Naistenpäivät syyskuussa – ilmoittautuminen alkanut!
15.5.2024
Kesäjuhla Loimaa 5.6.2023
Piispa Juhana Pohjola
”Nouse ja armahda Siionia, sillä aika on tehdä sille laupeus ja määrähetki on tullut.”(Ps.102:14) Psalmin sanat olivat mielessä, kun kahdenkymmenviiden seurakunnan edustajat juhlallisesti allekirjoittivat Lahdessa 16.3.2013 perustamiskirjan. Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta oli syntynyt. Hetki ei ollut uhon vaan kiitollisuuden sävyttämä: Herran laupeuden määrähetki oli tullut. Vietämme Lähetyshiippakunnan perustamisen kymmenvuotisjuhlavuotta. Tätä taitekohtaa edelsi vuosikymmenien valmistelu tunnustusrintaman kokoamisessa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Sen työn hedelmänä syntyi vuonna 1999 Suomen Luther-säätiö, joka toimi vuodesta 2004 tukijäsenenä Ruotsin Lähetysprovinssissa ja osana sitä vuodesta 2009. Maaliskuussa vuonna 2010 Matti Väisänen vihittiin ikimuistoisessa messussa Helsingin Pyhän sydämen kappelissa Ruotsin ja Suomen Lähetysprovinssin piispan virkaan palvelemaan Suomessa. Lähetyshiippakunta jatkoi itsenäisesti tätä työtä Lahden perustamiskokouksessa valitun piispa Risto Soramiehen johdolla.
Sukupolvella tarkoitetaan noin 30 vuoden aikajaksoa. Kun katsomme lähikirkkohistoriaa, näemme, miten 1970-luvulla yli herätysliike- ja paikallisseurakuntarajojen Pyhän Henki kutsui Raamatun sanan ja luterilaisen tunnustuksen äärelle. Tätä voisi kutsua tunnustusrintaman ensimmäiseksi sukupolveksi. Se kohtasi kansankirkon sisällä 1960-luvull alkaneen radikalismin, joka näkyi raamattukritiikkinä, kansankirkon taipumisena ympäröivän yhteiskunnan arvoihin sekä paineessa avata apostolinen virka naisille vastoin Herran käskyä. Kirkon rakenteiden sisällä 1. sukupolven työnäkynä oli, että kirkko pysyisi kirkkona, uskollisena tunnustusperustalleen. Tunnustusrintaman työn seurauksena syntyivät yhteistyöjärjestö Paavalin synodi (1976) ja Suomen teologinen instituutti (1987). Monet 1.sukupolven isistä ja äideistä ovat jo riemuitsevassa kirkossa.
Keväällä 1998 ensi kertaa vaihdoin sähköpostiviestejä Luther-säätiön perustamisesta jo edesmenneen Anssi Simojoen kanssa, joka oli puhunut asiasta Simo Kivirannan ja Sakari Korpisen kanssa. Luther-säätiön näky jumalanpalvelusyhteisöistä oli kirkkohistoriallisesti uutta. Tätä voisi kutsu toisen sukupolven työnäyksi. Luther-säätiö kokosi ihmisiä yli herätysliikerajojen ja eri puolilta Suomea. Valtavirta kuitenkin jatkoi vanhoissa herätysliikeuomissa rakentaen kuitenkin vähitellen messuyhteisöjä. Toisen sukupolven tunnustusrintamassa ei ollut enää asiaa kirkkotiloihin, virkoihin eikä määrärahoihin. Kuljimme kansankirkon sisällä loppuun asti Kirkon seitsemän tuntomerkin tunnustamisen tie: Jumalan sanan, kasteen, ehtoollisen, ripin, paimenuuden, julkisen rukouksen ja ristin kantamisen tie. Käytännössä tiemme umpeutui Suomen ev.lut. kirkossa. Lähetyshiippakunnan järjestäytymisen seurauksena joukko kansankirkossa vihittyjä pappejamme erotettiin pappisvirasta ja piispainkokouksen päätöksellä kiellettiin tilat ja jäsenyys pappiskollegiossamme. Olemme kulkeneet matkan tunnustuksellisesta järjestöstä kansankirkossa itsenäiseksi luterilaiseksi kirkoksi Suomessa.
