Naistenpäivät syyskuussa – ilmoittautuminen alkanut!
15.5.2024
Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola ja Seurakuntaliiton esimies, pastori Seppo Salo allekirjoittivat tänään Helsingissä kirkollisen yhteyden toteavan asiakirjan. Kuva: Matti Reinikka
Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta ja Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto ovat tunnustaneet kirkollisen yhteyden. Asia vahvistettiin tänään 15. helmikuuta pidetyssä tilaisuudessa, jossa allekirjoitettiin yhteyden tunnustamisen vahvistava asiakirja. Sen allekirjoittivat Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola ja Seurakuntaliiton esimies, pastori Seppo Salo. Piispa Pohjola allekirjoitti asiakirjan viime vuoden marraskuussa pidetyn hiippakuntakokouksen valtuuttamana. Seurakuntaliiton puolelta kirkollinen yhteys Lähetyshiippakunnan kanssa todettiin 3. helmikuuta pidetyssä ylimääräisessä yhdyskuntakokouksessa. Kirkollisen yhteyden tunnustaminen toisen Suomessa toimivan luterilaisen kirkon kanssa on ensimmäinen molempien osapuolten historiassa.
Seurakuntaliitto on 1920-luvulla perustettu itsenäinen luterilainen kirkko. Sillä on viisi jäsenseurakuntaa Helsingissä, Tampereella, Vetelissä, Marttilassa ja Karstulassa, joiden lisäksi toimintaa on myös muilla paikkakunnilla. Seurakuntaliitto kertoo seurakuntiensa olevan itsenäinen evankelisluterilainen vaihtoehto kristityille, jotka tunnustavat Raamatun auktoriteetin ja haluavat luterilaisen seurakuntayhteyden.
Teologiset keskustelut Lähetyshiippakunnan ja Seurakuntaliiton välillä aloitettiin jälkimmäisen kutsusta vuonna 2014, eli pian Lähetyshiippakunnan järjestäytymisen jälkeen. Kymmenen vuotta kestäneessä prosessissa keskeistä on ollut tutustua toinen toiseensa monella tasolla. Myös teologiset kohdat on käyty läpi prosessin aikana. Erityisesti keskusteluissa pysähdyttiin vanhurskauttamisopin ja kirkon jumalanpalveluselämän äärelle. Piispa Juhana Pohjola kuvaa prosessia monella tapaa antoisaksi:
– On ollut suuri ilo nähdä, miten jaamme yhteisen näyn Kristuksen verievankeliumin julistamisesta ja raamatullis-tunnustuksellisen oppipohjan. Meille on ollut arvokasta kuulla ja oppia itsenäisen luterilaisen kirkon 100-vuotisesta historiasta iloineen ja vaikeuksineen.
Kirkollisen yhteyden tunnustaminen näkyy jatkossa molempien kirkkojen käytännön elämässä. Nyt seurakuntalaiset ja papit voivat puolin ja toisin osallistua jumalanpalveluksiin. Yhteistyö seurakuntien välillä ja muilla alueilla syventyy jatkossa eri tavoin. Tunnustettu yhteys näkyy esimerkiksi 2.–4. elokuuta Loimaan evankelisella opistolla järjestettävässä Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa. Vastaavasti piispa Juhana Pohjola on kutsuttu vierailemaan Seurakuntaliiton Kesäjuhlille, joka on kirkkokunnan jokavuotinen päätapahtuma. Kesäjuhlat pidetään 13.–14. heinäkuuta Karstulan evankelisella opistolla.
Piispa Pohjolan mukaan yhteyden tunnustamisella on käytännön ulottuvuuksien lisäksi syvä hengellinen merkitys:
– Näen solmitun yhteyden Pyhän Hengen lahjana ja toivon merkkinä laajemmin tunnustuksellisessa luterilaisessa kentässä. Päivä on historiallinen ja rohkaiseva kaikille, joille Raamattu ja luterilainen tunnustus ovat rakkaita.
Pastori Seppo Salo vertaa kirkollisen yhteyden solmimista kadoksissa olleen sukulaisen löytämiseen. Hän toivoo, että rakentavien keskustelujen henki voisi jatkua tästä eteenpäin seurakuntien elämässä ja yhteistyössä:
– Seurakuntaliiton satavuotisessa historiassa Lähetyshiippakunnan kanssa nyt todettu kirkollinen yhteys merkitsee paljon. Kuvailisin sitä kuin aiemmin etäällä, tai kadoksissa olleen lähisukulaisen löytämisenä. Meille monivuotisen keskustelumme kävijöille, kirkkojemme edustajille, uskomme keskeisten aarteiden äärelle yhdessä pysähtyminen ja niiden toisillemme avaaminen on ollut erittäin rakentavaa, uskoa vahvistavaa ja ymmärrystä lisäävää. Saman toivoisin toteutuvan kirkkojemme, niiden seurakuntien ja seurakuntalaisten kohdalla.
Pastori Janne Koskela kutsuttiin palvelemaan Samuli Siikavirran sijaisena, kun tämä muuttaa Yhdysvaltoihin. Kuva: Kari Puustinen
Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta Helsingissä on tänään vuosikokouksessaan kutsunut vastuupastorin sijaiseksi Janne Koskelan Oulusta. Sijaisen tarve tuli ajankohtaiseksi, kun pastori Samuli Siikavirta kertoi jäävänsä elokuussa vuoden mittaiselle virkavapaalle. Hän aloittaa syksyllä apulaisprofessorina Concordian teologisessa seminaarissa Yhdysvalloissa.
