Blogi: Kapituleista käräjille
17.6.2021
Dekaani Juhana Pohjola
Lähetyshiippakunta on joutunut median myrskynsilmään. Se ei ole ensimmäinen kerta. Onhan mediamyräköitä tullut vastaan tasaisin väliajoin Luther-säätiön perustamisesta saakka – yli 20 vuoden ajan. Valtakunnansyyttäjän jättämä haaste kansanedustaja Päivi Räsäselle ja allekirjoittaneelle on uusi etappi samalla tiellä. Se eroaa aikaisemmin koetusta, mutta liittyy samaan isoon kuvaan. Debatti on nyt siirtynyt valtakirkosta valtioon, tuomiokapituleista käräjäsaliin.
Suomen Luther-säätiö perustettiin rakentamaan luterilaista vaihtoehtoa niille, jotka olivat jääneet kodittomiksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Seurakuntaverkostomme nopea synty osoitti, että raamatullistunnustuksellisille ja kodinomaisille messuyhteisöille oli tarvetta. Vaikka työnäkymme ei noussut vastustamisesta vaan evankeliumilla vahvistamisesta ja uusien tavoittamisesta, vastakkainasettelua ei voinut välttää. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätökset ja käytännöt olivat poikenneet sen omasta tunnustusperustasta. Näkyvimmin se ilmeni paimenviran avaamisessa naisille. Päätös runnottiin läpi yhteiskunnallisella paineella ja tasa-arvoideologialla. Yhä uudestaan on toistettu, ettei naispappeuskiistassa ole kysymys tasa-arvosta vaan paimenviran asetuksesta ja seurakuntaperheen isänvirasta. Kuuroille korville puhuttiin, ettei samanarvoisuus merkitse samanlaisuutta. Erilaiset tehtävät ja kutsumukset kirkossa eivät merkitse eriarvoisuutta vaan täydentävät ja rikastuttavat toinen toistaan. Tasa-arvoideologian mukaisesti Raamatun ja kirkon perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyville pappisvihkimyksien, virkojen ja tilojen antaminen alettiin nähdä välillisenä syrjimisenä. Luther-säätiö joutui etsimään työlleen uudet uomat. Sen seurauksena Suomen evankelis-luterilaisen kirkon useat tuomiokapitulit piispojensa johdolla käyttivät suurinta mahdollista rangaistusta: pappisvirasta erottamista. Kun tila loppui valtakirkosta, olemme jatkaneet isien ja äitien kirkkoa Lähetyshiippakunnassa.
Nyt polttopisteeseen on joutunut perinteinen kristillinen seksuaaliopetuksemme. Tasa-arvoideologian mukaisesti samaa sukupuolta oleville pareille on ajettu jo pitkään avioliitto-oikeutta. Kristillisen opetuksen mukaan Jumala on asettanut miehen ja naisen välisen avioliiton ainoaksi seksuaalisen elämän toteutuspaikaksi. Järjestys on turva niin puolisoille kuin lapsillekin. Homosuhteissa eläminen on luomisjärjestyksen vastaista. Suomen valtion korkein syyttäjäviranomainen katsoo, että julkaisumme on homoseksuaaleja solvaavaa ja halventavaa. Poliisikuulusteluja myöten olemme toistaneet, että opetamme jokaisen ihmisen jakamatonta ihmisarvoa, vaikka emme voi hyväksyä homoseksuaalista elämäntapaa. Toisin kuin etnisyys tai ihonväri, homosuhteissa eläminen on moraalivalinta. Kuuroille korville puhumme siitä, että ihmisarvo ja ihmisen arvovalinnat eivät ole sama asia. Ei siis riitä, että tunnustaa jokaisen ihmisarvon ja torjuu kaikenlaisen halventavan puheen. Lisäksi pitäisi lakata opettamasta julkisesti tämän elämäntavan synnillisyyttä. Seuraava askel tulee olemaan, että yrityksiä ja yhteisöjä painostetaan osoittamaan hyväksyntänsä ja liittymään tavalla tai toisella sateenkaaren väreihin.
Miten käy sananvapaudelle, jos keskustelua oikeista ja vääristä elämänmuodoista yhteiskunnassa rajataan nostamalla jonkin ryhmän elämäntapa kritiikin ulottumattomiin juridisin keinoin? Miten käy uskonnonvapaudelle, jos Kristuksen armon evankeliumin kirkastumisen palveluksessa olevan Jumalan lain hengellinen käyttö pyritään estämään maallisen lain keinoin? Kun valtio uhkaa rangaistuksella – toisin kuin kansankirkossa – väistämistilaa ei ole. Siksi on levollisesti käytävä kohti oikeusprosessia ja valmistauduttava kantamaan seuraukset.
Kansalaisina saamme sanoa: pidetään ihminen arvossa, valintojen arviointi vapaudessa. Seurakunnissa saamme opetella: kohdataan lähimmäinen totuudessa ja rakkaudessa. Kristittyinä saamme kuulla: älä pelkää, minä en sinua jätä enkä hylkää!
Pastori Sakari Korpinen
Hannulan merimiehen mökin viereiseen kalasääksipesään kiirehti taas Afrikasta vanha tuttumme, elinikäisessä avioliitossa elävä pariskunta. Hienoa! Tuhansien kilometrien rasittavan matkan lisäksi oli varottava pyssymiehiä ja myös kalaverkkoja. Monia matkaajia kuolee. Mutta jätän nyt isältäni perityn ja pojilleni opettamani kevätbongauksen ja kiikaroin muuta, sillä 2.6.1971 sain pappisvihkimyksen Helsingin tuomiokirkossa. Matka on ollut pitkä ja vaarallinenkin. Kiikarissani on selvä kuva: elämäni on ollut Jumalan johdatuksessa suurta seikkailua. Mutta yritän bongata vain kymmenen kohdetta.
Partiokaverini heinäkenkä-Hessun äiti oli virolainen ja oma äitini lauloi Klemetin kuorossa Viron laulujuhlilla. Kysyin isältäni saunassa, jossa kaikki tärkeät jutut selvitettiin, miksi emme tiedä Virosta paljoakaan. Isäni kertoi paljon ennen Timo Vihavaisen huippukirjaa Suomen rähmettymisestä, suomettumisesta. Väärät ideologiat niin yhteiskunnassa kuin kirkossa hiipivät jo 1960-luvulla ovista ja akkunoista somerolaiseen agraarielämäänkin.
Kun jo lukiovuosina pääsin pikkubussireissulle läpi Euroopan Kreikkaan saakka ja sitten seuraavana kesänä äitiysliivitehtaalle pakkaajaksi Saksaan Harzin vuoristoon, sain näköalaa eurooppalaiseen kulttuuriin ja kristikuntaan. Unkarissa kuulin salaisesti järjestetyssä illanvietossa järkyttävää tarinaa kommunistisen systeemin vainoista. Kaikkialla itäblokissa vainottiin kristittyjä, joista sain tietoa niin Inkerissä kuin Latviassakin. Mutta miksi tänään luterikunta on rähmällään?
