Huomioita piispojen ohjeistuksesta

Blogi
23.3.2013
Hiippakuntadekaani Juhana Pohjola

Juhana Pohjola on Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaani.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat laatineet 21.3.2013 kirjeen hiippakuntien papistolle. Taustalla on piispojen mukaan seurakuntalaisten hämmennys Lähetyshiippakunnan perustamiseen liittyen. Kirje antaa aihetta joihinkin huomioihin.

Ensiksi on hyvä, että piispat kaitsevat papistoa ja seurakuntia myös kirjeiden kautta. Näin toteutetaan piispanviran perinteistä tehtävää opin, järjestyksen ja yhteyden valvojana ja vaalijana. Suorastaan ilahduttavaa on lukea kirjeestä piispojen kehotus:

Rohkaisemme jokaista kirkkomme pappia hoitamaan virkaansa uskollisesti Kristuksen antaman tehtävän ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti.

Tästä vilpittömästä kehotuksesta huolimatta, ei voi olla kysymättä, mitä piispat käytännössä ovat tehneet ja ovat valmiita tekemään papiston pysymiseksi luterilaisessa tunnustuksessa. Mihin asioihin piispat ovat viimeksi näin julkisesti yhdessä puuttuneet? Ovatko piispat kantaneet julkisesti huolta silloin, kun seurakuntalaisten parissa on suuri hämmennys siitä, miten kirkossa papit ja piispat saavat julkisesti kyseenalaistaa ja mitätöidä uskontunnutuksen sisältöä ja kristillistä etiikkaa. Athanasioksen tunnustuksen sanoin:

Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.

Lähetyshiippakunta varmasti herättää kysymyksiä, mutta mitä sen aikaansaama hämmennys seurakunnissa on sisällöltään ja vaikutuksillaan verrattavissa siihen, että tutkimustenkin mukaan papistossa suuri määrää kieltää uskontunnutuksen kohtia.

Toiseksi piispat oikein puhuvat sanasta, sakramenteista ja niistä palvelevasta virasta kirkon tuntomerkkeinä. Tämä onkin asian ydin. Kirkon tekee kirkoksi ja se säilyy kirkkona vain ja ainoastaan, jos Lutherin Raamatusta esiin nostamat seitsemän tuntomerkkiä toteutuvat sen elämässä. Nämä luovat merkit ovat evankeliumin saarna, kaste, ehtoollinen, rippi, apostolinen virka, julkinen jumalapalvelus ja risti. Vastoin piispojen muotoilua Lähetyshiippakunta ei ole ominut niitä itselleen eikä se suinkaan väitä, ettei näitä tuntomerkkejä lainkaan löytyisi Suomen ev.lut. kirkosta ja se kantaisi vain väärän kirkon tuntomerkkejä. Lähetyshiippakunnan synty sen sijaan perustuu siihen, että se kantaa huolta, että monin paikoin nämä tuntomerkit ovat murtuneet ja osin katoamassa Suomen ev.lut. kirkossa. Lähetyshiippakunnan seurakunnat haluavat elää tuntomerkkien äärellä täysimääräisesti ja niiden yhteyteen muitakin kutsua. Seurakuntamme ovat syntyneet siitä hengellisestä tarpeesta, että olisi paikkoja joiden äärellä elää apostolisen viran hoitaman saarnatuolin ja alttarin äärellä.

Onko todellinen ongelma Lähetyshiippakunnan synty vai se ev.lut. kirkon jäsenten hämmennys ja pettymys, ettei näiden tuntomerkkien mukaisia messuja löydy oman kotipaikan läheltä? Jos puhutaan vain Lähetyshiippakunnan aiheuttamasta epäselvyydestä, tuijotetaan seurausta, mutta vaietaan syystä. Kirkon nykyisellä hengellisellä linjalla, ordinaatiosululla ja suurseurakuntarakenteella ihmisten hengellinen tarve jumalanpalvelusseurakuntiin ja apostolisiin pappisvihkimyksiin ei katoa vaikka Lähetyshiippakunta katoaisi. Milloin piispoilta tulee ohjeistus, kuinka nämä asiat ratkaistaisiin?

