Blogi: Tienviittoja kohti 2030-lukua

Blogi on piispa Juhana Pohjolan luento Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa 2.8.2025. Kuva: Juho Pylvänäinen

Siinä he kuuntelivat, nuoret ja vanhat yhtä lailla. Yhteistä matkaa oli taitettu jo neljättä vuosikymmentä. Väkijoukolle julistettiin lupauksen sanaa perinnöstä: Menkää ja ottakaa omaksenne se maa, jonka Herra teidän isillenne, Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille, vannotulla valalla on luvannut antaa heille ja heidän jälkeläisillensä. (1:8) Näin Mooabin tasangolla Mooses saarnasi viimeistä kertaa Egyptistä lähteneelle kansalle, joka valmistautui astumaan Jordan-virran ylitse luvattuun maahan. Miten Mooses rohkaisi arkoja, joita pelotti kulkea kohti tuntematonta tulevaisuutta? Mistä uskallus tarttua perintöön, joka sisälsi innostavia mahdollisuuksia, mutta myös ylivoimaisilta näyttäviä koettelemuksia?  Älkää säikähtykö älkääkä peljätkö heitä, Mooses aloittaa. Pelko lannistaa ja lamaannuttaa. Se vie ilon ja valmiuden yrittää. Mutta, Mooses hyvä, miten olla pelkäämättä, kun pelottaa? Jumalan palvelija jatkaa: Herra, joka käy teidän edellänne, taistelee itse teidän puolestanne, aivan niinkuin hän teki teille Egyptissä teidän silmienne edessä ja erämaassa. (1:30) Herra ei ollut jäämässä Mooabin tasangolle vaan kulkemassa mukana, edellä ja taistelemassa omiensa puolesta. Jos taistelu kuului Herralle, niin myös pelko. Israelilaiset eivät kuulleet vain lupausta tulevasta vaan heillä oli myös omakohtainen todistus Jumalan armosta ja voimasta menneiltä vuosilta. Mooses muistuttaa: Sinä olet nähnyt, kuinka Herra, sinun Jumalasi, on kantanut sinua, niinkuin mies kantaa poikaansa, koko sen matkan, jonka te olette kulkeneet. Herra käy edellä ja taistelee. Herra kantaa kuin mies pientä poikaa vahvoilla käsivarsillaan koko matkan!

Voisiko tämä olla meille kuva, kun katsomme kirkkona menneeseen ja tulevaan? Ensi viikolla 6.8.2025 tulee kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta matkaan lähdöstämme, kun  messut alkoivat Helsingissä Ruoholahden seurakuntakodilla ennen siirtymistä Mellunmäen seurakuntakeskukseen. Rovasti Simo Kiviranta asetti minut paimentamaan muutaman kymmenen hengen laumaa sanoilla: “Kuka pitää halpana pienten alkujen päivän” (Sak.4:10). Ajanmerkkinä voi todeta, että Mellunmäen seurakuntakeskus on räjäytetty kerrostalorakentamisen tieltä ja Ruoholahden seurakuntakoti palvelee Azerbaidzanin kulttuurikeskuksena, mutta yhdestä jumalanpalvelusyhteisöstä on kasvanut luterilainen kirkko Suomeen.

Mitä tämä yhteinen matka on sisältänyt? Pelkoa ottaa uusia askeleita ja arkuutta luottaa Jumalan mahdollisuuksiin. Kirkollista kamppailua oikeudesta kokoontua messuun ja vastaanottaa paimenia. Taistelua oikeussaleissa rikossyytteiden alla. Väsymystä olla vähemmistössä ja kaiken vastustamisen leimaa kantamassa. Askeleita tuntemattomaan pienten vastuunkantoryhmien järjestäytyessä seurakunniksi ja seurakuntien järjestäytyessä luterilaiseksi kirkoksi. Huolta vastuunkantolistojen täyttämisestä, sopivien tilojen löytymisestä, menojen kattamisesta, uusien tavoittamisesta… Mitä vaikeutta onkaan ollut, voitko silti käsi sydämelläsi kanssani kiitoksella sanoa: Herra on käynyt meidän edellämme, taistellut itse puolestamme. Jumala on kantanut meitä, niin kuin mies kantaa poikaansa koko matkan! Ymmärrät , miksi vanhastaan kristityt ovat toistaneet lausetta; kannettava väsyy, kantaja ei! Herra ei väsy, kyllästy eikä luovu kantamasta sinua ja meitä!

