Raahessa kokoonnuttiin ensimmäiseen Lähetyshiippakunnan messuun Mikkelinpäivänä 29. syyskuuta. Messua edelsi tilojen valmisteleminen jumalanpalvelusta varten. Sanalla ja rukouksella tilat sekä kaikki välineet otettiin jumalanpalveluskäyttöön. 

Karitsan hääaterialla

Messussa itsessään tunnelma oli iloinen ja liikuttunut, kaikin puolin juhallinen. Pastori Mika Tervakangas saarnasi Apostolien tekojen luvusta 12. Pietarin näköala kuolemansellissä sai olla Karitsan hääateria. Huolimatta siitä miten hänelle kävisi, olisi hän viettänyt Karitsan hääateriaa joko riemuitsevan seurakunnnan kanssa taivaassa tai taistelevan seurakunnan kanssa pääsiäisyön messussa Jerusalemissa. Tämä on myös kristityn näköala. 

Ensimmäisellä kerralla oli myös sellainen positiivinen ongelma, että seinät tulivat vastaan, kun paikalla oli 34 henkilöä. Mukaan mahtuu tästäkin huolimatta, sillä liturgian sekä virrenveisuun kannalta tiivis tunnelma onkin hyvä ja kodikas. 

”Ora et labora” siis rukoile ja tee työtä

Paikalliset ovat nähneet valtavan suuren työn, jotta jumalanpalvelusta voidaan viettää. Tilojen löytäminen ei ollut itsestäänselvyys. Moniin eri paikkoihin tutustuttiin ja lopulta osoitteeseen Kirkkokatu 43 päädyttiin. Välineitä on hankittu ja käytännön asioita järjestelty. Messukalusteitakin on rakennettu omasta takaa Kjellin toimesta, muun muassa alttarin taso ja saarnastuoli. Käsiä on käytetty ahkerasti tekemiseen, mutta myös rukoilemiseen. 

Raahen jumalanpalvelusyhteisö on Oulun Timoteuksen luterilaisen seurakunnan kappeliseurakunta. Tästä eteenpäin Raahessa kokoonnutaan messuun kahden viikon välein. Lue lisää täältä.

Kiipesin kellarityöhuoneestani iloisena syömään lounasta keittiössä. Takana oli nettipalaveri, jossa olimme keskustelleet pitkään ja seikkaperäisesti messun liturgian yksityiskohdista. Minun kotitehtäväkseni oli tullut selvittää glorian ja laudamuksen (’Kunnia Jumalalle korkeuksissa’ jne.) historiaa ja käyttöä jumalanpalveluksessa. Melkein puhkuin innosta. 

Pian oma innostumiseni alkoi huvittaa. Kun uutiset täyttyvät räjähtäneistä lastensairaaloista, sotilasliittojen huippukokouksista, raaka-ainemarkkinoiden synkkenevistä näkymistä – minäkö vain keskityn vanhakirkollisen messuliturgian yksityiskohtiin? 

Jäin miettimään omaa reaktiotani. Eikö tämä huomio – oikeastaan moite – kohdistu melkeinpä aina kristillistä seurakuntaa kohtaan? Miksi te puhutte taivaan valtakunnasta, kun tämän maailman valtakunnissakin on vielä niin paljon korjattavaa ja parannettavaa? Turvataan ihmisten fyysinen koskemattomuus ja sitten mietitään sielua! Öylätti ja viinitilkka ehtoollispöydässä ei karkota köyhien nälkää! 

Ajatukset kuulostivat kovin samanlaisilta kuin Herramme kiusaukset erämaassa. Kolmen kiusauksen kautta paholainen tarjosi toimeentuloa (”Käske näiden kivien muuttua leiviksi!”), turvallisuutta (”Heittäydy alas, hänhän antaa enkeleilleen käskyn ettet loukkaa jalkaasi kiveen!”) ja poliittista vaikutusvaltaa (”Kaikki nämä valtakunnat annan sinulle jos…”). Näin kun ajatellaan, ei Jeesuksen jalkojen voitelemiseen löydy koskaan öljyä – aina on jokin hyvä kohde jonka hyväksi nardus-voiteet pitää myydä. Herramme sanat olivat silloin ja ovat yhäkin todet: ei ihminen elä yksin leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Köyhät teillä on aina luonanne, mutta minua teillä ei aina ole. 

Tärkeiden asioiden yläpuolelle nousevat vielä ne kaikkein tärkeimmät, iankaikkisen elämän antavat asiat: Jumalan sana ja pyhät sakramentit. Myös ja aivan erityisesti kriisiaikana tarvitaan armonvälineitä, joissa kuulemme Jeesuksen lupauksen: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10) 

Todellisen sotilaallisen ja taloudellisen huolen keskellä herää kysymys: Onko meillä kohta käsissämme – tai onko meillä jo hyvän aikaa ollutkin – hengellisen huoltovarmuuden kriisi? Aamoksen kirjan profetia pitäisi jokaisen kunnon papin kirjoittaa työhuoneensa seinälle ja lukea se aina kirkkoneuvoston kokouksen aluksi: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän.” (Aam. 8:11) 

Seurakuntaelämää tulee rakentaa pitkäjänteisesti, omistautuen. On tärkeää etsiä ja löytää kestävän kehityksen kristinuskon malli: sellainen hengellisen elämän muoto, joka pystyy toimimaan myös vaikeissa olosuhteissa ja antaa seurakuntalaisille kestävän pohjan uskonelämälle. Sanan ja sakramenttien ympärille rakentuva liturginen jumalanpalvelus, ja sen äärellä säännöllisesti kokoontuva ja sosiaalisesti yhteen kasvava seurakunta, on tällainen kestävän kristinuskon malli. Tämä monin paikoin havaittiin todeksi jo koronakriisin aikana. 

Menin takaisin kellariin tutkimaan kristillisen jumalanpalveluksen kulkua. Ajattelin, kuinka ihmiset ovat vuosisatojen aikana laulaneet tätä samaa gloriaa ja laudamusta. Elivätpä he sitten kuinka vauraina ja turvassa, tai sodan, nälän ja ruton ahdistamina, kaikki heistä ovat jo kuolleet. Mutta ne, jotka huusivat avuksi Herran nimeä, pelastuivat ikuiseen elämään ja ovat nyt Jeesuksen luona. He elävät, vaikka ovat kuolleet, koska Jeesus Kristus on kuoleman voittaja. Voiko tätä tärkeämpää ollakaan?