Arne Olsson oli Missionsprovinsenin ensimmäinen lähetyspiispa. Hän palveli vuosina 2005–2010. Kuva: Missionsprovinsen

Ruotsista kantautui 13. maaliskuuta 2024 suru-uutinen: Missionsprovinsenin ensimmäinen piispa Arne Olsson on kuollut, 93 vuoden iässä.

Missionsprovinsenin nykyinen lähetyspiispa Bengt Ådahl kirjoittaa:

– Arne Olsson oli Missionsprovinsenin ensimmäinen lähetyspiispa, vuosina 2005–2010. Muistamme kiitollisina hänen uskollista palvelustaan hyvin tärkeänä ajanjaksona Missionsprovinsenin historiassa. Hänen tunnuslauseensa ”Att lyda Gud mer än människor” (vrt. ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, Apt 5:29) todistaa siitä uskollisuudesta ja rakkaudesta Herraan, joka häntä motivoi.

Arne-piispalla on tärkeä paikka myös suomalaisessa kirkkohistoriassa ja Lähetyshiippakunnan synnyssä. Tultuaan vihityksi Missionsprovinsenin piispaksi hän palveli myös suomalaisia seurakuntia, vihkien pappeja pääasiassa Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Toimikautensa aikana hän vihki yhteensä kahdeksan suomalaista miestä pappisvirkaan. Vuonna 2010 hän vihki Matti Väisäsen Missionsprovinsenin avustavaksi piispaksi, palvelemaan niitä seurakuntia, jotka myöhemmin (2013) muodostivat Suomen Lähetyshiippakunnan. Matti Väisänen muistelee:

– Olin Suomen Luther-säätiön delegaation jäsenenä mukana mieliinpainuvassa Arne Olssonin piispaksi vihkimisjuhlassa Göteborgissa 5. helmikuuta 2005. Vain Kolmiyhteinen Jumala tiesi tuolloin, että hän tulisi vihkimään minut piispaksi viisi vuotta myöhemmin Luther-säätiön työn tuloksena Suomessa syntyneitä ja syntyviä seurakuntia varten. Siitä lähtien on ollut ilo ja halu kiittää iltarukouksissani Taivaan Isää kaikin tavoin esimerkillisestä ja kauniilla tavalla vaatimattomasta ja hurskaasta esipaimenestani lähetyspiispa Arne Olssonista.

Myös Lähetyshiippakunnan nykyinen piispa Juhana Pohjola muistaa Arne-piispaa kiitollisuudella:

– Piispa-Arne palveli nöyrästi, uskollisesti ja valoisasti Herran seurakuntaa historiallisessa taitekohdassa. Hänet annettiin piispaksi vanhuuden päivinään siirtämään kallis uskonperintömme uusille paimensukupolville ja syntyneille seurakunnille kansakirkkojen hengellisessä kriisitilanteessa.  Syvä kiitollisuus täyttää sydämen siitä palvelutehtävästä, jolla hän myös meidän työtämme Suomessa rakensi. Kristuksen ristityö meidän syntisten pelastukseksi oli hänen julistuksensa ydin. Meillä on hyvä toivo, että hän saa nyt levon töistään ja ilon Herransa luona taivaassa.

Piispa Arne Olssonin vihkimät suomalaiset papit ja piispa:

Göteborgissa 5.2.2005: Niko Vannasmaa

Göteborgissa 7.1.2006: Janne Koskela

Tukholmassa 13.1.2007: Kalle Väätäinen

Göteborgissa 20.10.2007: Antti Lehrbäck, Esko Murto, Markus Pöyry

Tukholmassa 16.5.2009: Jyrki Anttinen, Hannu Mikkonen

Helsingissä 20.3.2010: Matti Väisänen vihittiin piispaksi

Kuva: https://missionsprovinsen.se/biskop-arne-har-avlidit/

Jari Heiska on yksi Lähetyshiippakunnan soppatykkimiehistä. Kuva: Kari Puustinen

Lähetyshiippakunnan seurakunnissa voi palvella monella eri tavalla: Yksi pitää pyhäkouluja, toinen suntioi messuaamuna alttarin paikoilleen – ja kolmas ”taistelee” kauhan varressa soppatykkimiehenä. Näitä viimeksi mainittuja vastuunkantajia on seurakunnissamme monia, niin kuin muuten kyseisiä kenttäkeittimiäkin. Esittelemme seuraavaksi miehistä kaksi.

Heiska iloitsee uudesta tykistä ja käyttökoulutuksesta

Jari Heiskaa Pyhän Ristin luterilaisesta seurakunnasta Lohjalta voisi kutsua Lähetyshiippakunnan soppatykistön komentajaksi. Heiska on johtanut Kesäjuhlan ruokailujen suunnittelua, tarviketilauksia, valmistusta ja siivousta joka kerta, kun juhlat on järjestetty. Aluksi homma oli Lohjan seurakunnan vastuulla, mutta myöhemmin tykkitiimiin on tullut muitakin innokkaita. Jotkut palvelevat yhden vuoron verran, jotkut koko viikonlopun ajan. Heiska toivoo, että lisää porukkaa tulisi mukaan:

– Ensi kesänä otamme käyttöön Lähetyshiippakunnalle hankitun oman soppatykin, jonka vahvuus on kippaava kattila. Sen käyttäminen ja puhdistaminen on aiempaa tehokkaampaa, hän iloitsee.

– Tykki on tarkoitettu kaikkien seurakuntien käyttöön. Sen lainaamisesta voi kysyä lisätietoja pastori Harri Lammilta.

Loimaan evankelisella opistolla järjestetään 24.–25. toukokuuta Kenttäkeittimen käytön peruskurssi, jota ravintola-alan opettajana työskentelevä Heiska on puuhaamassa. Kurssille voivat osallistua kaikki soppatykin käytöstä kiinnostuneet. Kurssi antaa myös eväitä toimia Kesäjuhlan tykkitiimissä. Kurssille ilmoittautuminen on auki toukokuun 10. päivään saakka, linkki löytyy alta.

Kosonen saapuu kutsusta kokkaamaan

Lauri Kososta soppatykkeineen voi kutsua vierailemaan seurakuntien tilaisuuksiin. Kuva: Kari Puustinen

Tamperelainen Lauri Kosonen on löytänyt soppatykin avulla oman paikkansa rakentaa seurakuntaa ja luoda yhteisöllisyyttä. Itseoppinut, ruoanlaittoa rakastava kokki kiertää Lähetyshiippakunnan seurakunnissa ja laittaa ruokaa isollekin porukalle. Aina oman mielikuvituksensa tuottamalla, herkullisella reseptillä.

– Mikä olisikaan parempi ja raamatullisempi tapa rakentaa yhteisöllisyyttä kuin yhdessä syöminen, Lauri huomauttaa.

Hän lupaa tulla kutsusta eri puolilla Suomea sijaitseviin seurakuntiin kokkaamaan, olipa keittovälineenä sitten kattila, soppatykki, paellapannu tai vaikka porsasvarras.

– Minulle on ilo, että saan tehdä jotain Lähetyshiippakunnan eteen. Tämä sopii sosiaaliselle luonteelleni. Eläkkeellä olen vapaa lähtemään reissuun, Lauri kertoo.

