Blogi: Luotettavasti ja luottavaisesti luterilainen
4.9.2024
Blogin on kirjoittanut pastori Juuso Mäkinen Vantaalta. Kuva: Janne Koskela
Viimeisten vuosien aikana olemme nähneet tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä yllättäviä luopumisia. Useampi pastori ja joitain maallikoitakin on siirtynyt eri luterilaisista tunnustuskirkoista ja -liikkeistä muihin kirkkokuntiin, erityisesti ortodoksiseen kirkkoon. Syitä lähtöön on varmasti monia. Niitä voi tarkastella monella eri tasolla, esimerkiksi hengellisesti, kirkkokunnan tasolla tai lähteneen yksilön näkökulmasta. Kaikki tasot paljastavat jotain tärkeää. Hengellisesti Jumala ja Hänen ihana evankeliumin oppinsa ja Saatana ihmisoppeineen kilpailevat aina elintilasta kirkossa ja sydämissä. Kirkkokunnan tasolla voidaan miettiä työntäviä tekijöitä tunnustusluterilaisissa kirkoissa ja vetäviä tekijöitä ortodoksisessa kirkossa. Molempia varmaan löytyy. Yksilön tasolla voitaisiin tarkastella hänen elämänhistoriaansa ja luonnettaan ja miettiä, miten se mahdollisesti vaikutti kirkkokunnan vaihdokseen.
En aio analysoida kenenkään yksittäisen lähtijän motiiveja enkä pelkistää lähdön syitä yhteen tekijään. Kun useammat lähtijät ovat kuitenkin lausuneet lähtönsä syistä jotain julkisuudessa, huomioni on kiinnittynyt yhteen toistuvaan piirteeseen. Lähtijät ovat kokeneet, että heidän selästään on nostettu taakka. Ortodokseina heidän ei tarvitse enää kannatella kirkkoa, oppia ja kirkon elämää itse, vaan kirkko, kirkon oppi ja kirkon elämä kannattelevatkin heitä.
Uskon, että mainittu kokemus on vapauttava. Samalla uskon, että jos olisin ennen kirkkokunnan vaihdosta kysynyt lähtijöiltä, kuka kannattelee ketä, he kirkkoa vai kirkko heitä, he olisivat ilman muuta vastanneet jälkimmäisen olevan totta. Jostain syystä he eivät kuitenkaan kokeneet niin. Jos jollakulla olisi tarve ulkoistaa kaikki ongelmat, hän varmaan syyttäisi tästäkin lähtijöitä. Ajattelen kuitenkin, ettei se ole reilua eikä realistista, sillä tässä kokemuksessa vaikuttaa olevan kyse yksittäisiä ihmisiä laajemmasta ilmiöstä. Siksi meidän, jotka tahdomme pysyä luterilaisessa tunnustuksessa hautaan ja viimeiselle tuomiolle saakka, olisi hyvä kysyä, voimmeko oppia jotain lähtijöiltä. Osoittautukoon tässäkin todeksi, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28)! Kuinka osaisimme elää luterilaisina paitsi luotettavasti myös luottavaisesti? Jälkimmäinen eli luottavaisuus näyttää jääneen joiltain tunnustuksellisilta veljiltämme katveeseen. ”Näin ei saa olla, veljeni.” (Jaak. 3:10)
Alkuun totean, että luterilainen tunnustus ja sille pohjautuva kirkon elämä antaa parhaat eväät luottavaisuuteen. Onhan uskonoppimme alusta loppuun rakennettu Jumalan Sanan varaan. Näin se on kaikessa luotettavaa.
Luterilainen oppi panee pelastuksessa kaiken painon Kristuksen Jeesuksen ja Hänen työnsä ja armonsa varaan. Pelastus on ikuisuudesta asti Jumalan lahja. ”Hän on ennen maailman perustamista Kristuksessa valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään, rakkaudessa edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta.” (Ef. 1:4–5) Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lue maailmalle sen syntejä. Sovituksen sanalla Hän tarjoaa ja lahjoittaa tämän armon meille ja vaikuttaa meissä uskon luottamuksen Jeesukseen, niin että meistä tulee Hänessä uusia luomuksia (2. Kor. 5:17–21). Tämä usko on nimenomaan luottamusta, luottavaista turvautumista Herraan Jeesukseen. Hän myös lupaa pitää meidät vahvana sanassaan ja uskossa loppuun asti, kunnes pääsemme tästä murheen laaksosta taivaaseen, ruumiin ylösnousemukseen ja uusiin taivaisiin ja uuteen maahan, joissa vanhurskaus asuu.
