Tervetuloa Alfa-leirille!
24.1.2025
Kuva: Kaapo Koskela
Minne voin mennä jumalanpalvelukseen? Missä kuulla Kristus-keskeistä saarnaa? Missä kokea Jumalan perheväen yhteyttä ja minne toisia kutsua? Kansankirkon hengellisen romahduksen ja yksilökeskeisen kulttuurimurroksen keskellä vastaus monissa herätysliikkeissä ja Lähetyshiippakunnassa on ollut itsenäiset messuyhteisöt. Omasta tiestämme Lähetyshiippakunnassa olemme oppineet, ettei kyse ole vain yksilön hengellisiin tarpeisiin vastaamisesta tai oikeiden jumalanpalvelusten järjestämisestä. Kyse on kirkon koko paketista.
Yksilötasolla kysymys koskee hengellisen elämän hoitoa. Mistä löydän Elämän leivän? Missä elää turvallisesti seurakuntayhteydessä? Moni on jäänyt kodittomaksi tai herätykseen tulleena ei löydä kansankirkossa paikkaa. Moni on vetäytynyt, eronnut kirkosta tai harkitsee sitä. Vaarana on jäädä yksin tai vain virtuaaliruokintaan. Oleellista on löytää tie ravitsevaan yhteisöön. Kristitty on tarkoitettu elämään Kristus-ruumiin yhteydessä. Kuinka monen suusta olen kuullut messuihimme löydettyään: kuin kotiin olisi tullut.
Yhteisötasolla kysymys koskee seurakunnan olemusta. Niin oleellisia kuin raamatullinen saarna ja oikein toimitettu ehtoollinen ovatkin, kyse ei ole vain jumalanpalveluksista. Yhteisö ei ole vain uskon ravitsemisen vaan myös seurakuntaan kuulumisen paikka. Kaste liittää meidät konkreettiseen messua viettävään seurakuntaan. Jäsenyys siinä kertoo itselle tai toisille oman paikan löytymisestä Kristus-ruumissa. Oman paimenen kutsuminen ja tämän kaitsennassa eläminen kuuluu jokaiselle lampaalle. Omasta kodista huolehtiminen ja vastuun kantaminen on luonnollinen seuraus. Luterilaisena on mahdoton ajatella, että voisi elää kristittynä ilman minkään seurakunnan jäsenyyttä. Vaikea on nähdä muodollisen jäsenyyden mielekkyyttä seurakunnassa, jossa ei koskaan halua käydä tai jota pitää jopa eksyttävänä. Siksi me kuljimme matkan messuyhteisöistä luterilaisiin seurakuntiin, joissa voi vaeltaa koko kotimatkan kasteesta ruumiin siunaamiseen.
Seurakuntatasolla kysymys koskee kirkon olemusta. Seurakuntia voi olla vähän tai paljon, mutta yliseurakunnallinen taso tarvitaan. Ei ole Uuden testamentin ja kirkon historian valossa kestävää, jos seurakunnat elävät irrallisina satelliitteina tai vetäytyvät omaan kuoreensa. Seurakunnat tarvitsevat itsensä ja työnsä tähden kirkon apua, ohjausta ja rohkaisua. Seurakunnat tarvitsevat paimenia, joita kirkko kouluttaa, vihkii ja kaitsee. Seurakuntien sisä- ja ulkolähetystehtävä vaatii kokonaiskirkon tukea. Seurakunnan liturginen ja katekeettinen elämä edellyttävät kirkon yhteisiä linjauksia ja käytäntöjä. Listaa voisi jatkaa, mutta kyse ei ole vain yhteistyörakenteesta seurakunnille. Kirkko on olemukseltaan sekä paikallinen yhteisö että alueellinen kokonaisuus.
Kirkon tasolla kysymys koskee suhdetta maailmanlaajaan kirkkoon. Ei ole suomalaista kristinuskoa vaan Kristuksen Kirkko elää kaikkialla maailmassa. Paikalliselle kirkolle, kuten Lähetyshiippakunnalle, se nostaa välttämättä kysymyksen suhteesta toisiin luterilaisiin kirkkoihin maailmalla. Meillä on kutsu ja lahja elää yhteydessä saman tunnustuksen jakavien sisarkirkkojen kanssa eri mantereilla. Yhteydet Kansainvälisen luterilaisen neuvoston yhteydessä eivät vain tarjoa yhteistyömahdollisuuksia vaan tarvitsemme sisarkirkkojen esirukouksia, esimerkkiä ja rohkaisua niin kuin nekin meidän. Kaukanakin on saanut kokea olevansa kotona. Me olemme osa Kristuksen Kirkkoa. Kirkko onkin olemukseltaan sekä alueellinen että maailman laaja ( Matt.16:18, 18:27).
Näin siis kristitty tarvitsee seurakuntaa, seurakunta kirkkoa ja kirkko toisia paikalliskirkkoja. Tätä jatkuvuutta ja kokonaisuutta haluamme Lähetyshiippakunnassa elää todeksi! Hoitooni uskottu piispan virka on annettu tämän kokonaisuuden ja sen yhteyden palvelemiseen. Haluan itse elää armolapsena ja yksittäisiin sydämiin Kristusta kirkastaa evankeliumin lahjoilla. Palvelemalla alttarilla seurakuntavierailulla virkani konkretisoi, että yksittäinen seurakunta kuuluu isompaan armopöytään eli kirkkoon. Edustamalla kirkkoani koti- tai ulkomailla toisten luterilaisten sisarkirkkojen tai tunnustuskuntien kanssa maailmalaaja yhteytemme havainnollistuu.
Lopultahan kyse on Kristuksen armotyöstä Pyhän Hengen kautta niin yhden ihmisen, yhteisön, kirkon kuin maailmanlaajan kirkkoyhteisön kohdalla. Kun kerran tulemme kotiin, jäljelle jää vain yhteinen ilo Herrastamme!
