Ylösnousseen Kristuksen kirjeessä Laodikean seurakunnalle ollaan vakavien kysymysten äärellä! Mutta mikä olikaan seurakunnan varsinainen vaiva?
”Joskus kyllä vielä tunsin, miten raikasta ja vilvoittavaa vettä sain pelastuksen lähteestä ammentaa. Miten helpottavalta tuntui, kun omantunnon syytösten ja tuomion lieskat sammuivat elämän virran äärellä kun kuulin ymmärsin evankeliumin ihmeellisen sanoman. Ja miten palava ja totta minun uskoni silloin olikaan! Miten rohkeasti todistin, miten vahvasti tunsin, miten ehdottomasti uskalsinkaan seistä Jumalan sanan varmalla perustalla antamatta tuumaakaan sijaa valheelle ja suostumatta yhteenkään kompromissiin. Niin. Ja sitten tuli elämä. Arki. Kirkossakäyminen. Raamatun lukeminen. Iltarukous. Tai ihan vaan Hesari, ruokakauppa, pyykkien ripustaminen, Voice of Finland ja lasten treenikuskaukset.
Väitän, että kukaan pitkään uskon tiellä vaeltanut ei voi sanoa, että uskonelämä on aina tai edes useimmiten pelkkää virkistävää raikkautta ja innostavaa palavuutta. Uskon arkeen mahtuu paljon haaleutta, ankeutta, harmautta, jopa apeutta – ihan tätä tavallista nukkuvaa ja puolikuollutta elämää. Olemmeko silloin tuomitut kadotukseen ja oksennetut Kristuksen ruumiin ulkopuolelle?”
