Olen huono rukoilija. Olen täsmälleen kuin opetuslapset, jotka eivät jaksaneet edes hetkeä valvoa Jeesuksen kanssa. Ajatukset karkaavat ihan jonnekin muualle kuin pitäisi, ja jos se olisi minusta kiinni, rukoustaistelut olisi hävitty jo aikaa sitten. Se on surullista ja häpeällistä, koska uskon, että rukouksessa on ihmeellistä voimaa.
Niinpä minäkin päätän uudestaan ja uudestaan: nyt se alkaa. Ahkera rukouselämä. Mutta miten se voi olla niin vaikeaa, huokaan pettyneenä, kun rukous on jäänyt kaiken muun varjoon ja joku muu on varastanut aikani.
Mutta ehkä rukous ei vain ole minun juttuni. Jos se on toisille paljon helpompaa, olkoot he rukoustaistelijoita ja soihdun kantajia, minä voin tehdä jotain muuta.
Avaan Raamattuni ja luen: ”Rukoilkaa hellittämättä. Valvokaa ja rukoilkaa. Rukoilkaa meidän puolestamme.” Kuuntelen saarnaa, jossa pastori pyytää muistamaan erityisesti seurakunnan paimenia ja rohkaisee jokaista rukoilemaan. Ja yhtäkkiä tuntuu, että sydämeeni laskeutuu joka päivä asioita, joiden puolesta pitäisi rukoilla, tai ihmisiä, joita olen luvannut muistaa.
Apua. Mitä minä näille kehoituksille teen? Ei näissä mainita mitään siitä, että ne olisi tarkoitettu vain todellisille rukouksen ihmisille vaan minulle. Tällaisella surkealle ja heikolle rukoilijalle.
”Herra, opeta meitä rukoilemaan. Jeesus sanoi heille: Kun rukoilette, sanokaa näin: Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Anna meille päivästä päivään jokapäiväinen leipämme. Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa. Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen.”
Pitäisikö aloittaa tästä? Näin konkreettisesti Jeesus neuvoi opetuslapsiaan, kun he pyysivät, että Jeesus opettaisi heitä rukoilemaan. Mitä jos vaikka päätän, että rukoilen näin joka aamu. Silloinkin, kun ajatukset harhailevat tai on vaikea keskittyä. Silloinkin, kun väsyttää ja tekisi mieli vain selata mainospostia.
Rukoilen enempiä kyselemättä tai pohtimatta miltä se tuntuu, koska Jeesus näin neuvoo. Olkoon tämä minun rukoustaisteluni. Olkoon tämä se rukous, jossa on ihmeellinen voima ja joka muuttaa maailmaa.
”Kristityn hengellinen elämä on aina vastaanottamista”, sanoi eräs viisas pastori. Myös rukous on siis vastaanottamista. Jeesus antaa minulle rukouksessa sen, mitä tarvitsen. Saan surkeana, huonona ja heikkona rukoilijana sen armon, että Jeesus haluaa kuulla, mitä sydämelläni on. Ei ole siis kyse siitä, minkälainen rukoilija minä olen, vaan siitä, kuka ja millainen Jeesus on.
Niin ja onneksi rukoustaistelu ei ole minusta kiinni eikä sitä hävitä. Sillä meillä on taivaassa esirukoilija, joka elää joka hetki rukoillakseen meidän puolestamme, eikä Hän väsy. Jäädään tämän rukouksen turviin ja suojaan.
Reetta Syri
Luukkaan seurakunnan jäsen
