Uutta pöhinää nuorten ja nuorten aikuisten toiminnassa
3.5.2024
Pastori Samuli Siikavirta piti tämän puheen Marssi Elämän puolesta -tapahtumassa Helsingissä 23.9. Kuva: Alli Pitkäpaasi
Hyvää valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää!
Elämme ajassa, jota varjostaa kuoleman kulttuuri. Tämä kuoleman kulttuuri kuitenkin monesti piiloutuu elämänmyönteisiltä kuulostavien käsitteiden kuten erilaisten oikeuksien alle. Siksi kuoleman kulttuuria on välillä niin vaikea havaita.
Puhutaan naisen oikeudesta omaan kehoonsa. Tuolla positiiviselta kuulostavalla oikeudella tarkoitetaan kuitenkin lupaa lopettaa äidin kehon turvissa kasvavan pienen ihmisen elämä.
Puhutaan jokaisen oikeudesta syntyä haluttuna. Tuolla sinänsä kannatettavalla ajatuksella tarkoitetaan kuitenkin, että ne, jotka eivät ole haluttuja, voidaan kuolettaa ennen syntymäänsä.
Puhutaan laillisen abortin välttämättömyydestä äidin hengen säästämiseksi vaikeissa komplikaatioissa. Tämän kanssa useimmat vapaan abortin vastustajatkin ovat samaa mieltä. Samalla useimmiten vaietaan kuitenkin siitä, että äidin hengen säästämiseksi tehdyt abortit eivät juuri edes näy tilastoissa, joiden mukaan 94,8 % viime vuonna abortoitiin sosiaalisin tai niihin verrattavin syin ja loput 4,8 % ”mahdollisen tai todetun sikiövaurion” kuten Downin syndrooman perusteella (THL:n 2022 tilastot), jonka kanssa kuitenkin pystyy elämään.
Puhutaan oikeudesta turvalliseen aborttiin kuolemien vähentämiseksi puoskareiden käsissä. Tuossa elämän suojelemiseen tähtäävässä argumentissa unohdetaan kuitenkin, että abortissa kuolee aina vähintään yksi ihminen.
Abortti tarkoittaa Käypä hoito -ohjeen mukaan ”ihmisen toimin käynnistettyä raskauden päättymistä, joka ei ole synnytys ja joka johtaa (…) sikiön kuolemaan”. Kyse on siis virallisen määritelmän mukaan kuolemasta, jonka toiset aiheuttavat.
Tämä kuoleman kulttuuri on ollut rajatuissa tapauksissa laillistettua Suomessa jo 73 vuoden ajan, ja sosiaalisiin syiden verukkeella 12. raskausviikkoon saakka käytännössä vapaan abortin mahdollistava laki on ollut voimassa 53 vuoden ajan. Tämän kuun alussa voimaan tullut entistä liberaalimpi aborttilaki käytännössä poisti harkinta-ajan varhaisimmilta aborteilta. Yhden lääkärin lähete riittää aikaisemman kahden sijaan. Lakiin johtaneen kansalaisaloitteen johtoajatuksena oli naisten ”oman tahdon” ja itsemääräämisoikeuden lisääminen. Tuon oikeuden varjoon jäi kuitenkin syntymättömän lapsen oikeus elämään.
Kuoleman kulttuurissa sanat ovat harkittuja, koska väärä sanavalinta voi paljastaa sen, mistä todellisuudessa on kyse. Kun puhutaan ei-toivotusta raskaudesta, joka johtaa aborttiin, käytetään ihmisyydestä etäännyttävää lääketieteellistä termiä ”sikiö”. Kun puhutaan samalla raskausviikolla tapahtuneesta ei-toivotusta keskenmenosta, puhutaan kuitenkin lapsesta, joka menetettiin.
Kuoleman kulttuurissa ihminen ja hänen subjektiivinen kokemuksensa on kaiken mitta. Kuoleman kulttuurissa ihminen on ottanut itselleen vallan päättää elämästä ja kuolemasta. Kuoleman kulttuurissa ihminen on tehnyt itsestään jumalan.
