Seurakuntiemme jäseniä pyydettiin keväällä vastaamaan Lähetyshiippakunnan konstituutiokomitean valmistelemaan kyselyyn. Kyselyn avulla konstituutiokomitea halusi selvittää jäsenten näkemyksiä muun muassa Lähetyshiippakunnan toimintaan osallistumisesta, Suomen evankelis-luterilaisessa kirkon jäsenyydestä, Lähetyshiippakunnan rekisteröitymisestä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi sekä kirkon viestintäkanavista.

Sekä suomen- että ruotsin kielillä toteutettuun kyselyyn vastasi yhteensä 712 henkilöä. Vastauksia voidaan pitää kattavina sekä vastaajien ikärakenteen että alueiden kannalta: Vastaajia oli alle 18-vuotiaista yli 65-vuotiaisiin niin, että yli puolet heistä oli yli 50-vuotiaita. Vastauksia annettiin kaikista rovastikunnista, mutta Kaakon ja Hämeen rovastikunnista vastauksia tuli jäsenten määrään nähden verraten vähän, kun taas Uudenmaan vastaajien määrä oli muihin rovastikuntiin verrattuna suhteellisen iso.

Joka viides kaksoisjäsen

Lähetyshiippakunnassa on viime vuosina keskusteltu niin sanotusta kaksoisjäsenyydestä. Kirkkomme status rekisteröimättömänä uskonnollisena yhdyskuntana on mahdollistanut jäsenten kuulumisen samanaikaisesti sekä Lähetyshiippakunnan että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin. Koska kirkollamme ei ole yhteistä jäsenrekisteriä eikä seurakunnissa ole pidetty kirjaa kaksoisjäsenien määrästä, aiemmin ei ole tiedetty, kuinka suuri osuus jäsenistä kuuluu myös Suomen ev.-lut. kirkkoon. Tuoreen tiedon mukaan osuus on noin joka viides. Jäsenkyselyn tuloksista käy ilmi, että vastaajista 22 % kuului sekä Lähetyshiippakunnan että Suomen ev. lut. kirkon seurakuntiin.

Tulosten perusteella kaksoisjäsenyys ei näytä katsovan ikää: Eri ikäisten jäsenten keskuudessa kaksoisjäseniä on suunnilleen yhtä paljon. Eniten kaksoisjäseniä on alle 18- vuotiaiden vastaajien joukossa. Sen sijaan Lähetyshiippakunnan toiminnassa mukana oleminen vaikuttaa merkittävästi kaksoisjäsenten määrään: Alle vuoden toiminnassa mukana olleista jäsenistä kaksoisjäseniä oli noin puolet, mutta vuoden tai pidempään toiminnassa mukana olleista enää keskimäärin 20 % ilmoitti olevansa kaksoisjäseniä.

Myönteinen suhtautuminen rekisteröitymiseen

Lähetyshiippakunnan konstituutiokomitea on viime vuosien aikana selvittänyt kirkkomme mahdollisuutta rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vuonna 2021 perustettu komitea on tutkinut ja pohtinut rekisteröitymisen käytänteitä, hyötyjä ja haittoja eri näkökulmista. Samaan aikaan seurakunnissa ja eri toimielimissä on keskusteltu rekisteröitymiseen liittyvistä ajatuksista.

Jäsenkyselyn vastaajista kaksi kolmasosaa suhtautui myönteisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen. 35,8 % ilmoitti toivovansa, että Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. 30,1 % näki rekisteröitymisen olevan mielekäs tavoite, kunhan edetään riittävän harkiten. Noin 17 % prosenttia piti nykyistä tilannetta hyvänä – heidän mielestään olisi viisasta jatkaa samalla tavalla. Noin 2,4 % ei toivonut rekisteröitymistä ja 0,7 % ei haluaisi olla jäsenenä, jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi. Noin 14 % vastaajista koki, ettei heillä ollut asiaan vahvaa kantaa.

Uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymistä toivoivat eniten alle 35-vuotiaat vastaajat. Yli 51-vuotiaiden vastaajien keskuudessa oli eniten heitä, jotka pitivät nykyistä tilannetta toimivana. Rekisteröitymistä ehdottomasti vastustavia oli yhtä paljon alle ja yli 50-vuotiaissa. Kyselyyn vastanneista kaksoisjäsenistä vajaa puolet (46 %) suhtautui rekisteröitymiseen suopeasti. Vastanneista kaksoisjäsenistä 7 % ei kannattanut rekisteröitymistä. Eniten rekisteröitymisen kannattajia oli toimintaan viimeksi muukaan tulleiden vastaajien keskuudessa.

Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo pitää jäsenkyselyä hyödyllisenä. Kysely antoi tietoa monesta eri asiasta. Konstituutiokomitea totesi selvityksessään, että rekisteröityminen on monesta eri syystä luonteva suunta Lähetyshiippakunnalle. Kerosuon mukaan myös rekisteröitymiseen myönteisesti suhtautuvien suuri määrä tukee sitä.

– Juuri nyt voimme keskittyä hyvään perustyöhön seurakunnissa ja katsoa rauhassa, miten tilanne kehittyy, Kerosuo pohtii.

Kerosuo punnitsi rekisteröitymisen hyötyjä ja haittoja jäsenkyselyn tuloksien valossa myös elokuussa Kesäjuhlan ajankohtaisluennossa. Kerosuon mukaan nykyinen tilanne mahdollistaa Lähetyshiippakunnalle jo melko laajat vapaudet toimia kirkkona myös yhteiskunnallisesti katsottuna. Rekisteröitymisellä ei ole kiirettä ja juuri nyt siitä aiheutuva vaiva olisi mahdollisesti suurempi kuin sen myötä tulevat hyödyt.

Jatkosta päätetään marraskuussa

Tämän kesän aikana Lähetyshiippakunnan konstituutiokomitea on analysoinut jäsenkyselyn tulokset ja laatinut sen ja aiemman työskentelynsä pohjalta loppuraportin. Raportti käsitellään julkisesti Lähetyshiippakunnan vuotuisessa hiippakuntakokouksessa marraskuussa. Konstituutiokomitean selvitystyön pohjalta hiippakuntakokous päättää, miten uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisen suhteen jatkossa toimitaan. Nyt, oman osuutensa loppumetreillä, konstituutiokomitea haluaa kiittää kaikkia jäsenkyselyyn vastanneita sekä viime vuosien aikana keskusteluihin osallistuneita käyttämästänne ajasta ja hyödyllisistä ajatuksienvaihdoista.

Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan ohjelma jatkui lauantaina lounaan jälkeen hiippakuntadekaani Joel Kerosuon pitämällä ajankohtaisluennolla. Kerosuo käsitteli puheessaan kirkossamme pinnalla olevaa kysymystä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä ja keväällä tehdyn jäsenkyselyn alustavia tuloksia. Kerosuon mukaan uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on hyvä tavoite, jota kohti on paras edetä rauhassa. Rekisteröitymistä tärkeämpää on rakentaa seurakunnista koteja armahdetuille syntisille. Julkaisemme tässä dekaanin luennon kokonaisuudessaan. Voit myös kuunnella sen täältä.

Armahdettujen syntisten yhteisö

Armo ja rauha lisääntykööt keskellämme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Jumala on lähellä. Herra Jeesus on lähellä. Maailma on täynnä erilaisia kuvitelmia Jumalasta. Joskus hänet nähdään vain tuntemattomana ja kaukaisena. Joskus hänelle on annettu asunnoksi vain järjelliseen maailmamme toistaiseksi hämäräksi jäänyt aukkokohta. Mutta kun Paavali julisti Jumalan sanaa Ateenassa, hän tiesi, ettei hän ollut tuomassa sinne Jumalaa. Päinvastoin Jumala itse oli kutsunut ja lähettänyt hänet. Hän siis oli siellä jo. Nytkin on niin, ettei Jumala vasta ole tulossa sinne, missä sinä juuri nyt olet. Istuit sitten Kesäjuhlilla penkissä tai vielä jäätelöjonossa, kuuntelit tätä sitten radion välityksellä tien päältä, jalat vedessä laiturinnokassa, tai myöhemmin tallennusta yön pimeinä tunteina, kun et saa unta.

Jumala on jo siellä. Kaikkialla ympärilläsi on taivaan ja maan Herra ylläpitämässä maailmaansa. Jokaisessa valtimonlyönnissäsi tunnet hänen ikuisen luomisvoimansa. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Mutta miten helposti se unohtuu ja miten hetkellisesti ja välähdyksenomaisesti siitä saa jotakin aavistaa ja löytää siitä ilonsa.

Aarteiden äärelle

Meidän olemuksessamme on pimeä kohta. Yhteyteen Jumalan kanssa on tullut katko ja hälyääni. Sen tähden Jumala on tuntematon. Sen tähden me joudumme hapuilemaan. Nyt kun Paavali julistaa siellä Ateenan areiopagilla, hän oli Jumalan sanansaattaja, joka kertoi, että tämä tietämättömyys oli voitettu, Jumala oli tullut tunnetuksi. Jumala, joka ei mahdu taivasten taivaisiin, oli kuitenkin ottanut asunnon maailmassa. Mutta se ei löytynyt noista upeista marmoritemppeleistä. Se ei ollut rakennus, vaan henkilö. Hänessä asui jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Jumala otti ihmisruumiin temppelin neitsyt Mariassa. Taivaan ja maan herra liittyi verisitein kärsivään ja harhailevaan sukuumme. Tämä temppeli runneltiin ja hajotettiin, mutta kolmessa päivässä se jälleenrakennettiin kuoleman syvyydestä.

Monenlaisia omatekoisia jumalia on yhä tänä päivänä. Sellaisia, jotka rakentuvat ihmisen haaveiden, tai aatteiden, pelkojen, vihan tai intohimojen varaan. On mammonan epäjumalaa ja silmän pyyteitä. Erilaisia epäjumalia, jotka kuitenkin vieraannuttavat ihmisen Jumalan tarkoittamasta elämästä.

Me kannamme sisällämme synnin pimeää. Ja kuitenkin hän juuri saapuu luoksemme. Kaiken hapuilun ja pimeytemme keskelle hän saapuu huoneeseemme apostolisessa sanassa. Ja hän itse sanoo, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Ja tuo kaikki tarkoittaa tietenkin myös sinua ja minua. Sillä kaikkien velan hän on maksanut, koko maailman synnit on sovitettu. Siksi voit olla varma, että tämä sana koskee tänäänkin juuri sinua. Myös sinua siellä jäätelöjonossa tai radiosi äärellä.

Missä harhapoluilla oletkaan ollut, minkälaisia ajan seireenejä kuunnellut, mitä epäjumalia pitänyt rakkaana ja kumartanut. Ja vaikka kutsu asettaa aina synnintunnustajan paikalle, se on kutsu armoon ja elämään. Kaiken aikamme sekamelskan keskellä kuuluu edelleen Jumalan sana ja kutsu, joka sanoo: Minä olen Herra sinun Jumalasi. Tule ja seuraa minua! Se sana kutsuu omistamaan Jumalan armonaarteet, ja se on myös jalo kutsu seurata Herraa Jeesusta!

