Musiikkityön verkkotapaaminen 18.5.24
24.4.2024
Jokaisella kirkolla tai kirkkokunnalla on oma opetuksensa eli oppinsa. Useilla oppi on ilmaistu kirjallisesti tunnustuksessa, katekismuksessa tai muussa julkilausumassa. Vaikka jollakin kirkolla ei olisikaan tällaista kirjoitettua tunnustusta, niin käytännössä kaikissa kristillisissä yhteisöissä vallitsee jokin tunnustettu oppi, tai sellainen muodostuu ajan myötä. Tällainen tunnustus saattaa aikojen saatossa tietysti muuttua helpommin kuin auki kirjoitettu, julkinen tunnustus. Kaksi asiaa on totta yhtä aikaa: Meillä luterilaisilla on hyvin laaja julkilausuttu tunnustus, nimittäin Tunnustuskirjat. Toisaalta taas sanomme, ettei meillä ole muuta oppia kuin Kristus.
Me luterilaiset pitäydymme Tunnustuskirjoihin, koska uskomme niiden olevan oikea Jumalan sanan selitys. Tunnustuskirjamme eivät ota kantaa eivätkä käsittele kaikkia mahdollisia opin ja elämän asioita – sehän olisi mahdotonta. Mutta luterilaisina me uskomme, että niistä opinkohdista, joita se käsittelee, Tunnustuskirjat lausuvat ja tiivistävät meille Raamatun totuuden.
Kaiken uskon, opin ja kristillisen elämän lähde sekä keskus on Kristus Jeesus. Kun seuraavassa puhumme Kristuksen tuomiolle tulemisesta ja käsittelemme Augsburgin tunnustuksen artiklaa 17 (CA XVII), on tärkeimmän, eli Kristuksen, oltava koko ajan mielessä. Kun selitämme Raamattua tai käsittelemme Tunnustuskirjojemme raamattuopetusta (sillä sitähän Tunnustuskirjat ovat), niin haluamme muistaa Herramme ja Hänen sanansa kyseisestä asiasta.
Augsburgin tunnustus ojennettiin pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan päälle, Kaarle V:lle, vuonna 1530 Augsburgin valtiopäivillä. Tämä tunnustuskirja on luterilaisen kirkon päätunnustus. Augsburgin tunnustuksessa selitetään luterilaisten, jotka tuolloin kutsuivat itseään ”evankelisiksi”, kristillisen opetuksen pääkohdat. Käytännössä tunnustus kattaa uskontunnustuksen pääkohdat sekä joitakin erityiskysymyksiä. Näin ollen myös viimeisestä tuomiosta ja joistakin siihen liittyvistä pelastushistorian tapahtumista puhutaan. Evankeliset halusivat myös tässä asiassa selventää, mikä on oikea opetus ja mistä tahdotaan sanoutua irti. Kun paavin kirkko antoi vastineensa eli Augsburgin tunnustuksen kumoamuksen, niin”Kristuksen tuomiolle tuloa” käsittelevää kohtaa lähes kehuttiin. Tässä asiassa molemmilla oli jakamattoman kirkon ajan perusta. Luterilaistenkin mielestä Rooman ongelmat olivat toisaalla.
Toisaalta taas jo varhaisessa kirkossa moniin niin sanottuihin lopun ajan kysymyksiin alkoi takaovesta hiipiä sisään Uudelle testamentille vieraita vastauksia. Myös 1500-luvulla monet kristityt olivat sekaisin lopunaikoihin liittyvissä kysymyksissä. Samanlainen tilanne vaikuttaa olevan myös 2020-luvun veljillä ja sisarilla. Mitä me sitten tästä kohdasta uskomme ja opetamme?
Edelleen seurakuntamme opettavat, että Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan.
Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka katsovat, että tuomittujen ihmisten ja perkeleiden rangaistus on kerran saava loppunsa.
Ne tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu.”
(Luterilaiset tunnustuskirjat. SLEY 1990.)