Kuoleman kulttuuri jättää jälkensä niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla. Suomessa aborttien määrä on viime vuosina asettunut n. 8 000:een vuodessa, joskin viime vuonna niiden määrä kasvoi 3,5 %:lla verrattuna edellisvuoteen (THL). Jos viime vuonna syntyneisiin lapsiin (44 933) lisätään silloin abortoidut lapset (n. 7 900), he muodostaisivat 15 % ikäluokastaan, mikäli heidän olisi annettu elää. 15 % ikäluokasta on iso luku. Vielä isommaksi tuo 15 % ikäluokasta nousee sen kehityksen valossa, että Suomessa syntyi viime vuonna ennätyksellisen vähän lapsia. Viimeksi yhtä vähän suomalaisia syntyi elävänä nälkävuonna 1868, siis yli 150 vuotta sitten, silloin kun maatamme asutti alle kaksi miljoonaa ihmistä nykyisen 5,5 miljoonan sijaan.
Nälkävuosina kuolema vaikutti nälänhädän ja köyhyyden kautta, joihin ihmiset eivät juuri voineet vaikuttaa. Meidän ajassamme kuolema vaikuttaa kuoleman kulttuurin kautta, jota yhteiskuntamme on itse valinnut toteuttaa ja seurata.
On kuitenkin olemassa myös vaihtoehto, jonka puolesta pidämme tänään ääntä täällä: se on elämän kulttuuri.
Elämän kulttuurissa ei puhuta vain naisten oikeudesta omaan kehoonsa, vaan myös syntymättömän lapsen oikeudesta omaansa. Kummatkin ovat yhtä tärkeitä.
Elämän kulttuurissa ei puhuta vain jokaisen oikeudesta syntyä haluttuna, vaan myös niiden oikeudesta syntyä ja elää, joita ei suunniteltu, haluttu tai joista biologiset vanhemmat eivät kykene huolehtimaan. Ei-toivotun lapsettomuuden lisääntyessä heille olisi kasvattajia ja adoptiovanhempia, jos tästä vain puhuttaisiin vaihtoehtona.
Elämän kulttuurissa entistä vapaampaa kohtulasten surmaamista ei puolustella harvinaisilla äidin hengen säästävillä poikkeustapauksilla, vaan elämää puolustetaan esivallan säätämillä laeilla, jotka rajoittavat muista syistä kuin lääketieteellisissä hätätapauksissa tehtäviä abortteja minimiin.
Elämän kulttuurissa ei määrätä kuolemaa hoidoksi tai ratkaisuksi sosiaalisiin ongelmiin, vaan tuetaan ja autetaan niin äitejä kuin isiäkin raskauden aikana ja lapsen syntymän jälkeen hoitamaan ja rakastamaan lapsiaan vaikeissakin olosuhteissa.
Elämän kulttuuriin on mahdollista kääntyä. Mutta mikäli aikain saatossa käy ilmi, että yhteiskuntamme on elämän kulttuurin lopullisesti hylännyt, silloin sen edistäminen on entistä tärkeämpää yksilöiden ja yhteisöjen kuten seurakuntien tasolla.
Pappina ja kristittynä näen tämän elämän kulttuurin kaikkein selkeimpänä Pyhän Raamatun lehdillä. Vanhassa testamentissa Kuningas Daavid lausuu elämän Herralle: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.” (Ps. 139:16) Ja Uudessa testamentissa kerrotaan, että Daavidin jälkeläinen Jeesus Kristus pyhitti ihmiselämän sen alusta alkaen, kun Hän sikisi ihmisalkioksi Pyhästä Hengestä Neitsyt Marian kohdussa.
Jeesuskin syntyi kuoleman kulttuurin keskelle Herodes Suuren miekan alaisuuteen, mutta vältti Betlehemin lastensurman. Hän kuoli ristillä syntisten puolesta ja nousi kuolleista antaakseen tälle kuolevalle maailmalle elämän. Ja mikä lohtu onkaan, että Hän on jo voittanut kuoleman – Hän on voittanut myös tämän kuoleman kulttuurin.