Kuinka turvallista onkaan olla luterilainen, kun sen oikein sisäistää! Tekojen oppi, jota muut tunnustuskunnat enemmän tai vähemmän sotkevat armon opin sekaan, aiheuttaa epävarmuutta ja ahdistusta pelastuksesta. Mutta armo vahvistaa sydäntä (Hepr. 13:9).
Useampia lähtijöitä vaikuttaa yhdistäneen voimakas, korostunut opillisuus. Eikä voimakkaassa opillisuudessa ole itsessään mitään väärää, päin vastoin! Oikea oppi on kirkon elämä, koska on kyse evankeliumin opista, siis Kristuksesta ja Hänen ilosanomastaan. Tässä mielessä oppi on elämä, koska Kristus on elämä. Yleisesti ottaen aikamme ongelma ei ole liika vaan liian vähäinen opillisuus.
Kirkossa ja elämässä on kuitenkin muutakin kuin oppi. Koko oppi on tärkeä, mutta kaikki ei ole opillista. Varsinkin omantunnontarkalla pastorilla tai seurakuntalaisella on vaarana ajautua ylikorostuneeseen opillisuuteen. Tulee paine, että minun tai meidän on tiedettävä vastaus jokaiseen maailman asiaan. Jos sitä ei löydy Raamatusta ja Tunnustuskirjoista, se täytyy etsiä myöhemmästä luterilaisesta traditiosta tai lukea sisään oppimme lähteisiin. Taustalla voi olla psyykkinen vaikeus sietää epätietoisuutta tai ristiriitaa. Paperilla ja lauseiden tasolla evankeliumi voi olla puhdasta, mutta kehossaan ja mielessään ihmiset voivat samalla olla ahdistuneita. Näin tunnelma voi vääristyä ahtaaksi ja lakihenkiseksi, ei opin vuoksi, vaan koska oppi ei ole ”tullut lihaksi” opettajien ja opetettavien elämässä. Jos meillä kerran on Kristuksessa lepo, turvallinen luottamus ja yhteys Jumalaan ja toisiimme, eikö sen tulisi näkyä siinä, miten me olemme, elämme ja saarnaamme? Eikö Kristuksen tulisi tälläkin tavalla saada muoto meissä (Gal. 4:19)?
Raamattu ja Tunnustuskirjat antavat vastaukset kaikkeen välttämättömään mutta jättävät myös paljon liikkumavaraa. Tunnustuksellisen luterilaisuuden sisälläkin on erilaisia traditioita ja virtauksia. Kaikki traditioerot eivät tarkoita luopumista luterilaisesta tunnustuksellisuudesta. Yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta todella ”riittää” kirkolliseen yhteyteen (Augsburgin tunnustus, V) siinäkin mielessä, että mitään enempää ei tule vaatia, ei itseltään eikä muilta.
Yksi vastalääke opillista ylivirittyneisyyttä vastaan on, että luterilainen kristillisyys on hyvin ruumiillista – tai näin ainakin tulisi olla. Meillä on kristikunnan piirissä kaikkein voimakkain usko inkarnaatioon. Joka ei sitä muuten usko, lukekoon Yksimielisyyden ohjeen artiklan VIII Kristuksen persoonasta, Todisteiden luettelon sekä Chemnitzin kirjan Kristuksen kahdesta luonnosta ja verratkoon niitä minkä tahansa muun kristillisen suuntauksen opetukseen Herran persoonasta.
Jumalihminen Kristus puhdistaa ja pyhittää meidät käyttäen ruumiillisia ja aineellisia välineitä: ruumiillisesti puhuttua ja kuultua, ulkoista Jumalan sanaa, aineellista vettä ja aineellista leipää ja viiniä. Luterilaisen kirkon vanha liturginen elämä on ollut hyvin ruumiillista. Siihen on kuulunut monia rukousasentoja, kuten ristinmerkki, seisomista ja polvistumista. Messua on kaunistettu Kristusta julistavalla kirkkotaiteella, johon on kuulunut upea musiikki, kuvataide ja kirkkoarkkitehtuuri. Kaikki tämä suorastaan huutaen julistaa, että uskomme ei ole pelkästään kirjoja ja oppineisuutta, vaikka niitäkin tarvitaan. Oppi ilmenee rukouksessa, kirkon rukouselämässä, joka tapahtuu ruumiillisessa todellisuudessa, ajassa ja paikassa.
