Timoteuksen seurakunnan ensimmäiset kymmenen vuotta

Blogi
16.11.2015

Timoteuksen luterilainen seurakunta vietti sunnuntaina 15.11. kymmenvuotisjuhlaansa. Piispa Risto Soramies toimitti messun ja juhlassa kuultiin paikallista musisointia, otettiin käyttöön “Beatus Vir” kastemaljan jalka, kuultiin terveisiä lähetyskentiltä ja muisteltiin kiitoksella menneitä, katsellen samalla toiveikkaasti tuleviin.

Tässä pari lyhkäistä katkelmaa juhlapuheestani, joka tulee ulos kokonaisuudessaan myöhemmin Lähetyshiippakunnan vuosikirjassa.

2015-11-15 11.49.05
—–
Kymmenen vuotta on suhteellisen lyhyt aika ihmisen elämässä. Kristillisen kirkon vuosituhantisessa elämässä se on mitätön silmänräpäys. Iankaikkisuuden rinnalla ei sitäkään. Nämä lyhyet kymmenen vuotta, jotka olen saanut palvella vuonna 2005 perustetun Timoteuksen luterilaisen seurakunnan pastorina, ovat kuitenkin olleet äärimmäisen opettavaisia itselleni. Olen saanut harjoitella Hyvä Paimenen lauman paimentamista rohkaisevassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Näiden vuosien aikana myös omat lapset ovat varttuneet päiväkodista rippikouluun, taaperosta teini-iän kynnykselle ja isän silmäkulman pilkahduksesta koulutien alkuun. Rakkaan vaimoni pysyessä entisellään, samana hehkeänä neitosena, tosin viisaampana, kuin tavatessamme, olen itse vanhentunut todella reilusta parikymppisestä hieman vajaaksi nelikymppiseksi ja ostanut oman painepesurin. Se on varma merkki aikuisuudesta, onhan?

Vaikka kymmenen vuotta on lyhyt aika kirkon elämässä, ovat nämä kuluneet kymmenen vuotta olleet korvaamattoman tärkeitä kasvun vuosia Timoteuksen seurakunnassa. On saatu opetella elämään valtakirkon rahoista ja rakenteista riippumatonta elämää jumalanpalvelukseen kokoontuvana seurakuntayhteisönä. On opeteltu vapaaehtoista vastuunkantamista ja yhdessä luotu rakenteita seurakuntalaisten yhteisen tekemisen tueksi. Ja on saatu vahvistua kirkon suurimman lahjan, Kristuksen kaikkeinpyhimmän armon evankeliumin, sanan ja sakramenttien äärellä. Siinä myös iankaikkisuus on saanut murtautua lyhyeen aikaamme: monta kadotuksen lasta on siirretty pyhässä kasteessa Taivaan perillisiksi, synnit on saatu uskoa anteeksi ja Jumalan runsaasti ruokkimina ja rikkaasti siunaamina on saatu palata Jumalan kansan juhlasta arkeen, oman kutsumuksen äärelle. On saatu harjoitella Kristuksen kanssa elämisen ja hänen kanssaan kuolemisen taitoa. Vaikka vuosia on vähän, uskon, että se Jumalan armotalous, jota tänä aikana olen saanut olla hoitamassa, ulottaa vaikutuksensa iankaikkisuuteen asti. Siellä, missä on syntien anteeksiantamus, on Kristus itse, ja missä on Kristus, on iankaikkinen elämä ja autuus.

Alusta asti Timoteuksessa on ollut mukana paljon opiskelijoita ja nuoria perheitä. Monet olivat tulleet tutuiksi paitsi minun, myös luterilaisen tuntomerkkien kirkollisuuden kanssa jo OPKOn aikoina ja uskalsivat siksi mukaan, rakentumaan ja rakentamaan. Ajan myötä monet nuorista (itse asiassa useimmat) ovat vanhentuneet, lapsia on syntynyt ja lapset ovat kasvaneet. Mukaan on löytynyt myös keski-ikäisiä ja jokunen eläkeläinenkin. Silti on ollut monia sellaisia “perhekirkkoja”, että olemme vaimon kanssa jälkikäteen miettineet, mahdoimmeko olla kollektiivisesti täysi-ikäisiä tänään. Nuorisossa on tulevaisuus! Kymmenen vuoden kuluessa seurakunnan messuvieraiden määrä on lähes kaksinkertaistunut. Vuonna 2014 messussa kävi keskimäärin 91 henkilöä joka sunnuntai. Timoteus on saanut toimia lähettävänä seurakuntana: yksi on lähetetty papiksi Rovaniemelle, yksi Pelloon, kolme perhettä on hyvästelty lähetyskentille ja pari muuta käy tällä hetkellä lähetyskurssiaan. Vastineeksi olemme saaneet hyvän joukon Jarai-heimoon kuuluvia seurakuntalaisia Kaakkois-Aasiasta.

Miten luonnehtisin kymmenvuotiaan Timoteuksen luterilaisen seurakunnan lyhykäistä taivalta tähän asti?

