlassa tutkisteltu:

Sadrak, Meesak ja Abednego vastasivat ja sanoivat kuninkaalle: “Nebukadnessar! Ei ole tarpeellista meidän vastata sinulle tähän sanaakaan.
Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt.” Silloin Nebukadnessar tuli kiukkua täyteen Sadrakia, Meesakia ja Abednegoa kohtaan ja hänen hahmonsa muuttui. Ja hän käski ja sanoi, että pätsi oli kuumennettava seitsemän kertaa kuumemmaksi kuin
tavallisesti.”

Hyvissä yhteiskunnallisissa  asemissa olevat miehet joutuivat kuumaan paikkaan. Teemmekö nyt tämän kerran  kompromisseja vai pidämmekö kiinni Jumalan ilmoitussanasta? Harvinaiseksi oli tullut siinäkin maassa koko ihmisyytemme tärkeimpiä asioita eli totuudellisuus, vakaumus ja nimenomaan uskonvakaumus.  Palaan lyhyesti vielä tähän kertomukseen tulisesta pätsistä, mutta siirryn  200 luvun lopulle jKr. Nimittäin tuon onnittelut piispa Juhanan  juhlaan seudulta, jossa vieläkin mm. markkinoiden nimissä  ja kirkkomaalauksissa tulee esiin Lauri, Laurentius eli kertomus Pyhästä Laurista.

Hän oli marttyyrilegendan mukaan seurakuntapalvelija, joka joutui kirkossaan tosi kuumaan paikkaan. Valtaan oli tullut seurakunnan omaisuutta itselleen rohmuavia kysyen: Missä on kirkkosi aarteet? Lauri tiesi kyllä seurakuntansa  ehtoolliskalkin ja arvokkaat liturgiset vaatteet, mutta hän viittasi kädellään messua viettäviin seurakuntalaisiinsa ja sanoi uskovaisten olevan kirkon suurin ja todellisin omaisuus. Tämä vastaus sopisi hyvin Lähetyshiippakuntaammekin, mutta se vei Laurentiuksen  marttyyrikuolemaan. Lauri halstaroitiin  ja hänen tunnusmerkkinsä on eri puolilla maailmaa kirkkotaiteessa juuri halstari. Näitä kuumien paikkojen legendoja on seurannut kansanomainen hirtehishuumori. Grillissä olevan Laurin kerrotaan sanoneen: ”Toinen puoli on jo kypsä, kääntäkää paisti!”

Tiedämme monia todellisia kertomuksia kristikunnan lähihistoriasta, jolloin on jouduttu kuumiin paikkoihin, vakaumuksellisiin ristiriitoihin ja suoranaisiin vainoihin. Joskus on helpompaa, mutta oikealla kirkolla on harvoin täyttä työrauhaa. Onko meidän sukupolvemme Suomessa se, jonka aikana  pyhän sanan torjuminen on johtanut kansamme ensiksi välinpitämättömyyteen iankaikkisuudesta, sitten  pakanuuteen tai nykyään jopa suoranaiseen kirkkoateismiin. Mihin tämä meno johtaa? Viime vuosikymmenten huomattavin pohjoismainen piispa Bo Giertz varoitti Paavalin synodin kirkkopäivillä takavuosina: Kun paikalliskirkon johto taipuu yhteiskunnan vaateisiin, aluksi sille taputetaan, mutta näihin ikivanhoihin Herran huoneisiin ’alkaakin kokoontua seurakunnan sijasta yleisöä’. Mutta pian ei ole enää taputtavaa yleisöäkään, on vain hautausmaan rauha ja museokortit. Kun Kainin kirkko on niskan päällä, se ei jää edes tähän. Hyvästisiunattu piispa Giertz ei enää ole ollut näkemässä alkavaa Ilmestyskirjan periodia, jota voisimme nimittää vaikka raamattukäräjien aikakaudeksi. Mitkä pätsit ovat oikeiden alttareiden ja saarnastuolien yhteydessä elävillä, jotka seuraavat Karitsan lippua?

