Kuka meistä olisi täysin tyytyväinen siihen kuvaan, joka peilistä piirtyy? On vaikea olla täysin sinut oman kehonsa kanssa. Jotakin tuntuu olevan aina liian paljon tai vähän. Ja silti elämme selfiemaailmassa, jossa mielenkiintoisempaa kohdetta on vaikeampi löytää kuin oma itse.

Lähetyshiippakunnan julkaisemassa uudessa ajankohtaiskirjassa Ihmeellisesti tehty – Raamatun opetus ruumiillisuudesta pastori John Kleinig kiinnittää huomiota, miten kulttuurimme on kaksijakoinen: samanaikaisesti kehoa palvotaan ja ruumista halveksitaan. Koskaan historiassa ei ole tiedetty ihmisen ruumiillisesta hyvinvoinnista niin paljon kuin nyt. Siksi on syntynyt armeija ravitsemusterapeutteja, kunto-ohjaajia, kosmetologeja ja hyvinvointivalmentajia. Terveellisten elämäntapojen ja niiden edistämisen lisäksi se saa myös oman itsensä palvomisen piirteitä vaikkapa kauneusihannevaatimuksista nousevan kuvanmuokkauksen tai kauneuskirurgian avulla. Samanaikaisesti on vallalla ruumiin täydellinen halveksinta. Kehomme voidaan nähdä irrallaan persoonastamme vain lihamassana, jota saa vapaasti muuttaa leikkauksin tai käyttää seksuaalisena huvipuistona. Oma kysymyksensä on virtuaalimaailman yleistyessä normaalista ruumiillisesta läsnäolosta ja kohtaamisesta vieraantuminen.

Kulttuurimme kiista-aiheet kietoutuvat usein ruumiin merkityksen ja arvon ympärille. Kleinig listaa ruumiillisuutta koskevia erimielisyyksiä kuten seksuaalisuuteen ja sukupuoleen, avioliittoon ja -eroon, samansukupuolisiin suhteisiin, samaa sukupuolta olevien avioliittoihin, keinohedelmöitykseen ja geenitekniikkaan, kauneuskirurgiaan ja sukupuolen vaihtamiseen, pornografiaan ja seksuaaliseen tirkistelyyn, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, prostituutioon, aborttiin, eutanasiaan tai ahmimiseen ja aliravitsemukseen liittyvät kysymykset. Tänä syksynä eduskunnan puhuessa abortista ja translaista tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon väitellessä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä teema on koko ajan ruumiillisuutemme.

Kristillinen usko ei lähesty kehollisuuttamme ongelmista tai kiistoista käsin. Päinvastoin ruumiillisuutemme nähdään hyvänä, ihmeellisenä ja kauniina. Meidän ei tarvitse etsiä, löytää ja vahvistaa sukupuoltamme vaan se on meille valmiiksi annettua, puhdasta lahjaa. Ruumiimme ilmaisee Jumalan sille antamaa arvoa, merkitystä ja päämäärää. Jospa näkisimmekin kehomme, kuten Luojamme sitä katsoo!

Ja Jumala sanoi: “Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme… Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: “Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää … Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1.Moos.1:26-).

Kaikkien ihmisoikeuksien perustana on tämä jumalankuvallinen ymmärrys, että jokaisella ihmisellä ikään, väriin ja sukupuoleen katsomatta on jakamaton ja luontainen ihmisarvo. Ihmisellä on ainutlaatuinen asema maailmassa ja hänet on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä.

Kun ruumiillisuutemme lahjasta vallitsee suuri sekaannus, on meidän etuoikeutemme opettaa erityisesti nuoria omaan kehoon liittyvistä perustavista totuuksista: ihminen on kokonainen ja sukupuolinen olento.

Ruumis ja sielu kuuluvat yhteen

Kehoamme ja mieltämme ei saa repiä irti toisistaan. Kokemuksesta tiedämme, että jos ahdistuksessa saamme osaksemme lämpimän halauksen, se ei kosketa vain ihoamme vaan ennen muuta sisintämme. Jos meille puolestaan tehdään fyysistä väkivaltaa, haavat ulottuvat nahkaamme syvemmälle. Ruumis ei ole irrallaan ja ulkopuolella minästämme. Meillä ei ole vain ruumis ikään kuin biologisena päällystakkina tai elintoimintoja pyörittävänä koneistona. Me olemme ruumis! Meillä ei ole sielua ja henkeä ikään kuin mielen, ymmärryksen ja tahdon erillisenä aineettomana etäpäätteenä. Me olemme sielu! Ihmispersoona on siis ruumiillis-sielullinen kokonaisuus. Syntiinlankeemus on vioittanut meitä kaikkia niin, että särkyneisyys koskee sekä sieluamme että hajoavaa ruumistamme.

Yksi esimerkki tästä särkyneisyydestä on ruumiinkuvamme häiriintyminen. Se voi johtaa meissä sisäiseen ristiriitaan niin, että mieli ja keho kulkevat eri tahtia jopa päinvastaiseen suuntaan. Mieli voi olla niin ahdistunut, että ruumiin viiltelyllä pyritään helpottamaan oloa. Anoreksiaa sairastavan mieli voi sanoa, että olet lihava, vaikka ruumis on langanlaiha ja nääntynyt. Joku voi puolestaan kokea ahdistavaa sukupuoliristiriitaa ja tuntea olevansa poika tytön ruumiissa. Siksi ajan muoti-ilmiö gender-ideologia haluaa repiä erilleen biologisen ja ruumiin ilmaisevan sukupuolen (sex) ja ihmisen mielen kokeman ja itsemäärittämän sukupuolen (gender). Vaikka ihmisen ruumiinkuva voi todellisesti häiriintyä ja se tulee vakavana kysymyksenä niin terapiassa kuin sielunhoidossa kohdata, niin ihmistä ei koskaan viime kädessä auta ruumiin ja sielun, mielen ja kehon vastakkainasettelun vahvistaminen. Kaikesta hyvästäkin tarkoituksesta huolimatta on turmiollista ajatella, että ihminen voisi vaihtaa sukupuolta. Se on biologinen mahdottomuus, vaikka ihmisruumista kuinka leikeltäisiin ja pumpattaisiin kemiallisilla aineilla. Jokainen ihminen sielullis-ruumiillisena kokonaisuutena on Jumalan ihmeteko, eikä sitä voi eikä pidä lähteä muuntamaan, vaikka nykyteologia mahdollistaakin mielettömiä yrityksiä.

