Hiippakuntasihteeri vaihtuu syksyllä
22.4.2024
Jokaisella kirkolla tai kirkkokunnalla on oma opetuksensa eli oppinsa. Useilla oppi on ilmaistu kirjallisesti tunnustuksessa, katekismuksessa tai muussa julkilausumassa. Vaikka jollakin kirkolla ei olisikaan tällaista kirjoitettua tunnustusta, niin käytännössä kaikissa kristillisissä yhteisöissä vallitsee jokin tunnustettu oppi, tai sellainen muodostuu ajan myötä. Tällainen tunnustus saattaa aikojen saatossa tietysti muuttua helpommin kuin auki kirjoitettu, julkinen tunnustus. Kaksi asiaa on totta yhtä aikaa: Meillä luterilaisilla on hyvin laaja julkilausuttu tunnustus, nimittäin Tunnustuskirjat. Toisaalta taas sanomme, ettei meillä ole muuta oppia kuin Kristus.
Me luterilaiset pitäydymme Tunnustuskirjoihin, koska uskomme niiden olevan oikea Jumalan sanan selitys. Tunnustuskirjamme eivät ota kantaa eivätkä käsittele kaikkia mahdollisia opin ja elämän asioita – sehän olisi mahdotonta. Mutta luterilaisina me uskomme, että niistä opinkohdista, joita se käsittelee, Tunnustuskirjat lausuvat ja tiivistävät meille Raamatun totuuden.
Kaiken uskon, opin ja kristillisen elämän lähde sekä keskus on Kristus Jeesus. Kun seuraavassa puhumme Kristuksen tuomiolle tulemisesta ja käsittelemme Augsburgin tunnustuksen artiklaa 17 (CA XVII), on tärkeimmän, eli Kristuksen, oltava koko ajan mielessä. Kun selitämme Raamattua tai käsittelemme Tunnustuskirjojemme raamattuopetusta (sillä sitähän Tunnustuskirjat ovat), niin haluamme muistaa Herramme ja Hänen sanansa kyseisestä asiasta.
Augsburgin tunnustus ojennettiin pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan päälle, Kaarle V:lle, vuonna 1530 Augsburgin valtiopäivillä. Tämä tunnustuskirja on luterilaisen kirkon päätunnustus. Augsburgin tunnustuksessa selitetään luterilaisten, jotka tuolloin kutsuivat itseään ”evankelisiksi”, kristillisen opetuksen pääkohdat. Käytännössä tunnustus kattaa uskontunnustuksen pääkohdat sekä joitakin erityiskysymyksiä. Näin ollen myös viimeisestä tuomiosta ja joistakin siihen liittyvistä pelastushistorian tapahtumista puhutaan. Evankeliset halusivat myös tässä asiassa selventää, mikä on oikea opetus ja mistä tahdotaan sanoutua irti. Kun paavin kirkko antoi vastineensa eli Augsburgin tunnustuksen kumoamuksen, niin”Kristuksen tuomiolle tuloa” käsittelevää kohtaa lähes kehuttiin. Tässä asiassa molemmilla oli jakamattoman kirkon ajan perusta. Luterilaistenkin mielestä Rooman ongelmat olivat toisaalla.
Toisaalta taas jo varhaisessa kirkossa moniin niin sanottuihin lopun ajan kysymyksiin alkoi takaovesta hiipiä sisään Uudelle testamentille vieraita vastauksia. Myös 1500-luvulla monet kristityt olivat sekaisin lopunaikoihin liittyvissä kysymyksissä. Samanlainen tilanne vaikuttaa olevan myös 2020-luvun veljillä ja sisarilla. Mitä me sitten tästä kohdasta uskomme ja opetamme?
Edelleen seurakuntamme opettavat, että Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan.
Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka katsovat, että tuomittujen ihmisten ja perkeleiden rangaistus on kerran saava loppunsa.
Ne tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu.”
