Blogi: Miksi naispappeuskysymys oireilee juuri nyt?
15.5.2025
Kiponniemen iso sali täyttyi alkuviikosta Lähetyshiippakunnan pastoreista ja muista työntekijöistä. Kuva: Janne Koskela
Lähetyshiippakunnan työntekijät ja oman toimen ohella palvelevat pastorit kokoontuvat kerran vuodessa yhteen tapaamaan toisiaan. Tänä vuonna tapaaminen järjestettiin 12.–14. toukokuuta Kiponniemen toimintakeskuksessa Jyväskylässä. Enimmillään päivien aikana koolla oli 52 henkilöä, mukaan lukien kaikki kolme kirkkomme piispaa. Työntekijäpäivät tarjosivat intensiivisen kattauksen teologiaan ja kirkon ajankohtaisiin asioihin, keskusteluja kirjaimellisesti maan ja taivaan väliltä sekä komeasti kajahtanutta virsilaulua yhteisissä rukoushetkissä.
Piispa Juhana Pohjola piti luennon tiistaina. Kuva: Janne Koskela
Teologian osalta päivien aikana syvennyttiin erilaisiin aiheisiin pastoreiden pitämien alustusten ja johtamien keskustelujen kautta. Käsitellyiksi tulivat muun muassa sairaiden sielunhoidon erityskysymykset, synninpäästön sanamuodot sekä ehtoollis- ja rippikoulujen järjestämisen käytänteet. Piispa Juhana Pohjola käsitteli katsauksessaan Kristusta syntisten parantajana.
Ville Typpö, Petri Hiltunen, Otto Granlund ja Pauliina Pylvänäinen vaihtoivat kuulumisiaan lounaan äärellä. Kuva: Janne Koskela
Yksi päivien tärkeimmistä anneista oli, että monet toisistaan etäällä asuvat pastorit pääsivät tapaamaan toisiaan ja jakamaan kuulumisiaan kasvokkain. Kuten kaikissa työyhteisöissä, tämä on myös Lähetyshiippakunnan työntekijöiden työhyvinvoinnin kannalta merkittävä asia. Juttua riittikin niin ruokapöydissä, saunan lauteilla kuin iltanuotion äärellä. Mutta muistettiin päivillä hiljentyäkin: Hetkipalvelukset aamuisin ja iltaisin sekä rippipalvelus päivien alussa pitivät huolen, että yhteyttä koettiin Sanan äärellä rukoillen.
Saunojen jälkeen makkarat paistuivat ja maistuivat grillikodalla. Kuva: Janne Koskela
Viimevuotiseen tapaan työntekijäpäiville osallistui myös sisarkirkkomme Seurakuntaliiton pastoreita. Päiville osallistunut Seurakuntaliiton esimies, pastori Seppo Salo totesi kotiin lähtiessään, että Kiponniemessä oltiin hyvässä seurassa tärkeiden teemojen äärellä:
– Olemme tosi kiitollisia. Oli mahtavat päivät, jotka jopa ylittivät odotukset. Odotukset olivat viime vuoden takia korkealla, mutta niinhän se on, etteivät Jumalan Sanan äärellä rajat tule koskaan vastaan. Itse lähdin tänne ennen kaikkea lomalle, ja päivät täyttivät sen tehtävän täysin.
Ennen kotiin lähtöä lounastaneet pastorit Martti Vaahtoranta Raumalta ja Joni Ahonen Lahdesta olivat myös tyytyväisiä päivien antiin:
– Oli todella hienot päivät, vaikka valtavan intensiivistä näissä on aina. Jos ei ole ohjelmaa, niin on tapaamisia. Mukavia ja ravitsevia päiviä, mutta kyllä ne vaativat myös kapasiteettia. Ruoka on hyvää ja puitteet loistavat, pohti pastori Martti.
Jonille puolestaan oli päiviltä jäänyt erityisesti mieleen rovasti Ville Typön esitys synninpäästöstä. Hän oli siitä jo saanut esimakua heidän opiskellessaan yhtä aikaa STM-tutkintoa Göteborgissa, ja olikin tyytyväinen, kun sai nyt kuulla opintojen loppututkinnon antia esityksen muodossa.
”Pääsiäinen alkaa pulputa kastevedestä”, kirjoittaa piispa Juhana Pohjola blogissa. Kuva: Janne Koskela
Paavali ei ollut käynyt Roomassa. Paavali ei ollut perustanut Rooman seurakuntaa. Paavalia ei tuntenut montakaan Rooman kristityistä. Mutta yhden asian hän tiesi varmaksi. Vai ettekö tiedä, että me, kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut. Apostoli tiesi ja Rooman kristityt tiesivät, että on vain yhdenlaisia seurakuntia ja yhdenlaisia kristittyjä: Jeesuksen kuolemaan ja elämään kastettuja.