Keskustelin erään ystävän kanssa, joka oli ollut vuosia sitten mukana seurakunnassamme. Nyt hänellä oli toinen hengellinen koti. Hän kertoi muistelevansa hyvällä erityisesti yhtä Lähetyshiippakunnassa kokemaansa asiaa. Mikä se oli? Ehdin miettiä mielessäni eri vaihtoehtoja, kuten selkeä linja ja vahva opetus. Mutta vastaus yllätti. Ilo! Ystävä oli kokenut iloa kirkossamme. Jäin miettimään tuota havaintoa. Onhan omassa mielessäni useimmin pinnalla vaikeudet, taistelut ja inhimillinen hätä kuin ilo. Olisihan se iloinen asia, jos meidät tunnettaisiin iloisena Lähetyshiippakuntana – hilpeinä hiippisläisinä, kuten nuoremmat voisivat asian ilmaista. Miten se sopii yhteen edustamamme vakavahenkisen kristillisyyden kanssa? Onhan maailman mahdoton yhdistää iloa niiden kasvoille, jotka kilvoittelevat aralla omallatunnolla Jumalan sanan kanssa. Ehkä me kristittyinä joskus turhaan tuemme tätä kivikasvoisen kristityn karikatyyriä. Miten meiltä voisikaan puuttua ilo, kun se on Pyhän Hengen lahja kastetuille kristityille (Gal.5:22).
Silti puhe ilosta kääntyy helposti ilottomaksi. Se voi muuttua vaatimukseksi tai itsetarkkailuksi. Mikä olisi ilottomampaa kuin jatkuvasti ja tekopirteästi kuulla kehotusta iloon? Ilo voi myös vääntyä ohjelmaksi ja julkisuuskuvateemaksi. Siitä voi tulla pakokeino kirkolle olla kohtaamatta närää ja kiukkuakin herättäviä kysymyksiä. Mikä voisi olla murheellisempaa kuin iloon keskittymisen nimessä vaieta Jumalan sanan osoittamista kipeistä asioista? Mistä siis iloa Lähetyshiippakuntaan? Saisinko ehdottaa, että aloitetaan siitä, ettei keskitytä iloon. Ilon tarkkaamisen tilalle tarjoaisin työnäkyämme: jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi.
”Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: ”Menkäämme Herran huoneeseen.” (Ps.122:1) Tämän psalmin jakeen usein rukoilen ennen messun alkua. On riemu tulla Herran kasvojen eteen. Ilo on Jeesuksessa. Ilo on syntien anteeksisaamisessa. Jos Jumalan enkeleillä on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen (Luuk.15:7), kuinka suuri ilo onkaan, kun seurakuntana tunnustamme syntimme ja uskomme synninpäästön sanan! Ilo on siinä, että enkelien ja kaikkien pyhien kanssa saamme olla osallisia jo nyt taivaan juhla-ateriasta. Minun ei tarvitse kuulla sanaakaan ilosta, sillä Jeesuksen armo, hyvyys ja rakkaus tuovat mukanaan myös ilon, joka voi välillä läikkyä kasvoillekin.
”Iloitsen kaikkien teidän kanssanne.” (Fil.2:17) Paavali tiesi, että ilo Herrassa oli hänen väkevyytensä. Mutta tämä ilo oli tarkoitettu jaettavaksi seurakunnan kanssa ja keskellä. Seurakunnan ilmapiiri kertoo, jännitämmekö toisiamme vai emme. Ajattelen, että jos ja kun meillä on seurakunta kotina, se tuo turvallisuuden ja vapauden jakaa iloa. Ei tarvitse aristella ja jäykistellä vaan on hyvä olla yhdessä. On usein hauskaakin jakaa elämää ja kristityn vaelluksen ihmeellisyksiä. Missään en olekaan kokenut sellaista huumoria ja välittömyyttä kuin työtovereitteni ja seurakuntiemme keskellä. Ilo on nähdä uusia kasvoja penkissä. Ilo on kuulla, millä tavoin Herra on ihmisiä johdattanut seurakunnan yhteyteen. Ilo on yhdessä olla Herran käytössä. Yhdessä jaettujen vastusten ja surujen keskellä kantaa yhteinen hiljainen ilo, jota kukaan ei voi viedä. Olemme autuaita Jumalan lapsia matkalla yhteiseen kotiin!
Iloisin asia kuitenkin on, että vaikka sinun ilon ja surun, riemun ja tylsyyden tunteesi vaihtelevat, Jeesuksen ilo ei katoa. Vielä enemmän kuin sinä iloitset hänestä, hän iloitsee sinusta. Hänen ilonsa on antaa itsensä, veriarmonsa ja johdatuksensa sinulle. Mitä hän päivästä toiseen sinusta sanookaan: ”Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.”(Sef.3:17)
Voisiko Lähetyshiippakunta tulla tunnetuksi, että tällaista Jeesusta me julistamme ja uskossa omistamme!