(Luterilaiset tunnustuskirjat. SLEY 1990.)
Puramme tätä hieman osiin: Ensin luomme katseemme siihen, että Herramme tulee takaisin sekä tuomitsee elävät ja kuolleet. Tähän kohtaan ei oikeastaan liity kiistoja. Sen sijaan kohta ”jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan” on jo kirkon varhaisessa vaiheessa kielletty joidenkin taholta. On ajateltu, ettei tämä sovi hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan olemukseen. Niinpä ennemmin tai myöhemmin Jumala päättäisi näiden ihmisten rangaistuksen. Joko niin, että he riittävästi kärsittyään pelastuvat tai sitten siten, että he niin sanotusti raukeavat tyhjiin. Kuitenkin se opetus, jonka Raamattu meille antaa, ei anna mahdollisuutta luottaa tällaiseen. Lähtökohta on, että viimeisenä päivänä koittaa ikuinen ero Jumalasta niille, jotka eivät ole Jumalan lapsia. Raamattu ei lupaa myöskään katumuksen mahdollisuutta rajan takana. Se ei myöskään opeta niin sanottua kiirastulta, jota muun muassa paavin kirkko opettaa.
Tunnustuksen tekstissä kritisoidaan erityisesti ”kasteenuusijoita”. Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisaikaan tämä joukko piti sisällään hyvin erilaisia opettajia ja ryhmittymiä. Nämä usein keskittyivät lopunaikoihin ja siksi ne tuodaan erikseen esiin. Tunnustuskirjoissa joskus aina ”tuomitaan” joku, joitakin tai jotakin. Tätä ”tuomitsemista” ei pidä yhdistää Jumalan tuomioon tai viimeisen tuomioon. Tunnustuskirjat kyllä saattaa tuomita jonkun opettajan väärässä olevaksi tai jonkin opin harhaopiksi. Tällainen tuomitseminen on välttämätöntä evankeliumin puhtauden varjelemiseksi ja seurakunnan suojelemiseksi. Emme kuitenkaan tuomitse ketään taivaaseen tai kadotukseen. Vain Jumala tuomitsee näin.
Opettivatko juutalaiset sitten 1500-luvun Saksassa kuten seuraavassa lainauksessa sanotaan? ”Hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu” Eivät 1500-luvun juutalaiset varsinaisesti näin opettaneet, ainakaan kaikki. Jo hyvin varhaisilta kristillisiltä vuosisadoilta peräisin olevista juutalaisista kirjoituksista on kuitenkin löydettävissä tätä opetusta. Kristillisen kirkon varhaisina vuosisatoina jotkut opettajat yhtyivät tällaisiin juutalaisiin opetuksiin tai sovelsivat niitä. Yhteistä tällaiselle opille oli, että siinä korostettiin jonkinlaisen maanpäällisen Jumalan valtakunnan ajan koittamista. Näin tapahtui myös uskonpuhdistuksen aikana. Sen lisäksi, ettei Jumalan sana opeta mitään tällaista, opin pääongelma on toivon siirtyminen iankaikkisuudesta, eli taivaasta, tänne maan päälle. Tässä kohden on hyvä huomata, että Luterilaiset tunnustuskirjat on korostetusti hyvin lopunajallinen kirja. Siinä päämäärä ja toivo suuntautuu aina Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion jälkeen koittavaan uuteen luomakuntaan.
Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan/ taivasten valtakunta on jo tullut maan päälle. Toisaalta Herramme opetti, ettei tämä valtakunta ole tullut vielä täydessä voimassaan ja kirkkaudessaan. Jumalan valtakunta on siis jo tullut maan päälle, mutta tämän valtakunnan lapset eli kristityt elävät vielä ristin alla. Tie on sama kuin Herran Jeesuksen eli ristin tie. Siihen saakka, kunnes Kristus palaa tuomitsemaan elävät ja kuolleet, on olemassa vain taisteleva seurakunta, eli kirkko, jota enemmän tai vähemmän vainotaan. Ennen kuin ikuisuus alkaa ei ole olemassa mitään muuta tuhatvuotista valtakuntaa kuin vainotun Kristuksen kirkon aika. Tämä aika on alkanut, kun ihmiseksi syntynyt Herramme kokosi opetuslapsijoukkonsa ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen.
