Musiikkityön verkkotapaaminen 18.5.24
24.4.2024
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous on päättänyt 12.3.2024 äänin 9-1 esittää kirkolliskokoukselle säännöstä rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Se tarkoittaa, että samanaikaisesti avioliitto yhtäältä ymmärretään miehen ja naisen välisenä ja toisaalta kahden henkilön välisenä. Tämä avaa tien samaa sukupuolta olevien kirkolliselle vihkimiselle. Vuosia jatkuneelle keskustelulle haetaan näin kompromissiratkaisua.
Omasta puolestani tunnustan, ettei minulla ole toiseen luterilaiseen kirkkoon kuuluvana varsinaista puheoikeutta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisiin asioihin. Mutta kansankirkon yhä merkittävän aseman tähden Suomessa päätöksellä on kaikkiin meihin vaikuttavia seurauksia. Tunnen myös pettymystä ja huolta siitä, että hengellinen pimeys kastekirkossani syvenee. Kantava teema piispainkokouksen perusteluissa on kirkon ”ykseys”. Tämä käsite ulottuu teologisesti laajemmalle kuin yhden paikalliskirkon elämään. Siksi haluan nostaa joitakin huomioita päätöksestä.
Kristillinen ihmis- ja avioliittokäsitys ja viime kädessä Jumala-käsitys on historiallisella tavalla haastettu ajassamme. Kaikki tiedämme, miten yksilökeskeisessä kulttuurissamme kysymykset seksuaalisuuden pidäkkeettömästä toteuttamisesta, itsevalitusta sukupuoli-identiteetistä, suvaitsevaisuudesta ja hyväksytyksi tulemisesta ovat tärkeimpiä arvoja ja poliittisia teemoja. Siksi Suomessa, kuten monissa länsimaissa, on hyväksytty laki samaa sukupuolta olevien avioliitosta (2017) ja translainsäädäntö on muutettu vastaamaan selvemmin yksilön kokemuksia ja vapauksia (2023).
Kun yhteiskunnan arvot ja lainsäädäntö muuttuvat jälkikristillisessä ajassamme, kaikki kristilliset kirkot joutuvat linjaamaan, muuttuvatko ne mukana vai seisovatko ne omalla perustallaan muutosta vastustamassa. Monet kirkkokunnat ovat jakautuneet tämän kysymyksen äärellä. Kysymys erottaa henget toisistaan. Mikään kirkko eikä kukaan kristitty pääse pakoon tätä eksytystä eikä voi olla ottamatta siihen kantaa.
Suomen evankelis-luterilainen kansankirkko on päättänyt muuttua kansan ja yhteiskunnan arvojen mukana ns. naispappeuspäätöksen jälkeen myös tässä kysymyksessä. Ensin se lakkasi kutsumasta homoseksuaalista elämäntapaa synniksi. Sitten se hyväksyi rukouksen samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta. Jo jonkin aikaa se vastoin omaa kirkkojärjestystään on sallinut ja suosinut sateenkaariparien vihkimisiä kirkoissa. Piispainkokouksen päätös on siis vain jatkoaskel valitulla tiellä. Tätä päätöstä vauhdittaa, että tutkimusten mukaan reilusti yli puolet papeista ja kanttoreista kannattaa ehdotettua askelta.
Päätös ei perustu hätiköintiin tai teologiseen kyvyttömyyteen. Päinvastoin aikaa ja voimavaroja on käytetty ja kaikki perustelut päinvastaiseen ratkaisuun ovat olemassa. Mutta piispainkokouksen esittelemään ensimmäiseen vaihtoehtomalliin ei haluttu liittyä. Sen mukaan:
”Kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyviä toimituksia (vihkiminen, siunaus, rukous) ei tunnusteta eikä toteuteta.”
Tämä on kuitenkin kristikunnan yhteinen, luonnollisen lain, Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan ainut ja kaikki muut mallit poissulkeva avioliittokäsitys. Valittiin toinen malli, rinnakkaisten avioliittokäsitysten tie. Kun on avattu mahdollisuus rinnakkaisille avioliittokäsityksille, ei ole mitään pidäkettä sille, etteikö voisi tulla myös uusia avioliittokäsityksiä, kuten moniavioisuus.
Paastonaikana muistelemme Jeesuksen kiusauksia erämaassa. Mitä Saatana Jeesukselle ja hänen seurakuntaruumiilleen kaikkina aikoina lupasikaan: ”Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua”. (Matt.4:9) Mihin hyvään piispainkokouksen esitys on sitten tarttunut? Monet sanovat, että samaa sukupuolta olevien vihkiminen takaa kansankirkolle yhteiskunnan suosion, positiivisen mediajulkisuuden ja sitä kautta hupenevan jäsen- ja verovarojen kadon pysäyttämisen tai ainakin hidastamisen. Itse ajattelen, että pyrkimykset ovat jalompia kuin vain valta-asemaan ja veroeuroihin takertumista. Mitä kaikkea hyvää siis luvataan, kun suostuu kumartumaan ajan hengen vaatimukselle? Piispojen mukaan se on niin kaunis ja kallis asia kuin kirkon ykseys.