Kirjeen kuulijoissa oli todennäköisesti myös niitä, jotka olivat olleet paikalla ensimmäisenä helluntaina Jerusalemissa. Kertoohan Luukas näin: täällä oleskelevat roomalaiset, juutalaiset ja käännynnäiset. (Ap. t.2:10) He olivat kuulleet Pietarin silminnäkijätodistuksen: ”Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme.” (Ap.t.2:32) Tämä ylösnousemususko Jeesukseen, ei vain juutalaisten luvattuna Messiaana, vaan maailmankaikkeuden Herrana ja Jumalana, oli synnyttänyt seurakunnan Roomaan. Yli kahdenkymmenen vuoden aikana Rooman miljoonakaupungissa oli syntynyt pieniä ryhmiä, jotka jakoivat saman tunnustuksen, jonka Paavali kirjeessään kiteytti: ”Uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room.4:25)
Ylösnousemuksen ihme ei ollut vain se, että kuollut palasi elämään. Näinhän oli käynyt Lasarukselle ja Nainin lesken pojalle. Jeesuksen ylösnousemuksen merkitys on aivan toista luokkaa. Jeesus kantoi vapaaehtoisesti omassa ruumiissaan koko ihmiskunnan synnin ja syyllisyyden. Jokainen ruoskan isku, naulan lyönti ja tuskan minuutti ristillä roikkuessa julisti vain yhtä asiaa: rakkaudesta sinuun kärsin tämän, ettet sinä joutuisi kerran tuomituksi. Kun rangaistus oli kärsitty ja tuomio kannettu, kuolemakaan ei voinut enää pitää Jeesusta vangittuna. Herättämällä Poikansa kuolleista Isä julistaa koko maailmalle: Kaikki on hyvin nyt. Kaikki on nyt kohdallaan. Kaikki on nyt valmista. Mitään ei jäänyt sovittamatta, yhden yhtäkään rikkomusta anteeksiantamatta.
Ruumiillisesti ylösnoussut Herra julistaa sinulle: Syyllisyytesi on verelläni pois pyyhitty. Syyttäjäsi on vaiennettu. Elämäni on niellyt kuolemasi. Uusi aika on alkanut. Olet vapaa elämään Jumalan yhteydessä. Taivas on auki sinulle.
Mikä oli siis evankeliumi, joka levisi kulovalkean tavoin ympäri Välimeren maiden? ”Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan.” (1.Kor.15:3) Tähän ilosanomaan turvauduttiin Rooman kodeissa kokoontuvissa seurakunnissa vuonna 56 jKr., kun he kuuntelivat Paavalin heille lähettämää kirjettä.
Paavali alleviivaa kuitenkin heille lisäksi yhtä todellisuutta, jonka kuulijat tiesivät, mutta mikä saattoi olla hämärtänyt. Mitä risti ja tyhjä hauta ovat Kristukselle, sitä Pyhä Kaste on kristitylle. Mitä risti ja tyhjä hauta merkitsevät koko maailmalle, sitä Pyhä Kaste yksittäiselle ihmiselle. Mitä pitkäperjantai ja pääsiäinen sisälsivät, heijastuvat kastevedestä. Siksi varhaisen kirkon ajoista asti kasteet usein toimitettiin pääsiäisyönä.
Paavali kuvaa kasteen todellisuutta ja osallisuutta Jeesuksen kärsimykseen kolmella vaiheella. Ensinnäkin vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu. Toiseksi olemme hänen kuolemaansa kastetut. Kolmanneksi olemme hänen kanssaan haudatut kasteen kautta. Voiko enää rajummin kuvata Jeesuksen ja kristityn yhteyttä. Pitkäperjantai kasteveteen upotettuna! Siksi varhaisessa kirkossa ennen kastetta riisuttiin vanhat vaatteet, jotka kuvasivat aikaa erossa Jumalasta. Kastettava upotettiin veteen vanhan ihmisen surmaksi ja haudaksi. Meissä peritty vanha Adam eli itsekäs ja turmeltunut luonto, joka ei Jumalaa tunne eikä lähimmäistään rakasta, julkisesti teloitetaan ja kuopataan kastehetkellä. Kasteessa kuolemme tälle maailmalle! Siksi Paavali huudahtaa, miksi vielä olisitte synnin orjia, kun olette kuolleet tälle maailmalle!
Ja sitten pääsiäinen alkaa pulputa kastevedestä. Paavali kirjoittaa: Jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa. Kun Kolmiyhteisen Jumalan nimeen meidät valellaan tai upotetaan kolmasti, me Jeesuksen tavoin kolmantena päivänä nousemme ylös. Tästä ylösnousemuksesta seuraa uusi todellisuus: uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. Jumalan sanan, Pyhän Hengen ja veden kautta nousemme uuteen elämään. Kasteessa synnymme uudesti Jumalan lapsen taivaalliseen elämään! Meidät puetaan viattomuuden ja puhtauden valkeisiin vaatteisiin. Siksi Paavali huudahtaa: Miksi antaisitte kuoleman pelon olla elämänne herra, kun Herranne Jeesus on voittanut kuoleman!
Paavali kuvaa kasteen hengellistä todellisuutta, mutta ajatelkaa Rooman seurakuntalaisia. He eivät tienneet, mitä kahdeksan vuotta myöhemmin keisarin Neron vainoissa Rooman palon jälkeen vuonna 64 jKr. tapahtuisi. Moni heistä, Pietari ensimmäisenä, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin muurien ulkopuolelle katakombeihin. Tacitus kertoo, miten heitä poltettiin, pedot raatelivat ja heidät naulittiin puuhun. Miksi he olivat valmiita tähän äärimmäiseen kärsimykseen ? Koska he uskoivat ruumiin ylösnousemukseen! He tiesivät, että Pyhä Kaste liittää Jeesuksen yhteyteen myös kaikissa kiusauksissa ja kärsimyksessä tässä ajassa. Kristityt ovat aina tienneet, ettei mitään ajallista menestystä tai kärsimystä voi verrata taivaalliseen iloon Jeesuksen yhteydessä. Kristuksen ylösnousemus on se perusta, jonka varaan he koko elämänsä, kutsumustyönsä ja iankaikkisuustoivonsa rakensivat. Kaikki ei ole tässä. Kaikki ei lopu kuolemaan. Kaikki ei pääty hautaan. Mitä kahdeksan päivän, kuukauden tai kahdeksan vuoden jälkeen onkaan vastassa, tiedämme, että Jeesus nousi kahdeksantena päivä ylös ja me kuulumme hänelle.