Osa teistä varmaan muistaa vanhan Grimmin sadun onnekkaasta Hannusta. Jos mennään nyt pikakelauksella, niin siinä on Hannu, joka saa vaivojensa palkaksi työstään kultakimpaleen. Kun kultakimpale oli hänelle liian raskas ja vaivalloinen, hän vaihtoi sen mukavuuden vuoksi sarjaan muita asioita: ensin hevoseen, sitten lehmään, sitten hanheen, sitten hiomakiveen, jonka hän lopulta viskasi veteen menettämättä paljoakaan. Ensin hänellä oli kimpale kultaa, sitten vain pieni hiomakivi, jonka hän viskasi menemään turhana. Sen sijaan, että hän olisi synkistellyt, hän ajatteli saaneensa täydellisen vapauden. Hannu tuntuu meille tietysti hoopolta, mutta tuo vanha kertomus asettaa kysymään, että mitä ovat meidän kultakimpaleitamme. Ja osaammeko aina niitä arvostaa? Vanha tarina ei kerro, kuinka pitkään Hannun juopumus kesti ja kuinka synkkää oli, kun hän lopulta tajusi mitä oli tehnyt. Hän oli hukannut kallisarvoisen palan kultaa.

Mikä on meidän palamme kultaa? Emmekö me ainakin haluaisi sanoa, että meidän aarteemme löytyy edelleen Vapahtajan kalliista aarteista. Jotakin, joka ei tule meidän vaivojemme palkkana, vaan jonka hyvä Vapahtaja meille antaa.

Grimmin sadussa meille tietysti kuvataan vähän höppänää Hannua, mutta oikeassa elämässä se tapahtuu salakavalammin. Kuten Jeesus tutussa kylväjävertauksessa varoittaa. Juuret eivät pääse kasvamaan. Tulee ahdinko ja vaino sanan tähden. Tulee tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys, jolloin koetellaan, missä on aarteemme. Jokainen yksittäinen kasvi tai oksa joutuu koetteelle ja eikö niin, että meidän itsessämme usein punnitaan ja myös köykäisiksi havaitaan. Mutta juuri silloin, ei meilläkään ole muuta pakopaikkaa kuin Jeesuksen kalliit aarteet. Harharetkiltään saa palata Jumalan pelastuksen lahjojen äärelle.

Hengellisen kodin rakennustyömaa

Noin 25 vuotta sitten joukolle kristittyjä heräsi ajatus, voisiko Suomessakin olla luterilaisia seurakuntia, joihin mennä luottavaisin mielin sanankuuloon ja oppia tuntemaan muita samoista lahjoista eläviä kristittyjä, jossa sinut nimeltä tunnettaisiin ja jossa sinä voisit olla kotonasi. Oli päästävä Jeesuksen lahjojen ääreen, sillä syntisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua siihen toivoon ja lupaukseen, jonka me saamme Jumalan taivaallisissa lahjoissa.

Siitä alkoi hengellisen kodin rakentaminen, ja samalla rakennustyömaalla olemme edelleen. Tuo pienen joukon aloittama työ on saanut mennä eteenpäin. Siitä yhtenä konkreettisena merkkinä on tämänkin viikonlopun yhteinen kokoontumisemme. Nyt kun rakennamme yhteistä kotia, on hyvä myös säännöllisesi pysähtyä myös sen ääreen, mikä on se perusta, jolle rakennamme tätä hengellistä kotia. Missä on meidän aarteemme ja perustamme?

Olin hiljattain pitämässä jumalanpalvelusta eräässä paikassa. Paikalle tuli hieman arastelleen henkilö, joka paljastui uudeksi tutustujaksi. Hieman empien naulakoilla hän sanoi, että tulin nyt tutustumaan, kun eikös syntisiä löydy täältäkin. Sanoin, että ”jo vain, täältä löytyy. Tervetuloa!”

En tiedä, mikä oli tulijan ennakkokäsitys. Jokin sisäinen kutsu veti sanankuuloon, mutta samalla jännitti.

Siitä, miten media on aikoinaan meistä kirjoitellut ja joskus ehkä edelleenkin, sille me vähän voimme. Mutta sille, miten itse toimimme ja millaista seurakuntakulttuuria rakennamme, sillä tietenkin voimme paljonkin.

Oma rukoukseni ja toiveeni on, että meidän seurakunnistamme voisi loistaa juuri se ajatus, että tämä on armahdettujen syntisen yhteisö. On eri elämäntilanteissa olevaa ja hyvin erilaista kulkijaa, mutta kaikkia yhdistää se, että olemme saman armon varassa.

Olemme syntisiä ja monessa heikot ja puutteelliset, mutta sellaisia, jotka janoamme evankeliumia ja Jeesuksen armonaarteiden äärelle. Myös sen vuoksi me haluamme rakentaa seurakuntia, itsellemme ja seuraavalla sukupolvelle, ja kaikille, jotka haluavat tulla mukaan. Seurakuntia, joita saa määrittää edelleenkin kestävä raamatullinen ja luterilainen teologia.

Meidän kirkollamme on ajaton perusta. On ihana sanoma syntien anteeksiantamuksesta ja vankka luterilainen perusta. Samalla tietenkin jokainen ajanjakso tuo omat kysymyksensä. Muutamia nostoja kirkkomme ajankohtaisista kysymyksistä.

Meillä on ollut sloganina ”seurakunta seuraavalla sukupolvelle”. Kaunis ajatus, mutta monelle yhteisölle usein haastava. Se on tietenkin teema, joka vaatii jatkuvasti huomiota, miten asiassa toimia ja miten tätä vahvistaa ja mahdollistaa. Samalla on suuri ilo siitä, että Kesäjuhlaakin mahdollistamassa on ollut suuri nuorten ja nuorten aikuisten joukko. Samalla toivon, että tämä näköala voisi olla läsnä laajemmin kirkossamme. Kuinka voisimme uutta sukupolvea osallistaa kirkon ja seurakuntien päätöksentekoon, työryhmiin ja tapahtumiin? Samoin myös ihan kutsumalla mukaan tekemään, opettelemaan kantamaan vastuuta. On valtava ilon ja kiitoksen aihe, että Kesäjuhlassakin saa olla mukana suuri joukko lapsia ja eri ikäisiä nuoria. Tämän joukon huomioiminen ja riittävien resurssien etsiminen lapsi- ja nuorisotyöstä huolehtimiseen voi toivon mukaan säilyä yhteisenä näkynämme.

Tällä hetkellä yleisesti Lähetyshiippakunta ei ehkä ole vuolas koski, mutta se on kuitenkin tasainen virta, joka kulkee eteenpäin. Kun työ ja toiminta kasvaa ja enemmän toimijoita on mukana, se myös tietysti antaa aina enemmän painoarvoa ja vaatimusta sille, että me voisimme läpi seurakuntaverkoston vaalia samoja arvoja.

Millainen on hengellinen koti, jota me rakennamme? Monesti rukoillaan, että seurakuntamme voisi olla sellainen johon uusien tulijoiden ja hyvä tulla, ja samalla se tuo kysymyksen mukanaan, miten me kaikki voisimme omilla paikoillamme sitä edistää?

Me rakennamme hengellistä kotia. Millaisia asioita sinä liität kotiin? Eikö se ole toiveissamme lämmön, turvan, läheisyyden, luottamuksen paikka? Kun me rakennamme ja rakennumme, oma rasittavuutensa on siinä, että rakennustyömaalla on kaikki aina vähän kesken. Tämä sama remontti on kesken meissä jokaisessa ja jokaisessa seurakunnassa. Se tuokoon meillekin armollisuutta lähimmäisiämme kohtaan.

Samalla, kun asiat vasta rakentuvat, eikö kotona ole kaikki myös valmista? Koska lopulta kodin muodostavat ihmiset. Ja Jumalan lasten koti löytyy sieltä, missä on Jeesuksen aarteet. Kaikki on valmista omistettavaksi, vaikka puitteet voivat vaihdella ja on vielä monta asiaa, joita laittaa kuntoon.

Kysymys uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä

Kodeissakin tulee aina välillä erimielisyyttä, miten tulisi toimia. Meidänkin kirkostamme löytyy jännitteisiä asioita. Yksi sellainen on ollut keskustelu uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisestä.

Moniin kysymyksiin, miten me rakennamme kristillistä kulttuuria, ja erityisesti, miten kirkon hallintoa hoidetaan, emme saa suoraan vastausta Raamatusta. Me näemme maailmalta monenlaista esimerkkiä. On erilaisia synodeja, episkopaalisempaa ja seurakuntia korostavampaa. On erilaisia neuvostoja, johtoryhmiä ja päättäviä elimiä. Meidän nykyinen mallimme ja kirkon hallinto on hyvin kevyt. Vaikka silloin asioiden määrä keskusjohdolla voi olla toisinaan iso, se samalla aina palauttaa huomiota sinne, missä elämä on, seurakuntiin. Hengellistä kaitsentaa hoitava piispa, operatiivisesta johdosta vastaava dekaani ja aluerovastit ympäri Suomea, ovat huolehtimassa piispan ja dekaanin tukena kokonaisuudesta. Tarkoitus on tietenkin jatkuvasti mahdollistaa elämää seurakuntatasolla, jotta seurakunnat voisivat vahvistua, nousta jaloilleen ja pala palalta ottaa vastuuta omasta työstä, toiminnasta, taloudesta. On siunattu asia, jos meille voi yhdessä herätä halu työn vahvistamiseen, työtapojen etsimiseen, jotta seurakuntamme voisivat kaikin tavoin vahvistua.

Meidän tilanteessamme keskustelua on aina välillä noussut sekä rekisteröitymisasiasta ja siitä, mikä olisi mielekkäin tapa hoitaa taloutta ja hallintoamme. Mikä olisi meille parhaaksi? Aikoinaan työ on käynnistynyt Suomen Luther-säätiön kautta. Sen säädekirjassa määritellyn tarkoituksen mukaisesti on aloitettu jumalanpalvelukset Helsingissä. Aloitettiin rakentamaan hengellistä kotia, jolle valtion edessä puitteet mahdollisti Luther-säätiö. Kaiken ytimessä on ollut juuri tämä tarve päästä Jumalan lahjojen ääreen.

Olemme kulkeneet nyt muutaman vuosikymmenen noista hetkistä. Se on lyhyt silmänräpäys pitkässä kirkkohistoriassa, mutta antaa kuitenkin jo meidän hengellisessä kodissamme erilaisia näkökulmia ja perspektiivejä asiaan. Joukossamme on niitä, jotka ovat eläneet läpi kaikki nämä vuodet, ensimmäisistä hetkistä tähän Kesäjuhlaan. Sitten mukanamme on erilainen joukko kaikkina näinä vuosina mukaan tulleita. Lähetyshiippakunta perustettiin vuonna 2013. Olemme tietoisesti halunneet tulla ulos viestinnässä juuri Lähetyshiippakuntana, mutta silloin on mahdollisesti myös voinut jäädä osalle vieraammaksi, että mikäs oikein onkaan säätiön rooli ja miten se tähän kaikkeen oikein liittyy.

Aikoinaan säätiömallin valinnalle oli useita syitä. Ehkä sitä on joskus hyvä nuoremmille kuulijoille avata. Vaikka on tarpeen keskittyä ennen kaikkea oman elämään, on hyvä nähdä, mikä on ollut myös yksi sen historiallinen vaikutin ratkaisujen takana. Oli jouduttu näkemään monta kertaa eri yhteyksissä, kuinka jokin yhdistys muuttaa radikaalisti linjaansa, kun jokin fraktio järjestää päiville riittävän edustajamäärän, ja niin saadaankin johto kerralla vaihdettua, ja linja muuttuu toisenlaiseksi. Se voi tuntua meistä monista hämmentävältä ja pistää kysymään, että onkohan nyt tuollaista. Kovin kauas ei tarvitse historiassa kuitenkaan mennä, jotta monien tuttujen liikkeidenkin historiasta voi nostaa erilaisia esimerkkejä.

