Vanhakirkollisen kristityn muistolle

Blogi
8.3.2017

Eino Leino 1925–2017. Kuva: Erkki Leino.

“Eino Leino oli hengellisyydeltään joka suhteessa vanhakirkollinen kristitty. Hän tunsi uskonsa salaisuudet.”

Eino Leino oli saattojoukossa Uudenkaupungin hautausmaalla Joulun aatonaattona v.1992, kun isäni, eversti Niilo Simojoen Helsingissä edellisenä päivänä siunattu ruumis kätkettiin hautaan. Einon kanssa ystävystynyt isäni oli pyytänyt Lapin seppää tulemaan hänen hautaukseensa rukoilijana ja veisaajana. Einolle oli ominaista, että hän aina myös piti lupauksensa. Minäkin olen tänään pitämässä omaa lupaustani isäni ja koko perheemme ystävälle siitä lähtien, kun tiemme yhdistyivät seuramatkoilla ja vanhan käsikirjan messuissa vuodesta 1972 Kodisjoella, Laitilassa, Lapissa ja muualla.

Maailmankuulu varhaisen kirkon tutkija, irlantilaissyntyinen Peter Brown (s. 1935) on omistanut paljon painomustetta ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen ymmärtämiseen. Toisin kuin luulisi, kristityillä pitkien välimatkojen ja hitaan viestinkulun antiikissa, oli Länsi-Irlannista Indus-joen laaksoon ja Keski-Saksasta Sudaniin ja Etiopiaan vahva, samanmuotoinen ymmärrys itsestään ja asemastaan maailmassa. Maailman kansojen meressä ja Rooman valtakunnan kansallisuuksien keskellä kristityt olivat kokonaan uusi rotu ja kansa, Jumalan kansa. Elettiinpä Brittein saarilla, Pohjois-Ranskassa, Italiassa, Pohjois-Afrikassa, Libyassa ja Egyptissä tai Kreikassa, Anatoliassa, Syyriassa ja Mesopotamiassa, kirkolliset muodot oli samalla tavoin hyvin järjestetty. Usko ja liturgian muodot olivat samanlaiset. Toisin kuin muhkeat pakanatemppelit, kirkot olivat yksityiskodeista laajennettuja vaatimattomia rakennuksia. Samanmuotoisuuden suojissa kukki monenkirjava kirkkokansa. Sen jäsenet eivät yleensä olleet rikkaita mutta anteliaisuudellaan he ylläpitivät kirkkonsa ja piispansa sekä huolehtivat kirkon kaikkien jäsenten tarpeista jopa Rooman valtakuntaa raskaasti koetelleiden taloudellisten lama-aikojen kohdatessa.

Varhaiset kristityt olivat pääasiassa kovaa työtä tekeviä maanviljelijöitä, käsityöläisiä, rakentajia, kauppiaita, merimiehiä, sotilaita, sellaisia kuin Nasaretin Joosef. Kova työnteko piti jalat maan pinnalla silloinkin, kun kristittyjen sydämet pyhässä liturgiassa riemuitsivat taivaallisissa menoissa. Egyptin diktaattori Gamal Abdel Nasser tiesi aikanaan, että hänen valtionsa rakenteet pysyivät pystyssä ja asiat sujuivat koptikristittyjen työmoraalin ja uskollisuuden varassa. Varhaiset kristityt harjoittivat työntekonsa ohella päivittäin oikeaa uskoa ja kristillistä pyhyyttä Jumalan sanalla ja rukouksella. Philipp Melanchthon kertoo Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa egyptiläisestä eremiittikristitystä, P. Antonioksesta (251 – 356):

“Kerrotaan, että Antonios pyysi Jumalaa osoittamaan hänelle, kuinka pitkälle hän oli päässyt erakkoelämää viettäessään. Jumala oli silloin unessa antanut hänen nähdä aleksandrialaisen suutarin, johon hänen tuli verrata itseään. Seuraavana päivänä Antonios tuli kaupunkiin, meni suutarin tykö ja tiedusteli tältä hänen harjoituksiaan ja armolahjojaan. Mutta keskusteltuaan miehen kanssa hän ei saanut selville muuta kuin sen, että tämä aamuisin lyhyesti rukoili koko kaupungin puolesta ja ryhtyi sitten harjoittamaan ammattiaan. Tästä Antonius käsitti, ettei vanhurskautus voi perustua siihen elämänmuotoon, jonka hän oli valinnut” (Ap. 27, 38).