Puramme tätä hieman osiin: Ensin luomme katseemme siihen, että Herramme tulee takaisin sekä tuomitsee elävät ja kuolleet. Tähän kohtaan ei oikeastaan liity kiistoja. Sen sijaan kohta ”jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan” on jo kirkon varhaisessa vaiheessa kielletty joidenkin taholta. On ajateltu, ettei tämä sovi hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan olemukseen. Niinpä ennemmin tai myöhemmin Jumala päättäisi näiden ihmisten rangaistuksen. Joko niin, että he riittävästi kärsittyään pelastuvat tai sitten siten, että he niin sanotusti raukeavat tyhjiin. Kuitenkin se opetus, jonka Raamattu meille antaa, ei anna mahdollisuutta luottaa tällaiseen. Lähtökohta on, että viimeisenä päivänä koittaa ikuinen ero Jumalasta niille, jotka eivät ole Jumalan lapsia. Raamattu ei lupaa myöskään katumuksen mahdollisuutta rajan takana. Se ei myöskään opeta niin sanottua kiirastulta, jota muun muassa paavin kirkko opettaa.
Tunnustuksen tekstissä kritisoidaan erityisesti ”kasteenuusijoita”. Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisaikaan tämä joukko piti sisällään hyvin erilaisia opettajia ja ryhmittymiä. Nämä usein keskittyivät lopunaikoihin ja siksi ne tuodaan erikseen esiin. Tunnustuskirjoissa joskus aina ”tuomitaan” joku, joitakin tai jotakin. Tätä ”tuomitsemista” ei pidä yhdistää Jumalan tuomioon tai viimeisen tuomioon. Tunnustuskirjat kyllä saattaa tuomita jonkun opettajan väärässä olevaksi tai jonkin opin harhaopiksi. Tällainen tuomitseminen on välttämätöntä evankeliumin puhtauden varjelemiseksi ja seurakunnan suojelemiseksi. Emme kuitenkaan tuomitse ketään taivaaseen tai kadotukseen. Vain Jumala tuomitsee näin.
Opettivatko juutalaiset sitten 1500-luvun Saksassa kuten seuraavassa lainauksessa sanotaan? ”Hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu” Eivät 1500-luvun juutalaiset varsinaisesti näin opettaneet, ainakaan kaikki. Jo hyvin varhaisilta kristillisiltä vuosisadoilta peräisin olevista juutalaisista kirjoituksista on kuitenkin löydettävissä tätä opetusta. Kristillisen kirkon varhaisina vuosisatoina jotkut opettajat yhtyivät tällaisiin juutalaisiin opetuksiin tai sovelsivat niitä. Yhteistä tällaiselle opille oli, että siinä korostettiin jonkinlaisen maanpäällisen Jumalan valtakunnan ajan koittamista. Näin tapahtui myös uskonpuhdistuksen aikana. Sen lisäksi, ettei Jumalan sana opeta mitään tällaista, opin pääongelma on toivon siirtyminen iankaikkisuudesta, eli taivaasta, tänne maan päälle. Tässä kohden on hyvä huomata, että Luterilaiset tunnustuskirjat on korostetusti hyvin lopunajallinen kirja. Siinä päämäärä ja toivo suuntautuu aina Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion jälkeen koittavaan uuteen luomakuntaan.
Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan/ taivasten valtakunta on jo tullut maan päälle. Toisaalta Herramme opetti, ettei tämä valtakunta ole tullut vielä täydessä voimassaan ja kirkkaudessaan. Jumalan valtakunta on siis jo tullut maan päälle, mutta tämän valtakunnan lapset eli kristityt elävät vielä ristin alla. Tie on sama kuin Herran Jeesuksen eli ristin tie. Siihen saakka, kunnes Kristus palaa tuomitsemaan elävät ja kuolleet, on olemassa vain taisteleva seurakunta, eli kirkko, jota enemmän tai vähemmän vainotaan. Ennen kuin ikuisuus alkaa ei ole olemassa mitään muuta tuhatvuotista valtakuntaa kuin vainotun Kristuksen kirkon aika. Tämä aika on alkanut, kun ihmiseksi syntynyt Herramme kokosi opetuslapsijoukkonsa ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen.