Katsottiin, että säätiömalli luo hyvät puitteet virallisten asioiden hoitamiseen. Se antaa paljon vapautta, toisaalta siinä ollaan selkeästi säädekirjan kautta sitouduttu tiettyyn työhön ja toimintaan, ja jonka linjaa ei voi myöskään huutoäänestyksellä vaihtaa. Se katsottiin työn perustamisvaiheessa turvaa luovaksi asiaksi ja sitä se on ollut myös meidän kirkkomme alkumetreillä. Siksi sillä on lähdetty liikkeelle ja parin vuosikymmenen kokemuksella voi todeta, että tätä kautta kirkon asiat ovat pyörineet hyvin. Se on hyvällä ja ennustettavalla tavalla turvannut elämää sanan ja sakramenttien äärellä. Säätiön kautta yhteistalous on mahdollistanut myös seurakuntaverkoston nopean kasvun, kun rikkaammat seurakunnat ovat tukeneet köyhempiä ja on keskusjohtoisesti pohdittu mihin satsata. En juurikaan ole kuullut ääniä, jossa tästä yhteistaloudesta haluttaisiin luopua, oli meidän taloushallintoamme hoitava taho sitten mikä tahansa.

Nyt kun mietimme, mikä meille olisi parhaaksi, samalla on tietenkin selvää, ettei apostoli Paavali puhunut säätiöstä tai kirkkoisät muotoilleet säätiön sääntöjä. Mutta halusimme tai emme, tarvitsemme rahakeräyslupia, työnantajavastuita, talousvastuiden läpikäymistä, työsuojelua, tasa-arvo suunnitelmaa, tapahtumajärjestäjän vastuuta ja niin edelleen. On monia asioita, joita tulee hoitaa. Ja niiden hyvä hoitaminen tuo turvaa ja ennustettavuutta, selkärankaa myös hengelliselle elämälle, vaikka tietenkin ajatus juuri on, että meidän arkiset huolenaiheemme voisivat pyöriä jossakin ihan muualla. Seurakunta voisi keskittyä enemmän hengellisen kodin rakentamiseen kuin byrokratian viidakkoon.

Nyt tässä tehtävässä on palvellut meillä Suomen Luther-säätiö. Se on huolehtinut kaikista näistä asioista, jotta seurakunnissa voitaisiin keskittyä kaikkein olennaisimpaan. Niin kuin hiippakuntajärjestyksemme sanoo, se toimii tukijäsenenä, ja huolehtii juridisista velvoitteista, työnantajavastuista, kustannustoiminnasta ja niin edelleen.

Olen toisinaan pohdiskellut sitä seikkaa, että toisaalta tämän kaksoisrakenteen avaaminen ei ole kovin olennaista, koska se ei ole seurakuntaelämän kannalta kovin olennaista. Toisaalta on mukaan tulleita ihmisiä, jotka ihan ymmärrettävästi pohtivat, miksi asiat menevät kirkossa niin kuin menevät ja asiat voivat vaikuttaa hankalammilta kuin ovatkaan. Tämänkin havainnon myötä on pyrkimyksenä jatkuvasti kirkkaammin pitää päätöksentekoa ja toimintaa esiin ja kasvattaa avoimuutta läpi rakenteiden.

Mutta eri historiallista syistä on tähän malliin aikoinaan päädytty ja sillä työskennelty. Nyt on pohdittu, palvelisiko jokin muu malli paremmin. Nykyiselle mallille voi antaa vahvan plussan asioiden toimivuudesta. Monenlaisia organisaatiokaavioita voi hahmotella, mutta lopulta palataan aina samoihin vastuukysymyksiin ja toisaalta viestinnälliseen haasteeseen, että asiat, jotka kuuluvat olla taka-alalle, voisivat pysyä siellä, mutta olla riittävästi esillä, että ihmiset saisivat otteen, miten asiat menevät.Nämä taas ovat oikeastaan kysymyksiä ja haasteita riippumatta siitä, millä mallilla mentäisiin eteenpäin.

Oma vaikutelmani kuitenkin on, että vaikka joskus tulee kritiikkiä epäselvyydestä, sinänsä kirkon arki on näin rullannut varsin hyvin. Muunlaisiakin malleja toki on olemassa. Hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtävän selvittää, mitä hyviä ja huonoja puolia olisi, jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi.

Olen saanut parin vuoden aikana hyvin erilaisia kommentteja asiasta. Osaa ahdistaa eri syitten takia, että koko asiasta edes puhutaan. Osa odottaa jo suorastaan malttamattomana. Osaa ei asia paljon hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta kerran vuodessa muistaa, kun silmä osuu johonkin viralliseen dokumenttiin, jossa lukee väestörekisteri eikä uskonnollinen yhdyskunta.

Nostoja jäsenkyselyn tuloksista

Olen nyt toiminut muutaman vuoden ajan Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaanina ja Suomen Luther-säätiön asiamiehenä. Samoin olen ollut mukana konstituutiokomiteassa ja koettanut punnita tätä asiaa isommissa ja pienemmissä kysymyksissä. Eli kirkon arkisen elämän kannalta olen varmaankin se henkilö, jolla yleensä on ensimmäisenä pöydällä nämä tähän kaksoisrakenteeseen ja juridiseen kokonaisuuteen liittyvät asiat.

Oma vaikutelmani tilanteesta on seuraava: Jos Lähetyshiippakunta olisi rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, on tiettyjä asioita, joita se helpottaisi. Jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi, tulisi mahdolliseksi saada uskonnolliselle yhdyskunnalle kuuluvat uskonnonharjoitukseen liittyvät vapaudet, oikeudet ja tuet. Ehkä isoin asia on se, että se ikään kuin poistaisi tarpeen selittää ja selventää asioita monissa yhteyksissä, niin yhteiskunnan tilanteissa kuin erilaisissa kirkollisissa keskusteluissa. Erityisesti se selkeyttäisi tilannetta uskonnonopetuksen kohdalla.

Puhtaasti tästä näkökulmasta katsottuna ajattelen, että rekisteröityminen olisi selkein ja paras vaihtoehto. Kuitenkin samaan aikaan on edelleen totta se, että meillä ei ole teologista tai toiminnallista painetta. Asiat toimivat, ja nykymalli on monessa suhteessa tarkoituksenmukainen. Kun katsomme mahdollisen rekisteröitymisen tuomaa hypoteettista lisää, ne ovat verrattain hyvin pieniä asioita. Me nautimme jo nyt laajaa uskonnonvapauden suojaa. Pääosin jo nyt voimme oppilasryhmien toteutuessa muodostaa uskonnonopetusryhmiä. Pastorimme voivat toimittaa avioliiton siunaamisia ja niin edelleen. Eli siitäkin huolimatta, että rekisteröityminen olisi monessa mielessä selkeintä, puuttuu kuitenkin sellainen iso porkkana, tai mehevä kirkkokahvien mehevä kakkupala, minkä vuoksi olisi mielekästä lähteä asiassa etenemään.

Omalta paikaltani on vaikea juuri nyt nähdä sellaista ratkaisevaa lisää kirkkomme työhön, jonka rekisteröityminen toisi, eikä se myöskään poistaisi mitään ratkaisevaa haittaa.

Kokonaisuudessa ei nouse esiin jotakin yksittäistä niin suurta motivoivaa tekijää, että asian suhteen täytyisi kiirehtiä, ja samalla asiaan liittyy työsarkaa erityisesti perustamisvaiheessa.

Eli mikään toiminnallinen pakko ei tee asiaa kiireelliseksi. Eli tietyistä puutteistaan huolimatta nykyinen rakenne on ollut toimiva. Uskonnonharjoittamisen vapaus on perustuslaissa suojeltu ja koskee jo nytkin Lähetyshiippakuntaa. Samoin myös Luther-säätiön toiminnan tarkoitus tulee tätä myös juridisesti.

Kokonaisuutta pohtiessaan konstituutiokomitea järjesti seurakunnissa jäsenkyselyn. Lähetämme tästä tietoa seurakuntiin myöhemmin syksyllä, mutta otan nyt esille muutamia nostoja kyselyn tuloksista. Kyselyyn vastasi noin kolmasosa kirkkomme konfirmoiduista jäsenistä. Yksi pohdittava kysymys on se, että keskellämme hyvin eri tavoin katsotaan Suomen evankelisluterilaista kirkkoa. Osa on sydän verellä siirtynyt sen piiristä rakentamaan Lähetyshiippakuntaa, ja kokee tämän yhteyden merkittävänä, vaikka olisi jo vuosikymmeniä sitten sanoutunut irti sen hengellisestä yhteydestä. Keskuudessamme taas kasvaa uusi sukupolvi, joka ei ehkä eläessään ole käynyt Suomen ev. lut. kirkon tilaisuuksissa.

Kyselyyn vastanneista reilut 22 % prosenttia kertoi olevansa vielä Lähetyshiippakunnan jäsenyyden lisäksi myös jäsenenä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Lukema on mahdollisesti hieman korkeampi, koska oletettavasti vanhempi väestö on hieman aliedustattuna vastanneissa, mutta suuruusluokasta saamme kiinni.

Kaksoisjäsenien osuus on siis edelleenkin merkittävä, vaikkakin ehkä pienempi kuin ennakkoon odotettiin. Usealle ev.lut. kirkosta puhuessa mielessä on erityisesti sen herätysliikkeet ja toive, että voisimme aktiivisesti rakentaa sinne yhteyksiä, erityisesti nyt ev. lut. kirkon yhä kasvavien myllerrysten keskellä. Meiltä varmasti löytyy ymmärrystä kirkkotaistelun näköalalle ja saamme olla siunaamassa kaikkea hyvää rakennustyötä, jota vaikkapa herätysliikkeiden kautta tehdään. Ilolla tervehdimme myös kaikkea sellaista kehitystä, jossa yhteisöille muodostuu vahvempi luterilaisen seurakunnan identiteetti. Kunpa maassamme olisi mahdollisimman monta luterilaista seurakuntaa, johon hyvillä mielin mennä, olimme sitten samaa kirkkoa tai emme!

Kyselyssä selvisi myös, että kolmannes Lähetyshiippakunnan jäsenistä toivoi, että uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekiströitymisessä edettäisiin jo nopeammin. Sitten oli 30%, jotka näkevät, että uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on hyvä tavoite, kunhan asiassa edetään riittävän rauhallisesti harkiten. Merkittävä joukko muodostui myös niistä, jotka katsoivat, että nykytilanne on toimiva ja toisaalta niistä, joilla ei ollut vahvaa näkemystä asiaan. Ehkä itseäni ilahdutti eniten se, että vaikka asia on herättänyt jännitteitä, niin kyselyssä kuitenkin oli vain 22 ihmistä, jotka ilmoittivat suhtautuvansa täysin kielteisesti asiaan. Olennaista olisi kuitenkin, että voisimme kulkea tässä yhtä matkaa, koska meidän työmme sydän on Jumalan armonaarteissa.

Ajattelen, että on hyvä kiinnittää huomiota tuohon kyselyn joukkoon, joka sanoo, että rekisteröityminen on hyvä tavoite, kunhan asiassa edetään riittävän rauhallisesti. Ajattelen, että se avautuu ikään kuin kahteen suuntaan. Se toisaalta yhdessä hyvin myönteisesti suhtautuvien kanssa antaa sen ikkunan ja mandaatin selvittää ja kysyä kysymystä. Mutta toisaalta se pitää sisällään sen, että nykytilanne on hyvä ja toimiva, ei ole mitään kiirettä asian kanssa. Asiat toimivat ja siksi voidaan myös rauhassa kysyä ja selvittää. Eli voisiko sanoa, että samalla, kun on paljon myönteisyyttä asiaa kohtaan, samalla on niin, että yli puolet kirkkomme jäsenistä ei pidä tällä hetkellä ajankohtaisena rekisteröitymisasiaa.

Vielä lopuksi: On monia syitä, miksi rekisteröityminen olisi luontevaa kirkollemme. Kuitenkin sen vaikutukset kirkkomme elämään vaikuttavat niin pieniltä, että toimintatarmo kannattaa laittaa toisaalle. Selkeät porkkanat uupuvat. Ajattelen siksi, että tällä hetkellä mahdollinen rekisteröityminen ottaisi enemmän kuin antaisi. Voisi sanoa, että sitten aika on kypsä, kun rekisteröinnin plussat voittavat selkeästi miinukset. Ja me voimme yhdessä kirkkona tämän todeta.

Keskityttävä seurakuntakulttuurin rakentamiseen

Hallinnon kysymykset eivät ole merkityksettömiä. Voi olla, että me tulemme tilanteeseen, jossa toteamme, että nyt kannattaa edetä. Tai sitten me toteamme aina asiaa punnittaessa, ettei maksa vaivaa. Samalla itse ajattelen, että tulevaisuutemme suhteen kohtalonkysymyksemme ovat jossakin ihan muualla kuin kysymyksessä rekisteröitymisessä. Ei niin, etteikö se olisi tärkeä asia, mutta meidän tulevaisuutemme kannalta olennaisinta on jatkuvasti, että saako meidän Lähetyshiippakuntamme sloganit tulla eläviksi. Meidän kirkkomme olemassaolon kysymykset ja haasteet eivät ole meidän rekisteröitymisen tavassa, vaan siinä, miten me opimme rakentamaan luterilaisia seurakuntia jotka pystyvät nousemaan jaloilleen, vahvistumaan ja kutsumaan uusia mukaansa. Saako jumalanpalvelus tulla elämäksi ja seurakunta kodiksi? Voimmeko me piirtyä esiin valtakunnallisesti ja paikkakuntatasolla luotettavana luterilaisena kirkkona, johon on hyvä tulla?

Tähän kirkkojen tuntomerkkien mukaiseen työhön meidän nykyinen mallimme tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Siksi ajattelen, että voimavaramme on laitettava ennen kaikkea seurakuntakulttuurin rakentamiseen. Työtä on paljon, vaikka ajattelen, että olemme hyvällä suunnalla.

Minä uskon tässä suhteessa yksinkertaisiin asioihin. Jos sana saa säilyä kirkkaana ja sen ympärille syntyä mielekästä elämää, jossa on inhimillisen kohtaamisen mahdollisuus, kaikki on mahdollista. Sanan äärelle saa syntyä armahdettujen syntisten yhteisöjä, jotka elävät taivaallisista aarteista ja niiden yhteydessä aina uusi sukupolvi saa elää Jumalan lapsena ja löytää oman paikkansa kirkon elämässä. Siksi se kysymys, haaste, jalo kutsu on pohtia omalla paikalla, miten rakentaa tätä kutsuvaa ja kantavaa seurakuntakulttuuria omalla paikkakunnallasi. Miten voimme paikkakuntakohtaisesti ja valtakunnallisesti rakentaa rikasta kristillistä kulttuuria, jossa voidaan kulkea yhdessä armonaarteiden äärellä lastenleireiltä senioripiiriin?

Siksi yritän itselleni ja muille jatkuvasti muistuttaa, että voisimme keskittyä seurakuntakulttuurin rakentamiseen. Me tarvitsemme myös hyvää hallintoa ja kansliassa koetetaan kantaa vastuuta kirkon yhteisistä asioista, jotta seurakuntatasolla asiat voisivat olla mahdollisia.

Siksi itse ajattelen edelleen, että meidän työnäkymme ja tulevaisuutemme on siinä, että me saamme yhä uudestaan yksittäisinä kristittyinä, perheinä, seurakuntina, kirkkona kokoontua katsomaan Jumalan töitä ja elämään niistä, omistaen ne, kuunnellen korvillamme ja suullamme nauttien ehtoollispöydässä.

Kun meillä on Jeesuksen evankeliumissa kaikki annettu valmiina, kaikki on mahdollista, kun saamme siinä elää ja opetella rakentamaan myös seurakuntakotia tämän näyn pohjalle.

”Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi” – tämän näyn kanssa on hyvä elää tänään ja tulevanakin vuonna ja vielä pitkälle eteenpäin.

Tässä kaikessa toivon, että sinä voisit löytää paikkasi seurakunnassa, Jumalan lapsena, seurakunnan rakentajana, esirukoilijana, työntukijana, vastuunkantajana omassa kodissasi ja samalla huolettomana Jumalan lapsena taivaan aarteista eläen. Hänen omanaan, armonaarteista eläen saa kuulla myös aina jalon kutsun ja nähdä elämänsä merkityksen. Armopöydästä eläen, syntien anteeksiannossa leväten myös ojentautua kaiken elämän rupisuudenkin keskellä omassa elämässään kohti sitä, mikä on oikein, totta, kaunista ja hyvää, Jumalan mielenmukaista. Ja se lähtee aina sieltä, että saamme elää alttarin ja saarnastuolin yhteydessä.

Siksi meidän viestimme saa tänäänkin olla: Tulkaa ja katsokaa Jumalan töitä. Tämän riemuviestin kanssa me saamme olla kutsumassa niin kirkkona ja seurakuntina, mutta kaikki lähtee siitä, että sinä saat sen kohdallesi omistaa. Juuri sinulle siellä penkissäsi, tai laiturinnokassa. Kukaan ei toivottavasti ole enää jäätelöjonossa. Jeesuksen täytetyssä työssä on sinun elämäsi ja toivosi, sinun aarteesi. Sinä saat Jumalan pelastusteot tänään kohdallesi omistaa. Ja mikä tuuli oksaa heiluttaakaan, on hyvä ja autuas olla siellä missä Herra Jeesus on. Jää ylösnousseen Vapahtajasi turvaan. Aamen.

Oletko sinä joskus kuunnellut saarnan nettisivuiltamme? Mahdollisesti, sillä ne ovat olleet suosittuja siitä lähtien, kun saarnoja alettiin julkaista Suomen Luther-säätiön nettisivuilla parikymmentä vuotta sitten. Netin kautta kuunneltavat saarnat avasivat myös jumalanpalvelusyhteisöjen ulkopuolella eläville ikkunan, jonka kautta messuissa julistettuun Sanaan pystyi tutustumaan.

 – Saarnojen nauhoitus ei aikoinaan syntynyt suurena strategisena toimintasuunnitemana, vaan eräs henkilö pyysi, voisiko saarnan nauhoittaa, jotta myös pyhäkoulua pitävät henkilöt pystyisivät kuuntelemaan saarnan myöhemmin. Siitä se sitten lähti, hiippakuntadekaani Joel Kerosuo kertoo.

Kerosuo muistelee itsekin aikoinaan tutustuneensa Luther-säätiön seurakuntiin netistä saarnoja kuuntelemalla. Myös moni muu on kertonut, että on aluksi tehnyt näin pitkäänkin ennen kuin on uskaltautunut mukaan.

– On upea asia, että saarnat voivat olla rakentamassa. Toki samalla haluamme olla aina kutsumassa myös messuun Jumalan lasten pöytään ja yhteyteen, Kerosuo lisää.

Sittemmin Lähetyshiippakunnan mediatyö on saanut saarnojen rinnalle monenlaista muita ulottuvuuksia. Esimerkiksi YouTubesta voi seurata messujamme tai Kesäjuhlaa, Studio Kryptan ohjelmista puhumattakaan. Uskonpuhdistuksen muistovuoden 2016 lähestyessä Lähetyshiippakunta halusi olla mukana nostamassa esiin uskonpuhdistuksen ja pelastuksen aarteita. Silloinen dekaani Juhana Pohjola antoi Kerosuolle tehtäväksi ottaa vastuulleen luterilainen.net -sivuston sisällön suunnittelun ja työstämisen. Sivusto palvelee kiinnostuneita edelleen.

– Samoin ainakin muutama on tunnustanut kuuntelevansa Oikeasti luterilainen– podcastia, joka on päässyt alkuun sen myötä, että hetkellisesti korona pyyhkäisi kalenterin tyhjäksi, Kerosuo iloitsee.

Tänä kesänä mediatyöhön on harkitusti panostettu, kun aiemmin aloitettua työtä jatketaan ja lisätään. Lähetyshiippakunta on näet palkannut kokoaikaiseksi mediatyöntekijäksi Matti Reinikan. Hän aloittaa laajennetussa työnkuvassaan elokuussa.

Pitkän linjan dokumentaristi ja seurakuntalainen

Matti Reinikka valmistui Lahden muotoiluinstituutista vuonna 1997. Päättötyönään hän teki dokumenttielokuvan, mikä suuntasi hänen työuraansa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin:

– Jotenkin ajauduin opiskeluaikana dokumenttien pariin ja olen niitä tehnyt siitä lähtien, Matti kertoo.

Työuransa aikana Matti on työskennellyt pääasiassa Elokuvaosuuskunta Siperia -niminen tuotantoyhtiön kautta. Sekä omissa ja toisten tekijöiden projekteissa hän on toiminut eri rooleissa myös äänittäjänä, tuottajana ja leikkaajana.  Matin merkittävimpiä aiempia töitä ovat olleet vuonna 2019 valmistunut Seinäjoen arabikevät -niminen dokumentti, joka käsitteli pakolaiskriisiä. Tätä ennen hän ohjasi Miisa Latikan kanssa Helsingin musiikkitalosta kertovan dokumentin Musiikkitalo – alkusoitto. Isot kotimaiset rahoittajat tukivat noin viiden vuoden mittaista tuotantoa. Elokuva palkittiin maailman suurimmilla taidetta käsittelevien elokuvien festivaalilla, International Festival Of Films On Art -tapahtumassa, Kanadan Montrealissa vuonna 2013. Vuonna 2005 valmistui Tunnustus-nimen dokumentti, jonka Matti oli myös tehnyt yhteistyössä Miisa Latikan kanssa. Ylen tuotantona valmistunut elokuva käsitteli Suomen Luther-säätiön alkuvaiheita.

Lähetyshiippakunnan ja Suomen Luther-säätiön messuihin Matti oli tullut mukaan ennen Tunnustus-dokumentin tekemistä. Pikkuhiljaa häneltä ryhdyttiin pyytämään satunnaisia tilaustöitä kirkon tarpeisiin. Niistä suurimpia oli Ristisaatto-dokumentti, joka julkaistiin, kun Suomen Luther-säätiö täytti 15 vuotta.

– Pitkä dokumenttielokuva on mielestäni kuningaslaji. Se tuo henkilöiden kautta todellisuuden lähelle katsojaa, ja myös elokuvan tekijää, Matti pohtii.

Tällä hetkellä Matti työstää työryhmän kanssa Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäyntiprosessia seuraavaa dokumenttielokuvaa. Heidän tavoitteenaan on saada elokuvalle riittävä rahoitus, jotta Matti voisi tehdä sen loppuun.

Koronarajoitukset johtivat liveohjelmiin

– Vaikeat ajanjaksot pakottavat joskus uusiin avauksiin ja kehittämään toimintaa. Nyt, kun katsoo taaksepäin, on hauska havaita, että myös korona-aikaan alkanut työ on muodostunut tärkeäksi, dekaani Kerosuo huomauttaa.

