Menettikö Risto Soramies pappisviran?

Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli määräsi 9.10.2013 Risto Soramiehen menettämään pappisvirkansa Suomen ev.lut. kirkossa. Päätös on ankara ja harvinainen erityisesti sen valossa kuinka usein ja mistä syistä Suomen ev.lut. kirkossa on erotettu pappisvirasta. Mitä päätös sitten merkitsee? Menettikö Soramies pappisvirkansa?

Kun piispa Paavo Kortekangas vihki Risto Soramiehen 29.12.1985 pappisvirkaan, hän teki sen kättenpäällepanolla ja näillä sanoilla: Siunatkoon sinua kolmiyhteinen Jumala ja pyhittäkööt sinut palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Pappisvirka, jonka luterilainen tunnus ymmärtää johdettavan apostolisesta virasta, on Kristuksen asettama. Virka on Kristuksen ja hän itse siihen viime kädessä kutsuu, siunaa ja lähettää. Kristus on siis viran antaja ja myös sen poisottaja. Oman virkansa hän täyttää kirkkonsa ulkoisen kutsun kautta. Tämä kutsu teologisessa mielessä ei koske vain paikallista seurakuntaa, paikalliskirkkoa, vaan koko yhtä ja pyhää katolista kirkkoa. Risto Soramies vihittiin Kristuksen kirkon palvelukseen. Kristuksen virassa  Kristuksen kirkossa!

Risto Soramiehen vuosikymmeniä kestänyt pappisviranhoito lähetyskentillä eri puolilla maailmaa on ilmentänyt viran kaikkialla-luonnetta. Tämä virka annetaan vihkimyksessä kertakaikkisesti ja pysyvästi – aina ja kaikkialla. Virka annetaan lopuksi elämää. Kristus itse vapauttaa ikeestä kutsumalla palvelijansa taistelevasta kirkosta riemuitsevaan. Siten pappisvirka pysyy, vaikka papinviran hoidosta jää eläkkeelle tai siirtyy muihin tehtäviin. Tämä ordinaation sakramentaalisuus ja vaikuttavuus näkyvät myös siinä, ettei ordinaatiota uusita, vaikka viranhoidosta olisikin vapautettu tai erotettu. Näin myös kirkkolaki sen ymmärtää: Piispa ja tuomiokapituli voivat pyynnöstä palauttaa pappisviran menettäneelle henkilölle pappisviran (KL 5: 3 §). Jos Soramies tekisi Canossan matkan Tampereelle ja taipuisi tuomiokapitulin vaatimuksiin, häntä ei vihittäisi uudestaan papiksi. Miksi? Koska hänelle on annettu pappisvirka Kristuksen kirkkoon aina ja kaikkialla. Virka ei vain tapahdu vaan se on. Vihkimystä ei voi tehdä tyhjäksi. Tässä suhteessa sillä on yhtymäkohtia pyhän kasteen kanssa. Tuomiokapitulikin siis tunnustaa, ettei tässä mielessä Soramieheltä ole otettu eikä voida ottaa pois pappisvirkaa.

Mistä sitten Soramies on erotettu? Kutsu pappisvirkaan ja viranhoito papinvirassa ei voi tapahtua vain Kristuksen kirkossa vaan aina jossain konkreettisessa kirkollisessa todellisuudessa. Soramiehen kohdalla tämä on toteutunut Suomen ev.lut. kirkon kautta.  Piispan johtama tuomiokapituli käyttää vihkivaltaa. Sillä on myös kirkkolain antama täysin perusteltu oikeus erottaa pappisvirasta. Tämä erottaminen tarkoittaa sitä, ettei erotetulla ole enää pappisviran oikeuksia ja velvollisuuksia Suomen ev.lut. kirkossa. Kirkko ei tunnusta erotettua papikseen eikä anna oikeutta hoitaa papinviran tehtäviä. Tämän kurinpidollisen toimen tarkoituksena on ennen muuta varjella seurakuntaa kelvottomalta papilta, laumaa sudelta.

Polttopisteessä onkin erottamisoikeuden sijasta sen taustalla olevat perusteet ja sovellus. Perinteisesti erottamiseen pappisvirasta on ollut kolme tekijää: 1) harhaoppisuus 2) pahennusta herättävä elämä 3) kykenemättömyys sairauden tähden hoitaa virkaa. Juuri näitä kriteereitä pappisvihkimyksen edellä kandidaattien kohdalla myös punnitaan.

Onko Soramiehen kohdalla toteutunut jokin näistä kriteereistä? Voiko kapituli sanoa toimineensa päätöksessä Kristuksen valtuuttamana suojellakseen Kristuksen laumaa? Vastaus on kielteinen.

