Blogi: Systeemirelevantti?

Blogi
24.3.2021

Saksalaiset osaavat käyttää mahtipontisia ja osuvia sanoja asioista ja ilmiöistä. Yksi koronapandemian mukanaan tuoma termi Saksan julkisessa keskustelussa on ollut Systemrelevanz. Sillä tarkoitetaan sellaista, mikä on yhteiskunnan rattaiden pyörimisen kannalta oleellista ja välttämätöntä. Mikä on yhteiskuntajärjestelmän ja ihmisten kannalta merkityksellistä ja luovuttamatonta? Silloin kun joudutaan pandemian tähden rajoittamaan ja sulkemaan, antamaan lupia ja tukia, joudutaan laitamaan ihmisryhmiä, ammattikuntia ja aloja tärkeysjärjestykseen. Tämän tähden rokotuksen ovat saaneet terveydenhoitohenkilökunta ja yli 80-vuotiaat ensin. Tämän vuoksi on pohdittu, miten esimerkiksi ruokakaupat ja apteekit tulee pitää auki, mutta ravintolat tarvittaessa sulkea. Tähän liittyy punninta, kenellä on oikeus työpaikkaliikenteessä matkustaa rajojen yli ja kenellä ei.

Erityisesti kulttuuriväki, urheiluseurat ja tapahtumateollisuus ovat ottaneet kovan taloudellisen iskun vastaan peruutusten ja rajoitusten uudessa maailmassa. Toistuvasti on puhuttu miljardien arvoisesta alasta, joka työllistää suuren määrän osaajia. Kun ihmiset etsivät ajassamme merkityksellisyyttä, ei ole ihme, että pinnalle pulpahtaa kysymys: Olemmeko me systeemirelevantteja? Onko taloudellisen merkityksen lisäksi kulttuurilla kaikissa sen muodoissa myös luovuttamaton arvo ihmisten hyvinvoinnin ja suomalaisen yhteiskuntaelämän kannalta?

Entä kristilliset kirkot ja seurakunnat? Onko niiden olemassaolo olennaista ja toiminta välttämätöntä? Jos asiaa katselee Suomessa historiallisesti, niin vastaus on kyllä. Kun kansalaiset elävät poikkeusoloissa ja kuolemaa katsotaan silmästä silmään, kristillisen kirkon julistukselle ja papeille on annettu erityinen asema maassamme. Siksi on olemassa syvälle juurtuneet instituutiot sotilaspapeista, sairaalasielunhoidosta ja myös hengellisestä työstä vankeinhoidossa. Lähtökohtana on ollut yhteiskunnan tunnustama kristillisen rakkauden palvelutyön arvo sekä yksityisen ihmisen sekä oikeus että tarve saada hädän hetkellä lohdusta ja apua, jonka yksin Kristuksen evankeliumi lahjoittaa.

Instituutiot ovat vielä pystyssä, mutta kirkkojen tarjoaman hengellisen avun relevanssi yhteiskunnallisesti on kyllä mennyttä. Tuskin ministeriöissä uhrattiin monta ajatusta sille, että papit ja diakoniatyöntekijät tulisi rokottaa ensivaiheessa heidän korvaamattoman hengellisen työnsä tähden riskiryhmäläisten parissa.

Valtakirkko ja papit ovatkin valitettavan usein langenneet todistelemaan omaa yhteiskunnallista merkityksellisyyttään aivan muilla tekijöillä kuin kirkon olemuksesta nousevasta Jumalan sanan ravitsemis- ja lääkitsemistehtävästä käsin. Kun päämääränä on ollut olla systemeemirelevantti, onkin päädytty ihmisten kannalta irrelevantiksi. Merkityksellisyyttä tavoiteltaeessa merkityksellisyys vain vähenee. Kun toistetaan megafonina yleisiä muotiarvoja ilmastomuutoksesta, tasa-arvosta ja rasismin vastustamisesta, ääni hukkuu somekohinaan. Samoin näyttää käyneen pandemian aikana. Varmasti on tehty paljon hyvää media- ja auttamistyötä. Mutta millä tavoin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanan ja sakramenttien osallisuudesta nouseva jumalanpalveluselämä ihmisen iankaikkisuutta varten on näyttäytynyt merkityksellisenä ja välttämättömänä sen omassa viestinässä?

Monet ovat tehneet huomion koronavuodesta, että se on tuonut kuoleman mahdollisuuden kaikkia lähelle. Muistan Yhdysvalloissa asuessani, miten joka iltauutisissa kerrottiin, kuinka monta sotilasta ja ketkä olivat kuolleet Afganistanissa tai Irakissa. Sama kriisi- ja sotatunnelma on ollut nyt läsnä, kun päivittäin on saanut seurata niin kotimaan kuin muidenkin maiden kuolinlukuja ja käyriä tehohoidossa olevien määrästä. Näiden koronarintamauutisten seuraaminen on pysäyttävää ja myös turruttavaa.