Mieti, miten haluaisit palvella

Kuopion Pyhän Pietarin luterilaisen seurakunnan pastori Kalle Väätäinen pitää Laurin toimintaa esimerkillisenä:

– Lauri on hieno esimerkki siitä, miten vapaaehtoiset vastuunkantajat voivat Lähetyshiippakunnassa palvella. Hän on itse valinnut, millä tavalla haluaa palvella, ja tekee sitten sitä omatoimisesti. Laurin ideasta on varmasti iloa ja hyötyä monille.

Voitte kutsua Laurin kokkaamaan seurakuntaanne soittamalla numeroon 044-244 5323 tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen [email protected].

Lisätietoja ja hakulomake Loimaan evankelisella opistolla 24.–25.5. järjestettävälle Kenttäkeittimen käytön peruskurssille avautuvat tästä linkistä.

Teksti: Pauliina Pylvänäinen ja Marjaana Anttila

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous on päättänyt 12.3.2024 äänin 9-1 esittää kirkolliskokoukselle säännöstä rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Se tarkoittaa, että samanaikaisesti avioliitto yhtäältä ymmärretään miehen ja naisen välisenä ja toisaalta kahden henkilön välisenä. Tämä avaa tien samaa sukupuolta olevien kirkolliselle vihkimiselle. Vuosia jatkuneelle keskustelulle haetaan näin kompromissiratkaisua.

Omasta puolestani tunnustan, ettei minulla ole toiseen luterilaiseen kirkkoon kuuluvana varsinaista puheoikeutta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisiin asioihin. Mutta kansankirkon yhä merkittävän aseman tähden Suomessa päätöksellä on kaikkiin meihin vaikuttavia seurauksia. Tunnen myös pettymystä ja huolta siitä, että hengellinen pimeys kastekirkossani syvenee. Kantava teema piispainkokouksen perusteluissa on kirkon ”ykseys”. Tämä käsite ulottuu teologisesti laajemmalle kuin yhden paikalliskirkon elämään. Siksi haluan nostaa joitakin huomioita päätöksestä.

1. Piispainkokouksen päätös on hyväksyvä vastaus koko kristikuntaa kohdanneeseen suureen eksytykseen

Kristillinen ihmis- ja avioliittokäsitys ja viime kädessä Jumala-käsitys on historiallisella tavalla haastettu ajassamme. Kaikki tiedämme, miten yksilökeskeisessä kulttuurissamme kysymykset seksuaalisuuden pidäkkeettömästä toteuttamisesta, itsevalitusta sukupuoli-identiteetistä, suvaitsevaisuudesta ja hyväksytyksi tulemisesta ovat tärkeimpiä arvoja ja poliittisia teemoja. Siksi Suomessa, kuten monissa länsimaissa, on hyväksytty laki samaa sukupuolta olevien avioliitosta (2017) ja translainsäädäntö on muutettu vastaamaan selvemmin yksilön kokemuksia ja vapauksia (2023).

Kun yhteiskunnan arvot ja lainsäädäntö muuttuvat jälkikristillisessä ajassamme, kaikki kristilliset kirkot joutuvat linjaamaan, muuttuvatko ne mukana vai seisovatko ne omalla perustallaan muutosta vastustamassa. Monet kirkkokunnat ovat jakautuneet tämän kysymyksen äärellä. Kysymys erottaa henget toisistaan. Mikään kirkko eikä kukaan kristitty pääse pakoon tätä eksytystä eikä voi olla ottamatta siihen kantaa.

Suomen evankelis-luterilainen kansankirkko on päättänyt muuttua kansan ja yhteiskunnan arvojen mukana ns. naispappeuspäätöksen jälkeen myös tässä kysymyksessä. Ensin se lakkasi kutsumasta homoseksuaalista elämäntapaa synniksi. Sitten se hyväksyi rukouksen samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta. Jo jonkin aikaa se vastoin omaa kirkkojärjestystään on sallinut ja suosinut sateenkaariparien vihkimisiä kirkoissa. Piispainkokouksen päätös on siis vain jatkoaskel valitulla tiellä. Tätä päätöstä vauhdittaa, että tutkimusten mukaan reilusti yli puolet papeista ja kanttoreista kannattaa ehdotettua askelta.

Päätös ei perustu hätiköintiin tai teologiseen kyvyttömyyteen. Päinvastoin aikaa ja voimavaroja on käytetty ja kaikki perustelut päinvastaiseen ratkaisuun ovat olemassa. Mutta piispainkokouksen esittelemään ensimmäiseen vaihtoehtomalliin ei haluttu liittyä. Sen mukaan:

”Kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyviä toimituksia (vihkiminen, siunaus, rukous) ei tunnusteta eikä toteuteta.”

Tämä on kuitenkin kristikunnan yhteinen, luonnollisen lain, Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan ainut ja kaikki muut mallit poissulkeva avioliittokäsitys. Valittiin toinen malli, rinnakkaisten avioliittokäsitysten tie. Kun on avattu mahdollisuus rinnakkaisille avioliittokäsityksille, ei ole mitään pidäkettä sille, etteikö voisi tulla myös uusia avioliittokäsityksiä, kuten moniavioisuus.

Paastonaikana muistelemme Jeesuksen kiusauksia erämaassa. Mitä Saatana Jeesukselle ja hänen seurakuntaruumiilleen kaikkina aikoina lupasikaan: ”Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua”. (Matt.4:9) Mihin hyvään piispainkokouksen esitys on sitten tarttunut? Monet sanovat, että samaa sukupuolta olevien vihkiminen takaa kansankirkolle yhteiskunnan suosion, positiivisen mediajulkisuuden ja sitä kautta hupenevan jäsen- ja verovarojen kadon pysäyttämisen tai ainakin hidastamisen. Itse ajattelen, että pyrkimykset ovat jalompia kuin vain valta-asemaan ja veroeuroihin takertumista. Mitä kaikkea hyvää siis luvataan, kun suostuu kumartumaan ajan hengen vaatimukselle? Piispojen mukaan se on niin kaunis ja kallis asia kuin kirkon ykseys.

2. Piispainkokouksen päätös puhuu eksyttävästi kirkon ykseydestä

Piispainkokouksen päätös on reaalipoliittinen yritys saada kaksi eri käsitystä mahtumaan samaan kirkkoveneeseen ja vieläpä soutamaan samaan tahtiin. Piispainkokouksen päätöksessä todetaan:

”Tunnistamme jakautumisen ja epäonnistumisen vaaran myös omassa kirkossamme. Siksi kirkon vastuunkantajien tehtävänä on etsiä avioliittokysymyksessäkin ratkaisuja, joiden kautta kirkon ykseys voisi erimielisyyksienkin keskellä säilyä.”

”Ykseyden” varjeleminen on siis päätöksen kantava teema. Tämä päätös takaa piispojen mukaan omantunnon vapauden niille, jotka pitäytyvät perinteiseen avioliittokäsitykseen, mutta myös palvelut ja toiminnan vapauden niille, jotka haluavat siunata samaa sukupuolta olevat parit. Ei täydellistä kummallekaan, mutta ainoa tosiasiallinen tapa jatkaa matkaa samassa paatissa.