Kun kysyn Jannelta, miten Jumala johdatti hänet Markuksen seurakunnan vastuupastoriksi, Janne vastaa, että sitä täytyy varmaan kysyä Jumalalta.
– Hänen suunnitelmansa ovat yleensä pitkän linjan kaaria, joten uskon, että johdatus tähänkin hetkeen on koko elämän mittainen projekti. Ihmisen sammakkoperspektiivistä käsin katsottuna piispa ja seurakunta kutsuivat, ja tuntui mielekkäältä vastata tähän Jumalan kutsuun kyllä, hän kertoo.
Markuksen seurakunta on Jannelle jo entuudestaan tuttu, sillä hän on ollut vaimonsa Titan kanssa mukana jo 2000-luvun alussa. Seurakunnassa ja pääkaupunkiseudulla heillä on edelleen paljon tuttuja ja ystäviä.
– Ja uusiakin eppäilemättä saatavilla, Janne lisää.
Hän kokee, että Markuksen seurakunnassa on aiempien paimenten jäljiltä isoja saappaita täytettävänä, mutta suhtautuu omaan palvelukseensa rauhallisin mielin:
– Koitan malttaa lampsia omilla saappaillani yksinkertaisena sananpalvelijana, joka saarnaa evankeliumia syntisille, myös itselleen.
Markuksen seurakunnan hallituksen puheenjohtajana tämänpäiväiseen kokoukseen asti toiminut Ilkka Valkonen kertoo ilahtuneensa, kun kuuli tulevasta pastorista:
– Olin hivenen jännittynyt, kuka tulee Samulin tilalle, koska meillä on hyvä ja oppinut pastori seurakunnassamme. Kun piispa kertoi Jannen nimen, olin iloinen, että hän oli löytänyt kokeneen ja hyvät referenssit omaavan pastorin. Myös hallitus ilahtui, koska teki yksimielisen positiivisen päätöksen ilman soraääniä.
Valkonen lisää, että myös muu seurakunta on ottamassa Jannen kiitollisin mielin vastaan. Janne piti ”vaalisaarnan” tammikuun lopussa vietetyssä messussa, minkä jälkeen seurakunnalla oli keskustelutilaisuus. Valkonen koki tilaisuuden tunnelman iloiseksi, tyytyväiseksi ja kiitolliseksi:
– Uskon, että seurakuntalaiset ovat tyytyväisiä valintaan, koska Jannella on pitkä kokemus sekä pastorin virasta että monenlaisesta seurakuntaelämän ulkopuolisesta työstä.
Tällä hetkellä Oulussa asuva Janne työskentelee soitinrakennusyrittäjänä. Kuva: Janne Koskela
Janne on palvellut pastorina Oulussa, Timoteuksen luterilaisessa seurakunnassa, lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänet on vihitty pastoriksi loppiaisena 2006, mistä lähtien hän on ollut Timoteuksen seurakunnan vahvuudessa. Janne palveli ensin vastuupastorina 13 vuoden ajan, jäi tammikuussa 2019 vuoden mittaiselle virkavapaalle, ja on sen jälkeen ollut OTO-pastorina oman soitinrakennusyrittäjyytensä ohella.
Jannella ja Titalla on kolme poikaa, joista kaksi vanhinta asuu jo omillaan. Kevään aikana Titta etsii töitä pääkaupunkiseudulta, ja Taavi (15 v.) hakee yhteishaussa opiskelemaan Helsingin lukioihin. Vahvat juuret Ouluun kasvattaneelle perheelle muutto Helsinkiin on iso muutos elämään:
– Oulu on ollut kotikaupunkimme 21 vuotta ja tänne jää paljon rakkaita ystäviä sekä käytännössä lastemme koko lapsuusajan elämä ja lapsuudenkoti. Lisäksi Timoteuksen seurakunta on ollut kotiseurakuntamme perustamisestaan saakka. Lappiin ja muutenkin pohjoisen luontoon, kirkkaiden luonnonvesien äärelle ja runsaslumisiin talviin on jatkossa pidempi matka.
Janne toivookin, että muistaisimme muuttoa ja koko elämänmuutosta esirukouksin. Hän toteaa muuton olevan sen verran iso projekti, että jos töitä vain riittää, perhe ei tule vain käväisemään Helsingissä.
Koskeloista tuntuu, että tällaiset käännekohdat ja välitilinpäätökset ovat ihan terveellisiä itse kullekin.
– Ei pääse ihan luutumaan eikä puutumaan paikalleen, ja tuntuu innostavalta päästä näkemään ja tekemään papintyötä Helsingissä ja entisessä kotiseurakunnassa Markuksessa. Maallistuminen etenee kovinta vauhtia pääkaupunkiseudulla. Sehän tarkoittaa, että entistä useammat vastaantulijat eivät tiedä alkuunkaan, mistä kristinuskossa on kysymys. Lähetystilanne on paitsi haaste, myös mahdollisuus.
”Toimivatko armolahjat Lähetyshiippakunnassa?” Tätä minulta kysytään usein. Mitä sitten vastaan? Ilman muuta! Kirkkomme elää ja hengittää Pyhää Hengen voimasta! Mutta se ei tarkoita, että luterilaisena kirkkona haluaisimme omaksua uushelluntalaisuuden opillisia painotuksia tai karismaattisen liikkeen jumalanpalveluskäytäntöjä.
