Blogi: Ristiinnaulittu ja ylösnoussut kristitty
20.4.2025
”Pääsiäinen alkaa pulputa kastevedestä”, kirjoittaa piispa Juhana Pohjola blogissa. Kuva: Janne Koskela
Paavali ei ollut käynyt Roomassa. Paavali ei ollut perustanut Rooman seurakuntaa. Paavalia ei tuntenut montakaan Rooman kristityistä. Mutta yhden asian hän tiesi varmaksi. Vai ettekö tiedä, että me, kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut. Apostoli tiesi ja Rooman kristityt tiesivät, että on vain yhdenlaisia seurakuntia ja yhdenlaisia kristittyjä: Jeesuksen kuolemaan ja elämään kastettuja.
Kirjeen kuulijoissa oli todennäköisesti myös niitä, jotka olivat olleet paikalla ensimmäisenä helluntaina Jerusalemissa. Kertoohan Luukas näin: täällä oleskelevat roomalaiset, juutalaiset ja käännynnäiset. (Ap. t.2:10) He olivat kuulleet Pietarin silminnäkijätodistuksen: ”Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme.” (Ap.t.2:32) Tämä ylösnousemususko Jeesukseen, ei vain juutalaisten luvattuna Messiaana, vaan maailmankaikkeuden Herrana ja Jumalana, oli synnyttänyt seurakunnan Roomaan. Yli kahdenkymmenen vuoden aikana Rooman miljoonakaupungissa oli syntynyt pieniä ryhmiä, jotka jakoivat saman tunnustuksen, jonka Paavali kirjeessään kiteytti: ”Uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room.4:25)
Ylösnousemuksen ihme ei ollut vain se, että kuollut palasi elämään. Näinhän oli käynyt Lasarukselle ja Nainin lesken pojalle. Jeesuksen ylösnousemuksen merkitys on aivan toista luokkaa. Jeesus kantoi vapaaehtoisesti omassa ruumiissaan koko ihmiskunnan synnin ja syyllisyyden. Jokainen ruoskan isku, naulan lyönti ja tuskan minuutti ristillä roikkuessa julisti vain yhtä asiaa: rakkaudesta sinuun kärsin tämän, ettet sinä joutuisi kerran tuomituksi. Kun rangaistus oli kärsitty ja tuomio kannettu, kuolemakaan ei voinut enää pitää Jeesusta vangittuna. Herättämällä Poikansa kuolleista Isä julistaa koko maailmalle: Kaikki on hyvin nyt. Kaikki on nyt kohdallaan. Kaikki on nyt valmista. Mitään ei jäänyt sovittamatta, yhden yhtäkään rikkomusta anteeksiantamatta.
Ruumiillisesti ylösnoussut Herra julistaa sinulle: Syyllisyytesi on verelläni pois pyyhitty. Syyttäjäsi on vaiennettu. Elämäni on niellyt kuolemasi. Uusi aika on alkanut. Olet vapaa elämään Jumalan yhteydessä. Taivas on auki sinulle.
Mikä oli siis evankeliumi, joka levisi kulovalkean tavoin ympäri Välimeren maiden? ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan.” (1.Kor.15:3) Tähän ilosanomaan turvauduttiin Rooman kodeissa kokoontuvissa seurakunnissa vuonna 56 jKr., kun he kuuntelivat Paavalin heille lähettämää kirjettä.
Paavali alleviivaa kuitenkin heille lisäksi yhtä todellisuutta, jonka kuulijat tiesivät, mutta mikä saattoi olla hämärtänyt. Mitä risti ja tyhjä hauta ovat Kristukselle, sitä Pyhä Kaste on kristitylle. Mitä risti ja tyhjä hauta merkitsevät koko maailmalle, sitä Pyhä Kaste yksittäiselle ihmiselle. Mitä pitkäperjantai ja pääsiäinen sisälsivät, heijastuvat kastevedestä. Siksi varhaisen kirkon ajoista asti kasteet usein toimitettiin pääsiäisyönä.