Lopuksi on hyvä sanoa, ettemme me luterilaiset ota tässä kohden kantaa kovin moniin yksityiskohtiin, mitä viimeisiin tapahtumiin tulee. Tämä on hyvä ja oikea suhtautumistapa myös monissa muissa asioissa. Luterilainen oppi tämän maailmanajan loppumisesta ja iankaikkisuuden alkamisesta antaa kunnian Jumalalle ja on meille ihmisille parhaaksi, nimenomaan iankaikkisuuden näkökulmasta. Siksi myös rukoilemme edelleen: ”Tulkoon sinun valtakuntasi!”
Pastori Hannu Mikkonen
Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?
Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.
Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.
Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.
Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.
Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.
16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”
Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”
Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.
Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.
Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.
Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.
Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.
Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:
”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.
”Kun valhe on päässyt uskonnon suojamuurien sisälle, kun tärkeät opit on käännetty päälaelleen ja sakramenttien hoito on laiminlyöty, on kirkon perusta, nimittäin profeettojen ja apostolien oppi, tuhottu. Silloin kirkko varmasti sortuu.” Näin totesi ranskalainen uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvun puolivälissä. Hän oli nähnyt Rooman kirkon harhat ja alennustilan, mutta hänellä oli huoli myös Geneven uudistetusta kirkosta.
Kirkko on aina kiusattuna, ei vain ulkoa, vaan myös sisältä. Apostoli Paavali sanoi Efeson nuoren seurakunnan pastoreille: ”teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka vääristelevät totuutta vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Apt. 20). Seurakunta oli kokenut heti alkutaipaleellaan ahdistusta ja vainoa, mutta suurin vaara olivat harhaopettajat.
Suurin osa Uuden testamentin kirjeistä on kirjoitettu väärien oppien, kristittyjen lankeemusten ja riitojen aiheuttamien kriisien takia: Galatiassa oli langettu pois evankeliumista takaisin juutalaisten sääntöihin, Roomassa kreikkalaiset ja juutalaiset kristityt halveksivat toisiaan, Korintissa seurakunnan sotkut tekivät Herran pöydästäkin riidan paikan. Myös Johannes joutui varoittamaan monista antikristuksista, joita oli jo hänen eläessään liikkeellä.
Kaikkina aikoina on kirkko kärsinyt väärien opettajien ja huonojen paimenten takia, ja kirkkokansa on itsekin antanut eksyttää itsensä usein hämmästyttävän helposti. On turha luulla, että nykyään olisimme viisaampia. Ihmissydän on tehdas, joka tuottaa yhä uusia harhaoppeja ja epäjumalia.
Onko sitten kirkon mahdollista selviytyä harhaopeista ja harharetkistä, vai onko myös Lähetyshiippakunnan kohtalona lopulta eksymys ja luopumus? Nuorena olin perustamassa kristillistä nuorisojärjestöä. Me perustajat tiesimme hyvin, että moni liike ja järjestö oli kyllä aloittanut hyvin, mutta myöhemmin menettänyt suolansa. Jumalan sana, evankeliumi ja sielujen iankaikkinen kohtalo eivät enää olleet tärkeitä tai sitten jokin harhaoppi oli alkanut jäytää perustaa. Päätimme, ettei meille saisi käydä samoin ja mietimme sääntöihin pykäliä, joilla säästäisimme oman järjestömme samalta kohtalolta. Ehdotuksia tuli paljon, mutta joukossamme ollut kokeneempi veli sanoi lopulta: ”Älkää luulko, että säännöillä voidaan estää luopumus.”
Kirkkojärjestys/hiippakuntajärjestys on silti tarpeellinen. Se voi parhaimmillaan muistuttaa siitä, mikä on kirkossa tärkeintä: Pyhän Jumalan sana ja Sanaan perustuvat sakramentit, Kristus itse ja Hänen evankeliuminsa julistaminen. Mutta ”petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa” (Jer. 17). Eikö kirkkoon luikertelevia harhoja sitten pysty mitenkään pysäyttämään?
Siellä, missä julistetaan puhdasta Jumalan sanaa, huudetaan avuksi Herraamme Jeesusta omien syntien tähden ja tunnustetaan Jumalan valmistamaa iankaikkista pelastusta, pysytään oikeassa suhteessa Jumalaan. Raamatussa kutsutaan kristittyjä useasti heiksi, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä (1 Kor.1). Heprealaiskirje kehottaa: Kun meillä siis on suuri Ylipappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnustuksesta (Hepr. 4).
Tunnustus on kristityn suuri etuoikeus. Tunnustaa (Raamatussa: homologein, sanoa samoin), on sanoa Jumalalle, itselle, toisille kristityille ja maailmalle ääneen se, minkä Jumala on ilmoittanut ja mitä kristityt sukupolvet ovat sanoneet jo ennen meitä ja miljoonat kristityt sanovat meidän kanssamme. He eivät joudu keksimään ja arvailemaan, vaan he tunnustavat sen, mitä Jumala on kristikunnalle alusta alkaen puhunut.
Kun Jumalan sana tuomitsee synneistä, tunnustan, että Jumala on oikeassa, minä väärässä. Kun Jumalan sana sanoo, että Jumala on lähettänyt Poikansa kärsimään minun rangaistukseni, tunnustan senkin ja kiitän Jumalaa Hänen sanomattomasta armostaan, syntien anteeksiannosta.
Kristillisen kirkon olemus on kirkon yhteisessä tunnustuksessa; siinä on kirkon uskon sisältö ja tunnustaminen on kristillisen kirkon vanhurskas tapa suhtautua Jumalaan: Jumala puhuu, me tunnustamme. Jumala tuomitsee, me tunnustamme syntimme. Jumala lupaa, me tunnustamme, kiitämme ja ylistämme Vapahtajaamme, Kolmiyhteistä Jumalaa.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan emerituspiispa
FBB:n 100-vuotisjuhlassa sisarkirkkomme DelsiN:n edustajien kanssa: piispa Thor Henrik With (vas.), pastori Erik Okkels, pastori Samuli Siikavirta ja Richard Skollevoll
Pohjoismaissa on eletty liberaaliteologian voimistumisen keskellä. Moni Suomessa ajattelee irtautumisen Raamatun ja siitä nousevien Tunnustuskirjojen opista tapahtuneen luterilaisessa valtakirkossa vuoden 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä. Siitä lumipallon katsotaan lähteneen vyörymään tuoden tullessaan vuoden 2011 rukoushetken rekisteröityneiden samaa sukupuolta olevien parien puolesta ja lainmuutoksen jälkeen homopareja vihkivät kapinapapit. Kuitenkin niin Suomessa kuin muuallakin Pohjolassa liberaaliteologian aallot löivät jo sata vuotta sitten ja aiemminkin valistusajasta lähtien. Tulilinjalla on ollut pohjimmiltaan suhtautuminen Jumalan sanaan.
Suomessa ensimmäinen luterilainen vapaakirkko syntyi 1920-luvulla reaktiona luopumukseen sanasta valtakirkon sisällä. Norjassa vastaavasti Evankelis-luterilainen kirkkoyhteisö (Det evangelisk-lutherske kirkesamfunn, DELK) syntyi jo vuonna 1872. Vuonna 1919 näki päivänvalon Norjan vanhin tunnustusrintamaa kokoava järjestö For Bibel og bekjennelse (FBB).
