Kirjoitin alkuvuodesta 2014 erään Ruotsin puolella pidetyn pappeinkokouksen tunnelmista seuraavasti:
”Oli mielenkiintoista kuulla, kun Svenska kyrkanin ja Missionsprovinnsenin pastorit kertoivat Ruotsin kirkon tilanteesta. Jotainhan siitä tiedetäänkin, mutta kun kysyin, että vieläkö heillä käydään julkisuudessa keskustelua homoseksuaalisuudesta – siis sen jälkeen kun sukupuolineutraaliin avioliittoon vihkiminen hyväksyttiin – niin he kertoivat, että ei käydä enää, siihen on väsytty. Nyt keskusteluihin on nostettu – islam! Eli kirkollista keskustelua ollaan viemässä siihen suuntaan, että Jeesus ei olekaan ainoa tie Jumalan luokse.”
Kehityskulku näyttää etenevän seuraavasti: naispappeuden hyväksyminen => homoseksuaalisten parisuhteiden / avioliittojen hyväksyminen => muiden uskontojen vaikuttama opetuksen muuttuminen niin, että pelastustie ei olekaan enää ”yksin Kristus” = tosiasiallinen Kristuksen kieltäminen.
Kävimme tästä tuolloin jonkin verran keskustelua, joka siirtyi islamisoitumiseen, jota en varsinaisesti tarkoittanut. Tarkoitin näiden muiden uskontojen edustajien maahantulon kautta tapahtuvaa hienovaraisempaa, vieraskoreaa Jeesuksen kieltämistä ainoana tienä Jumalan luokse.
Uutisessa kerrotaan, miten Svenska kyrkanin muutamat papit ovat kirjoittaneet mielipidekirjoituksen Dagens Nyheter -lehteen otsikolla: ”Vår kyrka måste vara öppen för andra religioner”. Kyse on siitä, että heidän mukaan Jumalan luo on erilaisia teitä. Tämän tueksi vedotaan 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneen arkkipiispa Nathan Söderblomin ajatuksiin, Vatikaani II:n asiakirjaan Nostra Aetate sekä Taize-yhteisöön.
Kirjoittajien ajatus on saada kirkko ja jumalanpalvelukset avattua muille uskonnoille niin, että Jumala-yhteyttä haettaisiin myös niiden lähtökohdista käsin. Kirjoituksessa kyllä puhutaan kristillisyydestä, ja Jeesuskin mainitaan kerran, kun kirjoituksen alussa kysytään, onko usko Jeesukseen Kristukseen ainoa mahdollinen tie pelastukseen.
Papeista on tehty kantelu Tukholman tuomiokapituliin, mutta kurinpitotoimet ovat uutisen mukaan hyvin epätodennäköiset.
Tämä Ruotsin kirkon tilanne korostaa sitä johtopäätöstä, johon havahduin tuon Ruotsin-vierailun jälkeen. Pahinta ei olekaan kansankirkon jakaantuminen tai sortuminen, vaan sen säilyminen ilman evankeliumia.
Herman Sassen (1895-1976) ajatukset dogmaattisesta valheesta ja sen ohella institutionaalisesta valheesta osuvat hyvin tähän kehitykseen (Valheen voima, suom. Hannu Lehtonen, Concordia 2005).
Hänen johtopäätöksensä on karu, mutta sen totuutta puolustavaa näkökulmaa on vaikea ohittaa: kun oma taistelu kirkossa muuttuu laittomaksi ja harha ei lähde kirkosta, pitääkö kirkon lähteä harhasta.
Jyrki Anttinen, pastori
