Tulevaisuuden kuvia

Blogi
14.1.2014

Pastori Jyrki Anttinen kertoi hiljattain Pohjois-Ruotsissa pidetyn pappeinkokouksen kuulumisia. Virta pois Raamatusta ja luterilaisesta uskosta kiihtyy länsinaapurissa. Ensin oli naispappeus, sitten homoseksualismin hyväksyminen ja Jumalan luomistyön, sukupuolisuuden kieltäminen “tasa-arvon” ja “neutraliteetin” Orwell-kielellä, jollainen estää perinteisen kielenkäytön ja ajattelun. Seuraava vaihe tunnetaan jo Ruotsissa. Se on islamisoituminen. Siinä kaikki paha esiintyy juutalaisuuden, kristinuskon ja vapaan markkinatalouden lännen piirissä. Tuon pahan valtapiirin vastakohtana nähdään islamin maailma, joka kuvataan niin myönteiseksi, ettei sellaista tosielämässä lainkaan tapaa.

Lähetyshiippakunnan papeista piispa Matti, Sakari Korpinen ja minä itse olemme kokeneet pappisvirkamme aikana kirkon radikaalin siirtymisen kristillisestä etiikasta ja opista pakkomaallistumiseen ja uuteen, ei-kristilliseen uskonnollisuuteen perinteisten holvien suojassa. Oli kysymyksiä, jotka 1960-luvulta lähtien erottivat vedenjakajan tavoin papiston ja maallikot kahteen, yhä jyrkemmin vastakkaiseen joukkoon.

Ensimmäinen askel oli eronneiden vihkiminen uuteen avioliittoon. Kirkolliskokous torjui sen selvästi vuoden 1948 kokoontumisessaan. Presidentti J.K. Paasikivi käveli kirkolliskokouksen yli, mahdollisesti arkkipiispa Aleksi Lehtosen (+ 1951) ja Kokoomuksen pappispoliitikon Paavo Virkkusen (+ 1959) tuella. Eronneiden vihkiminen oli se ensimmäinen raamattukysymys, jonka 1970-luvun nuoret papit kohtasivat seurakuntatyössä. Seuraavalla vuosikymmenellä siihen liittyi kysymys avoliitosta (konkubinaatti), joka oli vauhdilla yleistymässä. Erikoista on ollut vain se, että abortti ei muutamaa mielenilmaisua lukuun ottamatta johtanut kirkossa määrätietoiseen opetukseen ja toimintaan syntymättömän elämän puolesta.

1960-luvulla luterilainen “sola Scriptura”-oppi joutui yhä enemmän valinkauhaan. Historiallis-kriittisen dogmatismin omaksuneet professorit ja oppineet turvautuivat joko kahden totuuden ratkaisuun (piispa E.G. Gulin + 1975, piispa A. Lauha + 1988, prof. I. Soisalon-Soininen + 2002) tai piispa Aimo T. Nikolaisen (+ 1996) tavoin erottivat Uuden Testamentin periaatteet vanhahtavasta, aikaan sidotusta tekstistä. Prof. Heikki Räisänen (s. 1941) esiintyi uuden ajan airuena sovinnaisen konservatiivisen hurskauden kirkossa kieltämällä johdonmukaisesti Pyhän Raamatun jumalallisen ilmoituksen.

Avioliiton pyhyyden kadottamisesta ja avoliitosta siirryttiin kirkon apostoliseen virkaan ja naispappeuteen. Sitä seurasi homoseksualismi, aivan kuten raamatullis-tunnustukselliset teologit olivat ennustaneet 1980-luvun naispappeuskeskusteluissa. Arkkipiispa John Vikströmin sohvapuhe “rakkauden rajoista” Suomen Kuvalehdessä (2009?) viitoitti tien eteenpäin, kun hän seuraavana vuonna 2010 siunasi omasta puolestaan homoseksuaaliset rakkaussuhteet Yleisradiossa: “Jumala siunatkoon sinua. Jumala siunatkoon kaipuutasi rakkauteen, toisen ihmisen läheisyyteen ja lämpöön.” … Sinäkin olet Jumalan luoma sellaisena kuin olet.” Vikström sanoi, että niin yhteiskunnan, kirkon kuin hänenkin käsityksensä homoseksuaalisuudesta on muuttunut vuosikymmenten myötä. Hän ei sanonut syvällisesti, miksi niin oli käynyt.