Tunnustusrintama on hajaantunut, mutta FBB kokoaa sitä yhteen. Kuvassa Oslon ensimmäisen tuomiokirkon, Pyhän Halvardin katedraalin rauniot 1100-luvulta.
FBB:n historia on pienoiskuva siitä, mitä Pohjoismaiden kirkkotaistelussa on tapahtunut. Yhdistys käsitti alussa enemmistön Norjan kirkon papeista, jotka reagoivat papiston parissa vaikuttaneeseen liberaaliteologiseen ”edistysliikkeeseen”. Aluksi vain pastoreille ja teologeille avoimen yhdistyksen nimi oli 40 vuoden ajan Bekjendelsestro presters Broderkreds. Sen toiminnassa piti sitoutua klassiseen kristologiaan ja apostoliseen uskontunnustukseen. Kirkkotaistelua käytiin niitä vastaan, jotka kyseenalaistivat mm. klassisen kristologian, sakramenttien vaikuttavuuden tai kadotuksen. Vuodesta 1979 lähtien FBB:n jäseniksi on hyväksytty myös maallikoita.
Pian kirkkopoliittinen tilanne radikalisoitui. Naispappeus-, abortti- ja homoavioliittokysymys olivat tapetilla. Abortinvastaisessa taistelussa FBB tuki pastori Børre Knudsenia, joka joutui 20 päiväksi vankilaan vuonna 1994 kieltäydyttyään maksamasta sakkoja, joita hänelle oli langetettu abortinvastaisista mielenosoituksistaan. FBB tuki myös Knudsenin vihkimistä piispaksi vuonna 1997, yhteisönään “Norjan kirkko maanpaossa”. Knudsen oli perustamassa vuonna 2013 Lähetyshiippakunnan sisarkirkkoa, Evankelis-luterilaista hiippakuntaa Norjassa (Det evangelisk-lutherske stift i Norge, DelsiN). FBB:ssä problematisoitiin myös Porvoon sopimus (1992) kirkollisesta yhteydestä Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen ja anglikaanien välillä sekä Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (1999) Luterilaisen maailmanneuvoston ja Roomalaiskatolisen kirkon Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston välillä. Nykyään FBB:n työssä on mukana enemmän maallikoita kuin pappeja, ja järjestön tunnustuksellisen linjan edustajat ovat pieni vähemmistö Norjan kirkon marginaalissa. Ajat ovat sadan vuoden kuluessa muuttuneet suuresti.
Osallistuin viime viikolla kolmeen tapahtumaan Oslossa, joista viimeisenä oli FBB:n 100-vuotisjuhla. Edustin kirkkoamme, Suomen evankelisluterilaista lähetyshiippakuntaa. Paikalla oli runsaasti vieraita kaikista Pohjoismaista.
Aiempiin vuosijuhliin verrattuna läsnä ei enää ollut yhtäkään 3,7 miljoonan jäsenen Norjan kirkon (Den norske kirke) piispoista. Juhlimassa ei ylipäätään ollut enää lähinnä kansankirkon väkeä vaan piispoja, paimenia ja jäseniä useista eri kirkkokunnista. Kansankirkon tunnustusrintaman hajoaminen todettiin useissa juhlapuheissa haikein mielin.
– Meidät on voitettu. Vihollinen on ollut liian vahva, piispa Göran Beijer Ruotsin lähetysprovinssista totesi vakavaan sävyyn.
Tästä huolimatta juhlassa ilmaistiin paljon kiitollisuutta FBB:n tekemästä opetus- ja julkaisutyöstä, joka on saanut monet kiinnittymään entistä lujemmin sanaan ja tunnustukseen kukin omassa kontekstissaan. Juhlassa naurettiin paljon. Hepuli oli lähellä vallata juhlasalin, kun FBB:n johtaja, DELK:n pastori Boe Johannes Hermansen siteerasi Norjan kuninkaalta ja pääministeriltä tullutta vastausta juhlakutsuun. Niissä kun pahoiteltiin, ettei juhla mahtunut kalenteriin ja tyydyttiin toivottamaan ”hyvää joulua”.
