Blogi: Puhe marssilla elämän puolesta
23.9.2023
Pastori Samuli Siikavirta piti tämän puheen Marssi Elämän puolesta -tapahtumassa Helsingissä 23.9. Kuva: Alli Pitkäpaasi
Hyvää valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää!
Elämme ajassa, jota varjostaa kuoleman kulttuuri. Tämä kuoleman kulttuuri kuitenkin monesti piiloutuu elämänmyönteisiltä kuulostavien käsitteiden kuten erilaisten oikeuksien alle. Siksi kuoleman kulttuuria on välillä niin vaikea havaita.
Puhutaan naisen oikeudesta omaan kehoonsa. Tuolla positiiviselta kuulostavalla oikeudella tarkoitetaan kuitenkin lupaa lopettaa äidin kehon turvissa kasvavan pienen ihmisen elämä.
Puhutaan jokaisen oikeudesta syntyä haluttuna. Tuolla sinänsä kannatettavalla ajatuksella tarkoitetaan kuitenkin, että ne, jotka eivät ole haluttuja, voidaan kuolettaa ennen syntymäänsä.
Puhutaan laillisen abortin välttämättömyydestä äidin hengen säästämiseksi vaikeissa komplikaatioissa. Tämän kanssa useimmat vapaan abortin vastustajatkin ovat samaa mieltä. Samalla useimmiten vaietaan kuitenkin siitä, että äidin hengen säästämiseksi tehdyt abortit eivät juuri edes näy tilastoissa, joiden mukaan 94,8 % viime vuonna abortoitiin sosiaalisin tai niihin verrattavin syin ja loput 4,8 % ”mahdollisen tai todetun sikiövaurion” kuten Downin syndrooman perusteella (THL:n 2022 tilastot), jonka kanssa kuitenkin pystyy elämään.
Puhutaan oikeudesta turvalliseen aborttiin kuolemien vähentämiseksi puoskareiden käsissä. Tuossa elämän suojelemiseen tähtäävässä argumentissa unohdetaan kuitenkin, että abortissa kuolee aina vähintään yksi ihminen.
Abortti tarkoittaa Käypä hoito -ohjeen mukaan ”ihmisen toimin käynnistettyä raskauden päättymistä, joka ei ole synnytys ja joka johtaa (…) sikiön kuolemaan”. Kyse on siis virallisen määritelmän mukaan kuolemasta, jonka toiset aiheuttavat.
Tämä kuoleman kulttuuri on ollut rajatuissa tapauksissa laillistettua Suomessa jo 73 vuoden ajan, ja sosiaalisiin syiden verukkeella 12. raskausviikkoon saakka käytännössä vapaan abortin mahdollistava laki on ollut voimassa 53 vuoden ajan. Tämän kuun alussa voimaan tullut entistä liberaalimpi aborttilaki käytännössä poisti harkinta-ajan varhaisimmilta aborteilta. Yhden lääkärin lähete riittää aikaisemman kahden sijaan. Lakiin johtaneen kansalaisaloitteen johtoajatuksena oli naisten ”oman tahdon” ja itsemääräämisoikeuden lisääminen. Tuon oikeuden varjoon jäi kuitenkin syntymättömän lapsen oikeus elämään.
Kuoleman kulttuurissa sanat ovat harkittuja, koska väärä sanavalinta voi paljastaa sen, mistä todellisuudessa on kyse. Kun puhutaan ei-toivotusta raskaudesta, joka johtaa aborttiin, käytetään ihmisyydestä etäännyttävää lääketieteellistä termiä ”sikiö”. Kun puhutaan samalla raskausviikolla tapahtuneesta ei-toivotusta keskenmenosta, puhutaan kuitenkin lapsesta, joka menetettiin.
Kuoleman kulttuurissa ihminen ja hänen subjektiivinen kokemuksensa on kaiken mitta. Kuoleman kulttuurissa ihminen on ottanut itselleen vallan päättää elämästä ja kuolemasta. Kuoleman kulttuurissa ihminen on tehnyt itsestään jumalan.
Kuoleman kulttuuri jättää jälkensä niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla. Suomessa aborttien määrä on viime vuosina asettunut n. 8 000:een vuodessa, joskin viime vuonna niiden määrä kasvoi 3,5 %:lla verrattuna edellisvuoteen (THL). Jos viime vuonna syntyneisiin lapsiin (44 933) lisätään silloin abortoidut lapset (n. 7 900), he muodostaisivat 15 % ikäluokastaan, mikäli heidän olisi annettu elää. 15 % ikäluokasta on iso luku. Vielä isommaksi tuo 15 % ikäluokasta nousee sen kehityksen valossa, että Suomessa syntyi viime vuonna ennätyksellisen vähän lapsia. Viimeksi yhtä vähän suomalaisia syntyi elävänä nälkävuonna 1868, siis yli 150 vuotta sitten, silloin kun maatamme asutti alle kaksi miljoonaa ihmistä nykyisen 5,5 miljoonan sijaan.
Nälkävuosina kuolema vaikutti nälänhädän ja köyhyyden kautta, joihin ihmiset eivät juuri voineet vaikuttaa. Meidän ajassamme kuolema vaikuttaa kuoleman kulttuurin kautta, jota yhteiskuntamme on itse valinnut toteuttaa ja seurata.
On kuitenkin olemassa myös vaihtoehto, jonka puolesta pidämme tänään ääntä täällä: se on elämän kulttuuri.
Elämän kulttuurissa ei puhuta vain naisten oikeudesta omaan kehoonsa, vaan myös syntymättömän lapsen oikeudesta omaansa. Kummatkin ovat yhtä tärkeitä.
Elämän kulttuurissa ei puhuta vain jokaisen oikeudesta syntyä haluttuna, vaan myös niiden oikeudesta syntyä ja elää, joita ei suunniteltu, haluttu tai joista biologiset vanhemmat eivät kykene huolehtimaan. Ei-toivotun lapsettomuuden lisääntyessä heille olisi kasvattajia ja adoptiovanhempia, jos tästä vain puhuttaisiin vaihtoehtona.
Elämän kulttuurissa entistä vapaampaa kohtulasten surmaamista ei puolustella harvinaisilla äidin hengen säästävillä poikkeustapauksilla, vaan elämää puolustetaan esivallan säätämillä laeilla, jotka rajoittavat muista syistä kuin lääketieteellisissä hätätapauksissa tehtäviä abortteja minimiin.
Elämän kulttuurissa ei määrätä kuolemaa hoidoksi tai ratkaisuksi sosiaalisiin ongelmiin, vaan tuetaan ja autetaan niin äitejä kuin isiäkin raskauden aikana ja lapsen syntymän jälkeen hoitamaan ja rakastamaan lapsiaan vaikeissakin olosuhteissa.
Elämän kulttuuriin on mahdollista kääntyä. Mutta mikäli aikain saatossa käy ilmi, että yhteiskuntamme on elämän kulttuurin lopullisesti hylännyt, silloin sen edistäminen on entistä tärkeämpää yksilöiden ja yhteisöjen kuten seurakuntien tasolla.
Pappina ja kristittynä näen tämän elämän kulttuurin kaikkein selkeimpänä Pyhän Raamatun lehdillä. Vanhassa testamentissa Kuningas Daavid lausuu elämän Herralle: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.” (Ps. 139:16) Ja Uudessa testamentissa kerrotaan, että Daavidin jälkeläinen Jeesus Kristus pyhitti ihmiselämän sen alusta alkaen, kun Hän sikisi ihmisalkioksi Pyhästä Hengestä Neitsyt Marian kohdussa.
Jeesuskin syntyi kuoleman kulttuurin keskelle Herodes Suuren miekan alaisuuteen, mutta vältti Betlehemin lastensurman. Hän kuoli ristillä syntisten puolesta ja nousi kuolleista antaakseen tälle kuolevalle maailmalle elämän. Ja mikä lohtu onkaan, että Hän on jo voittanut kuoleman – Hän on voittanut myös tämän kuoleman kulttuurin.
Keskustelin erään ystävän kanssa, joka oli ollut vuosia sitten mukana seurakunnassamme. Nyt hänellä oli toinen hengellinen koti. Hän kertoi muistelevansa hyvällä erityisesti yhtä Lähetyshiippakunnassa kokemaansa asiaa. Mikä se oli? Ehdin miettiä mielessäni eri vaihtoehtoja, kuten selkeä linja ja vahva opetus. Mutta vastaus yllätti. Ilo! Ystävä oli kokenut iloa kirkossamme. Jäin miettimään tuota havaintoa. Onhan omassa mielessäni useimmin pinnalla vaikeudet, taistelut ja inhimillinen hätä kuin ilo. Olisihan se iloinen asia, jos meidät tunnettaisiin iloisena Lähetyshiippakuntana – hilpeinä hiippisläisinä, kuten nuoremmat voisivat asian ilmaista. Miten se sopii yhteen edustamamme vakavahenkisen kristillisyyden kanssa? Onhan maailman mahdoton yhdistää iloa niiden kasvoille, jotka kilvoittelevat aralla omallatunnolla Jumalan sanan kanssa. Ehkä me kristittyinä joskus turhaan tuemme tätä kivikasvoisen kristityn karikatyyriä. Miten meiltä voisikaan puuttua ilo, kun se on Pyhän Hengen lahja kastetuille kristityille (Gal.5:22).
Silti puhe ilosta kääntyy helposti ilottomaksi. Se voi muuttua vaatimukseksi tai itsetarkkailuksi. Mikä olisi ilottomampaa kuin jatkuvasti ja tekopirteästi kuulla kehotusta iloon? Ilo voi myös vääntyä ohjelmaksi ja julkisuuskuvateemaksi. Siitä voi tulla pakokeino kirkolle olla kohtaamatta närää ja kiukkuakin herättäviä kysymyksiä. Mikä voisi olla murheellisempaa kuin iloon keskittymisen nimessä vaieta Jumalan sanan osoittamista kipeistä asioista? Mistä siis iloa Lähetyshiippakuntaan? Saisinko ehdottaa, että aloitetaan siitä, ettei keskitytä iloon. Ilon tarkkaamisen tilalle tarjoaisin työnäkyämme: jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi.
”Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: ”Menkäämme Herran huoneeseen.” (Ps.122:1) Tämän psalmin jakeen usein rukoilen ennen messun alkua. On riemu tulla Herran kasvojen eteen. Ilo on Jeesuksessa. Ilo on syntien anteeksisaamisessa. Jos Jumalan enkeleillä on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen (Luuk.15:7), kuinka suuri ilo onkaan, kun seurakuntana tunnustamme syntimme ja uskomme synninpäästön sanan! Ilo on siinä, että enkelien ja kaikkien pyhien kanssa saamme olla osallisia jo nyt taivaan juhla-ateriasta. Minun ei tarvitse kuulla sanaakaan ilosta, sillä Jeesuksen armo, hyvyys ja rakkaus tuovat mukanaan myös ilon, joka voi välillä läikkyä kasvoillekin.
”Iloitsen kaikkien teidän kanssanne.” (Fil.2:17) Paavali tiesi, että ilo Herrassa oli hänen väkevyytensä. Mutta tämä ilo oli tarkoitettu jaettavaksi seurakunnan kanssa ja keskellä. Seurakunnan ilmapiiri kertoo, jännitämmekö toisiamme vai emme. Ajattelen, että jos ja kun meillä on seurakunta kotina, se tuo turvallisuuden ja vapauden jakaa iloa. Ei tarvitse aristella ja jäykistellä vaan on hyvä olla yhdessä. On usein hauskaakin jakaa elämää ja kristityn vaelluksen ihmeellisyksiä. Missään en olekaan kokenut sellaista huumoria ja välittömyyttä kuin työtovereitteni ja seurakuntiemme keskellä. Ilo on nähdä uusia kasvoja penkissä. Ilo on kuulla, millä tavoin Herra on ihmisiä johdattanut seurakunnan yhteyteen. Ilo on yhdessä olla Herran käytössä. Yhdessä jaettujen vastusten ja surujen keskellä kantaa yhteinen hiljainen ilo, jota kukaan ei voi viedä. Olemme autuaita Jumalan lapsia matkalla yhteiseen kotiin!
Iloisin asia kuitenkin on, että vaikka sinun ilon ja surun, riemun ja tylsyyden tunteesi vaihtelevat, Jeesuksen ilo ei katoa. Vielä enemmän kuin sinä iloitset hänestä, hän iloitsee sinusta. Hänen ilonsa on antaa itsensä, veriarmonsa ja johdatuksensa sinulle. Mitä hän päivästä toiseen sinusta sanookaan: ”Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.”(Sef.3:17)
Voisiko Lähetyshiippakunta tulla tunnetuksi, että tällaista Jeesusta me julistamme ja uskossa omistamme!
Olen kuullut monta kertaa, kuinka Lähetyshiippakuntaa on syytetty pappiskeskeisyydestä. Monia syytöksiä vastaan tekee mieli puolustautua ja sanoa, ettei syytöksen esittäjä taida nyt oikein olla perillä asiasta. Mutta tämän syytöksen esittäjät – olivatpa he asiasta perillä tai eivät – ovat aivan oikeassa! Lähetyshiippakunnan seurakunnissa eletään todellakin pappiskeskeistä elämää, useammassakin merkityksessä.
Jokaisessa seurakunnan jumalanpalveluksessa on kyseessä kuninkaallisen papiston kokoontuminen. Apostoli Pietari kirjoittaa:”Mutta te olette ’valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja’, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; te, jotka ennen ’ette olleet kansa’, mutta nyt olette ’Jumalan kansa’, jotka ennen ’ette olleet armahdetut’, mutta nyt ’olette armahdetut’.” (1Piet 2:9-10)
Vanhassa testamentissa papistoon kuului vain ylipappi Aaronin jälkeläisiä. Vain heillä oli pääsy Jumalan temppelin pyhille paikoille. Vain heidän osaansa kuului palvella temppelin monissa erikseen määritetyissä tehtävissä. Vanhan liiton papit vihittiin tehtäväänsä pesemällä heidän ruumiinsa vedellä ja pirskottamalla heidän vaatteilleen uhriverta ja öljyä. Näin he saattoivat astua pyhän Jumalan eteen ja toimittaa temppelissä palvelustaan.
Raamatun mukaan uuden liiton aikana kaikki kristityt ovat pappeja. Meidät on kasteessa pesty puhtaaksi ei vain ruumiin liasta vaan synnin saastasta. ”He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä” (Ilm 7:14). Meille, jotka emme ole Aaronin jälkeisiä, on annettu Jumalan lapsen asema ja meidät on Pyhällä Hengellä pyhitetty pavelemaan Jumalaa. Meillä on lupa tulla Herran huoneeseen ja kutsumuksenamme on osallistua monin eri tavoin palvelustyöhön Herran edessä.
Meitä kehotetaan ”rakentumaan elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia.” (1Piet 2:5) Jotta tämä voisi tapahtua apostoli kutsuu meitä ”halajamaan sanan väärentämätöntä maitoa” ja ”tulemaan hänen tykönsä, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis.” (1Piet 2:2,4)
Kun sinua kutsutaan jumalanpalvelukseen, sinua kutsutaan Herran huoneeseen osana pyhää papistoa: kuulemaan Jumalan sanaa, tulemaan Kristuksen tykö, julistamaan Hänen pelastustekojaan, elämään armahdettuna Jumalan kansana ja uhraamaan hengellisiä uhreja kiittäen ja ylistäen Jumalaa sekä palvellen lähimmäistä.
Osallistuessaan jumalanpalvelukseen jokainen seurakuntalainen osallistuu tähän papilliseen palvelustyöhön. Eivät ainoastaan käytännön tehtävissä palvelevat suntiot, siivoojat, kanttorit, pyhäkouluopettajat, kahvittajat, äänittäjät ynnä muut nimettyjen tehtävien hoitajat, vaan aivan jokainen seurakuntalainen palvelee pappina avatessaan suunsa rukoukseen ja uskontunnustukseen, liittäessään äänensä virren veisuuseen, kiitokseen ja ylistykseen. Eikä pappispalvelus pääty messun loppuessa, vaan silloin meidät lähetetään jatkamaan samaa palvelusta koko maailman hyväksi. Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos tämä papisto otettaisiin seurakunnasta pois, mitä sinne jäisi? Ei mitään.
Vanhan liiton papistoa johti ylimmäinen pappi. Hänet oli ”ihmisten joukosta otettu, asetettu ihmisten puolesta toimittamaan sitä, mikä Jumalalle tulee, uhraamaan lahjoja ja uhreja syntien edestä” (Heb 5:1) Vain ylipapilla oli lupa mennä kerran vuodessa temppelin kaikkein pyhimpään, sovituksen paikkaan. Hänen tehtävänään oli kantaa toimittamansa syntiuhrin veri pyhän Jumalan eteen.
Hebrealaiskirje opettaa, että Kristus on tullut meidän ylimmäiseksi papiksemme. Hän, Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, voidakseen hoitaa ylipapin tehtävät. Hän on toimittanut kertakaikkisen syntiuhrin antautumalla itse viattomana surmattavaksi meidän syntiemme tähden. Hän on sovittanut kaikki synnit, sillä hän ”meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.” (Heb 9:12) Kristuksen tähden Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi!
Eikö tämä ole meidän seurakuntiemme kaikkein keskeisin sanoma? Juuri tällaista ylimmäistä pappia me kaikki tarvitsemme. ”Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan.” (Heb 4:14-16)
Kristuksen tähden meillä on lupa tulla pelkäämättä Jumalan eteen. Hän on avannut tien kaikkein pyhimpään, ei vain itselleen, vaan koko pyhälle papistolle. Ei vain kerran vuodessa, vaan joka hetki tuo tie on auki. Meidän osanamme on toki syntiemme tunnustaminen syntimme, mutta rohkenemme sen tehdä, koska ylimmäinen pappimme on valmistanut meille syntien anteeksiantamuksen. Sitä hän jakaa meille seurakunnassaan viikosta toiseen puhtaasti julistetun evankeliumin sanan ja oikein toimitettujen sakramenttien kautta. Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos tämä ylimmäisen papin palvelutyö otettaisiin seurakunnasta pois, mitä sinne jäisi? Ei mitään.
Yllättävää voi olla se, että siitä seurakunnan palvelijasta, jota me olemme tottuneet nimittämään papiksi, Jumala puhuu aivan muilla sanoilla. Raamatussa pastorista käytetään sellaisia sanoja kuin paimen, evankelista, kaitsija, vanhin, palvelija tai opettaja, mutta ei koskaan sanaa pappi tai ylipappi.
Seurakunnan pastorikin on toki pappi kasteensa perusteella, ja siinä roolissaan hän osallistuu jumalanpalvelukseen yhdessä muun seurakunnan rinnalla tunnustaen omat syntinsä ja oman uskonsa, liittäen oman äänensä virsiin ja rukouksiin. Sanan julistamista ja sakramenttien jakamista hän ei kuitenkaan hoida siksi, että hän on pappi, vaan siksi koska hänet on vihitty Sanan palvelijan virkaan ja asetettu palvelemaan Herran eteen kokoontuvaa papistoa Kristuksen armonvälineillä: Jumalan sanalla, kasteella, synninpäästöllä ja ehtoollisella.
Pastorin tehtävänä on siis unohtaa oma äänensä ja omat toiveensa. Hänet on vyöttänyt toinen, joka vie hänet sinne minne hän itse ei välttämättä aina tahtoisi. Asettumaan seurakuntaa vastapäätä ja palvelemaan sitä Kristuksen suuna ja käsinä Herransa tahdon mukaan. Tätä auttaa se, että hänet puetaan liturgisiin vaatteisiin, jotka kätkevät hänet valtaosin sisäänsä. Samalla nuo vaatteet muistuttavat koko papistoa siitä, että pastori ei edusta itseään, vaan että Kristus on se, joka armonvälineiden kautta puhuu ja palvelee. Todellakin, pastorin uskollisen viranhoidon kautta kuninkaallinen papisto saa sanassa ja sakramenteissa vastaanottaa kuninkaansa ja ylimmäisen pappinsa Kristuksen kaikkine lahjoineen.
