Musiikkityön verkkotapaaminen 18.5.24
24.4.2024
”Paavali sanoi Barnabaalle: ”Lähtekäämme takaisin kaikkiin niihin kaupunkeihin, joissa olemme julistaneet Herran sanaa, katsomaan veljiä, miten heidän on”. (Ap.t.15:36)
Etuoikeuteni on ollut viimeiset kaksi vuotta kiertää kirkkomme seurakuntia. Ensimmäinen kierros yli neljässäkymmenessä seurakunnassamme on nyt takana. Kotkasta Utsjoelle, Vaasasta Joensuuhun olen käynyt katsomassa, miten sisaret ja veljet seurakunnissamme voivat. Olen vierailuilla tavannut suuren määrän tuttuja ja uusia kasvoja. Ilokseni usein paikalle on uskaltautunut joku ensi kertalainenkin. Olen kohdannut monia eri kieliä ja kansallisuuksia. Messua on vietetty niin suuressa kivikirkossa kuin pienessä eränkävijöiden majassa. On ollut suurta lahjaa elää todeksi kirkkomme ykseyttä samassa Herran pöydässä. Olen käynyt hallitusten/seurakuntaneuvostojen kanssa innostavia keskusteluja seurakuntatyön kehittämisestä ja kuunnellut myös huolia. Olen saanut lukuisia hyviä kysymyksiä messun jälkeen vaikkapa kirkkomme jäsenyyden merkityksestä, oikeusprosessistani ja teologiaan liittyen. Myönteinen tunne on ollut, että tuore piispakin on ollut tarkastettavana. Minulle on vuodatettu sylikaupalla rakkautta ja vieraanvaraisuutta seurakunnissa ja pappiloissa. Vaikka usein väsyneenä olenkin istahtanut kotimatkalla junan tai auton penkille, niin aina on ollut sama tunne: syvä kiitollisuus Herralle kaikesta hänen työstään. Muutama ajatus on ollut mielessä kierroksen jälkeen.
Ensinnäkin työnäkymme kantaa. Jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi ei ole jokin virallinen hokemamme yhteishengen kohottamiseksi. Kristuksen ristin lahjat lyhentämättömänä saarnatuolista ja alttarilta antavat elämän ja virvoittavat meitä pyhä pyhältä. Syntien anteeksiantamus on totta ja tuoretta! Jumalan pyhä sana ja luterilaisen uskon oppiperusta kantavat. Meidän ei tarvitse keksiä yhä uudestaan työnäkyämme ja tarkoitustamme. Pyhä messu ei ole jokin työmuoto vaan Pyhän Hengen pulppuava taivaallinen armolähde. Puhuttelevaa on ollut kuulla monen suun kautta sama todistus: Kuinka kiitollinen olenkaan seurakunnastamme ja kirkostamme. Koskettavaa on ollut havaita, miten suuresti elämän leipää jakavia pastoreitamme rakastetaan ja arvostetaan, vaikka solmuja välillä voikin syntyä.
Toiseksi seurakuntiemme työn mahdollistavat vapaaehtoiset vastuunkantajamme. Näkymme seurakunnista Jumalan perheenä tarkoittaa sitä, että yhteisvastuullisesti hoidetaan omaa kotia. Meidän pienten ulkoisten resurssien kirkossamme seurakuntalaistemme palvelualttius on edelleen suurin voimavaramme. Kuinka monenlaisia ideoita ja toimintatapoja onkaan tullut vastaan eri seurakunnissa. Oli sitten kyse yhteisöllisyyden rakentamisesta, taloudenhoidosta, diakoniasta tai kasvatustyöstä. Kekseliäisyyttä ja alttiutta löytyy, kun oma koti on löytynyt. Sama messujärjestys yhdistää ja kirjavat toimintamuodot rikastuttavat kirkkoamme. Lämmin kiitos jokaiselle läsnäolollaan ja palvelullaan seurakuntiamme rakentavalle!
Kolmanneksi lähetys ei kuulu vain kirkkomme nimeen vaan elämäntapaan. Jokaisessa seurakunnassa olemme pohtineet, miten kullakin paikkakunnalla voitaisiin olla kutsumassa ihmisiä Kristuksen palveltavaksi. On yhdessä mietitty tapoja, joilla seurakunnan olemassaolo tehtäisiin paremmin tunnetuksi. On pohdittu median käyttöä, kutsumisen eri tapoja ja seurakuntapolun järjestämistä uusille tulijoille, mutta myös niiden jäsenten huomioimista, jotka ovat etääntyneet seurakunnasta. Monelta olen saanut kuulla todistuksen siitä, miten he löysivät mutkienkin kautta seurakuntaamme. Se on muistuttanut siitä, että viime kädessä kyse on aina Pyhän Hengen kokoavasta työstä. Meille jää rukous ja kutsumisen vaivannäkö. Jospa Herra voisi lähettää tänäkin vuonna seurakuntaan vaikkapa kolme tai neljä uutta. Se on jo paljon! Eihän tehtävämme ole vielä valmis, vaan olemme päässeet vasta hyvään alkuun. Mitä hyvää Herra onkaan kirkollemme varannut! Siksi huudamme Helluntain Hengen puoleen:
Tule Pyhä Henki! Kirkasta Kristuksen armotyötä! Täytä meidät lahjoillasi. Anna uusi ilo ja rohkeus Kirkkosi palvelutyössä!
Kuva Rauman Pyhän Ristin kirkosta. Kuvan lähde ja lisää kuvia kirkosta www.raumanseurakunta.fi
Lapsuuden telttamatkalta muistan vierailun parissa hollantilaisessa kirkossa. Kirkot itsessään olivat vanhoja ja kauniita, mutta kummallista ja pelottavaakin oli lapsen silmissä, että niiden seinät olivat valkoisiksi kalkittuja eikä missään ollut kuvia. Tai oli yhdessä kirkoista – nimittäin modernin, maallisen taiteen näyttely. Muistan vielä tyylitellyn kuvan alastomasta naisesta.
Sellainen oli perin juurin outoa pojalle, joka oli pienestä asti käynyt Rauman Pyhän Ristin kirkossa. Sen rakensivat fransiskaaniveljet 1500-luvun alussa.
Meidän perhekunnan penkki oli aivan parven takanurkassa, eikä sieltä nähnyt alttarille eikä kuorin historiallisia maalauksia. Mutta saarnastuoli näkyi sitäkin paremmin kuvineen ja latinankielisine teksteineen. Erityisesti puhutteli sen katon kullattu kyyhkynen, Pyhän Hengen symboli.
Urut Rauman kirkkoon saatiin jo 1600-luvulla, mutta urkufasadi on 1700-luvulta, ja siinä on yhä maalaus kuningas Daavidista harppunsa kanssa ja tekstinä katkelma psalmista 57. Eikä parvelta käsin näkyvä eteläseinän viisisataa vuotta vanha votiivitaulukaan jäänyt minulta huomaamatta. Parvea ympäröivät kuvat Kristuksesta ja apostoleista selittävine teksteineen eivät meidän penkkiimme näkyneet.
Ja tietysti minulle oli tuttu myös Rauman Nuortentalo, joka 1920-luvulla rakennettiin talkoilla silloisen nuorisoherätyksen tarpeisiin. Siellä ei ole alttaria, mutta puhujanpulpetin takana on valtava kuva Kristuksesta Getsemanessa, ja seiniä koristavat Hänen kärsimystietään ja pääsiäisaamua esittävät maalaukset.
Oletko sinä minun tavallani ihmetellyt lapsena keskiaikaisen kivikirkon maalauksia? Oletko puisessa ristikirkossa katsellut alttarikuvaa, kun et ole jaksanut seurata saarnaa?
Vai oliko sinun kotikirkkosi moderni tiilirakennus, jota ei ulkoa päin tunnistanut kirkoksi ja jonka ikkunoissa oli kuvioita, jotka eivät esittäneet mitään? Vai oliko siinä ehkä valkeaksi maalatut seinät kuin vanhanaikaisessa sairaalassa eikä minkäänlaisia kuvia, paitsi iso, tyhjä risti?
Entä millainen on nykyinen kotikirkkosi?
Onko se kenties entinen rautakaupan varasto, joka on kunnostettu kokoontumistilaksi sille seurakunnalle, jonka vuokralainen oma seurakuntasi on? Mitä siellä on seinillä vai onko siellä mitään? Kun tulet kirkkoon, näet sinne pystytetyn tilapäisen, kauniisti koristetun alttarin ja puhujanpulpetin, mutta sen lisäksi vain puisen, tyhjän ristin, rumpupatterin, vahvistimia, kitaran telineessään ja muuta sellaista. Seinät ovat valkoisia ja tyhjiä.
