Blogi: Juhana Pohjolan puhe Evankeliumijuhlien seminaarissa

Blogi
28.6.2025

Blogi on Juhana Pohjolan puhe, jonka hän piti 27.6.2025 Karkun evankelisella opistolla Herätysliikkeet vuonna 2025 -seminaarissa ennen Evankeliumijuhlaa. Kuva: Janne Koskela

Yhdistyvätkö yhteisöt, ryhmät ja herätysliikkeet yhdeksi järjestöksi? Entä kirkoksi? Tai liittyvätkö ne Lähetyshiippakuntaan?

Näin ihmeellisen unen. Eteeni ilmestyi Sanansaattaja-lehti. Se oli päivätty 31.10. 203… En ehtinyt katsoa tarkkaa vuosilukua, sillä häkellyin lehden otsikosta: ”Sleyn messuyhteisöt järjestäytyivät seurakunniksi ja liittyivät Lähetyshiippakuntaan.” Uutisesta hämmästyneenä avasin ensimmäisen sivun, jossa toiminnanjohtaja linjasi pääkirjoituksessa näin:

Viime sunnuntai jää Evankeliumiyhdistyksen historiaan. Samanaikaisesti kaikki Sleyn messuyhteisöt eri paikkakunnilla järjestäytyivät seurakunniksi: perustajajäsenet hyväksyivät seurakunnan säännöt ja nimen, valittiin seurakuntaneuvoston jäsenet ja kutsuttiin paimen. Lisäksi päätettiin hakea jäsenyyttä Lähetyshiippakunnassa. Joillekin Sleyn hallituksen yksimielisesti tukema askel saattaa tulla yllätyksenä, mutta se on kuitenkin punnittu ja johdonmukainen päätös. Ovathan toiminnallisesti ja taloudellisesti itsenäisimmiksi kasvaneet messuyhteisömme olleet tosiasiallinen seurakuntayhteys monille jo pitkän aikaa. Hyvin monet ovat jättäneet jäsenyyden kansankirkossa ja merkittävä osa papeista saaneet vihkimyksen ulkomailla. Kirkollisesti epäselvä tilanne esimerkiksi kasteiden, ehtoollisen vieton, vihkimysten ja pappien kaitsennan kannalta on käynyt mahdottomaksi. Toki päätös on kipeä, koska Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kastekirkkonamme meille rakas sen syvästä lankeemuksesta huolimatta. Mutta messuyhteisöjemme mahdollisuus toimia ehyesti kirkontuntomerkkien mukaan kansankirkon rakenteissa oli tullut päätökseen. Yhdistysmallimme ei liioin kykene vastaamaan seurakuntien ja kirkon kokoiseen tarpeeseen. Kristityt tarvitsevat seurakuntaa, seurakunnat kirkkoa ja kirkko sisarkirkkoja. Rukoillen ja keskustellen päädyimme siihen, että Lähetyshiippakunta avoimena ja selkeänä luterilaisena kirkkona on seurakunnillemme tie eteenpäin. Sillä on myös selkeä kansainvälinen asema tunnustuksellisessa luterilaisessa maailmassa. Tämä päätös perustuu yhteiseen uskoon, samaan työnäkyyn ja keskinäiseen luottamukseen. Pyhä Raamattu ja luterilainen tunnustus, julistus koko maailmaa koskevasta ristin sovitustyöstä, kasteen uudestisynnyttävä lahja, ehtoollisen sakramentti ja paimenvirka palvelemassa Jumalan kansaa messussa ovat Sleylle ja Lähetyshiippakunnalle luovuttamattomia aarteita. Keskinäinen luottamus on puolestaan syventynyt viime vuosien tiiviissä yhteydenpidossa ja riittävien yhteisten käytäntöjen sopimisessa. Paljon on vielä yhdessä läpikäytävää, mutta nyt on lähdetty Pyhää Henkeä avuksi huutaen yhteiselle tielle. “Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat!” (Ps. 133:1)

Käsi innostuksesta täristen aukaisin seuraavan aukeaman kotimaantyön ja lähetysjohtajan haastatteluista.