Kerosuo viittaa Lähetyshiippakunnan luterilaisia keskustelu- ja haastatteluohjelmia tuottavaan Studio Kryptaan, joka sai syntynsä maaliskuussa 2020. Hyvin pian koronarajoitustoimien alettua Matti ja Helsingin Pyhän Markuksen seurakunnan pastori Samuli Siikavirta innostuivat ideasta striimata messuja nettiin katsottavaksi. Vaikka Matti oli tehnyt työkseen videotuotantoa, hänellä ei ollut aiempaa kokemusta livestriimaamisesta. Hän hankki tarvittavan tekniikan, ja suorat lähetykset Koinonia-keskuksessa pidetyistä, kokoontumisrajoituksien puitteissa järjestetyistä messuista aloitettiin.

Keväämmällä koronarajoitusten jatkuessa oli päätettävä, voiko Kesäjuhlaa järjestää. Kun järjestäminen todettiin mahdottomaksi, ryhdyttiin Koinonia-keskuksen alakertaan pystyttämään studiota virtuaalista juhlalähetystä varten. Liisa Pitkäranta suunnitteli Studio Kryptan lavastuksen ja tarvittava tekninen kalusto hankittiin.

– Siitä se sitten lähti. Kun Kesäjuhla oli lähetetty, aloitimme keskusteluohjelmien tekemisen, Matti muistelee.

Studio Kryptan katsojamäärät ovat siitä lähtien kasvaneet tasaisesti. Ohjelmia esitetään säännöllisesti myös esimerkiksi Radio Patmoksella. Tähän asti Matti on ollut mukana palkkiotoimisesti muiden töittensä ohella. Hän on vastannut ohjelmien teknisestä toteutuksesta. Niiden aiheet ovat valikoituneet pitkälti vapaaehtoisten toimittajien omien kiinnostusten ja innostusten mukaan. Matti arvostaa suuresti toimittajien käyttämää aikaa ja panostusta:

– Parhaat ohjelmat tulevat silloin, kun toimittajat ovat henkilökohtaisesti innostuneita aiheista, hän toteaa.

Täysiaikaisesti Studio Kryptaan

Työosuuden nosto antaa Matille mahdollisuuden keskittyä Studio Kryptaan kokoaikaisesti. Tarkoitus on jatkaa tutulla haastatteluformaatilla, mutta myös lyhyempiä ja toisinaan myös dokumentaristisia ohjelmia on visioitu.

– Kokoaikainen työ mahdollistaa minulle studion ulkopuolella työskentelyn. Olen hyvin avoin ideoille ja toiveille, Matti kertoo.

Kustannustehokkainta ohjelmien tekeminen on tutusti studiossa, mutta jos halutaan tarjota katsottavaksi dokumentaristisempaa ohjelmaa studion ulkopuolella, tarvittavan ajan määrä kasvaa moninkertaiseksi.

 – Pidän arvokkaana, että meillä on ammattimies tekemässä ja Lähetyshiippakunta voi tuottaa myös tällaisia ohjelmia, kuten esimerkiksi Paimenet-sarjaa, Kerosuo korostaa.

Alan ammattilaisena Matti pyrkii tuottamaan korkeatasoista sisältöä:

– Mielestäni riman pitää olla meillä yhtä korkealla kuin kaupallisissa medioissa.

Matti painottaa myös, että materiaalin laatu kulkee rinnakkain tuotantoon käytetyn ajan kanssa. Mitä enemmän aikaa käytetään, sitä parempaa laatua saadaan. Tämä vaatii luonnollisesti myös rahaa:

– Emme voi tehdä kanavaa ilman taloudellista tukea.

Kerosuo pitää ongelmallisena, että Lähetyshiippakunnan näkyvyys ja tunnettuus ovat edelleen heikkoja: – Olemme sen verran pieni toimija, että kaikki normaalin seurakuntatyön päälle tulevat satsaukset on pystyttävä huolella perustelemaan. Uskon kuitenkin, että kentällä tuetaan laajasti Mattiin ja Studio Kryptaan satsaamista ja ymmärretään, että tarvitsemme sen tuomaa näkyvyyttä. Talousraamin teki helpommaksi tällä kertaa se, että Reinikan palkkaamiseen saatiin tulevaksi vuodeksi erityinen, tähän tarkoitukseen annettu 25 000 euron täsmälahjoitus. Pystymme sen turvin maksamaan kokoaikaisen palkan ilman, että nostamme seurakuntien maksamaa hiippakuntamaksua, jolla katetaan kaikki yhteisen työn kulut. Toivon, että tämä esimerkki voisi tuoda innostuneita lahjoittajia myös jatkossa. Tämä on tietenkin valtava kiitosaihe jälleen, että on lahjoittaja, joka kokee motivoivaksi saada nähdä, miten konkreettisesti tuella voidaan mahdollistaa kirkon elämää.

Kesäjuhlaan ja Keniaan

Matin työrupeama alkaa vauhdilla, kun kalenteri kääntyy elokuulle. Ensimmäiseksi Matti suuntaa Loimaalle Kesäjuhlaan. Sinne pystytetään Studio Kryptan telttastudio, jossa tehdään muutamia haastatteluja juhlaviikonlopun aikana. Tällä kertaa Matti keskittyy myös Kesäjuhlan varsinaisen ohjelman taltiointiin. Hän pyrkii kuvaamaan mahdollisimman monia tilaisuuksia viikonlopun aikana ja tekemään niistä videokoosteen.

Kuun loppupuolella Matti matkustaa pastori Kalle Väätäisen seurassa Keniaan kirkkomme nimikkolähettien Leena ja Tuomo Simojoen luokse. Matkan aikana Matti seuraa ja taltioi Lähetyshiippakunnan lähetystyötä ja yhteistyötä LHF:n (Lutheran Heritage Foundation) kanssa. Tulossa on yksi isompi dokumentti, ja eri työaloista lyhyempiä videoita.

Jumalan varassa

Uusiin työkuvioihin Matti suhtautuu kokemusta huokuvalla luottamuksella. Hän tuntee projektien kulut ja niihin liittyvät vastoinkäymiset. Vaikeudet, joista kuitenkin selvitään. Vuosien osa-aikaisten kuvioiden jälkeen Matti arvostaa kokoaikaista mahdollisuutta keskittyä Studio Kryptaan:

– Minulla on suuri into tarttua tähän työhön, kun tiedän, että voin panostaa siihen ihan kunnolla. Tosi hyvältä tuntuu.

Innostuksen ja kiitollisuuden ohella Matti on myös huomannut ilmiön, joka hengellisen työn tekemiseen liittyy:

– Välillä tulee hirveän voimakasta sisäistä vastusta. Sen voimakkuus on ollut yllättävää.

Noina hetkinä Matista tuntuu ihan kuin joku sanoisi, että ”Sinusta ei ole tähän, olet ihan surkea, lopeta”. Hän on kuitenkin saanut kokea, että myös tällaisina hetkinä Jumala auttaa:

– Olin kerran Kesäjuhlilla ja tuntui, että kaikki meni pieleen. Päässäni pyöri ajatus, että lopetan Studio Kryptan, minusta ei ole siihen ja kaikki vaan nauravat minulle. Tiesin, ettei se ollut totta, mutta se tuntui niin todelta, että olin jo aikeissa pakata auton, lähteä pois ja lopettaa. Silloin juhlakentältä juoksi luokseni täysin tuntematon vanhempi rouva, joka sanoi, että ”Mun oli vaan pakko tulla sanomaan, että kuinka yksi mies voi tehdä näin paljon kirkon hyväksi, ihan mahtavaa!”

Rouvan antamat kehut olivat niin ylenpalttisia, että Mattia alkoi naurattaa. Jumala oli huomannut, että hän oli epätoivon partaalla, ja lähetti enkelin.

– Tämä työ on täysin Jumalan varassa. Teen tietysti sen, mitä osaan, mutta en pysty itse päättämään, että teen jotain merkityksellistä, Matti toteaa.

Esirukoukset Matin työn ja Studio Kryptan puolesta eivät siis jatkossakaan mene hukkaan.

Samoin taloudellista tukea tarvitaan jatkossakin. Voit osoittaa tukesi Lähetyshiippakunnan Mediatyölle ja Studio Kryptalle tilisiirron viitteellä 8222 ja Luterilainen.netille viitteellä 7773. Merkitse saajaksi Suomen Luther-säätiö ja tilinumeroksi FI59 1023 3000 2354 52. Kiitos tuestasi!

Kirkkomme ruotsinkielinen työ vahvistuu tänä kesänä, kun Kesäjuhlassa kaksi pastoria vihitään palvelemaan ruotsinkielisiä seurakuntiamme. Pietarsaaren Pyhän Jakobin  seurakunnassa (Sankt Jakobs församling) oman toimen ohella pastorina ryhtyy palvelemaan Lennart Ahlvik. Tämän lisäksi Lennart sijaistaa myös pastoreita muualla Pohjanmaalla sekä suomen- että ruotsinkielisissä seurakunnissa. Turun Pyhän Gabrielin seurakunnassa (Sankt Gabriels församling) aloittaa puolestaan Niklas Antonsson osa-aikaisella työosuudella.

Koronavuodet kirkastivat seurakunnan merkityksen

Lennart Ahlvik asuu Luodossa Kokkolan ja Pietarsaaren välillä vaimonsa ja kahden pienen poikansa kanssa. Päivätyönsä hän tekee tällä hetkellä elintarvikealalla. Vapaa-aikanaan hän täydentää teologian maisterin opintojaan suorittamalla STM-tutkintoa  Församlingsfakultetenissa Göteborgissa.

Lennartin Jumala on johdattanut nykyiselle paikalleen Turun Pyhän Gabrielin seurakunnan kautta. Seurakunnasta tuli Lennartin ja hänen vaimonsa koti, kun hän oli muuttanut Pohjanmaalta sinne opiskelemaan. Kahden vuoden kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin Pohjanmaalle ja alkoi tehdä opintojen ohella töitä ruotsinkielisessä laestadiolaisuudessa (LFF-liikkeessä), ensin nuorisotyötä ja sitten kristillistä radiotyötä.

– Oli monella tavalla antoisaa aikaa palvella näissä tehtävissä, mutta tietyt asiat oman tehtävän ja virkateologiaan liittyen johtivat siihen, että päätin lopulta luopua tehtävästä, kuvailee Lennart kyseistä työsuhdettaan.

Tuolloin elettiin koronavuosia. Hän huomasi, kuinka tärkeää seurakuntayhteys ja jumalanpalvelus ovat kristityn elämässä:

– Kaipasin sitä jumalanpalveluselämää Sanan ja sakramentin ympärillä, jota olimme saaneet elää aikaisemmin jo muutaman vuoden.

Niinpä perhe päätyi keväällä 2022 Pyhän Jakobin seurakunnan messuihin. Seurakunta on tullut perheelle rakkaaksi. Lennart iloitseekin, että he ovat perheenä viihtyneet siellä.

”Suuri helpotus tässä virassa on, ettei oteta omista vaan Jumalan varastoista. Hän kutsuu ja lähettää.”

Lennart ottaa kutsun paimenvirkaan vastaan iloiten, mutta toisaalta lähestyvä pappisvihkimys herättää myös toisenlaisia tunteita.

– Tietysti on suuri ilo saada palvella ”sovituksen virassa” ja olla jakamassa Kristuksen armolahjoja muille ihmisille. Samalla oma heikkouteni, puutteellisuuteni ja syntisyyteni nousevat helposti omien silmien eteen. Suuri helpotus tässä virassa on, ettei oteta omista vaan Jumalan varastoista. Hän kutsuu ja lähettää. Hän myös varustaa ja antaa kaiken tarvittavan.