Mitähän siis omat lapsesi muistelevat, kun he aikuisina ajattelevat omaa kotikirkkoaan? Missä heidän katseensa harhailee nyt, jos saarna tuntuu pitkältä eikä siitä ymmärrä kaikkea? Tyhjää seinääkö?
Katkeaako siis vuosituhantinen kirkollisen taiteen perintö meidän kirkossamme meidän aikuisten sukupolveen? Meillä ei ole varaa urkuihin eikä meillä ole omaa kirkkoa, jota koristaa. Mitä voisimme asialle tehdä?
Vai ajatteletko päinvastoin, että ”näin on hyvä”. Että ”tältähän kirkon pitääkin näyttää!” Eikös Jumalan toinen käsky kiellä kuvien tekemisen, vaikka Lutherin katekismuksista se puuttuu? Että tältä osin on tainnut uskonpuhdistus jäädä kesken, ja nyt meillä on hyvät mahdollisuudet korjata virhe!
Mutta miksi sitten kuvakieltoa ei todellakaan ole meidän katekismuksissamme? Miksi myös vanhat, mutta alunperin luterilaiset kirkot on varustettu runsain kuvin ja koristein? Eivätkö luterilaiset isät ja äidit osanneet lukea Raamattua?
Kyllä he osasivat. Että kuvat alkoivat jo ennen meidän aikojamme kadota luterilaisista kirkoista tai muuttua abstrakteiksi kuvioiksi, ei johtunut Raamatusta eikä uskonpuhdistuksen paremmasta ymmärtämisestä, vaan päinvastoin, Raamatusta ja uskonpuhdistuksen perinnöstä luopumisesta! Sillä vielä niinsanotun luterilaisen ortodoksian aikana kirkot koristeltiin kuvilla, kuten esimerkiksi 1600-luvulla puusta rakennettu Pyhämaan Uhrikirkko.
Vasta valistuksen aikana, joka otti etäisyyttä puhdasoppisuuteen, kirkkojen seiniä alettiin kalkita. Lopusta huolehti kristillisen uskon muuttuminen ideologiaksi, joka alkoi siirtää sen konkreettisen, historiallisen todellisuuden yläpuolelle ajattomaan ja paikattomaan ajatusten ja arvojen maailmaan. Ja sitä saattoi kuvata vain abstraktein symbolein eikä enää kuvin, joista ymmärtää, mitä niissä kuvataan.
Mutta onhan silti totta, että Mooseksen lakiin sisältyvät Kymmenen käskyä sisältävät myös kiellon tehdä kuvia, tehdä minkäänlaisia kuvia yhtään mistään! Eivät siis vain kuvat Jumalasta ole kiellettyjä, vaan aivan kaikki kuvat. ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla.” (2. Moos. 24)
Jos tämä teksti luettaisiin messussa, minäkin vastaisin siihen, että ”tämä on Jumalan sana”. Ja niin se on, on varmasti. Mutta miksi Jumala antoi tällaisen käskyn? Entä kuinka pitkälle se ulottui tai kuinka pitkälle sen pitäisi nyt ulottua?
Tällaisella ankaruudella kuvakieltoa tulkinnevat nykyään lähinnä vain radikaalit muslimit, Isis ja Taliban. ”No living objects”, ”ei eläviä kohteita”, kuten Afganistanissa vierailleille toimittajille ja valokuvaajille sanottiin. Kristikunnassa sen sijaan sitä ei liene tässä muodossa koskaan sovellettu.
Ei kaikkien kuvien välttäminen myöskään onnistuisi. Me emme yksinkertaisesti selviä elämästä ilman kuvia. Havaintomme maailmasta muodostavat aivoissamme kuvia. Meidän ajattelummekin perustuu mielikuviin!
Mutta mistä sitten Mooseksen lain kuvakiellossa oli kysymys?
Israel eli kulttuurissa, jossa jumalia oli joka nurkassa ja jokaisen kiven ja kannon päällä. Niitä tehtiin itse ja sitten niitä palvottiin. Luotua ja omien kätten töitä kunnioitettiin jumalina.
Israelin Jumala oli toisenlainen. Aluksi Häntäkin pidettiin oman heimon jumalana muiden maiden jumalien ohella, kun Kymmentä käskyä ei tunnettu tai kunnioitettu, mutta vähitellen alkoi käsitys Jumalan ainutlaatuisuudesta ja kaikkivaltiudesta syrjäyttää vanhat näkemykset ja Hänen ilmoituksensa tulla ymmärretyksi.
Tämän Vanhan testamentin ymmärryksen mukaan, johon 1. uskonkappaleen osalta myös Uuden liiton Kirkko sitoutuu, Jumala on kaikkialla eikä missään. Jumala on kaikkea muuta kuin luotu ja kaiken havaitun yläpuolella. Hän kyllä saattoi ”puhua” luonnonilmiöissä, kuten ukkosessa. Hän ei kuitenkaan ollut itse ukkonen!
Jumalaa ei kukaan nähnyt eikä voinut nähdä, mutta Hän ilmoitti itsensä omissa teoissaan niin luomakunnassa kuin Israelin kansan pelastushistoriassakin. Silti kasvojaan – ja tämäkin on Jumalasta puhuttaessa inhimillinen mielikuva – Hän ei paljastanut. Mikään luotu ei olisi niitä kestänyt, eikä se johtunut vain ihmisen synnistä ja syyllisyydestä, vaan Jumalan ja Hänen olemisensa täydellisestä erilaisuudesta ja toiseudesta luomakuntaan nähden.
Sen tähden Jumalaa ei voinut eikä saanut kuvata käsillä tehdyin kuvin luoduista olennoista. Ne olisivat oman aikansa polyteistisessa ja ehkä myös animistisessa ympäristössä pyhine puineen ja lähteineen olleet automaattisesti kiellettyä luodun korottamista Luojan rinnalle.
Tätä kieltoa Jumala kuitenkin itse rikkoi jo Vanhan liiton aikana. Hänellä oli lupa ilmoittaa itsensä tavalla, jonka Hän itse valitsi. Eikä se merkinnyt vain pelastushistoriallisia tekoja Israelin kansaa kohtaan, vaan se ilmeni myös Ilmestysmajassa ja Jerusalemin temppelissä.
Kuvaa itsestään ei Jumala tehnyt. Silti Jumala käski tehdä kuvia kerubeista Ilmestysmajaan, eikä Hän kieltänyt raavaita esittäviä veistoksia Jerusalemin temppelissä.
Samalla nämä temppelin kuvat selittävät 2. käskyä luterilaisella tavalla nivoen ne osaksi 1. käskyä: kuvakiellon keskiössä eivät ole kuvat sinänsä, vaan kiellon sisältö: ihmisen ei ole lupa tehdä Jumalaa itselleen eikä palvoa omien kättensä tekoja.
”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Älä palvo mammonaa, älä omien kättesi saavutuksia, älä mitään luotua, jonka itse valitset kunnioituksesi kohteeksi, älä isänmaata äläkä edes omaa puolisoasi, vaan viljele, varjele, hoida ja rakasta niitä ja heitä Jumalan lahjoina ja luomistekoina, mutta palvo yksin Jumalaa sellaisena, kuin Hän on ja sellaisena kuin Hän itse itsensä ilmoittaa!
Ja sitten tapahtui jotakin, mikä asetti Vanhan testamentin kuvakiellon kokonaan uuteen valoon. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisela Pojalla on Isältä.” (Joh. 1:14)
Jumala syntyi ihmiseksi. Nyt Hän itse oli käsin kosketeltava ja kuvin kuvattavalla tavalla osa meidän aikaan ja paikkaan sidottua aineellista maailmaamme, vaikka Hän samalla oli ja yhä on sen ylä- ja ulkopuolella. Ikuinen yhdistyi ajalliseen ja ääretön äärelliseen. Niin kuin Jumala kasvojaan paljastamatta oli jo kuljettanut omaa kansaansa ajassa ja paikassa kohti pelastusta, nyt Hän itse syntyi ihmiseksi sen keskelle. Nyt Jumalaa saattoi Kristuksessa katsoa kasvoista kasvoihin.
Jumala astui alas, nöyryytti Pojassaan itsensä ja otti orjan muodon tehdäkseen synnin orjista Jumalan lapsia. Kaikkein ankarimmin Jumalan ilmestyminen ihmisenä keskuuteemme näkyy ristillä, jolla Hän raadeltuna ja rääkättynä huutaa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, mutta myös huokaisee: ”Se on täytetty”.
Meistä ei ole kiipeämään omin teoin eikä itse tekemiemme kuvien tikapuita myöten käsittämättömän, pyhän ja peljättävän Jumalan luo. Sen tähden Jumalan, joka on Rakkaus, piti tulla alas meidän ihmisten luo, maahan, joka on tomua ja tuhkaa, ja aikaan, joka rientää vääjäämättä eteenpäin.
