Turvapaikka

Blogi
11.3.2015

Reetta Syri“Mutku tää on mun turvapaikkani”, sanoo kolmevuotias kieriskellessään ehtoollispöydässä kaiteen alla kyljellään, napa paljaana paita korvissa ja niin lötkönä, ettei hänestä saa mitään otetta. Mun turvapaikkani.

Kyyneleet polttavat silmäkulmaani enkä tiedä, kummasta enemmän. Omasta harmistani vai lapsen sanoista.

Me tulemme ehtoollispöytään hiljaisina ja siveinä, vaikka sielu huutaa tuskasta, vääryydestä ja vihasta. Me tulemme puhtain vaattein verhottuina, mutta sisimpämme on täynnä likaa ja saastaa, joka ei lähde, vaikka rystyset verillä hinkkaamme. Me seisomme vakaina omin jaloin, vaikka minuutemme vapisee ja horjuu epävarmuudesta ja heikkoudesta.

Voi Vapahtaja, katso meitä! Katso meitä!

Ja Hän katsoo. Näkee niin läpi, ettei mikään pysy salassa. Ei sekään, mitä eniten haluamme peitellä eikä edes se, jota emme itse näe. Se katse polttaa kuin tuli ja rakastaa väkevämmin kuin kuolema. Se katse huutaa ja anoo: “Tulkaa, sillä kaikki on valmista.”

Menkäämme siis ryömien tai kontaten, itkien tai huutaen, alastomina tai repaleisin vaattein. Menkäämme turvapaikkaamme, juuri niin heikkoina ja rikkinäisinä kuin oikeasti olemme.

Ja vaikka kuka muu yrittäisi meitä matkalla puhdistaa, kaunistaa tai ojentaa, ei kuunnella eikä pysähdytä. Vasta Jeesuksen haavoissa olemme perillä. Turvassa.

Reetta Syri
Luukkaan seurakunnan jäsen

Samuli Siikavirta

Pastori

Helsinki ,