Mikä päätöksessä on sitten eksyttävää? Kirkon ykseyden vaaliminen on tunnetusti piispojen erityistehtävä. Ja se on kaikkea muuta kuin helppoa! Mutta piispan viran tehtävänkuvaan ei ensin ole annettu ykseys vaan oikean uskon opettaminen ja  harhan torjuminen, jonka suloista hedelmää ykseys on. Nyt ykseysrattaat pantiin opin hevosen eteen! Kyse on ykseyden irvikuvasta. Kirkon ykseys on olemuksellisesti  yhteyttä ja osallisuutta yhteen Herraan, kirkon päähän, Kristukseen Jeesukseen. Tämä yhteys ja ykseys Herrassa Jeesuksessa on hänen sanojensa kuulemista, omistamista ja seuraamista apostolisissa ja profeetallisissa kirjoituksissa. Tämä ykseys tulee julki yhteisessä tunnustuksessa ja liturgisissa kaavoissa sekä samassa ehtoollispöydässä: ”Te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa.” (Ef.2:19-21)

Herran asetuksen mukaan kirkon viranhaltijat Jumalan sanalla ja rukouksella pyhittävät yhden miehen ja yhden naisen avioliiton, joka heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa ykseyttä: ”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta” (Ef.5:25-26).

Kirkolla ei ole valtaa muuttaa ja laajentaa avioliittokäsitystä. Kirkolla ei ole jakaa mitään omaa siunausta ja vihkimystä. Kirkolla ei ole yhtään Herran lupausta ja sanaa, jolla pyhittää samaa sukupuolta olevien liitto. Kirkolla ei ole tarjota mitään yhteyttä ja ykseyttä Kristuksen ja hänen sanansa ulkopuolella. Piispainkokouksen päätös rikkoo ykseyden kaikkiin menneisiin kristillisiin sukupolviin ja myös suureen osaan kristikuntaa. Piispainkokouksen päätös ei ole kirkollisen ykseyden vaan lahkoutumisen ilmaus.

Piispainkokouksen päätöksen puhe ”ykseyden vaalimisesta” ei tarkoita sanan varsinaisessa merkityksessä hengellis-teologista ykseyttä Kolmiyhteisessä Jumalassa ja hänen ilmoitussanassaan vaan sosiologista ja organisatorista yhdessäoloa. Tämä ”ykseyspuhe” hyvistäkin motiiveista huolimatta on valheellista. Se tarjoaa näennäistä ja valheellista ”ykseyttä” lupaamalla elintilaa ja toimintamahdollisuuksia muutosta vastustaville. Mutta mikä on tämän yhdessäolon hinta samassa organisaatiossa? Kumartuminen tunnustamaan ja käytännössä siis hyväksymään samaa sukupuolta olevien vihkimys kristillisenä avioliittona. On siis valheellista väittää, että kirkkoon jäisi aidosti kaksi käsitystä, koska kaikkia ohjataan tavalla tai toisella käytännössä hyväksymään tämä uusi käsitys.

Piispojen mukaan käytännössä yhteiselo taataan orwellilaisella käsitteellä ”kunnioittava keskustelu”. Päätöksen mukaan kunnioittava keskustelu merkitsee tätä: ”Minkäänlainen toisen osapuolen motiivien epäily tai näkemysten leimaaminen vääriksi ei kunnioittavaan keskusteluun kuulu.” Suomeksi tämä tarkoittaa, että kunnioittavan keskustelun malli on yhtä kuin kieltää vastakkaisen käsityksen julkinen tuomitseminen ja hylkääminen. Kunnioittava puhe kunnioittaa enemmän ihmistä kuin Jumalaa. Se ei kunnioita keskustelijoita ja heidän vapauttaan ja vähiten se kunnioittaa totuutta ja sen tunnustamista. Tällä kunnioittavan keskustelun pakkopaidalla halutaan vain peittää valheellinen ”ykseys”. Mitä tapahtuukaan sille, joka ei näitä pelissääntöjä noudata ja rikkoo turvallisen tilan? Kuka määrittää, milloin pelisääntöjä noudatetaan ja milloin ei? Miten kunnioittavan keskustelun ajatukseen sopii sellainen, että joku julkisesti opettaa, että on Jumalan luomisjärjestyksen vastaisena synti ja häpeä elää homosuhteissa? Tai jos sanotaan, että pappi, joka yrittää siunata sellaisen liiton, rikkoo 2. käskyä ja pappislupaustaan, tai piispa, joka sellaista ajaa, on harhaoppinen? Eikö hänet häirikkönä pyritä vaientamaan joko työyhteisön tai tuomiokapitulin myötävaikutuksella? Siksi todennäköisemmin monet kristikunnan avioliittokäsitystä kannattavista vaikenevat seurakunnissa ymmärrettävistä itsesuojelusyistä. Turvallinen tila on tullut todella turvattomaksi perinteiseen avioliittokäsitykseen pitäytyville. Kunnioittavan keskustelun tilaan jää lopulta vain yksi sateenkaarta pitkin kaikuva ääni.

3. Piispainkokous eksyttää myös homoseksuaaleja

Aivan oikein piispainkokous kantaa huolta siitä, että myös niille, jotka kokevat seksuaalista vetoa samaa sukupuolta oleviin, on paikka kirkon yhteydessä ja osallisuus Jumalan siunauksesta. Tästä toiset ovat kuitenkin tehneet väärän johtopäätöksen väittäessään, että avioliiton siunaamisen epääminen muodostaa esteen evankeliumille ja haavoittaa yksilöiden lisäksi myös kirkkoa. Tässä käsityksessä katoaa ero yksilön ja avioliiton välillä. Meidän tulee kristittyinä rukoilla niiden puolesta ja siunata niitä, jotka arkoina kaiken elämän rikkinäisyyden keskellä tulevat Jumalan kasvojen eteen. Me saamme kutsua jokaista löytämään identiteettinsä kastettuna Jumalan lapsena ja elämään Jumalan käskyjen viitoittamaa tietä synnit tunnustaen ja armon omistaen. Mutta samaa sukupuolta olevien parien kohdalla siunauksessa pyytämisessä ei ole kyse vain yksityisestä ihmisestä vaan parista eli myös sen elämäntavan hyväksymisestä ja tunnustamisesta Jumalan tahdon mukaiseksi avioliitoksi. Tätä Raamattu ei lupaa vaan päinvastoin siitä varoittaa ja kutsuu siitä pois (1.Kor.6:8, 19). Siksi piispainkokous hyväksyessään samaa sukupuolta olevien avioliiton ei turmele vain avioliiton asetusta ja pyhyyttä vaan vaikenee homoseksuaalisissa suhteissa eläville Jumalan laista ja ennen kaikkea evankeliumista: syntien anteeksiantamisesta ja uudesta elämästä Kristuksessa Jeesuksessa. Piispainkokouksella on näin ”toinen evankeliumi” (Gal.1:6), joka perustuu ihmisen itsensä valitsemaan tapaan toteuttaa seksuaalisuuden lahjaa ja sen inhimilliseen hyväksymiseen ja kirkolliseen hyväksyntään.

Mitä tästä piispainkokouksen päätöksestä siis tulisi ajatella? Se on vasta esitys, joka menee kirkolliskokouksen päätettäväksi. Tuloksena voi olla pitkä äänestysten tie. Mutta selvää on, että kirkon paimenvirkaan asetetut ovat antaneet opetuksen ja suunnan kansalle ja Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Mieleen väistämättä nousee Jeesuksen vakavat sanat: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: ’Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman’.” (Matt.4:10) Murheellista on sanoa, ettei piispainkokouksen päätöksessä kuulu Hyvän Paimenen ääni vaan susien, jotka eivät laumaa säästä (Ap.t.20:29). Kyse ei ole vain kirkkolainsäädännön yksityiskohdista eikä edes 6. käskystä ja avioliitto-opetuksesta vaan 1. käskyn noudattamisesta, johon Vapahtajamme viittaa. ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.”