Tänään emme ole Moabin lakeuksilla vaan Loimaan avarilla pelloilla kysymässä, mitä kaikkea Herra oletkaan meille saman lupauksen perillisille vielä varannut. Ensimmäisissä kesäjuhlissamme vuonna 2019 hapuillen visioimme, missä Lähetyshiippakunta olisi vuonna 2025. Silloin rukoilimme 25 uutta seurakuntaa, 25 uutta pappia ja 2500 uutta jäsentä. Korona tuli ja meni, mutta vaikeista vuosista huolimatta 15 uutta alttaria ja saarnatuolia on pystytetty ja viisi sisarseurakuntaa saatu Seurakuntaliitossa. Uusia pappeja on vihitty 17 huomiset pappiskandidaatit mukaan luettuina, viisi toisaalla vihittyä liitetty kollegioon ja neljä pappisveljeä Seurakuntakuntaliitossa. Taitaa luvuksi tulla 26! Seurakuntien jäsenmäärä on kasvanut yli 800  ja Seurakuntaliiton sisarien ja veljien kanssa olemme saanet yli 1200 uutta perheenjäsentä. Emme ole täällä tilastonikkarointia harjoittamassa tai kasvuluvuilla koreilemassa, mutta kiitollisena tunnustamassa: Herra on kulkenut edellä ja kantanut meitä! Mutta usein yksi näköala unohtuu: keskuudestamme perille päässeet. Kiitos Taivaan Isä, että kutsuit heitä, anna meidänkin kulkea perässä autuaitten teitä.

Tähyillessämme kohti 2030-lukua nostan kolme näköalaa yhteiskunnastamme, kirkolliselta kentältä ja kirkkomme näkymistä.

Elämä, kuolema ja iankaikkisuus Jumalan käsissä

Mooses kertaa uudelle sukupolvelle Jumalan Siinailla antaman lain ja kymmenen käskyä. Ensimmäiset kolme käskyä koskevat suhdetta Jumalaan. Sitä seuraa ajallisen elämän perustavat käskyt: “Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niinkuin Herra, sinun Jumalasi, on sinua käskenyt, että kauan eläisit ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.  Älä tapa. Älä tee huorin.” Paljon voisi käskyistä sanoa, mutta kiinnitän huomion kahteen seikkaan. Jumala ilmoittaa, miten hän on suunnitellut ja järjestänyt ihmiselämän synnyn ja sen päätöksen. Ensin kuulemme, miten elämä syntyy: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Sinulla, minulla ja kaikilla ihmisillä on Jumalan luomisjärjestyksen mukaisesti isä ja äiti. Tämä kolmoisside isän, äidin ja lapsen välillä on Jumalan asettama kallis ja pyhä järjestys. Avioliiton ja perheen suojaksi sekä lasten parhaaksi Herra antaa 6. käskyn: Älä tee huorin. Kun Jumala on käskenyt varjella elämän synnyn järjestystä, hän heti perään antaa käskyn varjella elämän päätöstä 5. käskyllä: älä tapa. Jumala, elämän antaja, pitää itsellään ja vain itsellään oikeuden elämän päättämiseen.

Olin Turkissa keväällä luterilaisen seurakunnan vieraana. Kerrostalohuoneistossa kokoontuvan seurakunnan ikkunasta avautui näköala kadun toiselle puolelle, jossa oli vanha kirkkorakennus Bysantin aikakaudelta. Siitä oli poistettu kaikki kristillinen ja se oli muutettu kulttuurikäyttöön. Tuo tila oli desakralisoitu eli riisuttu pois sen pyhästä käytöstä, jopa häväisty.

Professori Carl F. Truemanin mukaan kulttuurimme on käynyt läpi maailmankuvamme desakralisaation, pyhästä riisumisen. Elämän yliluonnollinen salaisuus ja sen jumalallinen perusta on työnnetty marginaaliin. Maailmasta ei enää tunnisteta sisäänrakennettua pyhää järjestystä, jumalallista suunnitelmaa eikä yli järjen ja aistiemme ulottuvaa näkymätöntä todellisuutta. Erityisesti  kaksi asiaa on käynyt läpi, ei vain pyhästä riisumisen vaan pyhäinhäväistyksen: seksuaalisuus eli elämän syntyyn liittyvä mysteeri sekä kuoleman mysteeri.