(c) Andrey Shishkin
”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan; sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi, jonka sinä olet valmistanut kaikkien kansojen nähdä, valkeudeksi, joka on ilmestyvä pakanoille, ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille.” (Luuk 2:29–32)
Simeonin kiitos
Näitä Luukkaan evankeliumin jakeita pian jouluevankeliumin jälkeen nimitetään Simeonin kiitosvirreksi. Vanha Simeon oli pitkään odottanut saadakseen nähdä Vapahtajan, luvatun Messiaan. Jumala oli luvannut hänelle, että se tulee vielä tapahtumaan. Kun se päivä viimein koitti, oli se varmasti yllätys. Maria ja Joosef kantoivat vastasyntynyttä lasta Jerusalemin temppeliin. Koko maailman Luoja, Herra ja Hallitsija tuli Simeonin luokse pienenä Jeesus-vauvana. Ei taivaallisena henkiolentona, vaan silmin nähtävällä tavalla, konkreettista lihaa ja verta olevana tavallisena lapsena. Simeonin omat silmät eivät olisi siinä Messiasta tunnistaneet, mutta Pyhän Hengen avaamat uskon silmät tunsivat Hänet. Juuri tämän Jumala oli etukäteen luvannut!
Ottaessaan Jeesus-lapsen syliinsä Simeon sai todellakin pitää käsissään omaa Luojaansa ja Lunastajaansa, joka kerran kärsisi ristinkuoleman Simeonin syntien sovittamiseksi; jonka ruumis kätkettäisiin hautaan niinkuin Simeon kerran itsekin; ja joka nousisi kuolleista kuoleman voittajana valmistaen ylösnousemuksen ja taivaan autuuden myös Simeonille.
Tuolla hetkellä Simeon kiitti Jumalaa ja sanoi: ”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään”. Simeon ei tarvinnut mitään muuta. Kun hän sai ottaa vastaan Jeesuksen, hän oli saanut kaiken. Hän oli valmis rauhassa lähtemään.
Kristillinen kirkko on veisannut Simeonin kiitosvirttä jo pari tuhatta vuotta erityisesti kahdessa yhteydessä. Ehtoollisen vieton jälkeen, sillä saammehan siinä todella konkreettisesti vastaanottaa Herramme Jeesuksen ruumiin ja veren leipään ja viiniin kätkettynä. Saamme omin silmin nähdä syntiemme sovittajan tulevan juuri meidän luoksemme. Eikä hän tule vain lähelle, ei ainoastaan käsiimme tai syliimme, vaan astuu suumme kautta sisälle asti, niin että saamme olla aivan varmoja siitä, että hän on tullut juuri minun luokseni ja juuri minua varten. Hänen ristillä antamansa uhri kuuluu minulle. Juuri minun syntini ovat anteeksiannetut. Minutkin kaikkivaltias Jumala on armahtanut ja tehnyt taivaan perilliseksi.
Toinen paikka Simeonin kiitosvirrelle on iltarukouksen yhteydessä. Silloin kiitämme Jumalaa hänen meitä kohtaan osoittamastaan armosta, siitä että Hän nyt laskee meidät rauhaan päivän töistä. Ja jos kävisi niin, että yön levosta emme enää nousisi uuteen päivään, saamme kiittää siitä, että Jeesuksen tuoma rauha yltää ajan rajan tuollekin puolelle.
Tästä syystä Simeonin kiitosvirsi on tullut lohduttajaksi myös moniin hautajaisiin. Sillä se, joka on saanut vastaanottaa Jeesuksen tässä ajassa, joka on saanut kaikki syntinsä anteeksi, on todellakin valmis lähtemään rauhassa. Jeesuksen kanssa on turvallista käydä Pyhän Jumalan eteen ja viimeiselle tuomiolle.
Riemulla liitämme äänemme Simeonin kiitosvirteen ehtoollisen yhteydessä. Kiitollisuudella laulamme sitä iltarukouksessa. Ja uusin äänin ylistämme Jumalan Karitsaa kerran kirkkaudessa. ”Sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi.”
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Mitä olisi joulu ilman joululauluja? Milloin muulloin kuunnellaan musiikkia, lauletaan yhdessä ja osallistutaan konsertteihin niin paljon kuin joulukuussa? Joululaulut eivät luo vain tunnelmaa tai viihdytä meitä joulukiireiden keskellä. Laulut koskettavat syvältä ja puhuttelevat tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Laulut kuljettavat muistoihin. Ne yhdistävät meitä yli sukupolvien ja kansallisuuksien. Ne luovat tunneyhteyden raskaisiin ja iloisiin vaiheisiin elämän matkallamme.
Moni on itse laulanut tai musisoinut jouluaikana. Muistan ala-asteen joulujuhlan, jossa triona soitimme melodiikalla joululaulua. Jännityksestä menin sekaisin nuottien kanssa. Lopetin puhaltamisen ja näpyttelin koskettimia vain näön vuoksi. Onneksi luokkakaverit saivat ääntäkin tulemaan!
Miksi juuri jouluna meillä on niin runsas ja rikas laulu- ja musiikkiaarteisto? Koska siihen on taivaallinen syy. Vain kristillisessä kirkossa on voinut syntyä vuosituhantinen ja ylenpalttinen musiikkiperintö, joka yhä kasvaa. Musiikki koskettaa, koska Jumala on luonut sen. Musiikki puhuttelee, koska sen ja kaiken kauneuden alkuperä on Herrassa. Jouluyönä enkelit lauloivat: “Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto.” (Luuk.2:14) Jumalan kirkkaudessa soi lakkaamaton laulu ja musiikki. Tämä laulu laskeutuu maan päälle. Enkelit laulavat jouluyönä uuden laulun, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Tästä laulusta kumpuaa kaikki kristilliset joululaulut. Laulun aihe on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika. Uusi laulu kaikuu ensin paimenille ja sitten leviää niihin sydämiin, jotka tarvitsevat tässä kuoleman laaksossa ja murheiden maassa pelastajaa ja armahtajaa. Uusi laulu on ilolaulu suurimmasta lahjasta, Veljestämme ja Vapahtajastamme.
Läpi historian kulkevaan laulavaan taivaalliseen kuoroon liittyy yhä uusia laulajia. Luukas nivoo joulun uuden laulun ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen kertomalla, kuinka kansanjoukko lauloi Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin kohti kärsimystään: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!” (Luuk.19:38) Nuoret ja varttuneet olivat liittyneet enkelien lauluun. Jouluna Jumalan rauha oli laskeutunut Kristuksessa maan päälle. Pääsiäisenä rauha on myös taivaassa, koska syntimme on ristillä sovitettu ja tie Jumalan pyhyyteen avattu. Vain Kristuksen omina kestämme Jumalan kirkkauden ja tuomion. Itsensä varaan jääneen laulut on laulettu – lopullisesti. Mutta uusi laulu Kristuksesta ei lopu haudalle vaan se jatkuu.