Seurakunnan rakentajasta paimeneksi

Niklas Antonsson on kotoisin Ruotsista, mutta asuu nykyisin Kaarinassa. Hän työskentelee kirkkohistorian opettajana Göteborgissa Församlingsfakultetenissa, jossa muun muassa monet Lähetyshiippakunnan pastorit ovat aiemmin suorittaneet tai parhaillaan suorittavat tunnustukselliseen luterilaiseen teologiaan syventäviä STM-tutkintoja.

Turun Pyhän Gabrielin seurakunnassa Niklas on ollut vuodesta 2011 lähtien. Hän oli siis mukana jo silloin, kun seurakunnan toimintaa käynnistettiin. Niklas oli jo aiemmin opiskellut teologiaa ja jatkoi tuolloin opintojaan Åbo Akademissa.

– Olen vähitellen saanut kasvaa erilaisissa seurakuntaelämään kuuluvissa tehtävissä ja nyt saanut myös kutsun paimeneksi, Niklas kertoo tiestään. Hänen toiveensa ja rukouksensa onkin, että hänen toimintansa pastorina olisi siunaus tutulle kotiseurakunnalle.

 

Lahjakkaita ja motivoituneita miehiä pioneerityöhön

Dekaani Joel Kerosuo odottaa iloiten ja kiitollisena Kesäjuhlaa, jossa tulevat pastorit Niklas ja Lennart vihitään pyhään paimenvirkaan:

– Juhlatunnelmani Loimaan Kesäjuhlan edellä ovat parantuneet viikko viikolta sitä mukaan, kun olen saanut vahvistuksen seurakunnan esittämistä kutsuista pastoreille ja tulevista pappisvihkimyksistä. On suurta lahjaa, että saamme liittää myös Niklaksen ja Lennartin tähän vihittävien joukkoon.

”Tällaisina päivinä on helppo hymyillä dekaanin konttorilla.”

Kerosuon päällimmäisenä tunteena on valtava ilo ja kiitos siitä, että Jumala lähettää pienelle luterilaiselle kirkollemme palvelukseen näin lahjakkaita ja motivoituneita henkilöitä. Hän toivoo, että tulevat vihkimykset voisivat olla myös laajemmin vahvistamassa Lähetyshiippakunnan ruotsinkielistä työtä:

– Vuosien saatossa on ollut omat haasteensa ja pioneerivaihe on usein työlästä. On yritetty pienin askelin kehittää ruotsinkielistä työtä esimerkiksi koordinaattorin nimeämisellä ja kokonaan ruotsinkielisellä Pyhäkön lampulla. Lennartin ja Niklaksen myötä kokonaisuus vahvistuu jälleen. Pienin askelin eteenpäin kourat ristissä mennään, dekaani toteaa.

Jesajan luterilainen seurakunta Jyväskylässä kutsui toukokuun viimeisenä sunnuntaina pidetyssä ylimääräisessä jäsenkokouksessa vastuupastorikseen Elias Ikäläisen. Seurakuntaan oli etsitty uutta vastuupastoria viime syksystä lähtien. Ikäläinen vihitään paimenvirkaan Kesäjuhlassa, ja elokuussa hän myös aloittaa seurakunnan vastuupastorina palvelemisen.

Jumalan mies joukkueeseen

Jesajan seurakunnan seurakuntaneuvoston puheenjohtaja Tero Salmela kertaa helpottuneena viime kuukausien tapahtumia:

– Olemme viime syksystä lähtien olleet ilman pastoria. Ei ole optimaalinen tilanne, että lauma on ilman kaitsijaa ja joukkue ilman valmentajaa, mutta asia on ollut hyvin esillä dekaanilla ja piispalla. Vuodenvaihteen tietämillä alkoikin tapahtumaan: Dekaani Joel Kerosuo kertoi, että hänellä voisi olla sopiva mies tehtävään. Tässä vaiheessa Elias ei itse edes tiennyt, että häntä oli kaavailtu siihen.

Kevään aikana Elias kävi pari kertaa tutustumassa seurakuntaan ja saarnaamassa.

– Meille tuli hänestä todella hyvä vaikutelma. Elias on rauhallinen ja sopiva tehtävään. Hän on kehityskelpoinen ja hyvä mies tehtävään. Sanoisin, että hän on Jumalan miehiä, Salmela toteaa.

Kun piispa Juhana oli ehdottanut Eliasta seurakunnan paimeneksi, seurakunta piti ylimääräisen jäsenkokouksen.  Lopputulosta voidaan pitää suurena johdatuksena ja rukousvastauksena.

– Kun Elias kesällä vihitään paimeneksi, meidän on hyvä lähteä kesällä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, Salmela iloitsee.

Salmela haluaa toivottaa Eliaksen tervetulleeksi ilman sen kummempia odotuksia tai paineita:

– Toivon, että jokainen Jesajan seurakunnassa kantaa Eliasta ja hänen perhettään rukouksissa, ottaa heidät avoimin mielin vastaan ja antaa hänelle kaiken tuen, Salmela kertoo.

Tehtävälleen omistautuva paimen

Vastuupastoriksi kutsuttu Ikäläinen kertoo olevansa kutsusta sanoin kuvaamattoman otettu ja kiitollinen, mutta myös aralla mielellä:

– Minulla on ollut jo vuosia sisäinen kutsumus pyhään saarnavirkaan, joten sisäisen kutsun vahvistava ulkoinen kutsu on tietysti iloinen asia. Päällimmäisenä ajatuksena ovat siis ilo ja kiitollisuus.

Toisaalta hänen mielessään ovat myös 1. Timoteuskirjeen korkeat vaatimukset seurakunnan kaitsijalle, sekä Jaakobin kirjeen varoitus siitä, ettei kovin monen pidä pyrkiä opettajaksi, sillä opettajat saavat kovemman tuomion.

– Siksi ilon ja kiitollisuuden ohella tunnen myös pelkoa ja tahdon ottaa seurakunnan kutsun vastaan aralla mielellä. Luotan kuitenkin siihen, että jos Kristus seurakuntansa kautta kutsuu sananpalvelijakseen, Hän myös varustaa tehtävään. Koetan muistaa, että hoidan virkaani ja elän koko elämääni saman armon varassa, jota sananpalvelijana tulen saarnaamaan. Se tuo sellaisen levon, ettei pelko kuitenkaan pääse dominoimaan yli ilon ja kiitollisuuden, Elias pohtii.

Elias toivoo, että Jesajan seurakunta saisi hänestä mahdollisimman helposti lähestyttävän paimenen, joka omistautuu tehtävälleen.

 – Minuun ovat tehneet vaikutuksen Lähetyshiippakunnan papit, jotka ovat todellisia paimenia, jotka tuntevat laumansa ja kantavat vastuuta lampaiden hengellisestä elämästä ja hyvinvoinnista, Elias kertoo.

Vartijasta teologiksi ja pastoriksi

Eliaksen matka Lähetyshiippakuntaan, paimenvirkaan ja Jesajan seurakuntaan on ollut hänen nuoresta iästään huolimatta monivaiheinen.  Hän varttui esikoislestadiolaisessa perheessä ja sai lapsuudestaan saakka turvallisen ja yksinkertaisen kristillisen kasvatuksen, sekä uskon. Murrosiässä hän kuitenkin etääntyi esikoislestadiolaisesta liikkeestä ja seurakuntayhteydestä, kunnes tapahtui käänne:

– Vuoden 2017 aikoihin havahduin siihen, että jos kerran pidän itseäni kristittynä, minulla pitäisi olla jokin seurakuntayhteys. Lapsuuteni esikoislestadiolainen liike oli kuitenkin hyvin jakaantuneessa tilanteessa sisäisten erimielisyyksien vuoksi ja aloin ymmärtämään, ettei kaikki liikkeen julistus ollut aina myöskään teologisesti kovin kestävää. Päädyin yhdessä vaimoni kanssa Lahden Lutherin kirkkoon Sleyn jumalanpalveluksiin, joissa kävimme melko säännöllisesti kahden vuoden ajan. Siellä omaksuin luterilaisen identiteetin ja Jumala sytytti sydämessäni syvän kiinnostuksen kristillistä teologiaa kohtaan.

Elias hakikin opiskelemaan teologiaa Itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun. Hän ei uskonut saavansa opiskelupaikkaa, sillä oli käynyt vain ammattikoulun. Kun Eliakselle sitten tarjottiinkin paikkaa, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän muutti vaimonsa kanssa Joensuuhun, jossa he päätyivät Nehemian seurakunnan messuun.  Pian, koronan tuoman etäopiskelumahdollisuuden myötä, Ikäläiset muuttivat kuitenkin takaisin Orimattilaan ja Lahden Samuelin seurakuntaan.

Eliaksen opiskelijaelämää sävytti pelko, että hän tekee turhaa työtä opiskellessaan alaa, joka ei työllistä.

– Pitkään minua vaivasi se, että opiskelin teologiaa ja tunsin sisäistä kutsua pastorinvirkaan, mutta tiedostin, että Lähetyshiippakunta on pieni kirkko, eikä pappisvihkimys opintojen jälkeen ole mikään itsestäänselvyys.

Elokuussa 2022 Jumala siunasi Eliasta ja hänen vaimoaan tyttärellä, Eliaksen piti jatkaa opintojaan piiri- ja myymälävartijan työn ohella. Jumalan johdatusta oli, että kaikesta huolimatta opinnot pysyivät käynnissä ja etenivät. Elias kutsuttiin mukaan syksyllä 2023 alkaneelle Lähetyshiippakunnan SUPI-kurssille.

– Se sytytti toivon kipinän siitä, että en ehkä ollutkaan opiskellut teologiaa turhaan. Siitä alkaen tie pastorinvirkaan onkin edennyt paljon nopeammalla vauhdilla kuin olisin osannut ajatella: tammikuussa aloitin suorittamaan Lähetyshiippakunnassa yliopisto-opintoihin kuuluvaa työharjoittelua ja sen puitteissa olen päässyt jo muutamaan otteeseen saarnaamaan ja näkemään pastorin työtä lähempää.

Jesajan seurakunnan vastuupastorina aloittaminen merkitsee Ikäläisen perheelle muuttoa uudelle, entuudestaan täysin vieraalle paikkakunnalle:

– Odotamme tulevaa innoissamme ja positiivisella jännityksellä. Luotamme siihen, että Herra on avannut oven ja Hän pitää meistä huolen ja johdattaa meitä kuten tähänkin asti myös tulevaisuudessa. Minua ja perhettäni saa muistaa rukouksissa.

Sisäistä paloa ja pyhää arkuutta

Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo muistelee Jeesuksen kehotusta rukoilemaan ”elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.”

– On suurta armoa, että meillä on innokkaita ja motivoituneita teologeja, jotka kyselevät omaa paikkaansa Jumalan valtakunnan työssä ja ovat valmiita vastaamaan kutsuun palvella pastorina seurakuntaa. Asia ei ole laisinkaan itsestäänselvyys. Monet luterilaiset kirkot kamppailevat pappispulan kanssa.

Kerosuo toivookin, että hänen mainitsemansa Jeesuksen rukous voisi pysyä edelleen kirkkomme rukouksena ja samalla seurakuntalaiset säännöllisesti rukoilisivat pastoreiden ja heidän perheidensä puolesta, kuten varmasti jo tekevätkin.

Eliaksesta hänelle tulee ensimmäisenä mieleen erinomainen asenne.

– On hienoa olla kutsumassa henkilöä, jolla on samalla tehtävään sisäinen palo, mutta ei ole lähdössä niin sanotusti ”soitellen sotaan”, vaan on myös pyhää arkuutta tehtävän edessä. Seurakuntapastorin toimenkuvaan kuuluu laajalti erilaisia tehtäviä, eikä varmaan sellaista ihmemies MacGyveriä olekaan, joka olisi kaikessa luontaisesti vahvuusalueellaan. Mutta kun on kestävä perusta Jumalan armonaarteissa ja kirkon tuntomerkeissä, niin tälle perustalle on hyvä lähteä rakentamaan seurakuntayhteisöä, Kerosuo toteaa.