Aikaisemmin nämä ihmiselämän janan alku ja loppu on eletty Jumalan edessä yhteisöllisesti, arvokkaasti ja rituaalisesti. Avioliitto pyhitettiin ja morsiusvuode siunattiin. Lapsen syntymän jälkeen ensin ympärileikkauksen ja myöhemmin Pyhän kasteen kautta liitettiin Jumalan lupausten perilliseksi. Kuolevat taas valmistettiin yhteisöllisesti rukouksella ja Jumalan sanalla, ruumiit pestiin, siunattiin ja kätkettiin hautoihin, pyhään kirkkomaahan tai kirkon lattian alle, kuten Turun Maarian kirkossa, jossa on tänä kesänä kaivettu kirkon sisältä noin 200 hauta-arkkua.

Elämän ja kuoleman pyhittämisen taustalla oli Jumalan ruumiillisuudellemme antama arvo ja merkitys. Juuri kehomme ja ruumiillisuutemme arvon kadottaminen ja häpäisy on kulttuurimme pimeyden ytimessä. Erään tutkijaan sanoin aikamme ihmiskäsityksen mukaan olemme “lihalegoja”, joita voi käyttää ja yhdistellä oman halun mukaan.  Voimme yksilönvapauden nimissä irrottaa ruumiimme lukemattomiin eri irtosuhteisiin oman tai toisen sukupuolen kanssa, irrottaa lisääntymisteknologialla vanhemmuuden biologisesta isästä ja äidistä, leikata ruumiinosiamme sukupuolikokemuksemme mukaan tai vaipua virtuaaliseen viettien maailmaan ilman mitään ruumiillista todellisuutta. Seksuaalisuus Jumalan lahjana on irrotettu avioliitosta, sen kauniista ja pyhitetystä yhdeksi lihaksi tulemisesta, jonka hedelmänä Jumala voi luoda uuden ruumin ja sielun kohtulapselle.

Entä janan toinen pää? Kuolemisen kulttuurimmekin ilmentää ruumiin temppelin häpäisyä. Ihmiselämä ja kehollinen koskemattomuus eivät olekaan luovuttamatonta ja pyhää. Ihmismieli on ottanut ylivallan kehosta ja ihmisen tahto Jumalan järjestyksestä. Kuolema ei olekaan yksin Jumalan asettama ja päättämä raja. Jokaisen kohtulapsen elämästä ja kuolemasta päättää Suomen lain mukaan äiti. Yksilön vapaudesta juopuneet haluavat itsemääräämisoikeuden päättää eutanasialla kuolinhetkestä. Väkivaltakulttuurin ihannointi madaltaa kynnystä loukata toisen ruumiillista koskemattomuutta ja johtaa hyväksikäyttöihin. Transhumanismi pyrkii teknologian kehityksen avulla siirtämään ja jopa häivyttämään kuoleman rajaa. Ehkä tulevaisuudessa ei käydä haudoilla, koska elämän juhlimisseremonian ja tuhkien kompostoinnin jälkeen voi seurustella kuolleen omaisen tekoälyn luoman digitaalisen version kanssa. Jossain uushenkisyyden suunnissa taas ohjataan etsimään väyliä kuoleman verhon taakse henkien maailmaan. Ulkonäköpaineiden keskellä trimmattu ja nuorennettu kehomme on tällä arvoperustalla vain solumassaa, joka ylikuormittaa luomakuntaa.

En sano kaikkea tätä sen vuoksi, että kesäjuhlien linjapuheissa kuuluisi kauhistella ajan rappiota, vaan koska me kohtaamme ihmisten hädän edessämme ja keskellämme. Jos ihmisruumiilla ei ole kuin välineellinen arvo, mitä ihmisen persoonalle käy. Olemme henkis-hengellis-ruumiillisia kokonaisuuksia. Jumalan pyhän järjestyksen rikkomisesta, ruumiillisuuden häpäisemisestä ja ikuisuuteen ulottuvan päämäärän kadottamisesta on ilmeinen seuraus, jonka jo nyt havaitsemme. Elämän merkityksettömyyden tunne, tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden todellisuus. Olemassaoloa ravisuttava näköalattomuus. Juuri sitä tutkimusten mukaan nuoret kokevat. Miten “lihalego” voisikaan löytää elämälleen perustaa ja suuntaa, joka ylittää viettien tyydytyksen? Voiko omilla materiaalisilla ja kokemuksellisilla legolandioilla kilpaileminen antaa elämälle merkityksen?