Tuomikapituli itsekin toteaa, ettei Soramies ole poikennut kirkon tunnustuksesta. Kuitenkin kapituli on tehnyt tämän äärimmäisen teon Soramiehen pappisviran kohdalla. Erottamisen perusteeksi annetaan kaksi asiaa KL 5:3 § poimittuna: Soramies on rikkonut pappisvalan sekä osoittautunut ilmeisen sopimattomaksi olemaan pappina. Tämän taustalla on Soramiehen piispan virkaan vihkiminen Lähetyshiippakunnassa, mikä merkitsee poikkiteloin asettumista kirkon järjestystä ja esimiehiä kohtaan. Soramiehen mukaan hän kuitenkin on suostunut tähän tehtävään juuri pappisvalansa velvoittamana. Hänet valinneet seurakunnat ja papit ovat puolestaan Kristuksen tahdon toteutumista rukoillessaan katsoneet hänet mitä sopivimmaksi piispanvirkaan.

Kyse on siis perustavanlaatuisesta näkemyserosta. Tämä katsontakantojen erilaisuus ei koske vain Soramiehen persoona ja pappisvirkaa, vaan ennen muuta tilannetta Suomen ev.-lut. kirkossa. Tuomiokapituli myöntää, että luterilainen tunnustus tuntee ja oikeuttaa Soramiehen toiminnan tietyissä olosuhteissa. Tällöin kuuliaisuus kirkollisille esimiehille, johon pappislupauksessakin viitataan, voidaan ja tulee ohittaa. Sen mielestä niille ei kuitenkaan ole perusteita Suomen ev.lut. kirkon nykytilanteessa. Kapituli ei myönnä kirkon tehneen Raamatun ja tunnustuksen vastaisia päätöksiä eikä tunnusta tarvetta Lähetyshiippakunnan seurakunnille ja pappisvihkimyksille.

Erottamispäätöksen perusteluissa todetaan: ”Soramiehen kirkon johdon luopumukseksi kuvaamat asiat, pappisviran avaaminen naisille sekä pastoraalisen ohjeen antaminen vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan, päätettiin kirkossa säädetyssä järjestyksessä. Niiden taustalla oli pitkä teologinen työskentely, jossa selvitettiin kummankin hankkeen yhteensopivuus Jumalan sanan sekä tunnustuksen kanssa. Kummassakaan ei päätöksen tekeminen merkinnyt luopumista uskollisuudesta niille.” Siitä päätettiinkö ”asiat” oikeasti kirkon säädetyssä järjestyksessä, voidaan olla toistakin mieltä, kysymyksessähän on selvästi opillisista muutoksista. Kun ei siis tässä nähdä hankkeiden taustalla olevaa ristiriitaa Jumalan sanan kanssa, joka siis saa aikaan tunnustustilanteen (status confessionis) Suomen ev.lut. kirkossa, Soramiehen ja Lähetyshiippakunnan toimilla ei ole tunnustuksesta nousevaa kirkko-oikeudellista välttämättömyyttä ja oikeutta.

Lisäksi arvioidessaan Soramiehen piispan virkaan vihkimystä, piispa Repo näkee senkin tapahtuneen vastoin kirkon yleistä tapaa ja perintöä: ”Kutsuessaan ja vihkiessään oman piispan lähetyshiippakunta on pyrkinyt jäljittelemään yleistä kirkollista tapaa, mutta on poikennut siitä olennaisin osin. Piispaa vihittäessä tulee kanonisen käytännön mukaan olla kolme tunnustettua piispaa osallistumassa kätten päälle panemiseen ja rukoukseen… Yhteys muihin hiippakuntiin ja kokonaiskirkkoon tulee näkyväksi juuri piispanvirassa, kun piispa johtaa hiippakuntansa seurakuntia Jumalan sanan saarnalla sekä ehtoollismessua toimittamalla. Pelastavan uskon kokonaisuus säilytetään ja välitetään eteenpäin nimenomaan yhdessä Kristuksen kirkon kokonaisuuden kanssa. Siitä erottautuminen johtaa kaventumisiin ja korostuksiin, jotka vaikeuttavat yhteyden rakentamista muun kristikunnan kanssa.”

Piispa Revon mukaan siis Soramiehen piispan virkaan vihkiminen Lähetyshiippakunnassa on valapattoisuutta Suomen ev.lut. kirkon järjestykseen nähden, luterilaista tunnustuksen vastaista ja erottautumista kristikunnan yhteydestä. Hän on sopimaton pappisvirkaan ja siitä välittömästi erotettava. Eli mikä on se sopimattomuuden varsinainen taustalla oleva sisältö? Se, että Soramies ei hyväksy Suomen ev.lut. kirkon ratkaisuja pappisviran avaamisesta naisille ja samaa sukupuolta olevien rekisteröityjen parien puolesta ja kanssa rukoilemista, minkä seurauksena on syntynyt ev.lut. kirkossa pappisvihkimyssulku ja monien kirkon jäsenten kodittomuus seurakunnissaan, mikä puolestaan on synnyttänyt jumalanpalvelusseurakunnat ja Lähetyshiippakunnan.

Vaikka muodollisesti piispa Revon johtama kapituli on tehnyt päätöksensä hyvässä järjestyksessä, erottamispäätös on teologisesti käsittämätön.