Jumala, joka on ajan ja paikan yläpuolella, tuli kaikkein alimmaksi. Ja sellaisena meidän on lupa ja suorastaan velvollisuus Häntä kuvata sanoin, mutta myös kuvin. Sillä kuvatkin ovat puhetta, joka siirtää kankaalle, kiveen tai puuhun ne mielikuvat, joita Israelissa vaeltava, saarnaava ja sairaita parantava Jumala ja ihminen, Jeesus Kristus, Pyhän Hengen valossa meissä synnyttää.
Erityisen tärkeää on meille kuvata Kristusta ristiinnaulittuna. Silti myös Hänen riemullinen ylösnousemisensa kuuluu voittona kuolemasta niihin asioihin, joita havainnollistetaan kuvilla, vaikka ne eivät tavoitakaan tapahtunutta niin realistisella tavalla kuin krusifiksi, ristille naulitun Kristuksen kuva. Ehkä eniten Herramme ylösnousemuksen riemusta ja toivosta, jonka se maailmalle toi, luo ympärillemme kauniisti ja värikkäästi sisustettu sekä sävelistä soiva kirkko kylmän, kuolemanvalkoisen tyhjyyden tilalla. Herran seurakunta saa elää pääsiäisen voitosta, jonka Ristin uhri teki mahdolliseksi, sen ilosta ja lämmöstä ikään kuin ikuisena suvena jo nyt, kun se kuulee armon evankeliumin ja kun se tulee yhdeksi ruumiiksi ylösnousseen Herransa ja toinen toisensa kanssa pyhässä ehtoollisessa.
Eikä Kristus ollutkaan yksin kaiken tämän tehdessään eikä irrallaan siitä pelastuhistoriasta, joka toteutui ennen Häntä, Hänen aikanaan ja Hänen jälkeensä aina meidän päiviimme asti. Sen tähden kaikkea sitäkin on lupa kuvata todistuksena siitä, etteivät risti ja ylösnousemus ole aineettomia ideoita, vaan todellisia tapahtumia meidän maailmassamme. Sekä Kristuksen risti että Hänessä koittanut kohti täyttymystään kulkeva uusi, iloinen aika saavat näkyä meidän kirkoissamme ja kodeissamme!
Kuvat sellaisenaan eivät tosin kerro juuri mitään sille, joka ei ole kuullut julistettua sanaa eikä ole saanut opetusta siitä, mistä ne kertovat. Kirjoitettua, luettua ja saarnattua sanaa kuvat eivät koskaan korvaa. Sen tähden tärkeintä kirkossa on, että siellä kaikuu Jumalan sana, laki ja evankeliumi. Mutta tietyssä mielessä kuvia ovat myös Herran itsensä asettaman ehtoollisen leipä ja viini ja rikas liturgia, jonka syvin olemus on Yljän ja Morsiamen kohtaaminen.
Toisaalta me emme palvo edes ehtoollisaineita sellaisinaan, vaan Herraa, joka on läsnä ja jonka ruumis ja veri ne ehtoollisessa ovat. Vielä vähemmän palvomme kuvia tai rukoilemme niitä. Mutta kunnioittamalla kuvaa ristiinnaulitusta Kristuksesta me kunnioitamme Häntä itseään. Kuka voisi tallata krusifiksin jalkoihinsa? Ja jos nousemme seisomaan, kun Suomen lippu tuodaan saliin, kuinka paljon suurempi syy meillä onkaan nousta penkistä, kun pyhä risti kannetaan sisälle messuun saapuvan Jumalan Pojan merkkinä!
Nyt olemmekin vastaamassa kysymykseen, kuinka toimia tiloissa, joita emme saa itse kaunistaa?
Itse asiassa toimimme jo! Siitä on kyse, kun meillä on koristeltu alttari ja saarnastuoli tai -pulpetti. Siitä on kyse, kun papilla on yllään kirkkovuoden värin mukainen kasukka. Siitä on kyse, kun alttarilla on kuva ristiinnaulitusta Herrasta.
Mutta enemmänkin me voimme tehdä. Monessa seurakunnistamme on jo onnistuttu hankkimaan tavalla tai toisella joka pyhä uudelleen pystytettävä tai avattava alttarikuva. Kastemalja ja jykevä, koristeltu kynttilä, joka sytytetään pääsiäisyönä, ovat samalla asialla. Eikä mikään estäne miettimästä tilapäistä kuvien käyttöä messun aikana, jos vain jostakin löytyy tilaa säilyttää niitä seuraavaan messuun asti. Ja niin kuin voisi olla hyväksi alkaa seurakuntana paneutua kirkkomusiikin aarteisiin, voisi meillä olla myös piirejä, joissa tutustuttaisiin parhaaseen kristilliseen taiteeseen.
Mutta kaiken, aivan kaiken, mitä teemme tässäkin asiassa, pitää tapahtua Jumalan suuremmaksi kunniaksi ja sielujen autuudeksi. Jumala sen antakoon!
Lähetyshiippakunnassa on viime vuosina toisinaan kysytty, tulisiko sen rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vuonna 2021 hiippakuntakokous käynnisti rekisteröitymisen hyötyjen ja haittojen selvitystyön. Mistä tässä tarkemmin on kyse? Kysymyksiin vastaa Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo.
– Seurakunnissamme on ihmisiä, jotka ovat asiassa hyvin erilaisella mielellä. Osalla on tiiviimpi suhde Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, ja osalla se on hyvin löyhä tai katkennut kokonaan jo aikoja sitten. Tästä taustasta herää luontevana kysymys, mikä olisi Lähetyshiippakunnalle paras mahdollinen tapa järjestäytyä. Suomessa normaali tapa on perinteisesti ollut uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen.
Nykymalli, jossa Lähetyshiippakunta ja Luther-säätiö muodostavat kaksoisrakenteen, on sinänsä koettu toimivaksi. Toisaalta malli on joskus koettu epäselvänä. Korona-aikana myös uskonnonvapauskysymys tuli vastaan, kun valtiovalta kohteli eri tavalla rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia ja rekisteröimättömiä uskonnollisia yhteisöjä. Vaikka asiaa tutkiessa tarkentui, että uskonnollisilla yhteisöilläkin on varsin laaja uskonnonvapauden suoja, keskuudessamme oli jo herännyt kysymys, olisiko meidän kuitenkin selkeintä olla uskonnollinen yhdyskunta.
– Hiippakuntakokous hyväksyi erään seurakunnan esittämän aloitteen, jossa pyydettiin selvittämään rekisteröitymiseen liittyviä näkökohtia Lähetyshiippakunnan kannalta. Päätöksen pohjalta hiippakuntaneuvosto nimesi komitean marraskuussa 2021. Komitean mandaatti on siis kerätä tietoa keskustelun tueksi. Pyrimme kokoamaan faktatietoa, jotta voisimme tietää tarkalleen, mitä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen käytännössä tarkoittaisi eri asioiden suhteen. Komitean työn tarkoituksena ei siis ole ainakaan tässä vaiheessa ehdottaa suoraan, miten tulisi toimia.
Hiippakuntaneuvosto nimesi komitean jäseniksi minun lisäkseni piispa Juhana Pohjolan, Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajan Raimo Savolaisen, pastori ja lakimies Jyrki Anttisen, hiippakuntasihteeri Sami Niemen, pastorit Esko Murron ja Otto Granlundin sekä hiippakuntaneuvoston edustajaksi Pauliina Pylvänäisen. Kuluneen vuoden aikana olemme vuorotellen keränneet kukin eri osa-alueelta materiaalia, jota olemme yhdessä työstäneet. Pyrimme saamaan kattavasti eri teemoja seurakuntien ja koko hiippakunnan yhteiseen käyttöön.
Pohdittavanamme on ollut hyvin erikokoisia teemoja. Toisaalta rekisteröitymisessä on kyse monenlaisista käytännön järjestelyistä, toisaalta isoihin henkilökohtaiseen identiteettiin kuuluvista asioista. On hyvin ymmärrettävää, että aiheeseen liittyy erilaisten näkökulmien ohella myös erilaisia tuntemuksia ja huolenaiheita.
– Uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on herättänyt seurakunnissa sekä innostusta että varauksellisuutta. Monet kysymykset liittyvät talouteen ja hallintoon. Myös kaksoisjäsenyyskäytäntö, eli yhtäaikainen jäsenyys sekä Suomen ev.lut. kirkossa että Lähetyshiippakunnassa, ja asian vaikutus siihen pohdituttaa. Emme ole halunneet sulkea pois mahdollisuutta olla jäsen ev.lut. kirkossa, vaikka sanommekin, että jäsenyys Lähetyshiippakunnassa riittää. Rekisteröityminen piirtäisi esiin asian myös siksi, että ev.lut. kirkon säädökset eivät hyväksy kaksoisjäsenyyttä tälläkään hetkellä. Nykytilanne on perustunut oikeastaan osittain tietämättömyyden suojaan.