Olemme kohta Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan työssä yhdessä rakentaneet sukupolven verran. Mikä sen paremmin todistaa kuin nämä parveilevat lapset, nuoret ja nuoret aikuiset juhlakentällä! Vaellamme tietenkin pidemmässä Kirkon jatkumossa apostolisessa opissa, uskovien ketjussa, jumalapalveluselämässä ja virassa aina Kristuksen seimelle ja tyhjälle haudalle asti. Viettäessämme kymmenvuotisjuhlavuotta kiitoksella muistamme työn perustan laskeneita sukupolvia ja samalla tunnustamme elävämme sukupolvien taitevuosia. Toiset täällä ovat omin silmin todistaneet kahden sukupolven kestoisen työn ja muutoksen. Toiset tulleet mukaan hiljattain. Nuoret jo kyselevät, millainen tulee olemaan kolmannen sukupolven hengellinen kenttä ja Lähetyshiippakunta. Tärkeää on, että missä kohtaa kukin meistä kulkeekaan, matkaamme kärsivällisesti, toisiamme arvostaen ja yhteyttä vaalien kaikki saman armopöydän yhteydessä. Ei säntäillen eikä pidätellen vaan yhdessä kulkien!
Mikä on kirkkona vastauksemme kysymykseen kolmannen sukupolven Lähetyshiippakunnasta? Sama, jonka Pietari antoi Jeesukselle Galileassa: ”Monet hänen opetuslapsistaan vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssansa. Niin Jeesus sanoi niille kahdelletoista: ”Tahdotteko tekin mennä pois?” Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” (Joh.6:54)
Me olemme todistamassa länsimaissa historiallista vetäytymistä pois kristillisestä perinnöstä. Kyse ei ole vain siitä, että institutionaalinen uskonnollisuus kansankirkkoineen menettävät asemiaan maallistumisen ja yksilökeskeisyyden puristuksessa. Olemme saavuttamassa pisteen, jossa enemmistökirkot romahtavat vähemmistöön. Englannissa vuonna 2011 60 % piti itseään kristittyinä nyt 42 %. Vuonna 1972 Ruotsin kirkkoon kuului 92%, viime vuonna 52%. Jos 1970- luvulla Suomessa luterilaiseen kansankirkkoon kuului yli 90 %, nyt veroja maksaa enää 65%. Käyrä on nopeasti laskeva. Vuonna 2010 lapsista kastettiin 79%, 2021 osuus oli enää 54 %. Messuosallisuudessa elävien luvut ovat prosenttien tai promillien luokkaa. Olemme siirtymässä kristillismielisestä isänmaasta, maallistuneen hyvinvointiyhteiskunnan kautta monikulttuuriseen ja pakanalliseen Suomi-Finlandiaan.
Kun sininen risti haalistuu pois, valkoinen pohja alkaa täyttyä uskonnottomuuden lisäksi uushenkisyydellä ja maahanmuuton seurauksena muilla uskonnoilla, mutta myös monivivahteisella kristillisellä perinteellä. Seurakunnille avautuu uusia mahdollisuuksia, joita olemmekin jo maahanmuuttajatyössä kokeneet. Historiallisen muutoksen seurauksia on vaikea aavistaa. Yksi selvä seuraus kuitenkin on tunnustavien kristittyjen aseman muutos. Lähetyshiippakunta elää lähetyskentällä. Ensinnäkin on vähemmistönä opittava kohtaamaan evankeliumin kanssa hyvin eri tavoin ajattelevia ja eläviä ihmisiä, kun yhteinen kristillinen arvopohja on murentunut. Miten säilyttää usko ilman ghettoumista? Miten säilyttää kosketuspinta ympärille ilman sulautumista valtavirtaan? Miten siirtää uskonperintö kodeissa eteenpäin? Toiseksi on nähtävä, että kuva kristityistä on muuttunut laajalti negatiiviseksi. Eikö vielä ainakin 80-luvulle asti kristittyjä pidetty yleisesti ehkä vanhoillisina, mutta kansakunnan selkärankaa edustavina kansalaisina. Vuosituhannen vaihteessa kristilliset totuusväitteet kyseenalaistettiin, mutta ne sallittiin näkemyksinä muiden joukossa. Tällä hetkellä kristilliset käsitykset ja kristityt voidaan yhä enemmän nähdä uhkana yhteiselle hyvälle.
