Blogi: Elämää jumalanpalveluksessa

Blogissa pastori Jani-Matti Ylilehto pohtii jumalanpalvelusta käytännönläheisestä näkökulmasta. Kuva: Janne Koskela

Arkisen elämän pohdintoja taivaallisen juhlan äärellä

Vuosien varrella olen saanut vastata monenlaisiin kysymyksiin seurakunnan jumalanpalveluksesta. Yllättävän usein vastaan tulee käytännöllisiä kysymyksiä. Joku on miettinyt pukeutumista, joku myöhästelyä. Monia vanhempia mietityttää lapsen kanssa jumalanpalvelukseen osallistuminen, ja joskus joku miettii, miten tulla uutena. Tällä aukeamalla pohdiskelen muutamia tällaisia kysymyksiä. Teen sen sekä joihinkin kysymyksiin vastanneena mutta myös niiden kanssa painineena.

Miksi yhteinen jumalanpalvelus?

Jumalanpalvelukseen osallistumisen sana on ”saan”, ei ”pitää”. Messun keskiössä ei ole sen enempää pastori kuin seurakuntalaisetkaan, vaan armonvälineissään vaikuttava Jeesus Kristus. Jumalanpalveluksessa saamme levätä Jumalan armotyön kohteena ja Hänen lahjojensa vastaanottajana. Jumalanpalveluksen lahjaluonteen takia pääpainon ei tarvitse olla siinä, miten me olemme, vaan miksi saamme olla. Omaa toimintaansa on kuitenkin hyvä miettiä siitä näkökulmasta, ettei oma tai lähimmäisen huomio kiinnittyisi siihen.

Jumalanpalveluksen toimittaa koko seurakunta yhdessä. Seuraamme siinä osittain hyvin vanhoja tapoja ja säveliä. Seurakunta on uuden liiton kuninkaallinen papisto, joka saa olla Jumalan läsnäolossa. Siksi jumalanpalvelus on täynnä vuorottelevia osioita, joissa seurakunta yhdessä puhuu, laulaa ja tekee. Yleensä saatavilla on ohjeistus messun kulusta. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja messussa se siksi pyrkii toimimaan yhdessä. Yksi ei tee yhtä ja toinen toista. Yksi ei ala laulamaan, mitä itse haluaa ja milloin haluaa. Seurakunta viettää yhteistä juhlaa, jonka keskiössä on Kristuksen työ ja sen vastaanottaminen, ei minun oma tekemiseni.

Uudelle tulijalle jumalanpalvelus voi olla aluksi vaikea hahmottaa. Ei ehkä tiedä milloin olla mitenkin päin. Milloin seistä, istua ja milloin mitäkin lausutaan ja lauletaan. Tällainen tunne ei ole vaarallinen. Seurakunnan keskellä on turvallista osallistua ja opetella. Kaikissa uusissa paikoissa ja tilanteissa oppii osallistumalla ja seurailemalla, miten ja miksi muut toimivat. Näin on sekä aikuisten että lasten kanssa. Seurakunnankin tulee olla armollinen, kun joku tulee mukaan opettelemaan. Myös kokenutta kävijää jumalanpalveluksen sisältö kutsuu yhä uudestaan osallistumaan, keskittymään ja löytämään. Samalla lausuttu ja laulettu Jumalan sana ravitsee sitäkin, joka huolien keskellä tai viikon väsyttämänä ei jaksa ihan koko aikaa keskittyä tai ottaa vastaan.

Miten pukeutua?

Pukeutuminen jumalanpalvelukseen on vapaata, mutta harkinnan arvoista. Seurakunnalle ei ole määrätty palvelusasua. Vaatteilla voidaan kuitenkin opettaa erityisesti lapsia jumalanpalveluksen juhlaluonteesta. Kotona valitut siistit vaatteet muistuttavat siitä, että ollaan menossa johonkin erityiseen. Toki kiristävä kaulus tai tyhmien housujen kanssa taisteleminen voivat viedä pienen huomion kaikesta muusta. Annettakoon silloin vapauksia lapsille ja miksi ei vähän aikuisillekin. Keskeistä on muistaa, ettei jumalanpalvelukseen tulla näyttäytymään eikä myöskään muita arvioimaan. Erityisen kireitä tai paljastavia vaatteita on hyvä välttää. Joskus arjen tapahtumat ovat mitä ovat. Ainakin meillä joskus on ollut jo voitto, että kaikille lapsille ja aikuisille on ennen kirkkoon lähtöä löytää edes jotkut vaatteet. Pienet rypyt, tahrat tai arkisuus eivät ole koskaan päivää ratkaisevasti pilanneet.

Ulkovaatteet ovat sisätiloissa yleensä epämukavat, mutta eivät kielletyt. Vanhastaan miehet ovat oppineet paljastamaan päänsä sisätiloissa ja erityisenä kunnioituksen merkkinä jumalanpalvelustilaan saapuessa. Tämä kulttuurinen tapa on viime aikoina hämärtynyt, mutta kirkkoon tullessaan sitä voi opetella.

Milloin tulla ja miten olla?