FBB:n 100-vuotista historiaa oli juhlimassa kansainvälinen joukko tunnustusrintaman väkeä.
Juhlaa vietettiin DELK:n kauniissa kirkossa. DELK:iin kuului vuoden 2018 lopussa 3 176 jäsentä, 12 seurakuntaa ja sillä oli 5 kristillistä vapaakoulua. Vuodesta 1978 Norjassa on vaikuttanut myös ruotsalaissyntyinen mutta vuonna 2009 Norjassa rekisteröity amerikkalaisen Wisconsin-synodin kanssa yhteydessä oleva Luterilainen tunnustuskirkko (Den Lutherske Bekjennelseskirke), jolla oli viime vuoden lopussa 51 jäsentä. Vuonna 1999 osa tunnustusväestä perusti itsenäisen ns. vanhakatolisen Pohjoismais-katolisen kirkon (Den nordisk-katolske kirke), johon kuului 91 jäsentä. (Jotkut lähtivät roomalaiskatoliseen kirkkoon.) Vuonna 2006 rekisteröitiin Luterilainen kirkko Norjassa (Den lutherske kirke i Norge), jolla oli vuonna 2017 84 jäsentä (uusin tieto puuttuu). Vuonna 2013 perustettu rekisteröimätön sisarkirkkomme DelsiN ilmoittaa jäsenmääräkseen 150. Kaksi viimeksi mainittua ovat Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC:n) jäsenkirkkoja mutteivät ole keskenään virallisessa kirkollisessa yhteydessä. Kaikista näistä oli edustajia paikalla. Todennäköisesti olen unohtanut listasta myös joitakin norjalaisia järjestöjä.
Norjan luterilaisista vapaakirkoista suurin, 1877 perustettu Evankelisluterilainen vapaakirkko (Den Evangelisk Lutherske Frikirke) loisti sekin juhlasta poissaolollaan. Noin 19 000 jäsenen Luterilaiseen maailmanliittoon kuuluva ja Norjan kirkon kanssa kirkollisessa yhteydessä oleva vapaakirkko hyväksyi vuonna 2005 naisten toimimisen pastoreina.
Ruotsista paikalla oli kaksi edustajaa sisarkirkostamme, 16 seurakunnan kokoisesta Ruotsin lähetysprovinssista (Missionsprovinsen i Sverige). Tanskasta osallistujia tuli niin kansankirkon vanhauskoisten parista kuin Tanskan evankelis-luterilaisesta vapaakirkostakin (Den evangelisk-lutherske Frikirke i Danmark), joka kuuluu ILC:hen ja jolla on n. 90 jäsentä. Islannista paikalla oli yksi opiskelija, jonka kertoman mukaan Islannin nopeasti liberalisoituneessa kansankirkossa (Hin evangelíska lúterska kirkja) ei ole tunnustusrintamaa laisinkaan.
NELA-konferenssin paneelikeskusteluun osallistuivat prof. Knut Alfsvåg (vas.) Norjan kirkosta, piispa Thor Henrik With DelsiN:stä, allekirjoittanut Lähetyshiippakunnasta, prof. Charles Gieschen Missouri-synodista ja pastori Halvar Sandell S:t Martins församlingista.
FBB kokoaa siis Raamatusta ja tunnustuksesta välittäviä kristittyjä melko laajalti ja sillä on ystäviä myös muualla Pohjoismaissa. FBB on myös tukenut luterilaisia nuorten aikuisten konferensseja järjestävää Corpus Christi -järjestöä rahallisesti viime vuosina, mistä lausuin järjestön puheenjohtajana kiitokset.