Koulupitäjäni Someron kirkkoa on piinannut iltapäivälehden mukaan “sarjakakkaaja”. Vakavampaa on toisenlainen sotkeminen. Evankeliumin oppi (doctrina evangelii) poljetaan ja surkean pappiskoulutuksen vuoksi saarnastuoleissa johdatetaan ihmisiä ”haliteologialla” harhaan. Eipä olisi uskonut 50 vuotta sitten, että pohjoismaisiin kansankirkkoihin sopii kenties jo sana kuolleen Lasaruksen ruumiintilasta?
Minulle oli kevyttä koulunkäynti, vaikken huipputuloksia saanut. Ajattelin lähteä Göttingeniin lääketieteelliseen, mutta Haminassa RUK:ssa ymmärsin lopullisesti, että Jumala tahtoi minut papiksi. Luin vauhdilla Helsingin yliopistossa. Siihen vaikutti suloisen Liisan (o.s. Hyvärinen) löytyminen ja sitten kyllästyminen eksegetiikan opetukseen. Valiteltuani saamaani opetusta isäni sanoi tuon olevan tuttua. On pidettävä lujasti kiinni siitä, että Jeesus Kristus on pyhän Raamatun keskus ja ydin. On painotettava, että Raamatussa kaikki on Pyhän Kolminaisuuden antamaa erilaisista kirjoittajista ja ajanjaksoista huolimatta. Novum kädessä isäni pysyi Raamatun selvyyden opissa (claritas) ja selvitti ilmoitustapahtumien peräkkäisyysluonnetta. Mutta vasta historian ja filosofian opinnoissani sain ajatuksellista selvyyttä, miten filosofiset premissit ratkaisevat kaiken ja miten isäni oli oikeassa. Pappiskoulutuksen valistusrationalismin mukanaan tuoma tiedekäsitys on onneton. Simo Kiviranta osuu oikeaan sanoessaan, että oikea teologia on “praktinen tiede, joka ei määrittele omia lähtökohtiaan, koska ne on jo annettu”.
Ratkaisevaa oli Evankelisessa Ylioppilasliitossa (EYL) tulleet ystävät ja erityisesti teologian lisensiaatti Simo Kivirannan ja hurskaan puolisonsa, lääketieteen tohtori Kirstin vaikutus. Simosta huokui vahva henkinen ja hengellinen läsnäolo –gravitas! Sain paneutua tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Vaikka olin ajatellut lähteä seurakuntapapiksi, Eero Huovinen kutsui minut jatkajakseen Evankelisen Ylioppilasliiton pääsihteeriksi. Vieraskirjamme kertoo rakkaista ystävistä ja jatkuvista illanvietoista kotonamme. Ensimmäinen vetämäni EYL:n kesäkokous päättyi voimalliseen tunnuslauluumme “Rohkenetko minkä maksoi aina Herraas tunnustaa”. Tuon laulun jälkeen minulle ilmoitettiin, että isäni on kuollut. Ensimmäinen kasuaalini oli isäni ruumiinsiunaus Suomusjärven täpötäydessä kirkossa. Seuraavana päivänä oli hautaanlasku Janakkalassa. Ajoimme vanhalla Fiatilla, joka tietysti sammui pikatiellä. Kaftaani päällä yritin liftata ja vihdoin romaniperhe otti kyytiinsä ja vei siunaillen meidät pyhän Laurin kirkolle asti. EYL:n työ oli suurta juhlaa, mutta siihen tuli yhtäkkiä Antikristuksen lemu. Osa joukostamme kuunteli vanhoja eyliläisiä vaikuttajia ja alkoi pommittaa uutta oppia, naispappeutta. Kun olin jo saanut jatko-opinnotkin kuntoon, sain ystävällisen kirjeen ja kutsun arkkipiispa Martti Simojoelta aloittaa Naantalin seurakuntapastorina.
On sanottu, että ihmisiä voidaan luokitella suorittajiksi, sosiaalisiksi tyypeiksi tai vallankäyttäjiksi. Viimeksi mainittu en mielestäni ole. Mutta totta on, että Naantalissa aloin heti suorittajaksi ja aloin korjata Soiniemen kesäkotia arkkitehti Erkki Pitkärannan johdolla. Hän Marjansa kanssa on pysynyt läheisenä ystävänä EYL:n päivistä tähän asti. Kehuin jatkolukujeni yhteydessä prof. Seppo A. Teinoselle, miten sain lisättyä Naantalin kirkossa ehtoollispyhien määrää. Hän iloitsi, mutta sanoi: “Sinulla on hieno kirkko, siellä sinulla tule olla joka päivä messu!”. Hän antoi minulle nimikirjoituksellaan kirjojaan, mutta ei pyrkinyt enempää käännyttämään paavinuskoiseksi. Seurakuntanuoret olivat Naantalin aarre. Monia lähti lukemaan myös teologiaa, mutta onko vain pastori Timo Keskitalo pysynyt Jumalan sanan totuudessa? Naantalin seurakunnassa koin olevani sokeripala kaulassa joka päivä todella pastori. Tunsin iloa messun toimittamisesta yhä enemmän täyttyvässä kirkossa. Istuin vanhainkodissa usein. Yritin saada selvää muun muassa hampaattoman vanhuksen ruotsinkielestä. Myöhemmin Helsingistä käsinkin toimitin muistojen Naantalissa kasuaaleja. Aloin birgittalaiskaupungissa ymmärtää, ettei luostarilaitos ole itsessään väärin. Jokunen kasuaaleihin liittyvä valitus tuli kapituliin ja Mikko Juva tahtoi minut pois Naantalista siinä onnistumatta. Mutta kirkkoherranvaalin tultua koko seurakuntaneuvosto lähetti kirjeen kapitulille maisteri Erkki Ellän johdolla pyytäen että saisin vaalisijan toimintani ja laudatur- pastoraalin takia. Neljännelle vaalisijalle minulla ei ollut virkavuosia. Jäin lukulomalle (kulttuurihistoriaa ja teologiaa) ja hoitamaan Samulia, Santeria ja Mariaa ja Liisa siirtyi opettajaksi kouluun. Hän toimi myös vuoden lehtorina seurakunnassa. En enää ollut insider, mutta pysyin monille yhä heidän pastorinaan.