Meidät on luotu joko mieheksi tai naiseksi

Sinulla on joko sukupuolen määrittelevä XX- tai XY-kromosomi.  Meidän ruumiimme geenit ja sukupuolielimet ilmaisevat luonnollisen lain todellisuuden: olemme miehiä tai naisia. Muita sukupuolia ei ole. Sukupuolten erilaisuus samanarvoisina on Jumalan luomistyön ihmeellinen lahja. On ihmeellistä, että olet juuri nainen! On ihmeellistä, että olet juuri mies!

Ruumiimme rakenne paljastaa luotuisuutemme tarkoituksen. On sanottu, että jos joku avaruudesta tulisi ja analysoisi superälyllä pelkästään naisen tai miehen ruumista ja toimintamekanismeja erillään toisistaan, niin hän ei käsittäsi, miksi ruumiimme on sellainen kuin se on. Miehen ruumiin salaisuus paljastuu vasta suhteessa naiseen ja naisen suhteessa mieheen. ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi” (1.Moos.2:24). Ihmisen ruumiillisuutta ilmaisevan luonnollisen lain ja Jumalan ilmoittaman luomisjärjestyksen mukaan yksi mies ja yksi nainen liittyvät julkisesti ja pysyvästi yhteen saadakseen ja kasvattaakseen lapsia. Tämä on luotuisuuden järjestys, vaikka kaikkien kohdalla näin ei toteutuisikaan. Avioliitto on siis se erityisesti naisten ja lasten kannalta ainut turvallinen paikka, jossa lahjaksi annettu seksuaalinen yhdyselämä on tarkoitettu toteutuvaksi. Siksi ei ole eikä voi olla mitään muuta avioliittokäsitystä.

On siten hyvin kummalista lukea, miten arkkipiispa Tapio Luoma on valmis hyväksymään ne perustelut, joilla avioliittokäsitystä voidaan laajentaa koskemaan myös samaa sukupuolta olevia. Tämä uuskielen ilmaisu ei vakuuttelusta huolimatta ”laajenna” avioliittokäsitystä vaan edustaa radikaalisti eri käsitystä. Se näkee ruumiillisuutemme ja sen tarkoituksen täysin toisin. Se ymmärtää avioliiton ja sen tehtävän täysin eri tavoin. Viime kädessä se ymmärtää Jumalan ja hänen ilmoituksensa toisin. Arkkipiispa Luoman markkinoima laajennettu avioliittokäsitys nousee niin luonnollista lakia kuin Jumalan ilmoitustahtoa vastaan. Kyse ei ole vain siitä, että kun luomisjärjestystä rikotaan, rikotaan järjestyksen Luojaa vastaan. Tällöin noustaan tiedostamattakin Jumalan kolmiyhteistä olemusta vastaan. Tämä on askel kristikunnan ulkopuolelle.

Mies ja nainen luotiin Jumalan kuvaksi. Jumalankuvallisuus koskee jokaisen yksittäisen miehen tai naisen jakamattoman aseman ja arvon lisäksi myös miehen ja naisen liittoa ja yhdeksi lihaksi tulemista. Tässä yhdeksi lihaksi tulemisessa he samanarvoisina ja erillisinä antavat itsensä vapaaehtoisesti toinen toisillensa rakkaudessa. Avioliitossa yhdeksi lihaksi tuleminen miehen, naisen ja lapsen kolmoissiteenä heijastaa siten yhden jumaluuden Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ikuista yhteyttä, ykseyttä ja erillisyyttä keskinäisessä rakkaudessa.

Ruumiissa ajassa ja iankaikkisuudessa

Ruumiimme arvoa ja merkitystä emme sisäistä ainoastaan itsensä hyväksymistä ja kehopositiivisuutta kampanjoimalla, vaikka kenellekään ei tee pahaa enemmän hyväksyvästi hymyillä kuin arvostellen irvistellä peilin edessä. Oman ruumiimme arvon näemme kirkkaimmin uudessa Adamissa, Jeesuksessa Kristuksessa. Syvimmin ymmärrämme ihmisyyden salaisuuden ihmiseksi syntyneessä Jumalassa, jolla oli sekä ruumis että sielu. ”Sana tuli lihaksi” (Joh.1:14). ”Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol.2:9). Todellisessa ja synnittömässä ihmisessä, Jeesuksessa, näemme Jumalan ja lähimmäiseen rakastamiseen tarkoitetun ihmisyytemme mutta ennen muuta Jumalan. Meillä ruumiillisina olentoina on pääsy Jumalan yhteyteen vain Jeesuksen ruumiin kautta. ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” (Joh.14:9). Hän otti päälleen ruumiimme ja sielumme vammat ja haavat. Hän ”itse kantoi meidän syntimme ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle” (1.Piet.2:24).

Tässä ajassa Pyhä Henki antaa meille Kristuksen ruumiin jäseninä, John Kleinigin termiä käyttäen ”liturgista kehonhuoltoa”. Meidän ruumiimme pestään uudestisynnyttävällä vedellä. Meidän ruumiimme ravitaan Kristuksen ruumiilla ja verellä syntien anteeksiantamiseksi. Me olemme osa hänen jumalanpalvelukseen kokoontuvaa kirkkoansa, josta miehen ja naisen avioliittokin on kuva. ”Me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. “Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:30-32).

Sielun ja ruumiin ei vain ajallista vaan iankaikkista yhteenkuuluvuutta ja arvoa alleviivaa kristillinen toivomme. Vaikka ruumiimme kerran maatuu, me saamme uuden ylösnousemusruumiin. ”Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: …kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis” (1.Kor.15:44). Silloin sielumme ja ruumiimme on täysin sovussa ehyenä ja kokonaisena!

Tässä ajassa me saamme vielä itse elää ja opetella sekä julkisesti opettaa ja tunnustaa Vähän katekismuksen kolmea luovuttamatonta totuutta:

Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit.

Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen, on minun Herrani.

Uskon, että tässä kristikunnassa Pyhä Henki joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa.

Tämä on varmasti totta.


Pastori John Kleinig kirja Ihmeellisesti tehty – Raamatun opetus ruumiillisuudesta julkaistaan hiippakuntakokouksessa 19.11. Tämän jälkeen sitä on saatavilla Lähetyshiippakunnan verkkokaupasta kauppa.lhpk.fi ja ajallaan myös seurakuntien kirjapöydiltä.

 

Juhana Pohjola

Lähetyshiippakunnan piispa

Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?

Jumalanpalvelusyhteisöistä seurakunniksi

Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.

Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.

Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.

Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.

Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.

