Kuoleman varjon laaksossa

Blogi
17.4.2015

Mailis JanatuinenNyt kerron siitä, mitä tapahtui eräällä Japanin opiskelijalähetyksen leirillä 80-luvulla. Oli maaliskuu, ja ensimmäiset luumupuut availivat nuppujaan metsiköissä. Minulla oli ollut joskus outoja oireita pääkopassani ja olin kysäissyt tutulta lääkäriltä, mistä ne saattaisivat johtua. Aivokasvaimesta, oli lääkäri vastannut yksikantaan. Kun oireet sitten iskivät leirikeskuksessa täydellä voimallaan, oli diagnoosini heti valmis: se on aivokasvain. Päiväni ovat luetut, minä kuolen kohta.

Päätin, etten sano kenellekään olevani sairas. Sitkutan tuon kaksiviikkoisen leirin loppuun, ja lähden vasta sitten Suomeen kuolemaan. Öisin en saanut nukutuksi, ja päivisin minä enimmäkseen vain itkin. Olin silloin 35 vuotta vanha.

Me opettelimme lukemaan Raamattua tuolla leirillä. Istuimme hiljaa penkeissämme ja keskityimme kuuntelemaan jotain evankeliumin kertomusta. Sitten kirjoitimme ylös, mitä tuo teksti oli meille puhunut. Sillä tavalla vanhat Raamatun kertomukset heräsivät ihmeellisesti eloon.

“Martta, Martta, moninaisista sinä huolehdit ja hätäilet, mutta tarpeellisia on vähän, tahi yksi ainoa. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä oteta pois.” Näitä sanoja kuunnellessani Jeesus tuli luokseni ja sanoi: “Mailis, Mailis, moninaisista sinä olet hätäillyt ja huolehtinut koko ikäsi. Nyt sinulta on kiire loppunut. Et voi tehdä muuta kuin istua vieraaksi muuttunut pää minun helmassani ja kuunnella, mitä minä sinulle puhun.”

Mutta minä vastasin: “Entäs ne kirjat, jotka minun piti kirjoittaa – se raamattupiiriopas, jota Japanin opiskelijalähetys niin kipeästi tarvitsisi? Kuka sen tekee, jos minä nyt kuolen?” Niin Jeesus vastasi: “Tarpeellisia on vähän, tai yksi ainoa, ja sitä ainoaa tarpeellista ei sinulta koskaan oteta pois. Sinä saat kuunnella minun ääntäni niin kauan kuin elät.”

Ja niin minä sitten kuuntelin Jeesuksen ääntä, koska kenenkään muun ääni ei voinut minua auttaa. Kirjoitin oikein isoilla kirjaimilla jonkin raamatunlauseen patjani viereen, kun asetuin illalla tatamille unta odottamaan. “Vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” Tai: “Sinun käsiisi minä jätän henkeni. Sinä lunastat minut, sinä uskollinen Jumala!”

Ja totisesti, Jeesus oli minun kanssani nuo pitkät, pimeät yöt. Vasta silloin minä opin, mitä tarkoittaa se, että Herra on sanassaan läsnä. Että Sana on Jumala. Tällaisen runon kirjoitin tuolla leirillä:

Pimeinä öinä
minun ja epätoivon välissä
ainoastaan
Jumalan sana.

En pyytänyt Jeesukselta, että saisin jäädä henkiin, mutta tein inventaariota elämästäni. Huomasin, ettei evankelioimisintoa ollut elämästäni puuttunut. Se, mikä puuttui, oli rakkaus. Olin ollut pelkkä kilisevä vaski ja helisevä kulkunen. Minun olisi pitänyt antaa läheisilleni anteeksi heidän puutteensa. Minun olisi pitänyt kannustaa ja rohkaista heitä…

Myöhemmin selvisi, ettei päässäni ollut mitään aivokasvainta. Jotain pysyvää minä kuitenkin sain mukaani Kuoleman varjon laaksosta. Olin tajunnut voivani elää yhdestä ainoasta Sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Muuta ei tarvita, ei elämässä eikä kuolemassa.

Olin rippikoulusta lähtien lukenut Raamattua joka päivä, mutta nyt rupesin lukemaan sitä, kuten leirillä oli neuvottu: ajatuksen kanssa, kynä kädessä. Ja sama ihme toistui joka aamu: Jeesus tuli luokseni ja puhui minulle. Siitä lähtien Raamatulla on ollut minulle Jeesuksen kasvot.

Myös Japanin opiskelijalähetys sai aikanaan raamattupiirioppaansa, mutta se on jo toinen tarina se.

Mailis Janatuinen
Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen naistyöntekijä

Samuli Siikavirta

Pastori

Helsinki ,