Kristityt kauppiaat, laivurit ja sotilaat kuljettivat mukaan pyhän uskon salaisuuden, levittivät sitä sotaleireissä, toreilla ja kauppahuoneissa paitsi hakeutuessaan Herran päivän jumalanpalveluksiin syrjässä julkisen elämän katseilta, mutta taivaan Jumalan ja hänen pyhien enkeleidensä silmien alla.

Oli tilaisuuksia ja paikkoja, joissa kristittyjä ei näkynyt. Valtavan suositut, rivot teatterinäytännöt oli omistettu epäjumalille. Ne eivät sopineet uuden ihmiskunnan kansalle, joka tunsi 1. ja 6. käskyn. Kristityt pysyivät poissa roomalaisten väkivaltaviihteestä, gladiaattorinäytäntöjen verenvuodatuksesta, koska heillä oli Dekalogin 5. käsky: “Älä tapa!” Tämän lisäksi monen rakkaan marttyyrin veri oli vihkinyt nuo jumalattomat viihdeareenat pyhäksi viljelysmaaksi, josta kasvoi esiin uusien kristittyjen satakertainen sato.

Seisoimme tänään ahkeran ammattimiehen ja uskollisen rukoilijan haudan äärellä aikana, jonka täällä Suomessa täyttävät lisääntyvässä määrin roomalaisen rappion Hollywood-tunnusmerkit. Pakanallinen roomalainen perhe-elämä oli paheiden saastuttama. Lihan himojen luonnottomuuksia ylistettiin julkisesti. Kukaan ei jäänyt kaappiin, ei orja eikä keisari. Avioliitto sen sijaan oli huonossa huudossa. Nykyajan aborttien sijasta vastasyntyneitä tapettiin tai jätettiin heitteille kulkukoirille. Suurimittainen orjien ottaminen koetti turhaan tukkia supistuvan, vanhenevan kantaväestön lapsivihamielisyyden lyömiä aukkoja.

Kristittyjen parissa kaikki oli toisin. Elämänikäinen avioliitto pidettiin kunniassa. Kunniallinen avioliitto antoi Jumalalle takaisin hänen omaansa eli uutta ihmiselämää. Näin laskevan väkiluvun imperiumissa oli yksi kansa, joka lapsirakkautensa ja –rikkautensa tähden kasvamistaan kasvoi ja alkoi pelkällä olemassaolollaan uhata Jumalan vihollisia tässä maailmassa. Sillä tavoin Jumalan uudesta ihmiskunnasta tuli voittamaton. Vanhojen aikojen kristityt olivat hekin synnin kiusaamia ja vaivaamia. He tiesivät, että väärän opin, epäuskon ja suruttomuuden sielun synnit uhkasivat koko ihmistä. He tiesivät, että ruumiin synnit uhkasivat turmella Jumalan Pyhän Hengen temppelin ja hukuttaa kalliisti lunastetun sielun. Siksi heidän elämäänsä hallitsi rukous ja heidän kirkossakäyntiään vakava rippi siltana Jumalan Pojan ruumiin ja veren sakramentille.