Loimaan peltomaisemat kutsuvat vieraita Kesäjuhlaan. Kuva: Eevakaisa Lankinen
Juhannus ja Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla lähestyvät. Tämänvuotinen teema ”Hän toi minut avaraan paikkaan” nousee psalmista 18 (Ps. 18:20). Millainen maisema kristilliseen elämään sinulle tänään avautuu näiden sanojen kautta? Saatko olla avarassa paikassa armon aarteet omistaen?
Joskus aikanamme ympäröivä maailma välittää erilaisia oppejaan ja kuviaan kristillisestä kirkosta. Säännöllisesti voi törmätä vaikkapa mediassa tai joillakin keskustelupalstoilla sellaiseen kuvaan, jossa kristillinen kirkko ja sen elämä halutaan kuvata jonkinlaisena ahtaana karsinana. Jonakin sellaisena, joka ei kutsuisi avaralle paikalle, vaan suorastaan toimisi sitä vastaan. Tässä kuvassa Kirkkoa kuvataan paikkana, jossa seurataan vain ahtaita sääntöjä ja ihmisiä ajetaan samaan muottiin. Tämän vastakohtana tarjotaan erilaista vapautumista, jossa tulisi päästää irti kaikesta pidäkkeistä elämän eri osa-alueilla. Mutta eikö tämä ihmiseen itseensä käpertyminen ole lopulta kovin ahdas karsina?
Todellisuudessa kristillinen kirkko on aidosti universaali, maailmanlaaja. Vapahtajan pelastustyö kokoaa sunnuntai toisensa jälkeen erilaiset ihmiset. Se yhdistää sukupuolet, kielet, kansanheimot ja sosioekonomiset taustat. Kaikki ovat saman armon varassa. Heitä yhdistää pelastussanoma Jeesuksesta. Kaikki elävät tämän riemuviestin äärellä. Tämän perustan yhteydessä kulkevaan joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa elämän eri tilanteista, ja hyvä niin. Kirkko ei edusta politiikkaa eikä ideologiaa, vaan se kutsuu kaikkia ja kaikilta elämänalueilta synnintunnustajan paikalle ja tarttumaan armolupaukseen Jeesuksen täytetyssä työssä.
On totta, että Vapahtajan seuraaminen tuo oman hintansa. Kristittynä eläminen on sunnuntaista toiseen ylösnousemuksen lahjojen äärellä kulkemista, mutta usein se ei ole tässä maailmassa vain ”sunnuntaiajelua”. Jokainen, joka haluaa ojentautua perinteisen kristillisen uskon ja elämän mukaan elämässään, on yhtenään vaarassa myös näyttäytyä tässä maailmassa jonkinlaisena kummajaisena.
Kun maailmassa asiat ovat usein väärinpäin, niin hän, joka seisoo tukevasti vahvemmalla perustalla, näyttää erilaiselta. Samalla on kiusaus niin seurakuntalaisille kuin pastoreille seurata ajan trendejä ja väsyä kulkemasta vastavirtaan. Kirkon tulee kuitenkin elää Vapahtajan sanasta. Sen myötä kirkko on aina tavalla tai toisella vastakulttuuri ajassaan. Siksi Vapahtajan seuraamisella on aina hintansa ajassa tavalla tai toisella, oli se sitten väkivallan uhkaa, taloudellista hankaluutta, vaikeutta ihmissuhteissa tai jotakin muuta. Usein saatetaan kokea raskaana myös ympäröivän yhteiskunnan paine, vaikka varsinaisesta vainosta ei voitaisikaan puhua.
Näistä syistä saatamme olla elämässämme ahtaalla, mutta Jumala on kutsunut ja kutsuu meitä avaraan paikkaan. Hän ei kutsu piiloon, puristuksiin ja kaltereiden taakse, vaan avaraan paikkaan, ilosanoman lujalle kalliolle, valtakuntansa yhteyteen, jossa saa omistaa syntien anteeksiantamuksen lahjan ja uuden elämän toivon.
Joskus tässä maailmassa ovet sulkeutuvat edessämme, mutta Jumalan valtakunnan yhteydessä on tilaa elää, hengittää ja etsiä paikkaansa Jumalan kuvaksi luotuna ja osana hänen kirkkoaan. Siksi rukoilemme, että olipa tässä ajassa kirkolla edessään miten tukalat vaiheet tahansa, keskellämme saisi yhä enemmän sijaa Jumalan evankeliumin avaruus sekä ilo ja ymmärrys siitä, että meidät on tuotu avaraan paikkaan.
Joskus kirkko ja kristityt joutuvat kulkemaan tässä ajassa niin sanotusti nisunjyvän tietä. On monta selittämätöntä asiaa, vastausta vaille jäävää kärsimystä. Mutta kaikissa niissä kanssamme kulkee Jeesus. Jeesus sanoo: ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” (Joh. 16:33) Jeesuksen kanssa ei ole mitään hätää. Hänellä on valta johdattaa sinutkin sen pimeän läpi, jossa nyt elät. Hänen kärsimisensä ja ylösnousemuksensa kautta sinulle on avattu pääsy ikuiseen elämään, vapauteen ja rakkauteen, Jumalan yhteyteen.
Kerran kaikki kansat polvistuvat Vapahtajan edessä. Me saamme tehdä niin jo sunnuntai toisensa jälkeen syntisten joukkona yhteisessä ehtoollispöydässä. Siinä saat tulla armahdettuna Jeesuksen pöytään. Siitä sinut lähetetään siunattuna jatkamaan tietä. Ja millainen nisunjyvän tie se tässä ajassa onkaan, sinä saat taittaa sitä mestarisi kanssa.
Joel Kerosuo,
Lähetyshiippakunnan dekaani
Jeesuksen edellä kulkenut ”tienraivaaja” Johannes Kastaja julisti: ”Tehkää erämaahan Herralle tie!” Ei lehtojen ja puutarhojen keskelle, ei sinne missä on iloa, elämää ja runsautta – vaan erämaahan, kuivaan ja yksinäiseen paikkaan. Sinne Herra saapuu. Samalla tapaa Jesajan profetia kertoo valosta, joka loistaa pimeydessä vaeltavalle kansalle, kuolemanvarjon maassa asuville. Lupaus ilosta ei kuulu vain iloisille, eivätkä valoa näe vain riittävän ”valaistuneet” vaan juuri huolten ja murheiden keskelle kuulutetaan joulun evankeliumi.
Maailma, johon Jeesus Kristus syntyi, ei ollut valmis häntä varten, se oli rauhaton ja ahdistuksia täynnä. Sellainen maailma on nytkin, sellainen on usein myös meidän sydämemme – monien pelkojen, huolten ja myös syyllisyyden raskauttama.
Jeesus Kristus ei saavu ”rauhan ruhtinaana” hallitsemaan rauhaa, jonka joku toinen on ensin häntä varten rakentanut. Hän itse tuo rauhan mukanaan. ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” Tämä on rauhaa, joka voi säilyä ja kukoistaa jopa siellä, missä ulkonaiset olosuhteet ovat rauhattomia tai ihmisen oma sydän on huolten uuvuttama. Jumalan Poika tulee rauhattomuutemme keskelle, elämäämme ja kaikkiin vaikeuksiimme läsnä olevaksi. Lopulta ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta hän avaa tien ulos ”kuolemanvarjon maasta”. Jokainen, joka kasteen ja uskon kautta on liittynyt Kristukseen, on matkalla kohti Jumalaa, rauhaa ja elämää, vaikka tämän matkan aikana vaivoja vielä kärsimme.
Jos tulevana jouluna tunnet suurta iloa, kiitä Herraa, joka on ilon lähde! Jos tunnet kaipausta, uupumusta tai surua, kiitä Herraa, sillä hän antaa toivon paremmasta. Jos tunnet katumusta, syyllisyyttä tai häpeää siitä, miten olet elänyt – kiitä siltikin Herraa, sillä Jeesuksen tähden Jumala on luvannut pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen jokaiselle, joka Kristuksen luo tulee. Aamen.
Pastori Esko Murto
Pyhän Johanneksen luterilainen seurakunta, Tampere
Winnipeg on Amerikan mantereen kylmin suurkaupunki – näin sain kuulla monelta tapaamaltani paikalliselta ollessani juhlimassa Kanadan luterilaisen kirkon (Lutheran Church Canada/LCC) uuden presidentin virkaanasettamista ja allekirjoittamassa LCC:n ja Lähetyshiippakunnan kirkkoyhteyssopimusta. Juhalapäivänä, sunnuntaina 28. tammikuuta oli Winnipegissä 23 astetta pakasta.