Lopuksi on hyvä sanoa, ettemme me luterilaiset ota tässä kohden kantaa kovin moniin yksityiskohtiin, mitä viimeisiin tapahtumiin tulee. Tämä on hyvä ja oikea suhtautumistapa myös monissa muissa asioissa. Luterilainen oppi tämän maailmanajan loppumisesta ja iankaikkisuuden alkamisesta antaa kunnian Jumalalle ja on meille ihmisille parhaaksi, nimenomaan iankaikkisuuden näkökulmasta. Siksi myös rukoilemme edelleen: ”Tulkoon sinun valtakuntasi!”
Pastori Hannu Mikkonen
Jeesuksen edellä kulkenut ”tienraivaaja” Johannes Kastaja julisti: ”Tehkää erämaahan Herralle tie!” Ei lehtojen ja puutarhojen keskelle, ei sinne missä on iloa, elämää ja runsautta – vaan erämaahan, kuivaan ja yksinäiseen paikkaan. Sinne Herra saapuu. Samalla tapaa Jesajan profetia kertoo valosta, joka loistaa pimeydessä vaeltavalle kansalle, kuolemanvarjon maassa asuville. Lupaus ilosta ei kuulu vain iloisille, eivätkä valoa näe vain riittävän ”valaistuneet” vaan juuri huolten ja murheiden keskelle kuulutetaan joulun evankeliumi.
Maailma, johon Jeesus Kristus syntyi, ei ollut valmis häntä varten, se oli rauhaton ja ahdistuksia täynnä. Sellainen maailma on nytkin, sellainen on usein myös meidän sydämemme – monien pelkojen, huolten ja myös syyllisyyden raskauttama.
Jeesus Kristus ei saavu ”rauhan ruhtinaana” hallitsemaan rauhaa, jonka joku toinen on ensin häntä varten rakentanut. Hän itse tuo rauhan mukanaan. ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” Tämä on rauhaa, joka voi säilyä ja kukoistaa jopa siellä, missä ulkonaiset olosuhteet ovat rauhattomia tai ihmisen oma sydän on huolten uuvuttama. Jumalan Poika tulee rauhattomuutemme keskelle, elämäämme ja kaikkiin vaikeuksiimme läsnä olevaksi. Lopulta ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta hän avaa tien ulos ”kuolemanvarjon maasta”. Jokainen, joka kasteen ja uskon kautta on liittynyt Kristukseen, on matkalla kohti Jumalaa, rauhaa ja elämää, vaikka tämän matkan aikana vaivoja vielä kärsimme.
Jos tulevana jouluna tunnet suurta iloa, kiitä Herraa, joka on ilon lähde! Jos tunnet kaipausta, uupumusta tai surua, kiitä Herraa, sillä hän antaa toivon paremmasta. Jos tunnet katumusta, syyllisyyttä tai häpeää siitä, miten olet elänyt – kiitä siltikin Herraa, sillä Jeesuksen tähden Jumala on luvannut pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen jokaiselle, joka Kristuksen luo tulee. Aamen.
Pastori Esko Murto
Pyhän Johanneksen luterilainen seurakunta, Tampere
Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?
Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.
Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.
Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.
Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.
Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.
16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”
Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”
Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.
Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.
Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.
Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.
Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.
Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:
”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.
”Kun valhe on päässyt uskonnon suojamuurien sisälle, kun tärkeät opit on käännetty päälaelleen ja sakramenttien hoito on laiminlyöty, on kirkon perusta, nimittäin profeettojen ja apostolien oppi, tuhottu. Silloin kirkko varmasti sortuu.” Näin totesi ranskalainen uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvun puolivälissä. Hän oli nähnyt Rooman kirkon harhat ja alennustilan, mutta hänellä oli huoli myös Geneven uudistetusta kirkosta.
Kirkko on aina kiusattuna, ei vain ulkoa, vaan myös sisältä. Apostoli Paavali sanoi Efeson nuoren seurakunnan pastoreille: ”teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka vääristelevät totuutta vetääkseen opetuslapset mukaansa” (Apt. 20). Seurakunta oli kokenut heti alkutaipaleellaan ahdistusta ja vainoa, mutta suurin vaara olivat harhaopettajat.
Suurin osa Uuden testamentin kirjeistä on kirjoitettu väärien oppien, kristittyjen lankeemusten ja riitojen aiheuttamien kriisien takia: Galatiassa oli langettu pois evankeliumista takaisin juutalaisten sääntöihin, Roomassa kreikkalaiset ja juutalaiset kristityt halveksivat toisiaan, Korintissa seurakunnan sotkut tekivät Herran pöydästäkin riidan paikan. Myös Johannes joutui varoittamaan monista antikristuksista, joita oli jo hänen eläessään liikkeellä.