Mielestäni syksyllä hovioikeudessa jatkuva oikeustapauksemme kansanedustaja Päivi Räsänen kanssa konkretisoi kehityksen. Vielä 1980 -luvulla valtavirta olisi voinut hyväksyä Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi -pamfletin peruslinjaukset. Julkaisuvuonna 2004 pamfletti oli kritisoitu, mutta hyväksytty puolustuspuhe kristillisen ihmis- ja avioliittokäsityksen puolesta. Vuodesta 2019 alkaen sitä pidetään laajasti seksuaalivähemmistöihin kohdistuvana vihapuheena. Mitä kristityt kuulevatkin nyt yhä kovempana? Tähän työpaikkaan, tähän yritykseen, tähän oppilaitokseen, tähän mediataloon, näihin vuokratiloihin, tähän sukuun ei kuulu viha eikä syrjintä! Pois tuollaiset! Toki polarisoituneessa ajassamme esiintyy todellista syrjintää ja vihaa, josta mekin haluamme irtisanoutua. Mutta ideologisen uussuvaitsemattomuuden ja raamattuallergian keskellä on hyvä kysyä, mitä tulee tilalle, kun kristillisestä perinnöstä luovutaan. Juuri syrjimättömyyden ja tasa-arvon puolesta kristittyjä vastaan huutavat unohtavat, etteivät nämä arvot rakennu Ranskan vallankumouksen, YK:n julkilausumien, puhumattakaan uusmarksilaisten filosofien ajatuksille vaan Raamatun ilmoittamaan ihmiskäsitykseen ja -arvoon ihmisestä Jumalan kuvana.
Suuri vetäytyminen koskee myös itse uskoa ja kirkkoja. Suurena kysymyksenä koko kristikunnan yllä kaikuu Jeesuksen sanat: Tahdotteko tekin mennä pois? Tahdotteko tekin mennä pois sopeuttaen sanomanne ja seurakuntanne ajan henkeen? En halua maalailla kauhukuvia, mutta en voi olla hiljaa silmiemme edessä tapahtuvasta suuresta eksytyksestä kaikkialla maailmassa. Kyse ei ole pohjimmiltaan kulttuurimurroksesta, ideologiasta eikä seksuaalietiikasta vaan hengellisestä asiasta ja henkivaltojen taistelusta: Kuka on Jumala? Kuka on ihminen? Mitä on evankeliumi? Voimme antaa tälle hengelliselle luopumukselle eri nimiä vaikkapa kirkkohistorian sivuilta uusgnostilaisuuden. Uuden tiedon, gnosiksen, uuden kielen, uuden todellisuuskäsityksen, uuden moraalimittatikun avulla ihmiset jaetaan taantumuksellisiin ja edistyksellisiin. Näin vääristetään Jumalan hyvä luomisjärjestys, ilmoitustahto ja pelastava evankeliumi.
Omasta edistyksellisyydestään juopuneet lännen rikkaat kirkot sitä ajavat, vaikka katedraalien penkit ammottavat tyhjyyttään ja pian myös rahakirstut. Kirkkokunta toisensa jälkeen jakaantuu sateenkaarilipun tähden. Uusimpana esimerkkinä suuren metodistikirkon jakaantuminen Yhdysvalloissa tänä keväänä. Anglikaanisen maailman syvä kuilu paljastui huhtikuussa Ruandassa, kun tunnustavien anglikaanien kokous päätti perustaa uusia vaihtoehtohiippakuntia kodittomille jäsenille Euroopassa. Kokous kutsui Englannin kirkkoa ja sen Canterburyn arkkipiispaa parannukseen sateenkarilinjauksistaan, koska ne eivät ole vain luomisjärjestyksen vastaisia vaan vaarantavat ihmisten pelastuksen (1.Kor.6:9). Saksassa roomalaiskatolisen kirkon piispainkokous ajaa paavin silmien alla samaa sukupuolta olevien vihkimyksiä ja genderideologiaa. Luterilainen maailmanliitto ajaa jäsenkirkoissaan sateenkaariohjelmaa, mutta pienemmän ja kasvavan Kansainvälisen luterilaisen neuvoston jäsenkirkot pitäytyvät luonnolliseen lakiin ja Raamatun ilmoitukseen. Sama kulttuuripaine leviää myös Itä-Eurooppaan, mutta ortodoksinen maailma on taas halvaantunut muusta syystä. Moskovan patriarkka aivan oikein torjuu lännen hurmanneen genderliikkeen, mutta putoaa toiseen ojaan: sokeisiin nationalistisiin valtapyrkimyksiin ja kirkon ajallisten etujen säilyttämiseen liittoumalla ihmisarvoa ja perusoikeuksia polkevan valtiovallan kanssa. Sekin vaara kristityillä on, kun yhteiskunnat poliittisesti polarisoituvat. Jos Israel pakenee turmeltunutta Babyloniaa Egyptin voimaan eikä Herran käsivarren alle, sille käy huonosti!
Tässä hengellisten mannerlaattojen liikkeessä meidän täytyy nähdä suuri hengellinen jakautuminen Suomessa. Kuulumme niihin klassiseen kristinuskoon pitäytyvien vähemmistöihin, jotka etsivät käytännön vastauksia: Herra, kenen tykö me menisimme, kun maailma ympärillä ja kirkot ovat käyneet vieraiksi?
