Syyllisestä rakastetuksi        

Blogi
15.6.2016

Urpo RintalaKäsitys omasta syyllisyydestä voi olla monenlaista. Siinä, missä jotkut porskuttelevat omaa latuansa, vailla minkäänlaista omantunnon kolkutusta, toiset eivät uskalla elää hetkeäkään vapaalla mielellä tai ilman syyllisyydentuntoa. Heille syyllisyys on jatkuvasti läsnä olevaa todellisuutta, josta irti pyrkiminenkin saattaa aiheuttaa uutta syyllisyyttä.

Miksi jotkut joutuvat kantamaan raskasta syyllisyydentuntoa koko elämänsä ajan? Voisiko siihen olla syynä, että herkässä, tai haavoittavassa elämävaiheessa ollut ihminen on joutunut kokemaan muitten taholta niin syvää syyllistävää kohtelua ja ihmisarvon riistoa, että huonouden ja mitättömyyden tunnosta on tullut osa hänen identiteettiään? Jos ihminen on pienestä pitäen, tai vanhempanakin, joutunut aina syntipukin osaan, kantamaan muitten rakkaudettoman ymmärtämättömyyden, syytökset, vähättelyn, mitätöinnin ja alas painavan armottomuuden sekä ihmisarvon polkemisen, ei ole ihme, että sairaalloinen syyllisyyden tunto on tullut osaksi hänen luontoaan.

Pahimmat arvet ja vammat syntyvät varmaan sellaisesta kohtelusta, jossa syyttömästä ja puolustuskyvyttömästä ihmisestä tehdään syyllinen, voimakkaamman ja valtaa käyttävän väärinteon suojelemiseksi tai paljastumisen estämiseksi. Tilanteeseen liittyy melkein aina myös uhkailua ja suuri pelko syyllistävää henkilöä kohtaan. Kun avuttomasta ihmisestä tehdään “paha”, vaikka hän ei ole teollaan mitenkään sitä osoittanut, syytös osuu silloin syvälle ihmisen persoonaan ja sillä on tuhoisat seuraukset. Varsinkin jos tällainen kohtelu toistuu hänen elämässään.

Sairaanloisesta syyllisyydentunnosta on vaikeaa päästä eroon. Jos tällaisesta vaivasta kärsivä ihminen ajautuu sellaiseen hengellisyyteen, jossa korostetaan tavalla tai toisella synnitöntä kilvoittelua Jumalan armon saamisen ehtona, voi sanoa, että tällöin on jouduttu ojasta allikkoon.

Armottoman kohtelun vammauttama ihminen ei tarvitse tuomitsijoita tai parannukseen kehottajia. Se, mitä hän tarvitsee, on ymmärtäväinen ja pyyteetön rakkaus, joka palauttaa hänelle Jumalan luoman mutta ihmisten polkeman ihmisarvon. Ketään ei tulisi edes asettaa siihen tilanteeseen, että hän tuntisi tarvetta ansaita oma ihmisarvonsa – se kun kuuluu Jumalan luomistyön lahjana ansaitsemattomasti jokaiselle.

Jumalan armo on siitä ihmeellinen, että sillä on vara kunnioittaa myös elämässään kolhiintunutta, oman ihmisarvonsa omissa ja toisten silmissä menettänyttä, itsensä kaikessa syyllistävää ihmistä. Monet meistä tarvitsevat Jerikon tien laupiasta Samarialaista, joka armahtaa rosvojen runteleman, sitoo hänen haavansa, nostaa juhtansa selkään ja vie majataloon turvaan sekä maksaa hänen hoitokustannuksensa.

Ehkäpä tällaisen pyyteettömän rakkauden seurauksena meistä huonoimmaksikin itsensä tunteva uskaltaisi katsoa itseään Jumalan luomana arvokkaana ja rakastettavana ihmisenä, jonka ei tarvitse pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan.

Urpo Rintala
Luukkaan seurakunnan jäsen

Samuli Siikavirta

Pastori

Helsinki ,