Pastori on yksi Kristuksen lahjoista seurakunnalle. (Ef 4:11) Hän on ”Kristuksen käskyläinen ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltija” (1Kor 4:1) sinun ja toisten seurakuntalaisten hyväksi, jotta yksikään Herran temppelissä ei jäisi paitsi Herransa armon aarteista. Siellä missä sekä papisto että pastori ymmärtävät oikein oman kutsumuksensa ja hoitavat uskollisesti omat tehtävänsä, siellä ei tarvitse kiistellä vallasta tai kilpailla seurakunta-ruumiin eri jäsenten erilaisten tehtävien arvostuksesta. Siellä ylimmäinen pappimme Kristus hallitsee sanallaan ja koko palvelusväki saa ruokaosansa ajallaan jokaisen tullessa toisen palvelemaksi.
Niin pappiskeskeistä on seurakuntiemme elämä, että jos paimenviran hoitaja otettaisiin seurakunnasta pois, koko pyhä papisto kokoontuisi kiireesti rukoilemaan ja anomaan, että ylimmäinen pappimme Kristus lahjoittaisi sille pian uuden uskollisen sananpalvelijan. Koska jos seurakunta jäisi tyystin ilman Jumalan sanan kuulemista ja sakramenttien vastaanottamista, mitä sille jäisi? Ei mitään.
Pastori Ville Typpö
”Älä uhraudu loputtomasti toisten vuoksi”, ”Voi hyvänen aika jos vaimo uhrautuu siksi että miehellä on joku työ” ja ”Esimies uhrautuu ja tekee kaiken itse” – tässä esimerkkejä uhrautumiseen liittyvistä nopean nettihaun tuloksista. Huomaatko, että niissä kaikissa puhutaan uhrautumisesta kielteisessä merkityksessä?
Suhtautumisessa uhrautumiseen on viime vuosikymmeninä selvästi tapahtunut muutos. Sotavuosien puhe rintamalla annetusta arvokkaasta uhrista isänmaalle ei enää nykypäivänä sovi monenkaan suuhun eikä naista, joka kertoo uhranneensa työuransa perheensä vuoksi, enää ihailla vaan surkutellaan. Uhrautuminen nähdään selvästi toimintana, jossa ihminen luopuu ympäristön paineessa jostakin hänelle itselleen tärkeästä ja aiheuttaa siten itselleen vahinkoa. Uhrautuja elää vajaateholla, oman potentiaalinsa kieltäen ja muiden pillin mukaan tanssien.
Oma lukunsa on uhriutuminen: tila, jossa ihminen kokee voimakkaasti olevansa olosuhteiden, muiden ihmisten tai elämän itsensä uhri. Hän syyttää kaikista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista muita eikä näe omaa osuuttaan niissä. Uhriutuja asettaa hyvin herkästi itsensä uhrin asemaan – sellaisissakin tilanteissa, joissa ympäristö ei välttämättä tunnista kaltoinkohtelua. Nykyistä maailmanmenoa seuratessa vaikuttaa siltä, että siinä missä vapaaehtoisen uhrautujan rooli ei istu kovin monelle, siinä yhä useampi kantaa mielellään olosuhteiden uhrin viittaa.
Kristillinen usko edustaa nykyään monessa asiassa vastakulttuuria, ja niin on tässäkin tapauksessa. Uhri ja uhrautuminen ovat, kuten tiedämme, aivan keskeisiä kristinuskon elementtejä. Taivaallinen Isä rakasti luomiaan ihmisiä niin paljon, ettei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme (Room. 8:32). Jeesus Kristus antoi itsensä sovitusuhriksi; hänen uhriverensä puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1. Joh. 1.7). Armahdetut syntiset on kutsuttu elämään Jumalalle ja palvelemaan Häntä. Paavali kirjoittaa: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä” (Room. 12:1–2).
Meitä siis kehotetaan antamaan ei vain osaa itsestämme vaan koko ruumiimme ja elämämme uhriksi Jumalalle, muiden ihmisten hyväksi. Tämä on pelottava kehotus, sillä ajatus siitä, että uhrautuminen on meille vahingollista, on meihin syvään juurtunut. Miten voisimme uskaltaa uhrautua ilman, että samalla ahdistumme ja muutumme katkeriksi marttyyreiksi? Uskon, että vastauksena tähän ovat vapaus ja rohkeus.
Aito ja pitkällä tähtäimellä kestävä uhrautuminen syntyy vapaudesta. Pakotetusta uhrautumisesta ei seuraa mitään hyvää. Jeesusta ei pakotettu uhraamaan itseään, vaan Hän antoi itsensä vapaaehtoisesti, rakkaudesta Isään ja meihin. Itsensä voi antaa vapaaehtoisesti vain sellainen, joka on rohkea. Rohkeus taas on uhkarohkeutta, jos se ei perustu Jumalaan, joka on elämän ainoa kestävä perusta. Jeesus lupaa, että itsensä antavan ei tarvitse olla huolissaan: ”Joka varjelee elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 10:39). Tämä on ihmeellinen ja rohkaiseva lupaus: itsensä antava ei menetäkään itseään, vaan löytää Jumalan ja Hänessä myös itsensä!
Rohkeus liittyy myös kysymykseen identiteetistä: siitä, kuka minä olen. Tänä sekavana aikana, jona ihmisen identiteettiä pidetään muovailuvahana, jota kukin muokkaa haluamallaan tavalla, kristinusko tarjoaa taas kerran yksinkertaisen ja kauniin vastauksen käsillä olevaan ongelmaan. Paavalin sanoin me ”elämme, olemme ja liikumme” Jumalassa (Apt. 17:28). Jos menetänkin itseni, en jää pimeyteen ja tyhjyyteen, vaan elän Hänessä, joka on rakkaus ja valo.
Rohkeus astua oman itsen ulkopuolelle edellyttää myös inhimillistä viisautta ja itsensä tuntemista. Nykyään puhutaan paljon omien rajojen asettamisesta ja niiden tunnistamisesta. Onkin hyvä pohtia, missä oman tahdon ja muiden toivomusten välinen raja kulkee: missä päätyn minä ja missä alkaa toinen. Ihmisellä, joka arvostaa itseään ja tietää, että hänellä on rajat, on edellytyksiä uhrautua. Toisaalta taas ihminen, joka pelkää omien rajojensa ja minuutensa kadottamista, ei uskalla joustaa omista rajoistaan toisen hyväksi. Omien rajojen tunnistamista ja toisten rajojen kunnioittamista onkin hyvä harjoitella perheissä ja seurakunnissa. Uskon, että tämä on paras tapa kasvattaa sukupolvea, joka uskaltaa tarpeen tullen uhrautua asian puolesta, jonka näkee tärkeäksi. Vapaaehtoinen itsensä uhraaminen on kaunis ja arvokas lahja, jota ilman seurakuntamme, avioliittomme ja perheemme eivät tule toimeen.
Tätä tekstiä kirjoittaessani muistin, että keittiön kaapissamme on muki, jonka sain eräästä amerikkalaisesta Missouri Synodin seurakunnasta vieraillessani siellä reilut 10 vuotta sitten. Vierailuni sattui kansainväliselle naistenpäivälle, ja sain muiden seurakunnan naisten tavoin lahjaksi mukin, johon on kirjoitettu rukous. Tuon rukouksen käännös sopii hyvin tämän kirjoituksen päätteeksi, niin miehille kuin naisillekin.
”Herra, tee minusta rauhasi välikappale. Anna minun kylvää rakkautta sinne, missä on vihaa. Parantumista sinne, missä on haavoja. Uskoa sinne, missä on epäuskoa. Toivoa sinne, missä on epätoivoa. Valoa sinne, missä on pimeyttä. Ja iloa sinne, missä on surua. Oi pyhä Jumala, anna minun ennemmin lohduttaa kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin etsiä ymmärretyksi tulemista, rakastaa ennemmin kuin etsiä rakastetuksi tulemista. Sillä antaessamme me saamme ja anteeksi antaessamme me saamme anteeksi. Ja kuollessamme me synnymme ikuiseen elämään.”
Ida Heikkilä
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlaa vietetään Loimaan evankelisella kansanopistolla 4. – 6. elokuuta. Juhlaa on rakentamassa lähes 300 vapaaehtoista eri talkootiimeissä. Pyysimme muutamaa tiiminvetäjää kertomaan, mikä saa heidät antamaan aikaansa ja osaamistaan Kesäjuhlan hyväksi. Kenelle he suosittelevat juhlaan osallistumista – niin talkoolaisena kuin juhlavieraana?
Anna järjestää ruokailua juhla-alueella.
Anna Rauha, Luukkaan luterilainen seurakunta:
– Ensimmäisessä Kesäjuhlassa talkoilin Infotiimissä. Kun minua viime vuonna pyydettiin Kenttäruokailun tukitiimin vetäjän tehtävään, työmäärä oli suurempi kuin kuvittelin, mutta mahtava tiimimme selvisi hienosti. Tänä vuonna tiimimme on isompi, enkä siis vastaa tämän tiimin asioista yksin, vaan muutaman taitavan ja ahkeran vapaaehtoisen kanssa.
Tehtäviä löytyy kaikenlaisille ihmisille. Ennalta ei tarvitse osata, vaan talkoolaiset perehdytetään tehtäviin. Yksin ei tarvitse tehdä, sillä kaikissa tehtävissä toimitaan pienissä ryhmissä. Kenttäruokailussa tarvitsee vain iloista mieltä ja kykyä ojentaa tarvikkeita pöydän yli. Tarjotinten pyyhkiminen sopii vaikka yhteiseksi puuhaksi vanhemmalle ja lapselle. Soppakattiloiden kantajilta vaaditaan voimaa, mutta kahvi- ja makkarapisteillä eduksi ovat iloinen ja palvelualtis työote. Jotta myös talkoolaisilla olisi mahdollisuus osallistua juhlan ohjelmiin, joka tiimiin tarvitaan riittävästi talkoolaisia ja varavastuunkantajia. Jotta Kenttäruokailutiimikin ehtii osallistua messuun, pääsevät he ehtoolliselle ensimmäisenä, ja lähtevät sitten palvelemaan ruokailijoita yläkentälle.