– Tähän me kykenemme nyt jo vastaamaan, että huoli hallinnollisen työmäärän kasvamisesta ei näytä perustellulta. Jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, perustamisvaiheessa hallinnollista työtä tulisi paljon, mutta käytännössä nykyinen seurakunnan hallinnon määrä ei muuttuisi. Hiippakunnan kanslian pitäisi organisoida jäsenrekisteri, mutta valtiolta voisi saada tietyn tuen sen hoitamiseen. Sinänsä siis taloushallinnon kustannuksien ei pitäisi nousta. Meidän tilanteessamme isompi kysymys onkin, miten muutoin talousvastuu jaettaisiin uudessa tilanteessa. Kuka ja ketkä sitä hoitaisivat, millä vastuulla ja mandaatilla? Samoin Lähetyshiippakunnan seurakuntien talouden tulisi olla ensin tasapainossa. Siihen toki pyritään nykytilanteessakin.
– Konstituutiokomiteassa olemme kehitelleet erilaisia skenaarioita, miten Lähetyshiippakunnan talous olisi mahdollista järjestää. Jokaisella niistä on omat heikkoutensa ja mahdollisuutensa. Yksi vaihtoehto olisi pyörittää taloutta kokonaan edelleen Luther-säätiön kautta. Toisessa skenaariossa Lähetyshiippakunta ottaisi hoitaakseen kirkon työn, mutta työnantajavastuu ja seurakuntien taloudet menisivät edelleen Luther-säätiön kautta niin kuin nyt. Kolmannessa vaihtoehdossa talous menisi kokonaan Lähetyshiippakunnan kautta.
Selvitystyön tässä vaiheessa vaikutelmani on, että jos Luther-säätiö hoitaisi seurakuntien taloutta ja Lähetyshiippakunta yhteistä työtä, tulisi jopa lisää säätämistä nykytilanteeseen verrattuna. Joka tapauksessa asioita täytyy koordinoida yhteisesti jatkossakin, mikä malli sitten mahdollisessa tilanteessa valittaisiinkaan, ja ketkä viran puolesta asiaa hoitavat. Samoin on pohdittava tarkkaan, kuka kantaa vastuun eri tilanteissa. Säätiössä on myös pitkä kokemus vastuun kantamisesta, sekä osaaminen ja toimintakulttuuri, jotka eivät synny hetkessä.
– Uskonnonvapauden osalta maassamme voidaan nähdä heikkeneväisyyttä. Tästä on osoituksena esimerkiksi Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäynti. Pohdittavia kysymyksiä varmasti on. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että järjestäytyminen heikentäisi asemaamme. Luther-säätiön säädekirjan perusteella meillä on vahva uskonnonvapauden suoja jo nyt, ja sitä me tulemme puolustamaan, mutta rekisteröityminen selkeyttäisi asiaa.
– Olen toistuvasti kohdannut väärinymmärryksen, että jos järjestäytyisimme uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, nykyisen ehtoolliskäytäntömme tarvitsisi automaattisesti muuttua. Olemme jo aiemmin katsoneet, että kaikkien, jotka haluavat seurata Raamattua ja luterilaista tunnustusta, on mahdollista osallistua ehtoolliselle.
Oma kysymyksensä on, voiko Lähetyshiippakunnan jäsen osallistua esimerkiksi itselle rakkaan herätysliikkeen kesäjuhlilla ehtoolliselle. Toivon, että löytäisimme herätysliikkeiden kanssa tästä hyvän ratkaisun, jos olemme joskus rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta. Varmasti halua vaalia hyviä yhteyksiä löytyy puolin ja toisin.
– Kevään aikana kannustamme seurakuntia pysähtymään jäsenyyden teeman äärelle. Päädyimmepä rekisteröitymisen suhteen aikanaan millaiseen ratkaisuun tahansa, ydinkysymys kirkkomme menestyksen kannalta on: Saako jumalanpalvelus tulla elämäksi ja seurakunta kodiksi, ja saako myös jäsenyyden lahja kirkastua? Huolimatta siitä, mikä on virallinen statuksemme suhteessa valtioon, on keskeistä, että kristitty löytää seurakunnan kodikseen.
Konstituutiokomiteassa suunnittelemme, että lähettäisimme seurakuntiin myöhemmin kyselyn lisätiedon keräämiseksi. Syksyllä annamme väliraportin hiippakuntaneuvostolle, ja komitean työskentely on esillä myös hiippakuntakokouksessa marraskuussa. Tarvitsemme myös jatkuvasti seurakunnissa käytävien keskustelujen kautta tulevaa kuvan tarkennusta tilanteesta. Meillä ei ole kiirettä eikä painetta mihinkään suuntaan. Rauhallisin mielin ja kiinnostuneina olemme pohtimassa eri näkökulmia ja vaihtoehtoja.
Teksti: Pauliina Pylvänäinen
Lähetyshiippakunnan tukemaa lähetystyötä ohjaa lähetyskäsky, Kristus-keskeisen evankeliumin eteenpäin vieminen. Päähuomio ei siis ole humanitaarisessa avussa, joka sekin on tärkeää. Maailmanlaajuiset avustusjärjestöt, kuten Punainen Risti tai Lääkärit Ilman Rajoja, tekevät sitä tehokkaammin kuin kristilliset lähetysjärjestöt. Puhtaasti evankeliumin asialla olevaa lähetystyötä puolestaan on maailmassa vähän. Siksi kristillisten lähetysjärjestöjen voimavarat tulisi käyttää siihen, mitä maalliset järjestöt eivät tee. Meidän on kuitenkin varottava asian ylihengellistämistä. Kun lähimmäisellämme on hätä, on helppo rukoilla Jumalalta hänelle apua. Mutta huomaammeko omat mahdollisuutemme olla itse rukousvastauksena hänen tarpeisiinsa?
Amerikkalainen tutkija Robert Woodberry on tutkinut protestanttisen lähetystyön vaikutusta yhteiskuntien kehittymiseen, erityisesti entisissä Afrikan siirtomaissa. Tutkimuksissaan hän on kiinnittänyt huomiota, miten suuri ero on maiden välillä, jotka ovat olleet Iso-Britannian hallinnassa verrattuna Ranskan hallitsemiin. Britit eivät olleet vain sallineet, vaan suorastaan tukeneet lähetystyöntekijöitä siirtomaissaan. Englanninkielisessä Afrikassa perustettiin enemmän kirkkoja, kouluja ja sairaaloita. Samalla niistä tuli yhteiskunnallisesti edistyneempiä, kouluttautuneempia ja demokraattisempia. Lähetystyöntekijät toivat evankeliumin, opetusta, lukutaidon ja kirjoja sekä lääketieteellisen avun. He toivat lähimmäisenrakkauden, joka saarnasi iankaikkista pelastusta, mutta myös apua tähän hetkeen.
Suomessa seurakunta ja muu yhteiskunnallinen elämä ovat yleensä erillisiä asioita. Yhteiskunta huolehtii ruumiillisista ja aineellisista, kirkko sielun tarpeista. Monissa maissa tilanne on kuitenkin toinen. Seurakunta ei ole vain paikka, jonne mennään sunnuntaisin messuun. Se on myös arjen konkreettinen turvaverkko, jossa kristityt auttavat toisiaan. Olen ihmeissäni todistanut, kun kenialainen lahjoittaa jopa 20 prosenttia kuukausituloistaan toisen seurakuntalaisen auttamiseksi. ”Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi” (1. Kor. 12: 14).
Monissa maissa seurakunnat ylläpitävät kouluja ja terveyspalveluja. Seurakunta on elämänpiirin keskiö. Kuivuuden koettelemassa Keniassa kärsivien kristittyjen kasvot kääntyvät luontaisesti kohti omaa seurakuntaa. He odottavat hengellistä apua – rukoustaistelua ja kristittyjen yhteyttä – mutta myös apua aineelliseen kurjuuteen. Piispojen odotetaan käyttävän suhteitaan hankkiakseen apua muilta kristityiltä, jopa meiltä Suomesta asti. Länsimaisesta tämä tuntuu helposti nololta, jopa röyhkeältä, mutta kokisimmeko röyhkeäksi ihmisen, joka hankalassa tilanteessa Suomessa hakee apua sosiaalitoimesta tai Kelalta?
Alkukirkossa seitsemän miestä asetettiin pitämään huolta köyhistä, jotta apostolit voivat keskittyä Sanan julistukseen. (Apt. 6) Näin pidettiin huolta, että Sanan julistaminen ei koskaan loppuisi. Sana ja sakramentit eivät saa jäädä aineellisten asioiden alle. Armonvälineet ruokkivat nälkään kuolevankin iankaikkiseen elämään. Mutta Sanan julistaminen ei estä köyhien rakastamista. Kuten isäni aikanaan totesi, meidän länsimaisten on helppo hurskastella hengellisyydellä istuessamme itse lihavien ruokapöytien äärellä, nukkuessamme pehmeissä vuoteissamme ja kääntyessämme hädän hetkellä taitavien lääkärien puoleen. ”Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa.” (1. Kor. 12: 26).
