Eräs mies tervehti kirkon ovella paimenta: ”Pastori, ethän vain ala saarnata?”
Miehen ennakko-odotukset olivat synkät. Hän ymmärsi saarnan tavoiteeksi syyttelyn ja tuomiovallan käytön, vaikka pastori oli saapunut kirkolle ilahdutaakseen kansaa evankeliumilla. Mistä moiset ennakko-odotukset nousevat?
Kirjassaan Saarna? Eero Huovinen selittää mainitunlaisia ennakko-odotuksia muun muassa ajassamme korostetusti esillä olevan itsenäisyyden ihanteen avulla. Ihmiset tahtovat olla korostetun autonomisia (Kr. auto= itse, nomos= laki), omaa toimintaansa sääteleviä yksilöitä sen sijaan, että he antautuisivat myös ulkoisten tekijöiden, toisten ihmisten ja Jumalan ohjattaviksi.
Tämänkaltaista autonomiaa ihanteenaan pitävän henkilön on vaikea kuulla ohjeellisia kehoituksia ja ohjautua saarnojen kehoitusten mukaan, sillä saarnaaja tunkeutuu sanoillaan reviirille, jonne pääsy on kielletty. Jos tunkeutuja saa rajarikkomuksen lisäksi kuulijassa aikaan syyllisyyttä, on aika nostaa esiin itsevaltiaan sisäinen rajavartiosto turvamekanismeineen. ”Pastori, ethän vain ala saarnata?”
Parannussaarna
Kehoitus parannukseen liittyy erityisellä tavalla adventin aikaan. Valmistautuminen Kaikkivaltiaan saapumiseen on sekä iloa pimeään maailmaan saapuneesta valkeuden Herrasta että pyrkimystä laittaa pois se, mikä erottaa ihmisen Herrasta. Usein käsitys parannuksesta pelkistyy vain jälkimmäiseen, siihen mikä on energiaa vievää, vaikeaa ja raskasta. Syytä on varmasti saarnajissa, jotka eivät kaitse sauvalla eivätkä osaa asettua kuulijakunnan asemaan, vaan lyövät kuulijoita. Toisaalta autonomista ja turvattomuuden tunteen vallassa olevaa kuulijaa on vaikea tavoittaa asioilla, jotka horjuttavat hänelle tuttuja ajatuspolkuja. Voi olla, että tällaisessa tilanteessa adventinaikaa perinteisesti värittäneet katumus ja parannuksen teko jäävät sivuun ikäänkuin vanhentuneina.
Mäntsän Koivusten ruokapöydässä oli kuulemma kuvattu parannuksen tekoa tummanpuhuvan rovastin avulla. Parannuksen teko oli kuin se tummanpuhuva rovasti Karvala, joka haukkui sunnuntaisin kaikki kuulijansa kapisiksi ja likaisiksi pakanahurtiksi. Joku huomautti myöhemmin keittiössä: ”Vilahti Karvalan saarnan lopussa valon sädekin.” Välähdys oli vain ollut niin nopea, että parannusta tekevä ihminen ei tiennyt, olisiko sen pitänyt herättää toivoa armahduksesta vai epätoivoa välähdystä ylivoimaisena uhmaavan synkkyyden rinnalla. Mustaa oli saarnaaja, kirkkokansa ja heidän parannuksentekonsa.
Katumus ja synnintunnustus ovat yksi lähtökohta elämälle
Tässä kirjoituksessa tahdon kertoa, että parannuksen tekemiseen liittyvä synnin tunnustaminen on evankeliumin ohella elämää tukeva asia. Sellaisena minä koen sen, minä joka olen etsinyt itsestäni parempia asioita kuin löysin.
Aloitetaan mielekkäästä elämästä. Mielekkään elämän yksi tärkeä lähtökohta on realistinen minäkuva. Kristillisessä uskonopissa tällaiseen minäkuvaan liittyy sekä tarve että tunnustus: ”Minä tarvitsen apua.” Tunnustus voi olla toteava tai huutomerkkiin päättyvä huuto. Tämä minäkuvaan liittyvä tunnustus on kuitenkin vaikea, koska siihen liittyvät pyynnön lisäksi ajatukset kiitollisuudenvelasta, käsitys omasta riittämättömyydestä toisten edessä ja riippuvuus toisesta ihmisestä ja kolmiyhteisestä Jumalasta.
Realistinen minäkuva liittyy myös keskeisellä tavalla katumukseen ja synnin tunnustamiseen. Synnintunnustus olettaa, että ihminen on avuntarpeessa ja riippuvainen toisesta. Ehkä tämän tiesitkin, mutta tiesitkö, että avuntarve on parannuksentekemisen ympäristössä levollinen tila?
Synnintunnustus on levollinen tila
Synnintunnustukseen hiljentyminen on levollinen tila, sillä siinä hetkessä ihminen ei enää valehtele itselleen tai toisille. Enää ei etsitä ihannekuvia itsestä, vaan on saavuttu minän luokse. On saavuttu perille tai itseasiassa yhteen elämän lähtökohdista. Työ on päättynyt ja lepo alkanut. Ihminen on todennut tarvitsevansa apua ja ymmärtänyt sen. On tunnustuksen ja pyynnön aika.
”Herra, olen tyhjä astia. Olen jättänyt tekemättä hyvyytesi mukaisia asioita, olen kateuden täyttämä ja pulppuan pahoja ajatuksia lähimmäisiäni kohtaan. Monen kasvoista olen nähnyt vääryyteni painaneen heitä, vaikka itse en ymmärtänyt, millä tavalla. Herra, täytä minut.”
Synnin tunnustamiseen ei tarvita tunteisiinvetoavaa parannussaarnaa tai maahan painavaa synnintuntoa. Oman syyllisyyden todeksi ja oikeaksi tunnustamiseen ei välttämättä liity suuria tunnekuohuja. Kristinuskossa se perustuu Jumalan sanan ilmoitukselle ja minäkuvalle, joka löydetään tuosta ilmoituksen ja elämänkokemuksen maalaamasta taulusta. Tunnustus on levon tila, jossa yhdymme Jumalan ilmoitukseen.
Ystävä, tunnustusta seurasi myös pyyntö ”Herra, täytä minut”, joka on toivorikas. Siitä seuraavaksi.
Pastori, voisitko saarnata?
Parannukseen liittyvä avunpyyntö ”Herra, täytä minut” on toiverikas ja odottaa saarnamiehen sanoja sen sijaan, että halveksuisi niitä. Avunpyyntö on parannuksen tekemisessä toiverikas, koska ihminen ymmärtää, että avun saaminen on mahdollista ja erittäin todennäköistä. Jumala on ilmaissut tahtonsa nasaretilaisen Jeesuksen kautta. Hän tahtoo syntyä Vapahtajakseni, valoksi pimeään, syyllisyydestä päästäjäksi ja tyhjän astian täyteydeksi. Tämän ilmoituksen tähdet saat pysähtyä synnintunnustuksen levolliseen tilaan pyytämällä toiverikkaasti. Jumala tahtoo auttaa; siksi ihminen saa olla tyhjänä toivoa täynnä.
Tämänkaltainen tyhjä kuulijakunta odottaa saarnamiehen sanoja — sanoja ilahduttavasta evankeliumista, joka täyttää astiat, pehmentää maan ja antaa voiman elämän kasvulle.
Pastori, voisitko saarnata?