Suosittelen Kesäjuhlaa ihan kaikille. Juhliin voi osallistua paitsi paikan päällä, myös verkkolähetysten kautta siellä, missä tuona viikonloppuna (tai sen jälkeen) sattuu olemaan. Juhliin voi osallistua myös auttamalla juhlien käytännön järjestelyissä ennen juhlia, juhlien aikana ja jälkeen. Tärkeä osallistumisen tapa on kantaa juhlat esirukouksissa Jumalan eteen.
Minusta parasta on yhteen tuleminen, puhdas, syvällinen opetus ja yhdessä veisaaminen. Kesäjuhlat ovat tapa koota koko Lähetyshiippakunnan väki yhteen. Itse koen, että yhteen tuleminen auttaa vahvistamaan yhteisöllisyyttä myös seurakuntatasolla.
Miikkael palvelee Kesäjuhlan musiikkitiimissä.
Miikkael Halonen, Pyhän Tuomaksen luterilainen seurakunta:
– Pastoreiden ja kokeneempien vastuunkantajien esittämä kutsu sekä rakkaus musiikkityöhön innostivat minua ryhtymään tiiminvetäjäksi nyt toista kertaa. Talkoolaisena olen ollut ensimmäisestä Kesäjuhlasta alkaen.Tiimi sopii kaikille musiikin lahjaa harjoittaville, kuorolaisille, kanttoreille ja instrumentalisteille. Juhlavieraatkin osallistuvat laulajan tai kuuntelijan roolissa.
Tulemme tänä vuonna juhlille Eerika-vaimoni ja huhtikuussa syntyneen Samuelin sekä elokuussa kaksi vuotta täyttävän Elsan kanssa. Odotan erityisesti lain ja evankeliumin julistusta sekä seurakunnan yhteistä laulua ja Kristus-keskeistä soittoa. Ne kuuluvat yhteen kristittyjen arjessa ja juhlassa erottamattomasti, niin kuin Lutheria seuranneet ovat aina sanoneet.
Koen itse ”avaralla paikalla” olemista erityisesti Herran pöydässä, mutta myös tutkiessani klassisen kirkkomusiikin historian aarteita. Kristuksen sana ja taivaalliset soittimet resonoivat vanhoissa sävellyksissä ja kirjoituksissa Jumalan armosta niin ehtymättömästi, että ruumiini ja sieluni aivan hypähtävät innosta ja ikiaikaisista koraalimelodioista. Niiden kautta pääsemme osaksi samasta avarasta kuulon valtakunnasta, jonka jäseninä monet luterilaiset muusikot, kuten Michael Praetorius ja Johann Sebastian Bach, ovat riemuinneet, kiittäneet ja julistaneet Herran tekoja jo ennen meitä. Kesäjuhlaan kannattaa osallistua kaikkien, jotka janoavat aitoa ja avaraa armoa. Kesäjuhlilla saamme olla ilon tervehtimiä, Herran ilon, josta apostoli Paavalikin puhuu.
Johannes vetää yövalvontatiimiä.
Johannes Typpö, Markuksen seurakunta:
– Toimin tämän kesän juhlilla Yhtenäiskoulun yövalvonta -tiimin vetäjänä. Olen aiemmin ollut kerran talkoolaisena, ja nyt ensimmäistä kertaa tiiminvetäjänä. Halusin ottaa hieman enemmän vastuuta, joten ajattelin tiiminvetäjän roolin olevan minulle sopiva. Päädyin tähän tiimiin, koska se ei vaadi liian suuria ponnisteluita. Tunnen myös paljon nuoria aikuisia, jotka ovat innokkaita valvomaan öitä, joten vapaaehtoisten löytäminen lienee suhteellisen helppoa. Tässä tiimissä niin tiiminvetäjä kuin talkoolaiset ehtivät hyvin osallistumaan päivän ohjelmiin, kun suurin osa valvonnasta tapahtuu kätevästi yöllä. Vähäinen unimäärä tekee tietenkin myös Kesäjuhlasta ikimuistoisemman tapahtuman.
Mielestäni Kesäjuhlat ovat kirkkomme yhteisöllisyyden kannalta keskeisiä. On hienoa tutustua ihmisiin toisista seurakunnista ja nähdä, että kirkossamme todella on kävijöitä. Parasta on vanhojen ja uusien ystävien näkeminen. Suosittelen ihan jokaista osallistumaan. Nähdään Loimaalla!
Kalle on suunnitellut Kesäjuhlan logon ja toimii myös liikenteenohjaajana.
Kalle Rautavuori, Hyvän Paimenen luterilainen seurakunta:
– Olen aiemmin ollut kolmesti talkoolaisena, ja tänä vuonna ensimmäinen kerta Liikenteenohjauksen tiiminvetäjänä. Olen myös suunnitellut Kesäjuhlan teemakuvan. Johtoryhmä pyysi minulta ehdotuksia ja valitsi niistä parhaiten sopivan. Olen aiemminkin ollut mukana juhlakuvan ideoinnissa. On mielenkiintoista pohtia, miten teemaa saa avattua kuvan kautta.
Liikenteen ohjauksessa tarvitaan vastuuntuntoa ja täsmällisyyttä. Jämäkkä, mutta ystävällinen asiakaspalveluasenne auttaa, kun usein auto haluttaisiin aivan juhlateltan viereen. Tiimissämme aamupäivät ovat kiireisiä ja silloin tiiminvetäjä ei ohjelmaan ehdi osallistua. Iltaa kohti liikenne hiljenee ja silloin jää aika enemmän muuhun. Tärkeää olisi saada riittävän paljon talkoolaisia, jotta vuorot eivät veny liian pitkiksi. Kesäjuhla on tärkeä, koska se kokoaa väkeä yhteen koko Suomesta. On hyvä mahdollisuus tavata tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin.
Anna järjestää ohjelmaa alle kouluikäisille lapsille.
Anna Laaksonen, Hyvän Paimenen seurakunta:
– Olen ollut alle kouluikäisten ohjelmassa mukana kolmesti, nyt toista kertaa tiiminvetäjänä. Tiiminvetäjäksi päädyin kiinnostuksesta suunnitella ja toteuttaa lastenohjelmaa alle kouluikäisille. Se on sellainen suuri pyhäkoulu. Tässä yhdistyy luovuus ja Raamatun opettaminen tavalla, josta koen saavani ja oppivani. Yhdessä toimiminen ja suunnittelu on hedelmällistä ja opettavaista. Alle kouluikäisten lastenohjelmatiimi sopii jokaiselle, joka viihtyy lasten touhukkaassa ja iloisessa seurassa. Erikoistaitoja ei tarvita, vaan ihmisiä, joita yhdistää halu järjestää ohjelmaa lapsille. Olet lämpimästi tervetullut tähän tiimiin, jos kiinnostuksesi heräsi! Koska tiimimme toimii vain lauantaina, jää hyvin aikaa osallistua muuhunkin ohjelmaan.
Monesti aika Kesäjuhlassa menee omien lasten kanssa. Aiemmilta Kesäjuhlilta merkittävänä antina muistan piispa Pohjolan virkaan vihkimysmessun ja juhlat koronasulun jälkeen. Jumalan huolenpito seurakuntaansa kohtaan kosketti ja kristittyjen yhteyden merkitys korostui. Odotan myös aina sunnuntain messun ohella lauantain perheiden iltajuhlaa. Ne ovat olleet mieleenpainuvia. Molemmissa on hienoa, kun olemme koko seurakunta koolla. Iltajuhlassa lapset pääsevät esiintymään lauluin ja myös opetuksessa on huomioitu heidät tavalla, joka sopii kuitenkin ihan kaiken ikäisille.
Minut vie avaralle paikalle se, että olen armahdettu ja saanut syntini anteeksi. Jumalan lapsena vaikeissa elämäntilanteissa usko Jumalaan voi tuoda sellaista avaruutta, joka ikään kuin nostaa arjessa ja luo perspektiiviä Jumalan Sanan varassa. Ellet ole ennen päässyt osallistumaan, nyt kannattaa lähteä kesäjuhlille! Suosittelen juhlia myös lapsiperheille, sillä ohjelmaa on kaiken ikäisille ja juhla-alueella on huomioitu perheen pienimmät.
Teksti: Lilli Lanki
Kuvat: Haastateltavien kotialbumit
Loimaan peltomaisemat kutsuvat vieraita Kesäjuhlaan. Kuva: Eevakaisa Lankinen
Juhannus ja Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla lähestyvät. Tämänvuotinen teema ”Hän toi minut avaraan paikkaan” nousee psalmista 18 (Ps. 18:20). Millainen maisema kristilliseen elämään sinulle tänään avautuu näiden sanojen kautta? Saatko olla avarassa paikassa armon aarteet omistaen?
Joskus aikanamme ympäröivä maailma välittää erilaisia oppejaan ja kuviaan kristillisestä kirkosta. Säännöllisesti voi törmätä vaikkapa mediassa tai joillakin keskustelupalstoilla sellaiseen kuvaan, jossa kristillinen kirkko ja sen elämä halutaan kuvata jonkinlaisena ahtaana karsinana. Jonakin sellaisena, joka ei kutsuisi avaralle paikalle, vaan suorastaan toimisi sitä vastaan. Tässä kuvassa Kirkkoa kuvataan paikkana, jossa seurataan vain ahtaita sääntöjä ja ihmisiä ajetaan samaan muottiin. Tämän vastakohtana tarjotaan erilaista vapautumista, jossa tulisi päästää irti kaikesta pidäkkeistä elämän eri osa-alueilla. Mutta eikö tämä ihmiseen itseensä käpertyminen ole lopulta kovin ahdas karsina?
