Blogi: Pieni pääsiäinen ja suuri sunnuntai

Blogin kirjoittaja piispa Juhana Pohjola asetti ehtoollisen pääisäisaamun messussa Helsingissä. Kuva viime vuodelta. Kuvaaja: Janne Koskela

Kun sapatti oli päättynyt ja viikon ensimmäisen päivän aamu koitti, tulivat Maria Magdaleena ja se toinen Maria katsomaan hautaa. (Mt 28:1) Kaikki evankelistat kertovat Jeesuksen nousseen ruumiillisesti ylös sunnuntaina, viikon ensimmäisenä päivänä. Kyseessä oli enemmän kuin vain kuvaus historiallisesta tapahtumasta. Kyse oli pelastushistorian, aikakäsityksemme ja jumalanpalveluksemme muuttavasta taitekohdasta.

Jeesus juutalaisena opetti usein synagogissa sapattina ja väitteli sapatin oikeasta merkityksestä. Olihan sapatti säädetty niin luomisjärjestyksessä lepopäiväksi kuin Jumalan kansan Egyptin orjuudesta vapauttamisen muistoksi (1.Ms.2:3, 5.Ms.5:15). Se ei ollut annettu vain fyysistä lepoa varten vaan iloksi ja yhteydeksi Herran levossa. Päivä oli pyhitetty Herralle ja se oli esimakua Jumalan valtakunnan todellisuudesta. Vuosituhantinen säädös sapatista oli pääsiäisaamuna sekä konkreettisesti päättynyt että tullut pelastushistoriassa täyttymykseen. Uusi aika, uusi vapautus synnin orjuudesta, uusi lepo ja uusi jumalanpalvelus oli alkanut Ylösnousseen seurassa. “Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva.” (Hepr.4:9)

Kahdeksas päivä oli iankaikkisuuden päivä eikä sillä ollut enää loppua.

Ensimmäiset kristityt elivät uutta aikakäsitystä todeksi. Viikon ensimmäinen päivä oli uuden luomakunnan todellisuutta. Vanha luomakunta, joka oli kulkenut seitsenpäiväistä katoavaisuuden kiertoaan viikosta ja vuosisadasta toiseen, oli tullut tiensä päähän. Kahdeksas päivä oli iankaikkisuuden päivä eikä sillä ollut enää loppua.

Osuvasti oppi-isämme Martti Luther kirjoittaa: ”Merkitseehän kahdeksas päivä vertauskuvana tulevaa elämää. Kristuskin lepäsi haudassa sapattina, toisin sanoen koko seitsemännen päivän, ja nousi kuolleista sapattia seuraavana päivänä, joka on kahdeksas ja alkaa uuden viikon eikä sen jälkeen mainita enää muuta päivää. Kristus näet vei kuolemallaan päätökseen aikojen viikot ja alkoi kahdeksantena päivänä uuden elämän järjestyksen, jossa ei enää lasketa päiviä vaan vallitsee yksi ainoa iankaikkinen päivä ilman yön vaihtelua. Viisaasti, hienosti ja hurskaasti on sanottu se, että kahdeksas päivä on iankaikkisuuden päivä. Kun Kristus nousee kuolleista, hän ei enää kuulu päivien, kuukausien, viikkojen eikä minkään päivämäärien piiriin vaan uuteen iankaikkiseen elämään, jonka alkaminen havaitaan ja otetaan laskuun, mutta jolla ei ole mitään loppua.”

Tätä viikon ensimmäistä tai kahdeksatta päivää kutsuttiin Herran päiväksi. Johannes Patmoksen saarella  kirjoittaa: “Minä olin hengessä Herran päivänä.” (Ilm.1:10) Sapatin sijasta kristityt kokoontuivat sunnuntaina iloitsemaan ja juhlimaan ylösnousseen Herransa seurassa hänen asettamalleen aterialle: ”Kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme kokoontuneet murtamaan leipää.”(Ap.t.20:7, 1Kr.16:2) Tämä käytäntö vakiintui apostolien jälkeisille sukupolville. ”Kun olette Herran päivänä kokoontuneet, murtakaa leipää.” (Didache 14:1). Mitä tämä käytäntö viestitti?

Ensinnäkin kristityt kokoontumalla sunnuntaisin todistivat ja kunnioittivat Jeesuksen ylösnousemuksen historiallista todellisuutta. He uskoivat, että pääsiäisaamuna kuoleman valta oli nielty, synnin kahleet murrettu ja ovi avattu taivaalliseen kirkkauteen. Kristuksella oli herraus yli kaikkien valtojen! Uuden liiton kansaa ei enää Mooseksen lain mukaan ympärileikattu kahdeksantena päivänä, vaan kasteessa heidät oli liitetty Kristuksen kuolemaan ja kahdeksannen päivän ylösnousemukseen (Kol.2:2, Room.6.). Ympärileikkaus oli vain esikuva suuremmasta lahjasta, pyhästä kasteesta. Siksi kasteet usein toimitettiin pääsiäisyönä, koska kasteen kautta kristityt vapautettiin pimeyden valloista ja heistä tuli Jumalan lapsia ja taivaan perillisiä.

Kokoontumalla Herran päivänä kristityt kuuluttivat: me elämme vielä tässä ajassa ja maailmassa, mutta olemme jo nyt uuden luomakunnan lapsia ja kahdeksannen päivän kansalaisia.

Toiseksi kristityt kokoontumalla sunnuntaisin todistivat myös osallisuutta uuden luomakunnan elämään, joka täyttyisi Kristuksen paluussa. Kristittyjen kellojen viisarit osoittivat kohti ikuisuutta! Kokoontumalla Herran päivänä kristityt kuuluttivat: me elämme vielä tässä ajassa ja maailmassa, mutta olemme jo nyt uuden luomakunnan lapsia ja kahdeksannen päivän kansalaisia. Kokoontuessaan murtamaan leipää he rukoillen tunnustivat Maranata: Tule Herra! Herramme tulee! (1.Kr 16:22, Ilm.22:20) Ylösnoussut Herra oli heidän keskuudessaan jakaen ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamiseksi. He elivät jo nyt juhlapidoissa pelastuksen vuorella, jossa kuolema oli hävitetty (Jes.25:6-).

Miksi me Lähetyshiippakunnassa siis todistamme pääsiäisaamun valosta? Miksi kokoonnumme sunnuntaisin? Miksi vietämme joka pyhä ehtoollista? Siksi, koska jokainen suuri sunnuntai on pieni pääsiäinen. Siksi, koska meillä kastettuina on uuden luomakunnan kansalaisuus. Siksi, koska me elämme Ylösnousseen Herran kanssa samalla iankaikkisuuden aikavyöhykkeellä. Siksi, koska hän, Ylösnoussut Herra, on ruumiillisesti keskellämme meitä vahvistamassa ja puhdistamassa tämän ajan ahdistuksen, pelon ja surun keskellä. Siksi koska kukaan ei elä niin pimeydessä, ettei häneen osuisi pääsiäisaamun lupauksen valonsäde: “meidän puoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta.” (Lk 1:78)

Kristus nousi kuolleista! Halleluja! Hän on keskellämme! Halleluja! Me elämme, koska hän elää! Halleluja!