Edellä esitetyistä luvuista voi nähdä, että tunnustuskenttä on läntisimmässä rajanaapurissamme valitettavan pirstaloitunut eri kirkkoihin, joista yksi ei edes ole opiltaan luterilainen. Vaikka Suomessakin on joitakin Lähetyshiippakuntaa vanhempia, 2–5 seurakunnan kokoisia luterilaisia vapaakirkkoja (Seurakuntaliitto, STLK, SLT, S:t Johannes ev-luth församling jne.), kenttä ei ole täällä aivan niin hajanainen kuin Norjassa. Myös valtakirkon tietyissä herätysliikkeissä on Suomessa yhä luterilaista tunnustusta tärkeänä pitäviä kristittyjä, vaikka elintila onkin niissä käynyt niin ahtaaksi, että vihkimyksiä pitää hakea lähetyskentiltä asti ja vaikka ehtoollisyhteyttä valtakirkon piispoihin jatketaankin opillisista erimielisyyksistä huolimatta.
Kun esittäydyin Oslossa juhlaväelle edustajana Lähetyshiippakunnasta, jolla on 36 seurakuntaa ja n. 2100 jäsentä, se tuntui Norjan kontekstissa suorastaan kerskaamiselta. Jos ei-aktiiviset jäsenet jätetään DELK:n osalta laskuista pois, me olemme ylivoimaisesti suurin Pohjoismaiden tunnustuksellisista luterilaisista ns. vapaakirkoista. Myös FBB:n 100-vuotisjuhlaa edeltäneissä pohjoismaisessa tunnustuskonferenssissa sekä Pohjois-Euroopan Luther-akatemian (NELA) konferenssissa koin saman, kun eri kirkkojen edustajat kertoivat tilanteestaan. Meidän kasvuamme 20 vuodessa yhdestä Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöstä 36 seurakunnan kokoiseksi kirkoksi ihmeteltiin.
Vaikka mikään kirkko ei ole täydellinen ja meillä on omat haasteemme osaksi tästä nopeasta kasvusta johtuen, paljosta saamme olla Jumalalle kiitollisia. Katamme kirkkona Suomen kartan jo vallan hyvin, vaikka aukkojakin yhä on. Olemme monelle varteenotettava kirkollinen vaihtoehto maassamme, ja moni etsijä löytää seurakuntaamme jopa täysin kirkollisten piirien ulkopuolelta. Olemme verkostoituneet kansainvälisesti ILC:n ja kirkollisen yhteyden toteamisten kautta ja välttäneet sisäänpäin kääntymisen vaaraa. Olemme viestineet aktiivisesti ulospäin myös kotimaassa laajan saarnapankin, video-opetusten, luterilainen.net -sivuston ja julkaisujen kautta. Kaikki tämä – jos Jumala suo – myös jatkuu ja kehittyy edelleen.
Omassa puheenvuorossani kerroin lopussa sekaannuksesta, joka minulle kerran tapahtui Corpus Christin hallituksen kokouksessa FBB:stä puhuessani. Muistin lyhenteen väärin muodossa ”BFF”. Se on englanniksi tunnettu lyhenne termistä ”best friends forever” – ikuisesti parhaat ystävät. FBB puolestaan tulee sanoista, jotka tarkoittavat ”Raamatun ja tunnustuksen puolesta”. Päätinkin puheeni seuraaviin sanoihin, jotka saivat salin nauramaan:
– Jos löydämme yhdessä saman perustan, jolla olemme todella Raamatun ja siitä nousevan luterilaisen tunnustuksen puolesta (For Bibel og bekjennelse, FBB), silloin olemme varmasti myös ”best friends forever” (BFF).
Tällaiseen yksimielisyyteen evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisestahan meidän kristittyjen välinen yhteys lopulta perustuu.
Samuli Siikavirta, PhD
Pastori, Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta
9.–10.10.2019 järjestetyn NELA-konferenssin teemana oli kaste. Allekirjoittanut puhumassa aiheesta Kaste ja kristillinen identiteetti Uudessa testamentissa. Kuva: Boe Johannes Hermansen.