Selkeämpi kirkollinen itseymmärrys

16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”

Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.

Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”

Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.

Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.

Osa kirkollista jatkumoa…

Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.

Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.

Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.

…armonvälineiden tähden

Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:

“Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”

Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.

“Kun valhe on päässyt uskonnon suojamuurien sisälle, kun tärkeät opit on käännetty päälaelleen ja sakramenttien hoito on laiminlyöty, on kirkon perusta, nimittäin profeettojen ja apostolien oppi, tuhottu. Silloin kirkko varmasti sortuu.” Näin totesi ranskalainen uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvun puolivälissä. Hän oli nähnyt Rooman kirkon harhat ja alennustilan, mutta hänellä oli huoli myös Geneven uudistetusta kirkosta.

Kirkko on aina kiusattuna, ei vain ulkoa, vaan myös sisältä. Apostoli Paavali sanoi Efeson nuoren seurakunnan pastoreille: ”teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka vääristelevät totuutta vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Apt. 20). Seurakunta oli kokenut heti alkutaipaleellaan ahdistusta ja vainoa, mutta suurin vaara olivat harhaopettajat.

Suurin osa Uuden testamentin kirjeistä on kirjoitettu väärien oppien, kristittyjen lankeemusten ja riitojen aiheuttamien kriisien takia: Galatiassa oli langettu pois evankeliumista takaisin juutalaisten sääntöihin, Roomassa kreikkalaiset ja juutalaiset kristityt halveksivat toisiaan, Korintissa seurakunnan sotkut tekivät Herran pöydästäkin riidan paikan. Myös Johannes joutui varoittamaan monista antikristuksista, joita oli jo hänen eläessään liikkeellä.

Kaikkina aikoina on kirkko kärsinyt väärien opettajien ja huonojen paimenten takia, ja kirkkokansa on itsekin antanut eksyttää itsensä usein hämmästyttävän helposti. On turha luulla, että nykyään olisimme viisaampia. Ihmissydän on tehdas, joka tuottaa yhä uusia harhaoppeja ja epäjumalia.

Onko sitten kirkon mahdollista selviytyä harhaopeista ja harharetkistä, vai onko myös Lähetyshiippakunnan kohtalona lopulta eksymys ja luopumus? Nuorena olin perustamassa kristillistä nuorisojärjestöä. Me perustajat tiesimme hyvin, että moni liike ja järjestö oli kyllä aloittanut hyvin, mutta myöhemmin menettänyt suolansa. Jumalan sana, evankeliumi ja sielujen iankaikkinen kohtalo eivät enää olleet tärkeitä tai sitten jokin harhaoppi oli alkanut jäytää perustaa. Päätimme, ettei meille saisi käydä samoin ja mietimme sääntöihin pykäliä, joilla säästäisimme oman järjestömme samalta kohtalolta. Ehdotuksia tuli paljon, mutta joukossamme ollut kokeneempi veli sanoi lopulta: “Älkää luulko, että säännöillä voidaan estää luopumus.”

Kirkkojärjestys/hiippakuntajärjestys on silti tarpeellinen. Se voi parhaimmillaan muistuttaa siitä, mikä on kirkossa tärkeintä: Pyhän Jumalan sana ja Sanaan perustuvat sakramentit, Kristus itse ja Hänen evankeliuminsa julistaminen. Mutta ”petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa” (Jer. 17). Eikö kirkkoon luikertelevia harhoja sitten pysty mitenkään pysäyttämään?

Siellä, missä julistetaan puhdasta Jumalan sanaa, huudetaan avuksi Herraamme Jeesusta omien syntien tähden ja tunnustetaan Jumalan valmistamaa iankaikkista pelastusta, pysytään oikeassa suhteessa Jumalaan. Raamatussa kutsutaan kristittyjä useasti heiksi, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä (1 Kor.1). Heprealaiskirje kehottaa: Kun meillä siis on suuri Ylipappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnustuksesta (Hepr. 4).

Tunnustus on kristityn suuri etuoikeus. Tunnustaa (Raamatussa: homologein, sanoa samoin), on sanoa Jumalalle, itselle, toisille kristityille ja maailmalle ääneen se, minkä Jumala on ilmoittanut ja mitä kristityt sukupolvet ovat sanoneet jo ennen meitä ja miljoonat kristityt sanovat meidän kanssamme. He eivät joudu keksimään ja arvailemaan, vaan he tunnustavat sen, mitä Jumala on kristikunnalle alusta alkaen puhunut.

Kun Jumalan sana tuomitsee synneistä, tunnustan, että Jumala on oikeassa, minä väärässä. Kun Jumalan sana sanoo, että Jumala on lähettänyt Poikansa kärsimään minun rangaistukseni, tunnustan senkin ja kiitän Jumalaa Hänen sanomattomasta armostaan, syntien anteeksiannosta.

Kristillisen kirkon olemus on kirkon yhteisessä tunnustuksessa; siinä on kirkon uskon sisältö ja tunnustaminen on kristillisen kirkon vanhurskas tapa suhtautua Jumalaan: Jumala puhuu, me tunnustamme. Jumala tuomitsee, me tunnustamme syntimme. Jumala lupaa, me tunnustamme, kiitämme ja ylistämme Vapahtajaamme, Kolmiyhteistä Jumalaa.

 

 

Risto Soramies

Lähetyshiippakunnan emerituspiispa

Kesän ehdoton huipentuma minulle oli kirkkomme kesäjuhlat Loimaalla. Saimme kolmatta kertaa yhdessä kokea samassa teltassa, miten jumalanpalvelus on meille elämänä ja kirkko kotinamme. Oma ja monien kokemus tälläkin kertaa oli: saimme lahjaksi taivaasta virvoittavat päivät. Hengellisten kesäjuhlien perinne Suomessa on vanha ja vahva. Lähetyshiippakunnassa toive omista kesäjuhlista syntyi innosta kentältä eikä komiteapäätöksenä. Tämä on näkynyt vahvana vapaaehtoisorganisaationa, joka on vastannut juhlien toteutuksesta. Haluankin kiittää kaikkia yli kolmeasataa vapaaehtoista, jotka monilla lahjoillanne ja vaivannäöllänne mahdollistitte juhlan! On selvää, että tällaisen juhlan järjestäminen vaatii suuria ponnistuksia eikä se saisi syödä voimavaroja perustyöstä seurakunnissamme. Kun nyt rukoillen kysellään ja kartoitetaan suunnitelmia jatkosta, on hyvä kysyä, miksi tällaista juhlaa tarvitaan. Itse mielessäni katson neljää ikkunaa, jotka minulle alleviivaavat kesäjuhlan merkitystä kirkkomme työssä.

