Ikkuna ulkomaille naapurissa

Blogi
13.5.2014

Iso pesuvati on nostettu keskelle ruokapöytää. Se on täynnä riisinuudelia. Vieressä on pari isoa maljaa porsaanlihaa kirkkaassa liemessä. Kokemuksesta tiedän, että vaikka liemi on kirkasta, siinä on rutkasti makua ja potkua mausteista, joille ei ole suomenkielisiä nimiä. Yhdessä kulhossa on lihaa, jota en ole aiemmin nähnyt. Opin, että se on parvekkeella kuivattua suolattua porsaanlihaa, joka on kuivattamisen jälkeen pakastettu, ja pantu pakkasesta suoraan pannulle kuumaan öljyyn. Kotimaassa liha kuivuu auringon alla kolmessa tunnissa. Täällä menee kaksi viikkoa.

Aasian herkkuja

Muutamassa pienemmässä kulhossa on maustekastikkeita. Osterikastiketta valkosipulilla ja inkiväärillä. Makeaa chilikastiketta ja kastiketta, jonka isäntä nostaa pöytään sanoen: “Tämä on makeaa, ei polta”. Sitten hän nauraa iloisesti, ja muutkin pöydän ympärillä nauravat, kun mättävät sitä nuudeleilleen. Tiedän siis annostella tuota kastiketta TODELLA varovaisesti omalle lautaselleni.

Istun syömään. Ympärilläni puhutaan kieltä jota en ymmärrä. Lattialla taapertaa lapsosia, sohvalla istuu vähän isompia. Kymmenen, kaksikymmentä lasta. Pari isää on ulkona tarkistamassa kesärenkaiden kolisevaa kiinnitystä. Äidit vaihtavat kuulumisia keskenään. Yhdellä on vauva kantoliinassa, toinen komentaa poikansa alas ikkunalaudalta. Isäntä pitää huolen siitä, että kenenkään mukista ei pääse limsa loppumaan. Sisään tulee uusia vieraita. Jokaisella on mukanaan kassillinen tarjottavaa. Sipsejä, limsaa, mehua, karkkia, muuta naposteltavaa. Eihän juhliin tulla tyhjin käsin.

Ruoka on käsittämättömän herkullista. Suolaista, makeaa, hapanta, karvasta – kaikkia makuja, joita kieleni osaa parhaimpien kokkiohjelmaoppien mukaan tunnistaa. Liha on mureaa, kastiketta voisi juoda kauhasta. Haarukkaan sattuu paakku sitä “makeaa” kastiketta, jolle äsken naureskeltiin. Hiki nousee otsalle, nenä alkaa vuotaa, kielestä menee tunto, ja kun joudun nuolaisemaan huuliani, niitä alkaa polttaa. Tuntuu, kuin alahuulesta tulisi vähän verta…  Hyvissä ajoin ennen kuin olen saanut lautaseni tyhjäksi, se on jo täytetty uudestaan. Isäntä komentaa syömään lisää. Ystävällisesti mutta päättäväisesti. Tiedän, etten voi kohteliaisuuden takia kieltäytyä vielä toisesta lautasesta, en ehkä kolmannestakaan. Yritän jättää vähän tilaa täytekakulle. Jospa selviäisin siitä yhdellä lautasellisella.

Olen ystäväni Melissan yksivuotissynttäreillä. Melissa kuuluu Jarai-kansaan. Hänen perheensä on tullut Kaakkois-Aasiasta Pohjois-Suomen talviin vajaat kymmenen vuotta sitten poliittisia ja uskonnollisia vainoja pakoon. Pakolaisleirin kurjuus, jatkuva pelko, nälkä, sairaudet, vankeus ja vainot kulkevat edelleen mukana sukulaisten puheluissa, muistoissa ja painajaisissa. Jos vähästä rahasta jää säästöön, se lähetetään kotikylään, kun veli tai serkku on sairaana ja ylikansallinen yhtiö uhkaa “oikeudenkäynnissä” riistää viljelysmaat kumipuuplantaasiksi.

Paikalla on puolentusinaa Jarai-perhettä, lapsia ja aikuisia, joista Melissan ja monet muut olen saanut kastaa kristityiksi. Paikalla on myös suomalaisia, Melissan kummit ja muita ystäviä, perhetuttuja. Yksinkertaisella, päälausekeskeisellä suomenkielellä kommunikoidaan auttavasti yli kulttuurirajojen. Vähilläkin yhteisillä sanoilla vitsaillaan. Puheensorina täyttää huoneen, kenelläkään ei ole kiire mihinkään, onhan sunnuntai-ilta, kirkkopäivä. Juttelen lasten kanssa ja kyselen koulusta ja harrastuksista, päivänsankari uskaltautuu syliini, telkkarissa pyörii talon isännän parin vuoden takaisella matkallaan kuvaama video, jossa laitetaan valtavaa sikaa viiden kylän ihmisten juhlaruuaksi, käsityötä ja vaivaa säästelemättä. Silmiinpistävintä on se, että koko kylän väki on laittamassa ruokaa ja syömässä yhdessä, saman katon alla.

Muuan isä innostuu kertomaan vuorikauriiden metsästyksestä Vietnamin viidakkoisella ylänköseudulla. Pitää kuulemma osua kiväärillä niin, että kauris lähtee pyörimään rinnettä alas; Ihminen ei pääse kiipeämällä hakemaan, jos eläin tuupertuu kalliorinteeseen. Pitääpä muistaa, jos tulee vuorikauriita vastaan. Ei minulla kyllä ole kivääriäkään.

Kaiken tämän runsauden keskellä joudun hetken miettimään,  että missä maassa nyt olenkaan? Vietnamissa? Kambodzassa? Suomessa? Ihmeellisesti Jumala on johtanut seurakuntaani tällaisen etnisen vähemmistön maailman toiselta laidalta. Hän on avannut meille ikkunan josta tulvahtelee sisään raikasta, virkistävää ilmaa. Samasta ikkunasta, jos vain meidän kiireisten ura- ja ydinperhekeskeisten suomalaisten aikataulut antaisivat periksi, voisi virrata kulttuurivaihtoa myös toiseen suuntaan. Tiedän, että luterilainen kirkkaan ja puhtaan evankeliumin oppi on herättänyt vastakaikua myös kotimaassa, kun seurakuntalaiseni ovat kertoneet kokemuksiaan ja oppimiaan asioita sukulaisilleen. “Milloin Janne-pappi tulee käymään meidän kylissämme? Voiko auttaa tässä asiassa? Entä tuossa?”

Näiden ihmisten kautta olen päässyt tutustumaan uuteen kulttuuriin ja saanut monta hienoa ystävää, jotka ovat aina valmiita auttamaan jos epäilevät minun tarvitsevan apua. Olen saanut oppia, että omat pienet piirini voisivat kaivata tuuletusta; että toisen ihmisen lähellä eläminen, lähelle päästäminen ja yhdessä taakkojen kantaminen voi rikastuttaa molempia suuresti. Kiitän Jumalaa tästä ikkunasta, näistä ihmisistä.

Onnellisena ja pää pyörällä kaikesta hyörinästä lähden (vain yhden!!) kakkulautasen jälkeen, kaikki käteltyäni kotiin. Autossa vilkaisen taustapeiliin, ja huomaan, että huulesta tosiaankin tuli vähän verta. Tyrmäkkää Chiliä! Hienot juhlat!

past. Janne Koskela, Oulu

Janne Koskela

Pastori

Oulu ,