Kotimaantyön johtaja, tarkoittaako tämä Sleyn sulautumista Lähetyshiippakuntaan?

– Ei suinkaan! Ei Evankeliumiyhdistys vaan Sleyn parissa syntyneet seurakunnat ja niiden paimenet ovat liittyneet Lähetyshiippakuntaan, joka on luterilainen kirkko. Sley järjestönä jatkaa työtänsä myös seurakuntien ulkopuolella osastoissa, piireissä, kustannustoiminnassa ja kansanopistossa. Toimimme toki seurakuntien paimenien työnantajana sekä omistajavastuussa tiloista samalla tavoin taustayhteisönä kuten Luther-säätiö toimii osalle Lähetyshiippakunnan seurakuntia ja pappeja.

Ovatko Sleyn ja Lähetyshiippakunnan erimielisyydet ratkottu?

– Merkittäviä teologisia erimielisyyksiä ei olekaan ollut, vaan kysymys on pitkälti koskenut eroavaisuutta kirkollisista johtopäätöksistä. Lähetyshiippakunta jätti kansankirkon jo vuosia sitten, Sleyn seurakunnat vasta nyt. Jännitteet esimerkiksi ehtoollisyhteydestä kansankirkon piispojen kanssa kuuluvat menneisyyteen, koska nyt toimimme samassa itsenäisessä kirkollisessa viitekehyksessä. Emme katso menneeseen vaan tulevaan. Ja sen suhteen olen luottavainen.

Jotkut ovat kokeneet Lähetyshiippakunnan liturgisen elämän vieraaksi. Mitä tähän sanot?

– Pitäydymme yhdessä käsikirjojen perintöön ja liturgiseen messukaavaan. On myös hyvä muistaa, että Sley on kulkenut historiallisesti liturgisen uudistuksen kärjessä maassamme. Evankeliset teologit kuten Martti Parvio, Sakari Korpinen ja Seppo Suokunnas ovat kaikki yhtälailla painottaneet dogman ja liturgian, sisällön ja muodon yhteenkuuluvuutta. Pyhä messu on taivas maan päällä, jota vietämme enkelien ja kaikkien pyhien kanssa Jumalan uhrikaritsan lahjoja nauttimassa, kotimaantyön johtaja painottaa.

Sleyn parissa syntyneet seurakunnat ovat nyt myös Lähetyshiippakunnassa kirkollisessa yhteydessä amerikkalaisen Missouri-synodin kanssa. Miltä tämä tuntuu?

– Sleyn rukoushuoneilla on luettu ja siteerattu Missourin teologeja Waltheria, Pieperiä ja Preusia vuosikymmeniä, joten aika luontevalta, kotimaantyönjohtaja päättää.

Lähetysjohtaja puolestaan kommentoi kansainvälistä tilannetta:

– Olemme tehneet lähetystyössä yhteistyötä monessa maassa, kuten Keniassa, Venäjällä ja Saksassa niiden kirkkojen kanssa, jotka kuuluvat Kansainväliseen luterilaiseen neuvostoon ja näin jo ovat Lähetyshiippakunnan sisarkirkkoja tai yhteistyökumppaneita. Näen suuria mahdollisuuksia lähetyksen saralla työn kehittämisessä ja laajentamisessa Kansainvälisen luterilaisen neuvoston jäsenkirkkojen puitteissa, vaikka meillä niukemmat resurssit ovatkin ilman kansankirkolta saatuja lähetysmäärärahoja.

Käännän malttamattomana sivua. Seuraava aukeama on täynnä välähdyksiä kirkolliselta kentältä:

Kansanlähetyksen johtaja Ryttylästä kommentoi:

– Tämä on suuri askel myös meidän messuyhteisöjämme ajatellen. On hyvin mahdollista, että ne seuraavat perässä. Evankelioikaa kansa perustamalla evankelioivia seurakuntia on toimintanäkynä yhteistä meille kaikille! Lähetyshiippakuntakaan ei ole vieras, sillä sen edelliset piispat ovat tulleet liikkeestämme – ja ehkä tulevatkin, kun on tarve uusille piispoille uusien seurakuntien myötä, lähetysjohtaja hymähtää.