Teologian tohtori Reijo Arkkila tahtoi minut takaisin Evankeliumiyhdistykseen. Simo Kiviranta oli jo aiemmin käynyt puhumassa tästä. Ja niinpä päätin kokeilla myös siksi, koska olin saanut hopeasijan Rymättylän kirkkoherran vaalissa. Tärkeäksi tullut veljeskaarti Korppukollegio (Eero Parvio, Heikki Koskenniemi, Jukka Thurén, Reino Salo) jäi, mutta vasta kuolema on erottanut meidät. Naantalin aikana syveni ystävyys Anssi Simojoen ja hänen perheensä kanssa jatkuen Anssin kuolemaan asti. SLEY:ssä oli päätetty panostaa raamattukoulutustyöhön ja rovasti Väinö Uusitalon johdolla kuljin pitkin Suomea käynnistämässä Raamattu tutuksi -opetussarjaa. Vaikka naispappeuskiistat jo olivat alkaneet, vielä oli suuriakin mahdollisuuksia toimia kansankirkossa pitäen pappisvalan pyhät velvoitteet. Kehuin, että harvalla on kaksi kertaa viikossa lakanoiden vaihto, sillä nukuin usein yöjunissa. Liisa joutui koville perheen hoitamisessa, vaikka äitini ja Liisan vanhemmat Martti ja Rauni Hyvärinen auttoivatkin, varsinkin meidän pitkien ulkomaamatkojen ajan. Taivaallinen Isämme oli ottanut pois jo ennen syntymäänsä Kaisan, mutta antoi meille vielä Elisan. Evankeliumiyhdistyksessä elettiin nousukautta. Sain tehtäväkseni myös maallikkosaarnaajien koulutuksen ja siinä elinikäisiä aitoja hedbergiläisiä ystäviä. Olisin tahtonut Sanansaattajan päätoimittajaksi, mutta minut kutsuttiin SLEY-Kirjojen johtoon. Bongatessani valitsemiani kirjoja olen yhä tyytyväinen, mutta Sanansaattajan kansankirkolliselle kehitykselle en mahtanut mitään. Linjani pysyi ja potkut tuli. Järkyttävät kokoukset seurasivat toisiaan. Ja varakas herätysliike ja sen kustannusyhtiö kuihtui hetkessä.
Nöyryydellä ei tule tarkoittaa nöyristelyä, pelokkuutta tai tarpeetonta varovaisuutta, vaan tosiasioiden edessä myöntää tosiasiat. SLEY:n kurssi oli Katajanokan kurssi. Toimintaa ei arvioitu enää tosissaan tunnustuksestamme käsin. Mutta Simo Kivirannan pyynnöstä jäin vielä kuudeksi vuodeksi taloon. Se aika oli kurjaa. Tuntui siltä, että eksoduksen tavoin murhasakki on toisella puolella ja edessä on kuohuava meri. Oli siis huudettava Jumalaa avuksi tosissaan! Läheinen ystäväni piispa Olavus tahtoi minun siirtyvän Oulun hiippakuntaan, mutta lastemme koulunkäynti oli kesken. Yritimme vielä vaikuttaa Paavalin synodin kautta, että “vanhauskoisilla” olisi jokin paikka kansankirkossa. Mutta kun myös tunnustusrintaman lippulaiva, SLEY, oli karilla, kansankirkko ajautui hiljalleen suureen kriisiin ja kriminalisoi kaiken vanhauskoisen toiminnan. Jumalan sanan vastaiset traditiot ja uskomukset tulee perata pois sielujen autuuden tähden, mutta institutionaalisen heresian saatua kirkkolain voiman se tuli mahdottomaksi. Kansankirkon piispojen johdolla vietiin uskonopilliset kysymykset maallisiin oikeuksiin ja hävisimme kaikki käräjät. Kotonamme yöpyi useitakin tunnustuksellisia kirkonjohtajia ja vierailimme myös heidän kodeissaan keskustellen, mitä voimme tehdä. Tärkeää oli myös aktiivinen yhdessäolo ja keskustelu professori Martti Parvion kanssa. Samoin Taivallahden seurakuntamme kirkkoherra Pauli Vuola tuli ystäväksi. Onneksi pääsin yhdeksi syksyksi Liisan ja nuorimmaisen kanssa Kanadaan papiksi. Siellä opin ymmärtämään, mitä on uusitestamentillinen seurakunnallisuus. Ekklesiologia ei tullut kristologian edelle, mutta oivalsin, miten niiden tulee liittyä saumattomasti yhteen. Alkoi synodin sihteerinä toimineen ystäväni Juhana Pohjolan ja Simo Kivirannan johdolla Luther-säätiön perustaminen ja eteneminen herätyksen tavoin. He näkivät tarkasti, miten on edettävä uudessa tilanteessamme. Ekklesiola-paradigmalla ei ollut enää mahdollisuuksia.
Ruoholahden kappelista aloitimme. Matti Reinikka ja Miisa Nilsson tekivät noista hetkistä vaikuttavan tv-elokuvan Tunnustus. Matti myöhemmin vielä Ristisaaton. Ymmärsimme alusta saakka, että keskiössä tulee olla aina oikeat alttarit ja saarnatuolit. Seurakuntaelämä on rakennettava messun ympärille. Kuinka suurta iloa tunsinkaan, vaikka vaatimattomissa tiloissa aloitimme eri puolilla messut. Perunakuopissa ei vielä ole tarvinnut kokoontua. Onko se aika jo lähellä? Liisa teki Lauttasaaressa koulutyötä, mutta tuki taas kaikin tavoin toimintaamme ja kulki mukanani. Syntyi Lahteen, Renkoon (Hämeenlinnaan), Seinäjoelle, Tampereelle ym. pienet, mutta sitoutuneet jumalanpalvelusyhteisöt. Piispa Olavus vihki Juhanan pastoriksi ja minä sain jopa Turun kapitulilta virkamääräyksen säätiöön. Mutta kun kiikaroin tarkasti, näen, että kansankirkossa oli jo lampunjalka siirretty pois. Media päättää ja piispat siunaavat päätökset. Tie on johtanut yleisuskonnollisuuteen, jossa ei tarvita Kirkon Herraa Jeesusta Kristusta.
Seulonnan aika oli tullut kaikkiin herätysliikkeisiin ja siksi yritimme ensiksi koota ”edustavaa joukkoa” niistä. Se olisi ollut väärä tie. Ymmärsimme pian, että viedäksemme kansankirkon muuttuneessa tilanteessa työtä eteenpäin organisaation on oltava kevyt ja meillä on oltava selkeät tavoitteet. Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan syntyyn vaikuttivat keskeisesti Juhana ja Simo, mutta ilman säätiön hallitusta työ olisi jäänyt paikalleen. Sulka hattuun erityisesti Raimo Savolainen, Erkki Pitkäranta ja Esko Murto! Tottahan piispamme Matti ja Risto ovat olleet keskeisiä. Piispa Matti on jopa luterikunnan merkittävin kasteteologi aikanamme. Näemme, että piispallinen rakenne on Pyhästä Hengestä, mutta piispuuden on oltava täysin toisenlaista kuin mitä on ollut kansankirkossamme. Tarvitsemme tänään kolme piispaa. On palattava aitoon episkopaalisuuteen, jossa piispa on pappien pappi mitä läheisimmässä merkityksessä. Yksikään seurakunnistamme ei olisi syntynyt vain piispallisella hymyllä tai käskykirjeellä. Ymmärrämme, mikä voima on “alhaalta käsin” syntyvällä seurakunnallisuudella. Sen piispamme ovat sisäistäneet.