Lähetyshiippakunnan pastoreiden, OTO-pastoreiden ja kanslian työntekijöiden vuosittaiset työntekijäpäivät ovat parhaillaan käynnissä Kiponniemen toimintakeskuksessa Jyväskylässä. Tilaisuuteen osallistuu yhteensä viitisenkymmentä ihmistä, joista suurin osa on mukana koko päivien ajan maanantaista keskiviikkoon. Tänä vuonna joukkoa täydentävät neljä pastoria sisarkirkostamme Seurakuntaliitosta.

Raamatun opettamista ja yhteisön rakentamista

Työntekijäpäivien ohjelma on koostettu pääosin luennoista, keskusteluista ja hetkipalveluksista. Virallisen ohjelman lisäksi osallistujille on tärkeää myös tavata työkavereitaan ruokailujen ja yhteisen vapaa-ajan viettämisen merkeissä. Työntekijäpäivät ovatkin monille yksi vuoden odotetuista kohokohdista.

Maanantaina yhteinen kokoontuminen aloitettiin lounaalla ja rippipalveluksella. Niiden jälkeen pastori Harri Hernesmaa kertoi ensihoitajan näkökulmasta kriiseistä ja henkisestä jaksamisesta. Pastori Topi Jääskeläinen luennoi vanhurskauttamisen teologiasta.

Tiistaina pastori Antti Leinonen luennoi paimenvirasta Johanneksen evankeliumissa ja pastori Petri Hiltunen kriiseistä omien palveluvuosiensa ajalta.

Iltapäivällä pastorit Kalle Väätäinen ja Joel Kerosuo alustivat keskustelua pastorin roolista seurakunnan ilmapiirin rakentajina. Kuulimme myös piispa Juhana Pohjolan luennon Jumalasta isänä ja Mailis Janatuisen haastattelun hänen elämäntyöstään.

Huomenna keskiviikkona käsittelemme vielä konstituutiokomitean laatiman kyselyn alustavia tuloksia sekä messujärjestykseen tulevia muutoksia.

”Ikään kuin olisin tullut perheväen keskelle”

Lähetyshiippakunta ja Seurakuntaliitto solmivat kirkollisen yhteyden kuluneen talven aikana. Tiistaina kahvipöydän ääressä jututtamani Seurakuntaliiton pastorit Daniel Salo, Heikki Salo ja Esa Yli-Vainio iloitsivat saamastaan lämpimästä vastaanotosta ja luontevasta ilmapiiristä. He olivat päässeet jakamaan kokemuksiaan ja saunan lauteilla ”päästelemään höyryjä” haastavista teologisista kysymyksistä.

Päivien aikana pastorit olivat saaneet kokea, että kirkollinen yhteys on todellinen uskon ja opin yhteys. Se ei ole vain jotain sellaista, jonka pieni porukka on todennut oppikeskusteluissa, vaan Kiponniemessä sen on saanut todella tuntea ja nähdä.

– Ikään kuin olisin tullut perheväen keskelle, vaikka en kovin montaa etukäteen tuntenut, pastori Daniel Salo kuvailee tunnelmiaan.

Danielin mukaan ilmassa on ollut huumoria. Ei olla otettu itseä liian vakavasti. On puhuttu rehellisesti vaikeistakin asioista, ilman kulisseja. Se on Danielin mielestä tärkeää ja rohkaisevaa, sillä helposti lankeamme vertailemaan itseämme toisiin.

– Tärkein asia on Kristus-keskeisyys, mikä täällä on välittynyt esimerkiksi piispan puheessa. Ehkä se on saanut aikaan tunteen, että on tullut perheväen keskelle, Daniel pohtii.

Danielin mukaan hetkipalveluksissa laulettuihin luterilaisiin virsiin on ollut vaikea yhtyä, sillä sävelet eivät ole oman seurakunnan messuista tuttuja. Silti sydämessään niiden sanomaan on voinut yhtyä. Tämä kuvaakin hyvin kirkollisessa yhteydessä elämistä ja sen opettelemista. Saamme jatkossa rauhassa kasvaa toistemme tuntemisessa ja oppia toistemme erilaisia tapoja.

Kirkkomme Lappeenrannassa, Imatralla ja Parikkalassa sijaitsevat seurakunnat saavat uuden vastuupastorin elokuussa. Helatorstaina 9.5. pidetyissä kokouksissa Joonan luterilainen seurakunta, Joosuan luterilainen seurakunta ja Pyhän Ristin luterilainen seurakunta kutsuivat pastorikseen Manu Ryösön. Seurakunnat saavat kutsun myötä pastorin, joka pystyy täysipainoisesti keskittymään paimenviran hoitamiseen.

Enemmän aikaa seurakuntien rakentamiseen

Joonan ja Joosuan seurakuntien pastorina viimeisten kahden vuoden ajan toiminut Tuomas Salo kertaa viimeaikaisia työkuvioita:

– Vuoden 2022 kesällä minut asetettiin kaitsemaan Joonan ja Joosuan seurakuntia osa-aikaisesti 40 % työosuudella. Toinen työsuhteeni eräässä IT-talossa jatkui 80 % osuudella, ja sittemmin 60 % osuudella. Vaikka järjestely olikin seurakuntien heikon taloudellisen tilanteen johdosta hyvin edullinen, tiedettiin jo tuolloin, ettei se ole pitkän aikavälin kannalta kestävä.

Käytännössä ratkaisu tarkoitti perheelliselle miehelle sitä, että seurakuntatyöstä oli pakko hoitaa vain välttämättömimmät asiat. Seurakuntien rakentamiselle ja erityisesti henkilökohtaiselle paimenuudelle ei jäänyt riittävästi aikaa. Tuomas toivookin, että uuden vastaavan pastorin suurempi työosuus mahdollistaa monen katveeseen jääneen osa-alueen hoitamisen paremmin. Tuomas palvelee jatkossa Kaakon seurakuntia oman toimensa ohella. Hänen päivätyönsä IT-alalla jatkuu, ja perhe jää Lappeenrantaan asumaan.

Tunnettu ja pidetty mies paimeneksi

Parhaillaan Manu Ryösö palvelee Tampereella Johanneksen seurakunnan palveluksessa. Manu kertoo viihtyneensä.

– Täällä on hyvä tiimi vastuunkantajia, jotka osaavat asiansa ja ystävällisen perehdyttämisen taidon. Pastorit Antti Lehrbäck ja Esko Murto ovat myös tukeneet tämän työn alkua kivasti. Koen myös, että tämä on rukoileva seurakunta. On hienoa, kun saa kokea rukousten kantavan itseäni ja läheisiäni.

Kaakon seurakuntien vastuupastorina aloittaminen merkitsee Manulle paluuta rakkaalle synnyinseudulle ja tuttujen ihmisten pariin:

– Olen karjalainen sydänjuuriani myöten. Siksi Parikkala, Imatra ja Lappeenranta ovat minulle rakasta seutua. Uskon myös tuntevani alueen ihmisiä kohtuullisen hyvin, koska olen palvellut melko samalla alueella aiemmin Evankeliumiyhdistyksen työssä, Manu kertoo.

Manu Ryösön vaimo Kipa työskentelee Sleyn palveluksessa suunnilleen samalla alueella. Hänen piirinsä on kuitenkin alueellisesti vielä laajempi kuin Manulla. Perheen lapset ovat jo nuoria aikuisia. Kolme neljästä lapsesta on jo työelämässä. Nuorimmainen opiskelee Turussa. Kaikki perheenjäsenet ovat tavalla tai toisella mukana hengellisessä toiminnassa.

Manun mukaan tuleva uusi tehtävä on omalla tavallaan jännittävä asia, vaikka siihen liittyykin tuttuja elementtejä. Hän toivoo, että voisi olla Jumalan armon avulla ruokkimassa luterilaista kristikuntaa omilla lahjoillaan omien voimavarojensa sallimissa rajoissa.

– Suunnitelmani on ensin kartoittaa vastuullani olevien seurakuntien tarpeita ja toiveita. Toivon myös voivani antaa tukeni jokaiselle alueellamme olevalle vastuunkantajalle ja oto-pastorille. He ovat tehneet hyvää ja uskollista työtä, Manu toteaa.

Manun mukaan Joonan, Joosuan ja Pyhän Ristin seurakunnat saavat hänestä pastorin, jolla on olemassa halu ja rakkaus palvella juuri tällä alueella. Samalla he saavat miehen, joka tarvitsee joka hetki Kristuksen armoa. He saavat veljen, joka näkee syyn polvistua synnintunnustuksessa samalle puolelle alttaria kuin koko seurakunta.

Rukousvastaus ja kiitosaihe

Oto-pastoriksi siirtyvällä Tuomas Salolla on Manusta hyvää sanottavaa:

– Tutustuttuani Manuun parin viime vuoden aikana olen oikein hyvillä mielin jättämässä kantamani vastuun hänen harteilleen. Hän on hyvin pidetty näillä main sekä seurakuntiemme jäsenten että muun kristikansan keskuudessa.

Tuomaan mukaan Manu elää aralla tunnolla Herran sanan edessä ja on lempeästi opettanut tätä Sanaa eri yhteyksissä vuosi toisensa jälkeen, Sleyn palveluksessa jo monia vuosia. Hän ja hänen puolisonsa Kipa ovat joutuneet luopumaan monista mahdollisuuksista uskollisuudesta jumalalliselle totuudelle.

– Siispä hyvin mielelläni annan viestikapulan eteenpäin tällä tavoin koetellulle miehelle, Tuomas kertoo.

Pyhän Ristin luterilaisen seurakunnan oto-pastori Harri Hernesmaa kertoo uuden vastuupastorin olevan heille rukousvastaus. Seurakunta ottaa hänet iloiten ja kiitollisin mielin vastaan.

– Ymmärrämme, että kolmen seurakunnan vastuupastorina toimiminen ei tule olemaan helppoa, mutta yritämme siinä parhaamme mukaan häntä auttaa.  Ennen kaikkea meitä kutsutaan nyt rukoilemaan hänen ja hänen perheensä puolesta, Harri painottaa.

Helatorstain kutsukokouksien jälkeen myös Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaani Joel Kerosuo kertoo olevansa hyvällä mielellä:

– Omalla työpöydälläni on nyt useamman vuoden ajan ollut selvityksessä löytää pitempiaikainen ratkaisu itärajalle. Uskon, että meillä on nyt tässä tilanteessa hyvä asetelma mahdollistaa seurakuntien elämää.

Joel pitää tärkeänä, että Manu pystyy keskittymään seurakuntatyöhön. Hänen mukaansa on myös hyvä, että alueella on useampia pastoreita, jotka voivat palvella seurakunnissa omien toimiensa ohella.

– Olen kiitollinen Tuomakselle, Harrille ja Oskari Nummelalle kaikesta uurastuksesta seurakuntien hyväksi. Tämä on antanut myös minulle ja piispalle aikaa etsiä rauhassa ratkaisua työntekijäkysymykseen, Joel kiittää.

Vastuupastorin palkkaaminen on Lähetyshiippakunnan osalta taloudellinen satsaus, mutta Joelin mukaan se koettiin mielekkääksi. Alueella on pastorille selkeä tarve.

– Manun myötä siihen löytyi ihminen, jolla on valmiiksi jo juuret ja vahvat kontaktit alueella. Toivomukseni ja rukoukseni on, että Lappeenrannan, Imatran ja Parikkalan seurakuntien työ saattaisi ajan myötä vahvistua ja olla kutsumassa monia Jumalan lahjojen ääreen, Joel kertoo.