Uskomme täyttymyskin on ruumiillinen: ruumiin ylösnousemus Kristuksen kanssa. Lutherin oppilas Johann Mathesius (k. 1565) saarnasi voimallisesti ehtoollisen ja ruumiin ylösnousemuksen yhteydestä:
”Totisesti, totisesti, kuinka se, joka vakaasti uskoo, että meidän kurja lihamme ei ainoastaan nouse kuolleista vaan vieläpä aivan Kristuksen ruumiin kaltaisena ja muotoisena totuudessa, kirkkaudessa, ihanuudessa, vanhurskaudessa, viisaudessa ja kuolemattomuudessa, voi kieltää, että Kristus ruokkii ja juottaa ruumistamme lihallaan ja verellään? Joka tämän kieltää ja riistää meiltä tämän autuaan ruoan, ei lopulta voi sydämessään uskoa paljoakaan ylösnousemukseen tai ainakaan meidän lihamme kirkkauteen. Jos tahdomme säilyttää kirkossa opinkohdan ylösnousemuksesta ja tulevan ruumiimme taivaallisesta kirkkaudesta, emme saa riistää itseltämme ehtoollisesta Kristuksen tosi ruumista ja verta. Siksihän Herra Kristus ruokkii meitä omalla ruumiillaan ja verellään, että ei ainoastaan sielumme ja henkemme vaan myös lihamme ja veremme saisivat olla mukana nauttimassa Hänen armoaan, hyvyyttään, siunaustaan ja kirkkauttaan iankaikkisesti. Pyhillä isillä on ollut tapana puhua juuri tästä asiasta hyvin kauniisti ja lohdullisesti.”[1]
Monilta lähtijöiltä uupui kokemus, että kirkko on suurempi kuin he ja että kirkkoon voi luottaa. Tämä on ymmärrettävää. Elämme nimellisesti luterilaisessa maassa, jossa luterilaisella tunnustuksella ei kuitenkaan käytännössä ole juurikaan painoarvoa kirkkojen elämässä. Me tunnustukselliset luterilaiset olemme pieni vähemmistö, jonka täytyy jatkuvasti perustella oma olemassaolonsa itselleen ja muille. Pienissä tunnustusluterilaisissa seurakunnissa jokaista seurakuntalaista tarvitaan ja jokaisen lähtijän lähtö tuntuu muiden nahoissa. Tällaisessa tilanteessa saattaa inhimillisesti syntyä kokemus, että jos minä ja minun piirini emme nyt tee tätä juttua riittävän tosissamme, kaikki romahtaa. Kirkkoon ei ole luottaminen!
Jumalan kiitos emme kannattele kirkkoa, vaan kirkko kannattelee meitä. Sillä kirkkohan on Kristuksen kirkko! Emmehän me kannattele Kristusta vaan Hän meitä! Kiitetty olkoon Hän siitä! Onkin tärkeä etsiä, löytää, rakentaa ja elää tervettä seurakuntaelämää luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Vain säännöllisessä, raittiissa ja levollisessa seurakuntayhteydessä voi syntyä ja säilyä kokemus, että me emme kannattele kirkkoa vaan kirkko meitä ja että kirkkoon voi yleensä luottaa. Tunnustautuessani Augsburgin tunnustukseen en tunnusta omaa oppiani vaan kirkon oppia. Messussa en keksi omia rukouksiani vaan yhdyn kirkon vuosituhantisiin rukouksiin. Alttarin sakramentille en tule vain uskovana yksilönä, vaan tulen Kristuksen pyhässä ruumiissa ja veressä osalliseksi pyhien yhteydestä, joka ulottuu Aadamista patriarkkojen, profeettojen ja apostolien kautta läpi kirkon historian aina kirkkauteen asti.
On tärkeä luoda yhteyksiä myös kansainväliseen tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Saamme nostaa katseemme omista pienistä piireistämme ja nähdä, että Kristus ei ole hylännyt luterilaisiaan vaan yhä käyttää heitä ympäri maailmaa antamaan vaivatuille sieluille rauhan verisissä haavoissaan.
Tunnustuksellinen luterilaisuus on maassamme puolustusasemissa. Tämä uhkaa kaventaa teologista horisonttiamme. Uskalletaan lukea vain taatusti oikeaoppisia opettajia, koska pelätään vääriä vaikutteita. Jos toisuskoisia opettajia luetaan, se tehdään vain poleemisessa mielessä, jotta osaisimme ampua heitä mahdollisimman tehokkailla ammuksilla!
