Yksi pieni sinapinsiemen

Blogi
18.11.2014

Mailis Janatuinen Kristillisellä kirkolla ei pyyhi Japanissa hyvin. Kristittyjen määrä ei ole siellä kasvamaan, vaan vähenemään päin. Olen kuitenkin kuullut viime aikoina muutaman tosi riipaisevan todistuksen siitä, miten tärkeä ja korvaamaton tuo pikkiriikkinen kristillinen kirkko tässä maassa joka tapauksessa on. Yhden todistuksen kuulin Kawata-sanilta (68v.), joka käy tunneillani raamattukoulussa. (Nimi muutettu. Lupa tämän tarinan julkaisemiseen pyydetty.)

Kawata-sanin lapsuudenkoti oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Äiti oli mennyt naimisiin sodan kestäessä Mantshuriaan muuttaneen maanmiehensä kanssa. (Mantshuriahan oli vuosina 1931-45 Japanin miehittämä.) Kun sota sitten hävittiin, koettivat japanilaiset siirtolaiset selvitä jollain konstilla vihamielisten kiinalaisten keskeltä takaisin emämaahan. Siinä vaiheessa ei Kawatan perheen isä huolehtinut vaimonsa ja lapsensa ruuansaannista, vaan vain omastaan. Puolisoiden välit tulehtuivat. Kun Kawatat lopulta selvisivät Japanin rannikolle, oli vuoden vanha tytär niin pieni ja laiha, että sukulaiset pitivät häntä apinana. Ihan totta!

Rahaa ei Kawatan perheessä ollut sen enempää kuin rakkauttakaan. Kun tyttö oli nelivuotias, hän pääsi mukaan tätinsä häihin, jotka jostakin syystä pidettiin Koben anglikaanikirkossa. Vuosi oli silloin 1948. “Koin kirkossa jotain sellaista, etten osaa sitä sanoin kuvata. Se oli kuin uusi maailma – hyvä maailma kaiken sen pahan jälkeen, mitä olin lyhyen elämäni aikana kokenut”, kertoi Kawata-san.

Kuinka ollakaan, joulun alla samaisena vuonna kulki Kawatojen kodin ohi pieni bändi, joka kutsui lapsia läheiseen kirkkoon lasten joulujuhlaan. Nelivuotias pikkutyttö seurasi perässä ja löysi tien naapuruston kirkkoon. Siitä tuli hänen pelastuksensa. Kirkossa hän sai osakseen sitä rakkautta, jota vaille hän oli kotonaan jäänyt. Tyttö kulki kaikissa mahdollisissa lasten ja nuorten tilaisuuksissa ja myöhemmin myös jumalanpalveluksissa, ja lukioikäisenä hänet kastettiin.

Myöhemmin Kawata-san meni naimisiin ja sai kaksi lasta, mutta siitä en nyt kerro teille mitään. Sen sijaan kerron, mitä hänelle tapahtui menneenä syksynä. Yhden oppituntini jälkeen Kawata-san nimittäin ilmoitti, ettei hän voi tulla tunneilleni vähään aikaan. Hänen 87-vuotias tätinsä makaa kotonaan sängyssä syöpään kuolemaisillaan – juuri se täti, jonka häissä hän oli ollut nelivuotiaana. Häidensä jälkeen täti ei ilmeisesti ollut kirkon ovea avannut.

“Nyt sinulla on mahdollisuus kertoa tädillesi Jeesuksesta”, kehotti eräs raamattukoululainen Kawata-sania. “Mitä ihmettä minä osaan kuolevalle ihmiselle sanoa?” tämä hätäili. “Aloita kysymällä, tahtooko tätisi taivaaseen. Jos hän vastaa myöntävästi, niin selitä hänelle yksinkertaisesti taivaan tie. Ota vaikka jokin lasten kuvakirja mukaasi”, neuvoin minä.

Muutaman päivän kuluttua Kawata-sanilta tuli riemullinen sähköposti, joka sai kyynelet nousemaan silmiini: täti oli yllättäen tunnustanut, että hänet on kastettu tuossa samaisessa anglikaanikirkossa 17-vuotiaana. Seitsemän vuosikymmentä sitten! Eikä Kawata-san ollut tiennyt koko asiasta yhtikäs mitään!

Kaikki oli alkanut siitä, kun Kobessa tapahtui hirveä vuorenvieremä v.1938. Kawata-sanin äidin ja tädin lapsuudenkoti jäi mutavyöryn alle, ja heidän vanhempansa ja pikkusiskonsa kuolivat. Lapsia jäi jäljelle kuusi. Isosisko otti nuorimman henkiin jääneen sisarensa (siis tämän nyt kuolemaisillaan olevan tädin) mukaansa anglikaanikirkkoon, jossa heidät kastettiin vuoden kuluttua mutavyörystä. Tyttö ehti olla seurakunnan toiminnassa mukana kymmenen vuotta, ennen kuin meni naimisiin buddhalaisen miehen kanssa, ja kirkossa käyminen loppui siihen.

Kawata-san riemastui kuullessaan, että täti oli kastettu ja alkoi lohduttaa häntä evankeliumilla. Ja niinhän siinä kävi, että tuo vanha nainen kuoli kolme viikkoa myöhemmin Japanin virsikirjan tunnetuinta virttä hyräillen: “Itsukushimi fukaki, tomo naru Yesu yo. Millainen ystävä minulla onkaan Jeesuksessa, joka on kantanut kaikki syntini ja suruni!”

Me itkimme koko luokka, kun Kawata-san tädistään meille kertoi. Miten suuri lohdutus tähän tarinaan sisältyykään kotimaahan palaavan lähetin kannalta. Eivät tienneet tädin pyhäkoulunopettaja, nuorten piirin vetäjä ja hänet kastanut pappi, että kylvetty sana kantaisi sadon vielä seitsemän pitkän vuosikymmen kuluttuakin. Varmaan he kaikki surivat sitä, että nuori nainen jäi pois kirkosta naimisiin mentyään.

Mutta Jeesus ei unohtanut liittoa, jonka hän oli kasteessa Kawata-sanin tädin kanssa solminut. Hän lähetti viime tipassa kristityn sisarentyttären tämän sairasvuoteen viereen. Ja niin etsi Hyvä Paimen kadonneen lampaansa uudelleen ja sai kantaa hänet harteillaan taivaan kotiin.

Tämän tapauksen kautta Jeesus lohdutti minua maitojunalla maasta poistuvaa lähettiä näin: Ethän sinäkään tiedä, moneenko sydämeen olet saanut Jumalan sanan siementä kylvää 22 Japanin vuotesi aikana. Et tiedä sitäkään, monessako sydämessä kylvämäsi Sana kantaa vielä joskus hedelmää iankaikkiseen elämään. Sinä lähdet, mutta kylvämäsi Sana jää.

Kerran, kauan sitten, kirjoitin tällaisen runon kulkiessani Osakassa keisari Nintokun mahtavan hautamuistomerkin ohi. Olin silloin tulossa pitämästä yliopiston raamattupiiriä parille kolmelle opiskelijalle.

Jotkut rakentavat itselleen
muistomerkin
joka seisoo paikoillaan
tuhatviisisataa vuotta.
Minä olen tänään kylvänyt
yhden sinapinsiemenen
joka ei koskaan katoa.

(Kertomus otettu MJ:n ystäväkirjeestä vuodelta 2013.)

Mailis Janatuinen
Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen naistyöntekijä

Samuli Siikavirta

Pastori

Helsinki ,