Miten sitten armolahjat käytännössä näkyvät seurakunnissamme? Juuri siten, miten mottomme ilmaisee.
Uusi testamentti puhuu armolahjoista (kharisma) ja Hengen lahjoista (pneumatika). Pääpaino sanalla kharisma on Jeesuksessa. ” Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Rm.6:23, 5:15, 2.Kr.1:11). Jumalanpalvelus on elämäksi, koska Kristus antaa itsensä ja ristinansionsa lahjana meille armosta. Messussa toteutuu Paavalin opetus Hengen lahjoista: ”…söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa.” (1.Kr.10:3) Pastori palvelee, sillä hänelle on annettu Hengen viran armolahja (1.Tm.4:14). Seurakuntana vastaamme Hengen sanoin: ”Täyttykää Hengellä puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle.” (Ef.5:18) Rukouksen läpäisemässä messussa toteutuu Jeesuksen lupaus jumalanpalveluksesta Hengessä ja totuudessa (Jh.4:24).
Jumalan perheenä eläminen merkitsee yhteistä vastuuta. Niin kuin jokaisessa kodissa, niin myös seurakuntakodissa pätee kaksi lainalaisuutta. Ensinnäkin jokaisella jäsenellä on oma erityinen lahja ja vastuu palvella. Toiseksi kaikki kyvyt ja lahjat tulevat yhteisen kodin hyväksi. Näitä arkisia totuuksia apostolitkin alleviivaavat: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut”(1.Pt.4:10) ja ”…kaikki tapahtukoon rakennukseksi”(1.Kr.14:26). Kysymys ei ole yksilökeskeinen, miten minä voin hengellisesti toteuttaa itseäni vaan yhteisöllinen, miten voin parhaiten palvella seurakuntaa ja sen tehtävää.
Missään kohtaa Raamatussa ei luetella, mitä kaikkia lahjoja ja tehtäviä seurakuntakodin rakentamisessa tulisi olla käytössä. Missään kohtaa ei liioin Isän luomisen, Pojan lunastuksen ja Pyhä Hengen pyhittämisen lahjoja aseteta vastakkain vaan päinvastoin Kolmiyhteisen Jumalan teot ovat meihin nähden jakamattomat (1.Kr.12:4-6). Isän monet luonnon lahjat Pyhä Henki ottaa käyttöönsä antaen myös uusia tarpeen mukaan. Toisten luontaiset vahvuudet Hengen käytössä auttavat johtamaan työtä (1.Pt.4:11). Toisilla on naimattomuuden armolahjan (1.Kr.7:7) myötä aikaa paremmin toisille. Toisilla on erityinen kutsu lahjoittaa seurakunnalle (Rm.12:8). Toisilla on viisauden sanat arvioida ajan virtauksia (1.Kr.12:8). Toisilla on kutsu rukouspiireissä rukoilla toisten puolesta (Rm.12:12), toisilla tehtävä ja lahja soveltaa Jumalan sanaa rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi (1.Kr.14:3). Nämä ja monet muut lahjat, tehtävät ja virat on käytössä seurakunnissamme yhteisessä rakennustyössä. Ja jos jotain puuttuu, sitä saamme anoa!
Lähetyshiippakunnassa emme seuraa maallistunutta ideologiaa, josta tuonpuoleisuus on karsittu ja Jumalan voimateot kadotettu. Mutta myös painotamme, että Jumalan voima on kätketty heikkouteen ja että hän toimii luotujen välineiden kautta. Siksi rukoilemme sairaiden puolesta todistaen ihmeitä toinen toisensa jälkeen. Välillä Herra antaa avun lääkärien kautta, välillä selittämättömästi. Välillä Jumala antaa yli ymmärryksen käyvän rauhan kohdata kärsimys ja kuolema. Mutta aina hän antaa armonsa sanan lupaukset hädän keskelle! Kirkon työssä tarvitsemme Pyhän Henkeä taistelussa pimeydenvaltoja vastaan, välillä aivan niin, että Jumalan sanalla karkotetaan pahat henget. Kuka voisikaan luetella, mitä kaikkia kokemuksia, sanoja ja näkyjä Herran Henki on vaikuttanut omiensa parissa. Mitä niitä vertailemaan, vaan kaikesta mikä vetää meitä lähemmäs Jeesusta ja Raamatun ilmoitussanaa, me yhdessä kiitämme Herraamme!
Mutta tärkein kysymys ei ole, miten lahjat toimivat keskellämme vaan onko Lahjanantaja omanamme. Tähän apostoli meidät kiinnittää:
Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa. (Ef.1:3)
Viikonloppuna 2–4. helmikuuta kokoontui Jyväskylän Kiponniemen leirikeskukseen 55 miestä viettämään Lähetyshiippakunnan miestenpäiviä. Saimme viettää antoisan viikonlopun Jumalan Sanan ja mieheyteen liittyvien teemojen äärellä. Viikonloppu alkoi perjantaina avajaisilla, joissa saimme kuulla opetusta pastori Kalle Väätäiseltä. Hänen kehotuksestaan jaoimme pienryhmissä kokemuksiamme miehenä epäonnistumisesta. Tämän jälkeen saimme kuulla myös synninpäästön ja näin yhteinen viikonloppumme sai hienon aloituksen armahdettujen syntisten joukkona.
Viikonloppua rytmittivät hetkipalvelukset, opetukset ja opetusten pohjalta käydyt keskustelut pienryhmissä. Lauantaiaamun rukouspalveluksen jälkeen Jari Kekäle opetti meitä mieheydestä ja tunteista.