Kaikkina aikoina on kirkko kärsinyt väärien opettajien ja huonojen paimenten takia, ja kirkkokansa on itsekin antanut eksyttää itsensä usein hämmästyttävän helposti. On turha luulla, että nykyään olisimme viisaampia. Ihmissydän on tehdas, joka tuottaa yhä uusia harhaoppeja ja epäjumalia.
Onko sitten kirkon mahdollista selviytyä harhaopeista ja harharetkistä, vai onko myös Lähetyshiippakunnan kohtalona lopulta eksymys ja luopumus? Nuorena olin perustamassa kristillistä nuorisojärjestöä. Me perustajat tiesimme hyvin, että moni liike ja järjestö oli kyllä aloittanut hyvin, mutta myöhemmin menettänyt suolansa. Jumalan sana, evankeliumi ja sielujen iankaikkinen kohtalo eivät enää olleet tärkeitä tai sitten jokin harhaoppi oli alkanut jäytää perustaa. Päätimme, ettei meille saisi käydä samoin ja mietimme sääntöihin pykäliä, joilla säästäisimme oman järjestömme samalta kohtalolta. Ehdotuksia tuli paljon, mutta joukossamme ollut kokeneempi veli sanoi lopulta: ”Älkää luulko, että säännöillä voidaan estää luopumus.”
Kirkkojärjestys/hiippakuntajärjestys on silti tarpeellinen. Se voi parhaimmillaan muistuttaa siitä, mikä on kirkossa tärkeintä: Pyhän Jumalan sana ja Sanaan perustuvat sakramentit, Kristus itse ja Hänen evankeliuminsa julistaminen. Mutta ”petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa” (Jer. 17). Eikö kirkkoon luikertelevia harhoja sitten pysty mitenkään pysäyttämään?
Siellä, missä julistetaan puhdasta Jumalan sanaa, huudetaan avuksi Herraamme Jeesusta omien syntien tähden ja tunnustetaan Jumalan valmistamaa iankaikkista pelastusta, pysytään oikeassa suhteessa Jumalaan. Raamatussa kutsutaan kristittyjä useasti heiksi, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä (1 Kor.1). Heprealaiskirje kehottaa: Kun meillä siis on suuri Ylipappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnustuksesta (Hepr. 4).
Tunnustus on kristityn suuri etuoikeus. Tunnustaa (Raamatussa: homologein, sanoa samoin), on sanoa Jumalalle, itselle, toisille kristityille ja maailmalle ääneen se, minkä Jumala on ilmoittanut ja mitä kristityt sukupolvet ovat sanoneet jo ennen meitä ja miljoonat kristityt sanovat meidän kanssamme. He eivät joudu keksimään ja arvailemaan, vaan he tunnustavat sen, mitä Jumala on kristikunnalle alusta alkaen puhunut.
Kun Jumalan sana tuomitsee synneistä, tunnustan, että Jumala on oikeassa, minä väärässä. Kun Jumalan sana sanoo, että Jumala on lähettänyt Poikansa kärsimään minun rangaistukseni, tunnustan senkin ja kiitän Jumalaa Hänen sanomattomasta armostaan, syntien anteeksiannosta.
Kristillisen kirkon olemus on kirkon yhteisessä tunnustuksessa; siinä on kirkon uskon sisältö ja tunnustaminen on kristillisen kirkon vanhurskas tapa suhtautua Jumalaan: Jumala puhuu, me tunnustamme. Jumala tuomitsee, me tunnustamme syntimme. Jumala lupaa, me tunnustamme, kiitämme ja ylistämme Vapahtajaamme, Kolmiyhteistä Jumalaa.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan emerituspiispa
Maanantaina vietettyihin kuninkaallisiin hautajaisin asti Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta vietti virallista suruaikaa, maan historian pitkäaikaisimman hallitsijan, kuningatar Elisabet II:n, siirryttyä ajasta iankaikkisuuteen 96 vuoden
iässä. Hän oli ehtinyt kantaa kruunua 70 vuotta.