Raamattuopistolta Kauniaisista lausutaan:

– Tämä on innostava avaus, joka kutsuu meitäkin tekemään päätöksiä messuyhteisöjen kohdalla. Vaikka avoimia kysymyksiä yhä onkin, Lähetyshiippakunta tuntuu mahdolliselta vaihtoehdolta, resonoihan sen vaakunan motto “Raamattu on jumalallinen oikeutemme” hyvin Raamattuopiston väen parissa. Monet Lähetyshiippakunnan papit ovat opiskelleet Raamattuopistolla ja tuttuja meille.

Seurakuntaliiton esimies hehkuttaa:

– Tämä on Jumalan ihme! 1920-luvulta saakka vaivannut haava on parantunut. Tähänkin saakka veri Jeesuksen on meidät samalla tavoin taivaaseen vienyt, mutta nyt kuljemme ikivanhaa armontietä täydessä kirkollisessa yhteydessä.

Länsi-Suomen Rukoilevaisten johtokunnasta viestitettiin:

– Tämä on rukousvastaus. Onhan seuraväkeämme mukana paljon sekä Sleyn että Lähetyshiippakunnan seurakunnissa.

Sleyn uuden järjestäytyneen seurakunnan pastori Pohjanmaalta kommentoi:

– Nyt saatiin kaivattu kirkollinen selkeys. Meillähän ollut puolin ja toisin keskinäinen luottamus ja arvostus Lähetyshiippakunnan pappien kanssa jo pitkään.

Opiskelija pääkaupunkiseudulta lisää:

– Tämä on kova juttu. Minulla on sukulaisia ja kavereita, jotka käyvät hiippiksellä. Onhan se mukavaa, että me voimme olla yhtä.

Kirkkohistorian emeritusprofessori analysoi:

– Onhan tämä lähikirkkohistorian suurimpia jytkyjä. Monet pitivät todennäköisempänä, että herätysliikekentästä syntyy yksi tai useampi uusi luterilainen kirkko. Mutta jos katselen pitkää kaarta, niin 1970-luvulta alkaen vaikuttaneessa tunnustusrintaman kokoamisessa Simo Kivirannan, Eero Parvion, Heikki ja Lauri Koskenniemen, Reijo Arkkilan, Matti Väisäsen, Olavi Rimpiläisen, Anssi Simojen ja monen muun näky realisoituu nyt uudella tavalla yhteisen itsenäisen kirkon muotoutumisessa.

Lähetyshiippakunnan dekaanikin pääsee ääneen:

– Nöyryydellä ja ilolla otamme uudet seurakunnat vastaan. Nämä seurakunnat syvällä hengellisellä perinnöllä rikastuttavat yhteistä kirkkoamme, jota saamme nyt yhdessä lähteä rakentamaan. Muuttuneessa kirkollisessa kentässä kysehän ei ole yhdistyksistä tai säätiöistä vaan siitä, että saisimme jättää elävät luterilaiset seurakunnat ja kirkon tuleville sukupolville.

Juuri kun alan lukea arkkipiispan vakavanoloista lausuntoa, Päivi-vaimoni kääntää kylkeä ja havahdun hereille. Unen ja valveillaolon rajamailla kuulen viimeiseksi sanat: Ei ihminen voi mitään ottaa, ellei hänelle anneta sitä taivaasta.

Aamupuuroa lusikoidessa olo tuntuu yhä epätodelliselta ja mietin, että uskaltaako tällaista edes julkisesti jakaa evankeliumijuhlilla. Joillekinhan uneni voi olla painajainen, toisille hyödytöntä haihattelua, mutta ehkä jollekulle pohdittava vaihtoehto jopa innostava näky eteenpäin?

Te tiedätte, mitä päätin tehdä. Noudatin vain vanhaa viisautta: Koetelkoot ja arvioikoot läsnäolijat itse Jumalan sanalla ja terveellä harkinnalla rukouksessa!

Juhana Pohjola

Lähetyshiippakunnan piispa