Piispainkokouksen päätös on reaalipoliittinen yritys saada kaksi eri käsitystä mahtumaan samaan kirkkoveneeseen ja vieläpä soutamaan samaan tahtiin. Piispainkokouksen päätöksessä todetaan:
”Tunnistamme jakautumisen ja epäonnistumisen vaaran myös omassa kirkossamme. Siksi kirkon vastuunkantajien tehtävänä on etsiä avioliittokysymyksessäkin ratkaisuja, joiden kautta kirkon ykseys voisi erimielisyyksienkin keskellä säilyä.”
”Ykseyden” varjeleminen on siis päätöksen kantava teema. Tämä päätös takaa piispojen mukaan omantunnon vapauden niille, jotka pitäytyvät perinteiseen avioliittokäsitykseen, mutta myös palvelut ja toiminnan vapauden niille, jotka haluavat siunata samaa sukupuolta olevat parit. Ei täydellistä kummallekaan, mutta ainoa tosiasiallinen tapa jatkaa matkaa samassa paatissa.
Mikä päätöksessä on sitten eksyttävää? Kirkon ykseyden vaaliminen on tunnetusti piispojen erityistehtävä. Ja se on kaikkea muuta kuin helppoa! Mutta piispan viran tehtävänkuvaan ei ensin ole annettu ykseys vaan oikean uskon opettaminen ja harhan torjuminen, jonka suloista hedelmää ykseys on. Nyt ykseysrattaat pantiin opin hevosen eteen! Kyse on ykseyden irvikuvasta. Kirkon ykseys on olemuksellisesti yhteyttä ja osallisuutta yhteen Herraan, kirkon päähän, Kristukseen Jeesukseen. Tämä yhteys ja ykseys Herrassa Jeesuksessa on hänen sanojensa kuulemista, omistamista ja seuraamista apostolisissa ja profeetallisissa kirjoituksissa. Tämä ykseys tulee julki yhteisessä tunnustuksessa ja liturgisissa kaavoissa sekä samassa ehtoollispöydässä: ”Te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa.” (Ef.2:19-21)
Herran asetuksen mukaan kirkon viranhaltijat Jumalan sanalla ja rukouksella pyhittävät yhden miehen ja yhden naisen avioliiton, joka heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa ykseyttä: ”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta” (Ef.5:25-26).
Kirkolla ei ole valtaa muuttaa ja laajentaa avioliittokäsitystä. Kirkolla ei ole jakaa mitään omaa siunausta ja vihkimystä. Kirkolla ei ole yhtään Herran lupausta ja sanaa, jolla pyhittää samaa sukupuolta olevien liitto. Kirkolla ei ole tarjota mitään yhteyttä ja ykseyttä Kristuksen ja hänen sanansa ulkopuolella. Piispainkokouksen päätös rikkoo ykseyden kaikkiin menneisiin kristillisiin sukupolviin ja myös suureen osaan kristikuntaa. Piispainkokouksen päätös ei ole kirkollisen ykseyden vaan lahkoutumisen ilmaus.
Piispainkokouksen päätöksen puhe ”ykseyden vaalimisesta” ei tarkoita sanan varsinaisessa merkityksessä hengellis-teologista ykseyttä Kolmiyhteisessä Jumalassa ja hänen ilmoitussanassaan vaan sosiologista ja organisatorista yhdessäoloa. Tämä ”ykseyspuhe” hyvistäkin motiiveista huolimatta on valheellista. Se tarjoaa näennäistä ja valheellista ”ykseyttä” lupaamalla elintilaa ja toimintamahdollisuuksia muutosta vastustaville. Mutta mikä on tämän yhdessäolon hinta samassa organisaatiossa? Kumartuminen tunnustamaan ja käytännössä siis hyväksymään samaa sukupuolta olevien vihkimys kristillisenä avioliittona. On siis valheellista väittää, että kirkkoon jäisi aidosti kaksi käsitystä, koska kaikkia ohjataan tavalla tai toisella käytännössä hyväksymään tämä uusi käsitys.