Vänrikki Stoolin kadun pikkupappilan väen ja meidät,  teidän lähinaapurinne,  Herra liitti vahvasti yhteen Simo Kivirannan, Olavi Rimpiläisen, Anssi Simojoen ja monien muiden kirkkotaistelun Tunnustajien kanssa. Jouduimme pätsiin ja hävisimme tuon kuuman  taistelun Jumalan sanassa pysyvän kirkon eli tuntomerkkien kirkon jatkumisesta Suomen ev.lut. kansankirkossa. Kansankirkon lintukodot ovatkin kaatuneet toisensa jälkeen.  Jouduimme opettelemaan  Juhanan ordinaatiopiispan Olavin tavoin -rauha hänelle-  oikean paimenen asennetta. Olavus kirjoitti minulle:”Vasta näinä aikoina olen oppinut ymmärtämään, miksi piestyt apostolit lähtivät iloissaan neuvostosta siksi, että heidät oli katsottu arvollisiksi kärsimään häväistystä Kristuksen nimen tähden. Siinä pitäisi alleviivata tuo ’iloissaan’  ja ’arvollisiksi’…” Sinussa Juhana  ja viranhoidossasi  näkyy viime aikojen nebukadnessarien hyökkäyksien keskellä juuri piispa Olavin alleviivaamat asiat. Mutta niihin  Herramme onkin Sinua varustanut jo vuosikymmenten ajan.

Miten valtavaa onkaan heittäytyä profeetta Jesajan saamaan ilmoitussanaan:” Älä pelkää. Minä olen sinut lunastanut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi, jos virtojen läpi kuljet, eivät ne sinua upota, jos tulen läpi käyt, et sinä kärvenny eikä liekki sinua polta”, Jes 43:1-2. Palaan noihin Danielin kirjan kolmeen mieheen. He eivät kokeneet marttyyrikuolemaa, sillä tuossa tilanteessa Jumala tahtoi näyttää valtasuuruutensa ja he jäivät henkiin. Mutta mitä näki Nebukadnessar? Pätsissä oli nimittäin neljäskin mies.  Kuningas huudahtaa: ” Neljäs näyttää aivan jumalolennolta” Dan 3: 25. Alkulehdiltä saakka pyhä Raamattu opettaa Kristuksesta. Ja oikein on sanoa kristikunnan vakaiden opettajien tavoin: näiden kolmen miehen kanssa, heidän rinnallaan pätsissä seisoi itse Herramme ja Vapahtajamme. Vain hänen tukensa ja ansionsa varassa teemme taivasmatkaa ja pelastumme helvetin tulesta.

Lindilästä tuomme lahjan, muistona myös tämän kevään pätsistä, taulun, joka liittyy ensiksikin rikkoutumattomaan vuosikymmenten ystävyyteemme Vänrikki Stoolin kadulta alkaen. Vänrikki Stoolin tarinat eivät ole nuoremmille tuttuja, mutta ne antoivat kansamme kohtalonvuosissa rohkeutta esittäessään monia peräänantamattomuutta symboloivia henkilöhahmoja. Yksi kuumimpia tilanteita oli se kun venäläisen kenraalin laittomista vaatimuksista kieltäytyi maaherra Olof Wibelius.  Tapahtuman on kuvannut hyvin Albert Edelfelt, jonka originaalipiirustuksesta on tehty litografia yli 100 vuotta sitten. Vahvaa tunnelmaa lisää tässä lahjassasi tammikehykset. Porvoon valtiopäivillä keväällä 1809 Aleksanteri I allekirjoitti manifestin, jossa vakuutti pitävänsä voimassa ”Maasa olewan Christillisen opin ja perustuslait.” Länsimainen oikeusvaltiomme, jossa tulee vallita sanan ja uskonnonvapaus, on rakennettu juuri tälle perustalle.  Jos  joku Edelfelt tekisi uuden kuvan, ehdottaisin, että Kirjaan nojaisi isolla tenniskädellään piispa Juhana Pohjola.