Raamattu varoittaa meitä kaikkia: ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal.6:7)

Tämä on kutsu meille kaikille parannukseen, syntien tunnustamiseen ja Kristuksen armon omistamiseen.

Tämä on kutsu valvomaan opetustamme ja elämäämme Jumalan sanan äärellä.

Tämä on kutsu jakamaan Kristuksen armoa ja rakkautta seurakunnissamme kaikille erotuksetta.

Tämä on kutsu meille Lähetyshiippakunnassa jatkaa luterilaisen vaihtoehdon rakentamista itsenäisenä kirkkona.

Tämä on kutsu meille itse pitää avioliitto kunniassa ja opettaa pelkäämättä avioliiton ihanaa lahjaa.

Tämä on kutsu rukoilla kansamme puolesta.

Martti Lutherin avioliiton vihkimiskaavasta löytyy meille sanat, joilla aloittaa rukoukset:

Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen

Juhana Pohjola, piispa

Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Turun Paavalin seurakunnassa pidettiin eilen kokous, jossa kutsuttiin seurakunnalle uusi vastuupastori. Kokouksessa puheenvuoron käytti hiippakuntadekaani Joel Kerosuo. Kuva: Elisa Aho

Pyhän Paavalin luterilainen seurakunta Turussa on kutsunut eilen 10. maaliskuuta vastuupastorikseen Mikko Ahon. Aho on palvellut seurakunnan paimenena elokuusta 2022 lähtien. Tuolloin pastori Sebastian Grünbaum jäi opintovapaalle väitöskirjaa tekemään ja muutti Yhdysvaltoihin. Hiljattain Grünbaum myös irtisanoutui seurakunnan vastuupastorin tehtävästä, minkä vuoksi seuraajan kutsuminen tuli ajankohtaiseksi.

Grünbaum jatkaa väitöskirjan parissa ja iloitsee seurakunnan tilanteesta

Sebastian Grünbaum valmistelee parhaillaan väitöskirjaa Yhdysvalloissa. Kuva: Janne Koskela

Kun Grünbaum jäi opintovapaalle, hän päätti yrittää tehdä väitöskirjaa niin kauan kuin opinnot maistuvat hyvältä, ja rahoitusta riittää. Toistaiseksi Jumala on suonut hänelle näitä molempia. Grünbaum ajattelee tämän olevan Hänen hyvää johdatustaan. Grünbaum kertoo, että ainoa hänen varma tulevaisuuden suunnitelmansa on saada väitöskirja valmiiksi parin–kolmen vuoden sisällä.

– Tämän jälkeen en rehellisesti osaa sanoa, mitä teen. Samalla tahdon sanoa, että irtisanoutumiseni ei ollut millään tavalla mikään irtiotto tai kannanotto Lähetyshiippakunnan työstä tai papistosta. Ajattelen edelleen pienen kirkkomme olevan maailman kärkiluokkaa monellakin eri mittarilla ja tulen aina olemaan kiitollinen Turun ajasta.

Paavalin seurakunnan vastuupastorin tehtävän jättäminen tuntuu Grünbaumista yhtä aikaa haikealta ja tyytyväiseltä. Seurakunnan ihmiset ovat hänelle edelleen rakkaita. Seuratessaan työn jatkumista Turussa hän on kokenut syvää isällistä ylpeyttä siitä, miten hyvin ja siunatusti kaikki on järjestynyt. Grünbaum haluaakin muistaa seurakuntaa apostoli Paavalin sanoin: ”Vaivannäkönne ei ole turha Herrassa (1 Kor. 15:58)”.

– Kymmenen vuotta sitten aloittaessamme seurakunta oli pieni taimi, joka koostui muutamasta perheestä. Vuosien saatossa sadat ihmiset ovat saman taimen kasvaessa tulleet kutsutuiksi, tavoitetuiksi, ravituksi, hoidetuiksi, ja kaikin tavoin siunatuksi. Ilman teitä tämä ei olisi ollut mahdollista. Olen täysin vakuuttunut, että kerran taivaassa suuri joukko ihmisiä tulee minun kanssani kiittämään ja ylistämään Jumalaa kaikesta siitä, mitä hän teidän jalkojenne, käsienne, lahjojenne, ja persoonienne kautta on tehnyt ja tekee edelleen. Olkaa siunatut!

Grünbaumilla iso rooli seurakunnan rakentumisessa

Paavalin seurakunnan hallituksen puheenjohtaja Jarmo Saksi eilisessä kokouksessa. Kuva: Verneri Virtanen

Paavalin seurakunnan hallituksen puheenjohtaja Jarmo Saksi kertoo, että seurakunnassa ollaan syvästi kiitollisia Sebastianille yhteisestä matkasta seurakunnaksi rakentumisessa:

– Sebastian on hyvä joukkuepelaaja, taitava, innostava ja rakentava seurakunnan johtaja, joka itseään säästämättä johti ja loi perustan, josta seurakunnan kehittämistä hyvä jatkaa.

Saksi muistaa, että seurakunta aavisti pastorista luopumisen olevan mahdollisesti edessä jo silloin, kun Grünbaum aloitti tohtoriopinnot Yhdysvalloissa. Seurakunta kuitenkin kannusti pastoriaan saavuttamaan tavoitteensa:

– Seurakuntamme tiesi ja kannusti Sebastiania viemään tutkintonsa maaliin, jonka hän oli kohdalleen määritellyt jo kauan sitten ja totta kai määrätietoisena miehenä hän sen toteutti. Seurakuntalaiset iloitsevat Sebastianin hienosta tilaisuudesta toteuttaa tavoitteensa opiskelujensa kautta Yhdysvalloissa. Sebastian pysyy aina hänet tunteneiden seurakuntalaisten sydämissä ja rukouksissa, vaikka hän ei olisikaan fyysisesti seurakunnan toiminnassa aktiivisesti mukana, Saksi toteaa.

Uusi vastuupastori parasta A-ryhmää

Paavalin seurakunnan uusi vastuupastori Mikko Aho ja hallituksen puheenjohtaja Jarmo Saksi. Kuva: Verneri Virtanen

Puheenjohtaja Saksi kertoo, että Paavalin seurakunnalla on ollut etuoikeus nauttia pastori Mikko Ahon hyvästä ja kannustavasta johtamisesta ja juurevista saarnoista jo noin 1,5 vuoden ajan:

– Tänä aikana olemme saaneet todeta, että Mikko täyttää vastuupastorin tehtävän erinomaisesti ja on ominaisuuksiltaan parasta A-ryhmää.  Toimintaa seurakunnassa on ilma sakeana. Seurakunnan veljet ja sisaret Herrassa Jeesuksessa toimivat kuin seurakuntaperhe.

Saksi on pistänyt merkille, että Ahon osaaminen ja persoona sopivat seurakunnan tämänhetkiseen tilanteeseen hyvin. Ensin Grünbaumin johdolla luotiin seurakunnan perusta, rakenteet ja tulevaisuuden skenaariot. Sittemmin Ahon ammatillinen osaaminen, yhteistyökykyisyys sekä rakentava, johdonmukainen ja rauhallinen luonne ja olemus ovat sopineet nykyiseen kehitysvaiheeseen hyvin. Saksi iloitsee myös Ahon vaimosta Elisasta ja kolmesta lapsesta, jotka Mikon mukana liittyivät seurakuntaan:

– Lusikalla Herralta pyysimme, kauhalla Hän antoi.  Seurakunnalla on täysi luottamus siihen, että Herran johdatuksessa ja Mikon johdolla seurakunnalla on edessään hyvä ja kukoistava tulevaisuus.

Vastuupastoriksi rauhallisin mielin

Mikko Aho kertoo ottavansa vastuupastorin tehtävän vastaan rauhallisin mielin, koska Jumala, joka on ollut uskollinen, on sitä myös jatkossa ja Hän johtaa itse Kirkkoansa.

– Olen myös hyvin kiitollinen Sebastianin ja pastori Eero Kaumin Turussa tekemästä työstä sekä luottamuksesta, jota seurakunnan puolelta olen tämän kutsun myötä saanut, Aho lisää.

Vastuupastoriksi kutsuminen ei merkittävästi muuta Ahon tämänhetkistä arkea ja työkuvaa. Muutto uuteen kaupunkiin reilu vuosi sitten oli suuri muutos perheelle, mutta tähän mennessä Turku tuntuu heistä jo varsin omalta. Ahon mukaan Paavalin seurakunnassa palveleminen on ollut todella intensiivistä ja sen myötä erittäin rikasta. Tällä hetkellä päällimmäisenä kasvavan, aktiivisen ja rakastavan seurakuntaperheen keskellä on suunnaton ilo ja kiitollisuus Jumalan moninaisista lahjoista.

Jenni Typpö koordinoi Lähetyshiippakunnan nuorisotyötä opintojensa ohella yli kahden vuoden ajan. Kuva: Heidi Savolainen

Parin viime vuoden ajan kirkkomme nuorisotyön koordinaattorina on työskennellyt Jenni Typpö Pyhän Markuksen luterilaisesta seurakunnasta Helsingistä. Jenni on tullut nuorille tutuksi erityisesti leireillä, mutta hän on ollut mukana järjestämässä myös muita nuorten tilaisuuksia. Jennin työ nuorisotyön koordinaattorina päättyy nyt helmikuun lopussa. Viimeiseksi työtehtäväksi jäi Jyväskylän Kiponniemessä viime viikonloppuna pidetty nuorten leiri. Pian uudet kutsumukset odottavat Jenniä: Maaliskuun alussa hän solmii avioliiton ja myöhemmin keväällä valmistuu tekniikan kandidaatiksi.

Työtä leireillä ja etänä

Jenni aloitti nuorisotyön koordinaattorina vuoden 2022 alussa. Hänet kutsuttiin hoitaman tehtävää, kun hän oli kertonut tuntevansa nuorisotyön omaksi jutukseen:

– Kun olin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan, minua pyydettiin seurakunnassa mukaan vastuutehtäviin. Mainitsin, että nuorisotyö on sellainen, joka tuntuu eniten omalta. Niinpä minulle ehdotettiin tätä omasta seurakunnasta vähän laajempaa tehtävää, Jenni muistelee.

Nuorisotyön koordinaattorin työtä Jenni on hoitanut opintojensa ohella. Ajallisesti suurimman panostukset ovat häneltä vaatineet nuorten leirit ja niiden suunnittelu. Vuoden aikana leirejä on järjestetty keskimäärin kolme rippileirin lisäksi. Leirien ohella nuorisotyön koordinaattorin työhön on kuulunut nettisivujen päivittämistä ja toiminnan suunnittelua, kuten Zoomissa pidettyjä kokouksia. Verkkonuorisotyön tiimin kanssa hän on ollut mukana toteuttamassa nuorteniltoja, raamiksia sekä joulukonsertteja etänä.

– Työssä parasta on ollut nuorten kanssa hengaaminen leireillä ja esimerkiksi Kesäjuhlassa. On ollut myös kiva huomata, kuinka tärkeitä leirit nuorille ovat, Jenni kertoo. Toisaalta hän ei jää kaipaamaan lyhyitä huonosti nukuttuja öitä, joita leirielämä tuo mukanaan.

Ymmärtäväinen ja turvallinen leiriäiti

Jenni kuvaamassa iltaohjelmaa nuorten leirillä Kiponniemessä helmikuussa. Kuva: Heidi Savolainen

Viime viikonloppuna Kiponnimessä järjestetyllä nuorten leirillä toinen leirin vetäjistä, Heidi Savolainen, kysyi nuorilta, miten he kuvailisivat Jenniä. Nuorten kommentit kertovat, että he ovat kokeneet Jennin aikuiseksi, joka ymmärtää nuoria, osaa kuunnella, ja jolla on hyviä ajatuksia. Näin nuoret kuvasivat Jenniä:

– Jenni on ystävällinen aina kaikille. Hän on hauska. Hänen kanssaan on kiva keskustella. Jenni on leiriläisten puolella ja häneen voi turvautua. Riparilla oli kiva jutella hänen kanssaan. Jennillä on paljon hyviä ajatuksia.

– Leiriäiti. Turvallinen johtaja.

– Asiallinen ja oikeudenmukainen.

– Toimii Isosiskon roolissa ja antaa elämänohjeita. Nokittelen hänelle takaisin, mutta hän osaa ymmärtää minua nuorena. Muistan monet hetket, kun pelkästä periaattesta olen käynyt väittelyitä hänen kanssaan, vaikka tiedän, että hän on oikeassa.

– Jenni osaa olla nuorten kanssa. Ymmärtää nuoria. Hyvä kuuntelija.

– Helposti lähestyttävä ihminen.

– Mukava ja asiallinen.

– Yhteistyökykyinen.

Luvassa huikea kevät

Jennistä on haikeaa lopettaa työ nuorisotyön koordinaattorina. Samalla hänestä kuitenkin tuntuu innostavalta siirtyä elämässä eteenpäin:

– Olen menossa maaliskuun alkupuolella naimisiin. Kirjoitan keväällä loppuun kandidaatintutkielmani ja valmistun tekniikan kandidaatiksi. Kesä menee oman alan kesätöiden parissa. Syksyllä aloitan diplomi-insinööri -opintojeni maisterivaiheen.

Lopuksi kysyn vielä Jenniltä, millaisia terveisiä hän haluaisi lähettää Lähetyshiippakunnan aikuisille ja nuorille. Aikuisia Jenni pyytää rukoilemaan kirkkomme nuorten ja nuorisotyön puolesta ja auttamaan nuoria tutustumaan toisiin kristittyihin:

– Kannustakaa omia nuorianne kristityn vaelluksessa ja olkaa omalta osaltanne mahdollistamassa muihin oman ikäisiin kristittyihin tutustumisessa. Oli se sitten rahallisesti, tai leireille kuskaten tai oman kodin nuortenillalle avaten.

Nuoria Jenni muistuttaa käymään ahkerasti messussa ja lukemaan Raamattua:

– Rohkaisuksi teille nämä Jeesuksen sanat: ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” (Joh 16:33)

Jos Jumala suo, piispa Matti Väisänen täyttää lauantaina 90 vuotta. Kuva: Janne Koskela

Piispa Matti Väisänen täyttää kunnioitettavat 90 vuotta Matin päivänä 24. helmikuuta. Väisänen tunnetaan Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan ensimmäisenä piispana, pitkäaikaisena Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen pääsihteerinä sekä tuotteliaana luterilaisen kasteteologian tutkijana ja puolestapuhujana. Hänen teologinen työskentelynsä on ulottunut seitsemän vuosikymmenen ajalle.

Oppikoululaisesta stipendiaatiksi

Väisänen kertoo koko elämänsä olleen Jumalan tuntemisen ja hänen tahtonsa toteuttamisen opettelua, josta hän ei haluaisi antaa pois mitään vaihetta. Matti-piispa ihmetteleekin, kuinka Jumala jaksaa rakastaa syntistä ihmistä:

– Ainakin viisi kertaa elämässäni olen käynyt erittäin lähellä veräjää, jonka toiselta puolelta ei olisi ollut enää paluuta tähän aikaan. Ilmeisesti Jumala on suuressa rakkaudessaan nähnyt hyväksi pysäyttää minut varsin usein, etten kävisi käyttökelvottomaksi ja hukkuisi. Niinpä sairaalapäiviä on kertynyt 90 vuoden aikana yhteensä noin kaksi vuotta.

Matti kertoo, että hänen elämänsä varrella on ollut useita merkittäviä käännekohtia. Ensimmäinen niistä tapahtui vuonna 1948, jolloin hän aloitti oppikoulun Mikkelissä. Sinne oli kotikylältä Juvan Vuorilahdesta 37 kilometrin pituinen matka. Matti oli kotikylänsä ensimmäinen oppikouluun lähtijä kansakoulun jälkeen. Opiskelu maistui, mutta olosuhteet olivat karut:

– Kouluasunnoissa Mikkelissä minulla ei ollut koskaan omaa huonetta. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä vuotta asuin vuokraemäntäni keittiössä. Elin kaksi ensimmäistä vuotta niin sanotulla kuivamuonalla. Kotona kävin kerran kuukaudessa, jolloin sain myös lämmintä ruokaa. On Jumalan armon ihme, että pysyin terveenä, Matti huokaa.

Yliopisto-opintojensa loppuvaiheessa vuonna 1961 Matti muutti vastavihityn vaimonsa Impun kanssa puoleksitoista vuodeksi Yhdysvaltoihin. Siellä Matti opiskeli stipendiaattina Concordian teologisessa seminaarissa Springfield Illinoisissa. Opinnot avasivat hänelle ovet kansainvälisyyteen ja Raamattu-uskolliseen teologiaan.

Työura Kansanlähetyksessä ja eläkevuodet Lähetyshiippakunnassa

Suomeen paluun jälkeen Matti vihittiin pastoriksi ja hän työskenteli Heinolan ja Imatran seurakunnissa lähes neljän vuoden ajan. Imatralla hänen vastuualueenaan oli evankelioimis- ja lähetystyö:

– Perustimme Imatran seurakuntaan maallikkokoulun, jossa otimme tavoitteeksi jokaisen imatralaisen asettamisen sillä tavalla kasvotusten Kristuksen kanssa, että jokainen joutuu sanomaan Kristukselle ”kyllä” tai ”ei”.

Imatralla työskennellessään Matti löysi myös työnäyn, joka on tullut myöhemmin tunnetuksi nimellä ”kansanlähetysnäky”. Vuonna 1967 hän pääsi toteuttamaan sitä käytännössä, kun Kansanlähetys perustettiin. Väisänen palvelikin Kansanlähetyksen pääsihteerinä alusta asti 29 vuoden ajan. Vuoden 1995 lopussa hän jäi ensimmäisen kerran eläkkeelle.

Matti kokee, että tuolloisesta eläkkeelle siirtymisestä alkoivat hänen varsinaiset teologiaan paneutumisen vuotensa. Hän muun muassa väitteli teologian tohtoriksi Uuras Saarnivaaran kasteteologiasta vuonna 2007. Vuosina 2010–2014 hän palveli Ruotsin ja Suomen lähetysprovinssin piispana, ja valmisteli samaan aikaan myös Lähetyshiippakunnan perustamista.

Matti-piispa seuraajiensa Juhana Pohjolan ja Risto Soramiehen kanssa Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa vuonna 2021. Kuva: Kari Puustinen

Toisen kerran eläkkeelle jäämisestä huolimatta teologinen työskentely ja kirjoittaminen jatkuu yhä:

– Tähän mennessä olen julkaissut ja toimittanut yhteensä yli 40 kirjaa. Viimeisten kahden–kolmen vuoden aikana osa työstäni on ollut parhaiden kirjojeni kääntämisen ”paimentamista” etupäässä lähetysmaiden kielille.

Väisäsen elämästä julkaistiin muistelmateos Saviastia viisi vuotta sitten. Se on matkakertomus, jossa uskollisuus Jumalan sanalle kuljettaa aina taisteluun ja usein yksinäisyyteen. Päällimmäisenä matkasta välittyy kuitenkin ilo ja ihmetys Jumalan armontyöstä ja hyvästä huolenpidosta heikkouden, puutteen ja sairauksien keskellä.

Yksin Kristus, yksin Raamattu

Matti-piispan perehtyneisyys luterilaiseen kasteteologiaan näkyy myös hänen piispanvaakunassaan.

Vaikka Väisäsen kirjallinen tuotanto on laaja, Matti tiivistää oman teologisen perintönsä meille seuraaville sukupolville hyvin ytimekkäästi:

– Koko teologinen harrastukseni on keskittynyt uskonpuhdistuksen kahteen pääperiaatteeseen eli aineelliseen ja muodolliseen: ”yksin Kristus” ja ”yksin Raamattu”. Tämän periaatteen mukaisesti iankaikkinen elämä saadaan ”yksin Jumalan armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta”. Koko Raamattu on Väisäsen mukaan Jumalan luotettavaa ilmoitusta, vaikka on ihmisten kautta annettu.

Matti-piispa kokeekin, että hänen suurin oivalluksensa Raamatusta on ollut sen ainutlaatuisuus. Raamattu on elävä kirja:

–   Mitä enemmän sitä tutkin, sen selvemmin näen, miten vähän sitä tunnen. Raamattu on kuin lähde, jonka pohja loittonee koko ajan, kun siitä juo. Raamattu on iankaikkisen elämän lähde, joka saa Pyhässä Kasteessa myös aineellisen muodon ja muuntuu pelastuksen lähteeksi.

Sairauksien ja vaikeuksien värittämä elämä on kirkastanut Matille ristin teologian merkityksen. Hän pitääkin sitä suurimpana oivalluksenaan Jumalasta:

– Ristin teologiassa rikkaus on kätketty köyhyyteen. Suureen iloon mennään itkujen ja kyynelten kautta.

Juhlat perhepiirissä

90-vuotispäivän lähestyessä Matti-piispa kokee olevansa kiitollinen Kristuksesta ja siitä, että Pyhä Henki on kasteessa liittänyt hänet Kristuksen ruumiin jäseneksi. Kiitollisena hän ajattelee myös kotiaan, perhettään, uskon ystäviään ja vapaata isänmaata. Tulevaisuus herättää hänessä monenlaisia tuntemuksia:

–  Murehdin omaa syntisyyttäni, Suomen luterilaisen kirkon luopiotilaa ja Suomen uuspakanallistumista, mutta odotan lähestyvää maalisuoraani sekä Jeesuksen ja rakkaitteni näkemistä Taivaan kodissa. Sitä jännitän, uskallanko vielä aloittaa sellaisen kirjan kirjoittamista, jonka valmistamiseen tässä iässä menisi ainakin kaksi vuotta.