1500–1600-luvun luterilaiset isämme eivät toimineet näin. He esimerkiksi lukivat hyvin laajasti kirkkoisiä, vaikka eivät suinkaan seuranneet heitä kaikessa, vaikkapa vapaan tahdon teologiassa tai vanhurskauttamisopin epäselvyyksissä. Varhaiset luterilaiset kuitenkin pitivät kirkkoisiä ”omina” hengellisinä isinään kaikessa, missä nämä olivat pysyneet Raamatun sallimissa raameissa. Tämä avarakatseisuus antoi huomattavan laajan perspektiivin! Jos ja kun luterilaisuus on oikeaa katolisuutta eli raamatullista, yhteistä kristillistä uskoa, kaikki totuus, joka löytyy luterilaisen tunnustuskunnan ulkopuoleltakin, on meidän. Saamme omaksua sen, käyttää sitä ja iloita siitä! ”Kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1. Kor. 3:21–23)
Jotkut entisistä tunnustuksellisista luterilaisista ovat kertoneet löytäneensä ortodoksisesta spiritualiteetistä mystistä syvyyttä, jota he olivat kaivanneet luterilaisuudessa. Tämä on surullista kuulla, koska siinä tapauksessa monet luterilaisuuden aarteet eivät olleet avautuneet edes entisille luterilaisuuden asiantuntijoille. Johann Arndtin (k. 1621) rukous- ja hartauskirjoissa tai Paul Gerhardtin (k. 1676) ja Thomas Kingon (k. 1703) virsissä koko maailma nähdään Jumalan rakkauden peilinä, kuvana, joka julistaa Herran hyvyyttä luotujaan ja erityisestä uskovaisiaan kohtaan. Kuinka sydämiä sulattavan kauniisti Gerhardt ottaakaan esimerkiksi auringonlaskun, tähtien tuikkeen, vaatteiden riisumisen ja ruumiin levon kuvaksi Jeesuksen ihanuudesta, omasta osastamme taivaassa, kuoleman unesta ja lopullisesta lepoon pääsemisestä! Iltavirressä Nun ruhen alle Wälder (vahvasti muokattuna virsikirjassa nro 559 Nyt kaikki päättää työnsä) Gerhardt runoilee (säkeistöt 2–5, käännös JM):
”Aurinko, minne lähdit? / Sut ajoi illan mahdit / edestään pakohon.
No mee, aurinko toinen, / tuo Armonaurinkoinen / mun sydämessäin aina on.Kun päivä on nyt poissa, / niin loistaa tähtivöissä / tuo taivaankansikin.
Noin minäkin saan hohtaa, / kun Herrani mut johtaa / pois murheen maasta taivaisiin.Ruumiini panee maate, / se riisuu kengät, vaatteet, / kuin kerran elämän.
Mä silloin riisun surun, / saan Jeesukselta puvun / tuon kirkkaudesta säihkyvän.Pää, kädet, jalat lepää, / ne eivät raada enää, / kun päättynyt on työ.
Iloitse, sydän, Herra / sun vaivas päättää kerran / ja loppuu synnin orjantyö!”
Arjen sulostuttavaa kaunista, tuonpuoleista, runollista, ruumiillista ja kuvallista mystiikkaa löytääkseen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan!
Luther opetti saksankielisten teostensa esipuheessa, että oikean teologin tekee kolme asiaa: oratio eli rukous, meditatio eli mietiskely ja tentatio eli kiusaus tai koettelemus. Keskimmäinen näistä, meditaatio, lienee jäänyt piireissämme katveeseen. Lutherin tarkoittamaan meditaatioon sisältyy Jumalan sanan opiskelu, mutta ei vain tiedollinen sellainen. Jumalan sanaa tulee myös märehtiä, rukoilla, katsella sielun silmin, liikutella sisimmässään, rukoilla läpi, kurottautua sitä kohti, ottaa sielun jokapäiväiseksi ravinnoksi. Tämä ei ole hurmahenkisten kokemusten etsimistä vaan oikeaa sanan meditoimista, joka nivoutuu yhteen rukouksen kanssa. Kiusausten keskellä se ravitsee ihmeellisesti uskoa Kristukseen, Vapahtajaan. Hän itse on tuossa mietiskelyssä läsnä, sanassa, jota mietiskelemme, ja sydämessämme, joka tarttuu mietiskeltyyn sanaan. Hän itse vaikuttaa Henkensä kautta sydämessämme valoa, toivoa ja elämää. Tällaista mietiskelyä sietäisi opettaa seurakunnissa saarnoissa, katekeesissa ja leireillä. Kun mietiskely ankkuroituu sanaan, Luther voi sanoa rohkeasti: ”Ja kun nuo rikkaat, hyvät ajatukset saapuvat, on annettava muitten rukousten mennä ja annettava tilaa noille ajatuksille, kuunneltava hiljaa eikä missään tapauksessa estettävä niitä. Silloin saarnaa näet Pyhä Henki itse, ja yksi sana hänen saarnastaan on parempi kuin tuhat sanaa rukouksestamme. Minä olen siis oppinut usein yhdessä rukouksessa enemmän kuin olisin kyennyt omaksumaan paljolla lukemisella tai pohtimisella.” (Kuinka rukoilla, ystäväni. SLEY-kirjat, 1995, s. 24)
Rukoukseni on, että nämä ajatukset voisivat olla siunaukseksi, kun harjoittelemme elämään luotettavasti ja luottavaisesti luterilaisina.
[1] Alkuperäinen käännös opetuksessani.
”Toimivatko armolahjat Lähetyshiippakunnassa?” Tätä minulta kysytään usein. Mitä sitten vastaan? Ilman muuta! Kirkkomme elää ja hengittää Pyhää Hengen voimasta! Mutta se ei tarkoita, että luterilaisena kirkkona haluaisimme omaksua uushelluntalaisuuden opillisia painotuksia tai karismaattisen liikkeen jumalanpalveluskäytäntöjä.
Miten sitten armolahjat käytännössä näkyvät seurakunnissamme? Juuri siten, miten mottomme ilmaisee.
Uusi testamentti puhuu armolahjoista (kharisma) ja Hengen lahjoista (pneumatika). Pääpaino sanalla kharisma on Jeesuksessa. ” Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Rm.6:23, 5:15, 2.Kr.1:11). Jumalanpalvelus on elämäksi, koska Kristus antaa itsensä ja ristinansionsa lahjana meille armosta. Messussa toteutuu Paavalin opetus Hengen lahjoista: ”…söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa.” (1.Kr.10:3) Pastori palvelee, sillä hänelle on annettu Hengen viran armolahja (1.Tm.4:14). Seurakuntana vastaamme Hengen sanoin: ”Täyttykää Hengellä puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle.” (Ef.5:18) Rukouksen läpäisemässä messussa toteutuu Jeesuksen lupaus jumalanpalveluksesta Hengessä ja totuudessa (Jh.4:24).
Jumalan perheenä eläminen merkitsee yhteistä vastuuta. Niin kuin jokaisessa kodissa, niin myös seurakuntakodissa pätee kaksi lainalaisuutta. Ensinnäkin jokaisella jäsenellä on oma erityinen lahja ja vastuu palvella. Toiseksi kaikki kyvyt ja lahjat tulevat yhteisen kodin hyväksi. Näitä arkisia totuuksia apostolitkin alleviivaavat: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut”(1.Pt.4:10) ja ”…kaikki tapahtukoon rakennukseksi”(1.Kr.14:26). Kysymys ei ole yksilökeskeinen, miten minä voin hengellisesti toteuttaa itseäni vaan yhteisöllinen, miten voin parhaiten palvella seurakuntaa ja sen tehtävää.
Missään kohtaa Raamatussa ei luetella, mitä kaikkia lahjoja ja tehtäviä seurakuntakodin rakentamisessa tulisi olla käytössä. Missään kohtaa ei liioin Isän luomisen, Pojan lunastuksen ja Pyhä Hengen pyhittämisen lahjoja aseteta vastakkain vaan päinvastoin Kolmiyhteisen Jumalan teot ovat meihin nähden jakamattomat (1.Kr.12:4-6). Isän monet luonnon lahjat Pyhä Henki ottaa käyttöönsä antaen myös uusia tarpeen mukaan. Toisten luontaiset vahvuudet Hengen käytössä auttavat johtamaan työtä (1.Pt.4:11). Toisilla on naimattomuuden armolahjan (1.Kr.7:7) myötä aikaa paremmin toisille. Toisilla on erityinen kutsu lahjoittaa seurakunnalle (Rm.12:8). Toisilla on viisauden sanat arvioida ajan virtauksia (1.Kr.12:8). Toisilla on kutsu rukouspiireissä rukoilla toisten puolesta (Rm.12:12), toisilla tehtävä ja lahja soveltaa Jumalan sanaa rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi (1.Kr.14:3). Nämä ja monet muut lahjat, tehtävät ja virat on käytössä seurakunnissamme yhteisessä rakennustyössä. Ja jos jotain puuttuu, sitä saamme anoa!
Lähetyshiippakunnassa emme seuraa maallistunutta ideologiaa, josta tuonpuoleisuus on karsittu ja Jumalan voimateot kadotettu. Mutta myös painotamme, että Jumalan voima on kätketty heikkouteen ja että hän toimii luotujen välineiden kautta. Siksi rukoilemme sairaiden puolesta todistaen ihmeitä toinen toisensa jälkeen. Välillä Herra antaa avun lääkärien kautta, välillä selittämättömästi. Välillä Jumala antaa yli ymmärryksen käyvän rauhan kohdata kärsimys ja kuolema. Mutta aina hän antaa armonsa sanan lupaukset hädän keskelle! Kirkon työssä tarvitsemme Pyhän Henkeä taistelussa pimeydenvaltoja vastaan, välillä aivan niin, että Jumalan sanalla karkotetaan pahat henget. Kuka voisikaan luetella, mitä kaikkia kokemuksia, sanoja ja näkyjä Herran Henki on vaikuttanut omiensa parissa. Mitä niitä vertailemaan, vaan kaikesta mikä vetää meitä lähemmäs Jeesusta ja Raamatun ilmoitussanaa, me yhdessä kiitämme Herraamme!
Mutta tärkein kysymys ei ole, miten lahjat toimivat keskellämme vaan onko Lahjanantaja omanamme. Tähän apostoli meidät kiinnittää:
Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa. (Ef.1:3)
Kesäjuhlan väki kokoontui kuuntelemaan piispa Juhanan ajankohtaisluentoa lauantaina iltapäivällä. Kuva: Juho Pylvänäinen
Piispa Juhana Pohjola piti lauantaina 5.8. Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa ajankohtaisluennon. Luentonsa aluksi hän palasi 10 vuoden takaisiin tunnelmiin, jolloin Lähetyshiippakunta perustettiin. Samalla hän loi jo katsetta tulevaan. – Kiitoksella muistamme työn perustan laskeneita sukupolvia ja samalla tunnustamme elävämme sukupolvien taitevuosia, Pohjola kertoi. Hänen mukaansa nuoret jo kyselevät, millainen tulee olemaan kolmannen sukupolven hengellinen kenttä ja Lähetyshiippakunta. Ajakohtaisluennossaan piispa maalasikin kuvaa kolmannen sukupolven kirkosta.
Pohjolan mukaan kolmas sukupolvi kohtaa elämänsä aikana ainakin kolme suurta mahdollisuutta ja haastetta. Ensinnäkin he tulevat todistamaan, kun suuret väkijoukot vetäytyvät länsimaissa pois kristillisestä uskosta ja kirkosta. – Lähetyshiippakunta elää lähetyskentällä, piispa kiteytti. Kun suuret massat vetäytyvät pois kristillisen kirkon yhteydestä, tunnustavien kristittyjen asema muuttuu. Heidän on vähemmistönä opittava kohtaamaan evankeliumin kanssa hyvin eri tavoin ajattelevia ja eläviä ihmisiä, kun yhteinen kristillinen arvopohja on murentunut. Samalla he elävät jo nyt maailmassa, jossa kristilliset käsitykset ja kristityt nähdään yhä enemmän uhkana yhteiselle hyvälle. Kolmannen sukupolven myötä Lähetyshiippakunnan viimeiset siteet kansankirkkoon kaksoisjäsenyyksineen katkeilevat, ja sukupolvi voi rakentaa tulevaisuuden kirkkoa ilman jatkuvaa sisäistä taistelua kansankirkon raameista. – Se, onko meidän mielekästä tulevaisuudessa rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, on avoin kysymys, Pohjola linjasi ja totesi, että siinäkin löydämme johdatuksessa yhdessä ratkaisun. Hän toivoi, että jossain vaiheessa Lähetyshiippakunnalle avautuu mahdollisuus suurista eroista huolimatta asiapitoiseen suhteeseen Suomen ev.lut. kirkon kanssa.
Luennossaan piispa Juhana nosti esille, ettei Jeesus pakota ketään pysymään luonaan. Sen sijaan hän kysyy, kuuntelee ja keskustelee. Pohjola kysyikin, voisimmeko mekin toimia samoin. Pohjolan mukaan ”eläminen vapauden avaruudessa ilman pakottamista” näkyy todellisuudessa, jonka kolmas sukupolvi kohtaa. Monille heidän sukupolvensa jäsenille kirkkomme edustaa vierasta ja suorastaan pelottavaa vähemmistökulttuuria. Jotta ihmisillä olisi mahdollisuus tulla ja löytää paikkansa, heillä tulee olla aikaa, tilaa ja turvallisuutta kysellä ja tunnustella. Pohjolan mukaan tämä korostuu myös kodeissa, kun nuoremme elävät kodin uskonperinnön ja ympäröivän koulu- ja mediamaailman kasvavassa jännitteessä.
Piispa Juhana käsitteli luennossaan kolmannen sukupolven kirkkoa. Kuva: Juho Pylvänäinen
Pohjolan mukaan kolmas sukupolvi saa edeltäjiensä tavoin tunnustaa elävänsä ruumiillisesti läsnä olevan Kristuksen varassa. Lähetyshiippakunnassa pitäydytään Jumalan sanan lupauksiin, koska siinä ihmiset kuulevat hänen äänensä. Kenelläkään ei ole oikeutta kaventaa sanaa eikä ottaa sitä pois. – Sanat eivät vain kerro Korkeimmasta, tai ole virikkeitä armollisuuteen tai pehmusteita turvallisessa tilassa. Ne eivät ole monitulkinnallisuuden hukkuva suo, Pohjola määritteli. Sen sijaan Jumalan pyhät, selkeät ja varmat sanat paljastavat ihmisen järkyttävän kadotuksen tilan, mutta lahjoittavat iankaikkisen elämän. Niiden kautta Pyhä Jumala puhuu ja toimii. – Olemme halunneet pitäytyä näissä iankaikkisen elämän antavissa pyhissä lahjoissa. Mitä voisimme ottaa niistä pois, mitä niihin lisätä! Tämä ei ole isien perinnön konservoimista eikä ahdaskatseista peruutuspeiliin tuijottamista vaan Kristuksessa elämistä, Pohjola linjasi.
Piispa Juhanan mukaan Lähetyshiippakunnan kymmenvuotisella matkalla on kohdattu monta vaikeaa tilannetta, mutta yhtä aihepiiriä ei ole koskaan tarvinnut miettiä: Löytyykö vielä toimintamahdollisuuksia? – Me olemme eläneet avarassa paikassa, Pohjola summasi Kesäjuhlan tämänvuotiseen teemaan viitaten. Myös kolmannella sukupolvella on hänen näkemyksensä mukaan kenttä auki. Kirkolla on edelleen täydet kasvun mahdollisuudet heidänkin elinaikanaan. – Kun me toimimme Kristuksen iankaikkisen elämän sanan varassa, meillä on aina tilaa toimia. Mutta Jeesuksen tunnustamiselle on aina hintansa ja siinä meitä arjessa koetellaan. Mutta jos hän viekin ahtaaseen paikkaan, hän tekee sen avaraksi. Sillä kenellä olisi valta ajaa Herramme nurkkaan tai riistää häneltä toimintamahdollisuudet. Siksi vaikeneminen, vetäytyminen ja voivottelu eivät käy vaihtoehdoksemme, Pohjola puhutteli kuulijoitaan.
Kolmannen sukupolven kolmas haaste ja mahdollisuus onkin Pohjolan mukaan rohkeus elää Kristuksen sanan varassa. Ajankohtaisluentonsa lopuksi piispa kannusti kuulijoitaan tuomaan kirkkona julki Herran sanaa tässä ajassa ja maassa, elämään Kristuksen armosanoista ja rakentamaan seurakuntia kodeiksi ” itsellemme, seuraavalle sukupolvelle ja etsiville ja niille, jotka eivät vielä edes etsi”. – Tätä minä rukoilen kirkollemme, kun kolmas sukupolvi kasvaa ottamaan vastuuta seurakunnissamme. Tämä rohkeus ei tarkoita vain huutomerkkejä somessa tai kovaäänisiä kannanottoja työpaikalla vaan ennen muuta tulemista niin heikoksi, ettei voi elää ilman Kristuksen elämän sanoja, piispa rohkaisi.
Piispa Juhana Pohjolan Tienviittoja- ajankohtaisluennon voit katsella täältä.
Kesäjuhlan ohjelma jatkuu tänään iltapäivällä kanavien merkeissä, joita on tarjolla kaikenikäisille. Alkuillasta juhlaväki kokoontuu koko perheen iltajuhlaan. Juhlien ohjelmaa voit seurata Lähetyshiippakunnan YouTube-kanavalta. Radio Patmos lähettää ohjelmaa juhlateltasta viikonlopun aikana.
Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?
Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.
Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.
Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.
Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.
Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.
16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”
Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”
Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.
Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.
Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.
Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.
Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.
Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:
”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.
”Kun valhe on päässyt uskonnon suojamuurien sisälle, kun tärkeät opit on käännetty päälaelleen ja sakramenttien hoito on laiminlyöty, on kirkon perusta, nimittäin profeettojen ja apostolien oppi, tuhottu. Silloin kirkko varmasti sortuu.” Näin totesi ranskalainen uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvun puolivälissä. Hän oli nähnyt Rooman kirkon harhat ja alennustilan, mutta hänellä oli huoli myös Geneven uudistetusta kirkosta.