• Ensinnäkin oikeaa perspektiiviä antaa se tosiseikka, että jos Soramies olisi heti ordinaationsa jälkeen 1985 ollut mukana kyseisissä ”hankkeissa” – naisten papiksi vihkiminen ja rekisteröityjen parien puolesta rukoilu – hänet olisi voitu kirkon järjestyksen, luterilaisen tunnustuksen ja ekumeenisten syiden tähden erottaa pappisvirasta. Kun Soramies antoi pappisvalansa, hän teki sen siinä vakaumuksessa, että hän saisi ja hänen tulisi opettaa kyseisistä asioista kuten Raamattu ohjaa ja kirkossa oli aina opetettu. Tähän valaan on sisäänkirjoitettu myös se, että hänen tulisi toimia omalta osaltaan kaikissa tilanteissa niin yhteiskunnassa kuin kirkossa tämän uskon ja seurakuntaelämän turvaamiseksi. Voiko todellakin Tampereen tuomikapituli nähdä kirkon uskon ja opin sekä sen mukaisen järjestyksen jatkuvuuden näin ohuena ja lyhytjänteisenä? Mikä on muuttunut vajaan kolmenkymmen vuoden aikana: Jumala, Raamattu, luterilainen tunnustus, Soramiehen teologia vai Suomen ev.lut. kirkon teologia ja käytännöt?

•  Toiseksi, jos Soramiehen piispan virkaa arvioidaan sillä perusteella, että hänen virkaan vihkimyksessään olisi tullut olla kolme jonkin järjestäytyneen paikalliskirkon piispaa, sitten voidaan luterilaiset tunnustuskirjat kirjoittaa uusiksi ja Suomen ev.lut. kirkon historiasta löytynyttä käytäntöä pyytää julkisesti anteeksi. Kummastakaan ei löydy tuke Revon väittämille. Vaikka piispuus palveleekin kokonaiskirkon ykseyttä, piispuus itsessään ja piispojen lukumäärän vihkimyksessä ekumeenisena arviointiperusteena on hyvin kapea-alainen. Eivätkö syvemmät arviointiperusteet ole apostolisessa uskossa?  Soramieshän edustaa edellä mainituissa kahdessa kiistakysymyksessä yksiselitteisesti kirkon tradition ja suurimman osan kristikuntaa yksimielistä kantaa: Apostolinen virka on alusta asti kuulunut miehille ja homoseksuaalisessa suhteessa eläminen on vastoin Jumalan luomisjärjestystä. Soramies Lähetyshiippakunnan piispana edustaa siis sekä pitkittäissuunnassa (diakronisesti) että poikittaissuunnassa (synkronisesti) yhteyttä koko kristikunnan kanssa. Tätä samaa ei voi sanoa Suomen ev.lut. kirkon piipoista.

• Kolmanneksi, virka on Kristuksen ja hän on sen sanassaan asettanut, jotta sananpalvelijat uskollisesti opettaisivat kaiken, mitä hän on käskenyt heidän pitää (Matt.28). Eikö siis ratkaisevaa ole se, mitä hän itse sanassaan sanoo? Mitkä ovat ne Raamatusta nousevat perustelut, joiden tähden Soramiehen edustama linja sotisi vastoin viranasettajan säädöksiä? Missä kohdin Soramies on toiminut vastoin Jumalan sanaa ja noussut näin virkansa varsinaista haltijaansa vastaan? Missä kohdin hän on ’harhauttanut’ – tuomiokapitulin käyttämä ilmaisu – Kristuksen laumaa? Tätä ei ole päätöksessä kerrottu.

Kun siis Soramiehen erottamispäätöstä katsotaan tässä laajemmassa teologisessa kehyksessä ja huomioidaan kirkon teologinen perusta eikä vain yksisilmäisesti kirkkolain- ja järjestyksen pykälistä käsin, nähdään, ettei pappisvirasta erottamiselle ole kirkon uskosta ja sen mukaisesta järjestyksestä nousevia perusteita. Selvää kuitenkin nyt on, että tuomiokapitulin jäsenet ovat käyttäneet heille kuuluvaa valtaa ja vastaavat viranhoidostaan kerran viranantajalle.  Soramiehellä ei enää ole pappisoikeuksia Suomen ev.lut. kirkossa. Selvää myös on, ettei Soramies ole menettänyt pappeuttaan Kristuksen kirkossa. Nyt hän toteuttaa vain sitä Lähetyshiippakunnan piispana. Tapahtuma surullisesti paljastaa sen syvän repeämän, mikä ev.lut. kirkossa on tapahtunut.

Jokaisen on itse punnittava kumpi edustaa Raamatun, luterilaisen tunnustuksen, Suomen ev.lut. kirkon perinnön ja tunnustuksen mukaisen järjestyksen sekä kokonaiskirkon linjaa – piispa Revon johtama kapituli vai Lähetyshiippakuntaa paimentava piispa Soramies.

Minä haluan seistä tuhatvuotisella, varmalla ja koetulla uskon perustalla. Risto Soramies on minun piispani.

Juhana Pohjola