Syntymäpäiväänsä Matti viettää perhepiirissä eikä juhlavastaanottoa valitettavasti järjestetä. Maaliskuussa Väisästen perhepiirissä vietetään sen sijaan 100-vuotisjuhlaa. Tuolloin heidän tyttärensä perhe saapuu käymään Suomessa, ja he juhlivat yhdessä Matin 90 vuotis- ja Emma Eifertin 10 vuotissyntymäpäiviä.

Me Lähetyshiippakunnassa onnittelemme lämpimästi Mattia hänen merkkipäivänään. Kiitos kaikesta työstäsi Kristuksen kirkon ja Lähetyshiippakunnan rakentamiseksi! ”Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.” (Jes. 46:4)

Mahdollisten syntymäpäivämuistamisten osalta Matti toivoo, että osoittaisimme ne Suomen Luther-säätiön tilille. Sen kautta voimme tukea hänen kirjankääntämisprojektejaan:

Jos haluat muistaa minua merkkipäivänäni, vaikka ei ole ’vastaanottoa’, voit tehdä sen lähettämällä rahalahjasi parhaiden kirjojeni kääntämiseksi ja kustantamiseksi eri lähetysmaiden kielille. Kysyttyjä kirjojani on kaikkiaan ainakin kuusi nimikettä ja kysyjät edustavat useita maita ja kieliä. Myönteiset päätökset kääntämisestä ja kustantamisesta odottavat rahoitusta. Mahdollinen tuki kirjojeni saamiseksi lähetyskentille tulee lähettää Luther-säätiön tilille FI19 1012 3000 2092 60, käytä lisäksi viitenumeroa 4323. – Luther-säätiö lähettää lahjoittajien nimet ja lahjojen kokonaissumman minulle tiettäväksi jälkikäteen.

Jo etukäteen lahjastasi Kristuksen evankeliumin hyväksi kiittäen

Matti Väisänen

piispa

 

Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola ja Seurakuntaliiton esimies, pastori Seppo Salo allekirjoittivat tänään Helsingissä kirkollisen yhteyden toteavan asiakirjan. Kuva: Matti Reinikka

Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta ja Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto ovat tunnustaneet kirkollisen yhteyden. Asia vahvistettiin tänään 15. helmikuuta pidetyssä tilaisuudessa, jossa allekirjoitettiin yhteyden tunnustamisen vahvistava asiakirja. Sen allekirjoittivat Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola ja Seurakuntaliiton esimies, pastori Seppo Salo. Piispa Pohjola allekirjoitti asiakirjan viime vuoden marraskuussa pidetyn hiippakuntakokouksen valtuuttamana. Seurakuntaliiton puolelta kirkollinen yhteys Lähetyshiippakunnan kanssa todettiin 3. helmikuuta pidetyssä ylimääräisessä yhdyskuntakokouksessa. Kirkollisen yhteyden tunnustaminen toisen Suomessa toimivan luterilaisen kirkon kanssa on ensimmäinen molempien osapuolten historiassa.

Taustalla kymmenen vuoden tutustumisprosessi

Seurakuntaliitto on 1920-luvulla perustettu itsenäinen luterilainen kirkko. Sillä on viisi jäsenseurakuntaa Helsingissä, Tampereella, Vetelissä, Marttilassa ja Karstulassa, joiden lisäksi toimintaa on myös muilla paikkakunnilla. Seurakuntaliitto kertoo seurakuntiensa olevan itsenäinen evankelisluterilainen vaihtoehto kristityille, jotka tunnustavat Raamatun auktoriteetin ja haluavat luterilaisen seurakuntayhteyden.

Teologiset keskustelut Lähetyshiippakunnan ja Seurakuntaliiton välillä aloitettiin jälkimmäisen kutsusta vuonna 2014, eli pian Lähetyshiippakunnan järjestäytymisen jälkeen. Kymmenen vuotta kestäneessä prosessissa keskeistä on ollut tutustua toinen toiseensa monella tasolla. Myös teologiset kohdat on käyty läpi prosessin aikana. Erityisesti keskusteluissa pysähdyttiin vanhurskauttamisopin ja kirkon jumalanpalveluselämän äärelle. Piispa Juhana Pohjola kuvaa prosessia monella tapaa antoisaksi:

– On ollut suuri ilo nähdä, miten jaamme yhteisen näyn Kristuksen verievankeliumin julistamisesta ja raamatullis-tunnustuksellisen oppipohjan. Meille on ollut arvokasta kuulla ja oppia itsenäisen luterilaisen kirkon 100-vuotisesta historiasta iloineen ja vaikeuksineen.

Käytännöllisiä ja hengellisiä ulottuvuuksia

Kirkollisen yhteyden tunnustaminen näkyy jatkossa molempien kirkkojen käytännön elämässä. Nyt seurakuntalaiset ja papit voivat puolin ja toisin osallistua jumalanpalveluksiin. Yhteistyö seurakuntien välillä ja muilla alueilla syventyy jatkossa eri tavoin. Tunnustettu yhteys näkyy esimerkiksi 2.–4. elokuuta Loimaan evankelisella opistolla järjestettävässä Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa. Vastaavasti piispa Juhana Pohjola on kutsuttu vierailemaan Seurakuntaliiton Kesäjuhlille, joka on kirkkokunnan jokavuotinen päätapahtuma. Kesäjuhlat pidetään 13.–14. heinäkuuta Karstulan evankelisella opistolla.

Piispa Pohjolan mukaan yhteyden tunnustamisella on käytännön ulottuvuuksien lisäksi syvä hengellinen merkitys:

– Näen solmitun yhteyden Pyhän Hengen lahjana ja toivon merkkinä laajemmin tunnustuksellisessa luterilaisessa kentässä. Päivä on historiallinen ja rohkaiseva kaikille, joille Raamattu ja luterilainen tunnustus ovat rakkaita.

Pastori Seppo Salo vertaa kirkollisen yhteyden solmimista kadoksissa olleen sukulaisen löytämiseen. Hän toivoo, että rakentavien keskustelujen henki voisi jatkua tästä eteenpäin seurakuntien elämässä ja yhteistyössä:

– Seurakuntaliiton satavuotisessa historiassa Lähetyshiippakunnan kanssa nyt todettu kirkollinen yhteys merkitsee paljon. Kuvailisin sitä kuin aiemmin etäällä, tai kadoksissa olleen lähisukulaisen löytämisenä. Meille monivuotisen keskustelumme kävijöille, kirkkojemme edustajille, uskomme keskeisten aarteiden äärelle yhdessä pysähtyminen ja niiden toisillemme avaaminen on ollut erittäin rakentavaa, uskoa vahvistavaa ja ymmärrystä lisäävää. Saman toivoisin toteutuvan kirkkojemme, niiden seurakuntien ja seurakuntalaisten kohdalla.

”Toimivatko armolahjat Lähetyshiippakunnassa?” Tätä minulta kysytään usein. Mitä sitten vastaan? Ilman muuta! Kirkkomme elää ja hengittää Pyhää Hengen voimasta! Mutta se ei tarkoita, että luterilaisena kirkkona haluaisimme omaksua uushelluntalaisuuden opillisia painotuksia tai karismaattisen liikkeen jumalanpalveluskäytäntöjä.