Ikkuna seurakuntalaisillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on Lähetyshiippakunnan ainoa valtakunnallinen tapahtuma. Se mahdollistaa eri ikäisten eri puolilta Suomea tulla yhteen. Voi osallistua yhteisiin palvelutehtäviin tai vaihtaa luontevasti kuulumiset makkarajonossa. Monet seurakuntamme ovat pieniä. On rohkaisevaa tavata toisia saman tien kulkijoita. Meitä on monta -kokemus ei ole vähäarvoinen. Erityisesti ajattelen satoja lapsia ja nuoria, joille yhteinen juhla jättää syvän hengellisen muistijäljen. Ystävyyssuhteiden syntyminen ja vahvistuminen sekä vastuunkantoon hiljalleen kasvaminen ovat oleellisia asioita kirkkomme tulevaisuutta ajatellen.

Ikkuna tulla tutustumaan kirkkoomme. Oli puhuttelevaa keskustella juhlassa ihmisten kanssa, jotka olivat ensi kertaa Lähetyshiippakunnan tilaisuudessa tai ylipäänsä hengellisessä tapahtumassa. Kesäjuhla antaakin matalankynnyksen mahdollisuuden tulla paikan päälle tai verkkolähetysten kautta tutustua kirkkomme opetukseen ja työhön. Juhla osaltaan tuo esille, että olemme Lähetyshiippakunta. Se tekee tunnetuksi niin juhlapaikkakunnalla kuin valtakunnallisesti kirkkoamme ja raamatullis-tunnuksellista opetustamme.

Ikkuna sisarkirkoillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on luonteva paikka kutsua vieraita sisarkirkoistamme. Kaikki ulkomaiset vierailijat ovatkin olleet rohkaistuneita ja kiitollisia kokemastaan. Uskon, että meillekin on avartavaa ja vahvistavaa kuulla, kohdata ja nähdä sisaria ja veljiä yhteistyökirkoistamme ja lähetyskentiltä.

Ikkuna taivaallisiin lahjoihin. Tärkeintä kesäjuhlissa on tietenkin sen hengellinen anti. Rukoukseni on, että juhlaikkunasta näkyy aina Vapahtajan lempeät kasvot. Kaiken julistuksen ja opetuksen lähtökohtana ja päätepisteenä on Kristuksen Jeesuksen armotyö. Emme pyöritä kyläkarnevaalia vaan kokoonnumme Jumalan elävän ja voimallisen sanan äärelle. Yhteinen virrenveisuu ja hetkipalvelukset rytmittävä jokaista juhlapäivää. Juhla mahdollistaa myös ajankohtaisten aiheiden käsittelyn Raamatun valossa ja kirkkomme työn suuntaviivojen yhdessä jakamisen. Jokaisen juhlan teema kiteyttää hengellistä näkyämme. Yhteinen juhlallinen ehtoollismessu puolestaan konkretisoi, miten olemme yksi ruumis Kristuksessa. Taivas on auki meille syntisille tulla armoa omistamaan.

Kesäjuhlan onnistuminen lepää aina yksin Jumalan siunauksen varassa. Juhlien mahdollistuminen kuitenkin riippuu siitä, minkä merkityksen seurakuntalaisemme sille antavat. Raivataanko juhlaviikonloppu mahdollisuuksien mukaan vapaaksi? Tullaanko paikan päälle?  Kannetaanko juhlaa rukouksin ja taloudellisesti? Löytyykö vapaaehtoisia palvelutehtäviin?

Kirkkona elämme seurakuntiemme viikoittaisissa messuissa. Kesäjuhla parhaimmillaan voi vahvistaa tätä työnäkyämme.

Kun Sinä katsot tästä avatusta juhlaikkunasta, mitä sinä näet?

 

Juhana Pohjola

piispa

Maanantaina vietettyihin kuninkaallisiin hautajaisin asti Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta vietti virallista suruaikaa, maan historian pitkäaikaisimman hallitsijan, kuningatar Elisabet II:n, siirryttyä ajasta iankaikkisuuteen 96 vuodenKuningatar Elisabet iässä. Hän oli ehtinyt kantaa kruunua 70 vuotta.

Kuningattaren kuolema monella tavalla pysäytti koko maan. Julkisia tapahtumia peruttiin tai lykättiin, ylimääräisiä jumalanpalveluksia järjestettiin kiireessä, ja sunnuntain saarnat kirjoitettiin uudestaan. Radio- ja TV-kanavat täyttyivät suorista lähetyksistä, joissa seurattiin ikivanhoja seremonioita vallan vaihtuessa sekä keskusteltiin edesmenneestä valtiaasta.

Yksi teema on noussut yli kaiken: Elisabetin poikkeuksellinen ja kaikesta päätellen särkymätön velvollisuudentunto. 21-vuotiaana kruununprinsessana annettu lupaus piti loppuun asti: ”Omistan koko elämäni, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, teidän palvelemiseenne”. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hauras kuningatar vastaanotti eroavan pääministerin ja hänen juuri nimitetyn seuraajansa.
On todettu aivan oikein, että Elisabetin omistautuminen hänelle uskotulle tehtävälle oli poikkeuksellista ja esimerkillistä. Kuinka paljon paremmassa hoidossa maailmamme olisi, jos useammat meistä samalla tavalla omistautuisivat velvollisuuksiensa täyttämiseen!

Lähes yhtä suuren huomion on saanut toinen merkittävä piirre tässä aikamme suurhenkilössä: Hänen vahva omakohtainen kristillinen uskonsa, josta hän julkisesti todisti vuosi toisensa jälkeen. Yhden todistajan mukaan, Elisabet kerran ilmaisi toivonsa, että Jeesus palaisi hänen elinaikanaan, ”koska mikä olisikaan hienompaa kuin saada laskea kruununi hänen jalkojensa juureen!”

Nämä kaksi piirrettä Elisabet II:ssa eivät osuneet yhteen hänen persoonassaan vain sattumalta. Hän oli sisäistänyt, ei vain kasvatuksessa iskostetut arvot, vaan Pyhän Raamatun opetuksen.
Jeesus itse tähdensi opetuslapsilleen, että toisin kuin pakanamaailmassa, ”joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne” (Mark. 10:42–43). Samoin apostoli Paavali kehottaa: ”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta” (Kol. 3:23). Elisabet ymmärsi saaneensa vastuullisen palvelutehtävän ja parhaansa mukaan pyrki palvelemaan Herraa Kristusta olemalla uskollinen kutsumuksessansa.

Luterilaiset Tunnustuskirjat kehottavat kristittyjä edesmenneiden pyhien kunnioittamiseen. Teemme sen ensinnäkin kiittämällä Jumalaa ja toiseksi tarkkailemalla Jumalan armoa pyhien elämässä oman uskomme vahvistamiseksi. ”Kolmas kunnioittamisen muoto on, että me jäljittelemme pyhiä, seuraten ensinnä heidän uskoaan, sitten myös muita hyveitään, joita jokaisen tulee oman kutsumuksena mukaisesti jäljitellä” (Apol. XXI:6).

Ei moniakaan meistä ole kutsuttu vuorenhuipulle johtamaan yhteiskuntaamme, saati sitten kansakuntia. Ei moniakaan meistä ole kutsuttu johtamaan seurakuntaa, saati sitten kirkkoa. Ani harva meistä jättää nimensä historiankirjoihin.

Kaikkien kastettujen nimet on kuitenkin kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan. Olemme saaneet jumalallisen kutsumuksen Kristuksen ruumiin jäseniksi. Siksi myös meidän palvelustehtävämme tässä maailmassa, olkoon se suuri tai pieni, on jumalallinen kutsumuksemme. Jäljittelemällä Elisabetia ja muita pyhiä, seuraamalla heidän uskoaan ja sitten myös muita hyveitään, voimme olla täydellisen varmoja siitä, että mekin saamme jonain päivänä laskea kruunumme Karitsan jalkojen juureen.

 

Tapani Simojoki
Kirjoittaja on Englannin evankelis-luterilaisen kirkon (ELCE) pastori.

Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla huipentui sunnuntaiaamun messuun juhlateltassa. Loimaan viljavien peltojen keskellä Herran elopellolle pyhään paimenvirkaan vihittiin Mikko Aho ja Harri Hernesmaa. Aho on kutsuttu Turkuun, Pyhän Paavalin luterilaisen seurakunnan pastoriksi, ja Hernesmaa Parikkalaan, Pyhän ristin luterilaisen seurakuntaan, OTO-pastoriksi. Ordinaatiomessun toimitti piispa Juhana Pohjola. Avustavana liturgina toimi Joel Kerosuo. Lisäksi messussa palveli iso joukko pastoreita ja vastuunkantajia. Aiemmista Kesäjuhlista tuttuun tapaan messun musiikki oli erityisen koskettavaa ja virrenveisuu voimakasta. Yhteisöllisyyden tunne oli vahvaa, kun kuutisensataa ihmistä kokoontui yhteen Herran alttarin ääreen.

Kuulkaa Häntä

Ordinaatiomessun saarnassa Juhana-piispa käsitteli kirkastussunnuntain evankeliumitekstiä (Matt. 17: 1–8). Tekstistä piispa nosti esiin Jumalan sanat, jotka sopivat niin vasta vihittyjen pastoreiden kuin kaikkien ihmisten elämään:

”Nyt te liitytte pitkään ketjuun apostolisen viran haltijoina. Isän Jumalan ääni kantautuu tähän hetkeen: ”Kuulkaa häntä.” Saarnavirka on jumalallisesti asetettu, jotta Isän oikea ja hyvä tahto saisi kaikua vuorelta kaikkialle maailmaan myös teidän suunne kautta julistuksessa ja kirkollisissa toimituksissa: Kuulkaa häntä te kristityt, jotka kasteessa puettiin kirkkauden vaatteisiin, älkää pitäkö halpana lahjaanne vaan vaeltakaa hänen valossaan. Kuulkaa häntä te konfirmoidut, maailman unelmahötön keskellä ei ole mitään merkityksellisempää ja parempaa kuin elämä hänen yhteydessään. Kuulkaa häntä ja hänen varoituksen sanojaan te, jotka olette kadottaneet Jumalan pelon ja omaa hyveellisyyttänne säteillen kuuntelette aikamme suvaitsevaisuusmantroja. Kuulkaa häntä te nuoret miehet ja naiset, olkaa rohkeat ja siunatut solmimaan avioliitto ja ottamaan lapsia runsaasti vastaan, jos niitä lahjaksi annetaan. Kuulkaa häntä, te elävät ja arkussa makaavat: Minä olen herättävä teidät kaikki viimeiset tuomiolle vastaamaan, miten käytitte lahjaksi annetut vuotenne ja mihin turvasitte elämässänne.”

Messun jälkeen Lähetysjuhla

Kesäjuhlan ohjelma päättyy sunnuntaina iltapäivällä Lähetysjuhlaan. Juhlassa kuullaan muun muassa Saksan itsenäisen evankelis–luterilaisen kirkon piispaa ja ILC:n (International Lutheran Council) puheenjohtaja Hans-Jörg Voigtia, virkaan vihittyjä pastoreita sekä Kesäjuhlaan saapuneita kenialaisia vieraita.

Ordinaatiomessun tallenteen voit katsoa täältä.

Klo 14 alkavaa Lähetysjuhlaa pääset seuraamaan täältä.

Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan lauantaipäivänä hiippakuntadekaani Joel Kerosuo käsitteli luennossaan Lähetyshiippakunnassa ajankohtaisia asioita. Esille nousivat erityisesti Euroopassa käytävän sodan vaikutus kristittyjen elämään sekä kysymys jäsenyyden merkityksestä Lähetyshiippakunnan seurakunnissa.

Katse pysyvään

Puheenvuoronsa aluksi Kerosuo pohti, kuinka kristittyjen tulisi elää sotauutisten keskellä. ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan on vaikuttanut pienimuotoisesti myös Lähetyshiippakunnan seurakuntiin”, Kerosuo kertoo. ”Seurakunnissa on kerätty avustuksia kauemmas ja yritetty eri tavoin auttaa heitä, jotka ovat seurakuntien yhteyteen löytäneet.” Ystäväkirkon pastorin tervehdykset Ukrainasta ovat olleet Kerosuon mukaan vavahduttavia.

Kristittyjen ei kuitenkaan tarvitse kiinnittää katseitaan vain hätään ja pelonaiheisiin ympärillään ja omassa elämässään, Kerosuo muistuttaa. ”Meidän katseemme kiinnitetään ajasta iankaikkisuuteen, epätoivon maailmasta Vapahtajan laupiaisiin silmiin. Hauraan ihmiselämän keskelle tulevat omistettavaksi suuren Jumalan suuret lahjat ja lupaus valtakunnasta.”

Tietä kulkemassa

Kerosuo toteaa, että Kesäjuhlan tämänvuotisen teeman ”Tässä on tie” ydin on muistuttaa jokaista, että Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Puhe tiestä sisältää hänen mukaansa sekä lain että evankeliumin. Se osoittaa Kristukseen, joka itse on tie. Toisaalta se näyttää aina, millaista on meidän vaelluksemme ja “tiellä kulkemisemme”, mutta samalla se aina osoittaa Kristukseen ja antaa Hänet. Kaikki on tehty valmiiksi!

Samalla juhlien teemasta avautuu kristillisen vaelluksen näköala, niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä, Kerosuo pohtii. ”Korvasi saavat kuulla Sanan ohjaavan sinua eteenpäin ja pysymään tien kulkijana syrjään poikkeamatta. Sana saa sinussa aikaan myös väärien teiden inhoamisen ja hylkäämisen. Tässä on elämän tie, ’pyhä tie’, joka vie varmasti perille taivaaseen asti.”

Kerosuo rohkaiseekin kristittyjä elämään normaalia elämää, vaikka Euroopan sotatilanne pelottaisikin. ”Samalla kun pidämme kourat ristissä, etteivät pommit lentäisi ilmaan, niin samalla me saamme elää rohkeasti, seurakuntia rakentaen, eläen normaalia kristityn elämää. Kun me saamme elää tästä perustasta ja Jumalan armoteoista, ei ole hätää, silloinkin, kun ulkonaisesti joskus elämässä on hätä.”

Kirkkomme tilanne

 Luennon loppupuolella dekaani käänsi katseen Lähetyshiippakunnan ja sen seurakuntien tämänhetkiseen tilanteeseen. Hän kertoi, että työstettävänä on normaaliin elämään liittyviä kysymyksiä. Yksi niistä on riittävän taloudellisen pohjan löytäminen pastoreiden ja muiden työntekijöiden palkkaamiseen. Dekaanin mukaan vastaus haasteeseen löytyy seurakuntien keskeltä: ”Kyllä se on ystävät yhdessä meidän löydettävä sellainen talouden taso, jolla saadaan asiat onnistumaan ja myös löydettävä ne hankkeet mihin panostaa, laittaa työpanosta ja myös taloudellisia resursseja. Mutta yhdessä työskennellen meillä on myös aito mahdollisuus saada asioita onnistumaan ja eteenpäin.”

Kerosuo pohti myös kysymystä Lähetyshiippakunnan rekisteröitymisestä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. ”Tietyssä tilanteessa olisi ollut selkeintä, jos kirkkomme olisi voinut toimia yhteiskunnan juuri kirkkoja varten luodulla selkeydellä uskonnollisen yhdyskunnan asemassa”, hän totesi. ”Toisaalta taas on joskus pelätty, että saisiko valtio jotenkin vahvemmin lonkeronsa kirkon elämään sitä kautta. Pystyisikö se vaikuttamaan kirkkoon tavalla, jota emme toivo.” Näitä kysymyksiä on Kerosuon mukaan rauhassa tuumattava. Kiirettä vastauksen löytämiseen ei ole, mutta kentältä on kuulunut toiveita selkeyttää tilannetta. ”On tietyt huolet, mutta myös halu löytää kirkkoa parhaiten palveleva malli, mikä se onkaan”, Kerosuo tiivistää.

Seurakunnan jäsenyys merkittävää

Varsinainen ydinkysymys on Kerosuon mukaan kuitenkin jäsenyyden merkitys seurakunnissa. Sen vahvistuminen on jatkuva haaste, johon korona-aika on antanut oman näkökulmansa. ”Eikö vallitseva korona-aika ole piirtänyt seurakuntiemme todellisuutta esiin?”, Kerosuo kysyi. ”On ollut erimielisyyttä joskus, miten toimia jossakin tilanteessa, mutta toisaalta se on tuonut esiin myös yhteyden Jumalan lahjojen äärellä. Oman seurakunnan merkitys on myös saattanut kirkastua, kun on ollut pastori, joka nimeltä kutsuu ja tarvittaessa perhekunnittain palvelee. Se piirtää myös aina esiin sen konkreettisen seurakuntajoukon. Siinä on meille myös mielekäs näky.”

Kerosuo toteaa, että Lähetyshiippakunnan ehtoollispöytään ovat tervetulleita kaikki kastetut, luterilaista uskoa tunnustavat ja syntien anteeksiantamusta kaipaavat elävät kivet, olivatpa he seurakunnan jäseniä tai eivät. Dekaanin mukaan seurakunnan jäsenyys kuitenkin auttaa ”piirtämään esiin sitä laumaa, joka tämän alttarin ja saarnatuolin äärellä kokoontuu”.  Hän luonnehtii jäseneksi liittymistä yksittäisen elävän kiven tunnustukseksi: ”Tähän yhteyteen minä tahdon omalla nimelläni ja allekirjoituksellani sitoutua, tätä toimintaa tahdon kannattaa ja tukea, ja näiden ihmisten kanssa tahdon olla kulkemassa yhdessä, palvelemassa, kärsimässä, iloitsemassa ja odottamassa toivomme täyttymistä, Vapahtajan toista tulemista. Tässä on minun seurakuntani.”

 

Dekaani Kerosuon luennon voit kuunnella kokonaan täältä.

Kesäjuhla 2022 Ajankohtaiskeskustelu

Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla Loimaalla alkoi tänään. Avauspäivän iltana juhlaväki kokoontui jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan seuraamaan ajankohtaiskeskustelua, jonka otsikko tänä vuonna oli ”Eurooppa tienristeyksessä”. Keskustelussa liikuttiin uskon ja yhteiskunnallisten kysymysten rajapinnalla. Keskustelijoina olivat Lähetyshiippakunnan emerituspiispa Risto Soramies, kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko Talonen sekä politiikan ammattilainen ja tietokirjailija Timo Soini. Keskusteluun johdatteli Ida Heikkilä.

Eurooppalainen arvopohja murentunut

Keskustelu lähti liikkeelle Euroopan tämänhetkisestä tilanteesta. Keskustelijoiden mielestä aikaa, jolloin oli yhtenäinen Eurooppa ja yhteiset, eurooppalaiset arvot, ei enää ole. Soramies muisteli, että aiemmin Istanbulissa asuessaan hän huomasi tiettyjen eurooppalaisten arvojen vaikuttavan Euroopassa. Nykyään tämä pohja on kuitenkin murentunut. Soinin mukaan eurooppalaisista arvoista puhutaan usein, mutta niiden sisältö jää tarkemmin määrittelemättä.