En olisi 2000-luvun alussa ikinä uskonut, että Herramme antaisi meille paljon pastoraalisesti kykeneviä ja oppineita pastoreita ja runsaasti sitoutunutta ja hurskasta kirkkokansaa. Installaatio-puheessani kyllä profetoin Lähetyshiippakunnan mahdollisuudesta, mutta se oli kuitenkin vielä “silmiltäni salattu”. On pysyttävä oikean kirkon tuntomerkeissä, vaikka yhteiskuntamme muuttuu yhä antikristillisemmäksi. Emme saa apua kansankirkon piispoilta esim. opettaaksemme raamatullista perhekäsitystä. Päinvastoin. Anomme herkeämättä Kansojen Kaitsijalta, että uskonnonvapauslaki pysyisi järkähtämättä voimassa. Paimenillemme on annettu vain jatkuva pyrkimys ymmärtää paremmin Jumalan sanaa ja evankeliumia (fides quaerens intellectum) ja hoitaa uskottua laumaa. Vain siten on niitä seurakuntalaisia, jotka iloiten kulkevat “uskon valaisemilla silmillä ” (fides habet oculos suos) elämänsä matkaa.
Sain lahjaksi Cristian Brawin uutuuden Und wir sahen seine Herrlichkeit. Tämä ruotsalaisen pikkuseurakunnan pappi ja Åbo akademin dosentti sanoo oikean teologian olevan eskatologista eli ajan loppuun ja Kristuksen tuomiolle tuloon tähtäävää. Teologialla on oma causa materialis eli Jumalan erityinen ilmoitus, sitten causa originalis eli alkusyynä itse Jumala ja oma causa finalis eli kaikki paimenen työssä tähtää lopulta ihmisten iankaikkiseen autuuteen. Jumala on johdattanut minua täysin toisin, mitä viisikymmentä vuotta sitten ajattelin, mutta pitänyt kokovartalopappina. Ystäväni isä Anssin tavoin ajattelen: Ei sitä pienenä tiedä, kuinka hauskaa on isona. Siksi täältä Perniön Hornien historiallisesta Lindilästä riennämme ravittaviksi messuun Apostoli Johanneksen seurakuntaan Saloon ja kuljemme seikkailussamme yhä lähemmäksi tulevaa suurinta juhlaa, Taivaan ateriaa.
Sakari Korpinen, Pastori, TL
Lähetyshiippakunnan saksalaisen sisarhiippakunnan pastori kastoi viime marraskuussa Saksan Hannoverissa ensimmäisen lapsenlapsenlapsemme, pikku Kamillan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kun tyttönen oli kastettu, hänelle puettiin kastemekko, jossa olivat saksalaisen virren sanat: ”Kristuksen veri ja vanhurskaus ovat koruni ja kunniaviittani. Niissä tulen Jumalan eteen, kun vihdoin pääsen taivaaseen!”. Me vanha-vaari ja vanha-mummo katselimme koronastriimattua kastetta ja luimme kastemekon tekstin kotona Keravalla, ja olimme pakahtua pelkästä ilosta.
Tuoreena mielessämme oli vielä pastori Anssi Simojoen hautausjuhla Uudessakaupungissa elokuussa. Vielä äsken elämää täynnä ollut uskonisä ja uskonsankari makasi nyt valkoisella kankaalla verhotussa arkussa, puettuna aivan samaan Kristuksen vanhurskauteen kuin kaikki juuri kastetut lapset ja aikuiset. Ne vaatteet ja kääreet on pesty ja valkaistu Kristuksen verellä valkoisemmiksi kuin lumi.
Kristityn elämä alkaa kasteesta ja päättyy kastettuna. Kaikki mitä välillä on tapahtunut, on puhdistettua ja pyhitettyä ja Jumala saa kaikesta kunnian ja kristitty iankaikkisen ilon. Tätä Paavali tarkoittaa Roomalaiskirjeen 6. luvussa: meidät on kasteessa liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.
Paavalin ylösnousemus-luku (1.Kor. 15) pursuaa sitä tosiasiaa, iloa ja autuutta, että me elämme ja kuolemme ja nousemme kuolemasta Kristuksen yhteydessä. Jumalan kiitos, koko pelastustyö on tapahtunut kaukana meistä ja vuosituhannet ennen meitä. Pelastuksen valmistamiseen ja loppuunsaattamiseen, syntien maksamiseen ja kaikkien pelastettujen pyhittämiseen emme me ole panneet edes tikkua ristiin. Useimmissa tapauksissa meiltä ei ole edes kysytty mitään. Meille sylilapsena kastetuille kärsityn ja voitetun kuoleman ja jo tapahtuneen ylösnousemuksen lahja laskettiin syliimme. Nekin, jotka on kastettu tietoisessa iässä saavat tietää ja uskoa, että kaste lahjoittaa pelastuksen Jeesuksen ansion tähden.
Syntien anteeksianto Jeesuksen ansiosta on kristityille yleensä tuttu ja kallis asia. Jeesuksen kova kuolema Jumalan Karitsana, uhrina meidän sijastamme, on uskomme keskus. Jeesus kuoli puolestamme. Mutta Jeesus teki kaiken muunkin juuri meidän pelastuksemme vuoksi. Paavali sanoo (Room. 4), että Kristus herätettiin kuolleistakin meidän vanhurskauttamisemme tähden. Vanhurskauttaminen tarkoittaa, että joku ihminen julistetaan pyhäksi, viattomaksi ja oikeassa olevaksi.
Jeesusta oli julkisesti pilkattu ja häväisty mitä törkeimmällä tavalla: ”Astu alas, niin me uskomme, että olet messias”. Golgatalla ohikulkijatkin näkivät, että tässä on kärsinyt lopullisen tappion mies, josta jotkut odottivat suuria ja joka väitti istuvansa pian Voiman oikealla puolella. Hänkö muka antaisi elämän!
Perjantaina oli tappio ja häpeä, sunnuntaina voitto ja kunnia. Jeesus astui ulos haudasta. Nyt hänen olisi pitänyt mennä suoraan Antonian linnaan Pilatuksen ja pyöveleittensä luo. Osoittamalla nousseensa kuolleista hän olisi vanhurskauttanut itsensä. Sitten olisivat olleet vuorossa ylipapit ja kansan vanhimmat ja Herodes ja ne sadat, jotka olivat huutaneet: ”Päästä meille Barabbas!” ja Jeesusta koskien ”Ristiinnaulitse!”. Eikö kaikki epäusko olisi sillä näytetty vääräksi ja Jeesuksen messiaanisuus todistetuksi?
Mutta Jumala, Isä ja Jumalan Poika eivät olleet suunnitelleet itsensä vanhurskauttamista, vaan syntisten. Siksi Jeesus meni omiensa luo ja lopulta Isänsä valtaistuimen eteen todistamaan meidän puolestamme: synnit on sovitettu, rangaistus maksettu ja kuolema voitettu! Vääryyksien tekijöille, jotka kääntyivät ja huusivat avuksi Herran nimeä, piti julistaa Herran kuolemaa ja ylösnousemusta heidän vanhurskauttamisekseen. Publikaani, joka äsken rukoili temppelissä ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”, sai kuulla, että hänetkin on korotettu synnin kuolemasta ja vanhurskautettu Jeesuksen tähden.
