Vaimolleni

Blogi
19.8.2015

Hiippakuntadekaani Juhana PohjolaTänään on hääpäivämme. Kaksikymmentä yhteistä vuotta on takana. Lapset lähtivät kouluun ja me menimme aamulenkille. Juosta. Yhdessä. Kahdestaan. Emme me aivan näin reippaita yleensä ole, mutta mikä olisi parempaa kuin jakaa intiaanikesän raikas aamu lenkkipolulla.

Juosta. Ajatella, voimme juosta. Yhteinen matkamme Kokemäen kirkossa alkoi eri tavoin. Minä istuin pyörätuolissa onnettomuuden jälkeen. Kirkosta poistuimme suurella Mersulla – invataksilla. Muistan vihkipapin vakavat sanat Jumalalta saadusta jatkoajastani. Ei siis mikään itsestäänselvyys, että saamme yhdessä lenkkareita kuluttaa.

Juoksuvauhtia nämä vuodet ovatkin menneet. Kun yhdessä vielä alkumatkasta jaksoimme puhella menneistä, niin mitkä asiat nousivat mieleen? Se oli selvää. Vuodet jaksottuivat kotiemme ympärille: Töölö, Fort Wayne, Pikku-Huopalahti, St Catharines ja Herttoniemi.

Näissä kodeissa on unisena kuunneltu herätyskelloa, lasten äänirekisterejä ja soittoharjoituksia. Näissä kodeissa on haisteltu yhdessä kaalipadan tuoksua ja pyykkikasoja – usein pullankin. Näissä kodeissa olemme ymmärtäneet toisiamme yhä uudestaan väärin, mutta onneksi seinät ovat saaneet todistaa anteeksipyynnön sanoja.

Entä mitkä ovat olleet ilon aiheemme? Monet juhlat ja perhematkat välähtivät mielessä, mutta Vapahtajalta saatu yhteinen halu olla Jumalan valtakunnan käytössä on tuonut iloon ne syvimmät ja väillä tummatkin sävyt.

Yhdessä me juoksemme. Sinä vierelläni. Ja minä sinun. Rinta rinnan matkaa taitamme. Ei mikään itsestäänselvyys sekään. Jumalan armosta olemme saaneet oman itsekkyytemme ja heikkoutemme keskellä olla uskolliset toisillemme. Ei kukaan eikä mikään ole tullut väliimme. Kuinka moni asia olisikaan voinut viedä eri poluille – se vaikeinkin koetuksemme. Liisa-tyttäremme hautakivestä ei kuitenkaan tullut erottavaa seinää välillemme, vaan yhteinen ikkuna taivaaseen. Armoa, totisesti armoa.

Yhdessä me juoksemme. Mihin suuntaan kuljemme? Vieläkö keski-iän ylittäneenä voimme unelmoida samalla tavoin kuin kaksikymmentä vuotta sitten? Niin, mistä sinä unelmoit?

Minun mielessäni ovat vihkipiispani sanat: “Kummoinen strategi elämässäni en ole ollut, mutta johdatukseen olen tahtonut luottaa.” Hikikarpalo otsalla mietin, että ehkä kysymyksemme ei ole ollutkaan meidän unelmamme, vaan yhteinen pyyntö Herralle: mitä hyvää sinä meille olet vielä tähän lyhyeen elämäämme kätkenyt?

Kahdestaan olemme liikkeellä. Luksusta lapsiperheessä. Kuopuksemme saattelimme ensimmäiselle luokalle viime viikolla ja esikoisen rippijuhlia juhlimme kesällä. Nyt ovat ne vuodet käsillä, jolloin ei ole vauvoja sylissä eikä taaperoita jaloissa, vaan nopeasti kasvavia koululaisia sekä itseään ja rajojaan etsiviä nuoria. Vielä pesämme on täynnä. Mutta pian – liian pian – alkaa taas uusi vaihe: pesäntyhjennys. Mutta kaikki vaiheethan on tarkoitettu meidän yhdessä läpi käytäväksi, ja ilonsa on kussakin.

Kahdestaan me juoksemme, emme aivan samanlaisina kuin vuosia sitten. Hyvä on siis juosta, jos kunnossa aikoo pysyä. Paneehan se miettimään, kun vieras oli kysynyt hääkuvaamme katsellessa: keitä nuo ovat? Kuolema tekee työtään meissäkin. Sinä menetit jo ajokorttisi heikkojen silmiesi vuoksi. Mutta minä lupaan vierelläsi tihrustaa, kun et enää kauas näe. Vielä me saamme juosta yhdessä ja kahdestaan, vaikka paikat hiukan kipeinä. Juoksemmehan kohti kotia.

Muistatko vihkisormukseen kaiverretun jakeen? “Teidän vanhuutenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan, niin minä olen tehnyt ja vastedeskin minä nostan, kannan ja pelastan.” (Jes.46:4)

Minun iloni, ylpeyteni, apuni ja lämpöni! Tämän lupuksen haluan sinun kanssasi yhä omistaa ja todeksi elää!

Terveiset täältä Koinonia-keskuksesta. Hyvää hääpäivää, rakas vaimoni!

Juhana

Samuli Siikavirta

Pastori

Helsinki ,