Rooman seurakuntalaiset elivät pienenä vähemmistönä ja kummajaisina. Heillä ei ollut kristillisen perinnön muovaamaa arvopohjaa, yhteistä kansallista muistia eikä historiallista perintöä kirkkorakennuksineen, juhlakalentereineen ja tapoineen. Tämän kristinuskon vuosituhantinen siunaus rapistuu Euroopassa silmiemme edessä, mikä saa monet maallistuneetkin kehitystä suremaan. Voi kunpa kulttuurikristillisyys voisi säilyä! Mutta mistään arvokeskustelusta tai museointitoiveista ei löydy voimaa yksittäisen ihmisen sydäntä tai kulttuurin suuntaa muuttamaan. Vain Kristuksen ylösnousemuksen ilosanoma voi sen tehdä!
Rooman kristityt aikanaan ja me tänä pääsiäisyönä elämme tästä todellisuudesta. Me olemme kahdeksannen päivän kansalaisia. Mitä murhetta, mitä pelkoa, mitä syyllisyyttä, mitä häpeää mukanasi kannatkaan, ne painukoon kasteesi hautaan! Kristus Jeesus elää! Koska hän elää, sinä elät. Koska hän on synnin voittanut, eivät syntisi voi sinua kukistaa. Koska hän elää, mitä sinä pelkäisit? Koska hän sinua rakasti kuolemaan asti, miten hän saattaisi sinusta luopua? Kuule Pyhän Kasteesi lupausta: olet Kristuksen oma elämässä ja kuolemassa, haudassa ja viimeisellä tuomiolla.
Iloitse ja elä Ylösnousseen omana! Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Blogikirjoitus on piispa Juhana Pohjolan saarna pääsiäisyön messussa Helsingissä 19.4.2025.
Turkin Adanassa piispanvihkimyksen toimittivat piispat Ivan Laptev (keskellä), Juhana Pohjola (vasemmalla) ja Hanss Martins Jenssons (oikealla). Kuva: Jouni Haverinen
Viime sunnuntaina Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola ja rovasti Ville Typpö saivat olla mukana historiallisessa juhlapäivässä: Istanbulin luterilaisen kirkon ensimmäiseksi piispaksi vihittiin pastori Feymi Madjirov.
Vihkimyksen toimitti Inkerin kirkon piispa Ivan Laptev yhdessä piispamme ja Kansainvälisen luterilaisen neuvoston puheenjohtajan Juhana Pohjolan sekä Latvian evankelis-luterilaisen kirkon piispa Hanss Martins Jenssonsin kanssa.
Rovasti Ville Typpö (toinen oikealta) avusti messussa paikallisten pastoreiden rinnalla. Kuva: Jouni Haverinen
Istanbulin luterilaisessa kirkossa aiemmin vuosikymmenen palvellut rovasti Ville Typpö avusti messussa paikallisten pastoreiden rinnalla. Hän luki juhlassa kirjeen, jonka Madjirovin hengellinen isä ja Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramies oli kirjoittanut. Kirjeessä Soramies muistutti, että piispaksi vihkiminen on Jumalan työtä:
– Rakas poikani Feymi, sinut on tänään vihitty piispan virkaan. Valintasi ja nimityksesi tehtiin veljiesi kautta, mutta ole varma, että se on Herran työtä. Sinun veljesi tuntevat sinut ja tietävät, että sinä olet ihminen. Tiedät itse olevasi ihminen. Olla ihminen merkitsee kaikkea muuta kuin olla täydellinen. Mutta Herra on kutsunut sinut ja veljesi virkaan rohkaistakseen ja suojellakseen kirkon seurakuntia.
Vastavihitty piispa sai kirjeen Suomesta, piispa Risto Soramieheltä. Kuva: Jouni Haverinen
Soramiehen mukaan vastavihityn piispan yhtä aikaa kallisarvoinen ja pyhä vastuu on johtaa ja tukea pappisveljiä, mikä tarkoittaa paimenten paimenena toimimista.
– Seurakunnat, joita nyt johdat, ovat täynnä kuolevaisia ihmisiä. Samoin kuin sinä, myös he ovat matkalla pyhän Jumalan luokse. Puhtaalla omallatunnolla, kaikki synnit pois pestyinä he voivat mennä iloon Kristuksen tähden. Tämä on hyvä uutinen, jota haavat Jeesuksen käsissä saarnaavat.
Soramies päätti kirjeensä varmaan vakuutukseen:
Niin kuin Kristus kerran asetti oikean kätensä apostoli Johanneksen päälle, samoin tänään, veljiesi käsien kautta, hän pani kätensä sinun päällesi ja sanoi: “Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet (Ilm. 1: 17-18).
Juhlapäivän käytännön järjestelyistä vastasi Adanan luterilainen seurakunta. Vihkimysmessu vietettiin Pyhän Paavalin katolisessa kirkossa, joka tarjosikin juhlavat puitteet. Istanbulin luterilaisessa kirkossa on viisi turkinkielistä seurakuntaa, joista kolme sijaitsee Turkissa ja kaksi Bulgariassa. Kirkko kuuluu Kansainväliseen luterilaiseen neuvostoon.
”Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu.” (Lk 19:42 ) Vapahtajamme kärsimystie sisältää paradoksin. Mitä julkisemmin Jeesus ilmaisee itsensä, sitä enemmän hän kätkee itsensä. Mitä voimallisemmin hän toimii, sitä heikommaksi hän käy. Vaikka hän asettuu Daavidin Poikana kuninkaallisena ratsunsa selkään. Vaikka hän puhdistaa Ylipappina temppelin. Vaikka hän Profeettojen Profeettana opettaa kansaa Jerusalemissa. Hän kuitenkin vetäytyy yksinäisyyteen. Hän antautuu pidättäjilleen. Hän vaikenee syyttäjien edessä. Hän heikkona sortuu ristinsä alle ja a kirottuna kuolee alastomana ristinpuulla. Kaikki näkivät hänet, mutta eivät nähneet!
Jos Kristus kätki voimansa ja kirkkautensa, niin sama koskee myös hän seurakuntaruumistansa. Oppi-isä Luther kirjoittaa: “Samoin kuin meidän päämme Kristus on kätkettynä Jumalassa, on myös Kirkko verhottuna näiden peitteiden alla, ja sen on kestettävä tässä maailmassa se, että sitä sanotaan kapinalliseksi, harhassa kulkevaksi ja lahkolaiseksi.” Kyse ei ole vain siitä, että maailma ei tunne eikä pidä minään Kristusta tai hyljeksii hänen Kirkkoaan. Ja jos se Kirkkoa arvostaa, niin omin ehdoin ja vain siltä osin kuin se sopiin maailman arvoihin ja päämääriin. Se sovintoveren tuoma rauha Jumalan kanssa, jonka Kristus seurakunnassaan julistaa ja alttarilla jakaa, jää monille salatuksi.
Jumalan teot jäävät usein salatuksi myös niille, jotka ne tuntevat. Luther jatkaa: ”Hän on kätketty, mutta siltikään hän ei ole kätketty. Liha on nimittäin esteenä, ettemme voi katsoa häntä. Liha murisee, murehtii, pauhaa, kiukuttelee ja huutaa: Minä olen kurjista kurjin, hylätty ja halveksittu.” Silmämme sokeana ihmettelee silloin, kun Herra tuntuu vetäytyneen: Miten tuo voi olla Jumalan siunaama, kun hänellä on murhetta murheen päälle? Miten tuo voi kutsua itseään Jumalan rakastamaksi, kun hänellä sairautta sairauden päälle? Miten voin luottaa Jumalan johdatukseen, kun rämmin juoksuhiekalla täytetyssä umpiossa? Opetuslasten tavoin sydämemme helposti hätääntyy ja järkemme pahentuu, kun Jeesus ei näytä olevankaan sitä, mitä hänen piti meille olla. Tarpeemme, hätämme ja syntikurjuutemme peittävät hänet meiltä.
Juuri siksi me kokoonnumme messuun pyhä pyhältä. Me tulemme yhteen, jotta näkisimme, mitä emme voi nähdä ja omistaisimme sen, mitä emme itsestämme löydä. Luther opastaa: ”Näyttääkin siltä, että Jumala heidät suorastaan jättää ja hylkää. Mutta hän on meiltä kätketty, ja me joudumme kätköön yhdessä hänen kanssaan. Mutta uskossa, sanassaan ja sakramenteissa verho poistuu hänen päältään ja hän tulee havaittavaksi.” Jokaisessa messussa tapahtuu ihme. Me kuulemme, ettemme olekaan vain pienellä joukolla koolla vaan pyhät ja taivaan enkelit ovat keskuudessamme. Emme näe itsessämme tai vierustoverissa hankalaa ihmistä tai vanhuuden painamaa vaan uudestisyntyneen Jumalan lapsen. Sanan lupaukset nostavat katseemme omista mahdottomuuksistamme Jumalan mahdollisuuksiin. Kirkon rukous kantaa minun huokaustani sydämeni kupolin läpi perille asti. Kristus ei ole kaukana eikä jättänyt minua, koska hän on minulle ojennettu ja suuni kautta sydämeeni painettu. Armo on totta ja tuoretta! Elämäni ei ole merkityksetöntä tai päämäärätöntä vaan Jumalan siunaamaa ja johdattamaa!
Kaiken elämän säröjen, lian, rihkaman ja haavojen peitteen takaa Pyhä Henki kirkastaa meille jotakin taivaan kotiin asti kantavaa. Lutherin sanoin: ”Tämän alla on kuitenkin piilossa ihana ja kallisarvoinen jalokivi, nimeltään: Minä uskon Jumalan Poikaan.”
Koinoniaan kokoontui tänään kattava joukko hiippakuntaneuvoston jäseniä. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan hiippakuntaneuvosto kokoontui tänään lauantaina uuden toimikauden ensimmäiseen kokoukseensa. Kokous pidettiin Helsingissä Koinonia-keskuksessa. Lisäksi yksi edustaja oli mukana etäyhteyksien välityksellä Argentiinan varhaisesta aamusta käsin. Kokouksen puheenjohtajana toimi piispa Juhana Pohjola ja sihteerinä Pauliina Pylvänäinen.
Koronan seurauksena aiemmin lähi- tai hybridimuotoisesti pidettyjä hiippakuntaneuvoston kokouksia ryhdyttiin käymään kokonaan etäyhteyksien välityksellä. Muutoksen parhaimpia seurauksia on ollut, että neuvostoon on pystynyt tulemaan mukaan jäseniä mistä vain seurakunnasta ja maamme kolkasta tahansa. Vaikka etäkokouksiin on helppo osallistua, niissä keskusteleminen ja vapaa ajatustenvaihto on haastavampaa. Siksi katsottiin hyväksi aloittaa uusi toimikausi kasvotusten.