Pyhä Henki sai nyt vakuuttaa sadanpäämies Korneliukselle, että ”jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta”. Taivaassa perille päässeet pyhätkin saivat nyt kuulla: ”Se mikä oli teille edeltä luvattu, on nyt myös tapahtunut!”. Vaikka taivaassa ei Jumalan lupausta kukaan ollut epäillytkään, nousi kaikkien suusta riemuhuuto: ”Pelastus tulee meidän Jumalaltamme ja Karitsalta. Ylistetty olkoon hän, joka oli kuollut ja noussut kuolleista ja jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet!”.
Hän, joka oli astunut maan alimpiin paikkoihin, oli noussut kuolleista ja vei valtakuntaansa vankeja voittosaaliinaan.
Kristus on totisesti noussut kuolleista!
Piispa Risto Soramies
Saksalaiset osaavat käyttää mahtipontisia ja osuvia sanoja asioista ja ilmiöistä. Yksi koronapandemian mukanaan tuoma termi Saksan julkisessa keskustelussa on ollut Systemrelevanz. Sillä tarkoitetaan sellaista, mikä on yhteiskunnan rattaiden pyörimisen kannalta oleellista ja välttämätöntä. Mikä on yhteiskuntajärjestelmän ja ihmisten kannalta merkityksellistä ja luovuttamatonta? Silloin kun joudutaan pandemian tähden rajoittamaan ja sulkemaan, antamaan lupia ja tukia, joudutaan laitamaan ihmisryhmiä, ammattikuntia ja aloja tärkeysjärjestykseen. Tämän tähden rokotuksen ovat saaneet terveydenhoitohenkilökunta ja yli 80-vuotiaat ensin. Tämän vuoksi on pohdittu, miten esimerkiksi ruokakaupat ja apteekit tulee pitää auki, mutta ravintolat tarvittaessa sulkea. Tähän liittyy punninta, kenellä on oikeus työpaikkaliikenteessä matkustaa rajojen yli ja kenellä ei.
Erityisesti kulttuuriväki, urheiluseurat ja tapahtumateollisuus ovat ottaneet kovan taloudellisen iskun vastaan peruutusten ja rajoitusten uudessa maailmassa. Toistuvasti on puhuttu miljardien arvoisesta alasta, joka työllistää suuren määrän osaajia. Kun ihmiset etsivät ajassamme merkityksellisyyttä, ei ole ihme, että pinnalle pulpahtaa kysymys: Olemmeko me systeemirelevantteja? Onko taloudellisen merkityksen lisäksi kulttuurilla kaikissa sen muodoissa myös luovuttamaton arvo ihmisten hyvinvoinnin ja suomalaisen yhteiskuntaelämän kannalta?
Entä kristilliset kirkot ja seurakunnat? Onko niiden olemassaolo olennaista ja toiminta välttämätöntä? Jos asiaa katselee Suomessa historiallisesti, niin vastaus on kyllä. Kun kansalaiset elävät poikkeusoloissa ja kuolemaa katsotaan silmästä silmään, kristillisen kirkon julistukselle ja papeille on annettu erityinen asema maassamme. Siksi on olemassa syvälle juurtuneet instituutiot sotilaspapeista, sairaalasielunhoidosta ja myös hengellisestä työstä vankeinhoidossa. Lähtökohtana on ollut yhteiskunnan tunnustama kristillisen rakkauden palvelutyön arvo sekä yksityisen ihmisen sekä oikeus että tarve saada hädän hetkellä lohdusta ja apua, jonka yksin Kristuksen evankeliumi lahjoittaa.
Instituutiot ovat vielä pystyssä, mutta kirkkojen tarjoaman hengellisen avun relevanssi yhteiskunnallisesti on kyllä mennyttä. Tuskin ministeriöissä uhrattiin monta ajatusta sille, että papit ja diakoniatyöntekijät tulisi rokottaa ensivaiheessa heidän korvaamattoman hengellisen työnsä tähden riskiryhmäläisten parissa.
Valtakirkko ja papit ovatkin valitettavan usein langenneet todistelemaan omaa yhteiskunnallista merkityksellisyyttään aivan muilla tekijöillä kuin kirkon olemuksesta nousevasta Jumalan sanan ravitsemis- ja lääkitsemistehtävästä käsin. Kun päämääränä on ollut olla systemeemirelevantti, onkin päädytty ihmisten kannalta irrelevantiksi. Merkityksellisyyttä tavoiteltaeessa merkityksellisyys vain vähenee. Kun toistetaan megafonina yleisiä muotiarvoja ilmastomuutoksesta, tasa-arvosta ja rasismin vastustamisesta, ääni hukkuu somekohinaan. Samoin näyttää käyneen pandemian aikana. Varmasti on tehty paljon hyvää media- ja auttamistyötä. Mutta millä tavoin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanan ja sakramenttien osallisuudesta nouseva jumalanpalveluselämä ihmisen iankaikkisuutta varten on näyttäytynyt merkityksellisenä ja välttämättömänä sen omassa viestinässä?
Monet ovat tehneet huomion koronavuodesta, että se on tuonut kuoleman mahdollisuuden kaikkia lähelle. Muistan Yhdysvalloissa asuessani, miten joka iltauutisissa kerrottiin, kuinka monta sotilasta ja ketkä olivat kuolleet Afganistanissa tai Irakissa. Sama kriisi- ja sotatunnelma on ollut nyt läsnä, kun päivittäin on saanut seurata niin kotimaan kuin muidenkin maiden kuolinlukuja ja käyriä tehohoidossa olevien määrästä. Näiden koronarintamauutisten seuraaminen on pysäyttävää ja myös turruttavaa.
Itseäni on kaiken keskellä huolestuttanut nopea kehitys uskontomyönteisyydestä uskontokielteisyyteen. Yhtäältä yhteiskunnassa nähdään yhä vähemmän merkitystä kirkkojen hengellisellä työllä. Toisaalta valtiovalta yhä vähemmän huomioi ihmisten uskonnonharjoituksen perusoikeutta. Suuntana on, että käytännön tekojen tasolla oikeus osallistua jumalanpalvelukseen nähdään toissijaisena ja siksi pandemian keskellä jopa uhkaavana tartuntojen leviämisvaaran tähden. Pappina tunsin järkyttävänä alkuvaiheen rajauksen, ettei eristetylle koronapotilaalle saa viedä henkilökohtaisesti ehtoollista sairaalaan. Kenellä on oikeus tehdä tällainen perusoikeuksien rajaus ehtoollista janoavan kristityn puolesta?