Meille Lähetyshiippakunnassa ei ole yhdentekevää, mikä on maamme kristillisen kentän kehitys. Sillä meille ei koskaan kyse ole ollut vain Lähetyshiippakunnasta vaan siitä, miten pyhä uskomme ja luterilaiset seurakunnat mahdollisimman laajasti säilyisivät seuraaville sukupolville. Kyse on siitä, että mahdollisimman moni pelastuu tässäkin maassa! Jumalalle kiitos, emme suinkaan ole yksin tässä työssä! Tiedän, että yhä moni tekee kansankirkossa hiljaisuudessa arvokasta työtä vaikkakin ahtaalla jatkuvan mukautumispaineen alla. Kutsumme on etsiä yhteyttä luterilaisen tunnustuksen pohjalta, missä vain voimme. Kuinka suuri ilo onkaan ollut yhteyden rakentuminen 100 vuotta vanhan luterilaisen kirkon, Seurakuntaliiton kanssa. Jos Jumala suo, tämä uskon ja opin yhteys virallisesti tunnustetaan tulevan vuoden aikana. Sen lisäksi keskusteluyhteytemme jatkukoon niiden herätysliikkeitten kanssa, jotka vielä pyrkivät toimimaan Raamatulle uskollisesti kansankirkossa.
Kulttuurinen muutos ja kirkollinen paine näkyvät myös näissä liikkeissä vetämällä niitä toisiaan lähemmäs. Raamattuopiston toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen sanoi keväällä pysäyttävästi: ”Mikäli kehitys jatkuu tällaisena, herätysliikkeet tuskin ovat kansankirkossa kymmenen vuoden kuluttua.” Vaikka tämä ei olisikaan liikkeissä tavoite, muutos niin kansakirkossa kuin liikkeissä on nopeaa. Yhtäältä toimintatila käy ahtaammaksi: seurakuntien ovet sulkeutuvat, pappeja ei vihitä, lähetysvaroja nipistetään ja teologinen juopa kasvaa. Toisaalta Vartiaisen mukaan herätysliikkeissä juuri messuyhteisöt ovat ainoa kasvava toimintamuoto. Kiihtyvässä vauhdissa merkittävä osa on jo jättänyt kansankirkon jäsenyyden protestina sen suunnalle tai siksi, että se on hengellisesti heille merkityksetön. Kansankirkosta eroaminen ei siis tapahdu yhteisellä ylhäältä johdetulta joukkopäätöksellä vaan alhaalta käsin vähitellen. Ei suurta ulosmarssia vaan tasaista murentumista. Nuoret aikuiset eivät koe samanlaista yhteyttä kansakirkkoon kuin edelliset sukupolvet. Ongelma on, että yhä suurempi joukko nuoria kristittyjä elää ilman minkään kirkon jäsenyyttä, vaikka saattavatkin käydä järjestöjen tilaisuuksissa. Arvokkaasta perinnöstä huolimatta vanha herätysliikejärjestömalli ei yksinkertaisesti enää täysin vastaa kolmannen sukupolven muuttuneeseen tilanteeseen ja tarpeeseen. Sillä seurakunnaton ja kirkoton kristillisyys ei ole Uuden testamentin eikä luterilaisen tunnustuksen mukaista. Jeesus on luvannut ja tarkoittanut parempaa!
Mitä tämä meille merkitsee? Jumalan kiitos, kaikista heikkoudestamme ja puutteistamme huolimatta meillä on seurakunnat ja kirkko, jossa elää jäsenenä ja johon mukaan kutsua. Toivottavasti voimme näin myös antaa rohkaisevan esimerkin, että seurakunnat ovat välttämättömiä uskonelämälle, ne voivat kasvaa ja kirkkona voi elää irrallaan kansankirkon raameista. Kolmas sukupolvemme rakentaakin tulevaisuuden kirkkoamme ilman jatkuvaa kuluttavaa sisäistä taistelua kansankirkon suunnasta. Kolmannen sukupolven myötä viimeiset siteet kansankirkkoon kaksoisjäsenyyksineen ajan myötä katkeilevat. Se, onko meidän mielekästä tulevaisuudessa rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, on avoin kysymys. Siinäkin löydämme johdatuksessa yhdessä ratkaisun. Toivon, että jossain vaiheessa myös avautuu mahdollisuus suurista eroista huolimatta asiapitoiseen suhteeseen Suomen ev.lut. kirkon kanssa. Kolmannen sukupolven viitekehyksenä on yhä selvemmin maailmaanlaaja tunnustuksellinen luterilaisuus Kansainvälisen luterilaisen neuvoston jäsenkirkkojen kanssa, niin kuin monet opiskelijat tänäkin kesänä ovat kansainvälisessä Corpus Christi –tapahtumassa käytännössä kokeneet.
