
Blogissa piispa Juhana Pohjola pohtii, mitkä seikat auttavat seurakuntia kasvamaan. Kuva: Janne Koskela
Kaikkia kirkkoja ja seurakuntia kiinnostaa kasvu. Mikä seurakunta tavoittelisi jäsenmäärän vähentymistä, toiminnan supistamista ja lopulta valojen sammuttamista? Seurakunnan kasvu, oli se sitten syntyvien lasten tai uusien tulokkaiden seurausta, on aina innostavaa. Se rohkaisee olemassa olevia jäseniä. Se tuo vireyttä toimintaan. Se vahvistaa taloudellisia edellytyksiä laajentaa työtä. Ja ennen kaikkea sillä on hengellinen merkitys. Jeesuksen kaste- ja lähetyskäskyn mukaisesti johdatetaan ihmisiä Kristuksen opetuslapsiksi ja näin kadotuksen tieltä taivaan tielle pyhän kasteen ja uskon kautta.
Tuhannen taalan kysymys, jota on tutkittu ja rukouksin kyselty, on tietenkin se, miten seurakunnat parhaiten kasvavat. Perustava totuus on, että usko Kristukseen on aina Pyhän Hengen työ ja ihme, jonka Jumalan sana yksin vaikuttaa (Room.10:16). Jumalan sanan vaikuttavuuden lisäksi on muitakin selittäviä tekijöitä. Monet seurakunnat ovat muuttaneet niin sanoman kuin jumalanpalveluksensa ympäröivän kulttuurin mukaiseksi. Se ei ole vaihtoehto Lähetyshiippakunnassa. Pitäydymme oppitunnustukseemme ja jumalanpalvelusperintöömme ilolla. Vaikka rukoilemme kasvua, määrällisen kasvun tavoittelu ei ole itsetarkoitus vaan uskollisuus. Pyhä messu ei ole meille toiminallinen vaihtoehto vaan elinehto. Jumalanpalvelus on siis elämäksi.
Mitkä tekijät voisivat auttaa seurakunnan kasvussa? Tiedotuksen parantaminen. Mediatyön lisääminen. Tavoittavan työn jalkautuminen eri tavoin. Tapoja on monia ja opimme koko ajan kokemuksenkin kautta paikkakuntakohtaisesti. Minua kuitenkin puhutteli amerikkalaisen tutkijan Lyman Stonen vastaus: Kutsukaa ihmisiä seurakuntaan! Näinkö yksinkertaista? Tämä on tutkimusten mukaan tehokkain tapa kasvattaa seurakuntia. Yhdysvalloissa ei vain urheilussa vaan myös kirkollisessa elämässä rakastetaan tilastoja. Sisarkirkossamme Missouri-synodissa on tutkittu, että keskimäärin seurakuntalaiset kutsuvat 1,1 uutta ihmistä vuodessa omaan seurakuntaansa tutustumaan. Siellä pääteltiin, että jos halutaan saada seurakunnat kasvamaan, tuota lukua pitäisi saada hilattua ylöspäin. No, miten se tehtäisiin? Lisää kehotusta ja vaatimusta seurakuntalaisille saarnatuolistako vai uusi kehitysprojekti? Ei, sillä tutkimukset jälleen osoittivat, että niissä seurakunnissa, joissa seurakuntalaiset viettivät enemmän aikaa yhdessä, kutsuttiin uusia ihmisiä tuplasti enemmän. Sisältä lämpimät seurakunnat olivatkin ulospäin suuntautuvia. Kuulostaako tutulta: missä on saanut ruokaa, seurakunta on tullut kodiksi ja siellä viihtyy, sinne haluaa luonnollisesti kutsua muita.
Vaikka sana yhteisö esiintyy kaikkialla yhteiskunnassamme, sen puute ja etsintä ovat todellista yksinäisyyden maailmassamme. Lymanin mukaan paras kasvutapa on Jeesuksen opetuksen mukaisesti rakastaa toinen toistaan seurakunnissa (Joh.15:17). Kun jaamme elämäämme ja aikaamme, myös ulkopuolisetkin huomaavat sen. Jeesuskin opittiin usein ensin tuntemaan parantajana, syntisten ystävänä, ruokkijana ja vieraana häissä. Hänen kohtaamisensa ja läsnäolonsa valmistivat vastaanottamaan elämän sanan. Lyman väittää, että kolmannes Missouri-synodin uusista jäsenistä ilmoitti, että oppi oli keskeinen syy siihen, miksi he astuivat kirkon ovista sisälle. Useimmat tulivat ensin erilaisten sosiaalisten yhteyksien kautta ja oppivat uskonsisällön vasta myöhemmin. Rohkeasti raamatullisissa, omaleimaisesti kirkollisissa ja aidosti yhteisöllisissä seurakunnissa, joissa ihmiset jakavat toistensa kanssa elämää myös sunnuntain ulkopuolella, kutsutaan enemmän uusia ihmisiä mukaan. Tämä todennäköisesti näkyy lopulta jäsenmääränkin kasvuna.
Kun Lähetyshiippakunnassa jumalanpalvelus on elämänä, seurakunta kotina ja lähetys elämäntapana, meillä Jumalan armon varassa on edelleen mahdollisuus tavoittaa uusia ihmisiä ja perustaa uusia seurakuntia.
Kutsukaamme, istuttakaamme, kastelkaamme ja jakakaamme sanaa ja elämäämme levosta käsin tietäen, että vain Jumala antaa kasvun (1.Kor.3:6).