Todellisuudessa kristillinen kirkko on aidosti universaali, maailmanlaaja. Vapahtajan pelastustyö kokoaa sunnuntai toisensa jälkeen erilaiset ihmiset. Se yhdistää sukupuolet, kielet, kansanheimot ja sosioekonomiset taustat. Kaikki ovat saman armon varassa. Heitä yhdistää pelastussanoma Jeesuksesta. Kaikki elävät tämän riemuviestin äärellä. Tämän perustan yhteydessä kulkevaan joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa elämän eri tilanteista, ja hyvä niin. Kirkko ei edusta politiikkaa eikä ideologiaa, vaan se kutsuu kaikkia ja kaikilta elämänalueilta synnintunnustajan paikalle ja tarttumaan armolupaukseen Jeesuksen täytetyssä työssä.
On totta, että Vapahtajan seuraaminen tuo oman hintansa. Kristittynä eläminen on sunnuntaista toiseen ylösnousemuksen lahjojen äärellä kulkemista, mutta usein se ei ole tässä maailmassa vain ”sunnuntaiajelua”. Jokainen, joka haluaa ojentautua perinteisen kristillisen uskon ja elämän mukaan elämässään, on yhtenään vaarassa myös näyttäytyä tässä maailmassa jonkinlaisena kummajaisena.
Kun maailmassa asiat ovat usein väärinpäin, niin hän, joka seisoo tukevasti vahvemmalla perustalla, näyttää erilaiselta. Samalla on kiusaus niin seurakuntalaisille kuin pastoreille seurata ajan trendejä ja väsyä kulkemasta vastavirtaan. Kirkon tulee kuitenkin elää Vapahtajan sanasta. Sen myötä kirkko on aina tavalla tai toisella vastakulttuuri ajassaan. Siksi Vapahtajan seuraamisella on aina hintansa ajassa tavalla tai toisella, oli se sitten väkivallan uhkaa, taloudellista hankaluutta, vaikeutta ihmissuhteissa tai jotakin muuta. Usein saatetaan kokea raskaana myös ympäröivän yhteiskunnan paine, vaikka varsinaisesta vainosta ei voitaisikaan puhua.
Näistä syistä saatamme olla elämässämme ahtaalla, mutta Jumala on kutsunut ja kutsuu meitä avaraan paikkaan. Hän ei kutsu piiloon, puristuksiin ja kaltereiden taakse, vaan avaraan paikkaan, ilosanoman lujalle kalliolle, valtakuntansa yhteyteen, jossa saa omistaa syntien anteeksiantamuksen lahjan ja uuden elämän toivon.
Joskus tässä maailmassa ovet sulkeutuvat edessämme, mutta Jumalan valtakunnan yhteydessä on tilaa elää, hengittää ja etsiä paikkaansa Jumalan kuvaksi luotuna ja osana hänen kirkkoaan. Siksi rukoilemme, että olipa tässä ajassa kirkolla edessään miten tukalat vaiheet tahansa, keskellämme saisi yhä enemmän sijaa Jumalan evankeliumin avaruus sekä ilo ja ymmärrys siitä, että meidät on tuotu avaraan paikkaan.
Joskus kirkko ja kristityt joutuvat kulkemaan tässä ajassa niin sanotusti nisunjyvän tietä. On monta selittämätöntä asiaa, vastausta vaille jäävää kärsimystä. Mutta kaikissa niissä kanssamme kulkee Jeesus. Jeesus sanoo: ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” (Joh. 16:33) Jeesuksen kanssa ei ole mitään hätää. Hänellä on valta johdattaa sinutkin sen pimeän läpi, jossa nyt elät. Hänen kärsimisensä ja ylösnousemuksensa kautta sinulle on avattu pääsy ikuiseen elämään, vapauteen ja rakkauteen, Jumalan yhteyteen.
Kerran kaikki kansat polvistuvat Vapahtajan edessä. Me saamme tehdä niin jo sunnuntai toisensa jälkeen syntisten joukkona yhteisessä ehtoollispöydässä. Siinä saat tulla armahdettuna Jeesuksen pöytään. Siitä sinut lähetetään siunattuna jatkamaan tietä. Ja millainen nisunjyvän tie se tässä ajassa onkaan, sinä saat taittaa sitä mestarisi kanssa.
Joel Kerosuo,
Lähetyshiippakunnan dekaani
”Paavali sanoi Barnabaalle: ”Lähtekäämme takaisin kaikkiin niihin kaupunkeihin, joissa olemme julistaneet Herran sanaa, katsomaan veljiä, miten heidän on”. (Ap.t.15:36)
Etuoikeuteni on ollut viimeiset kaksi vuotta kiertää kirkkomme seurakuntia. Ensimmäinen kierros yli neljässäkymmenessä seurakunnassamme on nyt takana. Kotkasta Utsjoelle, Vaasasta Joensuuhun olen käynyt katsomassa, miten sisaret ja veljet seurakunnissamme voivat. Olen vierailuilla tavannut suuren määrän tuttuja ja uusia kasvoja. Ilokseni usein paikalle on uskaltautunut joku ensi kertalainenkin. Olen kohdannut monia eri kieliä ja kansallisuuksia. Messua on vietetty niin suuressa kivikirkossa kuin pienessä eränkävijöiden majassa. On ollut suurta lahjaa elää todeksi kirkkomme ykseyttä samassa Herran pöydässä. Olen käynyt hallitusten/seurakuntaneuvostojen kanssa innostavia keskusteluja seurakuntatyön kehittämisestä ja kuunnellut myös huolia. Olen saanut lukuisia hyviä kysymyksiä messun jälkeen vaikkapa kirkkomme jäsenyyden merkityksestä, oikeusprosessistani ja teologiaan liittyen. Myönteinen tunne on ollut, että tuore piispakin on ollut tarkastettavana. Minulle on vuodatettu sylikaupalla rakkautta ja vieraanvaraisuutta seurakunnissa ja pappiloissa. Vaikka usein väsyneenä olenkin istahtanut kotimatkalla junan tai auton penkille, niin aina on ollut sama tunne: syvä kiitollisuus Herralle kaikesta hänen työstään. Muutama ajatus on ollut mielessä kierroksen jälkeen.
Ensinnäkin työnäkymme kantaa. Jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi ei ole jokin virallinen hokemamme yhteishengen kohottamiseksi. Kristuksen ristin lahjat lyhentämättömänä saarnatuolista ja alttarilta antavat elämän ja virvoittavat meitä pyhä pyhältä. Syntien anteeksiantamus on totta ja tuoretta! Jumalan pyhä sana ja luterilaisen uskon oppiperusta kantavat. Meidän ei tarvitse keksiä yhä uudestaan työnäkyämme ja tarkoitustamme. Pyhä messu ei ole jokin työmuoto vaan Pyhän Hengen pulppuava taivaallinen armolähde. Puhuttelevaa on ollut kuulla monen suun kautta sama todistus: Kuinka kiitollinen olenkaan seurakunnastamme ja kirkostamme. Koskettavaa on ollut havaita, miten suuresti elämän leipää jakavia pastoreitamme rakastetaan ja arvostetaan, vaikka solmuja välillä voikin syntyä.
Toiseksi seurakuntiemme työn mahdollistavat vapaaehtoiset vastuunkantajamme. Näkymme seurakunnista Jumalan perheenä tarkoittaa sitä, että yhteisvastuullisesti hoidetaan omaa kotia. Meidän pienten ulkoisten resurssien kirkossamme seurakuntalaistemme palvelualttius on edelleen suurin voimavaramme. Kuinka monenlaisia ideoita ja toimintatapoja onkaan tullut vastaan eri seurakunnissa. Oli sitten kyse yhteisöllisyyden rakentamisesta, taloudenhoidosta, diakoniasta tai kasvatustyöstä. Kekseliäisyyttä ja alttiutta löytyy, kun oma koti on löytynyt. Sama messujärjestys yhdistää ja kirjavat toimintamuodot rikastuttavat kirkkoamme. Lämmin kiitos jokaiselle läsnäolollaan ja palvelullaan seurakuntiamme rakentavalle!
Kolmanneksi lähetys ei kuulu vain kirkkomme nimeen vaan elämäntapaan. Jokaisessa seurakunnassa olemme pohtineet, miten kullakin paikkakunnalla voitaisiin olla kutsumassa ihmisiä Kristuksen palveltavaksi. On yhdessä mietitty tapoja, joilla seurakunnan olemassaolo tehtäisiin paremmin tunnetuksi. On pohdittu median käyttöä, kutsumisen eri tapoja ja seurakuntapolun järjestämistä uusille tulijoille, mutta myös niiden jäsenten huomioimista, jotka ovat etääntyneet seurakunnasta. Monelta olen saanut kuulla todistuksen siitä, miten he löysivät mutkienkin kautta seurakuntaamme. Se on muistuttanut siitä, että viime kädessä kyse on aina Pyhän Hengen kokoavasta työstä. Meille jää rukous ja kutsumisen vaivannäkö. Jospa Herra voisi lähettää tänäkin vuonna seurakuntaan vaikkapa kolme tai neljä uutta. Se on jo paljon! Eihän tehtävämme ole vielä valmis, vaan olemme päässeet vasta hyvään alkuun. Mitä hyvää Herra onkaan kirkollemme varannut! Siksi huudamme Helluntain Hengen puoleen:
Tule Pyhä Henki! Kirkasta Kristuksen armotyötä! Täytä meidät lahjoillasi. Anna uusi ilo ja rohkeus Kirkkosi palvelutyössä!
Kuva Rauman Pyhän Ristin kirkosta. Kuvan lähde ja lisää kuvia kirkosta www.raumanseurakunta.fi
Lapsuuden telttamatkalta muistan vierailun parissa hollantilaisessa kirkossa. Kirkot itsessään olivat vanhoja ja kauniita, mutta kummallista ja pelottavaakin oli lapsen silmissä, että niiden seinät olivat valkoisiksi kalkittuja eikä missään ollut kuvia. Tai oli yhdessä kirkoista – nimittäin modernin, maallisen taiteen näyttely. Muistan vielä tyylitellyn kuvan alastomasta naisesta.