Jos herätysliikkeissä ei tyydytä typistettyyn evankeliumin ytimeen eikä vain tavoitella elintilaa moniuskoisessa sateenvarjokirkossa vaan löydetään vastauksia seurakunnanomaisista messuyhteisöistä, pappisvihkimysten ja hengellisen kaitsennan tarpeesta ja taloudellisesti, teologisesti sekä toiminallisesti itsenäisestä suhteesta kansankirkkoon, eikö meillä ole mahdollisuuksia tulevaisuudessa enemmän löytää yhteistä lattiapintaa. Nuoret aikuiset, eikö tässä olisi yhteistä näkyä ja rukoushaastetta kolmannelle sukupolvelle!
Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” (Joh.6:54) Pietari katselee sivuilleen Galilean rannoilla. Vasemmalla puolella väkijoukossa innostuneet kasvot vääntyvät pettymyksen irvistykseen. Oikealla puolella hämmennys Jeesuksen ruumiin nauttimista koskevista loukkaavista sanoista muuttuu surumieliseksi epävarmuudeksi. Yksi toisensa jälkeen kääntää selkänsä ja lähtee pois. Suuren väkijoukon innostus kutistuu Jeesuksen kysymykseen pienelle jäännökselle: Tahdotteko tekin mennä pois!
Huomaatko, Jeesus pysähtyy, ottaa aikaa ja kysyy. Hän ei syyllistä eikä pakota: ”Te varmaan kaiken saamanne jälkeen jäätte luokseni? Teidänhän pitäisi tajuta?” Ei, hän kysyy. Miksi? Koska hänen seurassaan voi olla vain vapaudesta eikä pakosta. Jeesus ei pakota ketään pysymään luonaan. Jeesus kysyy, koska hän haluaa, että hänen opetuslapsensa itse sisäistävät seuraamisen merkityksen ja hinnan. Jeesus haluaa kuunnella, mitä opetuslapset arkailevat. Vain vapaudessa voi syntyä omakohtainen vakuuttuneisuus, joka kestää myrskytkin. Tässä vapauden avaruudessa ilman pakottamista mekin elämme. Jos Jeesus kysyy, kuuntelee ja keskustelee, emmekö mekin voisi tehdä sitä. Tämä korostuu kodeissa, kun nuoremme elävät kodin uskonperinnön ja ympäröivän koulu- ja mediamaailman kasvavassa jännitteessä. Tämä näkyy todellisuudessa, jonka kolmas sukupolvi kohtaa. Edustaahan kirkkomme monille vierasta ja suorastaan pelottavaa vähemmistökulttuuria. Jotta ihmisillä on mahdollisuus tulla ja löytää paikkansa, heillä tulee olla aikaa, tilaa ja turvallisuutta kysellä ja tunnustella.
Kirkkona säilymme yhtenäisinä, kun keskustelemme yhdessä. Voidaksemme keskustella yhdessä, tarvitsemme aikaa seurakunnissa yhdessä. Tämä pätee perheeseen ja Jumalan perheeseen! Vaalikaamme kukin tätä keskusteluyhteyttä osaltamme!
Mitä Pietari vastaa? ”Herra, kenen tykö me menisimme?” Herra, kenen tykö me menisimme, kun ei voi enää mennä kotiseurakunnan messuun? Kenen tykö me menisimme, kun haluamme itse elää ja lapsemme kasvattaa seurakunnan yhteydessä? Kun haluan tuoda ystäväni sinun luoksesi? Kun oma sydän on tyhjä ja janoan valheellisten muotihokemien sijasta totuutta?
Minne me menemme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä! Mikä olikaan Lähetyshiippakunnan perustamisessa kirjattu tunnus, joka löytyy vaakunastamme. Scriptura sacra ius nostrum divinum: Raamattu on jumalallinen oikeutemme. Mitä muuta tämä motto tarkoittaa kuin Pietarin tunnustusta: Sinulla on iankaikkisen elämän sanat! Me pitäydymme sinun sanasi lupauksiin, koska siinä kuulemme äänesi. Kenelläkään ei ole oikeutta sitä kaventaa eikä meiltä pois ottaa! Sanasi eivät vain kerro Korkeimmasta. Sanasi eivät ole virikkeitä armollisuuteen eikä pehmusteita turvalliseen tilaan. Sanasi eivät ole monitulkinnallisuuden hukkuva suo. Sinun pyhät, selkeät ja varmat sanasi paljastavat järkyttävän sokeuteni ja kadotuksen tilani, mutta lahjoittavat minulle iankaikkisen elämän! Me uskomme ja ymmärrämme, että niissä ja niiden kautta puhut ja toimit sinä, Pyhä Jumala.