Muutamat ensimmäiset vuodet olivat pioneerivaihetta, jossa opeteltiin jatkuvasti uutta. Kaikki seurakunnan rakenteet ja käytänteet täytyi luoda ja synnyttää: Jumalanpalveluksen käytännön järjestelyt, suntiot, kanttorit, pyhäkoulu, kirkkokahvit täytyi opetella seurakunnan omin voimin järjestämään. Alussa monet asiat olivat aivan muutamien vastuunkantajien harteilla.

Seuraavat vuodet olivat vakiinnuttamisen aikaa: Miten näitä keskeisiä toimintoja voitaisiin järkevästi organisoida ja jakaa laajemmalle joukolle, miten voitaisiin tukea vastuunkantajia ja varmistaa, ettei kukaan väsy liian työn alla, ja jokainen innokas pääsisi mukaan? Miten saisimme tiedon kulkemaan seurakunnassa? Tiimirakenteiden luominen ja hallituksen linkittäminen eri tiimeihin on auttanut ainakin jonkin verran. Kaikki rakenteet tietysti vaativat myös seurantaa ja tarvittaessa päivittämistä. Työ on siis aina kesken, ja kehitettävää riittää.

Tällä hetkellä olemme ehkä kolmannessa vaiheessa tai ainakin tulossa siihen. Pioneerivaihe on toistaiseksi ohi, ja toiminta on jo kohtuullisen vakiintunutta. Seurakunnan toiminnassa on jonkinlaisia rakenteita, jotka helpottavat yksittäisen seurakuntalaisen integroitumista ja myös vastuutehtävissä palvelemista. Tätä kolmatta vakiintunutta vaihetta kuvaa mielestäni kaksi sanaa. Ensimmäinen on “asiakasomistajuus“. Tällä tarkoitan sitä iloista tosiasiaa, että yhtä useammat seurakuntalaiset näkevät Timoteuksen seurakunnan “meidän seurakuntana”, johon ei tulla vain kuluttamaan toisten järjestämiä palveluita, vaan jossa  halutaan toimia ja vaikuttaa, jota halutaan rakentaa. Pidetään lasten ja koululaisten iltoja kodeissa, rakennetaan hyllykköjä virsikirjoille, ideoidaan leirejä ja piirejä, kutsutaan seurakunnan maahanmuuttajaperheitä kylään tai viedään joelle verkoille.

Toinen vakiintunutta vaihetta kuvaava sana on “jämähdys“. Kun nyt ollaan jo kymmenen vuotta “aina tehty asiat näin”, on kovin helppoa luutua ja nuutua itsetyytyväisenä taputtelemaan itseään päähän, ajatella, että kaikki on nyt tehty valmiiksi ja unohtaa, että ajat ja ihmisten elämäntilanteet muuttuvat. Lapset kasvavat nuorisoksi, vanhukset vanhenevat, opiskelijat valmistuvat. Yhteiskunta ja sen arvot ympärillä muuttuvat. Se, mikä toimi kymmenen tai viisi vuotta sitten voi tänään vaatia uudelleenpohdintaa. Se, mikä ei toiminut kolme vuotta sittenkään, kannattaa ehkä jo unohtaa ja tunnustaa toimimattomaksi.

On myös helppoa nuutua missionäärisestä pioneeriseurakuntavaiheesta sisäänpäinkääntyneeksi kapseliksi, jonka lämpöisestä mukavuudesta ei nähdä eikä edes yritetä katsella ulkopuolelle, niiden kansanjoukkojen puoleen, jotka ovat näännyksissä ja heitteillä kuin lammaslauma paimenta vailla (Matt 9:36). Tähän jämähdykseen auttaa vain Jumalan elävä ja voimallinen sana lakina ja evankeliumina, joka herättää ja lähettää, joka sytyttää lampun ja asettaa sen lampunjalkaan, että se loistaisi valoaan kaikille huoneessa oleville. Silloin tietoisesti pidetään ovet auki myös uusille tulijoille, ja kutsutaan omasta arjesta janoisia ja nälkäisiä mukaan Elämän veden virran partaalle, maistamaan Elämän Puun suloista hedelmää, syntien anteeksiantamusta, rauhaa, iloa ja vapautta jonka Jeesus Kristus Pyhän Henkensä kautta lahjoittaa.

Seurakuntamme tunnuslauseena on ollut apostoli Paavalin sana Timoteukselle: Pidä tallessa, Timoteus, se mikä on uskottu sinun haltuusi! (1. Tim 6:20) Kristillinen usko pysyy tallessa ja elävänä vain silloin, kun seurakunta itse elää siitä, käyttää sitä, ja kertoo siitä eteenpäin siellä, missä elää ja vaikuttaa. Jumalalle kiitos näistä armon vuosista, suokoon hän niitä vielä monin verroin lisää! Tähän asti on Herra meitä auttanut, miksipä ei auttaisi jatkossakin!

——–

pastori Janne Koskela

Janne Koskela

Pastori

Oulu ,