Sellainen oli perin juurin outoa pojalle, joka oli pienestä asti käynyt Rauman Pyhän Ristin kirkossa. Sen rakensivat fransiskaaniveljet 1500-luvun alussa.
Meidän perhekunnan penkki oli aivan parven takanurkassa, eikä sieltä nähnyt alttarille eikä kuorin historiallisia maalauksia. Mutta saarnastuoli näkyi sitäkin paremmin kuvineen ja latinankielisine teksteineen. Erityisesti puhutteli sen katon kullattu kyyhkynen, Pyhän Hengen symboli.
Urut Rauman kirkkoon saatiin jo 1600-luvulla, mutta urkufasadi on 1700-luvulta, ja siinä on yhä maalaus kuningas Daavidista harppunsa kanssa ja tekstinä katkelma psalmista 57. Eikä parvelta käsin näkyvä eteläseinän viisisataa vuotta vanha votiivitaulukaan jäänyt minulta huomaamatta. Parvea ympäröivät kuvat Kristuksesta ja apostoleista selittävine teksteineen eivät meidän penkkiimme näkyneet.
Ja tietysti minulle oli tuttu myös Rauman Nuortentalo, joka 1920-luvulla rakennettiin talkoilla silloisen nuorisoherätyksen tarpeisiin. Siellä ei ole alttaria, mutta puhujanpulpetin takana on valtava kuva Kristuksesta Getsemanessa, ja seiniä koristavat Hänen kärsimystietään ja pääsiäisaamua esittävät maalaukset.
Oletko sinä minun tavallani ihmetellyt lapsena keskiaikaisen kivikirkon maalauksia? Oletko puisessa ristikirkossa katsellut alttarikuvaa, kun et ole jaksanut seurata saarnaa?
Vai oliko sinun kotikirkkosi moderni tiilirakennus, jota ei ulkoa päin tunnistanut kirkoksi ja jonka ikkunoissa oli kuvioita, jotka eivät esittäneet mitään? Vai oliko siinä ehkä valkeaksi maalatut seinät kuin vanhanaikaisessa sairaalassa eikä minkäänlaisia kuvia, paitsi iso, tyhjä risti?
Entä millainen on nykyinen kotikirkkosi?
Onko se kenties entinen rautakaupan varasto, joka on kunnostettu kokoontumistilaksi sille seurakunnalle, jonka vuokralainen oma seurakuntasi on? Mitä siellä on seinillä vai onko siellä mitään? Kun tulet kirkkoon, näet sinne pystytetyn tilapäisen, kauniisti koristetun alttarin ja puhujanpulpetin, mutta sen lisäksi vain puisen, tyhjän ristin, rumpupatterin, vahvistimia, kitaran telineessään ja muuta sellaista. Seinät ovat valkoisia ja tyhjiä.
Mitähän siis omat lapsesi muistelevat, kun he aikuisina ajattelevat omaa kotikirkkoaan? Missä heidän katseensa harhailee nyt, jos saarna tuntuu pitkältä eikä siitä ymmärrä kaikkea? Tyhjää seinääkö?
Katkeaako siis vuosituhantinen kirkollisen taiteen perintö meidän kirkossamme meidän aikuisten sukupolveen? Meillä ei ole varaa urkuihin eikä meillä ole omaa kirkkoa, jota koristaa. Mitä voisimme asialle tehdä?
Vai ajatteletko päinvastoin, että ”näin on hyvä”. Että ”tältähän kirkon pitääkin näyttää!” Eikös Jumalan toinen käsky kiellä kuvien tekemisen, vaikka Lutherin katekismuksista se puuttuu? Että tältä osin on tainnut uskonpuhdistus jäädä kesken, ja nyt meillä on hyvät mahdollisuudet korjata virhe!
Mutta miksi sitten kuvakieltoa ei todellakaan ole meidän katekismuksissamme? Miksi myös vanhat, mutta alunperin luterilaiset kirkot on varustettu runsain kuvin ja koristein? Eivätkö luterilaiset isät ja äidit osanneet lukea Raamattua?
Kyllä he osasivat. Että kuvat alkoivat jo ennen meidän aikojamme kadota luterilaisista kirkoista tai muuttua abstrakteiksi kuvioiksi, ei johtunut Raamatusta eikä uskonpuhdistuksen paremmasta ymmärtämisestä, vaan päinvastoin, Raamatusta ja uskonpuhdistuksen perinnöstä luopumisesta! Sillä vielä niinsanotun luterilaisen ortodoksian aikana kirkot koristeltiin kuvilla, kuten esimerkiksi 1600-luvulla puusta rakennettu Pyhämaan Uhrikirkko.
Vasta valistuksen aikana, joka otti etäisyyttä puhdasoppisuuteen, kirkkojen seiniä alettiin kalkita. Lopusta huolehti kristillisen uskon muuttuminen ideologiaksi, joka alkoi siirtää sen konkreettisen, historiallisen todellisuuden yläpuolelle ajattomaan ja paikattomaan ajatusten ja arvojen maailmaan. Ja sitä saattoi kuvata vain abstraktein symbolein eikä enää kuvin, joista ymmärtää, mitä niissä kuvataan.
Mutta onhan silti totta, että Mooseksen lakiin sisältyvät Kymmenen käskyä sisältävät myös kiellon tehdä kuvia, tehdä minkäänlaisia kuvia yhtään mistään! Eivät siis vain kuvat Jumalasta ole kiellettyjä, vaan aivan kaikki kuvat. ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla.” (2. Moos. 24)
Jos tämä teksti luettaisiin messussa, minäkin vastaisin siihen, että ”tämä on Jumalan sana”. Ja niin se on, on varmasti. Mutta miksi Jumala antoi tällaisen käskyn? Entä kuinka pitkälle se ulottui tai kuinka pitkälle sen pitäisi nyt ulottua?
Tällaisella ankaruudella kuvakieltoa tulkinnevat nykyään lähinnä vain radikaalit muslimit, Isis ja Taliban. ”No living objects”, ”ei eläviä kohteita”, kuten Afganistanissa vierailleille toimittajille ja valokuvaajille sanottiin. Kristikunnassa sen sijaan sitä ei liene tässä muodossa koskaan sovellettu.
Ei kaikkien kuvien välttäminen myöskään onnistuisi. Me emme yksinkertaisesti selviä elämästä ilman kuvia. Havaintomme maailmasta muodostavat aivoissamme kuvia. Meidän ajattelummekin perustuu mielikuviin!
Mutta mistä sitten Mooseksen lain kuvakiellossa oli kysymys?
Israel eli kulttuurissa, jossa jumalia oli joka nurkassa ja jokaisen kiven ja kannon päällä. Niitä tehtiin itse ja sitten niitä palvottiin. Luotua ja omien kätten töitä kunnioitettiin jumalina.
Israelin Jumala oli toisenlainen. Aluksi Häntäkin pidettiin oman heimon jumalana muiden maiden jumalien ohella, kun Kymmentä käskyä ei tunnettu tai kunnioitettu, mutta vähitellen alkoi käsitys Jumalan ainutlaatuisuudesta ja kaikkivaltiudesta syrjäyttää vanhat näkemykset ja Hänen ilmoituksensa tulla ymmärretyksi.
Tämän Vanhan testamentin ymmärryksen mukaan, johon 1. uskonkappaleen osalta myös Uuden liiton Kirkko sitoutuu, Jumala on kaikkialla eikä missään. Jumala on kaikkea muuta kuin luotu ja kaiken havaitun yläpuolella. Hän kyllä saattoi ”puhua” luonnonilmiöissä, kuten ukkosessa. Hän ei kuitenkaan ollut itse ukkonen!
Jumalaa ei kukaan nähnyt eikä voinut nähdä, mutta Hän ilmoitti itsensä omissa teoissaan niin luomakunnassa kuin Israelin kansan pelastushistoriassakin. Silti kasvojaan – ja tämäkin on Jumalasta puhuttaessa inhimillinen mielikuva – Hän ei paljastanut. Mikään luotu ei olisi niitä kestänyt, eikä se johtunut vain ihmisen synnistä ja syyllisyydestä, vaan Jumalan ja Hänen olemisensa täydellisestä erilaisuudesta ja toiseudesta luomakuntaan nähden.
Sen tähden Jumalaa ei voinut eikä saanut kuvata käsillä tehdyin kuvin luoduista olennoista. Ne olisivat oman aikansa polyteistisessa ja ehkä myös animistisessa ympäristössä pyhine puineen ja lähteineen olleet automaattisesti kiellettyä luodun korottamista Luojan rinnalle.
Tätä kieltoa Jumala kuitenkin itse rikkoi jo Vanhan liiton aikana. Hänellä oli lupa ilmoittaa itsensä tavalla, jonka Hän itse valitsi. Eikä se merkinnyt vain pelastushistoriallisia tekoja Israelin kansaa kohtaan, vaan se ilmeni myös Ilmestysmajassa ja Jerusalemin temppelissä.
Kuvaa itsestään ei Jumala tehnyt. Silti Jumala käski tehdä kuvia kerubeista Ilmestysmajaan, eikä Hän kieltänyt raavaita esittäviä veistoksia Jerusalemin temppelissä.
Samalla nämä temppelin kuvat selittävät 2. käskyä luterilaisella tavalla nivoen ne osaksi 1. käskyä: kuvakiellon keskiössä eivät ole kuvat sinänsä, vaan kiellon sisältö: ihmisen ei ole lupa tehdä Jumalaa itselleen eikä palvoa omien kättensä tekoja.
”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Älä palvo mammonaa, älä omien kättesi saavutuksia, älä mitään luotua, jonka itse valitset kunnioituksesi kohteeksi, älä isänmaata äläkä edes omaa puolisoasi, vaan viljele, varjele, hoida ja rakasta niitä ja heitä Jumalan lahjoina ja luomistekoina, mutta palvo yksin Jumalaa sellaisena, kuin Hän on ja sellaisena kuin Hän itse itsensä ilmoittaa!