Punaista mattoa olemme nähneet jo vuosien ajan rullattavan auki islamille. Jalkoihin ovat jääneet ne islamista kristityiksi kääntyvät, joiden vaino ei ole suvaitsevaistoa kiinnostanut. He ovat monikulttuurisuudesta puhuville poliittisesti harmillisia, kuten edesmennyt ranskalainen kristitty ajattelija Jacques Ellul (+ 1994) kirjoituksissaan totesi. Egyptiläis-brittiläinen, naispuolinen islamin tutkija Bat Ye’or (s. 1959) johtaa jihadismin, pyhän sodan kiihkoilun, suoraan islamiin kuuluvasta kristittyjen alistamisesta ja oikullisesta kohtelusta (dhimma). Kristityt olivat kaikesta kaunomaalailusta huolimatta väkivaltaihanteita ylläpitäneiden miehitysjoukkojen mielivallan armoilla ja joutuivat siitä paljon kärsimään. Se johti käyttäytymiseen terrorin ehdoilla. Ghettojuutalaisten tavoin dhimmit opettelivat elämään ahtaassa, välillä vielä ahtaammassa kolossaan, jotta he eivät ärsyttäisi islamilaisia vallanpitäjiä ja lynkkaamisiin aina valmiita väkijoukkoja itseään vastaan. Siksi monet itämaiset kirkot eivät edes halunneet vastaanottaa ja kastaa muslimeja, jotka etsivät Kristusta. Kuuluvatko viime aikoina esiin nousseet ns. Jeesus-muslimit myös tähän dhimman lamauttamien joukkoon? Kysymys nousi mieleeni, kun viime vuoden lopulla luin Nairobissa suomalaista, konservatiivista lähetyslehteä. Kysyn, koska en varmasti tiedä.

Etenevällä islamilla on Suomessakin monta Leninin “hyödyllistä hölmöä”. Niitä on myös aivan kirkon avainasemissa. Lännen liberaalin uusvasemmiston tavoin noita “hyödyllisiä hölmöjä” on aina elähdyttänyt kauna länsimaita kohtaan, joiden kunnioittamia vapauksia ja etuja käytetään kuitenkin mielin määrin hyväksi.

Samalla meidän tulee huomata, että islam ei ole monoliitti. Sen piirissä on alkanut pitkän aikaa sitten verinen sisällissota. Jihadismin eli islamilaisen fasismin eräs pääideologi oli Egyptissä v. 1966 hirtetty oppinut Sayyid Qutb, joka julisti, että Egypti oli “jahiliyya” eli ei enää islamilainen. Siksi olemassa olevat vallanpitäjät oli jihadissa syöstävä ja perustettava puhdas islamilainen yhteiskunta. Siitä tie on johtanut Al Qaeidaan. Suomeksi on ilmestynyt Hans-Magnus Enzensbergin essee “Schreckens Männer” (2006). Islamilainen terrorismi on hänen mukaansa radikaalien häviäjien alemmuuden tunnosta johtuvaa destruktiivista toimintaa, jossa ammutaan ensin kaikki muut ja lopulta päätetään omat päivät. Viha nousee islamin lähes totaalisesta jälkeenjääneisyydestä, jota korvataan uskolla islamin uskonnon ylivertaisuuteen (HS 4.1.2014). Islamin alkuajan loistava kulttuuri perustui kristittyjen dhimmien vuosisataiseen osaamiseen ja ammattitaitoon. Islamin leviämistä paenneet Levantin oppineet ja käsityöläisethän synnyttivät Kaarle Suuren (+ 814) valtakunnassa “karolinkirenessanssin”.

Nykyisen terrorismin enimmät uhrit ovat olleet muslimeja, koska kaikki islaminuskoiset eivät tietenkään ole fasisteja. Jihadismin muslimiuhrien määriä lasketaan maasta riippuen kymmenissä (esim. Algeria) ja sadoissa tuhansissa (Afganistan). The Economist-lehti tuoreeltaan kertoi, miten Syyrian maltillisemmat kapinalliset ovat kääntyneet jihadisteja vastaan ja voittaneet heidät laajoilla kapinallisalueilla. Islamin valtakunta on siis auttamattomalla tavalla riitautunut itsensä kanssa. Siitä halkeamasta kasvava joukko muslimeja pakenee pois ja liittyy kristikunnan uskonyhteyteen. Kun niin tulee tapahtumaan, ja suuremmassa määrin kuin kukaan pystyi ennakoimaan, Jumalan sanan hyljänneet suvaitsijat joutuvat elämään sen kanssa, että he taas kerran löivät vetoa väärän hevosen puolesta. Olin kirjoittaa “tulevat näkemään”, mutta pyyhin sen pois. Kevytmieliset ja paatuneet ihmiset näkemällä näkevät eivätkä kuitenkaan käsitä (Jes. 6).

Pastori Anssi Simojoki, Uusikaupunki

Janne Koskela

Pastori

Oulu ,