Iltapäivällä Eero Kaumin opetus avioliiton kysymyksistä ja miehen roolista perheessä herätti runsasta keskustelua.
Lauantaina vietimme myös seuroja, joissa miehet pitivät puheenvuoroja ja lauloimme luterilaisia virsiä. Iltaa istuimme saunan lämmössä ja kodassa makkaraa paistaen.
Ilmapiiri oli avoin ja teeskentelemätön. Uusiinkin tuttavuuksiin oli helppoa tutustua. Pienryhmäkeskustelut jatkuivat usein ruokapöydän ääressä, jonka antimet olivat myös sanoin kuvaamattoman hyvät.
Oli hienoa tutustua useisiin miehiin useista seurakunnista, eri puolilta Suomea ja eri ikäryhmistä ja jakaa yhdessä ajatuksia elämästä ja mieheydestä, haasteista ja iloista.
Sunnuntaina miestenpäivät huipentuivat siten, että Jeesus Kristus tuli luoksemme leivässä ja viinissä, kun kokoonnuimme yhteiseen messuun Jesajan luterilaisen seurakunnan kanssa.
Messun jälkeen pastori Kalle muistutti meitä, kuinka todistus siitä, että olemme Jumalan lapsia, maistuu nyt meidän suussamme. Ehtoollisen sakramentin nautittuamme miestenpäivät päättyivät ruokailuun. Näin saimme lähteä Kiponniemestä takaisin arjen kutsumusten keskelle ravittuina paitsi maallisella ruoalla, myös ennen kaikkea Jumalan Sanalla ja sakramentilla.
Teksti ja kuvat: Elias Ikäläinen
Mailis Janatuinen opetti Hämeeninnassa profeetta Samuelin äidistä ja elämästä. Kuva: Lähetyshiippakunnan arkisto.
Ja Samuel otti kiven ja pani sen Mispan ja Seenin välille ja antoi sille nimen Eben-Eser ja sanoi: ”Tähän asti on Herra meitä auttanut” (1.Sam.7:12)
Saimme viettää rovastikunnallista naistenpäivää Hämeenlinnan Wisahovissa lauantaina 27.1. Paikalle saapui kolmisenkymmentä naista kuulemaan Mailis Janatuisen luentoja, nauttimaan uskovien yhteydestä, yhteisestä rukouksesta, ilosanomapiiristä ja hyvästä ruuasta, joilla kaikilla Herra meistä runsaasti ravitsi.
Ensimmäisen luennon aiheena oli uskonpuhdistajan äiti. Luento käsitteli profeetta Samuelin äitiä Hannaa, joka pitkään lapsettomuudesta kärsittyään pyysi Herralta poikalasta ja lupasi antaa tämän Herralle palvelijaksi pienestä pitäen. Herra kuuli Hannaa ja Hanna piti lupauksensa. Tämän raamatunkertomuksen äärellä Mailis kehotti meitä osallistujia muistamaan, että lapsemme ja lapsenlapsemme eivät kuulu meille, vaan Herralle, aina pienestä pitäen. Hanna toimi myös esimerkkinä sitkeästä rukouksesta ja siitä, että Herraan luottaen ja turvaten elämämme kulkee aina parhaaseen mahdolliseen suuntaan.
Lounaan jälkeen pidettiin ilosanomapiiri. Kuva: Sirkku-Marja Väätäinen
Lounaan jälkeen jakauduimme ilosanomapiiriryhmiin, joissa käsittelimme Luukkaan evankeliumin kertomusta, jossa Jeesus kohtaa syntisen naisen (Luuk.7:36-50). Pohdimme sitä, miten tärkeää on tunnistaa oma syntisyytensä, jotta voi tunnustaa syntinsä Herralle ja näin saada ne anteeksi sekä sitä, miten hyviä me ihmiset olemme selittelemään väärät tekomme oikeutetuiksi. Vertasimme kertomuksessa esiintyvää fariseus Simonia ja syntistä naista, joka itki Jeesuksen jaloissa ja löysimme itsemme kummastakin. Yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita, yhtä aikaa kovia ja katuvia.
Toisessa luennossaan Mailis jatkoi profeetta Samuelin elämän käsittelyä. Miten tämä sai viettää hienoja vuosia kuningas Saulin aisaparina, sitten pettyä Sauliin ja taas herätä toivomaan parempaa, kun Herra johdatti Samuelin tulevan kuninkaan, Daavidin, luo. Lisäksi käsiteltiin sitä, miten hyvin hurskaatkin ihmiset voivat epäonnistua esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Miten helppoa onkaan katsoa läpi sormien jotakin pieneltä tuntuvaa asiaa, joka todellisuudessa voikin johtaa suuriin vaikeuksiin, mikäli kasvattaja (esimerkkeinä Mailis käytti pappi Eeliä ja profeetta Samuelia isän roolissa) ei ole riittävän määrätietoinen silloin kun sitä vaadittaisiin. Lohtuna huonoille kasvattajille nousi kuitenkin esiin Raamatun lupaus ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi” (Apt.16:31).
Lopuksi saimme käydä yhteiseen esirukoukseen päivän aikana jätettyjen rukouspyyntöjen kautta. Oli hienoa saada viettää aikaa uskonsisarten ympäröimänä, Raamatun äärellä ja ammentaa uutta voimaa arkeen. Jälkikäteen osallistujat kiittivät mukavasta päivästä, joka oli virkistävä ja rohkaiseva, ja jossa väkeä oli paljon enemmän kuin oli osattu odottaa. Osallistujista oli ollut hienoa saada kuulla Mailista vielä ”livenä”. Kiitos kaikille mukana olleille ja vastuuta kantaneille tästä kokemuksesta!
Teksti: Pauliina Lahti
Pastori Samuli Siikavirta aloittaa syksyllä Concordian teologisen seminaarin apulaisprofessorina. Kuva: Naomichi Masaki
Pyhän Markuksen luterilaisen seurakunnan pastori, tohtori Samuli Siikavirta on kutsuttu Yhdysvaltojen Fort Waynessä sijaitsevan Concordian teologisen seminaarin (Concordia Theological Seminary) apulaisprofessoriksi. Siikavirta on vastannut kutsuun myöntävästi ja aloittaa uudessa työssään syksyllä.
Seminaarin sivuilla julkaisussa artikkelissa vararehtori Charles Gieschen toteaa, että Siikavirran myönteinen vastaus kutsuun on suuri ilo heidän yhteisölleen.
– Hänen vahvat akateemiset ansionsa nuorena Uuden testamentin tutkijana, kansainvälinen näkökulmansa sekä kymmenen vuoden uskollinen kokemuksensa paimenviran hoitamisesta tunnustukselliselle luterilaisuudelle haastavassa kontekstissa ovat seminaarillemme ja kirkollemme Missouri-synodille suuri siunaus.
Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta ja Concordia Theological Seminary ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään. Seminaarissa ovat aiemmin vierailleet opiskelemassa emerituspiispa Matti Väisänen, piispa Juhana Pohjola sekä useita pastoreita, kuten Markus Pöyry ja Esko Murto. Suomalaisen pastorin kutsumista seminaarin apulaisprofessoriksi ei kuitenkaan ole aiemmin tapahtunut. Piispa Juhana Pohjola näkee kutsun olevan monella tavalla hyvä asia:
– Tämä on hieno mahdollisuus Samuli-pastorille ja kirkollemme. Samulin laaja asiantuntemus ja kokemus varmasti rikastuttavat sisarkirkkomme pappiskoulutusta ja samalla hyvät yhteytemme Fort Waynen seminaariin ja Missouri-synodiin vahvistuvat. Vaikka valtameri on välissä, yhteinen työ Kristuksen evankeliumin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden puolesta jatkuvat, piispa iloitsee.
Samuli Siikavirta vihittiin papiksi Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan ensimmäisessä pappisvihkimyksessä toukokuussa 2014. Saman vuoden syksyllä hän tuli avustavaksi pastoriksi Pyhän Markuksen luterilaiseen seurakuntaan, Helsinkiin, missä hänestä tuli vastaavan pastorin viransijainen elokuussa 2015 ja vastaava pastori elokuussa 2016. Siikavirta on väitellyt tohtoriksi Uuden testamentin eksegetiikasta Cambridgen yliopistossa Iso-Britanniassa vuonna 2015. Hänen väitöskirjansa ”Baptism and Cognition in Romans 6–8: Paul’s Ethics beyond ‘Indicative’ and ‘Imperative’” käsitteli kasteen ja etiikan suhdetta Roomalaiskirjeen luvuissa 6–8. Lisäksi Siikavirta on julkaissut artikkeleita teologisissa julkaisuissa, pitänyt luentoja ja esitelmiä konferensseissa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa ja Lähetyshiippakunnan lähettämänä opettanut kaksi intensiivikurssia Odessan pappisseminaarissa, Ukrainassa.
Siikavirrat valmistautuvat uuteen elämänvaiheeseen haikean kiitollisina:
– Vaikka päätös vastata kutsuun ei ollutkaan helppo, koen vaimoni kanssa, että Jumala kutsuu nyt minua uuteen opetustehtävään kirkon palveluksessa. Seurakuntapapin roolista opettajaksi siirtymiseen liittyy myös luopumisen kipua, ja samalla iloitsen mahdollisuudesta oppia uutta ja virittää akateemisia talentteja uudelleen aktiivisiksi. Lähden Atlantin taakse kiitollisena kuluneesta vuosikymmenestä Lähetyshiippakunnan paimenena. Taakse jäävät rakkaat kollegat ja rakas seurakunta suurten muutosten keskellä, mutta Herra pitää kyllä laumastaan huolta lupaustensa mukaan niin kuin tähänkin asti, Siikavirta luottaa.
Pastori Esko Murto palvelemassa seurakuntaa Tampereella lokakuussa 2023. Kuva: Arto Jääskeläinen
Pyhän Johanneksen luterilaisessa seurakunnassa on luvassa poikkeuksellinen kevät: Seurakunnan vastuupastori Esko Murto jää neljäksi kuukaudeksi isyysvapaalle. Häntä sijaistamaan saapuu hiljattain Lähetyshiippakunnan pappiskollegioon liitetty pastori Manu Ryösö.