Ja sitten tapahtui jotakin, mikä asetti Vanhan testamentin kuvakiellon kokonaan uuteen valoon. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisela Pojalla on Isältä.” (Joh. 1:14)
Jumala syntyi ihmiseksi. Nyt Hän itse oli käsin kosketeltava ja kuvin kuvattavalla tavalla osa meidän aikaan ja paikkaan sidottua aineellista maailmaamme, vaikka Hän samalla oli ja yhä on sen ylä- ja ulkopuolella. Ikuinen yhdistyi ajalliseen ja ääretön äärelliseen. Niin kuin Jumala kasvojaan paljastamatta oli jo kuljettanut omaa kansaansa ajassa ja paikassa kohti pelastusta, nyt Hän itse syntyi ihmiseksi sen keskelle. Nyt Jumalaa saattoi Kristuksessa katsoa kasvoista kasvoihin.
Jumala astui alas, nöyryytti Pojassaan itsensä ja otti orjan muodon tehdäkseen synnin orjista Jumalan lapsia. Kaikkein ankarimmin Jumalan ilmestyminen ihmisenä keskuuteemme näkyy ristillä, jolla Hän raadeltuna ja rääkättynä huutaa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, mutta myös huokaisee: ”Se on täytetty”.
Meistä ei ole kiipeämään omin teoin eikä itse tekemiemme kuvien tikapuita myöten käsittämättömän, pyhän ja peljättävän Jumalan luo. Sen tähden Jumalan, joka on Rakkaus, piti tulla alas meidän ihmisten luo, maahan, joka on tomua ja tuhkaa, ja aikaan, joka rientää vääjäämättä eteenpäin.
Jumala, joka on ajan ja paikan yläpuolella, tuli kaikkein alimmaksi. Ja sellaisena meidän on lupa ja suorastaan velvollisuus Häntä kuvata sanoin, mutta myös kuvin. Sillä kuvatkin ovat puhetta, joka siirtää kankaalle, kiveen tai puuhun ne mielikuvat, joita Israelissa vaeltava, saarnaava ja sairaita parantava Jumala ja ihminen, Jeesus Kristus, Pyhän Hengen valossa meissä synnyttää.
Erityisen tärkeää on meille kuvata Kristusta ristiinnaulittuna. Silti myös Hänen riemullinen ylösnousemisensa kuuluu voittona kuolemasta niihin asioihin, joita havainnollistetaan kuvilla, vaikka ne eivät tavoitakaan tapahtunutta niin realistisella tavalla kuin krusifiksi, ristille naulitun Kristuksen kuva. Ehkä eniten Herramme ylösnousemuksen riemusta ja toivosta, jonka se maailmalle toi, luo ympärillemme kauniisti ja värikkäästi sisustettu sekä sävelistä soiva kirkko kylmän, kuolemanvalkoisen tyhjyyden tilalla. Herran seurakunta saa elää pääsiäisen voitosta, jonka Ristin uhri teki mahdolliseksi, sen ilosta ja lämmöstä ikään kuin ikuisena suvena jo nyt, kun se kuulee armon evankeliumin ja kun se tulee yhdeksi ruumiiksi ylösnousseen Herransa ja toinen toisensa kanssa pyhässä ehtoollisessa.
Eikä Kristus ollutkaan yksin kaiken tämän tehdessään eikä irrallaan siitä pelastuhistoriasta, joka toteutui ennen Häntä, Hänen aikanaan ja Hänen jälkeensä aina meidän päiviimme asti. Sen tähden kaikkea sitäkin on lupa kuvata todistuksena siitä, etteivät risti ja ylösnousemus ole aineettomia ideoita, vaan todellisia tapahtumia meidän maailmassamme. Sekä Kristuksen risti että Hänessä koittanut kohti täyttymystään kulkeva uusi, iloinen aika saavat näkyä meidän kirkoissamme ja kodeissamme!
Kuvat sellaisenaan eivät tosin kerro juuri mitään sille, joka ei ole kuullut julistettua sanaa eikä ole saanut opetusta siitä, mistä ne kertovat. Kirjoitettua, luettua ja saarnattua sanaa kuvat eivät koskaan korvaa. Sen tähden tärkeintä kirkossa on, että siellä kaikuu Jumalan sana, laki ja evankeliumi. Mutta tietyssä mielessä kuvia ovat myös Herran itsensä asettaman ehtoollisen leipä ja viini ja rikas liturgia, jonka syvin olemus on Yljän ja Morsiamen kohtaaminen.
Toisaalta me emme palvo edes ehtoollisaineita sellaisinaan, vaan Herraa, joka on läsnä ja jonka ruumis ja veri ne ehtoollisessa ovat. Vielä vähemmän palvomme kuvia tai rukoilemme niitä. Mutta kunnioittamalla kuvaa ristiinnaulitusta Kristuksesta me kunnioitamme Häntä itseään. Kuka voisi tallata krusifiksin jalkoihinsa? Ja jos nousemme seisomaan, kun Suomen lippu tuodaan saliin, kuinka paljon suurempi syy meillä onkaan nousta penkistä, kun pyhä risti kannetaan sisälle messuun saapuvan Jumalan Pojan merkkinä!
Nyt olemmekin vastaamassa kysymykseen, kuinka toimia tiloissa, joita emme saa itse kaunistaa?
Itse asiassa toimimme jo! Siitä on kyse, kun meillä on koristeltu alttari ja saarnastuoli tai -pulpetti. Siitä on kyse, kun papilla on yllään kirkkovuoden värin mukainen kasukka. Siitä on kyse, kun alttarilla on kuva ristiinnaulitusta Herrasta.
Mutta enemmänkin me voimme tehdä. Monessa seurakunnistamme on jo onnistuttu hankkimaan tavalla tai toisella joka pyhä uudelleen pystytettävä tai avattava alttarikuva. Kastemalja ja jykevä, koristeltu kynttilä, joka sytytetään pääsiäisyönä, ovat samalla asialla. Eikä mikään estäne miettimästä tilapäistä kuvien käyttöä messun aikana, jos vain jostakin löytyy tilaa säilyttää niitä seuraavaan messuun asti. Ja niin kuin voisi olla hyväksi alkaa seurakuntana paneutua kirkkomusiikin aarteisiin, voisi meillä olla myös piirejä, joissa tutustuttaisiin parhaaseen kristilliseen taiteeseen.
Mutta kaiken, aivan kaiken, mitä teemme tässäkin asiassa, pitää tapahtua Jumalan suuremmaksi kunniaksi ja sielujen autuudeksi. Jumala sen antakoon!
Lähetyshiippakunnassa on viime vuosina toisinaan kysytty, tulisiko sen rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vuonna 2021 hiippakuntakokous käynnisti rekisteröitymisen hyötyjen ja haittojen selvitystyön. Mistä tässä tarkemmin on kyse? Kysymyksiin vastaa Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo.
– Seurakunnissamme on ihmisiä, jotka ovat asiassa hyvin erilaisella mielellä. Osalla on tiiviimpi suhde Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, ja osalla se on hyvin löyhä tai katkennut kokonaan jo aikoja sitten. Tästä taustasta herää luontevana kysymys, mikä olisi Lähetyshiippakunnalle paras mahdollinen tapa järjestäytyä. Suomessa normaali tapa on perinteisesti ollut uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen.
Nykymalli, jossa Lähetyshiippakunta ja Luther-säätiö muodostavat kaksoisrakenteen, on sinänsä koettu toimivaksi. Toisaalta malli on joskus koettu epäselvänä. Korona-aikana myös uskonnonvapauskysymys tuli vastaan, kun valtiovalta kohteli eri tavalla rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia ja rekisteröimättömiä uskonnollisia yhteisöjä. Vaikka asiaa tutkiessa tarkentui, että uskonnollisilla yhteisöilläkin on varsin laaja uskonnonvapauden suoja, keskuudessamme oli jo herännyt kysymys, olisiko meidän kuitenkin selkeintä olla uskonnollinen yhdyskunta.
– Hiippakuntakokous hyväksyi erään seurakunnan esittämän aloitteen, jossa pyydettiin selvittämään rekisteröitymiseen liittyviä näkökohtia Lähetyshiippakunnan kannalta. Päätöksen pohjalta hiippakuntaneuvosto nimesi komitean marraskuussa 2021. Komitean mandaatti on siis kerätä tietoa keskustelun tueksi. Pyrimme kokoamaan faktatietoa, jotta voisimme tietää tarkalleen, mitä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen käytännössä tarkoittaisi eri asioiden suhteen. Komitean työn tarkoituksena ei siis ole ainakaan tässä vaiheessa ehdottaa suoraan, miten tulisi toimia.
Hiippakuntaneuvosto nimesi komitean jäseniksi minun lisäkseni piispa Juhana Pohjolan, Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajan Raimo Savolaisen, pastori ja lakimies Jyrki Anttisen, hiippakuntasihteeri Sami Niemen, pastorit Esko Murron ja Otto Granlundin sekä hiippakuntaneuvoston edustajaksi Pauliina Pylvänäisen. Kuluneen vuoden aikana olemme vuorotellen keränneet kukin eri osa-alueelta materiaalia, jota olemme yhdessä työstäneet. Pyrimme saamaan kattavasti eri teemoja seurakuntien ja koko hiippakunnan yhteiseen käyttöön.
Pohdittavanamme on ollut hyvin erikokoisia teemoja. Toisaalta rekisteröitymisessä on kyse monenlaisista käytännön järjestelyistä, toisaalta isoihin henkilökohtaiseen identiteettiin kuuluvista asioista. On hyvin ymmärrettävää, että aiheeseen liittyy erilaisten näkökulmien ohella myös erilaisia tuntemuksia ja huolenaiheita.
– Uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on herättänyt seurakunnissa sekä innostusta että varauksellisuutta. Monet kysymykset liittyvät talouteen ja hallintoon. Myös kaksoisjäsenyyskäytäntö, eli yhtäaikainen jäsenyys sekä Suomen ev.lut. kirkossa että Lähetyshiippakunnassa, ja asian vaikutus siihen pohdituttaa. Emme ole halunneet sulkea pois mahdollisuutta olla jäsen ev.lut. kirkossa, vaikka sanommekin, että jäsenyys Lähetyshiippakunnassa riittää. Rekisteröityminen piirtäisi esiin asian myös siksi, että ev.lut. kirkon säädökset eivät hyväksy kaksoisjäsenyyttä tälläkään hetkellä. Nykytilanne on perustunut oikeastaan osittain tietämättömyyden suojaan.