Suurta kiitollisuutta tuntien todistamme, että tähän päivään saakka Herramme ei ole jättänyt piispaamme yksin, vaan lupauksensa mukaan seissyt rinnalla. Sillä Juhanalla on sama uskonvakaumus kuin koko Kristuksen kirkolla meistä vaatimattomista Tunnustajista alkaen kuten jo uskonpuhdistajilla: Verbum Domini Manet in Aeternum eli Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.

Kolmiyhteinen Jumala Sinua siunatkoon!

Vad har påsken att göra med det heliga dopet? Påsken är den kristna kyrkans största festhögtid. Då visar det sig att den Korsfäste är Uppstånden. Döden är besegrad och ondskans makt har krossats. Det heliga dopet är däremot den enskilde kristnes största fest. Där förenar Gud oss med Kristi frälsande död, och han ger oss löfte om en uppståndelse till evigt liv i gemenskap med honom. Dopet förkunnar att döden är besegrad och att ondskans makt är krossad – också för oss.

Dopet förenar med Kristi död och uppståndelse

I vårt liv är Kristi försonande död och frälsande uppståndelse inte endast abstrakta saker för tvåtusen år sedan. Deras nytta och förtjänst bemöter oss inte heller endast på tankens plan. De kommer mycket närmare än så.

Dopet är det medel som enligt Nya testamentet förenar oss med Kristi död och uppståndelse. I Bibeln nämns dopet nästan alltid just i samband med Jesu kors och uppståndelse. Speciellt hos Paulus är kopplingen kristallklar. Ordagrant översatt talar aposteln om dop ”till Kristus” (Rom 6:3; Gal 3:27), ”till hans död” (Rom 6:3-4) och ”till en enda kropp” (1 Kor 12:13). Enligt Paulus är dopet gemenskap med Kristi kors och uppståndelse – gemenskap både med den helighet som dessa åstadkommer, liksom med det heliga liv som de förpliktar oss till (t.ex. Rom 6:4-11; Kol 2:12; jfr. Gal 2:19-20; 5:24; 1 Kor 6:11-20). Gemenskapen i det nya förbundet förverkligas genom ”Kristi omskärelse”, alltså dopet, som ersätter omskärelsens sakrament i gamla förbundet (Kol 2:11).

Dopets gammaltestamentliga förebilder

Israels folks befrielse från slaveriet i Egypten – lammets blod struket på dörrposterna, de förstföddas död och räddningen från den egyptiska arméns jakt – utgör inte en förebild endast för offret på Golgata. Det här är också en gammaltestamentlig förebild för dopet. Paulus skriver att Israels folk ”döptes till Mose” i molnskyn och havet efter uppbrottet från Egypten (1 Kor 10:2). Precis som Israel vandrade genom havet och steg upp på det utlovade landets sida, så stiger den döpte upp ur dopvattnet till ett nytt liv. Precis som egyptierna dränktes i havet, så dränks syndens domsmakt i dopet. Eftersom också barn ingick i folket har man redan i den tidiga kyrkan också med hjälp av denna förebild motiverat att även små barn som ännu inte kan tala döps tillsammans med sina föräldrar.

På samma sätt används Noas ark i Nya testamentet som en förebild för dopet (1 Petr 3:2-22). Vattnet både dränker ondskan och renar från det onda (2 Petr 2:5-7). Det är just det som sker i dopet.

Påsken: kyrkans historiska dopfest

I urkyrkan förrättades dopet omedelbart när evangeliet öppnade människors och familjers hjärtan för tron. Snart blev det dock praxis att katekumenerna förbereddes för dopet under en lång tid. I Hippolytus dopformulär som bevarats från 200-talet bestäms katekumentiden till tre år. De som lärde sig snabbt kunde dock klara sig med en kortare tid. Under Kyrillos av Jerusalem tid på 300-talet fungerade påskfastan som den tid då man gav dopundervisning. Under den tidsperioden skulle dopkandidaterna leva oklanderligt.

