Jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi!

Blogi: Valossa ja Pimeydessä

Dekaani Juhana Pohjola

Millaisen kuvan haluamme kristittyinä Lähetyshiippakunnan seurakunnissa muille välittää? Emmekö jotakin siitä ilosta ja onnesta, jota Kristuksen tunteminen tuo mukanaan? Emmekö jotakin siitä tarttuvasta innosta ja imusta, kun saa rakentaa Jumalan valtakuntaa uusia seurakuntia perustamalla? Emmekö jotakin siitä luotettavuudesta ja horjumattomuudesta, mitä luterilaisen uskon ja opin rohkea tunnustaminen tuo mukanaan? Tätä kaikkea Pyhä Henki sanansa kautta seurakuntiemme välityksellä tekeekin. Mutta kaikkien kasvunäkymien, tunnustustaistelujen ja vapaaehtoisvoimien innostamisen keskellä emme saa unohtaa, että Kristuksen seuraajat ja Herran seurakunnat ovat aina hauraita, haavoilla ja heikoilla. Juuri siksi heillä ei muuta toivoa olekaan kuin Kristus!

Luterilaisina meillä on silmäteränä opetus ristinteologiasta. Se tarkoittaa, että Jumalan voima ja viisaus kätkeytyvät vastakohtiinsa heikkouteen ja hulluteen maailman silmissä. Kristus ristiinnaulittuna näytti pimeyden nielemältä, vaikka se oli suurin valkeuden voitto ja Pojan kirkastumisen hetki. Elämän vastoinkäymiset ja tappiot eivät siis ole merkki Jumalan hylkäämisestä vaan päinvastoin. Siunaus kätkeytyy usein siihen, mikä aluksi näyttää kiroukselta. Mutta on yksi asia tietää, etteivät elämän murheet ole Jumalan välinpitämättömyyttä tai rangaistusta. Toinen asia on uskoa Jumalan hyvyyteen pimeydessä ja kärsivällisesti kestää itsessään ja toisissa kaikki se rikkinäisyys ja repaleisuus, jota tässä kuoleman varjon massa kohtaamme ja kannamme.

Usein ymmärrämme paremmin elämän fyysistä haurautta, kun näemme tutun seurakunnassa jalka kipsattuna, syöpähoidoista heikkona tai leikkauksen jäljiltä arkana. Mutta kuinka kestää itsessään ja toisissa usein kätkössä olevaa psyykkistä haurautta? Kuinka istua kirkon penkissä mielialalääkkeet piilossa käsilaukussa tai väkinäisesti hymyillen katsella muiden jälkikasvua, kun oma nuori on ahdistuneena kotona eikä tunnu selviävän aikuistumisen ja koulun paineista? Kuinka sanoittaa itselleen, toisille ja Jumalalle, että on uupunut ja turtunut kaikkeen, jopa rakkaimpiin ihmisiin, seurakuntaan ja niin jopa Kristuksen evankeliumiin ja ehtoollisen lahjaan? Kuinka kestää häpeää ja syyllisyyttä, kun ei ole sitä mitä haluaisi ja pitäisi olla puolisona, vanhempana, seurakunnan vastuunkantajana, työntekijänä ja suolan makuisena kristittynä?

Ja kuitenkin tätä on ihmisen elämä myös Lähetyshiippakunnassa. Miten tavallisen arkiuupumuksen lisäksi kristityille voisivat olla vieraita ahdistuneisuushäiriöt, työuupumus tai vaikkapa diagnosoitu masennus. Oli kyse sitten seurakuntalaisista, pastorista tai hänen perheestään, mikään inhimillinen ei ole eikä saa olla vierasta meille, koska se ei ollut Ihmisen Pojallekaan. Samalla kun rohkaisemme käyttämään masennuksen syövereissä Luojamme antamia lääketieteen keinoja avun löytymiseksi, etuoikeutemme on opetella ymmärtämään, kestämään, rohkaisemaan ja Kristuksen rakkaudella tukemaan kaikkia mielen harmaaseen sumuun ja sydämeen kaamokseen joutuneita ja heidän läheisiään. Et ole yksin! Ja tämä asia on varma: vaikka sinä itse ja muut ympärillä luovuttaisivat, yksi on, joka ei luovu eikä anna periksi Sinusta. Hän on kipujen mies ja sairauden tuttava, Vapahtaja Jeesus.

Ystäväpastorini Yhdysvalloissa kuvaa, miten hän uutena pastorina seurakunnassa tempautui evankeliumin innostavaan ja loppumattomaan työhön, ajautui hengelliseen vauhtisokeuteen ja tarpeellisuuden tunteen vankeuteen eikä tunnistanut hiljaa hiipivää masennusta. Ensin katosi ilo työstä, sitten työkyky ja jäljelle jäi kulissien epätoivoinen pitäminen sisäisessä ahdistuksessa. Lopulta pitkäperjantain palveluksen jälkeen saarnattuaan Jeesuksen sanoista ”Jumalani, miksi minut hylkäsit” hän oli valmis hylkäämään itsensä ja jopa elämänsä. Vasta seistessään elämän jyrkänteen reunalla hän saattoi häpeästä huolimatta tunnustaa: Olen loppu. En jaksa. Olen masentunut. Tarvitsen apua. Siitä alkoi toipuminen, jossa oma puoliso, lääkäri, terapeutti, lääkkeet, ystävät, seurakunta, sielunhoitaja ja Jumalan sana kaikki yhdessä valaisivat tietä eteenpäin askel kerrallaan.

Pimeimpinä hetkinä häntä kantoi Psalmin jae:

Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti (Ps.73:26).

Voisivatko Lähetyshiippakunnan seurakunnat tulla tästä tunnetuksi: ilossa ja surussa, vahvoina ja uupuneina, valossa ja pimeydessä Kristus on kalliomme ja osamme iankaikkisesti.

Juhana Pohjola