Kolmanneksi piispat ohjeistavat papistoa käytännön toimissa. Tiloja ei tule luovuttaa Lähetyshiippakunnan käyttöön. Sen piirissä vihittyjen pappien suorittamat kirkolliset toimitukset eivät ole piispojen mukaan ev.lut. kirkon toimituksia. Piispoilla, kirkkoherroilla ja kirkkoneuvostoilla on toki oikeus ohjeistaa ja päättää, kenelle tiloja annetaan ja vuokrataan. Samoin ev.lut. kirkon tuleekin selkeästi määrätä, kenellä on oikeus ev.lut. kirkossa kirkollisiin toimituksiin. Perusteluina näille kielloille on se, että Lähetyshiippakunnan työn katsotaan olevan suunnattu kirkon työtä vastaan ja niillä korvataan toimitukset kirkon jäsenten kohdalla. Lähetyshiippakunnan papiston työ ei kuitenkaan ole suunnattu ev.lut. kirkkoa vastaan vaan ihmisten hengelliseksi rakennukseksi. Miten se voisi edes olla ev.lut. kirkkoa vastaan, jos ja kun papistomme toimii kirkon tunnustuksen ja liturgisen perinteen mukaisesti työssään? Miten se voi edes olla kirkon järjestystä vastaan, jos ja kun järjestyksen tulee taata tunnustuksen mukainen elämä seurakunnissa?

Lähetyshiippakunnan piirissä vihityt papit eivät ole milloinkaan esiintyneet ev.lut. kirkon pappeina eivätkä johtaneet ev.lut. kirkon jäseniä näin harhaan. Sen sijaan hengellisen luottamuksen syntymisen seurauksena monia näistä luterilaisista pastoreista on pyydetty toimittamaan kirkollisia toimituksia: kastamaan, avioliittoon siunaamaan, hautaan siunaamaan jne. Kumpi herättää suurempaa hämmennystä seurakuntalaisissa: Lähetyshiippakunnassa vihittyjen pappien huolella ja järjestyksessä tekemät kirkolliset toimitukset vai se, että hautauskappelit ja vihkikirkot suljetaan? Ovet läimäistään tällöin kiinni, ei papeillemme, vaan seurakuntalaisille. Kirkon historia osoittaa, että tällaisilla toimilla on harvoin mitään pysyviä ja hyviä vaikutuksia.

Viimeiseksi piispat varoittavat ev.lut. kirkon pappeja kuulumasta Lähetyshiippakunnan papistoon, johon kuuluminen olisi ristiriidassa papilta odotettavan lojaalisuuden kanssa. Piispat muistuttavat pappisvihkimyksen yhteydessä annetusta pappislupauksesta. Sehän kuuluu näin:

Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.

Piispat saavat ja heidän tulee muistuttaa pappeja näiden antamasta lupauksesta. Sillä sitä ei annettu vain ihmisten vaan Jumalan edessä suuri tilinteonpäivä silmien edessä. Kyse on äärimmäisen pyhästä ja vakavasta asiasta. Ordinaatiossa pappi ei saa vain oikeuksia vaan myös velvollisuuksia. Vihityllä on kuitenkin se oikeus, että hän voi edellyttää vihkivän piispan ja kutsuvan kirkon elävän ja toimivan saman tunnustuksen mukaisesti. Kirkon elämä ja järjestys, piispan toiminta ja opetus sekä papin työ ja lojaalisuus ovat kaikki samaan tunnustuksen sidottuja. Kirkon järjestys on alisteinen tunnustukselle eikä tunnustus järjestykselle.

Oulun piispa Olavi Rimpiläinen vihki minut papiksi 1999 tuomiokapitulin hyväksynnän ja kutsun jälkeen. En ole muuttanut kantaani missään kirkollisesti hiertävässä kysymyksessä. Siten minun ja kaikkien muiden ev.lut. kirkon pappisoikeudet omaavien (vuosikymmeniäkin) Lähetyshiippakunnan pappien kysymys on: Olemmeko me muuttuneet vai kirkko ympärillämme? Kumpi on loitonnut tunnustuksessa kauemmas?

Tilanne on kieltämättä ongelmallinen. Molemmat osapuolet vetoavat samaan pappislupaukseen. Juuri se velvoittaa meitä toimimaan Lähetyshiippakunnan ja sitä kautta myös Suomen ev.lut. kirkon hengelliseksi rakennukseksi. Piispat näyttävät perustelevan sillä mahdollisesti alkavia kurinpitotoimia. Piispoilla on oikeus ja velvollisuus toimia kirkon varjelemiseksi. Kysymykseni on, kuinka paljon Suomen ev.lut. kirkossa Jumalan sanan levittäminen, kirkon tunnustuksen mukainen toiminta ja kirkon järjestys hyötyisi ja edistyisi, jos näiltä Lähetyshiippakunnan papeilta vietäisiin kirkon pappisoikeudet?

Varmasti kirkollisessa kuumentuneessa tilanteessa tarvitaan malttia puolin ja toisin. Viime kädessä ratkaisut tekee sitten jokainen asemansa puolesta ymmärryksensä ja uskonsa mukaan Raamatun ja tunnustuksen äärellä:

Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.

Juhana Pohjola
hiippakuntadekaani

Linkki: Piispojen kirje

Juhana Pohjola

Hiippakuntadekaani