De stora festhögtiderna etablerades som tidpunkter då man förrättade dop. På sina håll föredrog man pingsten som dopdag eftersom det var det kristna dopets minnesfest. Pingsten var ju också den dag då den Helige Ande blev utgjuten. I den östliga kristenheten firades trettondagen som Jesu dopdag, vilket gav en naturlig tidpunkt för att döpa.

Påsken kom dock att bli den mest allmänna dopdagen bland kristna. Till exempel kyrkofader Tertullianus (ca 160-225) ansåg att påsken passade bäst som dopdag, fastän han också godkände pingsten och andra dagar. I ljuset av Nya testamentets dopundervisning är det här inte förvånande. Vad kunde vara en finare tidpunkt för att bli döpt till Kristi död och få löfte om gemenskap med hans uppståndelse än just den högtid då hans död och uppståndelse firas?

Också Israels folks stora påskberättelse visade sig vara förebildlig för det kristna dopet. Man kan därför anta att också detta medverkade till att påskhögtiden etablerades som tidpunkt för dopet.

Från påsknattens vigilia till dopet

I den tidiga kyrkan fastade katekumenerna före dopet och på sabbaten kom de till biskopen för andeutdrivning och undervisning, och slutligen blev de döpta. Under natten mellan lördag och söndag vakade man i en vigilia där biskopen ännu undervisade dem som skulle döpas. Ibland förrättade man exorcism på dopkandidaterna flera gånger, precis som man också i Luthers dopformulär befaller den onda anden att avlägsna sig. Senare har formuleringarna förmildrats på grund av förnuftstro. Under urkyrkans och reformationens tid hade man en klar övertygelse om att människan är endera Kristi egen eller så är hon i den ondes våld. Därför behövdes exorcismen.

Under det att man läste exorcismen skulle de som döptes klä av sig sina kläder (kvinnorna även sina smycken) som tecken på att den gamla människan kläddes av (Kol 3:9). Med sin nakenhet identifierade de sig också med sin Herre, som hängde naken på korset. De tog avstånd från Satan och det syndiga livet och kom till dopet barfota och med övertäckta huvuden. Ibland var de klädda i säcktyg och kvinnorna hade sitt hår öppet som tecken på ånger. Efter syndabekännelsen var det dags för trosbekännelsen.

I idealfall förrättades dopet i Treenig Guds namn genom nedsänkning i strömmande vatten. Det var det bästa sättet att avbilda hur den gamla människan drunknar och vaknar till nytt liv genom Levande Vatten. Om detta inte var möjligt kunde man begjuta huvudet tre gånger med något annat vatten. Så anvisas det redan i De tolv apostlarnas lära, Didache (7:1-3) som daterats till första århundradet.

De döpta kläddes i vita kläder som tecken på det som Nya testamentet lär om den nya människan och påklädandet av Kristi renhet (Gal 3:27; Rom 13:14; Ef 4:22-24; Kol 3:9-10; Upp 7:9, 14). Än idag klär man spädbarn som döps i en vit dopklänning, vuxna och konfirmander ikläds en vit kåpa, alltså alba. Tyvärr är det sällan som man klär den döpte i vitt först efter dopet, så som den ursprungliga seden påbjuder. Också prästens alba är ett tecken för Kristi renhet som erhålls i dopet – det är ju i kraft av den renheten som också pastorn utför sitt arbete.

De döpta beseglades med Kristi korstecken, precis som man gör än idag. Ofta blev de döpta också smorda med olja som tecken på erhållandet av den Helige Ande och vigningen till det kungliga prästerskapet. Så hade de blivit pånyttfödda både genom dopvattnet och Anden (Joh 3:5; Tit 3:5). De döpta fick därefter också börja praktisera fridskyssen (när män hälsade på män och kvinnor på kvinnor, för att undvika osedlighet) som var reserverad endast för kristna. Omedelbart fick de också delta i nattvarden.