Pastori Timothy Teuscher asetettiin LCC:n presidentin virkaan Pyhän Jakobin kirkossa. Hänet oli valtuuttamassa ja siunaamassa virkaan kättenpäällepanemisin kaikki hänen kolme edeltäjäänsä. LCC järjestäytyi itsenäiseksi kirkoksi vasta 1988, joten nuoren kirkon historia oli tällä tavalla seurakunnan silmien edessä. Paikalla oli sikäläinen seurakunta, muutama ulkomaalainen vieras ja parikymmentä LCC:n omaa pastoria. Kansainvälisen luterilaisen neuvoston tervehdyksen toi Filippinien luterilaisen kirkon presidentti.
Edellinen presidentti Robert Bugbee siirtyy parin tuhannen kilometrin päähän Ontarion valtion eteläisimpiin osiin, mutta ei jää vielä eläkkeelle. Pastori Teuscher on jo ikämies, mutta aivan ilmeisesti ja työtovereitten kertoman mukaan vielä hyvin vetreässä kunnossa. LCC valitsee presidentin joka neljäs vuosi.
Juhlasunnuntai oli Pyhän Tituksen muistopäivä. Siksi pastori Teuscher saarnasikin Tituksen kirjeestä. Saarna koski asiaan sopivasti pastorin virkaa. Presidenttikin on yksi pastoreista ja siirtyy Winnipegissä paikallisen seurakunnan apulaispapiksi varsinaisen virkansa lisäksi. Teuscher saarnasi selkeästi, vanhan, kokeneen, evankeliumista edelleen iloitsevan papin sydämellisyydellä. Hän muistutti, että evankeliumi ei ole kristittyjen yksityisasia, vaan seurakunnan, kirkon saama aarre, jota ihminen ei voi muuttaa. Pastorit on asetettu saarnaamaan Jumalan sanaa sellaisena, kuin se on meille annettu. Jos Sana paljastaakin meille oman syntisyytemme, niin evankeliumi sitä kirkkaammin ilmoittaa meille pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa.
Juhlan loppupuolella vietettin hetki, jota varten minut oli kutsuttu Suomesta asti. Presidentti Teuscher ja minä allekirjoitimme kirkkojemme välisen yhteyssopimuksen. Sopimusta valmisteltiin viime kesänä Helsingissä. Silloin totesimme, että meillä on yhteinen usko ja yhteinen Raamatun mukainen luterilainen tunnustus, joten voimme rehellisesti ja iloisin mielin sopia ns. saarnatuoli- ja alttariyhteydestä. Viime syksyn aikana LCC:n synodi ja Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokous hyväksyivät tahoillaan tehdyn sopimusehdotuksen, joka nyt siis allekirjoitettiin juhlallisesti.
LCC:n ja Lähetyshiippakunnan yhteistyö on alkanut jo joitakin vuosia sitten, ja tulee ilmeisesti lisääntymään niin ulkolähetyksessä kuin teologisessa koulutuksessakin. Tehty ja allekirjoitettu sopimus yksinkertaistavat yhteistyötämme.
Kanadalaiset osoittivat kiinnostusta niin meidän hiippakuntaamme kuin Suomen ja muitten pohjoismaitten tilannetta kohtaan. Minut oli pyydetty puhumaan emerituspresidentti Bugbeen entiselle seurakunnalle ja saarnaamaan messussa. Messu oli hyvin tutun tuntuinen: kieli oli ainoa varsinainen ero meidän seurakuntiimme. Pari suomalaissyntyistä rouvaa tuli vielä tervehtimään.
Maanantaina olin kutsuttu keskustelemaan presidentti Teuscherin kanssa. Lisäksi paikalle tuli LCC:n lähetystyön johtaja pastori Neitzel, joka esitii toivomuksensa yhteistyöstä joissakin lähetyskohteissa. Jos Jumala suo, ei solmittu kirkkoyhteys jää vain paperille, vaan näkyy elävässä elämässä.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan piispa
Winnipeg on Amerikan mantereen kylmin suurkaupunki – näin sain kuulla monelta tapaamaltani paikalliselta ollessani juhlimassa Kanadan luterilaisen kirkon (Lutheran Church Canada/LCC) uuden presidentin virkaanasettamista ja allekirjoittamassa LCC:n ja Lähetyshiippakunnan kirkkoyhteyssopimusta. Juhalapäivänä, sunnuntaina 28. tammikuuta oli Winnipegissä 23 astetta pakasta.