Suomen Luther-säätiön hallitus ja Lähetyshiippakunnan hiippakuntaneuvosto käsittelivät huhtikuun kokouksissaan kirkkomme kansliaa koskevan työntekijämuutoksen. Hiippakuntasihteeri Sami Niemen irtisanoutumisilmoitus hyväksyttiin ja uudeksi työntekijäksi hänen tilalleen kutsuttiin Pauliina Pylvänäinen. Hän aloittaa työssä elo-syyskuun vaihteessa. Samalla hiippakuntasihteerin työnkuva päivittyy.

Takaisin sairaalamaailmaan 

Sami on hoitanut hiippakuntasihteerin tehtävää lähes kymmenen vuoden ajan eli melkein Lähetyshiippakunnan perustamisesta lähtien. Hän on kokenut työnsä kirkkomme rakenteiden ja toimintatapojen kehittämisessä hyvin palkitsevaksi:

– On ollut upeaa seurata, kuinka kirkkomme työ seurakunnissa ja työaloilla on kasvanut, vahvistunut ja vakiintunut. Olemme mielestäni onnistuneet hienosti hyvin tarpeellisessa muutoksessa pienestä jumalanpalvelusyhteisöjen ryhmästä Suomen toiseksi suurimmaksi luterilaiseksi kirkoksi. Samalla olemme kuitenkin säilyttäneet elinvoiman ja joustavuuden, jotka mahdollistavat tulevankin kasvun, Sami pohtii.

Hiippakuntasihteerin työn monipuolisuus on Samista tuntunut kiehtovalta. Monet pitkäkestoiset projektit sekä kirkon vuosikierrosta ja arjen hallinnosta nousevat tehtävät ovat kulkeneet hänen työpöydällään käsi kädessä välitöntä huomiota vaativien tehtävien kanssa. 

Hiippakuntasihteerin työn päättymisen jälkeen Sami palaa työskentelemään kokoaikaisesti terveydenhuollon parissa: 

– Työskentelin vielä vuoden 2019 loppuun asti osa-aikaisesti sairaanhoitajana. Olen aloittanut jälleen työskentelyn osa-aikaisena ja syyskuussa siirryn pääsääntöisesti takaisin sairaalamaailmaan, hän kertoo.

Työpaikan vaihtamisesta huolimatta Samin lahjoista ja työpanoksesta kirkkomme saa nauttia myös tulevaisuudessa. Sami aikoo jatkaa joidenkin tehtävien hoitamista sairaanhoitajan työn ohella:

– Kirkkomme tehtäviä en ole lähdössä pakoon, vaan jatkan osassa vastuutehtävistä edelleen vähintään vapaaehtoisen roolissa.

Kokenut vastuunkantaja uudistuneeseen työnkuvaan 

Hiippakuntadekaani Joel Kerosuo pitää Samin työpanosta tärkeänä kirkon rakenteiden luomisessa: 

– Sami on tehnyt merkittävän työrupeaman kirkkomme alkutaipaleella. Hän on antanut ison panoksen erilaisten asioiden kuntoon saattamiseksi. On pohdittu ja työstetty monenlaisia niin isompia periaatteellisia hallinnon kysymyksiä kuin säädetty kuntoon yksittäisiä käytännön asioita.

Dekaanin mukaan Samin työotteesta on paistanut lojaalius ja halu auttaa kirkkoa eteenpäin. Mille tahansa organisaatiolle olisi haastava hetki, kun työntekijä, joka on ollut paljon vastuussa, vaihtuu. Tulevaan muutokseen Joel suhtautuu kuitenkin luottavaisin mielin:

– Olemme kiitollisessa tilanteessa. Kun Sami oli kertonut aikeestaan siirtyä uusiin tehtäviin, pohdimme erilaisia vaihtoehtoja ja tiesimme kirkostamme useita taitavia henkilöitä, jotka olisivat voineet tulla kysymykseen. Harkinnan jälkeen valinta osui Pauliinaan. Hiippakuntaneuvoston kokouksen jälkeen oli ilo ilmoittaa hänelle, että iloiten, kiitollisina ja yksimielisenä olemme häntä kutsumassa uuteen tehtävään. 

Joel kuvailee tarkemmin Pauliinan valitsemisen taustoja. Valintaa puolsi monta seikkaa: Pauliina on ollut useita kausia hiippakuntaneuvoston jäsen, toiminut useissa eri kirkon työryhmissä ja komiteoissa, esimerkiksi kasvatustyössä ja Konstituutiokomiteassa, ja työskennellyt leireillämme. 

– Pauliinalla on vahvaa kokemusta sekä kirkon yhteisten asioiden huolehtimisesta että arjen seurakuntatyöstä. Uuteen tehtävään hyppäämistä helpottaa myös se, että hän tuntee valmiiksi valtaosan työntekijäkuntaa ja on valmiiksi jo hoitanut toimitussihteerin tehtävää ja huolehtinut uutisoinneista.

Työntekijän vaihtumisen yhteydessä hiippakuntasihteerin työnkuvaa päivitetään vastaamaan kirkon tämänhetkisiä tarpeita. Tehtäväkuva painottuu aiempaa enemmän viestintään. Samin hoitamat taloustiedottamisen vastuut siirtyvät talouspäällikkö Askolle. Pauliinan työnkuva pitää sisällään myös ison siivun nuorisotyötä, erityisesti nuorisotyön leirien ja tapahtumien koordinoimista. 

Kokoaikaisesti kirkkoa palvelemaan

Uutena hiippakuntasihteerinä aloittava Pauliina on koulutukseltaan teologian tohtori ja kasvatustieteen maisteri. Hän on aiemmin työskennellyt erilaisissa kasvatuksen ja teologian alan tehtävissä 13 vuoden ajan. Hiippakuntasihteerin työn aloittaminen merkitseekin hänelle vapaa-ajan vastuunkantajan tehtävien muuttumista kokoaikaiseksi työksi. Pauliina kertoo olevansa kiitollinen hänelle osoitetusta kutsusta: 

– Haluan kiittää kaikkia rekrytointiprosessiin osallistuneita osoittamastanne luottamuksesta. Tuntuu todella hyvältä, että Jumalan minulle antamia lahjoja ja jo pitkään kokemaani kutsumusta palvella kirkkoa halutaan hyödyntää tällä tavalla. 

Pauliina kokee, että siirtymä kokoaikaiseksi työntekijäksi on iso ja innostava, vaikka työnkuvassa on jo paljon tuttua:

 – Olen ollut pitkään vastuunkantajana mukana erilaisissa Lähetyshiippakunnan työryhmissä ja viestintähommissa. Niistä saamani kokemus auttaa minua varmasti vauhtiin pääsemisessä. Minusta tuntuu innostavalta saada alkaa työskennellä kokoaikaisesti kirkon asioiden parissa. Tulossa on vaihtelevia päiviä ja työtehtäviä, mikä sopii minulle hyvin. 

Uusi hiippakuntasihteeri työskentelee pääosin etänä kotoaan Jyväskylästä käsin. Koinonia-keskuksen kansliassa hän vierailee päivänä tai parina kuukaudessa. Pauliina toivoo, että kynnys ottaa yhteyttä hänen työnkuvaansa liittyvissä asioissa pysyisi matalana: 

– Minulle voi jo nyt tarjota uutisideoita, tekstejä ja kuvia julkaistaviksi esimerkiksi nettisivuillamme, Pauliina vinkkaa. 

Tänään Jyväskylässä Jesajan luterilainen seurakunta kokoontui jokasunnuntaiseen tapaansa Jyvälän setlementin tiloihin viettämään viikon kohokohtaa, messua. Jeesus Kristus palveli Sanansa ja sakramenttinsa kautta noin neljääkymmentä seuraajaansa. Messun liturgina toimi hiippakuntadekaani, pastori Joel Kerosuo. Saarnan piti pastori Pekka Hyppönen.

Messu poikkesi tavanomaisesta sikäli, että se jäi Pekka-pastorin viimeiseksi työtehtäväksi Suomen Luther-säätiön työsuhteisena pastorina. Tästä lähtien Pekka palvelee seurakuntaa oman toimensa ohella. Hän toimittaa esimerkiksi jumalanpalveluksia ja paimenviran hoitoon kuuluvia toimituksia uuden palkkatyönsä asettamien reunaehtojen sisällä. Pekka säilyy edelleen Lähetyshiippakunnan pappiskollegion ja Hyppösten perhe Jesajan luterilaisen seurakunnan jäseninä.

Muutoksen taustalla kokoaikainen työsuhde

Viime joulukuussa Suomen Luther-säätiö teki kipeän ratkaisun leikata pastorin työosuus 50 prosenttiin Jesajan seurakunnan ja Lähetyshiippakunnan taloustilanteen vuoksi. Käytännössä pastorin työaika puolittui kuluvan vuoden heinäkuun alusta alkaen. Muutos on koskettanut koko Jesajan seurakuntaa, mutta luonnollisesti eniten Hyppösten perhettä. Pekan oli ryhdyttävä etsimään toista työtä pastorin osa-aikaisen työsuhteen rinnalle.

Pekka kertoo hakeneensa alun perin sosionomin koulutustaan vastaavaa keikkatyötä. Työnantaja päätyikin tarjoamaan hänelle sopimusta kokoaikaisesta työsuhteesta. Kun Pekka oli keskustellut tarjouksesta piispan ja hiippakuntadekaanin kanssa, hän päätti ottaa työn vastaan. Pekka aloittaa uudessa työssä huomenna maanantaina.

Jesajan seurakuntaa Pekka-pastori evästi käyttämään Raamattua ja Katekismusta sekä perheiden että seurakunnan elämän ohjenuorana. Hän myös puhui uskosta, toivosta ja rakkaudesta seurakunnan yhteisönrakennuksen raamatullisina aineksina. Pekka kehotti heitä lukemaan vuonna 2014 julkaistusta Yhdeksi ruumiiksi kastettuna -kirjasta kirjoittamansa artikkelin.

Moni asia säilyy ennallaan

Messun jälkeen Joel Kerosuo muisti Pekkaa pienellä lahjalla ja saatesanoilla. Kerosuo kertoi olevansa kiitollinen Pekalle erityisesti siitä, että heidän yhteistyönsä oli kantanut kuluneen vuoden raskaiden vaiheiden yli. Kerosuo iloitsi ajatuksesta, että jatkossakin he saavat elää samoista kirkon lahjoista ammentaen. Tämä on voimavara myös Pekan uudessa työn haasteissa: – Toivon Lähetyshiippakunnan puolesta, että uuteen, vaativaan työhösi voisi löytyä lepo ja rauha ja että samalla sinulle voisi löytyä mielekäs paikka palvella myös paimenvirassa, Kerosuo sanoi. 

Jatkossa Jesajan seurakunnassa pyritään säilyttämään toiminnan jatkuvuus. Se jatkaa messujen viettämistä mahdollisimman pitkälle entiseen tapaansa. Seuraavina sunnuntaina messuja saapuvat toimittamaan Itäisen rovastikunnan pastorit Jarno Gummerus ja Kalle Väätäinen sekä seurakunnan oma ystäväpastori Matti Hyttinen. Pitkän tähtäimen vaihtoehdot pastorin viran täyttämisestä ovat harkinnassa. Kutsummekin kirkkoamme rukoilemaan, että Jesajan seurakunnalle järjestyy uusi vastuupastori Jumalan aikataulun ja suunnitelman mukaisesti.

 

 

Joel Kerosuo,

Lähetyshiippakunnan dekaani