Påskljus, dopljus

Från den tidiga kyrkans vigilia i påsknatten har också vi fått påsknattsmässan i arv. Dess betydelse har man återfunnit också i den lutherska kyrkan. När påsk- eller Kristus-ljuset tänds i mörkret i början av mässan påminner det om både uppståndelsens morgon och dopet.

I den tidiga kyrkan gick de som skulle döpas in i den mörka kyrkan eller dopkapellet med oljelampor i händerna, i likhet med de kloka jungfrurna (Matt 25:1-13). Kyrkofäderna talar om dopet också som upplysningens sakrament. Där stiger Kristi ljus in i den syndiges mörker.

Kristus-ljusets plats i kyrkorummet är avsiktligen vid dopgraven eller -funten. Där får det stå från påsknatten fram till Kristi himmelsfärdsdag eller pingsten (Joh 9:5). När man förrättar dop och jordfästningar vore det bra att använda påskljuset som påminnelse om det Ljus som verkar i dopet och som bär oss ända in i härligheten.

Även om ingen ny dopkandidat är närvarande ingår förnyandet av doplöftena i den nutida påsknattsmässan. För apostlarna, kyrkofäderna och reformatorerna var dopet inte och ska inte heller för oss vara endast en ritual som en gång utförts men som inte har någon inverkan på vårt nuvarande liv. Vi får och ska varje dag återvända till dopet.

Dopet ger oss fullmakt och förpliktar oss att leva som Kristi egna. Det öppnar våra ögon att se oss själva och andra kristna i skuggan av Guds kors och i ljuset av uppståndelsen. Så som aposteln själv undervisar om dopet: ”Så ska också ni se på er själva: ni är döda från synden och lever för Gud i Kristus Jesus.” (Rom 6:11)

 

Svensk översättning: Otto Granlund

Sekä juutalaiset että kristityt viettävät pääsiäistä. Se on näiden molempien uskontojen tärkein vuosittainen juhla. Pääsiäinen ei menettänyt merkitystään kristinuskon synnyttyä, mutta sai uuden sisällön. On siksi syytä katsoa tarkemmin, kuinka juutalaisesta pääsiäisestä tuli kristillinen juhlapyhä.

Yleensä ajatellaan, että juutalaiset viettävät pääsiäistä sen muistoksi, että kansa vapautui Mooseksen johdolla Egyptin orjuudesta. Tarkalleen ottaen tämä ei kuitenkaan ole pääsiäisenvieton kova ydin.

Kuoleman varjelus

Juutalaiset kutsuvat nimittäin pääsiäistä nimellä pesah, joka tulee sanasta pasah, joka tarkoittaa ”mennä ohi” tai ”jättää väliin”. Tuo sana viittaa Egyptin kymmenenteen vitsaukseen, esikoisten surmaamiseen. Jumala ilmoitti Mooseksen kautta faraolle: ”Puoliyön aikana minä lähden kulkemaan kautta Egyptin maan. Ja kaikki esikoiset Egyptin maassa kuolevat, valtaistuimellansa istuvan faraon esikoisesta käsikiveä vääntävän orjattaren esikoiseen asti, ynnä kaikki karjan esikoiset” (2. Moos. 11:4-5).

Israelilaisia perheenisiä Jumala sen sijaan käski teurastamaan karitsan ja sivelemään sen verellä talon ovenpielet ja ovenpäällisen. Verestä Jumala tunnistaisi oman kansansa eikä surmaisi heitä vaan menisi ohitse (hepr. pasah). Karitsan veri siis suojeli Israelin kansaa Jumalan rangaistukselta ja kuolemalta.

Tämän ihmeellisen tapahtuman muistoa Jumala määräsi vaalittavaksi siten, että kansa viettäisi jatkossa pääsiäistä. Kun lapset kysyisivät, miksi silloin syödään lammasta ja vietetään juhlaa, heille tuli vastata: ”Tämä on pääsiäisuhri Herralle, joka meni israelilaisten talojen ohi Egyptissä, kun Hän rankaisi egyptiläisiä, mutta säästi meidän kotimme” (2. Moos. 12:27). Karitsa ymmärrettiin siis uhrina kansan puolesta, varjeluksena kuolemalta.