Kuningattaren kuolema monella tavalla pysäytti koko maan. Julkisia tapahtumia peruttiin tai lykättiin, ylimääräisiä jumalanpalveluksia järjestettiin kiireessä, ja sunnuntain saarnat kirjoitettiin uudestaan. Radio- ja TV-kanavat täyttyivät suorista lähetyksistä, joissa seurattiin ikivanhoja seremonioita vallan vaihtuessa sekä keskusteltiin edesmenneestä valtiaasta.
Yksi teema on noussut yli kaiken: Elisabetin poikkeuksellinen ja kaikesta päätellen särkymätön velvollisuudentunto. 21-vuotiaana kruununprinsessana annettu lupaus piti loppuun asti: ”Omistan koko elämäni, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, teidän palvelemiseenne”. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hauras kuningatar vastaanotti eroavan pääministerin ja hänen juuri nimitetyn seuraajansa.
On todettu aivan oikein, että Elisabetin omistautuminen hänelle uskotulle tehtävälle oli poikkeuksellista ja esimerkillistä. Kuinka paljon paremmassa hoidossa maailmamme olisi, jos useammat meistä samalla tavalla omistautuisivat velvollisuuksiensa täyttämiseen!
Lähes yhtä suuren huomion on saanut toinen merkittävä piirre tässä aikamme suurhenkilössä: Hänen vahva omakohtainen kristillinen uskonsa, josta hän julkisesti todisti vuosi toisensa jälkeen. Yhden todistajan mukaan, Elisabet kerran ilmaisi toivonsa, että Jeesus palaisi hänen elinaikanaan, ”koska mikä olisikaan hienompaa kuin saada laskea kruununi hänen jalkojensa juureen!”
Nämä kaksi piirrettä Elisabet II:ssa eivät osuneet yhteen hänen persoonassaan vain sattumalta. Hän oli sisäistänyt, ei vain kasvatuksessa iskostetut arvot, vaan Pyhän Raamatun opetuksen.
Jeesus itse tähdensi opetuslapsilleen, että toisin kuin pakanamaailmassa, ”joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne” (Mark. 10:42–43). Samoin apostoli Paavali kehottaa: ”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta” (Kol. 3:23). Elisabet ymmärsi saaneensa vastuullisen palvelutehtävän ja parhaansa mukaan pyrki palvelemaan Herraa Kristusta olemalla uskollinen kutsumuksessansa.
Luterilaiset Tunnustuskirjat kehottavat kristittyjä edesmenneiden pyhien kunnioittamiseen. Teemme sen ensinnäkin kiittämällä Jumalaa ja toiseksi tarkkailemalla Jumalan armoa pyhien elämässä oman uskomme vahvistamiseksi. ”Kolmas kunnioittamisen muoto on, että me jäljittelemme pyhiä, seuraten ensinnä heidän uskoaan, sitten myös muita hyveitään, joita jokaisen tulee oman kutsumuksena mukaisesti jäljitellä” (Apol. XXI:6).
Ei moniakaan meistä ole kutsuttu vuorenhuipulle johtamaan yhteiskuntaamme, saati sitten kansakuntia. Ei moniakaan meistä ole kutsuttu johtamaan seurakuntaa, saati sitten kirkkoa. Ani harva meistä jättää nimensä historiankirjoihin.
Kaikkien kastettujen nimet on kuitenkin kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan. Olemme saaneet jumalallisen kutsumuksen Kristuksen ruumiin jäseniksi. Siksi myös meidän palvelustehtävämme tässä maailmassa, olkoon se suuri tai pieni, on jumalallinen kutsumuksemme. Jäljittelemällä Elisabetia ja muita pyhiä, seuraamalla heidän uskoaan ja sitten myös muita hyveitään, voimme olla täydellisen varmoja siitä, että mekin saamme jonain päivänä laskea kruunumme Karitsan jalkojen juureen.
Tapani Simojoki
Kirjoittaja on Englannin evankelis-luterilaisen kirkon (ELCE) pastori.