Meidät on kutsuttu julistamaan Kristusta ja viemään evankeliumin suloista tuoksua eri kansoille ja kielille. Meitä ei ole kutsuttu viemään ankaraa ja tunteetonta sanomaa, josta puuttuu elämän maku ja tunto. Rukoilemmekin, että Pyhä Henki ohjaisi lähetystyötämme niin, että sillä olisi iankaikkisuuden näkökulmasta mullistava voima. Mutta myös, että lähetystyö voisi yhä hyvällä tavalla olla mullistamassa yhteiskuntia, joiden parissa työtä rakkaudella, rukouksella, ja Herra suokoon, myös viisaudella teemme.
Pastori Tuomo Simojoki
Lähetyshiippakunnan lähetystyöntekijä, lähetystyön koordinaattori, pastori (OTO)
Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. (Room. 13:1)
Mikä ihmeen esivalta? Se tarkoittaa julkista valtiovaltaa, joka säätää ja käyttää lakeja. Eduskuntavaaleissa siis valitaan Suomeen esivalta. Kysymyksessä ei ole mitenkään vähäinen asia, sillä Raamatun mukaan esivalta tulee Jumalalta. Jumala on kansojen ja kansakuntien Herra ja hän antaa jokaiselle kansalle sopivaksi katsomansa esivallan.
Kristittyjen keskuudessa on havaintojeni mukaan jonkin verran sellaista ajattelua, että esivaltaa pidetään jumalattomana ja sen toimintaa paheksutaan. Tässä on tärkeää erottaa kaksi asiaa. Ensinnäkin esivallan päätöksiä saa ja pitääkin arvostella – tämä kuuluu demokraattiseen yhteiskuntajärjestykseen. Kristityt voivat vaikuttaa siihen, millainen esivalta on. Toiseksi on muistettava, että esivalta todellakin on Jumalan sallimuksesta sellainen kuin se on, vaikka se ei miellyttäisikään. On muistettava, että kun Paavali opettaa esivallasta, hän puhuu roomalaisesta miehitysvallasta. Sekin oli Jumalan antama!
Mitä kristittyjen sitten pitäisi tehdä? Vastaus johtaa kristilliseen kutsumukseen. Ensin Kristus palvelee sinua messussa antaen itsensä ja kaikki taivaan aarteet sanassaan ja ehtoollisessa. Sitten hän lähettää sinut palvelemaan Herraa iloiten. Sinulla on kutsumus. Olet kristitty, ihminen, Suomen kansalainen ja sinulla on arjen kutsumuksia. Kun teet työsi hyvin, huolehdit läheisistäsi ja seurakunnastasi, palvelet Jumalaa. Kun perehdyt siihen, ketä kannattaa äänestää, ja äänestät parhaan harkintasi mukaan, palvelet Jumalaa. Kun selvität, miksi toisilla ihmisillä on kummallisia poliittisia mielipiteitä, palvelet Jumalaa.
Historiassa on lukematon määrä suuria yhteiskunnallisia vaikuttajia, joiden motiivina on Jumalan palveleminen. Heidän ei olisi tarvinnut tehdä mitään. He olisivat voineet vain valittaa esivallan pahuudesta ja sen puutteista. Kuitenkin halu vaikuttaa asioihin Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten parhaaksi ajoi heitä muuttamaan maailmaa. Dietrich Bonhoeffer on historian yksi tunnetuimmista esimerkeistä. Hän ei voinut olla palaamatta natsien hallitsemaan kotimaahansa, vaikka oli jo päässyt maasta pois. Hän toteutti Jumalan antamaa kutsumusta. Harkitse samaa omassa elämässäsi.
Tietenkään kaikkien ei tarvitse pyrkiä maailmanparantajiksi, mutta jokaista kristittyä kehotetaan rukoilemaan esivallan puolesta:
Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. (1.Tim. 2:1-2)
Yhteiskuntaan kuuluu jokainen Jumalan luoma ja Kristuksen kalliisti lunastama Suomen kansalainen. Muista siis, että sinun yhteiskuntasi alkaa perheestäsi, työ- ja opiskelukavereistasi, jokaisesta ihmisestä, jonka arjessa kohtaat. Rukouksen sisältönä on, että Herra kaiken hyvin johtaisi tässä maassa ja, ennen kaikkea, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.
Rukous esivallan puolesta on myös seurakunnan riittävä tehtävä esivallan ja politiikan suhteen. Messuun Kristuksen palveltavaksi täytyy mahtua jokaisen syntinsä tunnustavan ihmisen riippumatta hänen ideologiastaan tai poliittisesta kannastaan. On vakava synti, jos politiikka tuodaan seurakuntaan. Vaikka jonkun poliittisen puolueen ajatukset olisivat miten hienoja, niiden puoluepolitiikka asettaa aina raja-aitoja joillekin ihmisille. Seurakunnan tehtävänä on julistaa Kristusta ja iankaikkista elämää hänessä. Mikään ihmisten keksimä ajatus tai ideologia ei saa estää syntistä ihmistä tulemasta Kristuksen luokse.
Monissa poliittisissa suuntauksissa on Jumalan sanan mukaisia ajatuksia ja tekoja. Näistä kristillinen seurakunta voisi monta kertaa ääneen kiittää. Aivan samalla tavalla kristillisen seurakunnan tehtävä on sanoa rohkeasti synniksi kaikki, mikä Jumalan sanan mukaan on syntiä. Tämä ei ole politiikan tuomista seurakuntaan, vaan Jumalan sanan julistusta. Jokaisen ihmisen kutsumus tarvitsee Jumalan sanan valoa. Jumalan lain ja evankeliumin julistaminen vallitsevan yhteiskunnan keskellä on kirkon tehtävä!
Kalle Väätäinen
Kuopion Pyhän Pietarin luterilaisen seurakunnan pastori
Maanjäristyksen uhrit kaivettiin esille raunioista. Järkyttävät ihmiskohtalot paljastuivat vuosisatojen takaa. Vuonna 365 jKr. Kurionin kaupunki Kyproksella tuhoutui maanjäristyksessä. Arkeologit löysivät 25-vuotiaan miehen, jonka ojentuneet käsivarsi ja jalka suojasivat 19-vuotiasta naista. He pitivät toisiaan käsistään kiinni. Naisen rintaa vasten oli painettu 18 kuukauden ikäinen lapsi. Vanhemmat suojasivat omilla ruumiillaan lasta katosta putoavilta kiviltä, jotka tuhosivat nuoren perheen elämän. Eräs tutkija kysyi tämän näyn äärellä: Mitä mahtoivat isä ja äiti miettiä 20 sekuntia ennen kuolemaansa tuona järkyttävänä hetkenä? Tuskin mitään! He toimivat vaistonvaraisesti, luonnollisen lain mukaan: isä suojeli perhettään ja äiti lastaan.
Tämä koskettava kuva on mielessäni, kun ajattelen tulevia eduskuntavaaleja Suomessa. Laillinen esivalta on Jumalan säätämys ja hyvä lahja, jota tulee pitää arvossa äänestämällä vaaleissa ja rukoillen jatkuvasti sen puolesta. Esivallan tehtävä on osaltaan turvata elämäämme ja edistää hyvinvointiamme. Sillä on kuitenkin rajansa. Ensimmäinen raja kulkee kotiovien kohdalla. Maallista esivaltaa edeltää Jumalan säätämä perhe. Iso katekismus lausuu 4.käskyn selityksessä: ”Vanhempien esivalta-asemasta virtaa ja levittäytyy kaikki muu valta.” Lapset eivät kuulu valtiolle eivätkä liioin kaveripiireille. Isä ja äiti ovat lapselle asetettu turva. He ovat saaneet kasvatustehtäväänsä vain tuekseen erinomaisen koululaitoksemme. Tämä on hyvä muistaa, kun kodeissa keskustellaan, millaista arvokasvatusta koulussa annetaan ja mille kaikelle vanhemmilla on oikeus sanoa myös ei.
