Kirkkomme ruotsinkielinen työ vahvistuu tänä kesänä, kun Kesäjuhlassa kaksi pastoria vihitään palvelemaan ruotsinkielisiä seurakuntiamme. Pietarsaaren Pyhän Jakobin  seurakunnassa (Sankt Jakobs församling) oman toimen ohella pastorina ryhtyy palvelemaan Lennart Ahlvik. Tämän lisäksi Lennart sijaistaa myös pastoreita muualla Pohjanmaalla sekä suomen- että ruotsinkielisissä seurakunnissa. Turun Pyhän Gabrielin seurakunnassa (Sankt Gabriels församling) aloittaa puolestaan Niklas Antonsson osa-aikaisella työosuudella.

Koronavuodet kirkastivat seurakunnan merkityksen

Lennart Ahlvik asuu Luodossa Kokkolan ja Pietarsaaren välillä vaimonsa ja kahden pienen poikansa kanssa. Päivätyönsä hän tekee tällä hetkellä elintarvikealalla. Vapaa-aikanaan hän täydentää teologian maisterin opintojaan suorittamalla STM-tutkintoa  Församlingsfakultetenissa Göteborgissa.

Lennartin Jumala on johdattanut nykyiselle paikalleen Turun Pyhän Gabrielin seurakunnan kautta. Seurakunnasta tuli Lennartin ja hänen vaimonsa koti, kun hän oli muuttanut Pohjanmaalta sinne opiskelemaan. Kahden vuoden kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin Pohjanmaalle ja alkoi tehdä opintojen ohella töitä ruotsinkielisessä laestadiolaisuudessa (LFF-liikkeessä), ensin nuorisotyötä ja sitten kristillistä radiotyötä.

– Oli monella tavalla antoisaa aikaa palvella näissä tehtävissä, mutta tietyt asiat oman tehtävän ja virkateologiaan liittyen johtivat siihen, että päätin lopulta luopua tehtävästä, kuvailee Lennart kyseistä työsuhdettaan.

Tuolloin elettiin koronavuosia. Hän huomasi, kuinka tärkeää seurakuntayhteys ja jumalanpalvelus ovat kristityn elämässä:

– Kaipasin sitä jumalanpalveluselämää Sanan ja sakramentin ympärillä, jota olimme saaneet elää aikaisemmin jo muutaman vuoden.

Niinpä perhe päätyi keväällä 2022 Pyhän Jakobin seurakunnan messuihin. Seurakunta on tullut perheelle rakkaaksi. Lennart iloitseekin, että he ovat perheenä viihtyneet siellä.

”Suuri helpotus tässä virassa on, ettei oteta omista vaan Jumalan varastoista. Hän kutsuu ja lähettää.”

Lennart ottaa kutsun paimenvirkaan vastaan iloiten, mutta toisaalta lähestyvä pappisvihkimys herättää myös toisenlaisia tunteita.

– Tietysti on suuri ilo saada palvella ”sovituksen virassa” ja olla jakamassa Kristuksen armolahjoja muille ihmisille. Samalla oma heikkouteni, puutteellisuuteni ja syntisyyteni nousevat helposti omien silmien eteen. Suuri helpotus tässä virassa on, ettei oteta omista vaan Jumalan varastoista. Hän kutsuu ja lähettää. Hän myös varustaa ja antaa kaiken tarvittavan.

Seurakunnan rakentajasta paimeneksi

Niklas Antonsson on kotoisin Ruotsista, mutta asuu nykyisin Kaarinassa. Hän työskentelee kirkkohistorian opettajana Göteborgissa Församlingsfakultetenissa, jossa muun muassa monet Lähetyshiippakunnan pastorit ovat aiemmin suorittaneet tai parhaillaan suorittavat tunnustukselliseen luterilaiseen teologiaan syventäviä STM-tutkintoja.

Turun Pyhän Gabrielin seurakunnassa Niklas on ollut vuodesta 2011 lähtien. Hän oli siis mukana jo silloin, kun seurakunnan toimintaa käynnistettiin. Niklas oli jo aiemmin opiskellut teologiaa ja jatkoi tuolloin opintojaan Åbo Akademissa.

– Olen vähitellen saanut kasvaa erilaisissa seurakuntaelämään kuuluvissa tehtävissä ja nyt saanut myös kutsun paimeneksi, Niklas kertoo tiestään. Hänen toiveensa ja rukouksensa onkin, että hänen toimintansa pastorina olisi siunaus tutulle kotiseurakunnalle.

 

Lahjakkaita ja motivoituneita miehiä pioneerityöhön

Dekaani Joel Kerosuo odottaa iloiten ja kiitollisena Kesäjuhlaa, jossa tulevat pastorit Niklas ja Lennart vihitään pyhään paimenvirkaan:

– Juhlatunnelmani Loimaan Kesäjuhlan edellä ovat parantuneet viikko viikolta sitä mukaan, kun olen saanut vahvistuksen seurakunnan esittämistä kutsuista pastoreille ja tulevista pappisvihkimyksistä. On suurta lahjaa, että saamme liittää myös Niklaksen ja Lennartin tähän vihittävien joukkoon.

”Tällaisina päivinä on helppo hymyillä dekaanin konttorilla.”

Kerosuon päällimmäisenä tunteena on valtava ilo ja kiitos siitä, että Jumala lähettää pienelle luterilaiselle kirkollemme palvelukseen näin lahjakkaita ja motivoituneita henkilöitä. Hän toivoo, että tulevat vihkimykset voisivat olla myös laajemmin vahvistamassa Lähetyshiippakunnan ruotsinkielistä työtä:

– Vuosien saatossa on ollut omat haasteensa ja pioneerivaihe on usein työlästä. On yritetty pienin askelin kehittää ruotsinkielistä työtä esimerkiksi koordinaattorin nimeämisellä ja kokonaan ruotsinkielisellä Pyhäkön lampulla. Lennartin ja Niklaksen myötä kokonaisuus vahvistuu jälleen. Pienin askelin eteenpäin kourat ristissä mennään, dekaani toteaa.

Suomen luterilainen pastoraali-instituutti, eli tuttavallisemmin SUPI, on Lähetyshiippakunnan tulevia pastoreita kouluttava taho. Se tarjoaa seurakuntien työhön valmistautuville teologian opiskelijoille kirkkomme uskosta nousevaa teologista koulutusta, tukea pastoraalisen identiteetin rakentamisessa ja polun mahdolliseen pappisvihkimykseen. Instituutin opetuksesta vastaavat Lähetyshiippakunnan pappiskollegion jäsenet. Opetus koostuu yhteisistä viikonloppukokoontumisista, mentoroinnista ja ohjatusta seurakuntaharjoittelusta. Viikonloppukokoontumiset on rakennettu tietyn teeman äärelle. Niitä ovat esimerkiksi ”pastori saarnaajana”, ”pastori liturgina”, ”pastori johtajana” ja ”pastori sielunhoitajana”. Yhteisen keskustelun ja kirjallisuuden lukemisen kautta aiheisiin päästään perehtymään kattavasti. Lisää Lähetyshiippakunnan pappiskoulutuksesta voit lukea täältä.

Yksi tällä hetkellä meneillään olevan SUPI-kurssin osallistujista on Aaron Sahipakka. Hän on 22-vuotias opiskelija Turusta, joka aloitti toukokuussa seurakuntaharjoittelun. Haastattelin Aaronia hänen opinnoistaan ja tiestään teologisten opintojen pariin.

Kuka olet ja missä asut?

– Olen Aaron Sahipakka, 22-vuotias ja asun Turussa. Olen myös opiskelija kahdessa yliopistossa, esikoinen, isoveli, suntio, ja kaveri. Tykkään lukea, keskustella haastavista aiheista ystävieni kanssa ja katsoa urheilua. Minua kiinnostaa teologiassa dogmatiikka, Luther-tutkimus ja luterilaisen puhdasoppineisuuden ajan teokset, filosofisissa kysymyksissä etiikka, eksistentialismi ja yhteiskuntafilosofia.

Miten sinut johdatettiin Lähetyshiippakunnan seurakuntaan? Missä Seurakunnassa olet?

– Lähetyshiippakuntaan tulin kesällä 2021 perheeni johdolla ja Jumalan kutsusta. Vanhempani etsivät kristillistä kotia, ja siten tie vei Lähetyshiippakuntan. Miksi tänne? Syitä oli varmasti monia, mutta oleellisesti keskiössä oli ja on ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Mistään muualta kuin Lähetyshiippakunnasta ei Raamatun ja luterilaisen tunnusutksen sanoma löydy niin kirkkaasti! Käyn Turussa Pyhän Paavalin luterilaisessa seurakunnassa, toimin siellä suntiona ja olen lisäksi seurakunnan hallituksen jäsen. Toimin myös nyt tulevan kesän ajan Pyhän Paavalin seurakunnan kesäteologina.

Sinulla on tällä hetkellä meneillään kahdet yliopisto-opinnot. Kertoisitko tarkemmin niistä: Mitä aineita opiskelet, missä vaiheessa opintosi ovat ja mitä opinnot ovat sinulle antaneet?

– Opiskelen Turun yliopistossa pääaineena filosofiaa ja sivuaineena latinaa. Tämän lisäksi suoritan etäyhteyksien avulla opintoja Latviassa sijaitsevaan Luther Akatemiaan, joka on Latvian luterilaisen kirkon oma pappisseminaari. Tämä mahdollistaa englanniksi tunnustuksellisen luterilaisen teologian opiskelun juuri LCMS:n rahoituksella ihan mistä tahansa! Opettajani ovat siis kaikki Missouri Synodin lähetystyöntekijöitä ja pastoreita Euroopassa.

Nykyisten opintojeni ensimmäinen vuosi sekä Turussa että etänä Latviassa on kohta paketissa. Kesäkuussa on viikon Luther Akatemian opintojen matka Wittenbergiin, jossa harjoitellaan käytännön kautta sielunhoitoa ja liturgiaa. Tämä Intensive Study Week-nimellä kulkeva kokemus tuo yhteen opiskelija ja opettajat ympäri Eurooppaa yhteistä hartauselämää ja opiskelua varten. On lisäksi oleellista saada tehdä käytännön harjoitteluja sielunhoidon ja liturgian parissa. Akateeminen teologia on tärkeää, mutta käytännön harjoittelua ei saa unohtaa.

Opinnot ovat antaneet tietoa ja taitoja sekä välillisesti itsekuria ja järjestelmällisyyttä. Opiskelua on  paljon, varsinkin jos haluaa hyviä arvosanoja, joten omaa ajankäyttöä on pitänyt  opetella hallitsemaan. Kun on ollut kursseja muun muassa kirkkohistoriasta, metafysiikasta ja  missiologiasta, alkaa jonkinlainen yleiskuva asioista hahmottua. Olen myös ainakin oppinut miten vähän oikeasti osaa ja tietää. Opiskellessa oppii ja huomaa, kuinka paljon opiskeltavaa on Jumalan sanassa, kirkkohistoriassa, dogmatiikassa, käytännössä, filosofiassa ja kielissä. Psalmin 1 sanat ”vaan rakastaa Herran lakia ja tutkiskelee hänen lakiansa päivät ja yöt!” ja Lutherin kehoitus pysyä aina [sanan] oppilaina ovat realisoituneet jo nyt hyvin konkreettisesti.

Opintoihini minut innosti aikanaan Turun Paavalin edellinen pastori isä Sebastian, kun alustavasti harkitsin teologian opiskelua. Toivon myös tämän koulun olevan Lähetyshiippakunnalle mahdollinen ja varteenotettava vaihtoehto tulevaisuuden pappiskoulutukselle. Etäopiskelu ei poista lähiopiskelun hyötyjä ja tarvetta, mutta tällä hetkellä LA on paras tapa saada luterilaista pappiskoulutusta töiden tai muiden opintojen ohella.  Lisäksi tahtoisin tulevaisuudessa opiskella mm. St. Louisin tai Ft. Waynen seminaareissa paikan päällä.

En halua vain ylistää opintojani tai esittää kaiken olevan aina helppoa. Motivaatio ja jaksaminen eivät ole aina itsestäänselvyyksiä. Lauantaidenkin käyttäminen opiskeluun ja viikkomessujen jääminen väliin ei ole aina miellyttävää. Onkin hyvä ymmärtää luterilaista kutsumusteologiaa. Minut on asetettu opiskelijan kutsumukseen, minulle on annettu mahdollisuus palvella nyt ja tulevaisuudessa. Jos se on Jumalalle mieleen, niin työ tuottaa hedelmää, ja juuri se auttaa minua jaksamaan. Tämän lisäksi teologian opiskelu aiheuttaa joskus epäilyksiä, ahdistusta ja muuta hengellistä vaivaa, mikä kuuluu asiaan. Sanoohan jo Luther: ”oratio, meditatio, tentatio faciunt theologum. Rukous, (Jumalan sanan) meditaatio, koettelemukset tekevät teologin.” Tästä Tohtori Kleinig on kirjoittanut loistavan artikkelin, jota voin vain lämpimästi suositella luettavaksi. Teologin, tai sellaiseksi haluavan, tulee siis ankkuroida koko elämänsä ja olemuksensa rukouksen ja Jumalan sanan ympärille. Ainoastaan pitämällä katseensa ristillä roikkuvaan Herraan voi kestää koettelemukset, joihin väistämättä opintojen kautta joutuu. Lopuksi on todettava, että mitään en vaihtaisi pois.

Olet hiljattain aloittanut Lähetyshiippakunnan SUPI-kurssilla. Millainen kokemus se on ollut: Mitä siellä on tehty ja mitä se on antanut sinulle?

– Tähän mennessä olen kerennyt käymään yhdessä tapaamisessa, joka oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyödyllinen. Uskon hyvin vakaasti, katsoessani LHPK:n osaavaa papistoa ja väkeä, joka vetää kurssia, että päästessäni kunnolla mukaan tulen oppimaan paljon. Tästä ei minulla ole epäilystäkään. Odotan siis innolla pääsemistä aktiivisemmin mukaan SUPI-toimintaan, perehtymistä teologiaan ja tutustumista uusiin ihmisiin.

Mitä toivot tulevaisuudeltasi?

– Toivon itselleni itselleni varmuutta, sillä olen huono elämään hetkessä ja mieleni tykkää ajatella kaikkia eri mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Viime kädessä Herra avaa ja sulkee ovia, Herra antaa ja Herra ottaa. Tulevaisuus selkenee kun sitä koetaan ja epävarmuuden verhon läpi kuljetaan ankkuroituna Kristukseen, hänen Kirkkoonsa ja lopulliseen työhönsä. Tuleeko minusta loppujen lopuksi pastori, akateemikko vai jotain muuta, sen näyttää todeksi ainoastaan aika. Varmana toivon sitä että evankeliumin Hyvä Sanoma leviää yhä palavammin Turussa ja Suomessa. Epävarmana aikana laittomuuden ja sekasorron lisääntyessä on ainoa toivomme Jeesus Kristus ja Hänen ristinsä.

Mitä toivon omalta lähitulevaisuudeltani on kesäteologin viran oikeaa hoitamista, opintojen sujumista ja onnistuneita matkoja. Päätän tekstini Apostoli Pietarin sanoihin: ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi” (1. Piet. 5:6). Tätä kaikkea rukoilkaamme lakkaamatta siihen päivään asti, jona Kristus palaa kaikkien pyhiensä kanssa (1. Tess. 3:13). Amen!

Jesajan luterilainen seurakunta Jyväskylässä kutsui toukokuun viimeisenä sunnuntaina pidetyssä ylimääräisessä jäsenkokouksessa vastuupastorikseen Elias Ikäläisen. Seurakuntaan oli etsitty uutta vastuupastoria viime syksystä lähtien. Ikäläinen vihitään paimenvirkaan Kesäjuhlassa, ja elokuussa hän myös aloittaa seurakunnan vastuupastorina palvelemisen.

Jumalan mies joukkueeseen

Jesajan seurakunnan seurakuntaneuvoston puheenjohtaja Tero Salmela kertaa helpottuneena viime kuukausien tapahtumia:

– Olemme viime syksystä lähtien olleet ilman pastoria. Ei ole optimaalinen tilanne, että lauma on ilman kaitsijaa ja joukkue ilman valmentajaa, mutta asia on ollut hyvin esillä dekaanilla ja piispalla. Vuodenvaihteen tietämillä alkoikin tapahtumaan: Dekaani Joel Kerosuo kertoi, että hänellä voisi olla sopiva mies tehtävään. Tässä vaiheessa Elias ei itse edes tiennyt, että häntä oli kaavailtu siihen.

Kevään aikana Elias kävi pari kertaa tutustumassa seurakuntaan ja saarnaamassa.

– Meille tuli hänestä todella hyvä vaikutelma. Elias on rauhallinen ja sopiva tehtävään. Hän on kehityskelpoinen ja hyvä mies tehtävään. Sanoisin, että hän on Jumalan miehiä, Salmela toteaa.

Kun piispa Juhana oli ehdottanut Eliasta seurakunnan paimeneksi, seurakunta piti ylimääräisen jäsenkokouksen.  Lopputulosta voidaan pitää suurena johdatuksena ja rukousvastauksena.

– Kun Elias kesällä vihitään paimeneksi, meidän on hyvä lähteä kesällä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, Salmela iloitsee.

Salmela haluaa toivottaa Eliaksen tervetulleeksi ilman sen kummempia odotuksia tai paineita:

– Toivon, että jokainen Jesajan seurakunnassa kantaa Eliasta ja hänen perhettään rukouksissa, ottaa heidät avoimin mielin vastaan ja antaa hänelle kaiken tuen, Salmela kertoo.

Tehtävälleen omistautuva paimen

Vastuupastoriksi kutsuttu Ikäläinen kertoo olevansa kutsusta sanoin kuvaamattoman otettu ja kiitollinen, mutta myös aralla mielellä:

– Minulla on ollut jo vuosia sisäinen kutsumus pyhään saarnavirkaan, joten sisäisen kutsun vahvistava ulkoinen kutsu on tietysti iloinen asia. Päällimmäisenä ajatuksena ovat siis ilo ja kiitollisuus.

Toisaalta hänen mielessään ovat myös 1. Timoteuskirjeen korkeat vaatimukset seurakunnan kaitsijalle, sekä Jaakobin kirjeen varoitus siitä, ettei kovin monen pidä pyrkiä opettajaksi, sillä opettajat saavat kovemman tuomion.

– Siksi ilon ja kiitollisuuden ohella tunnen myös pelkoa ja tahdon ottaa seurakunnan kutsun vastaan aralla mielellä. Luotan kuitenkin siihen, että jos Kristus seurakuntansa kautta kutsuu sananpalvelijakseen, Hän myös varustaa tehtävään. Koetan muistaa, että hoidan virkaani ja elän koko elämääni saman armon varassa, jota sananpalvelijana tulen saarnaamaan. Se tuo sellaisen levon, ettei pelko kuitenkaan pääse dominoimaan yli ilon ja kiitollisuuden, Elias pohtii.

Elias toivoo, että Jesajan seurakunta saisi hänestä mahdollisimman helposti lähestyttävän paimenen, joka omistautuu tehtävälleen.

 – Minuun ovat tehneet vaikutuksen Lähetyshiippakunnan papit, jotka ovat todellisia paimenia, jotka tuntevat laumansa ja kantavat vastuuta lampaiden hengellisestä elämästä ja hyvinvoinnista, Elias kertoo.

Vartijasta teologiksi ja pastoriksi

Eliaksen matka Lähetyshiippakuntaan, paimenvirkaan ja Jesajan seurakuntaan on ollut hänen nuoresta iästään huolimatta monivaiheinen.  Hän varttui esikoislestadiolaisessa perheessä ja sai lapsuudestaan saakka turvallisen ja yksinkertaisen kristillisen kasvatuksen, sekä uskon. Murrosiässä hän kuitenkin etääntyi esikoislestadiolaisesta liikkeestä ja seurakuntayhteydestä, kunnes tapahtui käänne:

– Vuoden 2017 aikoihin havahduin siihen, että jos kerran pidän itseäni kristittynä, minulla pitäisi olla jokin seurakuntayhteys. Lapsuuteni esikoislestadiolainen liike oli kuitenkin hyvin jakaantuneessa tilanteessa sisäisten erimielisyyksien vuoksi ja aloin ymmärtämään, ettei kaikki liikkeen julistus ollut aina myöskään teologisesti kovin kestävää. Päädyin yhdessä vaimoni kanssa Lahden Lutherin kirkkoon Sleyn jumalanpalveluksiin, joissa kävimme melko säännöllisesti kahden vuoden ajan. Siellä omaksuin luterilaisen identiteetin ja Jumala sytytti sydämessäni syvän kiinnostuksen kristillistä teologiaa kohtaan.

Elias hakikin opiskelemaan teologiaa Itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun. Hän ei uskonut saavansa opiskelupaikkaa, sillä oli käynyt vain ammattikoulun. Kun Eliakselle sitten tarjottiinkin paikkaa, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän muutti vaimonsa kanssa Joensuuhun, jossa he päätyivät Nehemian seurakunnan messuun.  Pian, koronan tuoman etäopiskelumahdollisuuden myötä, Ikäläiset muuttivat kuitenkin takaisin Orimattilaan ja Lahden Samuelin seurakuntaan.

Eliaksen opiskelijaelämää sävytti pelko, että hän tekee turhaa työtä opiskellessaan alaa, joka ei työllistä.

– Pitkään minua vaivasi se, että opiskelin teologiaa ja tunsin sisäistä kutsua pastorinvirkaan, mutta tiedostin, että Lähetyshiippakunta on pieni kirkko, eikä pappisvihkimys opintojen jälkeen ole mikään itsestäänselvyys.

Elokuussa 2022 Jumala siunasi Eliasta ja hänen vaimoaan tyttärellä, Eliaksen piti jatkaa opintojaan piiri- ja myymälävartijan työn ohella. Jumalan johdatusta oli, että kaikesta huolimatta opinnot pysyivät käynnissä ja etenivät. Elias kutsuttiin mukaan syksyllä 2023 alkaneelle Lähetyshiippakunnan SUPI-kurssille.

– Se sytytti toivon kipinän siitä, että en ehkä ollutkaan opiskellut teologiaa turhaan. Siitä alkaen tie pastorinvirkaan onkin edennyt paljon nopeammalla vauhdilla kuin olisin osannut ajatella: tammikuussa aloitin suorittamaan Lähetyshiippakunnassa yliopisto-opintoihin kuuluvaa työharjoittelua ja sen puitteissa olen päässyt jo muutamaan otteeseen saarnaamaan ja näkemään pastorin työtä lähempää.

Jesajan seurakunnan vastuupastorina aloittaminen merkitsee Ikäläisen perheelle muuttoa uudelle, entuudestaan täysin vieraalle paikkakunnalle:

– Odotamme tulevaa innoissamme ja positiivisella jännityksellä. Luotamme siihen, että Herra on avannut oven ja Hän pitää meistä huolen ja johdattaa meitä kuten tähänkin asti myös tulevaisuudessa. Minua ja perhettäni saa muistaa rukouksissa.

Sisäistä paloa ja pyhää arkuutta

Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo muistelee Jeesuksen kehotusta rukoilemaan ”elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.”

– On suurta armoa, että meillä on innokkaita ja motivoituneita teologeja, jotka kyselevät omaa paikkaansa Jumalan valtakunnan työssä ja ovat valmiita vastaamaan kutsuun palvella pastorina seurakuntaa. Asia ei ole laisinkaan itsestäänselvyys. Monet luterilaiset kirkot kamppailevat pappispulan kanssa.

Kerosuo toivookin, että hänen mainitsemansa Jeesuksen rukous voisi pysyä edelleen kirkkomme rukouksena ja samalla seurakuntalaiset säännöllisesti rukoilisivat pastoreiden ja heidän perheidensä puolesta, kuten varmasti jo tekevätkin.

Eliaksesta hänelle tulee ensimmäisenä mieleen erinomainen asenne.

– On hienoa olla kutsumassa henkilöä, jolla on samalla tehtävään sisäinen palo, mutta ei ole lähdössä niin sanotusti ”soitellen sotaan”, vaan on myös pyhää arkuutta tehtävän edessä. Seurakuntapastorin toimenkuvaan kuuluu laajalti erilaisia tehtäviä, eikä varmaan sellaista ihmemies MacGyveriä olekaan, joka olisi kaikessa luontaisesti vahvuusalueellaan. Mutta kun on kestävä perusta Jumalan armonaarteissa ja kirkon tuntomerkeissä, niin tälle perustalle on hyvä lähteä rakentamaan seurakuntayhteisöä, Kerosuo toteaa.

Ruotsista kantautui 13. maaliskuuta 2024 suru-uutinen: Missionsprovinsenin ensimmäinen piispa Arne Olsson on kuollut, 93 vuoden iässä.

Missionsprovinsenin nykyinen lähetyspiispa Bengt Ådahl kirjoittaa:

– Arne Olsson oli Missionsprovinsenin ensimmäinen lähetyspiispa, vuosina 2005–2010. Muistamme kiitollisina hänen uskollista palvelustaan hyvin tärkeänä ajanjaksona Missionsprovinsenin historiassa. Hänen tunnuslauseensa ”Att lyda Gud mer än människor” (vrt. ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, Apt 5:29) todistaa siitä uskollisuudesta ja rakkaudesta Herraan, joka häntä motivoi.

Arne-piispalla on tärkeä paikka myös suomalaisessa kirkkohistoriassa ja Lähetyshiippakunnan synnyssä. Tultuaan vihityksi Missionsprovinsenin piispaksi hän palveli myös suomalaisia seurakuntia, vihkien pappeja pääasiassa Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Toimikautensa aikana hän vihki yhteensä kahdeksan suomalaista miestä pappisvirkaan. Vuonna 2010 hän vihki Matti Väisäsen Missionsprovinsenin avustavaksi piispaksi, palvelemaan niitä seurakuntia, jotka myöhemmin (2013) muodostivat Suomen Lähetyshiippakunnan. Matti Väisänen muistelee:

– Olin Suomen Luther-säätiön delegaation jäsenenä mukana mieliinpainuvassa Arne Olssonin piispaksi vihkimisjuhlassa Göteborgissa 5. helmikuuta 2005. Vain Kolmiyhteinen Jumala tiesi tuolloin, että hän tulisi vihkimään minut piispaksi viisi vuotta myöhemmin Luther-säätiön työn tuloksena Suomessa syntyneitä ja syntyviä seurakuntia varten. Siitä lähtien on ollut ilo ja halu kiittää iltarukouksissani Taivaan Isää kaikin tavoin esimerkillisestä ja kauniilla tavalla vaatimattomasta ja hurskaasta esipaimenestani lähetyspiispa Arne Olssonista.

Myös Lähetyshiippakunnan nykyinen piispa Juhana Pohjola muistaa Arne-piispaa kiitollisuudella:

– Piispa-Arne palveli nöyrästi, uskollisesti ja valoisasti Herran seurakuntaa historiallisessa taitekohdassa. Hänet annettiin piispaksi vanhuuden päivinään siirtämään kallis uskonperintömme uusille paimensukupolville ja syntyneille seurakunnille kansakirkkojen hengellisessä kriisitilanteessa.  Syvä kiitollisuus täyttää sydämen siitä palvelutehtävästä, jolla hän myös meidän työtämme Suomessa rakensi. Kristuksen ristityö meidän syntisten pelastukseksi oli hänen julistuksensa ydin. Meillä on hyvä toivo, että hän saa nyt levon töistään ja ilon Herransa luona taivaassa.

Piispa Arne Olssonin vihkimät suomalaiset papit ja piispa:

Göteborgissa 5.2.2005: Niko Vannasmaa

Göteborgissa 7.1.2006: Janne Koskela

Tukholmassa 13.1.2007: Kalle Väätäinen

Göteborgissa 20.10.2007: Antti Lehrbäck, Esko Murto, Markus Pöyry

Tukholmassa 16.5.2009: Jyrki Anttinen, Hannu Mikkonen

Helsingissä 20.3.2010: Matti Väisänen vihittiin piispaksi

 

Kuva: https://missionsprovinsen.se/biskop-arne-har-avlidit/