Mutta nyt, näin sanoo Herra, joka loi sinut, Jaakob, joka valmisti sinut, Israel: Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun. (Jes 43:1)
Pääsiäisen kolmen päivän juhla (triduum sacrum) alkaa kiirastorstai-iltana siitä Yläsalista, jossa Herramme asetti ehtoollisen viimeiseksi testamentikseen, ennen Getsemanen rukoustaistelua, verenhikeä ja vangitsemistaan. Pitkäperjantai ja pääsiäisyö ovat pelastushistorian järisyttävimmät hetket – hetket, joina Kristus Jeesus synniksi tehtynä kärsi koko maailman syntien rangaistuksen ja ylösnoustessaan voitti synnin, kuoleman ja Saatanan vallan, että me uskon kautta häneen tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor 5:21) ja iankaikkisen elämän perillisiksi. Kristillistä uskoa ei ole olemassa ilman pääsiäisen kolmen päivän juhlaa. Niiden kautta on meidän pelastuksemme hankittu ja täydelliseksi tehty.
Viimeisenä tekonaan ennen käsimystään ja kuolemaansa Herramme asetti ehtoollisen omilleen, paikaksi, jossa pääsiäisenä hankittu iankaikkinen perintö jaetaan elämäksi ja autuudeksi meille, joilla ei itsessämme ole sen paremmin autuutta kuin elämääkään. Testamentti tuli lainvoimaiseksi Kristuksen kuolemassa, mutta se pannaan käytäntöön ja jaetaan armonvälineiden kautta.
Timoteuksen seurakunnassakin kävimme pääsiäisen kolmen päivän juhlaan kiirastorstain ripin ja ehtoollisen kautta. Jumalanpalveluksen kaava oli karsittu rippiin ja ehtoolliseen, niinkuin tilaisuuden nimikin antaa ymmärtää. Jeesuksen perintö oli jaossa koko täyteydessään silti, saimmehan hänen meidän tähtemme annetun ruumiinsa ja syntiemme edestä vuodatetun verensä siunatussa leivässä ja viinissä.
Mutta se, mistä tällä kertaa ajattelin kirjoittaa (ja huomaan, että tässä vaiheessa lyhyttä kirjoitusta on korkea aika jo päästä siihen asiaan, josta aikoo kirjoittaa…), tapahtui ripissä. Lihotettu rippipuhe tai laiha saarna johdatti yhteiseen synnintunnustukseen, jonka jälkeen lausuin:
”Herramme Jeesus Kristus on sanonut: Kenelle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Tulkaa ja ottakaa vastaan hänen synninpäästönsä.”
Näiden sanojen jälkeen Herran lauma lähti liikkeelle. Suuret ja pienet polvistuivat, kukin vuorollaan Herran alttarin ääreen, ja julistin kullekin vuorollaan synninpäästön hänen omalla nimellään:
”NN, Jeesuksen Kristuksen palvelijana ja hänen käskystään päästän sinut synneistäsi Isän, (+) Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”
Sain olla jakamassa Herran laumalle sitä perintöä, jonka hankkimisessa kenelläkään meistä ei ollut osaa eikä arpaa – Herra kärsi kuoleman ja nousi kuolleista täysin ilman meidän apuamme – mutta jonka jakamisen Herra kuitenkin uskoi seurakunnalleen ja siinä apostolisen viran hoitajille. Täysi ja ehdoton syntien anteeksiantamus Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen tähden. Hetki oli pyhä ja suorastaan mykistävä. Erotin kyyneleitä monissa silmäkulmissa omieni lisäksi.
Jälkeenpäin, seurakuntalaisten kiitollisen palautteen ja myös oman kokemukseni pohjalta sanoisin, että tuon henkilökohtaisen synninpäästön iskuvoima on sen esimmäisessä sanassa: Janne, Jukka, Maria, Merja, Taavi, Sanna jne. Samasta syystä Luther opettaa, että ehtoollisen asetussanojen tärkein sanapari on: teidän puolestanne/sinun puolestasi. Lahja on tarkoitettu henkilökohtaisesti vastaanotettavaksi. Jumala, joka on jo pyhässä kasteessa omansa nimeltä kutsunut, tahtoo meitä edelleen nimeltä kutsua ja lohduttaa, armahtaa ja rohkaista. Vaikka yleinen synninpäästö messussa on aivan yhtä vaikuttava ja väkevä sana, meidän kovaan päähämme ja vielä kovempaan sydämeemme painuu paljon tehokkammin sellainen evankeliumi, jonka osoitteessa lukee oma nimemme. Tässä mielessä ymmärränkin myös ripin sakramenttiluonteen: Augustinuksen määritelmän mukaisesti sana liittyy aineeseen ja syntyy sakramentti. Näkyvä sana tuo konkreettisella ja tartuttavalla tavalla Jumalan armon ja anteeksiantamuksen sanan meidän konkreettisten ihmisten ulottuville. Ripissä tuo näkyvä aine on synninpäästön vastaanottajan nimi. Herran armo kuuluu juuri minulle! Juuri minun syntini ovat anteeksiannetut!
Rippitilanteemme hengellisen väkevyyden lisäksi iloitsin myös toisesta asiasta: Minä saan palvella seurakuntaa, jonka tunnen nimeltä. Ei ole kysymys kasvottomasta massasta, veronmaksajien loputtomasta joukosta, josta ei saa otetta eikä pääse perille. Jonka elämä sivuaa seurakunnan elämää vain yksittäisen toimituksen verran satunnaisesti. Timoteuksen seurakunta, seurakunta, joka on minut nimeltä kutsunut, koostuu ihmisistä. Näiden ihmisten kasvot, nimet ja elämänkohtalot ovat vuosien kuluessa tulleet tutuiksi ja äärimmäisen rakkaiksi. He ovat Kristuksessa rakkaita veljiä ja sisaria, mutta eivät vain Kristuksessa rakkaita, ikäänkuin viran puolesta, vaan todella käytännön yhteisen elämän kautta rakkaiksi tulleita veljiä ja sisaria.
Samalla tiedostan myös kipeästi sen, miten puutteellista oma viranhoitoni on ollut: miten vähän olen ehtinyt, jaksanut ja halunnut ihmisiä tapaamaan ja heihin tutustumaan, heitä tukemaan, rohkaisemaan ja opettamaan. Onneksi Jeesus, Ylipaimen, tuntee jokaisen omistaan aivan läpikotaisin. Ja onneksi meilläkin on aikaa. Onhan seurakunnan elämä maratonin taivaltamista, ei pikapyrähdys.
Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut, niinkuin Isä tuntee minut ja minä tunnen Isän; ja minä annan henkeni lammasten edestä. (Joh 10:14-15)
Janne Koskela, Timoteuksen seurakunta
