Blogi – Uskallatko uhrautua?

Blogi
31.7.2023

”Älä uhraudu loputtomasti toisten vuoksi”, ”Voi hyvänen aika jos vaimo uhrautuu siksi että miehellä on joku työ” ja ”Esimies uhrautuu ja tekee kaiken itse” – tässä esimerkkejä uhrautumiseen liittyvistä nopean nettihaun tuloksista. Huomaatko, että niissä kaikissa puhutaan uhrautumisesta kielteisessä merkityksessä?

Suhtautumisessa uhrautumiseen on viime vuosikymmeninä selvästi tapahtunut muutos. Sotavuosien puhe rintamalla annetusta arvokkaasta uhrista isänmaalle ei enää nykypäivänä sovi monenkaan suuhun eikä naista, joka kertoo uhranneensa työuransa perheensä vuoksi, enää ihailla vaan surkutellaan. Uhrautuminen nähdään selvästi toimintana, jossa ihminen luopuu ympäristön paineessa jostakin hänelle itselleen tärkeästä ja aiheuttaa siten itselleen vahinkoa. Uhrautuja elää vajaateholla, oman potentiaalinsa kieltäen ja muiden pillin mukaan tanssien.

Oma lukunsa on uhriutuminen: tila, jossa ihminen kokee voimakkaasti olevansa olosuhteiden, muiden ihmisten tai elämän itsensä uhri. Hän syyttää kaikista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista muita eikä näe omaa osuuttaan niissä. Uhriutuja asettaa hyvin herkästi itsensä uhrin asemaan – sellaisissakin tilanteissa, joissa ympäristö ei välttämättä tunnista kaltoinkohtelua. Nykyistä maailmanmenoa seuratessa vaikuttaa siltä, että siinä missä vapaaehtoisen uhrautujan rooli ei istu kovin monelle, siinä yhä useampi kantaa mielellään olosuhteiden uhrin viittaa.

Kristillinen usko edustaa nykyään monessa asiassa vastakulttuuria, ja niin on tässäkin tapauksessa. Uhri ja uhrautuminen ovat, kuten tiedämme, aivan keskeisiä kristinuskon elementtejä. Taivaallinen Isä rakasti luomiaan ihmisiä niin paljon, ettei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme (Room. 8:32). Jeesus Kristus antoi itsensä sovitusuhriksi; hänen uhriverensä puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1. Joh. 1.7). Armahdetut syntiset on kutsuttu elämään Jumalalle ja palvelemaan Häntä. Paavali kirjoittaa: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä” (Room. 12:1–2).

Meitä siis kehotetaan antamaan ei vain osaa itsestämme vaan koko ruumiimme ja elämämme uhriksi Jumalalle, muiden ihmisten hyväksi. Tämä on pelottava kehotus, sillä ajatus siitä, että uhrautuminen on meille vahingollista, on meihin syvään juurtunut. Miten voisimme uskaltaa uhrautua ilman, että samalla ahdistumme ja muutumme katkeriksi marttyyreiksi? Uskon, että vastauksena tähän ovat vapaus ja rohkeus.

Aito ja pitkällä tähtäimellä kestävä uhrautuminen syntyy vapaudesta. Pakotetusta uhrautumisesta ei seuraa mitään hyvää. Jeesusta ei pakotettu uhraamaan itseään, vaan Hän antoi itsensä vapaaehtoisesti, rakkaudesta Isään ja meihin. Itsensä voi antaa vapaaehtoisesti vain sellainen, joka on rohkea. Rohkeus taas on uhkarohkeutta, jos se ei perustu Jumalaan, joka on elämän ainoa kestävä perusta. Jeesus lupaa, että itsensä antavan ei tarvitse olla huolissaan: ”Joka varjelee elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 10:39). Tämä on ihmeellinen ja rohkaiseva lupaus: itsensä antava ei menetäkään itseään, vaan löytää Jumalan ja Hänessä myös itsensä!

Rohkeus liittyy myös kysymykseen identiteetistä: siitä, kuka minä olen. Tänä sekavana aikana, jona ihmisen identiteettiä pidetään muovailuvahana, jota kukin muokkaa haluamallaan tavalla, kristinusko tarjoaa taas kerran yksinkertaisen ja kauniin vastauksen käsillä olevaan ongelmaan. Paavalin sanoin me ”elämme, olemme ja liikumme” Jumalassa (Apt. 17:28). Jos menetänkin itseni, en jää pimeyteen ja tyhjyyteen, vaan elän Hänessä, joka on rakkaus ja valo.

Rohkeus astua oman itsen ulkopuolelle edellyttää myös inhimillistä viisautta ja itsensä tuntemista. Nykyään puhutaan paljon omien rajojen asettamisesta ja niiden tunnistamisesta. Onkin hyvä pohtia, missä oman tahdon ja muiden toivomusten välinen raja kulkee: missä päätyn minä ja missä alkaa toinen. Ihmisellä, joka arvostaa itseään ja tietää, että hänellä on rajat, on edellytyksiä uhrautua. Toisaalta taas ihminen, joka pelkää omien rajojensa ja minuutensa kadottamista, ei uskalla joustaa omista rajoistaan toisen hyväksi. Omien rajojen tunnistamista ja toisten rajojen kunnioittamista onkin hyvä harjoitella perheissä ja seurakunnissa. Uskon, että tämä on paras tapa kasvattaa sukupolvea, joka uskaltaa tarpeen tullen uhrautua asian puolesta, jonka näkee tärkeäksi. Vapaaehtoinen itsensä uhraaminen on kaunis ja arvokas lahja, jota ilman seurakuntamme, avioliittomme ja perheemme eivät tule toimeen.

Tätä tekstiä kirjoittaessani muistin, että keittiön kaapissamme on muki, jonka sain eräästä amerikkalaisesta Missouri Synodin seurakunnasta vieraillessani siellä reilut 10 vuotta sitten. Vierailuni sattui kansainväliselle naistenpäivälle, ja sain muiden seurakunnan naisten tavoin lahjaksi mukin, johon on kirjoitettu rukous. Tuon rukouksen käännös sopii hyvin tämän kirjoituksen päätteeksi, niin miehille kuin naisillekin.

”Herra, tee minusta rauhasi välikappale. Anna minun kylvää rakkautta sinne, missä on vihaa. Parantumista sinne, missä on haavoja. Uskoa sinne, missä on epäuskoa. Toivoa sinne, missä on epätoivoa. Valoa sinne, missä on pimeyttä. Ja iloa sinne, missä on surua. Oi pyhä Jumala, anna minun ennemmin lohduttaa kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin etsiä ymmärretyksi tulemista, rakastaa ennemmin kuin etsiä rakastetuksi tulemista. Sillä antaessamme me saamme ja anteeksi antaessamme me saamme anteeksi. Ja kuollessamme me synnymme ikuiseen elämään.”

Ida Heikkilä

Ida Heikkilä

TT, Studio Kryptan toimittaja