Luterilaiset ja ortodoksit: yhteyttä ja erilaisuutta

Blogi
22.4.2015

Nehemian seurakunnan pastori Joel Kerosuo vastaa Kiteen toiminnasta. Ota rohkeasti yhteyttä!Yhtenä teologian opintojani rikastuttavana tekijänä Joensuun yliopistossa koin ortodoksisen puolen läsnäolon. Se tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua ortodoksiseen teologiaan. Tein osan opinnoistani ortodoksipuolella. Halunani oli käydä vuoropuhelua ortodoksisen ja luterilaisen teologian välillä.

Vuoropuhelua on ollut jo pitkään. Varhaisista luterilaisista Tübingenin professorit kävivät oppikeskusteluja Konstantinopolin patriarkan Jeremias II:n kanssa. Augsburgin tunnustus käännettiin heille kreikaksi. Toiveikkaasti alkaneet neuvottelut kariutuivat voitelun sakramenttiin. Luterilaiset eivät löytäneet sille perustetta Raamatusta, mutta Jeremiakselle se oli tradition perusteella olennainen uskonkohta. Syntyi riita ja yhteys katkesi vuosisadoiksi.

Hiekanjyväsenä historian virrassa minullakin oli mahdollisuus käydä oppikeskusteluja. Kokemukseni siitä on kahtalainen.

Ensinnäkin iloitsen ortodoksien teologisesta otteesta ja vakavuudesta teologian äärellä. Havaitsin, että ortodoksit olivat niitä, jotka parhaiten ymmärsivät ja kunnioittivat “meikäläisiä”. Rohkaisut työhön tai elämään Lähetyshiippakunnassa kuuluivat nimenomaan ortodokseilta.

Tämä voi olla paradoksaalista sikäli, että me tunnustukselliset luterilaiset suhtaudumme paljon kriittisemmin moniin ortodoksisen teologian asioihin kuin liberaalimpi kansankirkko. Ajattelen kuitenkin, että yhteys löytyy siitä, että me molemmat taistelemme saman Kristuksen Kirkon puolesta. Vaikka on selvittämättömiä kysymyksiä, voimme kunnioittaa toistemme kilvoittelua. Ortodoksit kunnioittavat myös enemmän uskollisuutta kuin vääränlaista omasta perustasta luopuvaa ekumeniaa.

Samalla huomasin pakoa ortodoksiseen kirkkoon. Monet opiskelijat olivat ymmärrettävästi pettyneitä Suomen ev.lut. kirkkoon. Yleensä kritiikki ei – ainakaan alunperin – kohdistunut luterilaiseen tunnustukseen, vaan siihen miten sitä toteutetaan. Tähän on vaikea sanoa vastaan! Kuitenkin kun pitäisi laittaa kädet saveen ja lähteä rakentamaan, päädyttiinkin helpolta tuntuvaan ratkaisuun ja vaihdettiin kirkkokuntaa. Mitä tästä olisi ajateltava?

Luterilaisilla ja ortodokseilla on valtavasti yhteistä. Puhumme samaa kieltä. Perustanamme jumalanpalveluksessa on Jumalan työ lahjoissa, josta koko jumalanpalvelus kumpuaa. Tämän yhteisen kielen tunnistamisen kautta monet ovat ahdistuttuaan Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon päättäneet vaihtaa kirkkokuntaa.

Usein luterilaista kirkkoa tunnetaan kyllä sisältä päin, mutta käsitys ortodoksisesta kirkosta on hyvin siloteltu. Saatoin ortodokseja kuunnellessani oppia myös sen, että samoja kiistoja käydään ortodoksisessakin maailmassa. Ortodoksinen kulttuuri on positiivisella tavalla vähentänyt yksittäisten pappien sooloiluja, mutta nämäkin ovat kasvamaan päin. Tästä kertoo esimerkiksi taannoinen kiista Arkkipiispa Leon ja Metropoliitta Ambrosiuksen välillä, kun Ambrosius oli kutsunut Irja Askolan erityisesti papistolle varattuun alttariin. Samoin ortodoksisia pappeja kuuluu Yhteys-liikkeeseen, joka puolustaa muun muassa homoparien kirkollista siunausta. Mitään kiistatonta “rauhan tyyssijaa” ei siis ole olemassa ortodokseillakaan. Kädet on laitettava saveen sielläkin. Ihmisten synti rikkoo elämää sielläkin.

Kovin mielelläni olisin ortodoksi, mutten voi, koska olen luterilainen. Lopulta keskeisimmäksi kysymykseksi itselleni on muodostunut, mitä opetetaan pelastuksesta. Miten vastataan synnin ongelmaan. Juuri tämän kysymyksen tähden en voi olla ortodoksi.

Arvostan valtavasti ortodoksisen elämän monia piirteitä. Iloitsen estetiikasta, ja kotinikin on ripoteltu täyteen ikoneita. Mikään näistä ei kuitenkaan aja evankeliumin ohi. Juuri opetus Kristuksen armosta syntisille hänen lunastustyönsä tähden jää usein ortodoksisuudessa puutteelliseksi.

Me luterilaiset opetamme, että oikeita kristittyjä on kaikkialla siellä, missä on evankeliumin pilkahduskin. Silti ei tule liittyä sellaiseen kirkkokuntaan, joka opettaa, että pelastus on ihmisen ja Jumalan yhteistyötä – vaikka se virallisissa dokumenteissaan lausuisi luterilaista valtakirkkoa kirkkaammin monista eettisistä kysymyksistä.

Ei meidän tule kehottaa luterilaiseen kansankirkkoon masentuneita vaihtamaan ortodoksiseen kirkkoon, vaan tulemaan puhtaan sanan ja Kristuksen asetuksen mukaan toimitettujen sakramenttien äärelle. Saamme kutsua valtakirkkoon pettyneitä Lähetyshiippakunnan seurakuntiin.

Se on myös kutsu laittaa kädet saveen ja ryhtyä työhön ja kilvoitteluun näiden Kristuksen lahjojen äärellä elävien seurakuntien menestymiseksi.

Joel Kerosuo
Pastori
Pyhän Nehemian luterilainen seurakunta, Joensuu

Samuli Siikavirta

Pastori

Helsinki ,