Sinä Jeesus olet Jumalan Pyhä. Sinun on Pyhä Raamattu kokonansa, sinun Pyhä kaste, sinun Pyhä ehtoollinen, sinun Pyhä messu. Sinun paimenvirkasi. Sinun on Pyhä kristillinen Kirkko. Tässä on minulla ja sinulla iankaikkisen elämän sanat sielullemme ja ruumiillemme. Tätä tarkoittaa Pietarin tunnustus. Tämä on isiemme ja äitiemme ja meidän tunnustuksemme. Herra suokoon sen olevan myös tulevien sukupolvien tunnustus!
Haluamme yhä pitäytyä näissä iankaikkisen elämän antavissa pyhissä lahjoissa. Mitä voisimme ottaa niistä pois, mitä niihin lisätä! Tämä ei ole isien perinnön konservoimista eikä ahdaskatseista peruutuspeiliin tuijottamista vaan Kristuksessa elämistä.
Emme siis ohjelmallisesti käy kulttuuritaistelua emmekä pura kansankirkkoa vaan tunnustamme Jeesusta. Meidät on asetettu tähän aikaan kohtamaan kristittyinä aallonharjalla olevat kysymykset. Vastaukset löydämme luonnollisesta laista, Raamatusta ja sen Herrasta. On tärkeä nähdä, että Jeesuksen tuodessa pelastuksen hän samalla vahvistaa ja kirkastaa luomisen järjestyksen ja arvon. Tunnustamme, että Jeesus, tosi Jumala, on tosi mies, jolla on ruumis ja sielu, joita ei voi eikä saa repiä erilleen, vaikka koko maailma pitäisi oikeampana oman mielen tunnekokemusta sukupuolesta ohi biologisten tosiseikkojen. Tunnustamme enkelin Marialle antaman todistuksen kanssa, että ”se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi”. (Luuk.1:35) Siksi jokainen ihmiselämä on ainutlaatuista ja arvokasta. Se alkaa jo kohdussa eikä sitä saa väkivalloin lopettaa. Tunnustamme Jeesusta, joka suuressa kivussa huusi ristillä: ”Sinun käsiisi minä annan henkeni”(Luuk.23:46), vaikka mitkä voimat maassamme ajaisivat oikeutta eutanasiaan ja päättämään itse kuolemastaan. Tunnustamme, että kristillinen seurakunta on Jeesuksen morsian. Paavali kirjoittaa avioliitosta: ”Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:32) Siksi avioliitto on ja pysyy yhden miehen ja yhden naisen liittona turvana toisilleen ja lapsille. Tähän ruumiilliseen Kristukseen, ruumiilliseen uskoon ja seurakuntaruumiiseen me ankkuroidumme! Tämän ruumiillisuuden lahjan tunnustamiseen, elämän lahjan ja oman kehon arvon näkemiseen, annetusta sukupuolesta iloitsemiseen, itsensä antamiseen Jumalan käyttöön naimattomana, uskalluksesta avioliittoon ja lapsien vastaanottamiseen… Tähän kaikkeen me rohkaisemme. Tämä on kolmannen sukupolven myönteistä vastausta, joka vastakulttuuriudellaan loistaa yhä kirkkaammin.
Sillä jotka kääntävät selkänsä näille elämää antaville ja varjeleville luomistotuuksille, kääntävät selkänsä Jeesukselle. Kahta Herraa ei voi palvella! Ja samalla me tunnustamme, ettei kyse tässä rikkinäisessä maailmassa ole vain opintotuuksista vaan konkreettisista hämmennyksissä olevista, haavoittuneista ja todellisesti ahdistuneista ihmisistä lähellämme. Herra anna meille armo puhua sinun äänelläsi ja katsoa sinun lempeillä silmilläsi jokaista lähimmistämme erotuksetta! Katso meidän puoleemme, jotka elämän rikkinäisyydessä olemme näissä kysymyksissä itse tai rakkaidemme kanssa solmussa. Herra kenen tykö me menisimme, sillä vain sinulla on ehdoton armo ja loppumaton rakkaus! Herra, armahda meitä kaikkia!