Kehitys on näkynyt myös siinä, että paine on kasvanut muuttaa tartuntatautilakia niin, että uskonnollisten yhdyskuntien tilat voitaisiin viranomaispäätöksellä sulkea ja uskonnonharjoittamista kuten jumalanpalvelukseen kokoontumista entisestään rajoittaa. Suorastaan epätodelliselta tuntui lukea valtioneuvoston luonnoksissa pohdintaa siitä, että mahdolliset liikkumisrajoitukset kaventaisivat uskonnonvapautta niin, että uskonnollisiin tilaisuuksin kulkeminen ei olisi hyväksyttävä poikkeusperuste. Vaikka joissakin uskonnollisissa yhdyskunnissa olisi toimittu löyhillä suojatoimilla vastoin lähimmäisenrakkautta ja vastuullisuutta, poikkeukset eivät voi olla mikään peruste ihmisten perusoikeuksien ja uskonnonvapauden suoranaiselle polkemiselle. Liikkumisrajoitusluonnoksen mukaan kansalainen saisi lähteä töihin, opiskelemaan, kauppaan, mökille ja ulkoiluttamaan koiraansa, mutta ei sakon uhalla mennä nauttimaan kuolemattomuuden lääkettä messussa. Vaikka liikkumisrajoitukset eivät näin toteutuisikaan ja niihin sisällytettäisiin sieluhoidon saamisen mahdollisuus, tämä kaikki kertoo karua kieltä siitä, mikä asema ja ymmärrys kristillisella uskolla ja sen harjoittamisella maassamme nähdään. Kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksen ei katsota olevan millään tavalla systeemirelevantti, ja uskonnonvapaus kuuluu perusoikeuksien hierarkian pohjalle.
Pahinta kuitenkin on, jos me itse perusteltujenkin rajoitusten maailmassa alamme vähitellen tottua ajatukseen, että messu ja seurakuntayhteys olisivat kristitylle valinnanvaraisia asioita. Pahinta on, jos rakennamme oman elämän systeemin sellaiseksi, että Vapahtaja Jeesus putoaa keskuksesta ulkoreunalle.
Paastonaikana meitä muistutetaan, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee (Matt. 4:4). Pandemia on annettu Jumalan sallimuksesta. Mutta ei hän ole unohtanut meitä yksinäisyyteen, eristyksiin ja näköalattomuuteen. Herra vakuuttaa: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.” (Hepr. 13:5) Yhteinen koettelemus voi kääntyä hengelliseksi siunaukseksi, kun etsimme turvaa Kolmiyhteisestä Jumalasta ja armonvälineistä, joissa hän on luvannut armollisesti olla meitä varten. Elämän kallein asia on edelleen Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapsena eläminen.
Kristillinen Kirkko ei koskaan kysy, kuinka relevantiksi se yhteiskunnassa katsotaan. Kirkko ei juokse merkityksellisyyden ja aseman perässä, vaan rakentaa Kristuksen sanan totuuden ja rakkauden perustalle. Sillä kun kuolemaa katsotaan silmiin ja oman elimistön systeemi pettää, siinä ei lohduta eikä auta mikään muu kuin ristille rikkomuksemme ja sairautemme kantaneen ja ylösnousseen Herran Kristuksen armollinen katse ja vakuutus: sinä olet lunastettu, olet merkityksellinen ja arvokas minulle.
Olemme eläneet vuoden koronavitsauksen keskellä. Kun kansaa aiheellisesti kannustetaan kestämään rajoituksia, eristyneisyyttä ja huolta terveydestä ja toimeentulosta, on silmiemme eteen asetettu kerta toisensa jälkeen jokin ajankohta, johon asti pitää enää jaksaa. Viime keväänä se oli kesä, syksyllä milloin syysloma, milloin joululoma, milloin rokotusten alkaminen. Rokotusten alettua piti jaksaa enää kesään, nyt kai enää vuoden loppuun. Puhutaan “loppukiristä”. Kannustusjoukot tsemppaavat: “Jaksaa, jaksaa!” kun kriisiväsymyksestä kärsivä kansalainen koettaa raahustaa maaliin. Harva jaksaisikaan noudattaa ihmisen sosiaalista luontoa vastaan sotivia rajoituksia, jos touhulle ei näy loppua.
Samalla yhä harvempi jaksaa, kun maaliviiva on karannut yhä uudestaan horisontin taa. Tautitilanne ei ole helpottanut vaan pahenee. Vaikeat ajat vaativat vaikeita toimenpiteitä. Kun nyt väläytellään liikkumisrajoituksia, on esiintynyt suorastaan loukkaantumista: “Eihän tämän näin pitänyt mennä. Minä olen noudattanut sääntöjä kiltisti, ja näinkö se palkitaan?!” Tunne on ymmärrettävä. Väsyneen näkökulmasta näyttää siltä, että lupaukset ovat pettäneet.
Se ei oikeastaan ole yllättävää. Lupaukset ajallisesta helpotuksesta ovat parhaimmillaankin todennäköisyyteen perustuvia laskelmia ja pahimmillaan toiveajattelua. Ne ovat aina epävarmoja. Siksi kriisin keskellä tarvitaan Jumalan Sanaa kertomaan meille, että meidän täytyy laajentaa näkökulmaa. Meidän ei tule niinkään kiinnittää toivoamme ajalliseen kuin iankaikkiseen helpotukseen. Luther tiivistää tämän kauniisti Isä meidän -rukouksen seitsemännen pyynnön selityksessä.
Vaan päästä meidät pahasta.
Mitä se on? Me pyydämme tässä rukouksessa, että taivaallinen Isä vapahtaisi meidät kaikesta pahasta ruumiin ja sielun, omaisuuden ja kunnian puolesta ja että hän viimein, kun kuoleman hetki tulee, antaisi meille autuaan lopun ja armollisesti ottaisi meidät tästä murheen laaksosta luoksensa taivaaseen.
Maailma näet säilyy murheen laaksona, vaikka koronasta selvittäisiin. Synti on niin peruuttamattomasti rikkonut elämämme.
Tarvitsemme siis ajallista helpotusta enemmän iankaikkista. Sitä ei tuo mikään sulkutoimi, ei mikään hygieniaohjelma, ei mikään rokote, ei ylipäänsä mikään inhimillinen ponnistelu, vaan yksin Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan pyhä, kallis veri ja viaton kärsiminen ja kuolema. “Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia.” (Heprealaiskirje 2:14–15) Kristuksen veri ei päästä koronasta vaan kuoleman juurisyystä, synnin rutosta, ei ajallisesta kuolemasta vaan iankaikkisesta kuolemasta, helvetistä. Tätä “rokotetta” ei pistetä käteen vaan sisimpään, ja se omistetaan yksin uskolla. Sitä ei jaeta terveyskeskuksessa eikä THL:n määräämässä järjestyksessä vaan Jumalan sanassa ja pyhissä sakramenteissa kaikille, jotka tahtovat kuulla katumuksessa ja uskossa. Avaa Raamattusi tai nettilähetys messusta tai tule seurakuntaamme. Siellä tätä kuolemattomuuden lääkettä jaetaan kulkutaudinkin keskellä. Siinä sinulle ei anneta ajallisia vaan iankaikkisia lupauksia, ja ne pitävät. Niiden varassa ihminen jaksaa jaksaa kriisien keskellä, kuoleman hetkellä ja viimeisellä tuomiolla.