Toiseksi valtion valtaa ohjaavat ja rajoittavat luomisjärjestys ja luonnollinen laki. Iso katekismus toteaa: ”Vanhemmille ja koko esivallalle on annettu käsky tehdä meille kaikenlaista hyvää.” Meille on annettu järki ja omatunto, jotta voimme arvioida, mikä kussakin tilanteessa palvelee yhteistä hyvää. Siinä voimme kristittyinäkin tulla erilaisiin johtopäätöksiin. Sehän on demokratian ja puoluejärjestelmän suola ja pippuri! Mutta tolkun ja sydämen äänen kuuntelemisen lisäksi on muistettava, että olemme kaikki synnin turmelemia. Siksi lainsäätäjien ei koskaan tulisi nousta Jumalan säätämystä, 10 käskyn elämän lakia vastaan. Syystä kauhistumme, jos mielenosoittajia pahoinpidellään, vanhukset jätetään heitteille tai lapsia ryöstetään sotatantereelta. Vanhemmat ja valtio eivät saa aiheuttaa meille vahinkoa vaan päinvastoin niiden on suojattava koskemattomuutemme ja turvattava hyvinvointiamme viidennen käskyn mukaisesti. Vaaleissa onkin esillä maamme rajojen ja katujemme turvaaminen sekä terveydenhuollon tila. Samalla nurinkurisesti vastoin elämän suojelemista aborttia puolustetaan ja eutanasiaa ajetaan vieläpä hyvän tekemisen nimessä. Valtiovallan erityisessä suojeluksessa tulisi olla perhe ja avioliitto, jota on tunnetusti sateenkaari-ideologian paineessa lainsäädännöllisesti murennettu monella tavoin vastoin kuudetta käskyä. Millaisen uudistuksen maamme kokisi vaikkapa alhaisen syntyvyyden kohdalla, jos perheiden hyvinvoinnin edellytysten luominen saisi sille kuuluvan paikan.
Kolmanneksi valtiovallan käsi ei saa ulottua omaantuntoomme. Ensimmäinen käsky velvoittaa meitä yli kaiken pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa. Perustuslaissamme säädetään omatunnon, uskon ja mielipiteen vapaus. Tästä kalliista yhteisestä perinnöstämme on pidettävä huolta jälkikristillisessä ajassamme, vaikka sitä koetellaankin loukkaantumisen ja uhriutumisen kulttuurissamme.
Jos vanhemmat ja valtiovalta laiminlyövät tehtävänsä, silloin ne eivät toimi Luojan hyvänä kätenä ja välineenä, jonka kautta Jumala rakkaudessaan täyttää ajallisia tarpeitamme. Jos vanhemmat ja esivalta toteuttavat kaikesta heikkoudesta huolimatta kutsumustaan, silloin ne heijastavat Jumalan iankaikkista ja itsensä antavaa rakkautta meitä kohtaan.
Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen julistaa, miten tuomion ja kuoleman lohkareiden putoillessa päällemme Kristus ojentaa lävistetyn käsivartensa päällemme, ottaa omassa ruumiissaan kaikki iskut vastaan ja Pyhä Henki painaa meidät kasteessa uudestisynnyttämän lapsensa taivaallisen Isän syliä vasten. Siinä on lopulta ainut kestävä turvamme kaiken muun romahtaessakin!
Piispa Juhana Pohjola
Monissa seurakunnissamme alkaa taas keväällä ns. seurakuntapolku niille, jotka pohtivat seurakunnan jäseneksi liittymistä. Lyhyesti todettuna Lähetyshiippakuntamme seurakuntien jäsenyys on uskonyhteyttä ja turvautumista Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen. Samalla se merkitsee, että:
Sakari Korpinen
Apostoli Johanneksen luterilaisen seurakunnan pastori
Eduskunta hyväksyi 1.2.2023 lain sukupuolen vahvistamisesta (translaki) äänin 113-69. Hyväksytty translaki sallii jokaisen täysi-ikäisen suomalaisen muuttaa juridista sukupuoltaan pelkän oman ilmoituksen perusteella. Mitään ulkopuolista tahoa tai kontrollia, esimerkiksi lääkäreitä tai psykiatreja, ei enää tarvita sukupuolen juridiseen muuttamiseen.
Lain hyväksymisen taustalta löytyy oikeita periaatteita. Yksilön oikeudet ovat luovuttamattomia vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa. Aikuisten ihmisten tulee saada yksilöinä tehdä omaa elämäänsä koskevia ratkaisuja, vaikka ne toisten mielestä voisivat olla vääriä ja ongelmallisia. On myös tärkeää, että jokaista ihmistä kunnioitetaan riippumatta tämän elämänvalinnoista.
Lain hyväksymisessä on kyse kuitenkin paljosta muusta. Se ei koske vain jotakin marginaalista ryhmää, joka etsii tunnustettua tilaa yhteiskunnassa elää omalla tavallaan tai hyödyntää lain mahdollistamaa itsemääräysoikeutta juridisen sukupuolen vaihtamisesta. Laki opettaa yhteisöllisellä ja muokkaa yhteiskunnallisella tasolla uutta käsitystä ihmisestä. Lain hyväksymisen myötä pieni vähemmistö kaappaa enemmistön omaan ideologiseen viitekehykseensä. Vaikka transkysymys ei koskisi sinua tai et olisi lainkaan kiinnostunut LBTQ-liikkeen asioista, meidän kaikkien tulisi hyväksyä ideologisen ryhmän määrittelemät lähtökodat ihmisyydestä. Koko kansa näin ohjataan marssimaan sateenkaarilipun perässä. Pervonormatiivisuudesta on tullut uusi normaali. Se laskeutuu eduskuntatalon portaita alas kaikkialle yhteiskuntaan.
Translaki on vain uusi askel seksuaalivallankumouksen tiellä. Sen tavoite on ollut vapauttaa ihminen yksilönvapauden ja ihmisoikeuksien nimissä kaikista seksuaalimoraalisista säännöistä sekä muuttaa käsitystä ihmisestä, elämän tarkoituksesta ja päämärästä. Ei ole mitään annettua luonnollista lakia eikä Jumalan luomaa järjestystä. Ei ole hedelmöittymiseen perustuvaa ihmisarvoa. Ei ole biologiaan perustuvaa kahta erilaista, samanarvoista ja toinen toistaan täydentävää sukupuolta. Ei ole mitään pysyvää ja pyhää, yhden miehen ja naisen välistä avioliittoa. Ei avioliittoa, jota odottaa ja jossa vastaanottaa turvallisesti, uskollisuudessa ja rakkaudessa seksuaalielämän lahja. Ei isästä, äidistä ja lapsista koostuvaa perhettä.
Eduskunta hyväksyi sukupuolineutraalin avioliittolain vuonna 2017. Avioliitto ulotettiin koskemaan samaa sukupuolta olevia pareja. Näin avioliitto irrotettiin luonnonoikeudesta ja biologisesta suvunjatkamisesta, koska vain miehen ja naisen solmima avioliitto on lähtökohtaisesti avoin lasten vastaanottamiselle ja ainut oikea turva kaikille perheenjäsenille.
Vuonna 2023 hyväksytty translaki jatkaa biologisen tosiseikan ja ihmiskunnan yhteisen vakaumuksen murtamista siitä, että ihmiset syntyvät joko poikina tai tyttöinä, ja tämä näkyy myös heidän ulkoisissa piirteissään ja sukupuolielimissään. Harvinaiset kehityshäiriöt (nk. intersukupuolisuus) eivät riko tätä sääntöä vaan päinvastoin vahvistavat sen todenperäisyyden.
Hyväksytty translaki ohjaa suomalaiset hyväksymään uuden ihmiskäsityksen. Sen mukaan on luonnollista, tervettä ja hyväksyttävää, että ihmisen ruumis ja sielu, mieli ja keho voidaan repiä irti toistaan. Vaikka ruumis on miehen tai naisen, niin jos ihmisen mieli, tunne ja kokemus kertovat jotakin muuta, se ratkaisee. Tämän itsemääritellyn sukupuolen olisi kaikkien hyväksyttävä ja tunnustettava. Voiko kuitenkaan koskaan ihmiselle, psykofyysiselle kokonaisuudelle, olla hyväksi asettaa vastakkain kehoa ja mieltä? Tästä huolimatta lain myötä kielemme ja puheemme olisi taivuttava vastoin kokemusmaailmaamme ja biologisia tosiasioita kristillisestä ihmiskäsityksestä puhumattakaan tunnustamaan sukupuolten moneus ja vaihtuvuus. Mitä seurauksia lailla tuleekaan olemaan sananvapaudelle?
Translaki on äärimmäisyyteen vietyä yksilökeskeisyyttä ja idealismia, jossa henki kumoaa materiaalisen todellisuuden. Teologian historiassa tätä aineellisuutta ja materiaalisuutta väheksyvää harhaoppista liikettä kutsutiin gnostilaisuudeksi. Valitettavasti uudessa translaissa on samanlainen ihmisen kehoa halveksiva perussävy. Ei kunnioiteta sitä ruumista, jossa sielu ja mieli asuvat.