Opin hiljattain vanhan suomalaisen sanan, jota käytettiin silloisesta uutuustuotteesta, jonka tunnemme nimellä hajuvesi. Mitä pidätte sanasta sulolemu? Eikö miehet olisi hienoa antaa vaimolle ensi jouluna pullo kallista sulolemua! En tiedä kuinka innokkaita naiset ovat välittämään ympärilleen sulolemua! Mutta tällaisia kristityt ovat: Toiset nyrpistävät nenäänsä lemun tähden, toisille tuoksuu taivas. Mitä Paavali kirjoittaakaan: ”Sillä me olemme Kristuksen tuoksu Jumalalle sekä pelastuvien että kadotukseen joutuvien joukossa; näille tosin kuoleman haju kuolemaksi, mutta noille elämän tuoksu elämäksi.” (2.Kor.2:14) Nuoret olkaa te sulolemusukupolvi!
Lähetyshiippakunnan kymmenvuotisella matkalla on jo kohdattu monta kiperää tilannetta ja vaikeaa kysymystä. Mutta yhtä aihepiiriä ei ole koskaan tarvinnut miettiä. Onko meillä elintilaa? Löytyykö vielä toimintamahdollisuuksia? Me olemme eläneet avarassa paikassa! Tilaa on ollut koko Suomen niemen verran ulkolähetystä unohtamatta! Ainoat rajoitteet ovat löytyneet omasta itsestä ja allakasta. Tämä jos jokin koskee myös kolmatta sukupolvea. Kenttä on auki! Tilaa on! Armo riittää! Pyhä Henki varustaa! Tänäänkin taivas on auki kaikille! 13 vuodessa kasvoimme yhdestä seurakunnasta 25:een ja kymmenessä seuraavassa 25:stä 42 seurakuntaan. Pyytäkää te Herralta vielä enemmän! Kun me toimimme Kristuksen iankaikkisen elämän sanan varassa, meillä on aina tilaa toimia. Mutta Jeesuksen tunnustamiselle on aina hintansa ja siinä meitä arjessa koetellaan. Mutta jos hän viekin ahtaaseen paikkaan, hän tekee sen avaraksi. Sillä kenellä olisi valta ajaa Herramme nurkkaan tai riistää häneltä toimintamahdollisuudet. Siksi v-tyyli: vaikeneminen, vetäytyminen ja voivottelu eivät käy vaihtoehdoksemme.
Kun sain syyteen käräjäoikeuteen kiihottamisrikoksesta, käteeni osui artikkeli, joka käsitteli kreikan sanaa parrhesia. Se tarkoittaa totuuden kertomista avoimesti, julkisesti ja rohkeasti erityisesti silloin, kun se poikkeaa enemmistön mielipiteestä. Kirjoittaja muistutti, että lisääntyvän sensuroinnin ja puhepoliisien maailmassa kirkko on olemukseltaan sananvapauden liike. Apostolien teoissa kerrotaan, miten ylipapit pidätyttivät Pietarin ja Johanneksen. Veivät heidät oikeuteen ja kielsivät heitä puhumasta. Muistatko, mitä apostolit vapauduttaan rukoilivat seurakunnan kanssa? Kun heidän käskettiin vaieta. Kun heidät nähtiin uhkana yhteiselle hyvälle. Kun tie näytti nousevan pystyyn seurakunnan leviämiselle. Rukoilivatko he: Herra anna meille kolo, johon vetäytyä rauhaan. Herra säästä meidät vaikeuksilta. Herra anna meille oikeutta ja toimintamahdollisuuksia. Tätä kaikkea he olisivat hyvin saaneet rukoilla. Mutta mitä Pietari ja seurakunta pyysivät: ”Herra, katso heidän uhkauksiansa ja anna palvelijaisi kaikella rohkeudella puhua sinun sanaasi. (Ap.t.4:29) Herra, anna meille parrhesia, anna meidän kaikella rohkeudella puhua sinun sanaasi. Sillä, Herra, vain sinulla on iankaikkisen elämän sanat. Vain sinun sanassasi meillä on Puolustajamme Pyhä Henki. Vain sinun sanasi varassa voimme elää, saatamme kuolla ja kestämme tuomiolla!