Miten sitten armolahjat käytännössä näkyvät seurakunnissamme? Juuri siten, miten mottomme ilmaisee.

Jumalanpalvelus elämäksi

Uusi testamentti puhuu armolahjoista (kharisma) ja Hengen lahjoista (pneumatika). Pääpaino sanalla kharisma on Jeesuksessa. ” Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Rm.6:23, 5:15, 2.Kr.1:11). Jumalanpalvelus on elämäksi, koska Kristus antaa itsensä ja ristinansionsa lahjana meille armosta. Messussa toteutuu Paavalin opetus Hengen lahjoista: ”…söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa.” (1.Kr.10:3) Pastori palvelee, sillä hänelle on annettu Hengen viran armolahja (1.Tm.4:14). Seurakuntana vastaamme Hengen sanoin: ”Täyttykää Hengellä puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle.” (Ef.5:18) Rukouksen läpäisemässä messussa toteutuu Jeesuksen lupaus jumalanpalveluksesta Hengessä ja totuudessa (Jh.4:24).

Seurakunta kodiksi

Jumalan perheenä eläminen merkitsee yhteistä vastuuta. Niin kuin jokaisessa kodissa, niin myös seurakuntakodissa pätee kaksi lainalaisuutta. Ensinnäkin jokaisella jäsenellä on oma erityinen lahja ja vastuu palvella. Toiseksi kaikki kyvyt ja lahjat tulevat yhteisen kodin hyväksi. Näitä arkisia totuuksia apostolitkin alleviivaavat: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut”(1.Pt.4:10) ja ”…kaikki tapahtukoon rakennukseksi”(1.Kr.14:26). Kysymys ei ole yksilökeskeinen, miten minä voin hengellisesti toteuttaa itseäni vaan yhteisöllinen, miten voin parhaiten palvella seurakuntaa ja sen tehtävää.

Missään kohtaa Raamatussa ei luetella, mitä kaikkia lahjoja ja tehtäviä seurakuntakodin rakentamisessa tulisi olla käytössä. Missään kohtaa ei liioin Isän luomisen, Pojan lunastuksen ja Pyhä Hengen pyhittämisen lahjoja aseteta vastakkain vaan päinvastoin Kolmiyhteisen Jumalan teot ovat meihin nähden jakamattomat (1.Kr.12:4-6). Isän monet luonnon lahjat Pyhä Henki ottaa käyttöönsä antaen myös uusia tarpeen mukaan. Toisten luontaiset vahvuudet Hengen käytössä auttavat johtamaan työtä (1.Pt.4:11). Toisilla on naimattomuuden armolahjan (1.Kr.7:7) myötä aikaa paremmin toisille. Toisilla on erityinen kutsu lahjoittaa seurakunnalle (Rm.12:8). Toisilla on viisauden sanat arvioida ajan virtauksia (1.Kr.12:8). Toisilla on kutsu rukouspiireissä rukoilla toisten puolesta (Rm.12:12), toisilla tehtävä ja lahja soveltaa Jumalan sanaa rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi (1.Kr.14:3). Nämä ja monet muut lahjat, tehtävät ja virat on käytössä seurakunnissamme yhteisessä rakennustyössä. Ja jos jotain puuttuu, sitä saamme anoa!

Lähetyshiippakunnassa emme seuraa maallistunutta ideologiaa, josta tuonpuoleisuus on karsittu ja Jumalan voimateot kadotettu. Mutta myös painotamme, että Jumalan voima on kätketty heikkouteen ja että hän toimii luotujen välineiden kautta. Siksi rukoilemme sairaiden puolesta todistaen ihmeitä toinen toisensa jälkeen. Välillä Herra antaa avun lääkärien kautta, välillä selittämättömästi. Välillä Jumala antaa yli ymmärryksen käyvän rauhan kohdata kärsimys ja kuolema. Mutta aina hän antaa armonsa sanan lupaukset hädän keskelle! Kirkon työssä tarvitsemme Pyhän Henkeä taistelussa pimeydenvaltoja vastaan, välillä aivan niin, että Jumalan sanalla karkotetaan pahat henget. Kuka voisikaan luetella, mitä kaikkia kokemuksia, sanoja ja näkyjä Herran Henki on vaikuttanut omiensa parissa. Mitä niitä vertailemaan, vaan kaikesta mikä vetää meitä lähemmäs Jeesusta ja Raamatun ilmoitussanaa, me yhdessä kiitämme Herraamme!

Mutta tärkein kysymys ei ole, miten lahjat toimivat keskellämme vaan onko Lahjanantaja omanamme. Tähän apostoli meidät kiinnittää:

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa. (Ef.1:3)

Viikonloppuna 2–4. helmikuuta kokoontui Jyväskylän Kiponniemen leirikeskukseen 55 miestä viettämään Lähetyshiippakunnan miestenpäiviä. Saimme viettää antoisan viikonlopun Jumalan Sanan ja mieheyteen liittyvien teemojen äärellä. Viikonloppu alkoi perjantaina avajaisilla, joissa saimme kuulla opetusta pastori Kalle Väätäiseltä. Hänen kehotuksestaan jaoimme pienryhmissä kokemuksiamme miehenä epäonnistumisesta. Tämän jälkeen saimme kuulla myös synninpäästön ja näin yhteinen viikonloppumme sai hienon aloituksen armahdettujen syntisten joukkona.

Viikonloppua rytmittivät hetkipalvelukset, opetukset ja opetusten pohjalta käydyt keskustelut pienryhmissä.  Lauantaiaamun rukouspalveluksen jälkeen Jari Kekäle opetti meitä mieheydestä ja tunteista.

Iltapäivällä Eero Kaumin opetus avioliiton kysymyksistä ja miehen roolista perheessä herätti runsasta keskustelua.

Lauantaina vietimme myös seuroja, joissa miehet pitivät puheenvuoroja ja lauloimme luterilaisia virsiä. Iltaa istuimme saunan lämmössä ja kodassa makkaraa paistaen.

Avointa ja teeskentelemätöntä keskustelua

Ilmapiiri oli avoin ja teeskentelemätön. Uusiinkin tuttavuuksiin oli helppoa tutustua. Pienryhmäkeskustelut jatkuivat usein ruokapöydän ääressä, jonka antimet olivat myös sanoin kuvaamattoman hyvät.

Oli hienoa tutustua useisiin miehiin useista seurakunnista, eri puolilta Suomea ja eri ikäryhmistä ja jakaa yhdessä ajatuksia elämästä ja mieheydestä, haasteista ja iloista.

Sunnuntaina miestenpäivät huipentuivat siten, että Jeesus Kristus tuli luoksemme leivässä ja viinissä, kun kokoonnuimme yhteiseen messuun Jesajan luterilaisen seurakunnan kanssa.

Messun jälkeen pastori Kalle muistutti meitä, kuinka todistus siitä, että olemme Jumalan lapsia, maistuu nyt meidän suussamme. Ehtoollisen sakramentin nautittuamme miestenpäivät päättyivät ruokailuun. Näin saimme lähteä Kiponniemestä takaisin arjen kutsumusten keskelle ravittuina paitsi maallisella ruoalla, myös ennen kaikkea Jumalan Sanalla ja sakramentilla.

Teksti ja kuvat: Elias Ikäläinen