Juuso Mäkinen
avustava pastori
Pyhän Kolminaisuuden luterilainen seurakunta, Vantaa
”Jumala synnyinmaata siunatkoon”. Presidentti Paasikiven ääni oli isällinen ja vilpitön, ja antoi kuvan ehjästä maailmasta, jossa esivalta, valtio ja kirkko, palvelivat kansaa yhteisellä perustalla. Paasikivi oli ollut maan isänä koko kymmenvuotisen elämäni ajan. Oli helppo omaksua Paavalin opetus esivallasta Jumalan palvelijana.
Pohjoismainen laki ja yhteiskunta ovat syntyneet kristinuskon vaikutuksessa. Kristillisiä hyveitä pidettiin yleisesti rakentavina ja yhteiskuntaa suojelevina. Koulussa annettu uskonnonopetus oli kirkon uskon mukaista, oppikirjana osittain Lutherin katekismus.
1960-luvulla voimistunut antikristillinen agitointi tuotti näkyvää tulosta. Julkinen, ja varsinkin julkistettu mielipide ja ilmapiiri ovat kääntyneet kristillisyyttä vastaan. Valitettavasti edes kirkko ei ole jäänyt tämän vaikutuksen ulkopuolelle. Lakeja muutetaan tai lain kirjain saa uudessa ajattelussa uuden, vieraan sisällön ja kirkon piirissäkin annetaan helposti periksi.
Emme ole kuitenkaan vielä sellaisessa tilanteessa, jossa kristityt ovat olleet monissa maissa koko kristillisen historian ajan. Paavalin opetus Roomalaiskirjeen 13. luvussa, ”jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on”, ei syntynyt kristillisessä yhtenäiskulttuurissa, vaan pakanallisessa Rooman imperiumissa. Myös Rooman esivalta oli Jumalan palvelija, jonka tehtävänä oli rangaista pahaa ja ylläpitää tavallista, rauhallista elämää. Sitä oli kunnioitettava.
Lutherin opetus esivallasta perustui Paavalin opetuksiin. Niin Paavali kuin Lutherkin tiesivät, että koska valtaa pitävät aina ihmiset, on heidän vallankäyttönsä epätäydellistä. Vallankumouksella ei saada aikaan parempaa järjestystä, sillä uudetkin valtiaat ovat ihmisiä. Historia on osoittanut, että ”vallankumous syö lapsensa” – ja toistenkin lapset. Siis jos vain mitenkään mahdollista, on hyvä pitäytyä siihen esivaltaan, joka on.
Kristityt eivät saa kuitenkaan olla naiiveja uskollisuudessaan esivallalle. Esivallan palveluksessa on myös sellaisia, jotka käsittävät lain ja oikeuden aivan toisin, kuin kristitty ne käsittää. Meidän päivinämme yhteiskunta pyrkii ohjaamaan käyttäytymistämme kristinuskon vastaisesti. Mitä silloin on tehtävä? Natsi-Saksan aikana monet kristityt uskoivat, että heidän velvollisuutensa on noudattaa natsien lakeja ja järjestystä, koska ”ei ole esivaltaa muuten kuin Jumalalta”. Me ihmettelemme sen aikaisia kristittyjä nyt, mutta meidän on valvottava, ettemme lankea samaan naiiviuteen omana aikanamme. Murha ja varkaus pysyvät murhana ja varkautena, ja esivalta, joka niitä estää, tekee tuiki tarpeellista palvelusta. Mutta jos sama esivalta kieltää meitä opettamasta lapsillemme Jumalan sanaa tai käskee opettamaan mielettömyyksiä, emme saa totella sellaista esivaltaa niissä kohdin.
Lutherin opetus Jumalan kahdenlaisesta hallintatavasta on hyödyllinen ja selventävä. Jumala hallitsee ”oikealla kädellään” hengellisesti omiatuntoja, kun lakia ja varsinkin evankeliumia opetetaan ja julistetaan. Hengellinen hallinta ja valta käyttää vain Jumalan sanan miekkaa, ei pakkoa eikä ulkonaisia rangaistuksia. Se tekee ihmisistä kristittyjä, pyhiä. Jumalan ”vasemman käden” hallinta ei sen sijaan muuta sydämiä, vaan ylläpitää järjestystä maailmassa. Tätä varten Hän on antanut esivallan ja sen käteen miekan, jota sillä on oikeus käyttää rikollisuutta ja vääryyttä vastaan. Suomessa on poliisin symbolina juuri tämän opetuksen mukaisesti miekka.
Esivalta on aina epätäydellinen, tekee virheitä ja syyllistyy vääryyksiinkin. Esivallan virheitä ja vääryyksiä on siedettävä, jos on kyse yksittäisistä ylilyönneistä, valtuuksien ylityksistä tai erehdyksistä. Jos esivalta kuitenkin muuttuu olemukseltaan ja toiminnaltaan Jumalan järjestyksen vastaiseksi pakottaen ihmisiä toimimaan jumalattomasti, sitä on vastustettava. Siitä on silloin tullut peto, jota ei saa seurata. Jumalan kansa joutuu silloin ääritapauksissa todistamaan uskostaan jopa hengellään, kuten historia ja oma aikammekin opettavat.
Paavalin kehotus (1. Tim. 2.) on siksi rukoilla ”esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista … elämää jumalisuudessa ja kunniallisuudessa, sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme”.
Risto Soramies
Elämme jälleen vuoden pimeintä aikaa. Ne lyhyet valoisat hetket, joita on suotu joulukuun päiville, kuluvat enimmäkseen koulussa tai töissä. Joulukuu ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä ja musta. Pimeydestä erottuu valoja – jouluvaloja! Mitä pimeämpää on, sitä kirkkaammin ne näyttävät loistavan. Niitä on erivärisiä ja -muotoisia, vilkkuvia ja välkkyviä, poroja ja pukkeja. Jokainen tuo omalta osaltaan valoa kodin nurkkiin tai talviselle pihamaalle.
Synkkyys ei johdu ainoastaan vuodenajasta ja auringon valon vähyydestä, vaan myös vallitsevasta epävarmuudesta ja pelosta. Koronavirus varjostaa iloisintakin mieltä jossain määrin, ja näyttää siltä, että joudumme kestämään sitä vielä jonkin aikaa. Silti korona-ajallakin on kääntöpuolensa. Digiloikka kouluissa, työpaikoilla ja seurakunnissa on avannut suuren määrän uusia ovia ja ikkunoita: Yhtäkkiä yhteydenpito kaukana asuvien kanssa onkin melko luontevaa ja syrjässä asuvatkin voivat helposti osallistua esimerkiksi seurakunnan nuorisotyöhön.