Kiipesin kellarityöhuoneestani iloisena syömään lounasta keittiössä. Takana oli nettipalaveri, jossa olimme keskustelleet pitkään ja seikkaperäisesti messun liturgian yksityiskohdista. Minun kotitehtäväkseni oli tullut selvittää glorian ja laudamuksen (’Kunnia Jumalalle korkeuksissa’ jne.) historiaa ja käyttöä jumalanpalveluksessa. Melkein puhkuin innosta.
Pian oma innostumiseni alkoi huvittaa. Kun uutiset täyttyvät räjähtäneistä lastensairaaloista, sotilasliittojen huippukokouksista, raaka-ainemarkkinoiden synkkenevistä näkymistä – minäkö vain keskityn vanhakirkollisen messuliturgian yksityiskohtiin?
Jäin miettimään omaa reaktiotani. Eikö tämä huomio – oikeastaan moite – kohdistu melkeinpä aina kristillistä seurakuntaa kohtaan? Miksi te puhutte taivaan valtakunnasta, kun tämän maailman valtakunnissakin on vielä niin paljon korjattavaa ja parannettavaa? Turvataan ihmisten fyysinen koskemattomuus ja sitten mietitään sielua! Öylätti ja viinitilkka ehtoollispöydässä ei karkota köyhien nälkää!
Ajatukset kuulostivat kovin samanlaisilta kuin Herramme kiusaukset erämaassa. Kolmen kiusauksen kautta paholainen tarjosi toimeentuloa (”Käske näiden kivien muuttua leiviksi!”), turvallisuutta (”Heittäydy alas, hänhän antaa enkeleilleen käskyn ettet loukkaa jalkaasi kiveen!”) ja poliittista vaikutusvaltaa (”Kaikki nämä valtakunnat annan sinulle jos…”). Näin kun ajatellaan, ei Jeesuksen jalkojen voitelemiseen löydy koskaan öljyä – aina on jokin hyvä kohde jonka hyväksi nardus-voiteet pitää myydä. Herramme sanat olivat silloin ja ovat yhäkin todet: ei ihminen elä yksin leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Köyhät teillä on aina luonanne, mutta minua teillä ei aina ole.
Tärkeiden asioiden yläpuolelle nousevat vielä ne kaikkein tärkeimmät, iankaikkisen elämän antavat asiat: Jumalan sana ja pyhät sakramentit. Myös ja aivan erityisesti kriisiaikana tarvitaan armonvälineitä, joissa kuulemme Jeesuksen lupauksen: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10)
Todellisen sotilaallisen ja taloudellisen huolen keskellä herää kysymys: Onko meillä kohta käsissämme – tai onko meillä jo hyvän aikaa ollutkin – hengellisen huoltovarmuuden kriisi? Aamoksen kirjan profetia pitäisi jokaisen kunnon papin kirjoittaa työhuoneensa seinälle ja lukea se aina kirkkoneuvoston kokouksen aluksi: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, Herra, jolloin minä lähetän nälän maahan: en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän.” (Aam. 8:11)
Seurakuntaelämää tulee rakentaa pitkäjänteisesti, omistautuen. On tärkeää etsiä ja löytää kestävän kehityksen kristinuskon malli: sellainen hengellisen elämän muoto, joka pystyy toimimaan myös vaikeissa olosuhteissa ja antaa seurakuntalaisille kestävän pohjan uskonelämälle. Sanan ja sakramenttien ympärille rakentuva liturginen jumalanpalvelus, ja sen äärellä säännöllisesti kokoontuva ja sosiaalisesti yhteen kasvava seurakunta, on tällainen kestävän kristinuskon malli. Tämä monin paikoin havaittiin todeksi jo koronakriisin aikana.
Menin takaisin kellariin tutkimaan kristillisen jumalanpalveluksen kulkua. Ajattelin, kuinka ihmiset ovat vuosisatojen aikana laulaneet tätä samaa gloriaa ja laudamusta. Elivätpä he sitten kuinka vauraina ja turvassa, tai sodan, nälän ja ruton ahdistamina, kaikki heistä ovat jo kuolleet. Mutta ne, jotka huusivat avuksi Herran nimeä, pelastuivat ikuiseen elämään ja ovat nyt Jeesuksen luona. He elävät, vaikka ovat kuolleet, koska Jeesus Kristus on kuoleman voittaja. Voiko tätä tärkeämpää ollakaan?