Paavali kuvaa kasteen todellisuutta ja osallisuutta Jeesuksen kärsimykseen kolmella vaiheella. Ensinnäkin vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu. Toiseksi olemme hänen kuolemaansa kastetut. Kolmanneksi olemme hänen kanssaan haudatut kasteen kautta. Voiko enää rajummin kuvata Jeesuksen ja kristityn yhteyttä. Pitkäperjantai kasteveteen upotettuna! Siksi varhaisessa kirkossa ennen kastetta riisuttiin vanhat vaatteet, jotka kuvasivat aikaa erossa Jumalasta. Kastettava upotettiin veteen vanhan ihmisen surmaksi ja haudaksi. Meissä peritty vanha Adam eli itsekäs ja turmeltunut luonto, joka ei Jumalaa tunne eikä lähimmäistään rakasta, julkisesti teloitetaan ja kuopataan kastehetkellä. Kasteessa kuolemme tälle maailmalle! Siksi Paavali huudahtaa, miksi vielä olisitte synnin orjia, kun olette kuolleet tälle maailmalle!
Ja sitten pääsiäinen alkaa pulputa kastevedestä. Paavali kirjoittaa: Jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa. Kun Kolmiyhteisen Jumalan nimeen meidät valellaan tai upotetaan kolmasti, me Jeesuksen tavoin kolmantena päivänä nousemme ylös. Tästä ylösnousemuksesta seuraa uusi todellisuus: uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. Jumalan sanan, Pyhän Hengen ja veden kautta nousemme uuteen elämään. Kasteessa synnymme uudesti Jumalan lapsen taivaalliseen elämään! Meidät puetaan viattomuuden ja puhtauden valkeisiin vaatteisiin. Siksi Paavali huudahtaa: Miksi antaisitte kuoleman pelon olla elämänne herra, kun Herranne Jeesus on voittanut kuoleman!
Paavali kuvaa kasteen hengellistä todellisuutta, mutta ajatelkaa Rooman seurakuntalaisia. He eivät tienneet, mitä kahdeksan vuotta myöhemmin keisarin Neron vainoissa Rooman palon jälkeen vuonna 64 jKr. tapahtuisi. Moni heistä, Pietari ensimmäisenä, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin muurien ulkopuolelle katakombeihin. Tacitus kertoo, miten heitä poltettiin, pedot raatelivat ja heidät naulittiin puuhun. Miksi he olivat valmiita tähän äärimmäiseen kärsimykseen ? Koska he uskoivat ruumiin ylösnousemukseen! He tiesivät, että Pyhä Kaste liittää Jeesuksen yhteyteen myös kaikissa kiusauksissa ja kärsimyksessä tässä ajassa. Kristityt ovat aina tienneet, ettei mitään ajallista menestystä tai kärsimystä voi verrata taivaalliseen iloon Jeesuksen yhteydessä. Kristuksen ylösnousemus on se perusta, jonka varaan he koko elämänsä, kutsumustyönsä ja iankaikkisuustoivonsa rakensivat. Kaikki ei ole tässä. Kaikki ei lopu kuolemaan. Kaikki ei pääty hautaan. Mitä kahdeksan päivän, kuukauden tai kahdeksan vuoden jälkeen onkaan vastassa, tiedämme, että Jeesus nousi kahdeksantena päivä ylös ja me kuulumme hänelle.
Rooman seurakuntalaiset elivät pienenä vähemmistönä ja kummajaisina. Heillä ei ollut kristillisen perinnön muovaamaa arvopohjaa, yhteistä kansallista muistia eikä historiallista perintöä kirkkorakennuksineen, juhlakalentereineen ja tapoineen. Tämän kristinuskon vuosituhantinen siunaus rapistuu Euroopassa silmiemme edessä, mikä saa monet maallistuneetkin kehitystä suremaan. Voi kunpa kulttuurikristillisyys voisi säilyä! Mutta mistään arvokeskustelusta tai museointitoiveista ei löydy voimaa yksittäisen ihmisen sydäntä tai kulttuurin suuntaa muuttamaan. Vain Kristuksen ylösnousemuksen ilosanoma voi sen tehdä!
Rooman kristityt aikanaan ja me tänä pääsiäisyönä elämme tästä todellisuudesta. Me olemme kahdeksannen päivän kansalaisia. Mitä murhetta, mitä pelkoa, mitä syyllisyyttä, mitä häpeää mukanasi kannatkaan, ne painukoon kasteesi hautaan! Kristus Jeesus elää! Koska hän elää, sinä elät. Koska hän on synnin voittanut, eivät syntisi voi sinua kukistaa. Koska hän elää, mitä sinä pelkäisit? Koska hän sinua rakasti kuolemaan asti, miten hän saattaisi sinusta luopua? Kuule Pyhän Kasteesi lupausta: olet Kristuksen oma elämässä ja kuolemassa, haudassa ja viimeisellä tuomiolla.
Iloitse ja elä Ylösnousseen omana! Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Blogikirjoitus on piispa Juhana Pohjolan saarna pääsiäisyön messussa Helsingissä 19.4.2025.
”Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu.” (Lk 19:42 ) Vapahtajamme kärsimystie sisältää paradoksin. Mitä julkisemmin Jeesus ilmaisee itsensä, sitä enemmän hän kätkee itsensä. Mitä voimallisemmin hän toimii, sitä heikommaksi hän käy. Vaikka hän asettuu Daavidin Poikana kuninkaallisena ratsunsa selkään. Vaikka hän puhdistaa Ylipappina temppelin. Vaikka hän Profeettojen Profeettana opettaa kansaa Jerusalemissa. Hän kuitenkin vetäytyy yksinäisyyteen. Hän antautuu pidättäjilleen. Hän vaikenee syyttäjien edessä. Hän heikkona sortuu ristinsä alle ja a kirottuna kuolee alastomana ristinpuulla. Kaikki näkivät hänet, mutta eivät nähneet!
Jos Kristus kätki voimansa ja kirkkautensa, niin sama koskee myös hän seurakuntaruumistansa. Oppi-isä Luther kirjoittaa: “Samoin kuin meidän päämme Kristus on kätkettynä Jumalassa, on myös Kirkko verhottuna näiden peitteiden alla, ja sen on kestettävä tässä maailmassa se, että sitä sanotaan kapinalliseksi, harhassa kulkevaksi ja lahkolaiseksi.” Kyse ei ole vain siitä, että maailma ei tunne eikä pidä minään Kristusta tai hyljeksii hänen Kirkkoaan. Ja jos se Kirkkoa arvostaa, niin omin ehdoin ja vain siltä osin kuin se sopiin maailman arvoihin ja päämääriin. Se sovintoveren tuoma rauha Jumalan kanssa, jonka Kristus seurakunnassaan julistaa ja alttarilla jakaa, jää monille salatuksi.
Jumalan teot jäävät usein salatuksi myös niille, jotka ne tuntevat. Luther jatkaa: ”Hän on kätketty, mutta siltikään hän ei ole kätketty. Liha on nimittäin esteenä, ettemme voi katsoa häntä. Liha murisee, murehtii, pauhaa, kiukuttelee ja huutaa: Minä olen kurjista kurjin, hylätty ja halveksittu.” Silmämme sokeana ihmettelee silloin, kun Herra tuntuu vetäytyneen: Miten tuo voi olla Jumalan siunaama, kun hänellä on murhetta murheen päälle? Miten tuo voi kutsua itseään Jumalan rakastamaksi, kun hänellä sairautta sairauden päälle? Miten voin luottaa Jumalan johdatukseen, kun rämmin juoksuhiekalla täytetyssä umpiossa? Opetuslasten tavoin sydämemme helposti hätääntyy ja järkemme pahentuu, kun Jeesus ei näytä olevankaan sitä, mitä hänen piti meille olla. Tarpeemme, hätämme ja syntikurjuutemme peittävät hänet meiltä.
Juuri siksi me kokoonnumme messuun pyhä pyhältä. Me tulemme yhteen, jotta näkisimme, mitä emme voi nähdä ja omistaisimme sen, mitä emme itsestämme löydä. Luther opastaa: ”Näyttääkin siltä, että Jumala heidät suorastaan jättää ja hylkää. Mutta hän on meiltä kätketty, ja me joudumme kätköön yhdessä hänen kanssaan. Mutta uskossa, sanassaan ja sakramenteissa verho poistuu hänen päältään ja hän tulee havaittavaksi.” Jokaisessa messussa tapahtuu ihme. Me kuulemme, ettemme olekaan vain pienellä joukolla koolla vaan pyhät ja taivaan enkelit ovat keskuudessamme. Emme näe itsessämme tai vierustoverissa hankalaa ihmistä tai vanhuuden painamaa vaan uudestisyntyneen Jumalan lapsen. Sanan lupaukset nostavat katseemme omista mahdottomuuksistamme Jumalan mahdollisuuksiin. Kirkon rukous kantaa minun huokaustani sydämeni kupolin läpi perille asti. Kristus ei ole kaukana eikä jättänyt minua, koska hän on minulle ojennettu ja suuni kautta sydämeeni painettu. Armo on totta ja tuoretta! Elämäni ei ole merkityksetöntä tai päämäärätöntä vaan Jumalan siunaamaa ja johdattamaa!
Kaiken elämän säröjen, lian, rihkaman ja haavojen peitteen takaa Pyhä Henki kirkastaa meille jotakin taivaan kotiin asti kantavaa. Lutherin sanoin: ”Tämän alla on kuitenkin piilossa ihana ja kallisarvoinen jalokivi, nimeltään: Minä uskon Jumalan Poikaan.”
”Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!”
Pääsiäisjuhlamme taustalla on juutalaisten pääsiäinen, jonka aikana juhlittiin ja muisteltiin Egyptistä vapautumista. Jumala oli luvannut, että hänen kansansa pääsisi vapaaksi Egyptin orjuudesta, ja tuo lupaus toteutui ensimmäisenä pääsiäisyönä. Oli siis vielä pimeää, kun Jumala hankki heille pelastuksen, ja aamun koittaessa israelilaiset vapaat.
Mihin aikaan päivästä Jeesuksen ylösnousemus tapahtui? Evankeliumeissa meille kerrotaan, kuinka sunnuntaiaamuna, kun aurinko oli vielä nousemassa, naiset saapuivat Jeesuksen haudalle voidellakseen hänen ruumiinsa juutalaisten hautaustapojen mukaisesti. Mutta kun he saapuivat paikalle, hauta olikin tyhjä. Ennen kuin he olivat ehtineet haudalle, ja ennen kuin aurinko oli ehtinyt nousta, Jeesus oli noussut kuolleista ja jättänyt tyhjän haudan taakseen. Oli siis vielä pimeää, kun Jeesus nousi kuolleista.
Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa Jumala toteutti suunnitelmansa koko maailman pelastamiseksi ja vapauttamiseksi. Hänen ylösnousemuksestaan alkoi aivan uudenlainen aamu – aamu, joka poistaa kuoleman pimeyden ja vapauttaa meidät synnin kahleista ja orjuudesta. Jo ennen kuin pääsiäissunnuntaina aurinko oli noussut, meidän pelastuksemme Aurinko ylösnousi. Ja kun pääsäisaamu koitti, me kaikki olimme vapaat.
Aurinkomme ylösnousi,
paistaa voittovuorella.
Lämmin valo sieltä loistaa,
surut, murheet hajottaa.
(Virsi 105).
Siunattua pääsiäistä!
Siinä ne kaksi miestä seisovat. Molemmat vangittuina. Molemmat syytettyinä. Molemmat tunnettuja hahmoja. Siinä he seisovat Rooman Keisarin käskynhaltijan tuomioistuimen edessä. Siinä he katsovat koko ajan suuremmaksi Antoniuksen linnakkeen portaikon ympärille kokoontuvaa väkijoukkoa.
Toisen nimi on Jeesus. Hän ei esittelyä kaipaa. Kaikki hänet tuntevat. Rohkea ja peloton mies, jolla oli selvä näky siitä, mikä on Israelin kansan tulevaisuus. Mikä on sille parasta. Mikä on sen todellinen vapaus! Sitten seisoo toinen mies. Hänenkin nimensä on Jeesus. Hänkään ei esittelyä kaipaa. Kaikki hänet tuntevat. Rohkea ja peloton mies, jolla oli selvä näky siitä, mikä on Israelin kansan tulevaisuus. Mikä on sille parasta. Mikä oli sen todellinen vapaus!
Pilatuksen edessä seisoo kaksi miestä Jeesus Isän Poika (Bar abbas). Ja Jeesus Nasaretilainen, joka oli syytettynä, että hän väitti olevan Jumalan Poika. Barabbaksen toinen nimi oli todella Yeshua, monien vanhojen käsikirjoitusten mukaan. Kaksi Jeesusta ja kaksi miestä, joiden nimi merkitsee pelastajaa. Kaksi vangittua, jotka ovat Isän Poikia.
Näiden välillä kansa saa tehdä valinnan. Kumman Jeesuksen, kumman pelastajan, kumman Isän Pojan tulee saada vapautensa ja jatkaa työnäkyänsä. Kumman työlle ja elämälle täytyy laittaa piste?
Kansan parissa vihattu maaherra Pilatus, joka käytti keisarin edustajana elämän ja kuoleman valtaa, oli päättänyt pääsiäisjuhlan kunniaksi päästää yhden vangin vapaaksi, sen, jonka kansa tahtoi. Barabbaksesta tiedämme, hänet oli Luukkaan mukaan heitetty vankeuteen kaupungissa tehdystä kapinasta sekä murhasta. Todennäköisesti Barabbas kuului niin Rooman valtaa väkivaltaisesti vastustaviin tikarimiehiin, jotka salaa väkijoukossa tai hämärällä kujalla puukottivat kuoliaaksi Rooman sotilaita ja myötäilijöitä. Hänellä oli näky Israelista vapaana Rooman vallasta. Barabbas todella oli Rooman valtaa kapinoiva, murhia tehnyt mies. Hänet oli saatu kiinni ja tuomittu kuolemaan. Hänellä ei ollut elämässä enää mitään odotettavaa kuin hetken kärsimys ja kuolema.
Jeesuksen Pilatus haluaa säästää. Matteus kertoo, että maaherra näki ylipappien motiivien läpi: hän tiesi, että he kateudesta olivat antaneet hänet hänen käsiinsä. Mitä Pilatus tekee? Eikö jotakin viisasta ja Jeesukselle hyväntahtoista? Hän viimeisenä keinona yrittää saada Jeesuksen vapauteen käyttämällä oikeuttansa päästä yksi vapaaksi. Varmasti hän odotti, että Jeesus hurskas parantaja ja ihmeiden tekijä nyt huudettaisiin vapaaksi? Kummanko tahdotte, että minä teille päästän, Barabbaanko vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?
Mitä Pilatus tällä kysymyksellä Jeesukselle teki? Hyvän mahdollisuudenko päästä syyttömän vapauteen? Ei suinkaan. Hänhän julisti Jeesuksen syylliseksi ja tuomituksi. Sillä kenet voidaan armahtaa ja vapauttaa. Vain syyllinen ja tuomittu! Pilatus siis huutaa kansanjoukolle, että Jeesus on syyllinen! Jeesus on samalla viivalla kuin kuolemaan tuomittu Barabbas!
Mutta mikä sitten on kansan vastaus? Kumman Jeesuksen he haluavat vapaaksi? Kumman työnäkyä Israelin tulevaisuudesta he haluavat jatkaa? Barabbas. Päästäkää meille Barabbas. Pilatus tekee uuden kysymyksen: Mitä Jeesukselle pitää tehdä? Miksi hän sitä kysyy? Mikä oikeusistuin tuo on, jossa päätökset tehdään joukkoäänestyksellä! Mitä kansa huutaa? Päästä vapaaksi, heitä tyrmään… Ei vaan ristiinnaulitse. Mitä he pyytävät? Ristiinnaulitseminen ei ole vain kivulias ja nöyryyttävä teloitustapa. Rooman kansalaista tuomioistuimen päätöksellä kyllä tuomitaan kuolemaan mutta ei ristiinnaulita. Ristiinnaulitseminen alleviivasi Rooman ylivaltaa juutalaisiin. Kansa huutaa, että yksi heistä pitäisi Rooman vallan häpeällisesti tappaa ja osoittaa näin valtansa heille. Käsittämätön viha! Käsittämätön sokeus! Kun Pilatus kysyy perusteita kansalta – Mitä pahaa hän on tehnyt? – kansa joukkovimmassa huutaa vain kovemmin ristiinnaulitse. Pilatuksen pestyä kätensä eli vierittääkseen vastuuttomasti vastuun pois itseltään väkijoukko ottaa vastuun itselleen: Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle. Joskus käy niin, että todella saa sitä, mitä pyytää. Barabbaksen työnäky äänestettiin jatkoon. Ja näin verityöt kiihtyivät tulevina vuosikymmeninä. Murhat paisuivat kapinaksi, kapina sodaksi. Huutajien lapset saivat nähdä, miten Rooman legioonien käsissä Jerusalem paloi ja veri virtasi kaduilla vuonna 70!
Mutta näetkö Barabbaksen? Hän seisoo siinä kuolemantuomio niskassa. Ristiä on jo nikkaroitu valmiiksi. Ja nyt hän katselee kansanjoukkoa ja kuulee, kuinka hänen nimeään huudetaan kuin messiaan konsanaan. Kahleet tippuvat. Hänet on julistettu vapaaksi. Iloisia onnittelijoita pyörii ympärillä. Ja samaan aikaan hän näkee, miten Jeesusta viedään pois. Ruoska otetaan esille, sylkeminen ja pieksäntä alkaa. Hänelle valmistettu ristinpoikkipuu tuodaan paikalle. Ja mikä on Barabbaksen kysymys: Minä voisin olla tuossa! Minun piti olla tuolla paikalla! Minut oli tuomittu jo tuohon osaan! Ja nyt siinä seisoo minun sijallani, minun paikallani Jeesus, jota sanotaan Kristukseksi. Tähänkö Jeesuksen kaikki parantamis- ja opetustyö on johtanut? Kyllä Barabbas, juuri tähän se on johtanut. Juuri tämä on Jeesuksen, Taivaallisen Isän ainoan Pojan työnäky vapauteen.
Kun katselemme hiljaisella viikolla Barabbasta, mitä näet? Miehenkö, jonka viha söi ja kulutti sisältä? Miehenkö, joka uskoi omankädenoikeuteen ja vahingolliseen unelmaan vapaudesta? Surua ja pelkoa ympärilleen levittäneen pahan miehenkö, jonka olisi kuulunut saada palkkansa? Sellaisen miehen minä näen. Mutta ratkaisevaa ei ole, miten minä, sinä tai kansa aikoinaan hänet näkivät, vaan miten Kristus häntä katseli. Mitä Jeesus hellästi viestitti hänelle? Sinun kätesi vapautetaan, minun sidotaan. Sinut puetaan, minut riisutaan. Sinua taputellaan olalle, minua ruoskitaan selkään. Sinun nimellesi varatut naulat ovat nyt minun. Ja Barabbas, kaiken tämän minä teen omasta halustani. Sinun rikkomustesi tähden. Sinun todellista vapauttasi varten. Teen kaiken rakkaudesta sinuun. Sillä sinä olet minun Isäni lapsi ja minä olen Veljesi ja Vapahtajasi!
Ja jos ja kun Jeesus katsoi näin Barabbasta, niin näetkö, miten hän katsoo tänään sinuun. Isän ainokaisen Pojan rakkautta täynnä olevat silmät vakuuttavat sinulle: sinun tähtesi, sinun puolestasi, sinua varten, jotta sinä kylkihaavani veden ja veren kautta olisit Isäni lapsi tänään ja aina.
Sekä juutalaiset että kristityt viettävät pääsiäistä. Se on näiden molempien uskontojen tärkein vuosittainen juhla. Pääsiäinen ei menettänyt merkitystään kristinuskon synnyttyä, mutta sai uuden sisällön. On siksi syytä katsoa tarkemmin, kuinka juutalaisesta pääsiäisestä tuli kristillinen juhlapyhä.
Yleensä ajatellaan, että juutalaiset viettävät pääsiäistä sen muistoksi, että kansa vapautui Mooseksen johdolla Egyptin orjuudesta. Tarkalleen ottaen tämä ei kuitenkaan ole pääsiäisenvieton kova ydin.
Juutalaiset kutsuvat nimittäin pääsiäistä nimellä pesah, joka tulee sanasta pasah, joka tarkoittaa ”mennä ohi” tai ”jättää väliin”. Tuo sana viittaa Egyptin kymmenenteen vitsaukseen, esikoisten surmaamiseen. Jumala ilmoitti Mooseksen kautta faraolle: ”Puoliyön aikana minä lähden kulkemaan kautta Egyptin maan. Ja kaikki esikoiset Egyptin maassa kuolevat, valtaistuimellansa istuvan faraon esikoisesta käsikiveä vääntävän orjattaren esikoiseen asti, ynnä kaikki karjan esikoiset” (2. Moos. 11:4-5).
Israelilaisia perheenisiä Jumala sen sijaan käski teurastamaan karitsan ja sivelemään sen verellä talon ovenpielet ja ovenpäällisen. Verestä Jumala tunnistaisi oman kansansa eikä surmaisi heitä vaan menisi ohitse (hepr. pasah). Karitsan veri siis suojeli Israelin kansaa Jumalan rangaistukselta ja kuolemalta.
Tämän ihmeellisen tapahtuman muistoa Jumala määräsi vaalittavaksi siten, että kansa viettäisi jatkossa pääsiäistä. Kun lapset kysyisivät, miksi silloin syödään lammasta ja vietetään juhlaa, heille tuli vastata: ”Tämä on pääsiäisuhri Herralle, joka meni israelilaisten talojen ohi Egyptissä, kun Hän rankaisi egyptiläisiä, mutta säästi meidän kotimme” (2. Moos. 12:27). Karitsa ymmärrettiin siis uhrina kansan puolesta, varjeluksena kuolemalta.
Luvattuun maahan saavuttua vietettiin pääsiäistä jopa vuosi Jerusalemissa, johon kokoontui kymmeniä tuhansia osallistujia koko maasta. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että ”roomalainen sotaväenosasto oli asetettu vartioon temppelin pylväikön katolle, sillä aina juhlien aikana ne olivat vartiossa aseistettuna, ettei kokoontunut kansanjoukko aiheuttaisi mitään levottomuuksia” (Juutalaissota 1.223).
Juutalainen sananparsi pääsiäisestä kuului: ”Sinä yönä heidät vapahdettiin ja sinä yönä meidät vapahdetaan”. Monien juutalaisten lähteiden mukaan Messias saapuisi nimenomaan pääsiäisyönä: ”Messias, jota kutsutaan ensimmäiseksi (esim. Jes. 41:27), on tuleva ensimmäisessä kuussa”, eli nisan-kuussa, jolloin pääsiäistä vietettiin. Ei siis ihme, että tunnelma pääsiäisjuhlilla oli hyvin sähköinen, kun Jeesus ratsasti aasilla kaupunkiin, ja kansanjoukot huusivat: ”Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee” (Mark. 11:10).
Egyptistä tuli israelilaisille vertauskuva ”orjatalosta” tai ”orjuuden pesästä” (2. Moos. 13:3). Se alkoi symboloida ihmisen asemaa Saatanan ja kaikkien tuhovoimien alaisuudessa. Egypti rikkauksineen ja viettelyksineen alkoi heille edustaa myös synnin todellisuutta. Viimekädessä Egypti oli myös kuoleman maa, josta vapauduttiin Jumalan ihmeellisen pelastusteon, karitsan veren avulla.
Tässä on yhteinen perusta juutalaiselle ja kristilliselle pääsiäiselle. Molempien sisältönä on todella ”pääsiäinen” eli pääseminen vapaaksi synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, ja lähteminen kohti Luvattua maata. Kaislameren ihmeellinen ylityskin nähtiin yhteisenä tapahtumana, jonka Paavali tulkitsi kuvaavan kristillistä kastetta. Mannaihmeen Paavali liitti puolestaan ehtoolliseen ja vesi-ihmeen Kristukseen, jonka kyljestä vuoti verta ja vettä (1. Kor. 10:1-45). Paavali oli näin juutalaisen perinteen jatkaja ja syvällinen tulkitsija.
Juutalaiset messiasodotukset täyttyivät tarkalleen Jeesuksessa Kristuksessa. Paavali sanoo Kolossalaiskirjeessä, että syöminen ja juominen sekä juhlien (myös pääsiäisen), uudenkuun tai sapatin viettäminen ovat ”vain tulevaisten varjo”. Ne ovat varjoa ja esikuvaa siitä todellisesta, johon nuo juhlat viittaavat, nimittäin Kristuksen ruumiiseen. Pääsiäisateriakin on siis vain esimakua Kristuksen ruumiin uhrista (Kol. 2:16-17).
