Tavallinen torstaipäivä. Istun kuuntelemassa psykologin luentoa ja katselen ikkunasta ohi ajavien autojen jonoa. Äkkiä huomaan autojen joukossa ruumisauton. Ajatukset elämästä kuolemaan sekunnin sadasosassa. Kuolema elämän keskellä.
Rakastamani kirjailija Ann Voskamp kirjoittaa elämän ja kuoleman rajasta, ei pelottavana kuiluna, vaan ”ohuena verhona”. Tuo rajapinta on niin hauras.
Minulle tuo rajapinta puhkesi ensimmäisen kerran ollessani kuusivuotias. Äiti istui puhelimessa kerta toisensa perään ja näin kasvavan huolen hänen olemuksessaan. Lopulta selvisi, että tuffa oli kuollut. Lähinnä tuosta on jäänyt mieleeni äidin suru.
Meni monta vuotta niin, että elämä otti voiton ja rajapinta jäi kauas. Parikymppisenä nuorena elämä on edessä. Omassa elämässäni se konkretisoitui oman esikoisen syntymässä. Viisi päivää sain elää tuossa elämän ihmeen kuplassa. Sitten rajapinta särkyi, pappani kuoli. Hän ehti juuri kuulla uuden elämän syntyneen. Mitään varoitusta rajapinnan läheisyydestä emme saaneet. Pappa vain ylitti sen tavallisena maanantai-iltana. Raja läpäistiin. Ristiäiset siirtyivät hautajaisten tieltä ja lykin pientä vastasyntynyttä pakanapoikaa vaunuissa arkun perässä.
Elämä kuitenkin otti taas niskalenkin ja kotimme täyttyi pienistä askelista. Yhdeksän lapsen elämän äänet ja touhut pitivät kiinni elämän melskeessä. Välillä melkein liikaakin. Elämä oli vauhdikasta, monimuotoista ja tapahtumarikasta. Askeleita kertyi ja univelkaakin.
Sitten elämä pysähtyi. Päättyi. Tai ainakin luulin niin. Elämän ja kuoleman rajapinta särkyi liian lähellä. Omassa äidinsydämessä.
”Lauantaina 21.10.2017 iloitsin siitä, että kelpasin rakkaan tyttäreni juoksukaveriksi puolimaratonille. Äidinsydäntä ilahduttivat toimittajan sanat paikallisuutisissa; ”äitinsä kanssa tasatahtia juossut…”.
Tuolloin en vielä tiennyt, mitä kohti olimme tasatahtia juoksemassa. Vielä samana iltana kohtasimme yhdessä poliisit, kaiken kamalan pimeyden ja yliopistosairaalan ensiavun lääkärin sanat, jotka poistivat meiltä kaikki risteykset, kaikki vaihtoehtoiset kulkureitit. ”Minulla on teille vähän huonoja uutisia…” -lause johdatti meidät tuolle tuskan, ahdistuksen, surun ja kyynelten maratonille, tielle joka särki meidän jokaisen sydämen murskaksi ja jolta ei ollut mahdollisuutta poistua. Oli vain yksi reitti, yksi asia, mikä oli totta. Totta vaikka emme sitä millään olisi todeksi uskoneet.
Joonatan Juhani, rakas esikoispoika, rakas isoveli oli kuollut. Lopullisesti. Kuollut. Emme enää näkisi häntä tässä elämässä elävänä.
Tästä alkoi kyynelten tie, uusi ajanlasku perheemme elämässä. 22.10.2017.” (Mari Nieminen, Loputon lokakuu)
Tämän jälkeen tuo rajapinta ei moneen vuoteen ehtinyt oikein sulkeutua, kun se aina uudelleen repäistiin auki lähelläni. Miltei viisi kuolemaa ja viisi vuotta, isoäidit, kummitäti, ystävä.
”Miten on mahdollista, että maailmassa on aukko kohdassa, joka oli kerran hän ja meidän kaikkien pitää vain jaksaa jatkaa? Kuolevaisen on mahdotonta ymmärtää kuinka lähellä iankaikkisuus on. Mikään ei tunnu olevan lähellä seisoessani arkun vieressä. Kaikki tuntuu särkyneen, kaikki on mahdottoman kaukana. Suru on rakkauden takuuvarma hinta.” (Ann Voskamp, Särkymisen lahja)
Oman lapsen kuoleman jälkeen kuolemasta tuli osa elämääni. Enää ei rajapinta ole unohtunut, vaikka elämä onkin jatkunut epäilyistäni huolimatta.