Turkin seurakunnan pastori kertoi, miten hän aina ennen messun alkua avaa ikkunan ja katsoo tuota desakralisoitua ja häväistyä kirkkorakennusta ja rukoilee, että kerran seurakunta saisi kokoontua siellä Kolmiyhteisen Jumalan nimessä. Kun me katsomme  kulttuurimme ikkunasta ja näemme ruumiillisuuden arvon ja elämän päämäärän kadottaneita nuoria ja vanhoja, voisiko meillä olla sama rukous. Voisiko ihminen uudelleen sakralisoitua eli saada arvon Jumalan kuvana ja iankaikkisuusolentona? Mooses huusi kansalle: Minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Niin valitse siis elämä (30:19). Kun pahoinvointi ja toivottomuus kasvaa, elämän merkityksen etsintä lisääntyy. Tässä on toivon näköala! Meillä on elämän sana tuotavana.  Mikä pakko on kulkea kirouksen tietä, kun elämän tie on auki! Kristuksen lävistetty käsi onkin kaiken takana. Jumala on totuus, hyvyys ja kauneus. Elämässä on pyhä järjestys ja päämäärä.  Hänellä on suunnitelma sinun varallesi. Emme ole seurakunnissa Jumalan käskysanoilla ihmisiä häpäisemässä emmekä alaspainamassa vaan nostamassa, rakastamassa ja veren armolla hoitamassa.  Nähkäämme ja kohdatkaamme ihminen, harhaileva ja haavoittunut ihminen ei vain tuolla vaan täällä keskellämme! Sinä olet ihme, suuri ihme ja kiitän Jumalaa sinusta! Syntien anteeksiantamus on totta sinulle! Elämälläsi on tarkoitus yli elämän janojen päiden: uskomme ruumiin ylösnousemuksen. Kristuksella on elämän ja kuoleman avaimet!

Tätä kutsumusta toteutamme Mooseksen ja varhaisten kristittyjen tavoin vähemmistössä. Viime vuonna julkaistun Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan Suomessa on tultu kulttuuriseen taitepisteeseen, jossa kristillinen vakaumus ja seurakunta-aktiivisuus on poikkeuksellinen elämäntapa. Vaikka kansan enemmistö kuuluu edelleen kansankirkkoon, klassisen kristinuskon tunnustajat ovat pieni vähemmistö maassamme. Toisena näköalana onkin käynnissä oleva hengellinen taistelu ja kirkollinen muutos.

Kristitty tarvitsee seurakuntaa ja seurakunta kirkkoa

”Painakaa sydämiinne kaikki ne sanat, jotka minä tänä päivänä teen todistajiksi teitä vastaan, niin että käskette lapsianne tarkoin täyttämään kaikki tämän lain sanat. Sillä ei ole se turha sana, joka ei koskisi teitä, vaan siinä on teidän elämänne.” (5.Moos.32:46)

Mooses ei vain antanut Jumalan eläviä sanoja kansalle vaan velvoitti heidät siirtämään sanat uusille sukupolville, meille asti. Olisi historian tajun puutetta ja hengellistä hybristä korostaa yksipuolisesti kirkkomme lyhyttä taipaletta. Mehän olemme vastaanottaneet uskon sanat isiltämme ja äideiltämme paljon ennen Luther-säätiötä ja Lähetyshiippakuntaa. Siitä uskon, liturgian, virsien, hengellisen kirjallisuuden ja kirkollisen elämän perinnöstä olemme kiitollisia Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle ja  niiden parissa vaikuttaneille herätysliikkeille. Toki monen reitti seurakuntiimme on kulkenut aivan toisia polkuja pitkin.

Kun lähestymme 2030-lukua, kirkollinen kenttä on murroksessa. Suruksemme Suomen evankelis-luterilainen kirkko monista uskollisista  työntekijöistä ja hyvistä diakoniaohjelmista huolimatta on valinnut suunnan, joka jatkaa kulkuaan poispäin Jumalan sanasta. Kyseessä on luopumus ja laittomuus luterilaisen nimen alla. Tästä ei ole mitään epäselvyyttä eikä sitä ole tarvetta enempää avata. Ei liioin ole epäselvää siinä, että me seisomme molemmilla jaloilla itsenäisesti erillisenä kirkkona. Toivon toki, että kirkollamme voisi olla asialliset ekumeeniset suhteet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa.