Esko Murto toteaa, ettei paimenviran hoito jää tauolle isyysvapaasta huolimatta. Hän arvelee, että mieli ja sydän varmasti askartelevat papillisissa asioissa myös isyysvapaan aikana. Esko ei koe varsinaisesti kaipaavansa taukoa työstään. Sen sijaan isyysvapaan ansiosta hänen perheellään on mahdollisuus viettää aikaa saksalaisten sukulaisten seurassa: – Tässä ratkaisussa ei ole juurikaan niin sanotusti työntäviä tekijöitä, eli en pidä taukoa siksi että nykyiset työt tuntuisivat puuduttavilta tai raskailta. Sen sijaan vetäviä tekijöitä on: lähdemme perheenä neljäksi kuukaudeksi vaimoni kotiseudulle Saksaan. Se on minulle hyvä tilaisuus oppia paremmin saksaa, Elisabethille ja lapsille viettää aikaa sukulaisten kanssa ja meille kaikille mahdollisuus olla perheenä paljon yhdessä. Pidän myös hapankaalista.
Murtojen perhe lähtee reissuun huhtikuun alkupuolella ja palaa takaisin Suomeen heinäkuun lopussa. Esko tuntee olevansa Tampereen asioiden suhteen hyvällä ja levollisella mielellä, koska kertoo saavansa erinomaisen pastorin sijaistamaan itseään. – En olisi voinut ottaa näin pitkää vapaata ellen olisi varma siitä, että seurakunnasta pidetään hyvää huolta myös poissa ollessamme, hän toteaa. – Saksan suhteen odotamme innokkaasti, mitä tämä pieni seikkailu tuo meidän perheellemme. Toivon, että kaiken muun mukavan ohessa pääsen tutustumaan enemmän saksalaisiin virkaveljiin, ja sitäkin kautta yhteydet kirkkojemme välillä vahvistuvat.
Pastori Manu Ryösö palvelee vastuupastorina Tampereella ensi keväänä ja kesänä. Kuva: Tero Salmela
Tampereen seurakunnan vastuupastorin sijaisuutta hoitamaan tuleva Manu Ryösö liitettiin Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan pappiskollegioon joulukuussa 2023. Yhteinen matka Lähetyshiippakunnan kanssa alkoi kuitenkin jo paljon aiemmin. Manu kertoo olleensa mukana jo silloin, kun Joonan luterilainen seurakunta perustettiin Lappeenrantaan 2010-luvun alussa.
Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen työntekijänä aiemmin toiminut Manu on nähnyt läheltä herätysliikkeen ja kirkon välisen kamppailun. Manu kertoo kokeneensa jo yli kymmenen vuoden ajan oikeiksi linjaukset, joita Lähetyshiippakunnassa on tehty suhteessa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: – Tulen herätysliiketaustasta ja olen työskennellyt Sleyn puitteissa viime vuosina. Näen herätysliikekristillisyyden vilpittömänä kilvoitteluna, mutta kirkkosuhteessa traumaattisena. Kirkko, jonka tulisi olla levon ja turvan edustaja, onkin perinteisissä herätysliikkeissä nykyään ahdingon ja painostuksen edustaja. Tällainen tilanne traumatisoi pitkittyessään ja tarjoaa vaikean viitekehyksen kasvattaa uutta sukupolvea. Manu kertookin tämän asetelman olevan pääasiallinen syy, miksi Lähetyshiippakunta on tullut hänelle yhä läheisemmäksi.
Pyhän Johanneksen luterilainen seurakunta on tullut Manulle jo jossain määrin tutuksi. Hän kertoo vierailleensa joitakin kertoja messuissa Tampereella. Seurakunta vaikuttaa hänestä erittäin positiiviselta. Vastuupastorin tehtävän Manu kertoo aloittavansa kiitollisin mielin: – Olen kiitollinen kutsusta ja mahdollisuudesta palvella Tampereella Eskon sijaisena, ja muutenkin Lähetyshiippakunnan yhteydessä. Ennen kaikkea tämä on suuri luottamuksen osoitus. Rukoukseni on, että voisin olla tämän luottamuksen arvoinen. Toivon voivani palvella osana suurempaa näkyä. Oma tunnelmani on hieman arka ja osittain tunnusteleva. Olen ikään kuin pieni karjalaispoika suuressa maailmassa. Aion etsiä turvaa Jumalan sanasta tämän kutsun ja sen hoitamisen äärellä. Tässä suhteessa olen liikkeellä luottavaisella mielellä.
Tero Kivisaari vihitään palvelemaan paimenena Lähetyshiippakunnan Uudenmaan seurakuntia. Kuva: Miikka Mäkitalo
Tammikuun viimeisenä sunnuntaina 28.1. Helsingissä vietetään pappisvihkimysmessua. Piispa Juhana Pohjola vihkii pyhään paimenvirkaan Tero Kivisaaren. Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta on kutsunut Kivisaaren pastoriksi palvelemaan avustavana pastorina pääkaupunkiseudulla: Tulossa on messuja uudessa Koinonia-keskuksen tiloissa aloittavassa seurakunnassa, sekä vapaapäivien tuurauksia muun muassa Vantaalla ja Kauniaisissa.
Alavieskassa syntynyt ja sittemmin helsinkiläistynyt Tero ryhtyy palvelemaan pastorina oman toimensa ohella. Hän tekee pääasiassa henkilökohtaisen avustajan töitä. Samaa työtä hän teki jo opiskeluaikana Helsingissä. Tätä ennen Tero on työskennellyt rakennusalalla ja ollut enimmäkseen töissä talotehtaalla.