Raamatun viimeisessä kirjassa kuvataan taivasta ja laulua Kristuksen pelastustyöstä: ”He lauloivat uuden laulun: ’…olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista.’” (Ilm.5:8) Taivaan todellisuudesta emme paljoa ymmärryksellämme tavoita, mutta sen tiedämme, että uusi laulu Jesuksesta jatkuu!
Laulat sitten tänä jouluna perinteiden takia. Laulat sitten seimen lapsesta vain näön vuoksi joukon jatkona. Laulat sitten ahdistuneena sydämen huurteessa tai piparin tuoksuisin sävelin. Tiedä ja iloitse, sinulle kaikuu taivaan uusi laulu: Tänään sinulle on syntynyt Vapahtaja!
Kirjoitus on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Blogi perustuu Erkki Pitkärannan luentoon Seurakunta soimaan! -tapahtumassa 23.11.2024. Kuva: Kaapo Koskela
Virsilaulu, luterilaisen messun tunnusomainen tuntomerkillä, on juuret varhaiskirkossa asti. Kristillisen kirkon kirkkolaulu juontuu juutalaisesta temppelipalveuksesta ja synagoogapalveluksista. Jerusalemin temppelissä kaikui vahva leeviläisten kuoron laulu ja lukuisia soittimia psalmilaulua säestämässä. Laulu on siis tullut idästä. Lännen kirkon piirissä kirkkolaulun edistäjä ja voimakas tukija oli Milanon piispa Ambrosius 300-luvulla. Milanon messujen musiikki ja Ambrosiuksen evankeliumisaarnat saivat Augustinuksen kääntymään kristityksi.
500-luvulla paavi Gregorius I oli vahva taloudellisten asioiden ja hallinnon kuntoon laittaja. Hän myös perusti Roomaan koulun laulajia varten, vaikka itse ei ollut vahva muusikko. Tuosta koulusta kasvoi lauluperinne, joka 800-luvulla koottiin kokonaisuudeksi, jonka tunnemme gregoriaanisena musiikkina.
Martti Luther perehtyi jo triviaalikoululaisena hyvänä laulajana tähän roomalaiskatolisessa kirkossa vahvana säilyneeseen traditioon. Hän osasi messun liturgiat ja responsoriot. Juristikoulussa Erfurtissa hän jatkoi laulun ja musiikin teorian oppimista ja perehtyi myös kansanmusiikkiin ja oppi soittamaan luuttua.
1520- luvun myrskyisän uskonpuhdistusvyöryn seurauksena oli messun kansankielelle siirtyminen, ehtoollisen jakaminen molemmissa muodoissa kirkkokansalle, jonka hengellinen hoito oli maksettujen messujen ja kiirastuliopin taloudellisten tuottomenetelmien jäänyt hoitamatta. Tarvittiin kristinuskon opettamiseksi ja opetuksen ihmisten sieluun ja sydämeen saattamiseksi kansankielisiä virsirunoja ja laulettavia melodioita. Tätä tarvetta varten julkaistiin Wittenbergissä tasan viisisataa vuotta sitten Achtliederbuch, kahdeksan saksankielisen virren kokoelma, ensimmäinen luterilainen virsikirja. Seurakunnan laulama virsi alkoi soida kirkoissa.
Kuinka luterilainen virsi tuli meidän maillemme. Tuona samana vuonna 1524 Ruotsin valtakunnassa tapahtui suuri mullistus. Kustaa Vaasa katkaisi suhteet roomalaiskatoliseen kirkkoon, otti piispojen nimitysoikeuden itselleen ja kaappasi kirkon valtion sisään. Alkoi suuri työ luterilaisen kristillisyyden muodon istuttamisessa ruotsalaiseen, balttilaiseen ja suomalaiseen kansaan. Tarvittiin kansankieltä taitavia pappeja, kirjoja ja lauluja.
1536 Turun arkkipiispa Martti Skytte lähetti sihteerinsä Mikael Agricolan Wittenbergiin Lutherin ja Melanchtonin oppilaaksi. Kotiin palattuaan Agricola alkoi kääntää uutta testamenttia ja vanhoja virsiä suomeksi. Muutama vuosikymmen vierähti kunnes ensimmäinen suomenkielinen virsikirja saatiin painoon 1583. Työn teki Jacob Finno, hänkin Wittenbergissä opiskellut.
Jo parikymmentä vuotta myöhemmin Maskun kirkkoherra Hemminki laati Finnon virsikirjaa laajemman kokoelman. Finnon lähes kaikki virret ja 141 uutta virttä muodostivat 1605 painetun Hemminki Maskulaisen virsikirjan. Kirjassa oli jo uskonpuhdistuksen jälkeen laadittuja virsiä, mutta myös paljon keskiaikaisia ja varhaiskirkon lauluaarteita.
Tätä kirjaa käytettiin lähes sata vuotta, kunnes piispa Johannes Gezelius vanhemman toimesta saatiin uusi kokoelma valmiiksi 1690. Maskulaisen kirjassa oli 242 virttä tässä kirjassa 413. Ruotsin kuninkaan määräysten vuoksi kirjan painaminen siirtyi. Vasta 1701 kirja tuli painosta. Se olikin suomalaisen kirkkolaulun ja kristillisyyden pitkäaikaisin ja vaikuttavin opus. Virsien lisäksi siinä oli rukouskirja ja evankeliumikirja.
Vasta 1886 monien yritysten jälkeen ensimmäisen suomen kieleisen virsikirjan merkittävänä vaikuttajan työssä oli Elias Lönnrot.
Meidän nykyistä kirkkovirsikirjaamme edelsi niin sanottu Talvisodan virsikirja vuodelta 1939.
Joulun juhlimiseen on hyvä kiinnittää huomiota. Toki kaupat ja ravintolat pitävät huolen siitä, että vuodenvaihteen kulutusjuhla ei pääse keneltäkään unohtumaan. Emme tässä artikkelissa keskity arvostelemaan kaupallista joulua, vaan nyt keskitytään positiiviseen ja jaetaan muutamia käytännönläheisiä ideoita siihen, miten kristitty yksilö ja perhe voi viettää joulun juhlaa.