”Kun kulkee hautausmaan hiekkaa kengänpohjissa, elämän rajallisuus ja ajallisuus ei pääse unohtumaan. Kyyneleet pysyvät kosteina. Taivaskaipuu ei ole sanahelinää. Tajuaa, kuinka ohut on tämän elämän ja iankaikkisuuden rajapinta. Askel vain ja olen toisella puolen. Tai sinä olet. Tai rakkaamme on.
Kun kulkee hautausmaan multaa sormissa, on osa minusta jo siellä. Ruumis on jo maatumaan päin. Ei liiaksi kiinni täällä. Sinnehän me kaikki olemme matkalla.
Kun hautausmaa on tuttu, on turvattava siihen ainoaan, joka pysyy ikuisesti. Rajan ylikin. Jeesukseen Kristukseen, Vapahtajaamme, joka on kantanut minunkin syntini ristille, jotta minä saisin iankaikkisen elämän. Tästä saan turvan tässä ajassa ja ikuisessa elämässä.” (Mari Nieminen, Loputon lokakuu)
Kun olen kulkenut tämän lävistetyn elämän ja kuoleman rajapinnan lähellä, olen saanut olla myös Jumalaa lähellä. Jumalan matematiikka on tarkkaa. Kun hän vie ahtaalle, hän myös siunaa paljon. Herran hyvyys on ollut tuskan keskellä ylenpalttista.
”Se minkä on tarkoitus repiä sinut kappaleiksi, onkin Jumalan suunnitelmassa tarkoitettu erottamaan sinut Häntä varten. Siitä, mikä on sinut särkenyt, Jumala tekee ohuen paikan, jonka läpi voi nähdä hänen kirkkautensa.” (Ann Voskamp, Lahjoista suurin)
”Rakkaus pääsee helpommin sisään siitä, mistä sydän on rikki.” (Ann Voskamp, Särkymisen lahja)
Ohuen verhon kohdalla maallinen kärsimys ja taivaallinen lohdutus kohtaavat kaikkein lähimpänä.
”Jumala, sinä olet lukenut minun kulkemukseni: sinä panet minun kyyneleeni leiliis: eikö ne ole sinun kirjassas?” (Biblia Ps. 56:9)
Ohut rajapinta muuttaa näkökulmaa. Ei ole janan päissä syntymä ja kuolema. Janan päissä on syntymä ja taivas. Siinä välissä kuolema.
”Tänään kirkon katon ja taivaan rajapinta näkyy hyvin. Taivas on vaaleampi. Eilen raja oli näkymättömissä, kaikki oli samaa mustaa pimeyttä. Edellispäivänä saatoin nähdä päivänvalossa katon kaikki juonteet ja erottaa sammaloituneet kohdat ja nähdä katon harjan ja sen yllä olevan taivaan sinen. Niin erilainen voi katon ja taivaan taitekohta olla ajankohdasta riippuen.
Onko näin meidän elämässämmekin? Joskus taivaan rajapinta näkyy meille selvästi, joskus kadotamme sen kokonaan. Siinä se kuitenkin aina on. Samassa paikassa. Aivan vieressä. Askeleen päässä.” (Mari Nieminen, Loputon lokakuu)
On lohdullista tietää, että Jumala kyllä huolehtii päiviemme laskemisesta. Mitään ei tapahdu sattumalta, Jumalan huomaamatta. Jumala tuntee ohuen rajapinnan.
”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Vain saduissa.
Tässä elämässä ei eletä onnellisena loppuun asti. Ennemmin tai myöhemmin on murhe ja itku läsnä. Menetyksiä. Tuskaa. Kipua. Pelkoa. Ahdistusta. Kauhua. Epätoivoa. Pimeyttä. Sairautta.
Onnellinen loppu on vasta rajan toisella puolen. Sen ohuen, näkymättömän rajan, jonka ylitettyämme me tiedämme.
Sen rajan, jonka toisella puolen odottaa Jeesus ja rakkaamme Jeesuksessa.” (Mari Nieminen, Loputon lokakuu)
Teksti: Mari Nieminen