Useat kirkkokansa-ryhmittymän taakse kokoontuneet herätysliikkeet kohtaavat kansankirkon hengellis-teologisen murenemisen pienentyvänä elintilana. Se on johtanut niiden tiiviimpään keskinäiseen yhteydenpitoon sekä rakentamaan päämäärätietoisesti messuyhteisöjä. Kysymykset lähetysmäärärahojen leikkauksista, pappisvihkimyksistä, ehtoollisen vieton luvista ja kasteista kansankirkon jäsenyyden jättäneiden kohdalla vauhdittavat keskustelua omasta kirkollisesta rakenteesta, vaikka ulospäin viestitettäisiinkin halua pysyä kansankirkossa.  Suuri muutos on linjaukset messujen jatkumisesta ilman tuomiokapitulien lupaa. Mitä tästä seuraa, jää nähtäväksi!

Mitä tämä Lähetyshiippakuntaan koskee? Ensinnäkin Lähetyshiippakunnan synty on kirkkohistoriallinen herätysliikeväen yhteentuleminen. Kun katson teitä seurakuntalaisia ja papistoamme, niin yhdellä on evankelinen toisella rukoilevainen  tausta. Kenelle armo on kirkastunut  Kansanlähetyksen ja Raamattuopiston työssä. Kuinka monella on juuret lestadiolaisliikkeessä ja joillakin herännäisyydessä. Koko Suomen herätysliikerikkaus elää ei vain järjestökentällä vaan myös täällä, kodeissamme ja kuuluu jopa Luterilaisissa virsissä. Kuinka monilla siteillä sukulaissuhteidenkin kautta nämä yhteydet vaikuttavat. Tämä on meitä siunaava perintö. Samalla on riemastuttavaa, että monet täällä eivät ole juuri liikkeistä kuulleet. Vielä parempi, jos joku täällä kysyy mikä Lähetyshiippakunta oikein on? Eri lähtökohdista Pyhä Henki on koonnut meidät yhteen luterilaisiksi seurakunniksi. Seurakunnistahan Raamattu puhuu ja niissä Kirkko elää paikallisesti!

Toiseksi saatamme olemassaolollamme rohkaista tunnustustilanteessa kamppailevia järjestöjä. Kohtasimmehan samat kysymykset pappisvihkimyksistä ja ehtoollisenvietto-oikeuksista. Mikä menetys olisikaan ollut, jos olisimme pysäyttäneet työn tuomiokapitulien käskystä emmekä käyttäneet Tunnustuskirjojen linjaamaa vapautta elää täysimääräisesti Kristuksen lahjoista. Näenkin, että ulosheittämisemme on ollut Jumalan salattu varjeleva lahja meille – ja uskon, että myös muille saman tien kohtaaville. Sillä ajan eksyttävä henki on vahva. Monet pelot kansankirkon ulkopuolelle päätymiseen liittyvät sisäisen jakaantumisen ja sisäänpäin kääntymisen vaaraan sekä ihmisten tavoittamismahdollisuuksien hupenemiseen. Toki nämä vaarat leijuvat yllämme, mutta voisiko 25 vuoden matkamme kuitenkin todistaa, etteivät ne ole ennalta määrättyjä. Tunnustuksellinen kirkko voi kaikessa vajavaisuudessaan kulkea sanassa ja sovussa uusia mukaan kutsuen sekä yhteyksiä kotimaassa ja ulkomailla solmien.

Haluamme rukoilla niiden herätysliikejärjestöjen puolesta, jotka Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen puolesta tekevät työtä ja maksavat siitä hintaa kansankirkossa.

Kolmanneksi haluamme rukoilla niiden herätysliikejärjestöjen puolesta, jotka Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen puolesta tekevät työtä ja maksavat siitä hintaa kansankirkossa. Useat järjestöt haluavat samanaikaisesti olla sekä kansankirkon tunnustamia ja tukemia liikkeitä että itsenäisiä toimijoita messuyhteisöineen. Tämä on hankala yhtälö, joka on johtanut välillä vaikeasti perusteltaviin kompromisseihin. Suhde kansankirkkoon on järjestöjen sisälläkin on jakava kysymys. Lisävaikeus on historiallinen tosiasia: järjestöjä ei ole perustettu kirkollisiksi rakenteiksi. Jokaisen järjestön täytyy kulkea oma tie niin kuin mekin teimme. Mannerlaatat kuitenkin liikkuvat. Nähdäkseni varsinkin nuorempi jäsenistö herätysliikkeissä äänestää jaloillaan. Kansankirkon teologisia päätöksiä ei nähdä vain väärinä ja siksi siitä erotaan. Kansankirkko käy merkityksettömäksi ja tunnesiteet olemattomiksi. Koti on löytynyt messuyhteisöistä. Tämä lisää painetta liikkeissä kohti suurempaa itsenäisyyttä.

Neljänneksi Lähetyshiippakunnassa haluamme rakentaa yhteyttä muutoksen kourissa olevien järjestöjen kanssa. Ei tarvitse etsiä tikkua voidakseen kaivella erimielisyyksiä, mutta miten rakentaa yhteyttä. Meidän kannaltamme iso kysymys on, mistä tulevaisuudesta puhutaan. Jos herätysliikkeiden tulevaisuuden kehys on luoviminen kansankirkossa, tällöin yhteydenpito on tärkeää, mutta eväitä enempään on vaikea löytää. Jos sen sijaan tulevaisuuden viitekehys on:  messuyhteisöt seurakunniksi vihityillä paimenilla, kuinka paljon silloin onkaan yhdessä löydettävää. Kaikki olemme matkalla ja paljon on avointa, mutta suunta ratkaisee. Emmekö kaikki tunnusta: kristitty tarvitsee kokonaisesta Jumalan sanasta elävää seurakuntaa, seurakunnat kirkkoa ja paikalliskirkko toisia sisarkirkkoja.

Kun katsomme siis kohti 2030-lukua, avautuu ainakin kaksi näköalaa. Ensimmäinen näköala on H- hajaannus: Monet ovat sopeutuneet tai löytäneet jonkin turvakolon kansankirkon hengellisen eksytyksen keskellä. Suuri joukko kansankirkosta eronneita kristittyjä elää ilman minkään seurakunnan ja kirkon jäsenyyttä. On joukko teologeja ilman pappisvihkimystä, paimenia vailla esipaimenta ja messuyhteisöjä ilman yliseurakunnallista kirkollista rakennetta. Tai on syntynyt uusia luterilaisia kirkkoja ilman keskinäistä yhteyttä. ”Nähdessään kansanjoukot hänen tuli heitä sääli, kun he olivat nääntyneet ja hyljätyt niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta.” (Mt 9:36)

Toinen näköala on K-kokoaminen: Pyhää Henkeä avuksi huutaen on etsitty ja löydetty vastauksia kysymykseen, miten paimenet ja lauma yhdessä rakentavat raamatullis-tunnustuksellisia, messukeskeisiä, yhteisöllisiä, omavaraisia ja evankelioivia seurakuntia 2030-luvun jälkikristillisessä lähetystilanteessa seuraaville sukupolville. On löydetty tapa kulkea yhdessä ja samassa kirkossa tai eri kirkoissa, jotka kuitenkin elävät alttari- ja saarnatuoliyhteydessä. “Minä kokoan lampaitteni tähteet… tuon ne takaisin laitumelleen.”(Jer. 23:3)

Suuri yhteinen kysymys siis on: miten rakentaa luterilaisia kirkon tuntomerkkien mukaisia seurakuntia ja kirkkoa 2030-luvulla! Tästä tulevaisuudesta ei tarvitse nähdä unia vaan yhdessä kärsivällisesti keskustellen ja rukoillen löytää yhteinen tunnustuksen pohja, sen mukaiset kirkolliset käytännöt sekä keskinäinen luottamus. Tähän meillä on rukouksessa halu ja valmius!

Lähetyshiippakunta kohti 2030-lukua

Mitä Lähetyshiippakunnalle kuuluu matkalla kohti vuotta 2030?  Meillä on armon evankeliumin kallioperusta ja kestävä työnäkynä edelleen jumalanpalvelus elämäksi ja seurakunta kodiksi. Meillä on vapaus toimia ja voimavarana palvelualttiit seurakuntalaiset ja sitoutuneet tukijat. Uusi sukupolvi on ottamassa hienosti vastuuta tässäkin kesäjuhlassa. Meille yhä annetaan nuoria miehiä paimenen kutsulla. On uusia seurakunnan alkuja. Talous on vakaalla pohjalla. Kaikki edellytykset on siis yhdessä jatkaa Jumalan suojelevan käden alla hedelmällistä työtä.

Jos kapeasti luvuista käsin katselemme tulevaisuuteen, niin aikaisemman kehityksen valossa seurakuntiamme vuonna 2030 olisi yli 60, seurakuntalaisia vajaa 4000 ja papistoa noin 90. Herra yksin tietää! Ei takerruta lukuihin. Haluamme levollisesti ja päämäärätietoisesti nähdä vaivaa, jotta mahdollisimman moni saisi tulla omistamaan Kristuksen armoperintöä ja kokea huolenpitoa seurakunnassa. Joissakin seurakunnissa voi kuitenkin olla  kysymyksenä, onko silloin vielä voimavaroja pyörittää seurakuntaa. Kasvua tärkeämpää onkin pitää tunnustuksellinen perustamme ja työnäkymme kirkkaana sekä halu edelleen kehittää yhteisöllistä toimintakulttuuria, jossa seurakunnat oppivat yhdessä puhumaan, elämään, palvelemaan ja jopa seurakuntina tuplaantumaan, jos väkimäärä kasvaa.

Ajassamme on merkkejä hengellisestä kyselystä ja kotipaikan etsimisestä. Vieraillessani eri seurakunnissa moni uusi on kertonut, etteivät olleet kuulletkaan meistä ennen kuin median kautta osui silmään. Uskallan väittää, että Lähetyshiippakunta on Suomen kristillisen kentän tarkoin varjelluin salaisuus! Suomen toiseksi suurin luterilainen kirkko on best kept secret, kolmannella kotimaisella sanottuna! Tähän on varmasti monta syytä kuten lyhyt matkamme kirkkona ja rajalliset resurssimme kuin myös vaikenemisen kulttuuri ympärillämme. Varmasti on kehitettävää edelleen vaikkapa mediatyössä ja verkkoviestinnässä, mutta lopulta seurakuntien perustyön kärsivällinen tekeminen saa aikaan sen, ettei vuorella oleva kaupunki saata pysyä kätkössä. Uskallan toivoa, että vuonna 2030 Lähetyshiippakuntaa voidaan vastustaa tai kannustaa, mutta tietämättömyydellä ja hiljaisuudella sitä on vaikeampi sivuuttaa.

Uskallan toivoa, että vuonna 2030 Lähetyshiippakuntaa voidaan vastustaa tai kannustaa, mutta tietämättömyydellä ja hiljaisuudella sitä on vaikeampi sivuuttaa.

Missä on Lähetyshiippakunnan näky maailmanlähetyksestä? Tätä minulta on usein kysytty. Vastaan: elämme lähetyskentällä Suomessa, mutta kyllä maailmanlähetyskin kuuluu kirkkomme elämään. Paavalin saama pyyntö: “tule ja auta meitä”, kaikuu korvissamme yhä kovempaa. Meillä on Kansainvälisen luterilaisen neuvoston jäseninä maailmanlaaja verkosto ja lähettien tarve opetustyöhön on huutava. Viimeisen vuoden aikana lyhyiden opetusmatkojen lisäksi kolme pappiamme on kutsuttu palvelemaan sisarkirkkojamme ulkomaille Keniaan, Yhdysvaltoihin ja Ruotsiin ja neljäs on ollut opintojensa ohella kirkon rakennustyössä Italiassa. Tämä ei ole meiltä pois vaan Jumalan valtakunnan yhteiseksi hyväksi. Parhaillaan käymme keskusteluja uuden työntekijäperheen lähettämisestä Keniaan. Nämä pyynnöt ja mahdollisuudet ovat vain lisääntymässä. Monen suusta olen kuullut, että lähetystyö kuihtuu kansankirkon ulkopuolella. Yhtäkään kansankirkon lähetysmäärärahaa emme ole koskaan saaneet, mutta nyt Herra kaataa syliimme yhteistyötarjouksia sisarkirkoiltamme enemmän kuin ehdimme vastata. Herran lähetyksen virta on vettä täynnä! Emme elä kuivien purojen äärellä, vaan hänellä on keinot osoittaa paikkamme hänen maailmanlähetyksessään. Hän antakoon taidollisuuden pitää kiinni perustehtävästämme Suomessa ja samalla olla iloiten hänen käytössä ulkolähetyskentillä!