Itseäni on kaiken keskellä huolestuttanut nopea kehitys uskontomyönteisyydestä uskontokielteisyyteen. Yhtäältä yhteiskunnassa nähdään yhä vähemmän merkitystä kirkkojen hengellisellä työllä. Toisaalta valtiovalta yhä vähemmän huomioi ihmisten uskonnonharjoituksen perusoikeutta. Suuntana on, että käytännön tekojen tasolla oikeus osallistua jumalanpalvelukseen nähdään toissijaisena ja siksi pandemian keskellä jopa uhkaavana tartuntojen leviämisvaaran tähden. Pappina tunsin järkyttävänä alkuvaiheen rajauksen, ettei eristetylle koronapotilaalle saa viedä henkilökohtaisesti ehtoollista sairaalaan. Kenellä on oikeus tehdä tällainen perusoikeuksien rajaus ehtoollista janoavan kristityn puolesta?

Kehitys on näkynyt myös siinä, että paine on kasvanut muuttaa tartuntatautilakia niin, että uskonnollisten yhdyskuntien tilat voitaisiin viranomaispäätöksellä sulkea ja uskonnonharjoittamista kuten jumalanpalvelukseen kokoontumista entisestään rajoittaa. Suorastaan epätodelliselta tuntui lukea valtioneuvoston luonnoksissa pohdintaa siitä, että mahdolliset liikkumisrajoitukset kaventaisivat uskonnonvapautta niin, että uskonnollisiin tilaisuuksin kulkeminen ei olisi hyväksyttävä poikkeusperuste. Vaikka joissakin uskonnollisissa yhdyskunnissa olisi toimittu löyhillä suojatoimilla vastoin lähimmäisenrakkautta ja vastuullisuutta, poikkeukset eivät voi olla mikään peruste ihmisten perusoikeuksien ja uskonnonvapauden suoranaiselle polkemiselle. Liikkumisrajoitusluonnoksen mukaan kansalainen saisi lähteä töihin, opiskelemaan, kauppaan, mökille ja ulkoiluttamaan koiraansa, mutta ei sakon uhalla mennä nauttimaan kuolemattomuuden lääkettä messussa. Vaikka liikkumisrajoitukset eivät näin toteutuisikaan ja niihin sisällytettäisiin sieluhoidon saamisen mahdollisuus, tämä kaikki kertoo karua kieltä siitä, mikä asema ja ymmärrys kristillisella uskolla ja sen harjoittamisella maassamme nähdään. Kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksen ei katsota olevan millään tavalla systeemirelevantti, ja uskonnonvapaus kuuluu perusoikeuksien hierarkian pohjalle.

Pahinta kuitenkin on, jos me itse perusteltujenkin rajoitusten maailmassa alamme vähitellen tottua ajatukseen, että messu ja seurakuntayhteys olisivat kristitylle valinnanvaraisia asioita. Pahinta on, jos rakennamme oman elämän systeemin sellaiseksi, että Vapahtaja Jeesus putoaa keskuksesta ulkoreunalle.

Paastonaikana meitä muistutetaan, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee (Matt. 4:4). Pandemia on annettu Jumalan sallimuksesta. Mutta ei hän ole unohtanut meitä yksinäisyyteen, eristyksiin ja näköalattomuuteen. Herra vakuuttaa: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.” (Hepr. 13:5) Yhteinen koettelemus voi kääntyä hengelliseksi siunaukseksi, kun etsimme turvaa Kolmiyhteisestä Jumalasta ja armonvälineistä, joissa hän on luvannut armollisesti olla meitä varten. Elämän kallein asia on edelleen Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapsena eläminen.

Kristillinen Kirkko ei koskaan kysy, kuinka relevantiksi se yhteiskunnassa katsotaan. Kirkko ei juokse merkityksellisyyden ja aseman perässä, vaan rakentaa Kristuksen sanan totuuden ja rakkauden perustalle. Sillä kun kuolemaa katsotaan silmiin ja oman elimistön systeemi pettää, siinä ei lohduta eikä auta mikään muu kuin ristille rikkomuksemme ja sairautemme kantaneen ja ylösnousseen Herran Kristuksen armollinen katse ja vakuutus: sinä olet lunastettu, olet merkityksellinen ja arvokas minulle.

Juhana Pohjola

Hiippakuntadekaani