Alkurukouksen jälkeen kokous käynnistettiin esittäytymiskierroksella, jossa sekä uusien että jatkavien jäsenten nimet ja kasvot tulivat tutuiksi. Tämän jälkeen siirryttiin varsinaisiin esityslistan asioihin: Suurena ilonaiheenaan hiippakuntaneuvosto hyväksyi Koinonian luterilaisen seurakunnan Lähetyshiippakunnan jäseneksi. Se päätti julkaista kaksi kirjaa Kesäjuhlassa elokuussa. Lisäksi neuvosto hyväksyi Lähetyshiippakunnan tilinpäätöksen vuodelta 2024. Tilinpäätös siirtyykin seuraavaksi hiippakuntakokouksen käsiteltäväksi.
Lounastauon jälkeen neuvosto kävi läpi Lähetyshiippakunnan strategiaa vuosille 2025-2030. Strategiaa oli käsitelty viimeksi viime kesäkuussa, joten siihen tehtiin nyt tarpeellisia päivityksiä. Hiippakuntaneuvosto muun muassa rohkaisee seurakuntia keskustelemaan, miten nuoret ja nuoret aikuiset otetaan huomioon seurakunnan elämässä ja päätöksenteossa, jotta strategian mukaisesti seurakunta siirtyisi “seuraavalle sukupolvelle”.
Pienryhmissä pohdittiin uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen liittyviä kysymyksiä. Kuva: Pauliina Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokous valtuutti marraskuussa 2024 hiippakuntaneuvoston seuraamaan, miten uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen liittyvät ajatukset kehittyvät jatkossa kirkossamme. Tämänpäiväisessä kokouksessa neuvosto tarttui tähän tehtävään ja keskusteli pienryhmissä erilaisista rekisteröitymiseen liittyvistä teemoista ja kysymyksistä. Yhdessä pohdittiin, millaisiin asioihin jatkossa olisi kiinnitettävä huomiota ja millaisiin kysymyksiin olisi etsittävä vastauksia.
Viimeisenä varsinaisena kokousasiana neuvosto keskusteli hiippakuntakokouksen kehittämisestä. Tätä varten perustettiin neljän hengen tiimi, joka suunnittelee seuraavan kokouksen järjestelyjä.
Päivän päättyessä kokoukseen osallistuneet neuvoston jäsenet kertoivat olevansa tyytyväisiä kokouksen antiin. He pitivät kasvokkain tapaamista tärkeänä ja mukavana. Esille nousikin, josko neuvosto voisi tavata seuraavan kerran syksyllä Koinoniassa.
Kirkollemme on arvokasta, että kaikki neuvoston jäsenet halusivat ja pystyivät käyttämään tänään paljon aikaa yhteisten asioittemme hoitoon, ja tulemaan paikalle pitkienkin junamatkojen päästä. Kiitos mukavasta päivästä kaikille osallistujille!
Viikonlopun aikana miehet kokoontuivat keskustelemaan päivien teemoista pienryhmissä. Kuva: Kari Puustinen
Tammikuun viimeisenä viikonloppuna noin 70 eri-ikäistä miestä ympäri Suomen kokoontui Jyväskylään Lähetyshiippakunnan miestenpäiville. Päivät alkoivat kokoontumisella, ruokailulla ja pienryhmiin jakautumisella. Ryhmissä tutustuttiin hieman tarkemmin ja pohdittiin toiveita tulevalle viikonlopulle. Ilta päättyi lämminhenkiseen rupatteluun ja makkaranpaistoon kodalla.
Paavo Eiden pohti kristityn miehen roolia nuoren miehen näkökulmasta. Kuva: Kari Puustinen
Lauantain ensimmäinen varsinainen ohjelma oli Paavo Eidenin pitämä alustus kristityn miehen roolista nuoren miehen näkökulmasta. Tämän jälkeen aiheesta keskusteltiin pienryhmissä ja kokoonnuttiin saliin jakamaan ryhmissä nousseita pohdintoja muillekin.
Lauantaina iltapäivällä kuultiin piispa Juhana Pohjolan opetus. Kuva: Kari Puustinen
Ruokailun ja lyhyen päivälevon jälkeen piispa Juhana Pohjola piti opetuksen kuningas Josafatin elämästä ja siitä, miten voimme nykyajan miehinä ottaa siitä opiksemme. Lisäksi opetus painottui siihen, miten voi olla samaan aikaan luja ja haavoittuva mies.
Muun muassa pastori Eero Kaumi käytti puheenvuoron lauantai-illan seuroissa. Kuva: Kari Puustinen
Tauon ja vapaan keskustelun jälkeen ohjelma jatkui Kalle Väätäisen johtamilla seuroilla. Eero Kaumin esimerkin innoittamana miehet intoutuivat jakamaan omia ajatuksiaan miehen ruokouksesta ja rukouksen tärkeydestä. Lauantai-illan kruunasi yhteinen saunominen, avanto ja makkaranpaisto.
