FBB:n 100-vuotisjuhlassa sisarkirkkomme DelsiN:n edustajien kanssa: piispa Thor Henrik With (vas.), pastori Erik Okkels, pastori Samuli Siikavirta ja Richard Skollevoll
Pohjoismaissa on eletty liberaaliteologian voimistumisen keskellä. Moni Suomessa ajattelee irtautumisen Raamatun ja siitä nousevien Tunnustuskirjojen opista tapahtuneen luterilaisessa valtakirkossa vuoden 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä. Siitä lumipallon katsotaan lähteneen vyörymään tuoden tullessaan vuoden 2011 rukoushetken rekisteröityneiden samaa sukupuolta olevien parien puolesta ja lainmuutoksen jälkeen homopareja vihkivät kapinapapit. Kuitenkin niin Suomessa kuin muuallakin Pohjolassa liberaaliteologian aallot löivät jo sata vuotta sitten ja aiemminkin valistusajasta lähtien. Tulilinjalla on ollut pohjimmiltaan suhtautuminen Jumalan sanaan.
Suomessa ensimmäinen luterilainen vapaakirkko syntyi 1920-luvulla reaktiona luopumukseen sanasta valtakirkon sisällä. Norjassa vastaavasti Evankelis-luterilainen kirkkoyhteisö (Det evangelisk-lutherske kirkesamfunn, DELK) syntyi jo vuonna 1872. Vuonna 1919 näki päivänvalon Norjan vanhin tunnustusrintamaa kokoava järjestö For Bibel og bekjennelse (FBB).
Tunnustusrintama on hajaantunut, mutta FBB kokoaa sitä yhteen. Kuvassa Oslon ensimmäisen tuomiokirkon, Pyhän Halvardin katedraalin rauniot 1100-luvulta.
FBB:n historia on pienoiskuva siitä, mitä Pohjoismaiden kirkkotaistelussa on tapahtunut. Yhdistys käsitti alussa enemmistön Norjan kirkon papeista, jotka reagoivat papiston parissa vaikuttaneeseen liberaaliteologiseen ”edistysliikkeeseen”. Aluksi vain pastoreille ja teologeille avoimen yhdistyksen nimi oli 40 vuoden ajan Bekjendelsestro presters Broderkreds. Sen toiminnassa piti sitoutua klassiseen kristologiaan ja apostoliseen uskontunnustukseen. Kirkkotaistelua käytiin niitä vastaan, jotka kyseenalaistivat mm. klassisen kristologian, sakramenttien vaikuttavuuden tai kadotuksen. Vuodesta 1979 lähtien FBB:n jäseniksi on hyväksytty myös maallikoita.
Pian kirkkopoliittinen tilanne radikalisoitui. Naispappeus-, abortti- ja homoavioliittokysymys olivat tapetilla. Abortinvastaisessa taistelussa FBB tuki pastori Børre Knudsenia, joka joutui 20 päiväksi vankilaan vuonna 1994 kieltäydyttyään maksamasta sakkoja, joita hänelle oli langetettu abortinvastaisista mielenosoituksistaan. FBB tuki myös Knudsenin vihkimistä piispaksi vuonna 1997, yhteisönään “Norjan kirkko maanpaossa”. Knudsen oli perustamassa vuonna 2013 Lähetyshiippakunnan sisarkirkkoa, Evankelis-luterilaista hiippakuntaa Norjassa (Det evangelisk-lutherske stift i Norge, DelsiN). FBB:ssä problematisoitiin myös Porvoon sopimus (1992) kirkollisesta yhteydestä Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen ja anglikaanien välillä sekä Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (1999) Luterilaisen maailmanneuvoston ja Roomalaiskatolisen kirkon Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston välillä. Nykyään FBB:n työssä on mukana enemmän maallikoita kuin pappeja, ja järjestön tunnustuksellisen linjan edustajat ovat pieni vähemmistö Norjan kirkon marginaalissa. Ajat ovat sadan vuoden kuluessa muuttuneet suuresti.
Osallistuin viime viikolla kolmeen tapahtumaan Oslossa, joista viimeisenä oli FBB:n 100-vuotisjuhla. Edustin kirkkoamme, Suomen evankelisluterilaista lähetyshiippakuntaa. Paikalla oli runsaasti vieraita kaikista Pohjoismaista.