Nyt nelikymppinen Tero on käynyt lukion vasta vähän vanhemmalla iällä. Opinnot lukiossa toimivat pohjana, kun hän haki opiskelemaan teologiaan Helsingin yliopistoon. Teologian maisteriksi Tero valmistui viime kesänä. Yliopisto-opintojen ohella hän osallistui kaksivuotiselle SuPI-kurssille, jonka puitteissa on annettu Lähetyshiippakunnan omaa teologista lisäkoulutusta. Tero kokee Jumalan johdattaneen häntä tiellään OTO-pastoriksi: – Ennen yliopistoa suhtauduin kielteisesti teologian opiskeluun, ja ajatus pastorina toimimisesta tuntui aikoinaan hankalalta.
Tero suhtautuu tulevaan ordinaatioon ja paimenvirkaan vakavasti, mutta luottavaisesti: – Paljon oppimista ja uudenlaista on edessäpäin. Mielessäni ovat ne monet Raamatun kohdat, joissa puhutaan tästä virasta ja sen hoidosta. Ne herättävät arkuutta ja vetävät mielen vakavaksi. Samalla näen kuitenkin sen, että kutsujana on lopulta itse Jumala ja hän kyllä varustaa kutsutun. Herramme on hyvä ja armollinen. Pastorin täytyy kuitenkin valvoa itseään ja opetustaan. Seurakuntalaisten rukoukset ja toisten pastoreiden tuki auttavat varmasti paljon tulevassa tehtävässä.
Ordinaatiomessua vietetään Helsingissä, Annankadun adventtikirkolla osoitteessa Annankatu 7 28.1.2024 klo 10 alkaen.
Lauantaina leiriläiset pääsivät ulkoilemaan mukavassa pakkassäässä. Kuva: Ugis Mezulis
Neljän päivän mittainen Corpus Christi New Year’s Camp 2024 käynnistyi perjantaina Jyväskylässä. Kiponniemen toimintakeskuksessa on parhaillaan 55 leiriläistä, joista parikymmentä on saapunut paikalle Suomen rajojen ulkopuolelta. Suomen lisäksi osallistujat ovat saapuneet Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Ranskasta ja Yhdysvalloista. Ilahduttavasti osallistujien joukossa on myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla asuvia nuoria aikuisia. Leirin opetuksien, juontojen ja hetkipalvelusten kielenä on englanti. Leirin johtajan, pastori Mika Tervakankaan ohjeistuksen mukaan kaikkien muidenkin kielten puhuminen on kuitenkin sallittua – jopa useita kieliä yhdistelevä ”Tiki-Talk”.
Anna Siekkinen on hoitanut leirin valmisteluja alkusyksystä lähtien. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Leirin valmistelut aloitettiin elo-syyskuussa. Sama tiimi on jo muutamia kertoja aiemminkin järjestänyt vastaavia tapahtumia, joten järjestelyt sujuvat jo rutiinilla. Tiimin vetovastuussa on pastori Mika Tervakangas. Lisäksi järjestelyissä ovat olleet mukana Anna Siekkinen, Joona Marttila, Jere Toikka, Hanna Erkkilä ja Mari Mattila. – Ensimmäiset ajatukset tämän leirin järjestämisestä tulivat heti alkuvuonna edellisen Loimaalla järjestetyn uuden vuoden leirin jälkeen. Heinäkuussa Latviassa Corpus Christi -konferenssissa kerroimme osallistujille, että tällainen leiri on tulossa. Varsinainen suunnittelu aloitettiin elo-syyskuussa ja tuolloin myös Kiponniemen toimintakeskus valikoitui sopivaksi leiripaikaksi, Anna Siekkinen leirin järjestelytiimistä kertoo.
Pastori Matias Krögerin raamattuopetukset ovat keskeinen osa leirin antia. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Tämänkertaisen leirin teema on “We walk by faith, not by sight” (2. Kor. 5:7). Perjantain raamattuopetuksessa pastori Matias Kröger puhuikin Israelin erämaavaelluksesta ja lauantaina Kristuksesta Vanhassa testamentissa. Muutoin leiripäivien ohjelma koostuu rukoushetkistä, ruokailuista ja rennosta yhteisestä tekemisestä, tiskivuoroja unohtamatta.
Uuden vuoden aaton leiripäivä on erityinen kahdesta syystä: Aamulla leiriläiset osallistuvat Jesajan luterilaisen seurakunnan messuun Jyväskylässä. Messun jälkeen leiriläisillä on mahdollisuus syödä lounasta kaupungilla ja tutustua paikallisiin nähtävyyksiin. Illalla leiriläiset kokoontuvat vastaanottamaan uutta vuotta yhdessä. Ilta on yhdistelmä muodollisempaa ja epämuodollisempaa ohjelmaa: Väki pukeutuu parhaimpiinsa ja syö tavallista leiriateriaa hienommin. Illan ohjelmassa on laulu- ja musiikkiesityksiä, puheita sekä Corpus Christin perinteisiin kuuluvia piiritansseja ja eri maista tuoduilla makeisilla herkuttelua. Keskiyön aikaan ammutaan raketteja ja poltellaan sädetikkuja.
Jordan Tomesch saapui leirille Yhdysvalloista. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Jordan Tomesch on saapunut leirille Yhdysvaltojen Atlantasta, mutta hänen sukujuurensa ovat Saksassa. Muutama vuosi sitten siellä vieraillessaan hänelle suositeltiin Corpus Christi -leirille osallistumista. Jordan kiinnostui, sillä Yhdysvalloissa vastaavanlaista toimintaa ei ole järjestetty nuorille aikuisille. Jordan kertookin tämän olevan hänen kahdeksas Corpus Christi -leirinsä. Jyväskylästä Jordanin matka jatkuu Berliiniin. Siellä hän tapaa sukulaisiaan ja käy Wittenbergissä suunnittelemassa ensi kesänä siellä järjestettävää Corpus Christi -konferenssia muun järjestelytiimin kanssa. – Ensi vuoden konferenssista tulee hieno! On upeaa päästä kokoontumaan juuri Wittenbergissä. Konferenssin teemana on ”Body of Christ”, Jordan mainitsee ja kannustaa kiinnostuneita ilmoittautumaan mukaan.
Kuva: James Tissot: Vision de Zacharie (Brooklyn Museum) /Wikimedia Commons
Vuonna 354 Rooman keisari Julius ilmoitti, että joulukuun 25. päivää tuli viettää voittamattoman auringon syntypäivänä (Natalis Sol Invictus). Julius pyrki saattamaan voimaan sitä pakanallista uskonnollisuutta, joka oli vallinnut aiemmin Roomassa. Kristinusko oli Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen hiljalleen levinnyt valtakunnassa. Kristittyjä kuitenkin vainottiin monin paikoin. Tilanne muuttui vuonna 313, jolloin keisari Konstantinos I lopetti vainot ja teki kristinuskosta luvallisen uskonnon.
Keisari Juliuksen päätös asettaa pakanallinen juhla 25:nneksi joulukuuta oli harkittu teko. Kristityt olivat nimittäin pitäneet tuota päivää Jeesuksen syntymäpäivänä. Esimerkiksi kirkkoisä Hippolytos kirjoitti vuonna 204 Danielin kirjan selityksessään: “Sillä Herramme ensimmäinen tuleminen lihassa, kun hän syntyi Betlehemissä, oli 25. joulukuuta” (4.23.3). On kuitenkin ounasteltu, että kristityt olisivat puolestaan ensin asettaneet joulun vieton samalle päivälle, jolla olisi ollut Roomassa suosittu pakanallinen Saturnalia-juhla. Tuo juhla ei kuitenkaan osunut koskaan joulukuun 25. päivälle. Juhla alkoi 17. joulukuuta ja kesti muutaman päivän päättyen viimeistään 23.12. Tunnetut antiikin juhlat eivät siis ole kristillisen joulun taustalla.
Kuinka joulu sitten asettui juuri tähän ajankohtaan? Asiasta on olemassa kaksi teoriaa. Molemmat teoriat voivat pitää yhtä aikaa paikkansa. Ensimmäinen teoria pohjaa Luukkaan evankeliumin tietoon, että Johannes Kastajan isä Sakarias kuului Abian pappisosastoon (Luuk. 1:5). Juutalaiset lähteet kertovat, että kun Rooman armeija tuhosi temppelin Av-kuussa vuonna 70, oli Joojaribin pappisosasto palvelusvuorossa. Kun Raamatun (1. Aik. 24) ja juutalaisten lähteiden perusteella tiedetään osastoja olleen 24 ja näiden palvelleen viikon jakson kaksi kertaa vuodessa, on laskettu, että Sakarian palvelusvuoro oli syyskuussa. Sakariaan palattua kotiin, Johannes sai alkunsa ja syntyi kesäkuun 25. päivä. Jeesus puolestaan syntyi puoli vuotta myöhemmin 25.12. (vrt. Luuk. 1:36).
Toinen teoria nostaa esiin muinaisen näkemyksen, jonka mukaan ihmiset elivät kokonaisen elämänkierron ja kuolivat siis sinä päivänä, jona elämä oli alkanut. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus oli juhla, jota kirkko oli viettänyt alusta lähtien. Ristiinnaulitseminen osui nykyisen kalenterimme maaliskuun 25. päivälle. Kun tuo sama päivä on Jeesuksen sikiämisen päivä, päädytään jälleen Jeesuksen syntymään 25.12.
Miksi siis on väitetty, että Rooman valtakunnassa valta-asemaan päässyt kristinusko olisi tarkoituksellisesti asettanut joulun vieton pakanallisen juhlan kanssa samalle ajankohdalle? Varhaisista lähteistä ei löydy tietoa, että kristityt olisivat jollain tapaa valikoineet hyvän ajankohdan. Päivä näyttää asettuneen siihen kohtaan, mihin perimätieto ja varhaisten kirkkoisien laskelmat osoittivat. 1800-luvulla kuitenkin nousi esiin halu osoittaa kirkon rappeutuminen jo varhaisesta alkaen. Niinpä erilaisten pakanallisten ajatusten nähtiin muun muassa joulun kohdalla hiipineen kirkkoon jo 300-luvulta lähtien. Tällaista rappioteoriaa pidetään nykyään vanhentuneena.
Jouluevankeliumissa mainitaan Jeesuksen syntyneen Rooman keisari Augustuksen aikana. Jouluevankeliumin keskuksessa ei kuitenkaan ole keisarin mahti ja loisto, vaan maailman Vapahtaja ja iankaikkinen Jumala, joka syntyi ihmiseksi halpaan betlehemiläiseen seimeen. Joulun vieton lähtökohta ei ole kuninkaiden tai keisarien tai edes kirkon mahtimääräys. Joulun vieton lähtökohta on Jumalan yhdistyminen ihmisyyteen, että hän, joka tuli ihmiseksi, tekisi kirkossaan meidät Jumalan lapsiksi.
Pastori Antti Leinonen,
Stefanoksen luterilainen seurakunta, Rovaniemi