Sähköiset juhlat

Luvattuun maahan saavuttua vietettiin pääsiäistä jopa vuosi Jerusalemissa, johon kokoontui kymmeniä tuhansia osallistujia koko maasta. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että ”roomalainen sotaväenosasto oli asetettu vartioon temppelin pylväikön katolle, sillä aina juhlien aikana ne olivat vartiossa aseistettuna, ettei kokoontunut kansanjoukko aiheuttaisi mitään levottomuuksia” (Juutalaissota 1.223).

Juutalainen sananparsi pääsiäisestä kuului: ”Sinä yönä heidät vapahdettiin ja sinä yönä meidät vapahdetaan”. Monien juutalaisten lähteiden mukaan Messias saapuisi nimenomaan pääsiäisyönä: ”Messias, jota kutsutaan ensimmäiseksi (esim. Jes. 41:27), on tuleva ensimmäisessä kuussa”, eli nisan-kuussa, jolloin pääsiäistä vietettiin. Ei siis ihme, että tunnelma pääsiäisjuhlilla oli hyvin sähköinen, kun Jeesus ratsasti aasilla kaupunkiin, ja kansanjoukot huusivat: ”Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee” (Mark. 11:10).

Vapautus orjuudesta

Egyptistä tuli israelilaisille vertauskuva ”orjatalosta” tai ”orjuuden pesästä” (2. Moos. 13:3). Se alkoi symboloida ihmisen asemaa Saatanan ja kaikkien tuhovoimien alaisuudessa. Egypti rikkauksineen ja viettelyksineen alkoi heille edustaa myös synnin todellisuutta. Viimekädessä Egypti oli myös kuoleman maa, josta vapauduttiin Jumalan ihmeellisen pelastusteon, karitsan veren avulla.

Tässä on yhteinen perusta juutalaiselle ja kristilliselle pääsiäiselle. Molempien sisältönä on todella ”pääsiäinen” eli pääseminen vapaaksi synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, ja lähteminen kohti Luvattua maata. Kaislameren ihmeellinen ylityskin nähtiin yhteisenä tapahtumana, jonka Paavali tulkitsi kuvaavan kristillistä kastetta. Mannaihmeen Paavali liitti puolestaan ehtoolliseen ja vesi-ihmeen Kristukseen, jonka kyljestä vuoti verta ja vettä (1. Kor. 10:1-45). Paavali oli näin juutalaisen perinteen jatkaja ja syvällinen tulkitsija.

Odotusten täyttymys

Juutalaiset messiasodotukset täyttyivät tarkalleen Jeesuksessa Kristuksessa. Paavali sanoo Kolossalaiskirjeessä, että syöminen ja juominen sekä juhlien (myös pääsiäisen), uudenkuun tai sapatin viettäminen ovat ”vain tulevaisten varjo”. Ne ovat varjoa ja esikuvaa siitä todellisesta, johon nuo juhlat viittaavat, nimittäin Kristuksen ruumiiseen. Pääsiäisateriakin on siis vain esimakua Kristuksen ruumiin uhrista (Kol. 2:16-17).

Näin teurastettu karitsa viittaa selvästi ”Jumalan karitsaan, joka pois ottaa maailman synnin” (Joh. 1:29). Jeesuskin teurastetaan ristinpuulla ja Hänen verensä vuodatetaan, jotta me vapautuisimme ”orjuuden pesästä”, synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä. Tämän teurastetun karitsan veri sivellään meihin ristinmerkin muotoon jo silloin, kun meidät kastetaan Häneen. Ja aina uudelleen me saamme nauttia Hänen verensä ehtoollispöydässä. Näin Jumala merkitsee omansa, jottei kuolemalla ole meihin mitään sijaa. Teloittaja kulkee ohitse (hepr. pesah), kun olemme Karitsan veren turvissa.