– Tähän me kykenemme nyt jo vastaamaan, että huoli hallinnollisen työmäärän kasvamisesta ei näytä perustellulta. Jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, perustamisvaiheessa hallinnollista työtä tulisi paljon, mutta käytännössä nykyinen seurakunnan hallinnon määrä ei muuttuisi. Hiippakunnan kanslian pitäisi organisoida jäsenrekisteri, mutta valtiolta voisi saada tietyn tuen sen hoitamiseen. Sinänsä siis taloushallinnon kustannuksien ei pitäisi nousta. Meidän tilanteessamme isompi kysymys onkin, miten muutoin talousvastuu jaettaisiin uudessa tilanteessa. Kuka ja ketkä sitä hoitaisivat, millä vastuulla ja mandaatilla? Samoin Lähetyshiippakunnan seurakuntien talouden tulisi olla ensin tasapainossa. Siihen toki pyritään nykytilanteessakin.
– Konstituutiokomiteassa olemme kehitelleet erilaisia skenaarioita, miten Lähetyshiippakunnan talous olisi mahdollista järjestää. Jokaisella niistä on omat heikkoutensa ja mahdollisuutensa. Yksi vaihtoehto olisi pyörittää taloutta kokonaan edelleen Luther-säätiön kautta. Toisessa skenaariossa Lähetyshiippakunta ottaisi hoitaakseen kirkon työn, mutta työnantajavastuu ja seurakuntien taloudet menisivät edelleen Luther-säätiön kautta niin kuin nyt. Kolmannessa vaihtoehdossa talous menisi kokonaan Lähetyshiippakunnan kautta.
Selvitystyön tässä vaiheessa vaikutelmani on, että jos Luther-säätiö hoitaisi seurakuntien taloutta ja Lähetyshiippakunta yhteistä työtä, tulisi jopa lisää säätämistä nykytilanteeseen verrattuna. Joka tapauksessa asioita täytyy koordinoida yhteisesti jatkossakin, mikä malli sitten mahdollisessa tilanteessa valittaisiinkaan, ja ketkä viran puolesta asiaa hoitavat. Samoin on pohdittava tarkkaan, kuka kantaa vastuun eri tilanteissa. Säätiössä on myös pitkä kokemus vastuun kantamisesta, sekä osaaminen ja toimintakulttuuri, jotka eivät synny hetkessä.
– Uskonnonvapauden osalta maassamme voidaan nähdä heikkeneväisyyttä. Tästä on osoituksena esimerkiksi Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäynti. Pohdittavia kysymyksiä varmasti on. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että järjestäytyminen heikentäisi asemaamme. Luther-säätiön säädekirjan perusteella meillä on vahva uskonnonvapauden suoja jo nyt, ja sitä me tulemme puolustamaan, mutta rekisteröityminen selkeyttäisi asiaa.
– Olen toistuvasti kohdannut väärinymmärryksen, että jos järjestäytyisimme uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, nykyisen ehtoolliskäytäntömme tarvitsisi automaattisesti muuttua. Olemme jo aiemmin katsoneet, että kaikkien, jotka haluavat seurata Raamattua ja luterilaista tunnustusta, on mahdollista osallistua ehtoolliselle.
Oma kysymyksensä on, voiko Lähetyshiippakunnan jäsen osallistua esimerkiksi itselle rakkaan herätysliikkeen kesäjuhlilla ehtoolliselle. Toivon, että löytäisimme herätysliikkeiden kanssa tästä hyvän ratkaisun, jos olemme joskus rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta. Varmasti halua vaalia hyviä yhteyksiä löytyy puolin ja toisin.
– Kevään aikana kannustamme seurakuntia pysähtymään jäsenyyden teeman äärelle. Päädyimmepä rekisteröitymisen suhteen aikanaan millaiseen ratkaisuun tahansa, ydinkysymys kirkkomme menestyksen kannalta on: Saako jumalanpalvelus tulla elämäksi ja seurakunta kodiksi, ja saako myös jäsenyyden lahja kirkastua? Huolimatta siitä, mikä on virallinen statuksemme suhteessa valtioon, on keskeistä, että kristitty löytää seurakunnan kodikseen.
Konstituutiokomiteassa suunnittelemme, että lähettäisimme seurakuntiin myöhemmin kyselyn lisätiedon keräämiseksi. Syksyllä annamme väliraportin hiippakuntaneuvostolle, ja komitean työskentely on esillä myös hiippakuntakokouksessa marraskuussa. Tarvitsemme myös jatkuvasti seurakunnissa käytävien keskustelujen kautta tulevaa kuvan tarkennusta tilanteesta. Meillä ei ole kiirettä eikä painetta mihinkään suuntaan. Rauhallisin mielin ja kiinnostuneina olemme pohtimassa eri näkökulmia ja vaihtoehtoja.
Teksti: Pauliina Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan tukemaa lähetystyötä ohjaa lähetyskäsky, Kristus-keskeisen evankeliumin eteenpäin vieminen. Päähuomio ei siis ole humanitaarisessa avussa, joka sekin on tärkeää. Maailmanlaajuiset avustusjärjestöt, kuten Punainen Risti tai Lääkärit Ilman Rajoja, tekevät sitä tehokkaammin kuin kristilliset lähetysjärjestöt. Puhtaasti evankeliumin asialla olevaa lähetystyötä puolestaan on maailmassa vähän. Siksi kristillisten lähetysjärjestöjen voimavarat tulisi käyttää siihen, mitä maalliset järjestöt eivät tee. Meidän on kuitenkin varottava asian ylihengellistämistä. Kun lähimmäisellämme on hätä, on helppo rukoilla Jumalalta hänelle apua. Mutta huomaammeko omat mahdollisuutemme olla itse rukousvastauksena hänen tarpeisiinsa?
Amerikkalainen tutkija Robert Woodberry on tutkinut protestanttisen lähetystyön vaikutusta yhteiskuntien kehittymiseen, erityisesti entisissä Afrikan siirtomaissa. Tutkimuksissaan hän on kiinnittänyt huomiota, miten suuri ero on maiden välillä, jotka ovat olleet Iso-Britannian hallinnassa verrattuna Ranskan hallitsemiin. Britit eivät olleet vain sallineet, vaan suorastaan tukeneet lähetystyöntekijöitä siirtomaissaan. Englanninkielisessä Afrikassa perustettiin enemmän kirkkoja, kouluja ja sairaaloita. Samalla niistä tuli yhteiskunnallisesti edistyneempiä, kouluttautuneempia ja demokraattisempia. Lähetystyöntekijät toivat evankeliumin, opetusta, lukutaidon ja kirjoja sekä lääketieteellisen avun. He toivat lähimmäisenrakkauden, joka saarnasi iankaikkista pelastusta, mutta myös apua tähän hetkeen.
Suomessa seurakunta ja muu yhteiskunnallinen elämä ovat yleensä erillisiä asioita. Yhteiskunta huolehtii ruumiillisista ja aineellisista, kirkko sielun tarpeista. Monissa maissa tilanne on kuitenkin toinen. Seurakunta ei ole vain paikka, jonne mennään sunnuntaisin messuun. Se on myös arjen konkreettinen turvaverkko, jossa kristityt auttavat toisiaan. Olen ihmeissäni todistanut, kun kenialainen lahjoittaa jopa 20 prosenttia kuukausituloistaan toisen seurakuntalaisen auttamiseksi. ”Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi” (1. Kor. 12: 14).
Monissa maissa seurakunnat ylläpitävät kouluja ja terveyspalveluja. Seurakunta on elämänpiirin keskiö. Kuivuuden koettelemassa Keniassa kärsivien kristittyjen kasvot kääntyvät luontaisesti kohti omaa seurakuntaa. He odottavat hengellistä apua – rukoustaistelua ja kristittyjen yhteyttä – mutta myös apua aineelliseen kurjuuteen. Piispojen odotetaan käyttävän suhteitaan hankkiakseen apua muilta kristityiltä, jopa meiltä Suomesta asti. Länsimaisesta tämä tuntuu helposti nololta, jopa röyhkeältä, mutta kokisimmeko röyhkeäksi ihmisen, joka hankalassa tilanteessa Suomessa hakee apua sosiaalitoimesta tai Kelalta?
Alkukirkossa seitsemän miestä asetettiin pitämään huolta köyhistä, jotta apostolit voivat keskittyä Sanan julistukseen. (Apt. 6) Näin pidettiin huolta, että Sanan julistaminen ei koskaan loppuisi. Sana ja sakramentit eivät saa jäädä aineellisten asioiden alle. Armonvälineet ruokkivat nälkään kuolevankin iankaikkiseen elämään. Mutta Sanan julistaminen ei estä köyhien rakastamista. Kuten isäni aikanaan totesi, meidän länsimaisten on helppo hurskastella hengellisyydellä istuessamme itse lihavien ruokapöytien äärellä, nukkuessamme pehmeissä vuoteissamme ja kääntyessämme hädän hetkellä taitavien lääkärien puoleen. ”Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa.” (1. Kor. 12: 26).
Meidät on kutsuttu julistamaan Kristusta ja viemään evankeliumin suloista tuoksua eri kansoille ja kielille. Meitä ei ole kutsuttu viemään ankaraa ja tunteetonta sanomaa, josta puuttuu elämän maku ja tunto. Rukoilemmekin, että Pyhä Henki ohjaisi lähetystyötämme niin, että sillä olisi iankaikkisuuden näkökulmasta mullistava voima. Mutta myös, että lähetystyö voisi yhä hyvällä tavalla olla mullistamassa yhteiskuntia, joiden parissa työtä rakkaudella, rukouksella, ja Herra suokoon, myös viisaudella teemme.
Pastori Tuomo Simojoki
Lähetyshiippakunnan lähetystyöntekijä, lähetystyön koordinaattori, pastori (OTO)