Rakas juhlaväki ja kolmannen sukupolven Lähetyshiippakunta: Kaikella rohkeudella kirkkona tuokaamme julki Herran sanaa tässä ajassa ja maassa! Kaikella rohkeudella eläkäämme Kristuksen armosanoista. Kaikella rohkeudella ja kestävästi rakentakaamme seurakuntia kodeiksi itsellemme, seuraavalle sukupolvelle ja etsiville ja niille, jotka eivät vielä edes etsi. Kaikella rohkeudella uskaltakaamme myös mennä lähelle ja kuulla niitä, jotka ajattelevat kanssamme uskosta ja elämästä eri tavoin. Tätä minä rukoilen kirkollemme, kun kolmas sukupolvi kasvaa ottamaan vastuuta seurakunnissamme. Tämä rohkeus ei tarkoita vain huutomerkkejä somessa tai kovaäänisiä kannanottoja työpaikalla vaan ennen muuta tulemista niin heikoksi, ettei voi elää ilman Kristuksen elämän sanoja. Meillä on erilaisia kutsumuksia, mutta kaikkia koskee sama Heprealaiskirjeen lupaus, jonka Luther-säätiön perustajaisä Simo Kiviranta valitsi oman risti-ilmoituksensa tekstiksi: ”Meillä on luja luottamus/täysi oikeus/ uskallus/ parrhesia siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään.” (Hep.10:19) Jeesuksen sovintoveren antama oikeus ja rohkeus kantavat!
Katsoin dokumenttia Nicholas Wintonista. Kuka hän oli? Tämä englantilainen liikemies meni joulukuussa 1938 lomalle ystävänsä luokse Prahaan. Yllättäen hän päätyikin johtamaan projektia, jossa erityisesti juutalaislapsia vietiin turvaan lähestyvältä natsiarmeijalta. Ainoa ongelma oli, että saadakseen jonkun lapsen vietyä Prahasta junalla pois, tällä tuli olla sijoituskoti Englannissa. Näin Winton valokuvasi lapsia ja esitteli kuvaluetteloa Englannin lehdissä: Haluaisiko joku ottaa tällaisen lapsen kotiinsa? Kodin saanut sai paikan sitten junassa. Näiden lasten kuvan päälle vedettiin kansiossa risti. Jokaisen ristillä merkityn lapsen vanhemmat jättivät heidät junaan Prahan rautatieasemalla tietäen, että tuskin enää näkisivät heitä. Tuhansista lapsista turvaan saatiin vain 669 ennen kuin sota laajeni Puolaan ja kaikki rajat pantiin kiinni syyskuussa 1939. Prahaan jääneistä juutalaislapsista selvisi holokaustin kauheuksissa hengissä vain kourallinen.
Nyt näemme koskettavia kuvia sotaa pakoa olevista lapsista ja sotaorvoista niin Venäjällä kuin Ukrainassa. Ei se aika kaukana meistäkään ole. Oma isäni nimikyltti kaulassa matkasi sotalapsena Ruotsiin pakoon Helsingin pommituksia ja miehitysuhkaa. Ulkoisesti turvassa mutta sisäisesti kipeästi erossa vanhemmistaan ja vielä sijoitettuna eri perheeseen veljestään. Itse jäin dokumenttia katsoessa miettimään, miten ihmiset olisivat suhtautuneet minun kuvaani lehdessä. Olisinko minä kelvannut johonkin kotiin vai olisinko joutunut toteamaan: tahdotteko tekin mennä pois?
Rakkaat ystävät, ei meidän suurin kysymyksemme ole, miten tämä kulttuuri ympärillämme muuttuu negatiiviseksi tai kirkot jakaantuvat eksytyksen keskellä. Ei, viime kädessä tärkein kysymyksemme on tämä: Jeesus, tahdotko sinä mennä pois tällaisen luota! Vetäydytkö sinä minun luotani nähtyäsi kaiken minusta ja elämästäni? Ja mitä Jeesus vastaa sinulle? Mitä hän sinulle vakuuttaa tänään: En vetäydy. En tahdo pois luotasi. En jätä sinua. Sinut olen ristilläni merkinnyt. Sinuun minä olen ristinmerkkini piirtänyt. Sinä olet minun kastettu lapseni. Sinä kuulut minun seurakuntaperheeseeni. Kuuletko ystävä, täällä ei ole yhtään orpoa, ei yhtään hylättyä eikä yhtään unohdettua vaan Taivaallisen Isän armolapsia! Sinä olet Isän rakas lapsi!
Tämä on se turva ja toivo, tässä on se varmuus ja avaruus, jonka varassa menneet sukupolvet ja tulevat sukupolvet saavat elää. Tämän varassa Lähetyshiippakunta elää osana Kristuksen maailman laajaa kirkkoa. Tähän armon osallisuuteen me toisia kutsumme.
Kiitos Herra Jeesus, sinä Jumalan Pyhä olet minun elämäni ja iankaikkisuuteni!
Voit kuunnella luennon alla olevalla mediasoittimella tai katsoa sen alimmaisena olevasta YouTube-ikkunasta.