Jo mainitun Peter Brownin tavoin toinen vanhan kirkon tutkija, roomalaiskatolinen Frits van der Meer (1904 – 1994) on kirjoittanut varhaisista kristityistä nimettömien, tavallisten ihmisten joukkona. He olivat uskollisia kansalaisia, ahkeria työnteossaan ja samalla pakanoista sekä juutalaisuudesta erotettuna “kolmantena kansana” syvästi vieraita ja muukalaisia, missä elivätkin. Heidän uskonsa ja kurinalainen olemassaolonsa osoittautui kuitenkin hiljaiseksi vallankumoukseksi, joka syöksi antiikin pakanuuden valta-asemastaan ja muutti maailman. Se ei ollut kenenkään yksilön johtama vallankumous. Se ei ollut uuden kiihkohengen irtipääsemistä, kuten myöhemmissä, ihmistekoisissa vallankumouksissa ja kaappauksissa niin uskonnollisissa kuin maallisissakin. Se oli sitä, että kasvava joukko tavallisia, uskovia, työteliäitä, Jumalan sanaa ja rukousta harjoittavia ja lapsiaan kasvattavia kristittyjä eli päivästä toiseen todeksi profeetta Habakukin sanat (2:4): “Vanhurskas on elävä uskostansa.” Sitä samaa elämää oli Eino Leinon kohdalla myös 1980-luvulla syttynyt palava lähetysrakkaus. Lähetys ei ollut jokin uusi harrastus vaan sitä, että “vanhurskas eli uskostansa.” Samaa “uskostansa elämistä” oli se yli 20:n  rukoilevaismaallikon liittyminen Kustaa Saloman ja Erkki Heinon esimerkkiä ja vetoomusta seuraten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisälle syntyneeseen tunnustusrintamaan, Eino Leino heidän joukossaan. Tuon 1980-luvun puolivälin etsikkoajan kutsun kuulivat ne, joilla oli Raamatun teroittama tarkka kuulo Vapahtajan äänelle ja Jumalan armon vahvistama uskollinen, peloton sydän, joka veisaa (SV 155 :9): “Mailm’ suurna etunans pitää herrain ystävyyden:  Me Ihmisen Pojan kanss’ mieluisimmast seuraa pidämm’… “.

Kristuksen armonvaltakunnassa on niin, että yksi kuuliaisuudessa käytetty lahja tuo aina monta muuta mukanaan. Me kaikki muistamme, että Eino Leino oli puhelias ihminen. Hän puhui tuntemistaan aiheista perusteellisesti ja oppi mielellään uusia asioita. Ammattimiehen tarkka muisti järjesti kuullun kasvavaksi käyttötiedoksi. Hän iloitsi elämää helpottavan tekniikan kehityksestä. Tiedon käyttäjänä hän oli lempeän peloton ja jumalallisissa asioissa peräänantamaton sekä aina nöyrän ystävällinen ihmisten välisissä erimielisyyksissä. Keskustelukumppanina häneltä puuttui tyystin kaksimielisen miehen petollinen silmänisku. Kun aika oli kypsä, siirtyi Eino Leino korkeassa iässä veisaajasta ja rukoilijasta puhujan paikalle. Hän oli tässä tehtävässä riemukkaan monisanainen, runsas ja tarkka Jumalan lain vaatimuksia opettaessaan sekä suuren kiitosmielen täyttämä evankeliumin ylitsevuotavaa armoa ilmoittaessaan.

Miksi tämä pitkä taival antiikin Rooman maita ja rajoja kiertämässä? Vastaan: Eino Leino Ester-puolisonsa kanssa ei ollut vain satakuntalainen tai pelkästään suomalais-kansallinen, luterilainen arkkityyppi sodan ja rauhan miehenä. Heidän viljelemänsä kirkolliset kirjat tulevat kauempaa ja syvemmältä. Olemme tiedon ja ajatuksen siivin liikkuneet Välimeren ympärillä idästä länteen ja pohjoisesta etelään, Siniseltä Niililtä Reinille, Rhone-joen laaksosta ja Tonavalta yli Armenian kauas Keski-Aasiaan. Olemme liikkuneet ajassa, jolloin kristityt olivat antiikin pakanuuden meressä joka paikassa vaatimattoman kokoinen mutta elinvoimainen, kasvava joukko. Heidän koettelemustensa ankarin aika oli vielä edessäpäin. Olen tehnyt vaellukseni siksi, että Eino ja Ester Leino olivat hengellisyydeltään joka suhteessa vanhakirkollisia kristittyjä. He tunsivat uskonsa salaisuudet. He rukoilivat ja tekivät työnsä kuin Nasaretin Joosef tai Aleksandrian suutari. He olivat läpikotaisin vakavia ja iloisia, vieraanvaraisia, anteliaita, aina teeskentelemättömiä, joiden puhe oli “on, on” tai “ei, ei”. He eivät olleet jonkinlaisia kristillisiä ihannetyyppejä. He eivät edustaneet jotakin. He olivat sitä, miksi apostolinen Jumalan Pojan usko (Gal. 2:20) usko oli heidät tehnyt: he olivat kristittyjä.

Lue Erkki Leinon muistokirjoitus: http://www.hs.fi/muistot/art-2000005095813.html

Anssi Simojoki
Pastori
Laitila
Aamoksen seurakunta

Jussi Halonen

Pastori

Vantaa ,