Näin teurastettu karitsa viittaa selvästi ”Jumalan karitsaan, joka pois ottaa maailman synnin” (Joh. 1:29). Jeesuskin teurastetaan ristinpuulla ja Hänen verensä vuodatetaan, jotta me vapautuisimme ”orjuuden pesästä”, synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä. Tämän teurastetun karitsan veri sivellään meihin ristinmerkin muotoon jo silloin, kun meidät kastetaan Häneen. Ja aina uudelleen me saamme nauttia Hänen verensä ehtoollispöydässä. Näin Jumala merkitsee omansa, jottei kuolemalla ole meihin mitään sijaa. Teloittaja kulkee ohitse (hepr. pesah), kun olemme Karitsan veren turvissa.
Kristillisen pääsiäisen ydin on sama kuin juutalaisenkin: vapautuminen kuolemasta uhrikaritsan ansiosta. Kristinuskon pelastussanoma huipentuu Vapahtajan ylösnousemukseen pääsiäisaamuna. Juutalainen pääsiäiskaritsa ei nouse kuolleista, mutta Kristus toteuttaa pelastavan työnsä loppuun saakka. Hänen ylösnousemisensa on meille vakuutus siitä, että kaikki pahan vallat ovat saaneet kuoliniskun.
Messias todella saapui voittajana juuri pääsiäisyönä niin kuin juutalaiset odottivat. Ensimmäinen nousi ”esikoisena kuoloon nukkuneista” … ”Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat Hänen tulemuksessaan” (1. Kor. 15:20, 22-23).
Jeesus vietti kiirastorstaina pääsiäisateriaa opetuslastensa kanssa juutalaisen tavan mukaan. Syötiin lammasta ja katkeria yrttejä sekä juotiin viinimaljat. Kaikki sujui vanhan kaavan mukaan siihen saakka, kun tultiin viimeiseen eli neljänteen maljaan. Vapahtaja ottikin tuolloin käteensä happamatonta leipää, siunasi, mursi sen ja antoi opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini”. Sitten Hän otti neljännen maljan ja sanoi: ”Juokaa tästä kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:26-28).
Voi sanoa, että tästä alkoi kristillinen pääsiäinen. Kristus asettui nyt itse uhrikaritsaksi, syntien anteeksiantajaksi, kuoleman voittajaksi sekä Jumalan ja kansan välisen liiton sisällöksi. Aikaisemmin liiton sisältönä oli ollut laki (toora), mutta nyt sen keskeinen ydin oli Kristus, Jumalan Poika.
Uskon ytimen muutos näkyy hyvin vertaamalla Mooseksen kirjoja ja Paavalin kirjeitä. Israelin kansa sai Egyptistä lähdön jälkeen Jumalalta kymmenen käskyä ja koko nk. Mooseksen lain. Se oli ja on koko Israelin kansan hengellisen elämän keskus. Jumala sanoi: ”Tämä laki, jonka teille nyt annan … ei ole taivaassa niin että jouduttaisiin sanomaan: ’Kuka nousee … taivaaseen noutamaan sen …? Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi” (5. Moos. 30:11-14). Juutalainen pääsiäisen viettäminenkin on osa tätä lain noudattamista.
Paavali asettaa lain tilalle kuitenkin toisen asian. Hän sanoo: ”Älä kysy sydämessäsi: ’Kuka voi nousta taivaaseen?’ – nimittäin tuomaan Kristusta maan päälle – tai: ’Kuka voi laskeutua syvyyksiin?’ – nimittäin noutamaan Kristusta ylös kuolleista. Mitä siis on sanottu? Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme” (Room. 10:6-8).
Kristillinen pääsiäinen ei siis ole enää lain noudattamista vaan se uskoa Kristukseen, joka on noussut kuolleista ja voittanut kaiken sen, mikä meitä uhkaa ja ahdistaa. Hänet me saamme elämäämme, suuhumme ja sydämeemme sen evankeliumin sanan kautta, jota meille julistetaan, ja ehtoollisen leivässä ja viinissä, jota saamme nauttia.