Vaikka laki ei koske ainakaan vielä alaikäisiä, se kuitenkin viestittää myös heille, että ihmisen sukupuoli on täysin subjektiivinen asia. Edes millään fyysisillä tekijöillä ei välttämättä ole merkitystä sukupuolen kannalta, vaan ihminen saa itse päättää, onko hän tyttö, poika tai jotakin muuta sukupuolta. Lainsäädäntö lisää näin entisestään sukupuolidysforiaa, joka on 2000-luvun julkisen keskustelun myötä lisääntynyt räjähdysmäisesti. Erityisesti murrosikäiset tytöt ovat näissä asioissa herkkiä ohjautumaan yleisen mielipiteen, kaveriporukan ja julkisen keskustelun mukaan. Uusi lainsäädäntö ei suinkaan tue heidän kehitystään ja pysyvän sukupuoli-identiteetin löytymistä vaan entisestään vaikeuttaa sitä.
Uuden lainsäädännön taustalla on ajatus, ettei ihmisellä ole minkäänlaista annettua tai pysyvää sukupuolista identiteettiä. Hänen täytyy itse luoda ja muokata se, kuka hän haluaa olla. Tällainen tehtävä ajaa monet kasvavat nuoret sietämättömään epävarmuuteen ja altistaa heidät mielenterveyden häiriöille.
Laki on hyväksytty. Mutta tästä lain edustamasta ihmiskäsityksestä ei seuraa mitään hyvää. Se on perusteiltaan todellisuudelle vieras ja valheellinen. Tämä näennäisen vapauden tie tulee johtamaan vain suurempaan pahoinvointiin. Tämäkin vallankumous syö omat lapsensa. Surullista kyllä, juuri lapset ja naiset ovatkin suurimmat kärsijät.
Kristittyinä tiedämme, että esivaltaa on kunnioitettava, koska se on Jumalalta. Esivallalla on kuitenkin rajansa. Kristittyinä kansalaisina emme voi koskaan hyväksyä eduskunnan pienen enemmistön edustamaa uuden translain ihmiskäsitystä.
Jokainen kristitty saa edelleen nähdä itsensä ja lähimmäisensä Jumalan luomana arvokkaana ja ainutlaatuisena ihmisenä joko miehenä tai naisena. Muita sukupuolia ei ole eikä biologista sukupuolta voi vaihtaa. Sukupuoli on annettu hyvä lahja. Me saamme itse iloita ruumistamme ja sielustamme. Saamme opettaa ja ohjata toisiakin näkemään kehon ja mielen ykseys, vaikka se voisi olla hämmentävää ja vaikeaa, kuten esimerkiksi anoreksian tai sukupuolidysforian kanssa kamppailevat kipeästi tietävät.
Lainsäädännön muuttaminen lisää entisestään tarvetta siihen, että kristilliset kirkot pitävät esillä luonnollista lakia ja Raamatun ihmiskuvaa, opettavat sitä kärsivällisesti ja johdonmukaisesti toimivat sen pohjalta. On myös varauduttava maksamaan hinta kristillisen uskon ja ihmiskäsityksen tunnustamisesta.
Me kaikki tarvitsemme tässä kutsussa Kristuksen apua ja armahdusta. Saamme edelleen opetella kohtaamaan totuudessa ja rakkaudessa eri tavoinkin ajattelevat. Saamme rukoilla isänmaamme ja kansamme puolesta. Ennen muuta oman seksuaalisenkin rikkinäisyytemme ja kaikkien lankeemustemme keskellä saamme jäädä Kristuksen armollisiin käsiin.
Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. (Matt.11:28)
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. (Ps.139:13-14)
”Minä uskon Jumalaan, Isään, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan.”
Mitä se on?
Minä uskon, että Jumala on luonut minut ja koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, puolison ja lapset… Vähä katekismus
Piispa Juhana Pohjola
Jokaisella kirkolla tai kirkkokunnalla on oma opetuksensa eli oppinsa. Useilla oppi on ilmaistu kirjallisesti tunnustuksessa, katekismuksessa tai muussa julkilausumassa. Vaikka jollakin kirkolla ei olisikaan tällaista kirjoitettua tunnustusta, niin käytännössä kaikissa kristillisissä yhteisöissä vallitsee jokin tunnustettu oppi, tai sellainen muodostuu ajan myötä. Tällainen tunnustus saattaa aikojen saatossa tietysti muuttua helpommin kuin auki kirjoitettu, julkinen tunnustus. Kaksi asiaa on totta yhtä aikaa: Meillä luterilaisilla on hyvin laaja julkilausuttu tunnustus, nimittäin Tunnustuskirjat. Toisaalta taas sanomme, ettei meillä ole muuta oppia kuin Kristus.
Me luterilaiset pitäydymme Tunnustuskirjoihin, koska uskomme niiden olevan oikea Jumalan sanan selitys. Tunnustuskirjamme eivät ota kantaa eivätkä käsittele kaikkia mahdollisia opin ja elämän asioita – sehän olisi mahdotonta. Mutta luterilaisina me uskomme, että niistä opinkohdista, joita se käsittelee, Tunnustuskirjat lausuvat ja tiivistävät meille Raamatun totuuden.
Kaiken uskon, opin ja kristillisen elämän lähde sekä keskus on Kristus Jeesus. Kun seuraavassa puhumme Kristuksen tuomiolle tulemisesta ja käsittelemme Augsburgin tunnustuksen artiklaa 17 (CA XVII), on tärkeimmän, eli Kristuksen, oltava koko ajan mielessä. Kun selitämme Raamattua tai käsittelemme Tunnustuskirjojemme raamattuopetusta (sillä sitähän Tunnustuskirjat ovat), niin haluamme muistaa Herramme ja Hänen sanansa kyseisestä asiasta.
Augsburgin tunnustus ojennettiin pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan päälle, Kaarle V:lle, vuonna 1530 Augsburgin valtiopäivillä. Tämä tunnustuskirja on luterilaisen kirkon päätunnustus. Augsburgin tunnustuksessa selitetään luterilaisten, jotka tuolloin kutsuivat itseään ”evankelisiksi”, kristillisen opetuksen pääkohdat. Käytännössä tunnustus kattaa uskontunnustuksen pääkohdat sekä joitakin erityiskysymyksiä. Näin ollen myös viimeisestä tuomiosta ja joistakin siihen liittyvistä pelastushistorian tapahtumista puhutaan. Evankeliset halusivat myös tässä asiassa selventää, mikä on oikea opetus ja mistä tahdotaan sanoutua irti. Kun paavin kirkko antoi vastineensa eli Augsburgin tunnustuksen kumoamuksen, niin”Kristuksen tuomiolle tuloa” käsittelevää kohtaa lähes kehuttiin. Tässä asiassa molemmilla oli jakamattoman kirkon ajan perusta. Luterilaistenkin mielestä Rooman ongelmat olivat toisaalla.
Toisaalta taas jo varhaisessa kirkossa moniin niin sanottuihin lopun ajan kysymyksiin alkoi takaovesta hiipiä sisään Uudelle testamentille vieraita vastauksia. Myös 1500-luvulla monet kristityt olivat sekaisin lopunaikoihin liittyvissä kysymyksissä. Samanlainen tilanne vaikuttaa olevan myös 2020-luvun veljillä ja sisarilla. Mitä me sitten tästä kohdasta uskomme ja opetamme?
Edelleen seurakuntamme opettavat, että Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan.
Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka katsovat, että tuomittujen ihmisten ja perkeleiden rangaistus on kerran saava loppunsa.
Ne tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävät juutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu.”
(Luterilaiset tunnustuskirjat. SLEY 1990.)
Puramme tätä hieman osiin: Ensin luomme katseemme siihen, että Herramme tulee takaisin sekä tuomitsee elävät ja kuolleet. Tähän kohtaan ei oikeastaan liity kiistoja. Sen sijaan kohta ”jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan” on jo kirkon varhaisessa vaiheessa kielletty joidenkin taholta. On ajateltu, ettei tämä sovi hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan olemukseen. Niinpä ennemmin tai myöhemmin Jumala päättäisi näiden ihmisten rangaistuksen. Joko niin, että he riittävästi kärsittyään pelastuvat tai sitten siten, että he niin sanotusti raukeavat tyhjiin. Kuitenkin se opetus, jonka Raamattu meille antaa, ei anna mahdollisuutta luottaa tällaiseen. Lähtökohta on, että viimeisenä päivänä koittaa ikuinen ero Jumalasta niille, jotka eivät ole Jumalan lapsia. Raamattu ei lupaa myöskään katumuksen mahdollisuutta rajan takana. Se ei myöskään opeta niin sanottua kiirastulta, jota muun muassa paavin kirkko opettaa.