Pastori Timothy Teuscher asetettiin LCC:n presidentin virkaan Pyhän Jakobin kirkossa. Hänet oli valtuuttamassa ja siunaamassa virkaan kättenpäällepanemisin kaikki hänen kolme edeltäjäänsä. LCC järjestäytyi itsenäiseksi kirkoksi vasta 1988, joten nuoren kirkon historia oli tällä tavalla seurakunnan silmien edessä. Paikalla oli sikäläinen seurakunta, muutama ulkomaalainen vieras ja parikymmentä LCC:n omaa pastoria. Kansainvälisen luterilaisen neuvoston tervehdyksen toi Filippinien luterilaisen kirkon presidentti.
Edellinen presidentti Robert Bugbee siirtyy parin tuhannen kilometrin päähän Ontarion valtion eteläisimpiin osiin, mutta ei jää vielä eläkkeelle. Pastori Teuscher on jo ikämies, mutta aivan ilmeisesti ja työtovereitten kertoman mukaan vielä hyvin vetreässä kunnossa. LCC valitsee presidentin joka neljäs vuosi.
Juhlasunnuntai oli Pyhän Tituksen muistopäivä. Siksi pastori Teuscher saarnasikin Tituksen kirjeestä. Saarna koski asiaan sopivasti pastorin virkaa. Presidenttikin on yksi pastoreista ja siirtyy Winnipegissä paikallisen seurakunnan apulaispapiksi varsinaisen virkansa lisäksi. Teuscher saarnasi selkeästi, vanhan, kokeneen, evankeliumista edelleen iloitsevan papin sydämellisyydellä. Hän muistutti, että evankeliumi ei ole kristittyjen yksityisasia, vaan seurakunnan, kirkon saama aarre, jota ihminen ei voi muuttaa. Pastorit on asetettu saarnaamaan Jumalan sanaa sellaisena, kuin se on meille annettu. Jos Sana paljastaakin meille oman syntisyytemme, niin evankeliumi sitä kirkkaammin ilmoittaa meille pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa.
Juhlan loppupuolella vietettin hetki, jota varten minut oli kutsuttu Suomesta asti. Presidentti Teuscher ja minä allekirjoitimme kirkkojemme välisen yhteyssopimuksen. Sopimusta valmisteltiin viime kesänä Helsingissä. Silloin totesimme, että meillä on yhteinen usko ja yhteinen Raamatun mukainen luterilainen tunnustus, joten voimme rehellisesti ja iloisin mielin sopia ns. saarnatuoli- ja alttariyhteydestä. Viime syksyn aikana LCC:n synodi ja Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokous hyväksyivät tahoillaan tehdyn sopimusehdotuksen, joka nyt siis allekirjoitettiin juhlallisesti.
LCC:n ja Lähetyshiippakunnan yhteistyö on alkanut jo joitakin vuosia sitten, ja tulee ilmeisesti lisääntymään niin ulkolähetyksessä kuin teologisessa koulutuksessakin. Tehty ja allekirjoitettu sopimus yksinkertaistavat yhteistyötämme.
Kanadalaiset osoittivat kiinnostusta niin meidän hiippakuntaamme kuin Suomen ja muitten pohjoismaitten tilannetta kohtaan. Minut oli pyydetty puhumaan emerituspresidentti Bugbeen entiselle seurakunnalle ja saarnaamaan messussa. Messu oli hyvin tutun tuntuinen: kieli oli ainoa varsinainen ero meidän seurakuntiimme. Pari suomalaissyntyistä rouvaa tuli vielä tervehtimään.
Maanantaina olin kutsuttu keskustelemaan presidentti Teuscherin kanssa. Lisäksi paikalle tuli LCC:n lähetystyön johtaja pastori Neitzel, joka esitii toivomuksensa yhteistyöstä joissakin lähetyskohteissa. Jos Jumala suo, ei solmittu kirkkoyhteys jää vain paperille, vaan näkyy elävässä elämässä.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan piispa