Juhana Pohjola ja epäonnisen junamatkan lippu. Kuva: Juho Pylvänäinen

Olin kaksi vuotta sitten kutsuttu Parikkalan seurakuntamme kesäpäivään. Lähdin Kirkkonummelta junalla iloisin mielin kohti kotiseuroja itäiselle rajavyöhykkeelle. Pasilassa vaihdoin junaa ja löysin täydestä vaunusta oman paikkani. Sydän hyppäsi kurkkuun Tikkurilan pysäkin jälkeen, kun kuulin kuulutuksen: Seuraava pysähdyspaikka Tampere. Ei minulla mitään Tamperetta vastaan ole, mutta olin matkalla Lahden kautta Parikkalaan. Olin onnistunut astumaan väärään junaan. Kylmä hiki nousi. Etsin konduktöörin ja kysyin, mitä voisin tehdä. Hetken mietittyään hän lupasi pysäyttää junan Riihimäen asemalla, josta pääsisin paikallisjunalla Lahteen ja sieltä Parikkalan junaan. Aplodit VR:lle hyvästä palvelusta, kun nolona astuin ulos yksin Riihimäen asemalla. Sähköinen kännykkälippuni oli jäänyt turhaksi, mutta olin pyytänyt todistusta konduktööriltä. Kun vihdoin Lahdessa istuin junassa tunteja myöhässä, konduktööri tuli kysymään matkalippuani. Ojensin hänelle saamani lapun. Hän katsoi sitä hiljaa. Siinä luki lastenlippu ja alla oli supermarsun kuva. Hän katsoi hetken aikaa hiljaa epäuskoisena vuorotellen minua ja violettia paitaani sekä  lasten leikkisupermarsulippua kädessään. Sitten hän huomasi, mitä supermarsulipun takana luki: “Matkustaja meni väärään junaan. Piti mennä IC 3. T: 143 Kond.” Tällä lastenlipulla matkasin supermarsuluokassa perille asti!

Mooses julisti Moabin tasangolla: Tämä käsky, jonka minä tänä päivänä sinulle annan, ei ole sinulle vaikea täyttää eikä liian kaukana. Se ei ole taivaassa, eikä sinun tarvitse sanoa: ’Kuka nousisi meidän puolestamme taivaaseen noutamaan sen meille ja julistaisi sen meille, että me sen täyttäisimme?’’ Vaan sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää.” Sana oli hyvä, oikea ja lähellä, mutta ei kansa voinut sitä täyttää ihmisen turmeluksen tähden. Ei Mooses vienyt kansaa perille asti vaan jäi katselemaan luvattua maata. Joosua eli Jeesus vei kansan perille asti. Aikanaan Mooseksen ennustama uusi Mooses saapui, hän, jossa Sana tuli lähelle, lihaksi, kehoksi, ruumiiksi ja vereksi, armoksi ja elämäksi meidän keskellemme ja ristillä uhriksi puolestamme. Kristus Jeesus lähetti apostolinsa. Paavali viittaakin Mooseksen sanaan: ”Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi”, mutta Paavali lisää, ”se on se uskon sana, jota me saarnaamme. Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut; sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room.10:16) Sanan julistus katumukseksi ja uskoksi, kastehetkellä Kristuksen Herraksi tunnustaminen, kasteen pesu syntien anteeksiantamiseksi, pelastuksen lahjan omistaminen ja seurakunnan yhteydessä eläminen! Tässä on elämän merkitys ja päämäärä! Tämän Jordan-virran eli kasteveden yli Jeesus kuljettaa häneen armonsa turvaavan kansan perintömaata omistamaan.

Mitä me Lähetyshiippakunnassa tänään, vuonna 2030 ja senkin jälkeen pyydämme? Jotta Jumalan lapseksi kastettuina saisimme lasten lipulla Kristuksen veren armoon turvautuen kulkea perille saakka. Jos ei supermarsuina niin Hyvän Paimenen lampaina! Olkoon matka vaikka kiemurainen ja vaikea, kunhan Isä, sinä kannat koko matkan kotiin perille asti!

Haluan lopuksi jakaa otteen ensimmäisen messun saarnastani Ruoholahden seurakuntakodissa kirkastussunnuntaina 6.8.2000. Näissä tunnelmissa ja tällä näyllä työ aloitettiin: ”Vaikka tuntuu melkein masentavalta ajatella, että voivatko täällä pienessä kerrostalon alasalissa alkaneet jumalanpalvelukset millään näkyvällä tavalla tuottaa siunausta, niin uskon kautta ymmärrämme, ettei meissä, mutta sanassa ja täällä jaettavassa Kristuksen ruumiissa ja veressä Jumalan kirkkaus loistaa. Meille kaikille ja koko kaupungille tänäänkin kuulutetaan, että Kristuksen voittoisan uhrin tähden meillä on syntien anteeksiantamus ja siten pääsy Isän Jumalan eteen! Tämän tähden ja vain tämän tähden meillä on uskallus, ilo ja rohkeus elää ja palvella yhdessä Jumalan valtakunnan työssä.”

Rakkaat sisaret ja veljet, näin haluamme yhä uskoa ja saarnata, elää ja palvella iloiten hänen valtakuntansa työssä tänään ja seuraavinakin vuosikymmeninä!

 Herra apunsa ja armonsa meille siihen antakoon!