Kirkko on aina kiusattuna, ei vain ulkoa, vaan myös sisältä. Apostoli Paavali sanoi Efeson nuoren seurakunnan pastoreille: ”teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka vääristelevät totuutta vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Apt. 20). Seurakunta oli kokenut heti alkutaipaleellaan ahdistusta ja vainoa, mutta suurin vaara olivat harhaopettajat.
Suurin osa Uuden testamentin kirjeistä on kirjoitettu väärien oppien, kristittyjen lankeemusten ja riitojen aiheuttamien kriisien takia: Galatiassa oli langettu pois evankeliumista takaisin juutalaisten sääntöihin, Roomassa kreikkalaiset ja juutalaiset kristityt halveksivat toisiaan, Korintissa seurakunnan sotkut tekivät Herran pöydästäkin riidan paikan. Myös Johannes joutui varoittamaan monista antikristuksista, joita oli jo hänen eläessään liikkeellä.
Kaikkina aikoina on kirkko kärsinyt väärien opettajien ja huonojen paimenten takia, ja kirkkokansa on itsekin antanut eksyttää itsensä usein hämmästyttävän helposti. On turha luulla, että nykyään olisimme viisaampia. Ihmissydän on tehdas, joka tuottaa yhä uusia harhaoppeja ja epäjumalia.
Onko sitten kirkon mahdollista selviytyä harhaopeista ja harharetkistä, vai onko myös Lähetyshiippakunnan kohtalona lopulta eksymys ja luopumus? Nuorena olin perustamassa kristillistä nuorisojärjestöä. Me perustajat tiesimme hyvin, että moni liike ja järjestö oli kyllä aloittanut hyvin, mutta myöhemmin menettänyt suolansa. Jumalan sana, evankeliumi ja sielujen iankaikkinen kohtalo eivät enää olleet tärkeitä tai sitten jokin harhaoppi oli alkanut jäytää perustaa. Päätimme, ettei meille saisi käydä samoin ja mietimme sääntöihin pykäliä, joilla säästäisimme oman järjestömme samalta kohtalolta. Ehdotuksia tuli paljon, mutta joukossamme ollut kokeneempi veli sanoi lopulta: ”Älkää luulko, että säännöillä voidaan estää luopumus.”
Kirkkojärjestys/hiippakuntajärjestys on silti tarpeellinen. Se voi parhaimmillaan muistuttaa siitä, mikä on kirkossa tärkeintä: Pyhän Jumalan sana ja Sanaan perustuvat sakramentit, Kristus itse ja Hänen evankeliuminsa julistaminen. Mutta ”petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa” (Jer. 17). Eikö kirkkoon luikertelevia harhoja sitten pysty mitenkään pysäyttämään?
Siellä, missä julistetaan puhdasta Jumalan sanaa, huudetaan avuksi Herraamme Jeesusta omien syntien tähden ja tunnustetaan Jumalan valmistamaa iankaikkista pelastusta, pysytään oikeassa suhteessa Jumalaan. Raamatussa kutsutaan kristittyjä useasti heiksi, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä (1 Kor.1). Heprealaiskirje kehottaa: Kun meillä siis on suuri Ylipappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnustuksesta (Hepr. 4).
Tunnustus on kristityn suuri etuoikeus. Tunnustaa (Raamatussa: homologein, sanoa samoin), on sanoa Jumalalle, itselle, toisille kristityille ja maailmalle ääneen se, minkä Jumala on ilmoittanut ja mitä kristityt sukupolvet ovat sanoneet jo ennen meitä ja miljoonat kristityt sanovat meidän kanssamme. He eivät joudu keksimään ja arvailemaan, vaan he tunnustavat sen, mitä Jumala on kristikunnalle alusta alkaen puhunut.
Kun Jumalan sana tuomitsee synneistä, tunnustan, että Jumala on oikeassa, minä väärässä. Kun Jumalan sana sanoo, että Jumala on lähettänyt Poikansa kärsimään minun rangaistukseni, tunnustan senkin ja kiitän Jumalaa Hänen sanomattomasta armostaan, syntien anteeksiannosta.
Kristillisen kirkon olemus on kirkon yhteisessä tunnustuksessa; siinä on kirkon uskon sisältö ja tunnustaminen on kristillisen kirkon vanhurskas tapa suhtautua Jumalaan: Jumala puhuu, me tunnustamme. Jumala tuomitsee, me tunnustamme syntimme. Jumala lupaa, me tunnustamme, kiitämme ja ylistämme Vapahtajaamme, Kolmiyhteistä Jumalaa.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan emerituspiispa