Kuolemasta pääseminen

Kristillisen pääsiäisen ydin on sama kuin juutalaisenkin: vapautuminen kuolemasta uhrikaritsan ansiosta. Kristinuskon pelastussanoma huipentuu Vapahtajan ylösnousemukseen pääsiäisaamuna. Juutalainen pääsiäiskaritsa ei nouse kuolleista, mutta Kristus toteuttaa pelastavan työnsä loppuun saakka. Hänen ylösnousemisensa on meille vakuutus siitä, että kaikki pahan vallat ovat saaneet kuoliniskun.

Messias todella saapui voittajana juuri pääsiäisyönä niin kuin juutalaiset odottivat. Ensimmäinen nousi ”esikoisena kuoloon nukkuneista” … ”Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat Hänen tulemuksessaan” (1. Kor. 15:20, 22-23).

Kristillinen pääsiäisateria

Jeesus vietti kiirastorstaina pääsiäisateriaa opetuslastensa kanssa juutalaisen tavan mukaan. Syötiin lammasta ja katkeria yrttejä sekä juotiin viinimaljat. Kaikki sujui vanhan kaavan mukaan siihen saakka, kun tultiin viimeiseen eli neljänteen maljaan. Vapahtaja ottikin tuolloin käteensä happamatonta leipää, siunasi, mursi sen ja antoi opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini”. Sitten Hän otti neljännen maljan ja sanoi: ”Juokaa tästä kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:26-28).

Voi sanoa, että tästä alkoi kristillinen pääsiäinen. Kristus asettui nyt itse uhrikaritsaksi, syntien anteeksiantajaksi, kuoleman voittajaksi sekä Jumalan ja kansan välisen liiton sisällöksi. Aikaisemmin liiton sisältönä oli ollut laki (toora), mutta nyt sen keskeinen ydin oli Kristus, Jumalan Poika.

Uskon ydin vaihtuu

Uskon ytimen muutos näkyy hyvin vertaamalla Mooseksen kirjoja ja Paavalin kirjeitä. Israelin kansa sai Egyptistä lähdön jälkeen Jumalalta kymmenen käskyä ja koko nk. Mooseksen lain. Se oli ja on koko Israelin kansan hengellisen elämän keskus. Jumala sanoi: ”Tämä laki, jonka teille nyt annan … ei ole taivaassa niin että jouduttaisiin sanomaan: ’Kuka nousee … taivaaseen noutamaan sen …? Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi” (5. Moos. 30:11-14). Juutalainen pääsiäisen viettäminenkin on osa tätä lain noudattamista.

Paavali asettaa lain tilalle kuitenkin toisen asian. Hän sanoo: ”Älä kysy sydämessäsi: ’Kuka voi nousta taivaaseen?’ – nimittäin tuomaan Kristusta maan päälle – tai: ’Kuka voi laskeutua syvyyksiin?’ – nimittäin noutamaan Kristusta ylös kuolleista. Mitä siis on sanottu? Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme” (Room. 10:6-8).

Kristillinen pääsiäinen ei siis ole enää lain noudattamista vaan se uskoa Kristukseen, joka on noussut kuolleista ja voittanut kaiken sen, mikä meitä uhkaa ja ahdistaa. Hänet me saamme elämäämme, suuhumme ja sydämeemme sen evankeliumin sanan kautta, jota meille julistetaan, ja ehtoollisen leivässä ja viinissä, jota saamme nauttia.

Kiipesin kellarityöhuoneestani iloisena syömään lounasta keittiössä. Takana oli nettipalaveri, jossa olimme keskustelleet pitkään ja seikkaperäisesti messun liturgian yksityiskohdista. Minun kotitehtäväkseni oli tullut selvittää glorian ja laudamuksen (’Kunnia Jumalalle korkeuksissa’ jne.) historiaa ja käyttöä jumalanpalveluksessa. Melkein puhkuin innosta. 

Pian oma innostumiseni alkoi huvittaa. Kun uutiset täyttyvät räjähtäneistä lastensairaaloista, sotilasliittojen huippukokouksista, raaka-ainemarkkinoiden synkkenevistä näkymistä – minäkö vain keskityn vanhakirkollisen messuliturgian yksityiskohtiin? 

Jäin miettimään omaa reaktiotani. Eikö tämä huomio – oikeastaan moite – kohdistu melkeinpä aina kristillistä seurakuntaa kohtaan? Miksi te puhutte taivaan valtakunnasta, kun tämän maailman valtakunnissakin on vielä niin paljon korjattavaa ja parannettavaa? Turvataan ihmisten fyysinen koskemattomuus ja sitten mietitään sielua! Öylätti ja viinitilkka ehtoollispöydässä ei karkota köyhien nälkää! 

Ajatukset kuulostivat kovin samanlaisilta kuin Herramme kiusaukset erämaassa. Kolmen kiusauksen kautta paholainen tarjosi toimeentuloa (”Käske näiden kivien muuttua leiviksi!”), turvallisuutta (”Heittäydy alas, hänhän antaa enkeleilleen käskyn ettet loukkaa jalkaasi kiveen!”) ja poliittista vaikutusvaltaa (”Kaikki nämä valtakunnat annan sinulle jos…”). Näin kun ajatellaan, ei Jeesuksen jalkojen voitelemiseen löydy koskaan öljyä – aina on jokin hyvä kohde jonka hyväksi nardus-voiteet pitää myydä. Herramme sanat olivat silloin ja ovat yhäkin todet: ei ihminen elä yksin leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Köyhät teillä on aina luonanne, mutta minua teillä ei aina ole. 

Tärkeiden asioiden yläpuolelle nousevat vielä ne kaikkein tärkeimmät, iankaikkisen elämän antavat asiat: Jumalan sana ja pyhät sakramentit. Myös ja aivan erityisesti kriisiaikana tarvitaan armonvälineitä, joissa kuulemme Jeesuksen lupauksen: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10) 

Todellisen sotilaallisen ja taloudellisen huolen keskellä herää kysymys: Onko meillä kohta käsissämme – tai onko meillä jo hyvän aikaa ollutkin – hengellisen huoltovarmuuden kriisi? Aamoksen kirjan profetia pitäisi jokaisen kunnon papin kirjoittaa työhuoneensa seinälle ja lukea se aina kirkkoneuvoston kokouksen aluksi: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän.” (Aam. 8:11) 

Seurakuntaelämää tulee rakentaa pitkäjänteisesti, omistautuen. On tärkeää etsiä ja löytää kestävän kehityksen kristinuskon malli: sellainen hengellisen elämän muoto, joka pystyy toimimaan myös vaikeissa olosuhteissa ja antaa seurakuntalaisille kestävän pohjan uskonelämälle. Sanan ja sakramenttien ympärille rakentuva liturginen jumalanpalvelus, ja sen äärellä säännöllisesti kokoontuva ja sosiaalisesti yhteen kasvava seurakunta, on tällainen kestävän kristinuskon malli. Tämä monin paikoin havaittiin todeksi jo koronakriisin aikana. 

Menin takaisin kellariin tutkimaan kristillisen jumalanpalveluksen kulkua. Ajattelin, kuinka ihmiset ovat vuosisatojen aikana laulaneet tätä samaa gloriaa ja laudamusta. Elivätpä he sitten kuinka vauraina ja turvassa, tai sodan, nälän ja ruton ahdistamina, kaikki heistä ovat jo kuolleet. Mutta ne, jotka huusivat avuksi Herran nimeä, pelastuivat ikuiseen elämään ja ovat nyt Jeesuksen luona. He elävät, vaikka ovat kuolleet, koska Jeesus Kristus on kuoleman voittaja. Voiko tätä tärkeämpää ollakaan? 

Esko Murto

Pastori

Tampere ,