Aiempiin vuosijuhliin verrattuna läsnä ei enää ollut yhtäkään 3,7 miljoonan jäsenen Norjan kirkon (Den norske kirke) piispoista. Juhlimassa ei ylipäätään ollut enää lähinnä kansankirkon väkeä vaan piispoja, paimenia ja jäseniä useista eri kirkkokunnista. Kansankirkon tunnustusrintaman hajoaminen todettiin useissa juhlapuheissa haikein mielin.
– Meidät on voitettu. Vihollinen on ollut liian vahva, piispa Göran Beijer Ruotsin lähetysprovinssista totesi vakavaan sävyyn.
Tästä huolimatta juhlassa ilmaistiin paljon kiitollisuutta FBB:n tekemästä opetus- ja julkaisutyöstä, joka on saanut monet kiinnittymään entistä lujemmin sanaan ja tunnustukseen kukin omassa kontekstissaan. Juhlassa naurettiin paljon. Hepuli oli lähellä vallata juhlasalin, kun FBB:n johtaja, DELK:n pastori Boe Johannes Hermansen siteerasi Norjan kuninkaalta ja pääministeriltä tullutta vastausta juhlakutsuun. Niissä kun pahoiteltiin, ettei juhla mahtunut kalenteriin ja tyydyttiin toivottamaan ”hyvää joulua”.
FBB:n 100-vuotista historiaa oli juhlimassa kansainvälinen joukko tunnustusrintaman väkeä.
Juhlaa vietettiin DELK:n kauniissa kirkossa. DELK:iin kuului vuoden 2018 lopussa 3 176 jäsentä, 12 seurakuntaa ja sillä oli 5 kristillistä vapaakoulua. Vuodesta 1978 Norjassa on vaikuttanut myös ruotsalaissyntyinen mutta vuonna 2009 Norjassa rekisteröity amerikkalaisen Wisconsin-synodin kanssa yhteydessä oleva Luterilainen tunnustuskirkko (Den Lutherske Bekjennelseskirke), jolla oli viime vuoden lopussa 51 jäsentä. Vuonna 1999 osa tunnustusväestä perusti itsenäisen ns. vanhakatolisen Pohjoismais-katolisen kirkon (Den nordisk-katolske kirke), johon kuului 91 jäsentä. (Jotkut lähtivät roomalaiskatoliseen kirkkoon.) Vuonna 2006 rekisteröitiin Luterilainen kirkko Norjassa (Den lutherske kirke i Norge), jolla oli vuonna 2017 84 jäsentä (uusin tieto puuttuu). Vuonna 2013 perustettu rekisteröimätön sisarkirkkomme DelsiN ilmoittaa jäsenmääräkseen 150. Kaksi viimeksi mainittua ovat Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC:n) jäsenkirkkoja mutteivät ole keskenään virallisessa kirkollisessa yhteydessä. Kaikista näistä oli edustajia paikalla. Todennäköisesti olen unohtanut listasta myös joitakin norjalaisia järjestöjä.
Norjan luterilaisista vapaakirkoista suurin, 1877 perustettu Evankelisluterilainen vapaakirkko (Den Evangelisk Lutherske Frikirke) loisti sekin juhlasta poissaolollaan. Noin 19 000 jäsenen Luterilaiseen maailmanliittoon kuuluva ja Norjan kirkon kanssa kirkollisessa yhteydessä oleva vapaakirkko hyväksyi vuonna 2005 naisten toimimisen pastoreina.
Ruotsista paikalla oli kaksi edustajaa sisarkirkostamme, 16 seurakunnan kokoisesta Ruotsin lähetysprovinssista (Missionsprovinsen i Sverige). Tanskasta osallistujia tuli niin kansankirkon vanhauskoisten parista kuin Tanskan evankelis-luterilaisesta vapaakirkostakin (Den evangelisk-lutherske Frikirke i Danmark), joka kuuluu ILC:hen ja jolla on n. 90 jäsentä. Islannista paikalla oli yksi opiskelija, jonka kertoman mukaan Islannin nopeasti liberalisoituneessa kansankirkossa (Hin evangelíska lúterska kirkja) ei ole tunnustusrintamaa laisinkaan.
NELA-konferenssin paneelikeskusteluun osallistuivat prof. Knut Alfsvåg (vas.) Norjan kirkosta, piispa Thor Henrik With DelsiN:stä, allekirjoittanut Lähetyshiippakunnasta, prof. Charles Gieschen Missouri-synodista ja pastori Halvar Sandell S:t Martins församlingista.
FBB kokoaa siis Raamatusta ja tunnustuksesta välittäviä kristittyjä melko laajalti ja sillä on ystäviä myös muualla Pohjoismaissa. FBB on myös tukenut luterilaisia nuorten aikuisten konferensseja järjestävää Corpus Christi -järjestöä rahallisesti viime vuosina, mistä lausuin järjestön puheenjohtajana kiitokset.
Edellä esitetyistä luvuista voi nähdä, että tunnustuskenttä on läntisimmässä rajanaapurissamme valitettavan pirstaloitunut eri kirkkoihin, joista yksi ei edes ole opiltaan luterilainen. Vaikka Suomessakin on joitakin Lähetyshiippakuntaa vanhempia, 2–5 seurakunnan kokoisia luterilaisia vapaakirkkoja (Seurakuntaliitto, STLK, SLT, S:t Johannes ev-luth församling jne.), kenttä ei ole täällä aivan niin hajanainen kuin Norjassa. Myös valtakirkon tietyissä herätysliikkeissä on Suomessa yhä luterilaista tunnustusta tärkeänä pitäviä kristittyjä, vaikka elintila onkin niissä käynyt niin ahtaaksi, että vihkimyksiä pitää hakea lähetyskentiltä asti ja vaikka ehtoollisyhteyttä valtakirkon piispoihin jatketaankin opillisista erimielisyyksistä huolimatta.
Kun esittäydyin Oslossa juhlaväelle edustajana Lähetyshiippakunnasta, jolla on 36 seurakuntaa ja n. 2100 jäsentä, se tuntui Norjan kontekstissa suorastaan kerskaamiselta. Jos ei-aktiiviset jäsenet jätetään DELK:n osalta laskuista pois, me olemme ylivoimaisesti suurin Pohjoismaiden tunnustuksellisista luterilaisista ns. vapaakirkoista. Myös FBB:n 100-vuotisjuhlaa edeltäneissä pohjoismaisessa tunnustuskonferenssissa sekä Pohjois-Euroopan Luther-akatemian (NELA) konferenssissa koin saman, kun eri kirkkojen edustajat kertoivat tilanteestaan. Meidän kasvuamme 20 vuodessa yhdestä Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöstä 36 seurakunnan kokoiseksi kirkoksi ihmeteltiin.
Vaikka mikään kirkko ei ole täydellinen ja meillä on omat haasteemme osaksi tästä nopeasta kasvusta johtuen, paljosta saamme olla Jumalalle kiitollisia. Katamme kirkkona Suomen kartan jo vallan hyvin, vaikka aukkojakin yhä on. Olemme monelle varteenotettava kirkollinen vaihtoehto maassamme, ja moni etsijä löytää seurakuntaamme jopa täysin kirkollisten piirien ulkopuolelta. Olemme verkostoituneet kansainvälisesti ILC:n ja kirkollisen yhteyden toteamisten kautta ja välttäneet sisäänpäin kääntymisen vaaraa. Olemme viestineet aktiivisesti ulospäin myös kotimaassa laajan saarnapankin, video-opetusten, luterilainen.net -sivuston ja julkaisujen kautta. Kaikki tämä – jos Jumala suo – myös jatkuu ja kehittyy edelleen.
Omassa puheenvuorossani kerroin lopussa sekaannuksesta, joka minulle kerran tapahtui Corpus Christin hallituksen kokouksessa FBB:stä puhuessani. Muistin lyhenteen väärin muodossa ”BFF”. Se on englanniksi tunnettu lyhenne termistä ”best friends forever” – ikuisesti parhaat ystävät. FBB puolestaan tulee sanoista, jotka tarkoittavat ”Raamatun ja tunnustuksen puolesta”. Päätinkin puheeni seuraaviin sanoihin, jotka saivat salin nauramaan:
– Jos löydämme yhdessä saman perustan, jolla olemme todella Raamatun ja siitä nousevan luterilaisen tunnustuksen puolesta (For Bibel og bekjennelse, FBB), silloin olemme varmasti myös ”best friends forever” (BFF).
Tällaiseen yksimielisyyteen evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisestahan meidän kristittyjen välinen yhteys lopulta perustuu.
Samuli Siikavirta, PhD
Pastori, Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta
9.–10.10.2019 järjestetyn NELA-konferenssin teemana oli kaste. Allekirjoittanut puhumassa aiheesta Kaste ja kristillinen identiteetti Uudessa testamentissa. Kuva: Boe Johannes Hermansen.