Yhteiset ruokailut olivat olennainen osa viikonlopun ohjelmaa. Kuva: Kari Puustinen
Sunnuntaina miesten päivien lopuksi Kiponniemessä järjestettiin messu, johon osallistui myös Jyväskylän Jesajan luterilainen seurakunta kokonaisuudessaan. Tämän jälkeen oli aika kokoontua vielä kerran syömään. Lounaan ja kirkkokahvien jälkeen miehet hyvästelivät toisensa lämpimissä tunnelmissa ja lähtivät kukin kotiaan kohti. Kokonaisuudessaan miestenpäivät olivat onnistuneet ja eri elämänvaiheissa olevat miehet saivat toisiltaan tukea neuvojen ja ymmärryksen muodossa.
Teksti: Tiitus Erola
Kuva: Kaapo Koskela
Minne voin mennä jumalanpalvelukseen? Missä kuulla Kristus-keskeistä saarnaa? Missä kokea Jumalan perheväen yhteyttä ja minne toisia kutsua? Kansankirkon hengellisen romahduksen ja yksilökeskeisen kulttuurimurroksen keskellä vastaus monissa herätysliikkeissä ja Lähetyshiippakunnassa on ollut itsenäiset messuyhteisöt. Omasta tiestämme Lähetyshiippakunnassa olemme oppineet, ettei kyse ole vain yksilön hengellisiin tarpeisiin vastaamisesta tai oikeiden jumalanpalvelusten järjestämisestä. Kyse on kirkon koko paketista.
Yksilötasolla kysymys koskee hengellisen elämän hoitoa. Mistä löydän Elämän leivän? Missä elää turvallisesti seurakuntayhteydessä? Moni on jäänyt kodittomaksi tai herätykseen tulleena ei löydä kansankirkossa paikkaa. Moni on vetäytynyt, eronnut kirkosta tai harkitsee sitä. Vaarana on jäädä yksin tai vain virtuaaliruokintaan. Oleellista on löytää tie ravitsevaan yhteisöön. Kristitty on tarkoitettu elämään Kristus-ruumiin yhteydessä. Kuinka monen suusta olen kuullut messuihimme löydettyään: kuin kotiin olisi tullut.
Yhteisötasolla kysymys koskee seurakunnan olemusta. Niin oleellisia kuin raamatullinen saarna ja oikein toimitettu ehtoollinen ovatkin, kyse ei ole vain jumalanpalveluksista. Yhteisö ei ole vain uskon ravitsemisen vaan myös seurakuntaan kuulumisen paikka. Kaste liittää meidät konkreettiseen messua viettävään seurakuntaan. Jäsenyys siinä kertoo itselle tai toisille oman paikan löytymisestä Kristus-ruumissa. Oman paimenen kutsuminen ja tämän kaitsennassa eläminen kuuluu jokaiselle lampaalle. Omasta kodista huolehtiminen ja vastuun kantaminen on luonnollinen seuraus. Luterilaisena on mahdoton ajatella, että voisi elää kristittynä ilman minkään seurakunnan jäsenyyttä. Vaikea on nähdä muodollisen jäsenyyden mielekkyyttä seurakunnassa, jossa ei koskaan halua käydä tai jota pitää jopa eksyttävänä. Siksi me kuljimme matkan messuyhteisöistä luterilaisiin seurakuntiin, joissa voi vaeltaa koko kotimatkan kasteesta ruumiin siunaamiseen.
Seurakuntatasolla kysymys koskee kirkon olemusta. Seurakuntia voi olla vähän tai paljon, mutta yliseurakunnallinen taso tarvitaan. Ei ole Uuden testamentin ja kirkon historian valossa kestävää, jos seurakunnat elävät irrallisina satelliitteina tai vetäytyvät omaan kuoreensa. Seurakunnat tarvitsevat itsensä ja työnsä tähden kirkon apua, ohjausta ja rohkaisua. Seurakunnat tarvitsevat paimenia, joita kirkko kouluttaa, vihkii ja kaitsee. Seurakuntien sisä- ja ulkolähetystehtävä vaatii kokonaiskirkon tukea. Seurakunnan liturginen ja katekeettinen elämä edellyttävät kirkon yhteisiä linjauksia ja käytäntöjä. Listaa voisi jatkaa, mutta kyse ei ole vain yhteistyörakenteesta seurakunnille. Kirkko on olemukseltaan sekä paikallinen yhteisö että alueellinen kokonaisuus.
Kirkon tasolla kysymys koskee suhdetta maailmanlaajaan kirkkoon. Ei ole suomalaista kristinuskoa vaan Kristuksen Kirkko elää kaikkialla maailmassa. Paikalliselle kirkolle, kuten Lähetyshiippakunnalle, se nostaa välttämättä kysymyksen suhteesta toisiin luterilaisiin kirkkoihin maailmalla. Meillä on kutsu ja lahja elää yhteydessä saman tunnustuksen jakavien sisarkirkkojen kanssa eri mantereilla. Yhteydet Kansainvälisen luterilaisen neuvoston yhteydessä eivät vain tarjoa yhteistyömahdollisuuksia vaan tarvitsemme sisarkirkkojen esirukouksia, esimerkkiä ja rohkaisua niin kuin nekin meidän. Kaukanakin on saanut kokea olevansa kotona. Me olemme osa Kristuksen Kirkkoa. Kirkko onkin olemukseltaan sekä alueellinen että maailman laaja ( Matt.16:18, 18:27).