Piispojen mukaan käytännössä yhteiselo taataan orwellilaisella käsitteellä ”kunnioittava keskustelu”. Päätöksen mukaan kunnioittava keskustelu merkitsee tätä: ”Minkäänlainen toisen osapuolen motiivien epäily tai näkemysten leimaaminen vääriksi ei kunnioittavaan keskusteluun kuulu.” Suomeksi tämä tarkoittaa, että kunnioittavan keskustelun malli on yhtä kuin kieltää vastakkaisen käsityksen julkinen tuomitseminen ja hylkääminen. Kunnioittava puhe kunnioittaa enemmän ihmistä kuin Jumalaa. Se ei kunnioita keskustelijoita ja heidän vapauttaan ja vähiten se kunnioittaa totuutta ja sen tunnustamista. Tällä kunnioittavan keskustelun pakkopaidalla halutaan vain peittää valheellinen ”ykseys”. Mitä tapahtuukaan sille, joka ei näitä pelissääntöjä noudata ja rikkoo turvallisen tilan? Kuka määrittää, milloin pelisääntöjä noudatetaan ja milloin ei? Miten kunnioittavan keskustelun ajatukseen sopii sellainen, että joku julkisesti opettaa, että on Jumalan luomisjärjestyksen vastaisena synti ja häpeä elää homosuhteissa? Tai jos sanotaan, että pappi, joka yrittää siunata sellaisen liiton, rikkoo 2. käskyä ja pappislupaustaan, tai piispa, joka sellaista ajaa, on harhaoppinen? Eikö hänet häirikkönä pyritä vaientamaan joko työyhteisön tai tuomiokapitulin myötävaikutuksella? Siksi todennäköisemmin monet kristikunnan avioliittokäsitystä kannattavista vaikenevat seurakunnissa ymmärrettävistä itsesuojelusyistä. Turvallinen tila on tullut todella turvattomaksi perinteiseen avioliittokäsitykseen pitäytyville. Kunnioittavan keskustelun tilaan jää lopulta vain yksi sateenkaarta pitkin kaikuva ääni.
Aivan oikein piispainkokous kantaa huolta siitä, että myös niille, jotka kokevat seksuaalista vetoa samaa sukupuolta oleviin, on paikka kirkon yhteydessä ja osallisuus Jumalan siunauksesta. Tästä toiset ovat kuitenkin tehneet väärän johtopäätöksen väittäessään, että avioliiton siunaamisen epääminen muodostaa esteen evankeliumille ja haavoittaa yksilöiden lisäksi myös kirkkoa. Tässä käsityksessä katoaa ero yksilön ja avioliiton välillä. Meidän tulee kristittyinä rukoilla niiden puolesta ja siunata niitä, jotka arkoina kaiken elämän rikkinäisyyden keskellä tulevat Jumalan kasvojen eteen. Me saamme kutsua jokaista löytämään identiteettinsä kastettuna Jumalan lapsena ja elämään Jumalan käskyjen viitoittamaa tietä synnit tunnustaen ja armon omistaen. Mutta samaa sukupuolta olevien parien kohdalla siunauksessa pyytämisessä ei ole kyse vain yksityisestä ihmisestä vaan parista eli myös sen elämäntavan hyväksymisestä ja tunnustamisesta Jumalan tahdon mukaiseksi avioliitoksi. Tätä Raamattu ei lupaa vaan päinvastoin siitä varoittaa ja kutsuu siitä pois (1.Kor.6:8, 19). Siksi piispainkokous hyväksyessään samaa sukupuolta olevien avioliiton ei turmele vain avioliiton asetusta ja pyhyyttä vaan vaikenee homoseksuaalisissa suhteissa eläville Jumalan laista ja ennen kaikkea evankeliumista: syntien anteeksiantamisesta ja uudesta elämästä Kristuksessa Jeesuksessa. Piispainkokouksella on näin ”toinen evankeliumi” (Gal.1:6), joka perustuu ihmisen itsensä valitsemaan tapaan toteuttaa seksuaalisuuden lahjaa ja sen inhimilliseen hyväksymiseen ja kirkolliseen hyväksyntään.
Mitä tästä piispainkokouksen päätöksestä siis tulisi ajatella? Se on vasta esitys, joka menee kirkolliskokouksen päätettäväksi. Tuloksena voi olla pitkä äänestysten tie. Mutta selvää on, että kirkon paimenvirkaan asetetut ovat antaneet opetuksen ja suunnan kansalle ja Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Mieleen väistämättä nousee Jeesuksen vakavat sanat: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: ’Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman’.” (Matt.4:10) Murheellista on sanoa, ettei piispainkokouksen päätöksessä kuulu Hyvän Paimenen ääni vaan susien, jotka eivät laumaa säästä (Ap.t.20:29). Kyse ei ole vain kirkkolainsäädännön yksityiskohdista eikä edes 6. käskystä ja avioliitto-opetuksesta vaan 1. käskyn noudattamisesta, johon Vapahtajamme viittaa. ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.”
Raamattu varoittaa meitä kaikkia: ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal.6:7)
Tämä on kutsu meille kaikille parannukseen, syntien tunnustamiseen ja Kristuksen armon omistamiseen.
Tämä on kutsu valvomaan opetustamme ja elämäämme Jumalan sanan äärellä.
Tämä on kutsu jakamaan Kristuksen armoa ja rakkautta seurakunnissamme kaikille erotuksetta.
Tämä on kutsu meille Lähetyshiippakunnassa jatkaa luterilaisen vaihtoehdon rakentamista itsenäisenä kirkkona.
Tämä on kutsu meille itse pitää avioliitto kunniassa ja opettaa pelkäämättä avioliiton ihanaa lahjaa.
Tämä on kutsu rukoilla kansamme puolesta.
Martti Lutherin avioliiton vihkimiskaavasta löytyy meille sanat, joilla aloittaa rukoukset:
Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen
Juhana Pohjola, piispa
Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta
