Myös isämme uskoivat ennen ja kylvivät, leikkasivat. Me saarnaamme aikojen mennen kuin isämme saarnasivat: ”On täyttynyt aika, sen soi Jumala, on lähellä Kristuksen valtakunta. Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen ja suostukaa armahdukseen.

Tämän virren 178 sanoin käytiin kuuntelemaan ajankohtaiskeskustelua Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa tänään perjantaina. Keskustelijoina toimivat Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtaja Tom Säilä sekä Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola. Keskustelua johti pastori Esko Murto.

Nykyinen murros haastaa luterilaisen perinteen

Keskustelijat olivat yhtä mieltä Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän, tunnustuksellisen luterilaisuuden nykytilasta. He ajattelivat pitkälti samalla tavalla kuin tilaisuuden aluksi lauletussa virressä: Edelleen on saarnattava samaa evankeliumia Kristuksesta kuin edelliset sukupolvet ovat saarnanneet. Tätä kuitenkin vaikeuttavat parhaillaan käynnissä oleva murros etenkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä: Kansankirkon julistuksesta on jäämässä jäljelle kulttuurinen luterilaisuus. Sen sijaan elävän luterilaisen uskon tulevaisuus on keskustelijoiden mukaan tunnustuksellisen luterilaisuuden pienemmissä yhteisöissä.

– Luulen, että elämme tällä hetkellä kirkkohistoriallisestikin merkittävää aikaa, jossa luterilaisuudessa alkaa joutua maksamaan jotakin. Eivät pelkästään papit, jotka ovat luterilaisia kansankirkossa, vaan ihan tavallinen seurakuntalainenkin. Tulevaisuus voi olla aika tiukkakin. Tarvitaan uutta rohkeutta olla luterilainen, Säilä arvioi.

Pohjola lisäsi, että murros ei koske vain kansankirkkoa Suomessa, vaan kaikkien kristillisten kirkkojen taantumista länsimaissa. Suomi ei ole siitä irrallinen saareke. Eikä kysymys ole vain luterilaisuudesta, vaan laajemmin klassisesta kristinuskosta.  Kirkkokunta toisensa jälkeen jakautuu kysymyksissä, joissa isketään kipinää tämän ajan näkemysten ja mielipiteiden kanssa, esimerkiksi avioliittoa tai eutanasiaa koskien.

– Tulevaisuuden luterilaisuus ei voi rakentua vanhalle mallille, vaan se tarkoittaa pienempiä ja itsenäisempiä ryhmiä, jotka ottavat todesta ja elävät käytännössä sitä uskoa, joka heille on kertakaikkisesti annettu, Pohjola kuvaili.

Nummelan mukaan johtajien lisäksi tavalliset kristityt joutuvat jatkossa yhä ahtaammalle. Tämä on toisaalta meille tervettä herätä ristin kantamiseen, joka Jeesuksen seuraajille Raamatun mukaan kuuluu.

Jaettu visio messuyhteisöjen rakentamisesta

Sekä Sleyn että Kansanlähetyksen sisällä on puhuttu paljon messuyhteisöjen rakentamisesta. Sama työnäky on myös Lähetyshiippakunnan toiminnan taustalla. Lähetyshiippakunnassa puhutaan seurakunnista, mutta herätysliikejärjestöissä asiasta ei ole tällä tavalla puhuttu. Murto kysyikin Nummelalta ja Säilältä, mitä messuyhteisöjen rakentaminen heidän edustamissaan järjestöissä tarkoittaa.

Nummela kertoi, että Kansanlähetyksen sisällä toimivat messuyhteisöt ovat keskenään erilaisia. Osa toimii yhteistyössä Suomen ev.-lut. kirkon paikallisseurakuntien ja osa Sleyn tai Suomen Raamattuopiston kanssa, toiset myös itsenäisesti.

– Hengellisessä mielessä ne ovat seurakuntia, sillä niissä toteutuvat kaikki seurakuntien merkit. Itse asiassa aika iso osa kävijöistä sanoo, että messuyhteisö on heidän seurakuntansa, Nummela totesi.

Virallisesti Kansanlähetyksessä ei puhuta seurakuntien perustamisesta. Tämä johtuu kirkollisesta tilanteesta. Aiemmin sakramentit ja jumalanpalveluselämä toteutuivat paikallisseurakunnan yhteydessä ja Kansanlähetys järjesti tätä täydentävää seura- ja piiritoimintaa. Kahden viime vuosikymmen aikana tällaiselta järjestelyltä on kuitenkin pohja murtunut kokonaan, mikä on johtanut jumalanpalvelusten järjestämisen painottumiseen.  Nummelan mukaan tähän liittyy myös Suomessa laajasti vaikuttava sakramentti- tai jumalanpalvelusherätys, joka on kasvattanut jumalanpalvelusten vetovoimaa.

Säilän mukaan Sleyssä ajatellaan pitkälti Nummelan kuvaamalla tavalla. Hallinnollisesti messuyhteisöjen toiminta on osa Suomen ev.-lut. kirkon työtä, mutta hengellisessä mielessä seurakunnan toteutuvat siinä missä muuallakin. Tämä on Säilän mukaan tärkeintä.

Pohjola kertoi huomioineensa, että muissakin Pohjoismaissa messuyhteisöistä on tullut yhä suositumpia. Samaan aikaan messujen merkitys on noussut myös Suomen ev.-lut. kirkossa. Pohjola kuitenkin pistänyt sivusta seuratessaan merkille, että seurakuntien yhdistymisten myötä jumalanpalveluksien määrä vähenee. Tänä keväänä tehdyn tutkimuksen mukaan suurin osa kansankirkon papistosta myös sanoo, ettei messu ole erittäin tärkeää heidän työssään.

– Kansankirkossa jumalanpalvelusten merkitys laskee koko ajan, mutta herätysliikkeissä jumalanpalvelus, ehtoollinen, virka ja liturgia ovat nousussa. Tämä on mielestäni kirkkohistoriallinen muutos, Pohjola summasi.

Yhteiset keskustelut aiempaa mahdollisempia

Nummelan, Säilän ja Pohjolan välinen keskustelu kääntyi myös herätysliikkeiden ja Lähetyshiippakunnan väliseen suhteeseen. Pohjola totesi, että keskusteluja on käyty ja käydään säännöllisesti johtotasolla, mutta myös paikallisella tasolla, sillä monilla Lähetyshiippakunnan seurakuntalaisilla on juuret ja verkostoa herätysliikkeissä. Johtotason keskustelujen haasteena Pohjola pitää sitä, että Lähetyshiippakunta mieltää itsensä kirkoksi ja käy keskusteluja toisten kirkkojen kanssa. Sen sijaan järjestöjen eli Sleyn tai Kansanlähetyksen kanssa kirkollisen yhteyden keskusteluja ei ainakaan tässä vaiheessa voida käydä.  Tästä huolimatta Pohjola pitää yhteydenpitoa ja keskustelua tärkeänä:

– Jos meitä yhdistää luterilainen tunnustus ja liturginen perintö ja teidän toimintanne keskittyy yhä enemmän messuyhteisöjen rakentamiseen, se on sitä, mitä mekin rakennamme koko ajan. Silloin meidän toimintanäkymme ja teologiamme ohjaa samaan suuntaan.

Pohjola mainitsi ”nostavansa hiippaa” siitä, että Sley ja Kansanlähetys ovat pitäneet linjansa pappisvihkimyskysymyksessä ja ovat ottaneet sen teologisesti isona asiana.

– Rukoilemme, että hätäratkaisujen sijaan löytyy jokin kestävämpi ratkaisu, koska muutoin käy helposti niin, että meillä on kohta iso joukko paimenia ilman paimenta kulkemassa, koska pappeja ei voi kaukaa hoitaa, Pohjola pohtii.

Vaikka organisatorista lähetymistä tai yhteistyötä ei ole, Pohjola katsoi, että teologisesti ja toiminnallisesti Lähetyshiippakunta, Sley ja Kansanlähetys ovat kulkemassa samaan suntaan. Pitkällä aikavälillä tämä on merkityksellistä, ja sen tähden myös muu yhteydenpito ja keskustelu on rakentavaa.

Nummela kuvaili kivuliaaksi sitä, että Lähetyshiippakunnan kaksi edellistä piispaa ovat olleet entisiä Kansanlähetyksen työntekijöitä. Hänen mukaansa henkilökohtaisiin suhteisiin liittyvät pettymykset ovat vaikuttaneet Lähetyshiippakunnan ja Kansanlähetyksen välisiin suhteisiin. Nykyisin tilanne on kuitenkin muuttunut:

– Nyt olemme tilanteessa, jossa meidän on vähän helpompi lähestyä ja keskustella, ja voimme puhua asioista. Haluaisin haastaa teitä ymmärtämään meitä ja käymään keskusteluja, koska teillä on samantyyppinen matka takana. Minusta tarvittaisiin enemmän siltojen rakentamista ja suunnan etsimistä Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta kuin lokeroihin asettumista. Tämä aika, jos mikä, haastaa meitä siihen, että löytäisimme asioita, joita meitä edeltävät johtajat eivät kyenneet, Nummela totesi.

Yhteinen näky tulevaisuudesta

Ajankohtaiskeskustelun lopuksi Murto kysyi keskustelijoilta, mihin meidän tulisi keskittää voimamme, jotta meillä olisi kahdenkymmen vuoden päästä hengellisesti tervettä ja vakaata, luterilaista kristinuskoa Suomessa. korosti jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamista omasta identiteetistä käsin. Säilä piti tärkeänä sanaan ja sakramentteihin tarrautumista. Pohjola nosti esille Lähetyshiippakunnan moton ”jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi”.  Keskustelijat olivatkin vastauksissaan pitkälti samaa mieltä: Jatkossakin on saarnattava samaa evankeliumia kuin isämme saarnasivat.

Pyhän Johanneksen luterilaisessa seurakunnassa on luvassa poikkeuksellinen kevät: Seurakunnan vastuupastori Esko Murto jää neljäksi kuukaudeksi isyysvapaalle. Häntä sijaistamaan saapuu hiljattain Lähetyshiippakunnan pappiskollegioon liitetty pastori Manu Ryösö.

Sukujuurille Saksaan

Esko Murto toteaa, ettei paimenviran hoito jää tauolle isyysvapaasta huolimatta. Hän arvelee, että mieli ja sydän varmasti askartelevat papillisissa asioissa myös isyysvapaan aikana. Esko ei koe varsinaisesti kaipaavansa taukoa työstään. Sen sijaan isyysvapaan ansiosta hänen perheellään on mahdollisuus viettää aikaa saksalaisten sukulaisten seurassa: – Tässä ratkaisussa ei ole juurikaan niin sanotusti työntäviä tekijöitä, eli en pidä taukoa siksi että nykyiset työt tuntuisivat puuduttavilta tai raskailta. Sen sijaan vetäviä tekijöitä on: lähdemme perheenä neljäksi kuukaudeksi vaimoni kotiseudulle Saksaan. Se on minulle hyvä tilaisuus oppia paremmin saksaa, Elisabethille ja lapsille viettää aikaa sukulaisten kanssa ja meille kaikille mahdollisuus olla perheenä paljon yhdessä. Pidän myös hapankaalista.

Murtojen perhe lähtee reissuun huhtikuun alkupuolella ja palaa takaisin Suomeen heinäkuun lopussa. Esko tuntee olevansa Tampereen asioiden suhteen hyvällä ja levollisella mielellä, koska kertoo saavansa erinomaisen pastorin sijaistamaan itseään. – En olisi voinut ottaa näin pitkää vapaata ellen olisi varma siitä, että seurakunnasta pidetään hyvää huolta myös poissa ollessamme, hän toteaa. – Saksan suhteen odotamme innokkaasti, mitä tämä pieni seikkailu tuo meidän perheellemme. Toivon, että kaiken muun mukavan ohessa pääsen tutustumaan enemmän saksalaisiin virkaveljiin, ja sitäkin kautta yhteydet kirkkojemme välillä vahvistuvat.

Karjalaispoikana suureen maailmaan

Tampereen seurakunnan vastuupastorin sijaisuutta hoitamaan tuleva Manu Ryösö liitettiin Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan pappiskollegioon joulukuussa 2023. Yhteinen matka Lähetyshiippakunnan kanssa alkoi kuitenkin jo paljon aiemmin. Manu kertoo olleensa mukana jo silloin, kun Joonan luterilainen seurakunta perustettiin Lappeenrantaan 2010-luvun alussa.

Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen työntekijänä aiemmin toiminut Manu on nähnyt läheltä herätysliikkeen ja kirkon välisen kamppailun. Manu kertoo kokeneensa jo yli kymmenen vuoden ajan oikeiksi linjaukset, joita Lähetyshiippakunnassa on tehty suhteessa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: – Tulen herätysliiketaustasta ja olen työskennellyt Sleyn puitteissa viime vuosina. Näen herätysliikekristillisyyden vilpittömänä kilvoitteluna, mutta kirkkosuhteessa traumaattisena. Kirkko, jonka tulisi olla levon ja turvan edustaja, onkin perinteisissä herätysliikkeissä nykyään ahdingon ja painostuksen edustaja. Tällainen tilanne traumatisoi pitkittyessään ja tarjoaa vaikean viitekehyksen kasvattaa uutta sukupolvea. Manu kertookin tämän asetelman olevan pääasiallinen syy, miksi Lähetyshiippakunta on tullut hänelle yhä läheisemmäksi.

Pyhän Johanneksen luterilainen seurakunta on tullut Manulle jo jossain määrin tutuksi. Hän kertoo vierailleensa joitakin kertoja messuissa Tampereella. Seurakunta vaikuttaa hänestä erittäin positiiviselta. Vastuupastorin tehtävän Manu kertoo aloittavansa kiitollisin mielin: – Olen kiitollinen kutsusta ja mahdollisuudesta palvella Tampereella Eskon sijaisena, ja muutenkin Lähetyshiippakunnan yhteydessä. Ennen kaikkea tämä on suuri luottamuksen osoitus. Rukoukseni on, että voisin olla tämän luottamuksen arvoinen. Toivon voivani palvella osana suurempaa näkyä. Oma tunnelmani on hieman arka ja osittain tunnusteleva. Olen ikään kuin pieni karjalaispoika suuressa maailmassa. Aion etsiä turvaa Jumalan sanasta tämän kutsun ja sen hoitamisen äärellä. Tässä suhteessa olen liikkeellä luottavaisella mielellä.