Keskustelijoiden mukaan tällä hetkellä Euroopassa on monia virtauksia, jotka vaikuttavat kristittyjen elämään. Talonen piti yhdenmukaistamisen painetta ja median vaikutusta huolestuttavina ilmiöinä. Hän kysyi, miten sanan- ja uskonnonvapauden toteutuminen todellisuudessa taataan. Soramies puolestaan totesi, että ”Euroopassa on ruvettu ajattelemaan, että on oikein ja kohteliasta ajatella, että kaikki ihmiset ajattelevat samalla tavalla.” Niinpä eurooppalaiset eivät ymmärrä, millaiset ristiriidat ovat kristillispohjaisen väestön ja muslimien ajattelun välillä. Lopulta kumpikaan ei ymmärrä toisiaan, vaikka niin luulevat.

Globalisoituminen myös mahdollisuus

Eurooppa on globalisoitumassa kiihtyvällä tahdilla. Kehittymässä on kaikenkattavia rakenteita, jotka vaikuttavat yhteiskunnissa. Kristinuskon kannalta tällä voi olla monenlaisia vaikutuksia. Soramies kuitenkin muistutti, ettei nykyinen ilmapiiri ole kristinuskolle varsinaisesti uusi asia. Kristinusko syntyi ja kasvoi samantyyppisessä ilmapiirissä. Soini puolestaan otti esille Yhdysvallat, josta on viime aikoina lähtenyt liikkeelle useita maailmanlaajuiseksi muuttuneita liikkeitä. Hän ennusti, että siellä tehty muutos aborttilainsäädäntöön tulee olemaan maailmanlaajuisesti merkittävä. Muutosten keskellä Talonen pitää ajankohtaisena vanhaa kirkkorukousta, jossa pyydetään, ettemme turvautuisi tämän maailmanajan voimiin, vaan Totuuden hengen johdatukseen.

Eurooppa on perinteisesti ollut kristitty maa, mutta tulevaisuudessa kristityt ovat Euroopassa vähemmistön asemassa. Talosen mukaan tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita kristinuskon hiipumista Euroopasta kokonaan. Euroopassa on edelleen ”raamattuvyöhykkeitä” ja vahvoja alueellisia keskittymiä, ja maahanmuuttajat täyttävät kirkkoja. Kirkkohistoria on aina ollut aaltoliikettä, jossa historian tapahtumia on seurannut herätyksiä. ”Jumalan yllätys on siis mahdollinen. Kaikki on mahdollista.” Soramiehen mukaan tämä kuitenkin vaatisi sitä, että ihmiset olisivat kuulemassa Jumalan Sanaa ja siksi sitä pitäisi pitää esillä.

Soinin mukaan jako aikaan ”ennen Kristusta” ja ”jälkeen Kristuksen” on olennainen, mutta ei pelkästään ajanlaskun takia. Aikana ”ennen Kristusta” maailmassa oli sotaa, julmuutta, kurjuutta eikä naisilla tai lapsilla ollut ihmisarvoa. Aikana ”jälkeen Kristuksen” maailma on pitkälti samanlainen, ”mutta sitten on se Kristus siinä välissä”, Soini korostaa. Kristus tekee muutoksen. Kun uskomme ja ymmärrämme tämän, meillä on mahdollisuus muuttaa maailmaa, hän jatkaa. Tulevaisuudenkin tienristeyksissä meidän on siis hyvä muistaa, että elämme edelleen aikaa ”jälkeen Kristuksen”.

Kuuntele keskustelu kokonaan täältä!

Kiinnostaisiko sinua pysähtyä hetkeksi keskustelemaan lopun ajoista tai seurakunnan rakentamisesta? Haluatko päästä kuulemaan, millaista lähetystyö Afrikassa nykyään on? Muun muassa näiden aiheiden äärelle on mahdollista kokoontua ihan pian, kun Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan (Loimaalla 29.–31.7.) lauantain ohjelmassa on kolmetoista kanavaa. Alla muutamat kanavien pitäjät tarjoilevat maistiaisia, millaista tarjontaa on luvassa.

Lähetyskanava (Tuomo ja Leena Simojoki. Kanavassa mukana George Ondieki ja Julius Ng’ang’a, LHF Kenia):

”Luterilainen kirkko kasvaa ja vahvistuu Afrikassa. Nopean kasvun vaiheessa sillä on tarve saada kirjoja, opetusta ja tukea. LHPK tukee Itä-Afrikan kirkkojen parissa tehtävää työtä yhdessä Lutheran Heritage Foundation kanssa. Hyödynnä ainutlaatuinen mahdollisuus ja tule kuulemaan työstä afrikkalaisesta näkökulmasta, kun LHF Nairobin toimiston kenialaiset työntekijät George Ondieki, Julius Ng’ang’a ja Herbert Gore tuovat terveisensä Keniasta. Kanavaa vetää ja tulkkaa Leena ja Tuomo Simojoki.”

Naisena seurakunnassa (Anu Laine ja Pauliina Pylvänäinen):

”Kutsumme “Naisena seurakunnassa” -kanavaan kaikkia heitä, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan naisten roolia Lähetyshiippakunnan seurakunnissa. Millaista on olla naisena seurakunnassa? Miltä vastuun kantaminen seurakunnassa naisista tuntuu? Kanavassa jokainen voi osallistua keskusteluun omasta näkökulmastaan ja sen verran, kuin mukavaksi kokee. Kuulemme myös lyhyen alustuksen naisen asemasta ja tehtävistä alkukirkon seurakunnissa.”

Sakramentit ja rippi kristityn elämässä (Joni Ahonen ja Markku Sumiala):

”Sakramenttien ydin on Jeesuksen ansaitsema sovinto, jota Pyhä Henki jakaa Kirkossa. ”Tässä kristikunnassa Hän, joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi …” Sakramentti on suuri salaisuus, joka ylittää ihmisjärjen. Toisaalta se on yksinkertainen ja varma, johon usko kiinnittyy. Kanavan ensimmäinen osassa käsitellään sakramentteja yleisesti (Joni Ahonen). Toisessa osassa tutkitaan rippiä (Markku Sumiala).” 

Farsinkielinen kanava (Harri Lammi): 

”Farsin-kielisellä kanavalla saamme opetusta ehtoollisjumalanpalveluksesta ja seurakuntaelämästä. Tilaa on myös runsaalle keskustelulle.  Kanavassa rukoillaan myös yhteisten asioiden puolesta.”