Tunnustuksen tekstissä kritisoidaan erityisesti ”kasteenuusijoita”. Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisaikaan tämä joukko piti sisällään hyvin erilaisia opettajia ja ryhmittymiä. Nämä usein keskittyivät lopunaikoihin ja siksi ne tuodaan erikseen esiin. Tunnustuskirjoissa joskus aina ”tuomitaan” joku, joitakin tai jotakin. Tätä ”tuomitsemista” ei pidä yhdistää Jumalan tuomioon tai viimeisen tuomioon. Tunnustuskirjat kyllä saattaa tuomita jonkun opettajan väärässä olevaksi tai jonkin opin harhaopiksi. Tällainen tuomitseminen on välttämätöntä evankeliumin puhtauden varjelemiseksi ja seurakunnan suojelemiseksi. Emme kuitenkaan tuomitse ketään taivaaseen tai kadotukseen. Vain Jumala tuomitsee näin.
Opettivatko juutalaiset sitten 1500-luvun Saksassa kuten seuraavassa lainauksessa sanotaan? ”Hurskaat tulevat saamaan herruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jälkeen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu” Eivät 1500-luvun juutalaiset varsinaisesti näin opettaneet, ainakaan kaikki. Jo hyvin varhaisilta kristillisiltä vuosisadoilta peräisin olevista juutalaisista kirjoituksista on kuitenkin löydettävissä tätä opetusta. Kristillisen kirkon varhaisina vuosisatoina jotkut opettajat yhtyivät tällaisiin juutalaisiin opetuksiin tai sovelsivat niitä. Yhteistä tällaiselle opille oli, että siinä korostettiin jonkinlaisen maanpäällisen Jumalan valtakunnan ajan koittamista. Näin tapahtui myös uskonpuhdistuksen aikana. Sen lisäksi, ettei Jumalan sana opeta mitään tällaista, opin pääongelma on toivon siirtyminen iankaikkisuudesta, eli taivaasta, tänne maan päälle. Tässä kohden on hyvä huomata, että Luterilaiset tunnustuskirjat on korostetusti hyvin lopunajallinen kirja. Siinä päämäärä ja toivo suuntautuu aina Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion jälkeen koittavaan uuteen luomakuntaan.
Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan/ taivasten valtakunta on jo tullut maan päälle. Toisaalta Herramme opetti, ettei tämä valtakunta ole tullut vielä täydessä voimassaan ja kirkkaudessaan. Jumalan valtakunta on siis jo tullut maan päälle, mutta tämän valtakunnan lapset eli kristityt elävät vielä ristin alla. Tie on sama kuin Herran Jeesuksen eli ristin tie. Siihen saakka, kunnes Kristus palaa tuomitsemaan elävät ja kuolleet, on olemassa vain taisteleva seurakunta, eli kirkko, jota enemmän tai vähemmän vainotaan. Ennen kuin ikuisuus alkaa ei ole olemassa mitään muuta tuhatvuotista valtakuntaa kuin vainotun Kristuksen kirkon aika. Tämä aika on alkanut, kun ihmiseksi syntynyt Herramme kokosi opetuslapsijoukkonsa ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen.
Lopuksi on hyvä sanoa, ettemme me luterilaiset ota tässä kohden kantaa kovin moniin yksityiskohtiin, mitä viimeisiin tapahtumiin tulee. Tämä on hyvä ja oikea suhtautumistapa myös monissa muissa asioissa. Luterilainen oppi tämän maailmanajan loppumisesta ja iankaikkisuuden alkamisesta antaa kunnian Jumalalle ja on meille ihmisille parhaaksi, nimenomaan iankaikkisuuden näkökulmasta. Siksi myös rukoilemme edelleen: ”Tulkoon sinun valtakuntasi!”
Pastori Hannu Mikkonen
Tänä keväänä seurakunnissa keskustellaan jäsenyyden merkityksestä. Ei ensimmäistä eikä varmaan viimeistäkään kertaa yhdessä pohdita, mitä jäsenyys merkitsee ja miksi se on tärkeää. Kun jumalanpalvelusyhteisöjä aloiteltiin, jäsenyysasiaa ei pidetty juurikaan esillä. Kun Luther-säätiöstä julkisuudessa maalattiin synkkiä kuvia, haluttiin antaa kyselijöiden rauhassa tutustua ilman jäsenpaperien ojentamista. Kun lähes kaikki olivat kansankirkon jäseniä, yhteisömme jäsenyydessä olikin kyse enemmän toiminnallisesta tarpeesta kuin seurakunnallisesta identiteetistä. Kun yhteisöt muotoutuivat seurakunniksi ja Lähetyshiippakunta omaksi kirkoksi, tilanne on muuttunut. Halu aidon tilan antamisesta etsijöille on yhtä lailla voimassa. Seurakunta on kuitenkin jotakin enemmän kuin yksittäisten uskovien yhteen tuleminen tai uskonnollista yhdistys- ja harrastustoimintaa. Jäsenyys on mitä suurimmassa määrin hengellinen kysymys.
Ensinnäkin jäsenyys merkitsee osallisuutta Kristukseen ja hänen lahjoihinsa. Jäsenyys seurakunnassa ei merkitse vain jäsenkorttia pöytälaatikossa tai nimeä rekisterissä. Pyhän Kasteen kautta meidät liitetään Jumalan perheen ja Kristus-ruumiin jäseniksi pelastuksen osallisuuteen. Minä en liity, vaan minut liitetään Kirkon yhteyteen. Tämä on ansiotonta lahjaa! Pyhän Hengen työ maailmanlaajassa Kirkossa toteutuu aina paikallisessa kirkollisessa elämässä jonkun konkreettisen kastemaljan, saarnatuolin ja alttarin äärellä. Jäsenyys tarkoittaa todistusta siitä, että olet kastettu, opetettu ja konfirmoitu ja olet ehtoollisesta osallinen. Kirkonkirjat ovat olleet vanhastaan käytössä, jotta ihminen itse ja kirkko tietäisivät varmasti, että Kristuksen lahjat ovat tulleet perille asti jaetuiksi. Jäsenpaperi syvimmiltään ei ole ihmisen organisatorinen tahdonilmaus, vaan sielunhoidollinen todistus pelastuksen lahjojen osallisuudesta. Siksi kristitty välttämättä kuuluu jonkun kirkon ja seurakunnan jäsenyyteen. Yksilökeskeisen aikamme motto uskomisesta ilman kuulumista (”believing without belonging”) ei ole raamatullinen. Mutta ei liioin jäsenyys ilman osallisuutta Kristuksen armopöytään hyödytä (”belonging without believing”).
Toiseksi jäsenyys merkitsee julkista tunnustautumista ja sitoutumista kirkon uskoon ja elämään. Uskon synty on lahja, mutta Raamatun mukaan ”minä tunnen hänet, johon minä uskon” (2.Tim1:12). Jäsenyys ja osallisuus seurakunnan ehtoollispöydästä ilmaisee julkisesti, että minä tunnistan Herrani äänen täällä. Näin ilossa sekä vapaudessa yhdyn seurakunnan opetukseen ja käytäntöihin. Siksi ihminen ei voi olla samanaikaisesti eri tunnustuskuntien jäsenenä. Samalla se ilmaisee kuulumista yhteen, sen alipaimenen laumaan, jonka vastuulle Herra on seurakunnan antanut. Jäsenyys piirtää esiin lauman myös paimenille. Näin he ”valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili” (Heb.13:7).
Kolmanneksi jäsenyys ilmaisee halun kantaa vastuuta seurakunnan elämästä ja lähetystehtävästä. Jäseneksi liittyminen mahdollistaa seurakunnassa palvelemisen ja päätöksentekoon osallistumisen. Vaikka seurakunta on enemmän kuin inhimillinen organisaatio, se ei ole sitä vähempää. Hyvä hallinto ja taloudenpito kuuluvat järjestyksen ja jatkuvuuden tähden asiaan. ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala”(1.Kor.14:33). Kaiken kiertämisen ja etsimisen jälkeen jäsenyys ilmaisee lepoa paikan löytymisestä. On vapauttavaa sanoin ja teoin ilmaista: tänne kuulun. Jäsenyys kertoo muille seurakuntalaisille kuulumisesta samaan seurakuntaperheeseen. Siitä vapaudesta syntyy halu olla rakkaudessa palvelemassa toisia ja kutsumassa uusia Kristuksen lahjojen osallisuuteen. Tuntuisi nurinkuriselta olla kutsumassa ihmisiä seurakuntaan, jonka yhteyteen ei halua tulla otetuksi.
Lähetyshiippakunnassa rukouksemme on, että jokainen Herran seurakuntiimme lähettämä voisi löytää jumalanpalveluksen elämäksi ja seurakunnan kodiksi. Ilman jäsenyyttäkin voi rauhassa kysellä, voisiko tämä seurakunta olla koti. Mutta jokainen kaste ja seurakunnan yhteyteen ottaminen on lahja ja juhlan aihe. Koti on löytynyt!
Mikä on sinun kotiosoitteesi?
Piispa Juhana Pohjola