Adventti palvelee joulua kahdellakin tapaa: Toisaalta se on jouluun valmistava “pikkupaasto”, jota vasten joulun juhlinta tuntuu erityisen riemulliselta. Toisaalta adventti on joulun lupauksiin keskittyvää laulun, rukouksen ja Jumalan sanan kuulemisen aikaa, jolloin kristitty melkein kuin liittyy osaksi vanhan liiton Israelin toiveikasta messias-odotusta.
Adventtikranssi on vanha tapa adventtiajan mittaamiseksi. Tapa sai alkunsa hampurilaisesta orpokodista, jossa havuilla verhottu kärrynpyörä pantiin roikkumaan katosta ja siihen sytytettiin joka päivä uusi kynttilä – sunnuntaina suurempi kuin arkena. Katosta roikkuvan pyörän sijaan kristittyyn kotiin voidaan tehdä pöydälle tai lipaston päälle pienempi kranssi, jonka koristeluun kuuluu neljä kynttilää – yksi kullekin adventtisunnuntaille. Havupuun käyttö joulukoristeena palaa Saksaan 1500-luvulle, ja sen ajatellaan symboloivan ikuista elämää – neulaset kun eivät putoa edes syksyn tullen, toisin kuin lehtipuissa.
Adventtihartaudesta voidaan tehdä erityinen hetki koko perheelle. Normaalin aamu- ja iltahartauden lisäksi voidaan vaikkapa iltapäivällä juoda kahvit ja syödä mandariinit samalla kun lauletaan yhdessä adventtiajan virsi. Perheessä voidaan sopia, että tänä adventtina lauletaan aina sama virsi, kunnes se osataan ulkoa. (Saman voi tehdä pääsiäistä edeltävän paaston aikana.) Tällä tavoin vuosien varrella alkaa kertyä muistiin aikamoinen virsien arkisto!
Seimiasetelman tekemisen voi aloittaa jo adventtiaikana. Useimmiten puusta veistetyistä hahmoista sommitellaan sivupöydälle asetelma, jonka keskiössä on Jeesus-lapsi tallissa Marian ja Joosefin kera, paimenia lampaiden ja muiden eläinten kera, itämaan tietäjät lahjoineen yms.
Jos kodissa ei ole vielä seimifiguureja, voidaan niitä ryhtyä vähä vähältä hankkimaan, niin että joka vuosi asetelmaan tulee jokin pieni lisä; ulkomaalaisista nettikaupoista löytyy suuri valikoima kauniita käsintehtyjä hahmoja – ja asetelmaan voi myös itse askarrella puita, kiviä, ruohoa yms. Asetelma voi myös toimia “adventtikalenterina” siten, että siihen lisätään hahmoja adventtiajan edistyessä, tai hahmoja siirretään asteittain lähemmäs tallia ikään kuin he tekisivät matkaa Jeesus-lapsen luo.
Joululaulut ovat oleellinen osa joulunviettoa. Virsien lisäksi voidaan laulaa muita hyviä lauluja. Tontturallatukset voivat olla ihan viattomia ja niilläkin on ehkä paikkansa, mutta tärkeimmät joululaulut ovat ne, joissa kerrotaan Jeesuksen syntymästä ja sen merkityksestä meille. Näitä voi vaikka koota yhteen ennen joulua ja tulostaa pienen lauluvihon oman perheen käyttöön. Ei vain pienten lasten vaan aivan kaikkien kohdalla on usein parempi valita muutama hyvä kuin yrittää liian laajaa repertuaaria heti aluksi. Jos lapset osaavat soittaa soittimia, voi jonkin joululaulun tai -virren harjoitteleminen olla hieno adventtiajan projekti, josta jouluna sitten iloitaan. Joka tapauksessa erilaiset rytmisoittimet voivat olla pienille iso ilon aihe – eli tamburiini ja triangeli käyttöön!
Klassinen musiikki – käytettäköön sanaa nyt sen laajassa merkityksessä – pitää sisällään valtavia aarteita joulua ajatellen. Vain muutama suositus: Händelin Messias-oratorio on varsin helposti lähestyttävä, koska kielenä on englanti. J.S. Bachin Jouluoratorio (Weihnachtsoratorium) on upea, samoin esim. Michael Praetoriuksen Joulumessu (Christmette).
Joulu on seurakunnan juhla. Tätä seikkaa ei voi liiaksi korostaa! Tässä asiassa voi jopa käydä niin, että “hyvä on parhaan vihollinen”. Ei ole ollenkaan mahdoton tilanne, että hyvät ja hauskat perhetraditiot ja yhdessä oleminen niin täysin täyttävät joulun, etteivät hurskaatkaan kristityt ehdi tai jaksa tulla kirkkoon. Tässä asiassa kristitty koti tekee viisaasti suunnitellessaan joulunviettonsa niin, että siihen kuuluu oleellisena osana aattohartaus ja joulupäivän messu. Jos joulua vietetään poissa omasta kodista, on hyvä selvittää missä on lähin Lähetyshiippakunnan seurakunta ja mennä sinne vieraisille.
Joulukuusen koristelussa kukin seuraa omaa tyyliään, mutta on hyvä silti pysähtyä vaikkapa lasten kanssa puhumaan, mitä ovat koristeet, joita puuhun laitetaan ja mitähän niillä halutaan viestittää. Miksi puuhun pannaan tuota ja tätä? Kuusen latvassa oleva tähti on muistuttamassa Betlehemin tähdestä, joka ohjasi itämaan tietäjät Jeesuksen luo. Köynnökset kuvastavat tähdestä lähteviä säteitä. Kuuseen ripustettiin aiemmin omenoita ja muita hedelmiä muistutuksena siitä “elämän puusta”, jonka hedelmiä taivaaseen päässeet pyhät saavat syödä ja elää ikuisesti; nykyään tätä kuvastavat lasista tai muovista tehdyt pallot. Joulun kellot muistuttavat, että jouluna kuulutetaan ilosanomaa – kellojahan soitettiin ennnen vanhaan jumalanpalveluksen lisäksi jotain suurta tapahtumaa juhlistamaan. Valtioiden liput muistuttavat, että Jeesus on tullut pelastamaan ihmisiä kaikista kansoista. Kynttilät kertovat Jeesuksesta maailman valona. Joulukuusen alle voi halutessaan tehdä seimiasetelman, jonka ympärille joululahjat asetellaan, muistuttaen, kuinka kaikki hyvä tulee Jumalalta.
Joululahjojen avaaminen on monelle, varsinkin lapselle, joulun kohokohta. Tätä ei tarvitse nähdä ongelmana, kunhan joululahjat pannaan sille paikalle, mikä niille vanhastaan on tarkoitettu: ne ovat muistutus siitä kaikkein suurimmasta lahjasta, jonka Jumala antoi maailmalle. Joululahjojen avaaminen voidaan esimerkiksi rytmittää joululaulujen laulamisella: Kukin saa yhden paketin avattavakseen, ja sen jälkeen lauletaan pari säkeistöä Enkeli taivaan -virrestä, sen jälkeen avataan seuraava paketti jne.
Suomalainen puolipakanallinen joulu päättyy yleensä viimeistään tapaninpäivän iltana, kun lahojen käärepaperit on poltettu ja ruoansulatusvaivoista päästy yli. Tätä onkin edeltänyt jo marraskuussa alkanut pikkujoulukausi, joka ei juuri kristillistä adventtia muistuta.
Kristityn kodin joulu sen sijaan saa jatkua pitkälle tammikuulle. Jouluaatto ja -päivä ovat vasta juhla-ajan alku. Uudenvuodenpäivällä ja loppiaisella on omat, tärkeät sanomansa. Mikään ei estä jatkamasta joulua aina kynttilänpäivään asti (5.2.), jolloin muistetaan Jeesus-lasta temppelissä ja Raamatun kuvaukset Jeesuksen syntymän vaiheista viimein päättyvät.
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
12.12. Suuri kiinanvaahtera kadun toisella puolella toimii tätä nykyä lintujen ruokailupaikkana. Tulipunaisten lehtien pudottua maahan jäljelle ovat jääneet vain valkoiset marjat. Välistä puuhun pyrähtää kymmenittäin täkäläisiä kottaraisia. Istun pitkät ajat apaattisena, lintuja tuijottaen, osaamatta ryhtyä mihinkään.
Suomesta tulee surullista postia, surullisia viestejä. Pikkuveljeni (18v.) on joutunut poliisin kanssa tekemisiin. Viime yönä valvoessani muistin tämän raamatunlauseen: ”Meidän Jumalamme ei ole meitä hylännyt.” Onko se varmasti totta?
13.12. Nostin kukkaruukkuun istutetun metrinmittaisen joulukuusen sisälle ja koristelin sen. En usko, että vähemmällä määrällä joulumieltä on mitään kuusta koskaan koristeltu. Koristeet toivat mieleen kodin ja sisarukset. Tämän tontun lähetti pikkuveli minulle lahjaksi kymmenen vuotta sitten, muistelin itkua pidätellen…
Iltapäivällä pidettiin lasten englanninluokan joulujuhla. Oppilaat olivat kutsuneet mukaan ystäviään; heitä oli lähemmäs 20 paikalla. Iloitsisin evankeliumin julistamisesta, jollei sydämeni olisi niin surua täynnä.
15.12. Kuuntelin illalla Händelin Messiasta; se on minun joulutraditioni Japanissa. Näin siinä laulettiin Jeesuksesta englannin kielellä: ”Hän on surujen mies ja murheen tuttava.” Jeesuksellakin oli paljon surua elämässään, ajattelin. Eikö hän sitten voisi meitä surujen kuormittamia tänäkin jouluna auttaa?
19.12. Kotonani pidettiin raamattupiirin joulukokous. Ohjelma koostui Suomen joulua esittelevästä diasarjasta ja minun joulusaarnastani. Poltimme kuusta ja söimme maittavia tarjouksia, joita naiset olivat tuoneet tullessaan. Lisäksi jokainen sai kertoa yhden asian menneestä vuodesta. Siinä vaiheessa meidän pitikin jo kaivella nenäliinat esille.
Naapurin rouvalta kuoli lapsi. Ensikertalainen Maeda-san kertoi kautta rantain, että hänen perhettään kohtasi jokin suuri onnettomuus. (Myöhemmin kuulin, että hänen poikansa joutui vankilaan.) Muuan etsijä itki siitä ilosta, että oli saanut tutustua kristinuskoon menneenä vuonna.
20.12. Aamupäivällä kotiini tulla tupsahti yllätysvieras, se samainen Maeda-san, jonka poika on istunut neljä kuukautta vankilassa. Miten hyvin minä ymmärsinkään tuon naisen tuskaa! Juttelimme toista tuntia. Luin vieraalleni vertauksen tuhlaajapojasta enkä ole vielä koskaan nähnyt kenenkään kuuntelevan tuota kertomusta niin keskittyneesti kuin Maeda-san sitä kuunteli. Hänelle se oli suuri uutinen, että kristittyjen Jumala ottaa pahat ihmiset noin lämpimästi vastaan.
Iltapäivällä pidettiin lasten joulujuhla. Katsottiin video Jeesuksen syntymästä, ja sitten minä pidin puheen Sachiko-tyttösestä, jolle ei meinannut joulu tulla ollenkaan, koska hänen sydämensä oli niin paha ja musta. ”Mitä Jeesus teki sillä mustalla sydämellä, jonka Sachiko hänelle joululahjaksi antoi?” kysyin. ”Heitti menemään”, vastasivat lapset. ”Ei, vaan kantoi ristille ja antoi kaiken anteeksi”, julistin.
23.12. Vasta vaikeana jouluna koetellaan, onko jouluevankeliumi ilosanoma vai eikö ole. Helppoahan joulua on juhlia silloin, kun ”hyvä lämmin hellä, on mieli jokaisen”. Mutta entäs kun taivas romahtaa niskaan – mistä se jouluilo silloin saadaan?
Oikeastaan joulun valo on kirkkainta juuri silloin, kun pimeys on kaikkein synkintä. Pimeyden on pakko olla pimeää, että ihminen alkaisi kaivata valoa. Tuskan on oltava tuskallista, että ihminen alkaisi huutaa apua. Jeesuksen tie ihmisen luo on usein nimeltään pimeys ja tuskan huuto. Niin tänäkin armon vuonna 1990.
Jospa vaikeasta joulusta tulisikin meille joulu, jota myöhemmin kaiholla muistelemme: silloin Jeesus itse oli meillä juhlavieraana, koska tarvitsimme häntä enemmän kuin koskaan ennen. Tapahtukoon tämä ihme myös minulle ja rakkailleni tänä jouluna! Minä ainakin tahdon katsoa joulutähdestä ja jouluevankeliumista loistavaa valoa, vallitsipa sydämessäni miten synkkä pimeys hyvänsä.
25.12. Vielä vuosi sitten ei tässä korttelissa loistanut yksikään ainoa jouluvalo, mutta nyt uuden kokouspaikkamme ikkunassa säteilee pimeän tultua paperinen joulutähti. Pakanuuden keskellä se kutsuu ohikulkijoita joulukokouksiin ja kuuluttaa ilosanomaa: ”Teillekin on syntynyt Vapahtaja, Kristus Herra!”
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Pyhäinpäivänä oli luovuttava toivosta. Syksyn aikana annetut hoidot eivät olleet tehonneet, päinvastoin. Kasvain levisi haimasta muihin elimiin. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Ensimmäiset epäilykset olivat heränneet kesällä. Nyt viisikymppisellä olisi jäljellä vain viikkoja, ehkä kuukausia.
Laitoshoitoon setäni ei halunnut mennä, vaan pysyä kotona viimeiseen asti. Kun voimat eivät enää riittäneet maatilan töihin, hän meni metsälle. Istui päivät koiran kanssa passissa ja pohti tapahtuvaa. Kodin asiat täytyisi pistää kuntoon, kun vielä olisi mahdollista. Hän listasi tekemättömiä töitä ja laati ohjeita, miten ne hoidetaan. Etsi koiralle uuden kodin, osti lapsille auton, vei vaimon vihille. Puhui asioista, joista ei ollut puhuttu.
Vaimo pyysi minulta, voisinko jutella setäni kanssa uskon asioista. Tottakai lupasin, sehän on kristityn tehtävä. Menin hänen luokseen. Olin hiljaa. Toisena päivänä menin uudestaan. En sanonut vieläkään mitään. Kotimatkan itkin, pelkäsin, rukoilin: – Herra, etkö näe, että aika loppuu? Herra, auta minua nyt. Anna minun pystyä sanomaan edes jotain!
Adventin aikana valmistauduimme sekä jouluun että kuolemaan. Viikko viikolta riutuvat kasvot pakottivat uskomaan, että emme pääse totuutta karkuun. Sen rinnalla lahjahössötys tuntui harvinaisen turhalta ja tonttupolkat naurettavilta. Kun saattohoito aloitettiin, perhe ja suku ryhtyivät ympärivuorokautisiksi hoitajiksi. Potilas itse ei tosin ollut luovuttamassa. Olin mieheni kanssa kaatamassa joulukuusta, kun ohi ajavasta autosta huikkasi tuttu ääni: – Joo, hyvä! Justiinsa siitä kannattaa ottaa, siinä on sitä parasta taimikkoa!
Tuli minun vuoroni asettua yöksi setäni vuoteen viereen. Katselin rauhallisesti nukkuvaa miestä ja suuresta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Navetan kirkkaat valot valaisivat tienoon. Siinä oli hänen elämäntyönsä. Tuota karjaa hän oli kymmeniä vuosia ruokkinut, ja tuolle pellolle olimme ajaneet lehmiä laiduntamaan. Tuolle järvelle hän oli soutanut kalastamaan, kun heinä oli tehty.
Navetan takana siinsi puusepänverstas. Siellä setäni oli veistänyt kehdon, jossa meitä serkuksia vastasyntyneinä tuuditettiin. Kotikirkkomme kalusteetkin hän oli tehnyt, kastemaljan ja alttarikaiteen. Ei sellaista ole voinut tehdä pohtimatta uskon asioita. Enkä minä ollut vieläkään sanonut mitään.
Yhtäkkiä havahduin huomaamaan, että setäni hengenvedot vaikeutuivat. Aika oli lopussa. Säntäsin hakemaan vaimon ja lapset, jotka nukkuivat talon toisessa päädyssä. Kun olimme tulleet takaisin sängyn luo, kuulin itseni sanovan: – Herra siunaa meitä ja varjele meitä, Herra valista kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille Sinun rauhasi. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. Sitten setäni henkäisi viimeisen kerran. Keittiössä verstastekoinen kaappikello löi kahdeksan kertaa – ylösnousemuksen luvun verran. Itkimme yhdessä ääneen. Oli jouluaatto.
Tuonakin jouluna kirkoissa luettiin:
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. — Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. (Jes. 9:1,5).
Näitä sanoja parempaa lohdutusta en olisi voinut saada.
Kirjoitus on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Kuva: LCMS Communications/Erik M. Lunsford
Kun luterilainen uskonpuhdistus lähti liikkeelle Wittenbergistä, yksi sen keskeisistä työkaluista evankelisen uskon opettamisessa ja juurruttamisessa oli kansankielinen virsilaulu. Latinankielisten laulujen rinnalle ja sijaan tehtiin syvällisiä tekstejä, jotka opettivat, julistivat, ylistivät, kiittivät ja rukoilivat uskonvanhurskauden opin sydänääniä resonoiden. Melodia auttoi lukutaidotontakin kansaa oppimaan tekstit, ja niiden mukanaan kantama usko sai laulettuna painua suun tunnustuksesta sydämen vakaumukseksi.
Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne. (Kol 3:16)
Tänä vuonna vietetäänkin ensimmäisen luterilaisten virsien kokoelman (Achtliederbuch, 1524 ) 500-vuotisjuhlaa. Luterilainen kirkko on siis alusta alkaen ollut laulava kirkko, veisaava seurakunta. Laulamaan eivät ole päässeet vain papit liturgiassa, vaan koko seurakunta, kirkoissa ja kodeissa. Luterilainen virsi on mitä väkevintä veljien ja sisarten keskinäistä rohkaisua, lohdutusta ja julistusta, kun yhdessä laulamme Jumalamme suurista teoista luomisessa, lunastuksessa ja pyhityksessä. Kun kirjanpainotaito toi Suomessakin kirjat hiljalleen tavallisen kansan tupiin ja kamareihin, ensimmäinen joka talon peruskirja oli virsikirja. Siitä löytyivät paitsi virret, myös katekismus ja rukouksia erilaisiin elämäntilanteisiin. Nämä rakkaat kirjat luettiin ja veisattiin nälkävuosina, vainoaikoina ja sairauksien keskellä puhki, kunnes ne osattiin monessa talossa ulkoa.
Kun olen ollut – vanhan virsikirjan otsikkoani lainatakseni – ”sairaita oppimassa” eli tehnyt sairaala- ja kotikäyntejä seurakuntani vanhusten luona, olen vuosien aikana huomannut, miten juuri virret ja liturgian rukoukset ovat niitä tekstejä, jotka kumpuavat sairauden tai dementiankin sumentamasta muistista ja mielestä kirkkaina. Joskus ihminen saattaa olla jo vastasyntyneen tavoin kokonaan itseensä käpertynyt, ilman kontaktia ulkomaailmaan. Ja silti, kun tuttu vanha virsi alkaa soimaan, silmät avautuvat, katse kirkastuu – ja niin, ihminen palaa yhteiseen todellisuuteen laulamaan virren selkeällä ja kuuluvalla äänellä. Kirkko laulaa hänessä, Pyhä Henki laulaa hänen kauttaan. Viimeisenä meissä kuolee virsi.
Mitä sinä laulat? Millaisia sanoja rytmi, melodia ja harmonia tallettavat sinun sydämesi arkkuun? Onhan joukossa paljon virsiä ja hengellisiä lauluja, liturgiaa ja rukouksia, jotta Pyhällä Hengellä olisi tarpeen tullen, mistä muistuttaa? Ettei käy niin, että kuolinvuoteella mieleen nousee vain ”Teuvo, maanteiden kuningas”.
Ambrosiuksen iltavirressä (VK 549) sanotaan kauniisti jotain tästä meissä vaikuttavasta uskosta, joka on enemmän kuin tietämistä ja aktiivista ajattelua. Se on Pyhän Hengen työtä sanan kautta, ja siinä myös virsi melodioineen meitä auttaa ja tukee:
Keskellä yön ja pimeän
Kristuksen armo vartioi
Yön lepo ruumiin virkistää
Vain usko valvoo, valaisee
Luonnon tutkiminen on Jumalan luomistyön ihastelemista, kirjoittaa Antti Leinonen blogissa. Kuva: Janne Koskela
Jumala iloitsee luomakunnastaan. Tällaisen kuvan saa esimerkiksi psalmista 104, jossa kirjoittaja piirtää eteemme vuoret ja laaksot, sateen ja lähteet, ruohon ja puut. Hän marssittaa esiin aasit ja haikarat, tamaanit ja leijonat. Meressä leikkivät omat olentonsa. “Saakoon Herra teoistansa iloita,” toteaa kirjoittaja (j. 31). Lukija johdatetaan ajattelemaan Jumalan nautintoa omasta luomistyöstään. Samalla huomaamme, että mekin saamme ihastella Jumalan kätten työtä.
Matemaatikon sydämen kerrotaan sykähtävän, kun hän näkee edessään kauniin yhtälön. Juuri kauneus on kuulemma syvällinen perustelu sille, että yhtälö pitää paikkansa. Epäilemättä moni tieteentekijä saa alallaan maistaa jotain luomakunnan ihanuudesta. Historian saatossa kristityt ja ei-kristityt tutkijatkin ovat kokeneet häivähdyksen ilosta, jota Luoja tuntee luomastaan kaikkeudesta. Kaikkeuden ihmeellisyys kutsuu kutakin ihmistä, niin myös tutkijaa omalla syvällisellä tavallaan.
Raamatullinen maailmankuva ja luomisteologia antaa hyvän pohjan maailman ja sen eri ilmiöiden tutkimiselle.
Tarvitaanhan jonkinlainen kokonaiskuva, jonka puitteissa tiede tulee mielekkääksi. Kristillisen käsityksen mukaan ihmisen ei tarvitse pitää näkyvää maailmaa harhana, ei myöskään pahana todellisuutena, jonka kahleista olisi päästävä irti. Luomiskertomuksen lopuksi kaikuu suuri hyväksyntä kaikelle käsinkosketeltavalle: “Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1. Moos. 1:31).
Mutta löytyykö maailmasta järjestystä, niin että sitä kannattaisi tutkia? Toisaalta on helppo luetella säännönmukaisia ilmiöitä. Toisaalta taas maailma on monimuotoisempi kuin ymmärrämme. Raamatunlukija kuitenkin tietää, että Jumala on tämän kaiken järjestänyt hyvin ja kauniisti. Jo luomiskertomuksen kirjallinen muoto toistoineen kertoo siitä, että maailmassa on tietty harmonia. Samasta puhuu se, miten Jumala piirtää rajoja ja erottaa asioita: tuolla on taivas ja tuolla maa, tuolla on meri ja tuolla maankamara. Niinpä tutkijakaan ei kohtaa vain kaaosta, josta ei saisi otetta.
Entä sopivatko ihmisen havaintokyvyt ja päättelyn taidot kaiken tämän ymmärtämiseen? On huomautettu, että evoluutioteorian pohjalta näin ei voida sanoa. Luonnonvalintaa ei kiinnosta se, ovatko maailmastamme tekemät havainnot luotettavia, tai toimiiko järkemme loogisesti. Luomiskertomuksen pohjalta sen sijaan opimme, että meidät on tehty Jumalan kuviksi. Kaikkeuden Luojan kaltaisina kykymme sopivat oikealla tavalla yhteen luomakunnan kanssa.
Luomiskertomus muodostaa siinäkin mielessä sopivan pohjan tutkimustyölle, että se opettaa meidät arvostamaan myös käsin tehtävää työtä. Ihminen on ajatteleva olento, mutta ei pelkästään sitä. Laittoihan Jumalakin ikään kuin kädet saveen, kun hän muovasi ihmisen. Maailmanhistorian saatossa on nähty paljon ruumiillisen työn halveksuntaa. On ajateltu, ettei sen kautta ainakaan ikuisiin totuuksiin päästä käsiksi. Ne tavoitetaan järkeilyn avulla. Luomiskertomuksen antama työn ja levon rytmi kertoo, että meidät on tehty molempia varten. Kun teemme työtä, teemme sitä Jumalan kanssa. Kun lepäämme jumalanpalveluksessa, otetaan meidät Jumalan lepoon. Tästä työlle annettavasta arvosta nousee myös kokeellisen tieteen tärkeä rooli.
Tämän päivän tiedeuutisoinnissa törmäämme usein ajatukseen, että joku aiempi tutkimustulos on nyt osoitettu vääräksi. Raamatun lankeemuskertomus tuo lisäelementin kristilliseen tieteen tekemisen maisemaan. Ihminen on taipuvainen erehtymään ja tekemään syntiä, jopa siinä määrin, että tutkimusta saattavat vääristää omat epäpuhtaat taipumukset. Siksi on tärkeää, että tulokset asetetaan muiden arvioitaviksi ja koeteltaviksi.
Miksi ihminen sitten tahtoo tutkia tätä kaikkea? Miksi uusi oivallus sykähdyttää? Eikö ihminen ole vain biologinen kone? Aivoissamme vain atomit törmäilevät toisiinsa? Tutkija on kuitenkin jonkin suuremman perässä. Hän tavoittelee totuutta. Hän tuntee, että tähän luomakuntaan syventymällä pystyy ikään kuin kurkistamaan syvemmälle, jonnekin mistä kaikki tämä elämisen voima lähtee, Jumalan iloon.
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampun numerossa 4/2024.
Blogin kirjoittajan, Samuli Korpisen, mukaan Jumalalla on myönteinen luontosuhde. Kuva: Janne Koskela
Jokainen meistä voi tehdä luontohavaintoja, mikä voi olla mukavaa tai auttaa ymmärtämään luontoa paremmin. Kun luonnontieteilijät tuottavat tietoa luonnosta, se on tieteen periaatteiden mukaan jäljitettävää ja avointa. He myös kokoavat havainnot tiedoksi, mikä on auttanut estämään suomalaistenkin lajien sukupuuttoja, ohjaamaan yhteiskunnallisia lakeja ja sääntöjä ja jakamaan tietoa luonnon monimuotoisuudesta.
Raamatussa on paljon luontokuvausta, mutta mitä Jumala kertoo suhteestaan luontoon? Luomisessa Hän toteaa kuudesti kaiken luomansa olevan hyvää. Hän tuntee omistajuutta jokaiseen eläimeen ja lintuun (Ps. 50:10–11), iloitsee niistä (Ps. 104:31), huolehtii niistä (Ps. 36:7, Ps. 145:16, Matt. 6:26), on armahtavainen niille (Ps. 145:9) ja ylläpitää ja uudistaa luontoa (Ps. 104, Ps. 147:8–9). Lisäksi Jeesus opettaa, että Taivaan Isä on tehnyt kasveista kauniita omaksi ilokseen (Matt. 6:30). Raamatussa mainitaan n. 110 kasvilajia, yli 100 eläinlajia ja n. 35 lintulajia.
Raamatun mukaan Jumalalla on myönteinen luontosuhde, mutta myös luonto tuntee luojansa!
Job tietää kertoa meille (12:7–12), että ”Kysy sinä eläimiltä, ne kertovat sen sinulle, kysy taivaan linnuilta, ne sen sinulle ilmoittavat. Katso maata, se on valmis opettamaan, meren kalatkin sen sinulle kertovat. Kaikki ne tietävät tämän: Herra itse on kaiken tehnyt, hän, jonka kädessä on kaikki mikä elää, jokaisen ihmisen henki.” Jesaja (48:20) opettaa, että ”Villieläimetkin kunnioittavat minua, sakaalit ja strutsit, koska olen tuonut vedet autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle antaakseni juotavaa kansalleni, valitulleni.” Lisää luonnon ylistystä luojastaan voi lukea Psalmeista 96 ja 148.
Onko sinun luontosuhteesi samanlainen kuin Herrallasi? Suomalaisista sanotaan, että meillä on läheinen luontosuhde. Miksi kuitenkin Suomen luonnon tila on heikentynyt vuosikymmen toisen perään? Joka kymmenes laji on uhanalainen. Meillä olisi parannettavaa.
Luonnontutkijat ovat havainneet maailmassa neljä ympäristökriisiä, jotka eivät ainoastaan tuhoa luontoa vaan aiheuttavat myös kärsimystä ihmisille: (1) luonnonvarojen kohtuuton käyttö, siitä syntyvät (2) saasteet ja (3) kasvihuonekaasut (jotka aiheuttavat ilmastonmuutosta) ja (4) kaikista näistä aiheutuva luontokato. Nämä kaikki näkyvät Suomessakin. Yhteinen tekijä näiden kaikkien kriisien takana on ahneus.
Kohtuullisuus on vanha kristillinen kardinaalihyve, joka olisi hyvä kaivaa naftaliinista. ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” (Sananl. 30:8)
Maailma on muuttunut sitten Topeliuksen, joka ensimmäisten joukossa näki Suomen luontoa uhkaavat vaarat ja ajoi suojelualueiden perustamista. Teknologia mahdollistaa yhä tehokkaamman luonnonvarojen hyödyntämisen ja elintaso on nostettu tasolle, joka ei monilta osin ole kestävää. Mitä kristitty voi yksin tehdä?
Jumalan sana on kehottanut kristittyjä aina rauhan tekoihin, nälkäisten ruokkimiseen, sairaiden ja orpojen hoitamiseen ja yksinäisten kohtaamiseen, vaikka sodat eivät lopu, nälänhätää löytyy aina ja sairaaloista tai vankiloista ei väki vähene. Jumalan sana kehottaa meitä myös luonnosta huolehtimiseen ja kohtuulliseen elämään, vaikka se tuntuisi toivottomalta.
Luonnolla on kuitenkin toivo! Ilmestyskirjan mukaan (20:5) ”Valtaistuimella istuva lausui: »Uudeksi minä teen kaiken.» Hän sanoi: »Kirjoita nämä sanat muistiin. Ne ovat luotettavat ja todet”. Vaikka me emme onnistuisi, niin kaikki on lopulta Herran kädessä.
Samuli Korpinen, luonnontutkija työkseen ja ilokseen
Kirjoitus on alun perin julkaistu Pyhäkön lamppu -lehden numerossa 4/2024.