Näin siis kristitty tarvitsee seurakuntaa, seurakunta kirkkoa ja kirkko toisia paikalliskirkkoja. Tätä jatkuvuutta ja kokonaisuutta haluamme Lähetyshiippakunnassa elää todeksi! Hoitooni uskottu piispan virka on annettu tämän kokonaisuuden ja sen yhteyden palvelemiseen. Haluan itse elää armolapsena ja yksittäisiin sydämiin Kristusta kirkastaa evankeliumin lahjoilla. Palvelemalla alttarilla seurakuntavierailulla virkani konkretisoi, että yksittäinen seurakunta kuuluu isompaan armopöytään eli kirkkoon. Edustamalla kirkkoani koti- tai ulkomailla toisten luterilaisten sisarkirkkojen tai tunnustuskuntien kanssa maailmalaaja yhteytemme havainnollistuu.
Lopultahan kyse on Kristuksen armotyöstä Pyhän Hengen kautta niin yhden ihmisen, yhteisön, kirkon kuin maailmanlaajan kirkkoyhteisön kohdalla. Kun kerran tulemme kotiin, jäljelle jää vain yhteinen ilo Herrastamme!
Mitä olisi joulu ilman joululauluja? Milloin muulloin kuunnellaan musiikkia, lauletaan yhdessä ja osallistutaan konsertteihin niin paljon kuin joulukuussa? Joululaulut eivät luo vain tunnelmaa tai viihdytä meitä joulukiireiden keskellä. Laulut koskettavat syvältä ja puhuttelevat tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Laulut kuljettavat muistoihin. Ne yhdistävät meitä yli sukupolvien ja kansallisuuksien. Ne luovat tunneyhteyden raskaisiin ja iloisiin vaiheisiin elämän matkallamme.
Moni on itse laulanut tai musisoinut jouluaikana. Muistan ala-asteen joulujuhlan, jossa triona soitimme melodiikalla joululaulua. Jännityksestä menin sekaisin nuottien kanssa. Lopetin puhaltamisen ja näpyttelin koskettimia vain näön vuoksi. Onneksi luokkakaverit saivat ääntäkin tulemaan!
Miksi juuri jouluna meillä on niin runsas ja rikas laulu- ja musiikkiaarteisto? Koska siihen on taivaallinen syy. Vain kristillisessä kirkossa on voinut syntyä vuosituhantinen ja ylenpalttinen musiikkiperintö, joka yhä kasvaa. Musiikki koskettaa, koska Jumala on luonut sen. Musiikki puhuttelee, koska sen ja kaiken kauneuden alkuperä on Herrassa. Jouluyönä enkelit lauloivat: “Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto.” (Luuk.2:14) Jumalan kirkkaudessa soi lakkaamaton laulu ja musiikki. Tämä laulu laskeutuu maan päälle. Enkelit laulavat jouluyönä uuden laulun, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Tästä laulusta kumpuaa kaikki kristilliset joululaulut. Laulun aihe on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika. Uusi laulu kaikuu ensin paimenille ja sitten leviää niihin sydämiin, jotka tarvitsevat tässä kuoleman laaksossa ja murheiden maassa pelastajaa ja armahtajaa. Uusi laulu on ilolaulu suurimmasta lahjasta, Veljestämme ja Vapahtajastamme.
Läpi historian kulkevaan laulavaan taivaalliseen kuoroon liittyy yhä uusia laulajia. Luukas nivoo joulun uuden laulun ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen kertomalla, kuinka kansanjoukko lauloi Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin kohti kärsimystään: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!” (Luuk.19:38) Nuoret ja varttuneet olivat liittyneet enkelien lauluun. Jouluna Jumalan rauha oli laskeutunut Kristuksessa maan päälle. Pääsiäisenä rauha on myös taivaassa, koska syntimme on ristillä sovitettu ja tie Jumalan pyhyyteen avattu. Vain Kristuksen omina kestämme Jumalan kirkkauden ja tuomion. Itsensä varaan jääneen laulut on laulettu – lopullisesti. Mutta uusi laulu Kristuksesta ei lopu haudalle vaan se jatkuu.
Raamatun viimeisessä kirjassa kuvataan taivasta ja laulua Kristuksen pelastustyöstä: ”He lauloivat uuden laulun: ’…olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista.’” (Ilm.5:8) Taivaan todellisuudesta emme paljoa ymmärryksellämme tavoita, mutta sen tiedämme, että uusi laulu Jesuksesta jatkuu!
Laulat sitten tänä jouluna perinteiden takia. Laulat sitten seimen lapsesta vain näön vuoksi joukon jatkona. Laulat sitten ahdistuneena sydämen huurteessa tai piparin tuoksuisin sävelin. Tiedä ja iloitse, sinulle kaikuu taivaan uusi laulu: Tänään sinulle on syntynyt Vapahtaja!
Kirjoitus on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Hiippakuntakokous pidettiin lauantaina Koinonia-keskuksessa Helsingissä. Kuva: Janne Koskela
Lähetyshiippakunnan vuosittainen hiippakuntakokous pidettiin lauantaina 16.11. Koinonia-keskuksessa Helsingissä. Kokoukseen osallistui lähes sata henkilöä, joista noin puolet paikan päällä ja puolet etäyhteyksien välityksellä. Kokouksen puheenjohtajana toimi pastori Harri Lammi ja sihteerinä Pauliina Pylvänäinen. Kokouksessa käsiteltiin hiippakuntajärjestyksen määrittelemät sääntömääräiset asiat. Erityisen huomion kohteiksi päätyivät konstituutiokomitean loppuraportti sekä hiippakuntakokouksen kehittäminen.