Seurakunnan pääjumalanpalvelusta vietetään historiallisista syistä sunnuntaina – viikon ensimmäisenä päivänä, jolloin Kristus nousi ylös kuolleista. Vanhastaan palvelukseen on kokoonnuttu aamuvarhaisella. Erityisesti kellonajan suhteen perinne on elänyt ja muuttunut. Kuitenkin yhä aamulla tai aamupäivälläkin alkava jumalanpalvelus voi olla hankala teineille ja teininmielisille. Nukkuminen on mukavaa ja viikonloppuisin on monenlaista puuhaa. Kuitenkin yli ohikiitävien elämän hetkien ylösnousemusaamusta muistuttava juhla kutsuu suurempaan lepoon ja mielekkäämpään tekemiseen kuin ruumiille sen tarjoava sänky tai viikonlopun puuhat.

Messuun tultaessa ovella pastori tai joku seurakuntalainen saattaa olla tervehtimässä. Juttelemaan ei kuitenkaan ole pakko jäädä. Erityisesti ensimmäisillä kerroilla voi olla hyväksi tulla ajoissa. Silloin ehtii halutessaan vähän kysellä ja ihmetellä. Toivomme, että uusi kirkkovieras voisi tässä tai muussa yhteydessä vaihtaa pastorin kanssa ajatuksen ehtoolliselle osallistumisesta. Murtuneen kristillisen kulttuurin maailmassa toivomme jokaisen tulevan ja samalla myös ymmärtävän, mistä on kyse.

Kirkkosaliin siirryttäessä löytyvät virsikirjat ja jo mainittu messun kulusta kertova vihko. Kuten muuallakin, vastaantulijan tervehtiminen on kohteliasta, ei pakollista. Haluamme, että seurakunnissamme on mahdollisuus tutustua, mutta haluamme kunnioittaa myös heitä, jotka nauttivat vähemmästä määrästä ihmiskontakteja. Kirkkosalin tuoli tai penkki on hyvä paikka hiljentyä hetki ennen alkuvirttä. Tunnen monia iäkkäämpiä, joilla on kaunis tapa tulla ajoissa paitsi jutustelemaan, myös rukoilemaan.

Jumalanpalveluksen alusta kertoo joko kellon soitto tai virren aloitus. Viimeistään tässä vaiheessa on hyvä kiinnittää koko huomionsa jumalanpalvelukseen osallistumiseen. Osaa meistä käsityöt yms. auttavat rauhoittumaan ja keskittymään. Siksi vieressä istuvan mahdollista puuhastelua ei pidä kummeksua. Puhelin harvoin auttaa meitä keskittymään, mutta sen kautta voi toki lukea vielä uudestaan jumalanpalveluksen tekstit tai poikkeustilanteessa löytää virsien sanat. Oman keskittymisen kannalta puhelimen paras paikka on kuitenkin taskussa tai laukussa. Ja tietenkin äänettömänä. Vieruskaverin kanssa juttelu kannattaa lopettaa messun alkaessa. Sitä voi jatkaa vaikka kirkkokahvilla. Messun aikana Jeesuksella on meille asiaa. Pienille lapsille voi varata pehmeän lelun sylikaveriksi tai seuran pitäjäksi. Kolisevat ja ääntä pitävät viihdykkeet on hyvä jättää kotiin. Jo pieniäkin voivat vanhemmat rohkaista osallistumaan ja oppimaan jumalanpalveluksen runsaasta sisällöstä. Vanhempien ei tarvitse myöskään turhaan häkeltyä, jos oma lapsi ei aina jaksa käyttäytyä kuten aikuinen. Samoin muiden seurakuntalaisten tulee muistaa hymyillä myös näille pienille.

Mitä jos myöhästyn tai on kiire pois?

Ajoissa tuleminen on aina hyvä tapa. Kokemuksesta tiedän, ettei se aina onnistu. Tuskin monessakaan paikassa ovet menevät lukkoon alkuvirren aikana. Tärkeintä on tulla. Myöhässä tulijan on kuitenkin hyvä tulla häiritsemättä. Yksittäinen, rankkakaan, myöhästyminen ei ole esteenä ehtoolliselle tulemiselle. Hyvää valmistautumista olisi osallistua koko messuun. Mutta paha myöhästyminen saattaa toisaalta ajaa kovaan sisäiseen valmistautumiseen. Jos messun omaehtoisesta lyhentämisestä tulee tapa, saattaa pastori ottaa sen ihan syystä puheeksi.

Messusta saa poistua milloin tahansa. Ei kuitenkaan kannata turhaan kiirehtiä. Jumalanpalveluksessa Kristus-sulhanen pitää seurakuntamorsianta lähellään. Rakastunut aviopuolisokaan ei odota innokkaana hetkeä, jolloin saa lähteä rakkaansa luota. Hän on tämän luona niin pitkään kuin mahdollista. Samoin ei kirkosta kannata kiirehtiä. Ehtoolliseltakin voi palata paikalleen, laulaa virsiä seurakunnan kanssa ja osallistua vielä messun lopun toimittamiseen. Siinä ehtii huokaista.