Pimeydellä on vielä kolmaskin ulottuvuus. Se on näistä syvin, pitkäaikaisin ja vaarallisin. Maailma on kadottanut todellisen valon ja elää nyt hengellisessä yössä. Sitä valaisemaan on kehitetty monia oikean valon jäljitelmiä – uskontoja ja aatteita. Ne kuitenkin lopulta epäonnistuvat tehtävässään.
Missä siis on todellinen Valo? Jumalan Sanasta, Jeesuksesta Kristuksesta, sanotaan Johanneksen evankeliumissa näin:
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. (Joh.1:4-5)
Tämä ja monet muut kohdat Raamatussa julistavat sitä, että Kristus on valkeus. Jumalan Sana paljastaa todellisen tilamme syntisinä ihmisinä. Sana myös valaisee ristin ja Jumalan armon. Se näyttää oikean tien.
Meidät on kutsuttu olemaan lamppuja, joiden kautta Sana pääsee valaisemaan maailmaa. Joulun tähti loisti valoa, jonka Jumala sille antoi, ja johdatti tietäjät Jumalan Pojan luo. Kun maailmassa vallitsee yö, me voimme olla todellisia jouluvaloja ja osoittaa Kristusta.
Joulukuun pimeydessä seurakuntiemme nuoret ovat koonneet Taivaan valoa -joulukonsertin, joka on katseltavissa Lähetyshiippakunnan Youtube-kanavalla 21.12. klo 19 lähtien.
Hanna Iso-oja 17 v. Seinäjoki
Elämme jälleen vuoden pimeintä aikaa. Ne lyhyet valoisat hetket, joita on suotu joulukuun päiville, kuluvat enimmäkseen koulussa tai töissä. Joulukuu ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä ja musta. Pimeydestä erottuu valoja – jouluvaloja! Mitä pimeämpää on, sitä kirkkaammin ne näyttävät loistavan. Niitä on erivärisiä ja -muotoisia, vilkkuvia ja välkkyviä, poroja ja pukkeja. Jokainen tuo omalta osaltaan valoa kodin nurkkiin tai talviselle pihamaalle.
Synkkyys ei johdu ainoastaan vuodenajasta ja auringon valon vähyydestä, vaan myös vallitsevasta epävarmuudesta ja pelosta. Koronavirus varjostaa iloisintakin mieltä jossain määrin, ja näyttää siltä, että joudumme kestämään sitä vielä jonkin aikaa. Silti korona-ajallakin on kääntöpuolensa. Digiloikka kouluissa, työpaikoilla ja seurakunnissa on avannut suuren määrän uusia ovia ja ikkunoita: Yhtäkkiä yhteydenpito kaukana asuvien kanssa onkin melko luontevaa ja syrjässä asuvatkin voivat helposti osallistua esimerkiksi seurakunnan nuorisotyöhön.
Pimeydellä on vielä kolmaskin ulottuvuus. Se on näistä syvin, pitkäaikaisin ja vaarallisin. Maailma on kadottanut todellisen valon ja elää nyt hengellisessä yössä. Sitä valaisemaan on kehitetty monia oikean valon jäljitelmiä – uskontoja ja aatteita. Ne kuitenkin lopulta epäonnistuvat tehtävässään.
Missä siis on todellinen Valo? Jumalan Sanasta, Jeesuksesta Kristuksesta, sanotaan Johanneksen evankeliumissa näin:
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. (Joh.1:4-5)
Tämä ja monet muut kohdat Raamatussa julistavat sitä, että Kristus on valkeus. Jumalan Sana paljastaa todellisen tilamme syntisinä ihmisinä. Sana myös valaisee ristin ja Jumalan armon. Se näyttää oikean tien.
Meidät on kutsuttu olemaan lamppuja, joiden kautta Sana pääsee valaisemaan maailmaa. Joulun tähti loisti valoa, jonka Jumala sille antoi, ja johdatti tietäjät Jumalan Pojan luo. Kun maailmassa vallitsee yö, me voimme olla todellisia jouluvaloja ja osoittaa Kristusta.
Joulukuun pimeydessä seurakuntiemme nuoret ovat koonneet Taivaan valoa -joulukonsertin, joka on katseltavissa Lähetyshiippakunnan Youtube-kanavalla 21.12. klo 19 lähtien.
Hanna Iso-oja 17 v. Seinäjoki
Elämme jälleen vuoden pimeintä aikaa. Ne lyhyet valoisat hetket, joita on suotu joulukuun päiville, kuluvat enimmäkseen koulussa tai töissä. Joulukuu ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä ja musta. Pimeydestä erottuu valoja – jouluvaloja! Mitä pimeämpää on, sitä kirkkaammin ne näyttävät loistavan. Niitä on erivärisiä ja -muotoisia, vilkkuvia ja välkkyviä, poroja ja pukkeja. Jokainen tuo omalta osaltaan valoa kodin nurkkiin tai talviselle pihamaalle.
Synkkyys ei johdu ainoastaan vuodenajasta ja auringon valon vähyydestä, vaan myös vallitsevasta epävarmuudesta ja pelosta. Koronavirus varjostaa iloisintakin mieltä jossain määrin, ja näyttää siltä, että joudumme kestämään sitä vielä jonkin aikaa. Silti korona-ajallakin on kääntöpuolensa. Digiloikka kouluissa, työpaikoilla ja seurakunnissa on avannut suuren määrän uusia ovia ja ikkunoita: Yhtäkkiä yhteydenpito kaukana asuvien kanssa onkin melko luontevaa ja syrjässä asuvatkin voivat helposti osallistua esimerkiksi seurakunnan nuorisotyöhön.
Pimeydellä on vielä kolmaskin ulottuvuus. Se on näistä syvin, pitkäaikaisin ja vaarallisin. Maailma on kadottanut todellisen valon ja elää nyt hengellisessä yössä. Sitä valaisemaan on kehitetty monia oikean valon jäljitelmiä – uskontoja ja aatteita. Ne kuitenkin lopulta epäonnistuvat tehtävässään.
Missä siis on todellinen Valo? Jumalan Sanasta, Jeesuksesta Kristuksesta, sanotaan Johanneksen evankeliumissa näin:
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. (Joh.1:4-5)
Tämä ja monet muut kohdat Raamatussa julistavat sitä, että Kristus on valkeus. Jumalan Sana paljastaa todellisen tilamme syntisinä ihmisinä. Sana myös valaisee ristin ja Jumalan armon. Se näyttää oikean tien.
Meidät on kutsuttu olemaan lamppuja, joiden kautta Sana pääsee valaisemaan maailmaa. Joulun tähti loisti valoa, jonka Jumala sille antoi, ja johdatti tietäjät Jumalan Pojan luo. Kun maailmassa vallitsee yö, me voimme olla todellisia jouluvaloja ja osoittaa Kristusta.
Joulukuun pimeydessä seurakuntiemme nuoret ovat koonneet Taivaan valoa -joulukonsertin, joka on katseltavissa Lähetyshiippakunnan Youtube-kanavalla 21.12. klo 19 lähtien.
Hanna Iso-oja 17 v. Seinäjoki