Kokouksen puheenjohtaja, piispa Juhana Pohjola totesi alkusanoissaan, että Suomen Luther-säätiön perustamisesta on kulunut 25 vuotta: – Merkillepantavaa on, että työhön tuli mukaan ihmisiä maanlaajuisesti ja kaikista herätysliikkeistä, ja toki monia ilmankin järjestöperintöä, hän korosti. Kuva: Janne Koskela
Vuosi 2023 pakettiin hyvillä mielin
Hiippakuntakokous pystyi hyväksymään vuoden 2023 tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen positiivisissa tunnelmissa. Talouden tasapainotus vuodesta 2022 onnistui, joskin varsinainen toiminta jäi vielä alijäämäiseksi. Toimintakertomuksessa todettiinkin, että kirkon toimintaa kuvaavat luvut nousivat vuoden 2023 aikana koronaepidemiaa edeltävälle tasolle ja sen yli.
Lähetyshiippakuntaan kuului vuoden 2023 lopussa 42 seurakuntaa, joista kaksi perustetiin kyseisen vuoden aikana. Jumalanpalveluksia pidettiin yhteensä 2007 kappaletta ja niissä kävi yhteensä 79 501 messuvierasta keskiarvon ollessa 39,6. Seurakuntien yhteenlaskettu jäsenmäärä oli noin 2600. Jäsenten määrä kasvoi vuoden aikana noin kuusi prosenttia. Pappiskollegio sai kolme uutta jäsentä. Merkittävää oli myös, että saimme kotimaisen sisarkirkon, kun Lähetyshiippakunta ja Seurakuntaliitto solmivat kirkollisen yhteyden.
Talouspäällikkö Asko Iso-Kungas esitteli vuoden 2023 tilinpäätöksen ja vuoden 2025 talousarvion. Kuva: Janne Koskela
Äänestys konstituutiokomitean loppuraportista
Eniten puheenvuoroja hiippakuntakokouksessa käytettiin konstituutiokomitean loppuraportista keskustelemiseen. Komitean puheenjohtaja Juhana Pohjola esitteli toimenpidesuositukset, joita Lähetyshiippakunnan uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymistä pohtinut komitea oli laatinut. Konstituutiokomitea päätyi toteamaan, että rekisteröityminen olisi kirkollemme luonteva ja mahdollinen ratkaisu niin yhteiskunnallisesti, organisatorisesti kuin hengellisesti. Samalla komitea kuitenkin katsoi, ettei asia ole vielä ajankohtainen: ”Tässä vaiheessa pääsääntöisesti kirkkomme historiallisista syistä kumpuava jäsenistön hajaannus asiassa tukee aikalisän ottamista tässä prosessissa”, loppuraportissa todetaan. Komitea katsoi, että myös rekisteröitymisprosessissa vaadittava eri asioiden yksityiskohtainen tarkastelu ja organisatorinen kehitystyö hyötyisivät aikalisän ottamisesta.
Loppuraportin esittelemisen jälkeen pöydälle tuotiin vastaehdotus, jossa toivottiin ripeämpää etenemistä. Ehdotuksen mukaan olisi perustettava uusi komitea konstituutiokomitean päätettyä työnsä. Se valmistelisi ja toteuttaisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tarvittavat toimenpiteet ja pitäisi huolen, että rekisteröitymisprosessissa edettäisiin seurakunnissa sopusointuisesti.
Pää- ja vastaehdotuksen synnyttämässä keskustelussa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymistä pidettiin kannatettavana tavoitteena. Todettiin, että paniikkia ei ole, mutta toivottiin, että käynnistynyt prosessi, jossa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen on suhtauduttu pääosin myönteisesti, jatkuisi suunnitelmallisesti eteenpäin.
Koska vastaehdotus sai kokousedustajien keskuudessa kannatusta, päädyttiin äänestämään. Selkeä enemmistö kannatti alkuperäistä ehdotusta. Äänestystuloksen ratkettua piispa Pohjola kommentoi ymmärtävänsä hyvin heitä, jotka olisivat toivoneet nopeampaa etenemistä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisessä:
– Olen vakuuttunut siitä, että meillä kaikilla on ihan sama halu ja päämäärä. Tässä kysymyksessä ei ollut voittajia ja häviäjiä.
Kokouksen päätöksen myötä konstituutiokomitean toiminta päättyi eikä uutta komiteaa siis perustettu. Konstituutiokomitean työskentelyn myötä tarpeelliseksi havaittujen tavoitteiden, kuten kirkollisen identiteetin vahvistuminen ja jäsenyyden merkityksen kirkastaminen, toivotaan kuitenkin olevan osa seurakuntien elämää jatkossakin.
Kokoukseen oli mahdollisuus osallistua Zoomin kautta. Sami Niemi toimi teknisenä avustajana. Kuva: Janne Koskela
Ideariihi kokouksen kehittämisestä
Hiippakuntakokouksen loppupuolella kokouksen osallistujat keskustelivat hiippakuntakokouskäytänteiden kehittämisestä. Pienissä ryhmissä pohdittiin, olisiko jatkossa mahdollista järjestää vuodessa kaksi kevyempää kokousta yhden isomman sijaan. Vai olisiko parempi järjestää vuorokauden mittainen tapahtuma, jossa voitaisiin keskustella laajemmin eri teemoista, ja jonka yksi osa hiippakuntakokous olisi? Ryhmien näkemykset kootaan yhteen ja niitä käsitellään myöhemmin hiippakuntaneuvoston kokouksessa. Jo ensi vuonna hiippakuntakokoukseen saatetaan siis kokoontua toisella tavalla kuin mihin viime vuosina olemme tottuneet.