Autuas toivo. Raamatun opetus lopun ajoista (Juuso Mäkinen):

”Kanava on pastori Juuso Mäkisen kirjoittaman Autuas toivo -kirjan julkaisutilaisuus. Maailmaan mukautumisen tai väärän uteliaisuuden sijaan Raamatun opetus lopun ajoista on yksinkertainen: ”Pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tuodaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.” (1. Piet. 1:13) Kristuksen paluu tuomitsemaan elävät ja kuolleet on lopun aikojen pääopinkohta, kristityn autuas toivo. Tule, Herra Jeesus!”

Rakentukaa elävinä kivinä. Keskustelua seurakunnan rakentamisesta  (Sebastian Grünbaum):

”Pyhä Henki kutsuu, kokoaa, valaisee ja pyhittää seurakunnan Sanan kautta. Tämä ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä, vaan ihmisten keskellä, tässä maailmassa. Kanavassa keskustelemme siitä, miltä tämä voisi näyttää, miten me voisimme olla tässä mukana, ja mitä ongelmia ja ratkaisuja voimme yhdessä löytää.”

 

Yllä esiteltyjen kanavien lisäksi tulossa on kanava Tunnustukselliset luterilaiset maailmalla, jossa puhujana on Saksan itsenäisen evankelis-luterilaisen piispa ja International Lutheran Councilin puheenjohtaja Hans-Jörg Voigt. Häntä tulkkaa suomeksi piispa Risto Soramies. Esko Murron vetämässä kanavassa Kirkoksi kasvava kirkko keskustellaan Lähetyshiippakunnan nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Aila Ruohon ja Petri Hiltusen johdolla pohditaan, mitä on elää Kristittynä uushenkisessä Suomessa.

Yllä mainittujen, aikuisille suunnattujen kanavien lisäksi samaan aikaan on tarjontaa myös nuoremmille kesäjuhlavieraille. Hyvän paimenen seurakunta tarjoaa kanavan 4-6 -vuotiaille lapsille, Markuksen luterilainen seurakunta 7-9 -vuotiaille koululaisille. 10-12 -vuotiaitten varhaisnuorten kanavan järjestää Jarno Gummeruksen ja Mikko Ahon johtama tiimi. Miten puolustan uskoani? – kanavassa puolestaan etsitään vastausta kysymykseen Kalle Väätäisen johdolla. Kanava on suunnattu 13 vuotta täyttäneille nuorille.

Tällaista tarjontaa on siis luvassa Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa lauantaina 30.7. klo 15.00-16.30. Löysitkö sinä kanavien joukosta jo ”sen oikean”?

Ombogon perhe yhteiskuvassa.

Lähetyshiippakunnan tukemien opiskelijoiden määrä on kasvanut yhdellä. Uusimpana joukkoon on liittynyt pastoriksi opiskeleva Richard Ombogo Itabagon seurakunnasta, Länsi-Keniasta. Hänen stipendistään vastaa Paulus-seurakunta Kouvolasta.

Richard Ombogo on naimisissa oleva kolmen lapsen isä. Hänellä on aiempi tutkinto elintarvikealalta. Richard syntyi luterilaiseen, kisii-heimoon kuuluvaan perheeseen, ja kokee, että luterilaisella kirkolla on paljon annettavaa alueensa ihmisille. Selkeä ja hyvä oppi on hänen mukaansa luterilaisuuden vahvuus. Se ei vaadi ihmetekoja tai rikkautta ja terveyttä merkkinä Jumalan suosiosta. Kirkkonsa suurimpana haasteena hän näkeekin muiden, kovaa vauhtia kasvavien kirkkokuntien oppien tuomisen luterilaiseen kirkkoon.

Richard kertoo, että hänellä on vahva sisäinen kutsu palvella kirkkoa. Hänen opintonsa Matongon luterilaisessa teologisessa seminaarissa ovat alkaneet jo aiemmin, joten hänen tavoitteenaan on valmistua vuoden 2023 loppuun mennessä. Lähetyshiippakunta on hoitanut lukukausimaksut tammikuusta 2022 alkaen. Motivoitunut opiskelija toimii myös luottamustehtävissä opiskelijoiden edustajana seminaarin hallinnossa.  Pianonsoitosta ja lukemisesta pitävä perheenisä kertoo suurimmaksi tulevaisuuden toiveekseen, että saisi tulla uskolliseksi palvelijaksi kirkolleen ja että osaisi kasvattaa perheensä hyvin.

”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän” (Matt. 9:37).

Pastoraalikoulutuksen jälkeen Richard on kutsuttu palvelemaan Kenian luterilaisen kirkon (ELCK) lounaisen hiippakunnan alueella, jossa on Kenian väkimäärältään suurimmat luterilaiset seurakunnat. Lounaisessa hiippakunnassa on yhteensä noin 80 seurakuntaa, mutta vain 26 pastoria. Seurakunnat ovat monesti suuria. Esimerkiksi  eräässä hiippakunnan seurakunnassa jäseniä on noin tuhat, mutta pastoreita vain yksi. On sanomattakin selvää, että pastorilla ei riitä aika kaikkeen, minkä tietäisi olevan seurakunnan kaitsemisen kannalta tärkeää. Joka sunnuntai tämän seurakunnan pastori toimittaa kolme eri jumalanpalvelusta täysille kirkkosaleille, mutta kertoo kipuilevansa, kun ei vain yksinkertaisesti jaksa toimittaa ehtoollista yksin koko tuhatpäiselle seurakunnalle joka sunnuntai.

Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.” (Matt. 9:38)

Kristilliset kirkot kasvavat tällä hetkellä ennätysvauhtia erityisesti ns. globaalissa etelässä. Tarve hyvin koulutetuille pastoreille ja muille kirkon työntekijöille on suuri. Siksi Lähetyshiippakuntakin on mukana tukemassa nuoria ja kasvavia, mutta köyhiä sisarkirkkojaan. Richardin lisäksi odotamme kahden muun pappisopiskelijan ja yhden diakonissaopiskelijan valmistumista Matongon luterilaisesta teologisesta seminaarista lähivuosien aikana. Kaakkois-Aasiassa kolme pastoria valmistuu Lähetyshiippakunnan tuella jarai-yhteisön parissa tehtävään työhön vuoden 2023 aikana. Näin vastaamme kirkolle annettuun lähetystehtävään ja omaan tavoitteeseemme ravita ja vahvistaa seurakuntia lähellä ja kaukana.

 

Leena ja Tuomo Simojoki